Arvostelu: Capone (2020)

CAPONE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Tom Hardy, Linda Cardellini, Matt Dillon, Al Sapienza, Noel Fisher, Kyle MacLachlan, Mason Guccione, Kathrine Narducci ja Josh Trank
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Capone perustuu gangsteri Alphonse "Al" Caponen viimeiseen vuoteen ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1947. Josh Trank ilmoitti työstävänsä elokuvaa vuonna 2016, jolloin hän paljasti myös, että itse gangsteria näyttelisi Tom Hardy. Kuvausten oli alunperin tarkoitus alkaa kesällä 2017, mutta kun Hardylle tulikin kiireitä Venom-leffan (2018) parissa, kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereihin tänä keväänä, mutta koska elokuvateatterit suljettiin koronaviruksen takia, Capone julkaistiin suoraan internetissä. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Hardyn näyttelevän Al Caponea. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun elokuva ilmestyi Yhdysvalloissa ja se sai todella ristiriitaiset arviot niin katsojilta kuin kriitikoilta. Päätin kuitenkin jännittynein tuntein katsoa, että millaisesta tekeleestä onkaan kyse...

Pahamaineinen ja pelätty gangsteri Al Capone joutui vankilaan vuonna 1931. Lähes vuosikymmen myöhemmin hänet vapautetaan, kun häntä ei pidetä enää uhkana jatkuvasti huononevan kuntonsa vuoksi. Viimeisen vuotensa Al Capone viettää perheensä kanssa Floridassa, missä hänen todellisuudentajunsa hajoaa pikkuhiljaa lopullisesti.

Tom Hardy tekee yhden uransa kummallisimmista roolitöistä Al Caponena. Läpi elokuvan on vaikea sanoa, onko hänen vinksahteleva kulkemisensa, maaninen tuijotuksensa, sekä koriseva ja sössöttävä puheensa kiusallinen tulkinta mielenterveysongelmaisesta henkilöstä, vai silkkaa neroutta. Paikoitellen hän on surkuhupaisan huono ja paikoitellen taas erittäin vangitseva. Hardy ei todellakaan ole saanut vastuulleen näytellä helppoa versiota Al Caponesta. On erittäin kiehtova idea ottaa käsittelyyn yksi historian isoimmista gangsteri-ikoneista ja näyttää hänet näin tuhoutuneena miehenä. Läpi leffan Capone oksentelee ja ulostaa housuunsa. Hän ei enää tajua, mikä on totta ja mikä harhaa. Hän ei tunnista läheisiään ja on pakkomielteinen siitä, että FBI on kaiken aikaa vakoilemassa jostain puskasta käsin. Hardyn oli muuten aiemmin tarkoitus näytellä Al Caponea David Yatesin ohjaamassa leffassa "Cicero", mutta se ei koskaan toteutunut. Nyt Hardy pääsee gangsterin saappaisiin ja vaikkei kyseessä todellakaan ole yksi herran parhaista suorituksista, on tämä ainakin todella omalaatuinen tulkinta Al Caponesta.

Elokuvassa nähdään myös Linda Cardellini Al Caponen vaimona Maena, Noel Fisher heidän lapsenaan, Al Sapienza Caponen isoveljenä Ralphina, Matt Dillon Caponen parhaana kaverina Johnnyna, Kyle MacLachlan Caponen lääkärinä, sekä elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Josh Trank FBI:n agenttina. Sivunäyttelijät tekevät huomattavasti hillitympää työtä ja jäävätkin täysin Hardyn hulluttelun varjoon. Sivuhahmoihin ei panosteta lainkaan, vaan he jäävät täysin pahvisiksi statisteiksi.

Olen täysin varma, että jossain Caponen uumenissa muhii erittäin hyvä elokuva, mutta Josh Trank ja Tom Hardy ovat kaivaneet esiin täysin väärät ainesosat, joilla todella potentiaalinen teos onnistutaan pilaamaan. Kuten jo sanoin, on kiehtova ratkaisu esittää Al Capone kerrankin murtuneena miehenä, joka on enää pelkkä kuori siitä pahamaineisesta gangsterista, jona hänet tunnettiin ja millaisena häntä kammoksuttiin. Ylipäätään elokuva hitaasti järkensä menettävästä henkilöstä on kiehtova konsepti ja oikein tehtynä tämä voisi olla jopa upea filmi ja koskettavan traaginen tarina. Ei Capone onneksi ollut niin hirvittävä pökäle kuin etukäteen pelkäsin, mutta on tästä hyvä elokuva todella kaukana.

Tarinankerronnallisesti leffa on täysin epätasainen, eikä siihen ole edes viitsitty asettaa punaista lankaa - kunhan Tom Hardy vain sekoilee yhä vain enemmän hieman yli puolentoista tunnin ajan. Sentään leffa on osattu pitää niin lyhyenä, sillä näin vähäisellä ja kehnolla sisällöllä katselukokemus muuttuisi yhä vain puuduttavammaksi, jos elokuva ylittäisi kahden tunnin keston. Yksi leffan ongelma on, että se luottaa katsojan luovan mielessään kuvan Al Caponesta ennen vankilatuomiota, eikä panosta näyttämään häntä kaikessa hirvittävässä loistossaan ennen kuin hurja alamäki alkaa. Capone on elokuvan alusta asti sekaisin, eikä tarina siten tunnu etenevän. Hahmo on heti elokuvan alussa liian lähellä sitä pistettä kuin lopussa. Myös tunnelma on epätasainen. Elokuva yrittää olla todella vakava, mutta siitä löytyy myös tahatonta koomisuutta. Aidosti lystikäs on Caponen tapa pitää porkkanaa suussaan kuin sikaria.

Elokuvan epäonnistumisesta on vaikea syyttää muita kuin Josh Trankia. Hardynkin epämääräisen suorituksen voi pistää sen piikkiin, että se oli luultavasti juuri sitä, mitä Trank halusikin nähdä. Trankin käsikirjoitus on täysin kömpelö ja asiaa vain pahentaa, että hän on itse myös leikannut elokuvan. Hän on siis ollut täysin vastuussa siitä, millainen lopputuloksesta tulee. Fantastic Four -leffansa (2015) epäonnistumista Trank pystyi puolustelemaan sillä, että studio saksi elokuvan täysin uuteen muottiin, mutta Capone on täysin Trankin filmi. Yksi kompastuskivi lisää on Al Caponen hallusinaatiot. Osa leffan hahmoista on olemassa vain Caponen pään sisällä. Siksi onkin outoa, että heidät nähdään myös kohtauksissa ilman Caponea. Jotkut todelliset ihmiset myös vaikuttavat olevan kontaktissa näihin hallusinaatioihin. Käsikirjoituksen ja leikkauksen sekavuudet voi kenties selittää sillä, että Trank on halunnut katsojan kokevan Caponen sekavan olotilan. Tämä on yksi monista osoituksista, että Trankilla on ollut hyviä ideoita, muttei lainkaan taitoa toteuttaa niitä. Kenties hän olikin sitten pelkkä yhden elokuvan ihme, sillä Trankin filmografian ainoa hyvä teos on edelleen vuoden 2012 Chronicle.

Sentään elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta kuvauksestakin löytyy heikkoutensa. Kuvien leikkaantuminen yhteen ei sitten olekaan enää elokuvan vahvoja puolia. Tyylikkäillä lavasteilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään vaikuttavasti henkiin. Hardyn Capone-maskeeraukset ovat voimakkaat ja rujot. Äänimaailmakin on oivallinen, mutta säveltäjä EI-P:n musiikit osuvat maaliin vain paikoitellen.

Yhteenveto: Capone on harmillinen epäonnistuminen kiehtovasta aiheesta. On oikeasti mielenkiintoinen idea tehdä elokuva yhden kaikkien aikojen pelätyimmän gangsterin kamalimmasta elämänvaiheesta; näyttää tämä pelätty mies niin rikkinäisenä. Jossain on kuitenkin menty täysillä päin mäntyä, eikä Josh Trank saa lähes mitään aikaiseksi ideastaan. Käsikirjoitus on kömpelö, mitä pahentaa leikkaus. Trank on ollut vastuussa molemmista, joten syyt kehnouksista voi vierittää täysin hänen niskaansa. Tom Hardyn esiintyminen Al Caponena on todella hämmentävä. Välillä hän on erittäin kiusallinen, toisinaan taas nerokas. Hän ampuu roolinsa pahasti yli, mutta sitten taas on todella hallittu. Ehdottomasti yksi Hardyn oudoimmista suorituksista. Ajankuva on kyllä tyylikkäästi luotu, mutta tarina ja sen esitystapa kompuroivat todella pahasti. Caponessa olisi potentiaalia erinomaiseen draamaan, mutta lopputuloksena on heikko raina, joka hukkaa suuret mahdollisuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Capone, 2020, BRON Studios, A Band Apart, Addictive Pictures, Creative Wealth Media Finance, Lawrence Bender Productions

Arvostelu: Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000)

SNATCH - HÄVYTTÖMÄT

SNATCH

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Jason Statham, Stephen Graham, Brad Pitt, Alan Ford, Robbie Gee, Lennie James, Ade, Rade Šerbedžija, Vinnie Jones, Dennis Farina, Benicio del Toro, Mike Reid, Adam Fogerty, Sorcha Cusack ja Ewen Bremner
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Snatch - hävyttömät on ohjaaja Guy Ritchien toinen koko illan elokuva, esikoisteos Puuta, heinää ja muutaman vesiperän (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) jälkeen. Ritchie itse suunnitteli leffan tarinan ja alkoi intohimoisesti kirjoittamaan sitä. Näyttelijä Brad Pitt oli innostunut Ritchien esikoisteoksesta ja vaati päästä mukaan uuteen leffaan niin kovasti, että Ritchie lopulta kirjoitti yhden merkittävimmistä hahmoista täysin Pittiä varten. Toiseen rooliin taas kaavailtiin Sean Connerya ja vaikka tämä oli kiinnostunut osasta, hän koki, ettei tekijöillä olisi varaa palkata häntä ja osaan valittiin Alan Ford. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Snatch - hävyttömät sai maailmanensi-iltansa 23. elokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mitä kriitikotkin kehuivat ja vuosien varrella leffa on keränyt oman uskollisen fanikuntansa. Itse en valitettavasti ollut koskaan ennen nähnyt filmiä, mutta se on kiinnostanut minua jo muutaman vuoden ajan. Kun huomasin Snatchin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi.

Samaan aikaan, kun rikollinen Nelisormi-Franky saapuu Lontooseen myymään varastamaansa 84:n karaatin timanttia, nyrkkeilypromoottori Turkish yrittää keksiä, kenet saisi tappelemaan nyrkkeilyottelussa, joka on järjestetty etukäteen niin, että Turkishin ottelijan pitäisi hävitä. Kun kaikki tämä yhdistyy, on luvassa aikamoinen soppa.

Snatch - hävyttömät on täynnä veikeitä ja vekkulimaisia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki loistotyötä. Ritchien esikoisleffassa Puuta, heinää ja muutama vesiperä näytellyt Jason Statham esiintyy tässäkin, tällä kertaa Turkishina, joka yrittää pelastaa oman nahkansa, etsiessään ottelijaa rikolliseen nyrkkeilyotteluun. Stathamille on viime vuosikymmenen aikana jäänyt vahvasti tietty rooli päälle, joten onkin äärimmäisen mukavaa nähdä hänet erilaisessa roolissa. Tässäkin Statham yrmyilee, mutta selvästi humoristisemmin. Stephen Graham taas näyttelee Tommya, joka avustaa Turkishia ja joka ei välttämättä ole fiksuimmasta päästä. Alan Ford pääsee olemaan uhkaava nyrkkeilyottelua järjestävänä Brick Topina, jota ei todellakaan kannata suututtaa.

Timantin varastaneena Nelisormi-Frankyna nähdään Benicio del Toro, joka jää harmillisen pieneen osaan. Hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti, eikä Del Toro pääse kunnolla näyttämään lahjojaan. Dennis Farina esittää serkku-Avia, jolle Nelisormi-Franky aikoo myydä timantin ja Rade Šerbedžija näyttelee Puukko-Borista, joka haluaa varastaa timantin itselleen. Avukseen Boris on palkannut kolme roistoa, Vinnyn (Robbie Gee), Solin (Lennie James) ja Tyronen (Ade), jotka ovat mahtava kolmikko kaikessa epäpätevyydessään. Mahtava on myös kolmikon haltuun päätyvä koira, joka on hyvin kirjoitettu roolihahmo ihmisten joukossa.
     Leffan todellinen tähti tuntuu kuitenkin olevan Brad Pitt, joka osoittaa suuren halunsa esiintyä Ritchien elokuvassa. Pitt nähdään mustalais-Mickeynä, jonka Turkish yrittää saada nyrkkeilemään ottelussa, mutta ongelmana on, ettei Mickeyä kiinnosta sääntöjen noudattaminen. Suomalaiset saavat olla iloisia, kun voivat katsoa elokuvaa tekstityksen kera, sillä Pittin puhe Mickeynä on niin epämääräistä mongerrusta, ettei ihme, että elokuvan fanit ovat luoneet juomapelin sen pohjalta. Pitt on fantastinen virnuilevassa roolissaan.

Hahmojensa tavoin itse elokuvakin on hilpeän veijarimainen. Guy Ritchie onnistuu koukuttamaan katsojan välittömästi ja pitää tiukasti mukanaan lopputeksteihin asti. Elokuva on äärimmäisen mukaansatempaava ja viihdyttävä reippaalla tahdituksellaan ja tapahtumarikkaudellaan. Leffa ei hidastele ja siitä on turhat karsittu pois, jotta kaikki jäljelle jäävä voi olla pelkkää asiaa. Monikerroksinen tarina on nokkelasti kirjoitettu ja Ritchie leikittelee kerronnalla minkä kerkeää. Leffa vaatii vahvaa keskittymiskykyä katsojalta, jotta toistensa päälle nivoutuvissa juonikuvioissa pysyy perässä, mutta tämä ei edes vaadi katsojalta ponnistelua, sillä Snatch - hävyttömät todella on niin vangitseva. Tunnelma on kaikin puolin vahvasti rakennettu, eikä tylsiä hetkiä löydy lainkaan. Leffassa riittää paljon energiaa ja se jaksaa jatkuvasti ilahduttaa uusilla kekseliäisyyksillään ja mahtavilla kohtauksillaan.

1990-luvulla rikosleffoilla pinnalle nousseen Quentin Tarantinon tavoin Guy Ritchiekin tykkää monikerroksisen tarinankerronnan lisäksi pitää hauskaa myös hahmojen välisten keskustelujen kanssa. Dialogit ovat loistokkaita monipuolisen sanailun ja tykitettävien vitsien ja kettuilujen ansiosta. Katsojana saattaakin haluta välillä kelata taaksepäin, jottei varmasti menetä ainuttakaan nerokasta repliikkiä. Mickeylle kirjoitetun tekstin lisäksi etenkin Vinnyn, Solin ja Tyronen väliset keskustelut jaksavat naurattaa läpi leffan, kun he yrittävät päällekäin pähkäillä, miten hoitaa homma ja korjata mahdolliset virheet. Ja juuri nämä jatkuvat mokailut ja yritykset korjata niitä pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä ja solmivat erilaisia lankoja lisää toisiinsa. Väärissä käsissä Snatch - hävyttömät voisi muuttua noloksi sekasotkuksi, mutta kun puikoissa toimii Ritchie, on lopputulos tyylikäs, hilpeä ja nokkela taidonnäyte, minkä voisi katsoa pian uudestaankin.

Teknisestikin kyseessä on taidokkaasti toteutettu teos. Kuvauksella kikkaillaan erittäin mainiosti ja erilaiset kuvakulmat ja kameran liikeradat lisäävät veikeyttä ja energiaa. Leikkauksessa paketti on kasattu ja hiottu erinomaiseen malliin. Ritchie hyödyntää nopeutuksia, hidastuksia ja pysäytyskuvia lahjakkaasti ja eritoten pidän kohtauksesta, missä useampi juonikuvio vihdoin kohtaavat toisensa ja tämä osio näytetään väärässä järjestyksessä. On mahtava tunne kokea ahaa-elämys tyylillä: "Ahaa, niin nyt tämä siis tulee johtamaan tuohon ja tämän takia tuo meni noin". Lavasteet ja asutkin ovat onnistuneet, eivätkä tekijät ole pelänneet tuoda mukaan iljettävää rähjäisyyttä. Äänimaailma on mahtavasti rakennettu ja musiikeilla sekä ääniefekteillä leikitellään hauskoin tavoin.

Yhteenveto: Snatch - hävyttömät on mahtava rikoskomedia, missä ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchie pääsee leikittelemään niin vekkulimaisella tarinankerronnalla kuin nokkelalla dialogilla. Filmi nappaa välittömästi mukaansa, eikä suostu päästämään irti ennen lopputekstejä. Turha on leikattu pois, eikä tylsää hetkeä löydy. Hahmot ovat loistokkaita ja heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä - varsinkin hauskasti hölisevä Brad Pitt. On vain harmi, kuinka vähän tekemistä Benicio del Toro lopulta saa. Hahmojen erilaiset juonikuviot ovat kaikki koukuttavia ja parasta on, kun ne alkavat sotkeutua toisiinsa. Pakkaa sekoitetaan erinomaisesti ja kaikki eskaloituu erittäin onnistuneesti. Myös teknisesti filmi on mainiosti tehty. Snatch - hävyttömät tarjoaa paljon riemua pitkin kestoaan. Ritchien mahtava tyylitaju vetää vahvasti puoleensa ja leffan voisi katsoa uudestaan vaikka heti. Vuosia myöhemmin elokuvan pohjalta tehtiin myös televisiosarja Snatch (2017-2018), jota tähditti Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Rupert Grint.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snatch, 2000, Columbia Pictures Corporation, SKA Films

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy

Arvostelu: Mulan (1998)

MULAN

Ohjaus: Barry Cook ja Tony Bancroft
Pääosissa: Ming-Na Wen, Eddie Murphy, BD Wong, Miguel Ferrer, Harvey Fierstein, June Foray, Soon-Tek Oh, Gedde Watanabe, Jerry Tondo, James Hong, Pat Morita, Freda Foh Shen ja George Takei
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, musikaali
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Mulan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 36. osa. Elokuva perustuu kiinalaiseen legendaan Hua Mulan -naissoturista Kiinan eteläisten ja pohjoisten dynastioiden aikakaudella 400-luvulla. Vuonna 1989 Walt Disney perusti Floridaan animaatiostudion, minkä tarkoituksena oli tehdä lyhytleffoja. Kuitenkin kun studio auttoi Disney-yhtiötä tekemään hittimenestyselokuvia, kuten Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King - 1994), Disney päätti antaa studiolle mahdollisuuden todistaa tosissaan kykynsä täyspitkän elokuvan teossa. Samaan aikaan Disney oli kiinnostunut aasialaisista tarinoista, joita kääntää animaatioleffan muotoon ja kirjailija Robert D. San Souci ehdotti yhtiölle Hua Mulanin legendaa. Disney innostui ja Floridan studio sai elokuvan tehtäväkseen. Aluksi tarina lähti luisumaan romanttisen komedian puolelle, mutta kun Leijonakuningasta työstänyt Chris Sanders saapui projektiin mukaan, hän tokaisi suoraan tämän idean olevan huono ja studio uusi lähestymistapansa tarinaan. Animointiprosessi alkoi ja lopulta Mulan ilmestyi kesäkuussa 1998. Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Se sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet musiikeista ja alkuperäislaulusta. Itse näin Mulanin useaan otteeseen lapsena ja pidin siitä kovasti. Jossain kohtaa kesti kuitenkin monta vuotta, kunnes katsoin leffan uudestaan keväällä 2015. Nyt kun uuden näytellyn Mulan-elokuvan (2020) julkaisu on viivästynyt yhä uudestaan ja uudestaan, päätin katsoa alkuperäisen Mulanin pitkästä aikaa ja arvostella sen uutta versiota odotellessa.

Hurjien hunnien hyökätessä Kiinaan, keisari määrää, että jokaisesta perheestä yksi mies lähtee puolustamaan maata. Nuoren Mulan-tytön perheen ainoa mies on hänen sairas isänsä. Pelätessään isänsä puolesta, Mulan päättää varastaa tämän sotisovan ja ilmoittautua tämän tilalle armeijaan, esittäen miestä nimeltä Ping.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Mulan (äänenä Ming-Na Wen, laulut Lea Salonga), aikuistumisen kynnyksellä oleva naisenalku, jonka on tarkoitus mennä naimisiin jonkun miehen kanssa ja jatkaa ylpeästi sukuaan. Sellainen ei kuitenkaan Mulania kiinnosta, vaan hän haluaa tehdä sukunsa ylpeäksi eri tavalla. Kun kutsu sotaan saapuu, Mulan ei anna heikossa kunnossa olevan isänsä (Soon-Tek Oh) lähteä, vaan lähtee itse keskellä yötä taisteluun. Kyseessä onkin todella erilainen tapaus Disneyn muihin naishahmoihin verrattuna. Mulan ei todellakaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää ja jo se tekee hänestä paljon mielenkiintoisemman ja iskevämmän hahmon kuin monista prinsessoista.

Avukseen Mulan saa pienen lohikäärme Mushun (aivan mahtava Eddie Murphy), joka tarjoaa paljon huumoria synkkyyden keskelle. Hahmo voisi helposti pilata leffan ja olla pelkkä ärsyttävä vitsiniekka, mutta Mushu on erittäin onnistuneesti tuotu mukaan ja naurattaa moneen otteeseen. Suuri osa tästä johtuu Murphyn takuuvarmasta karismasta ja komediallisista taidoista. Lisäksi jonkun studiopomon käskystä mukaan on myös lisätty sirkka Siri, jota elokuvan tekijät eivät halunneet mukaan. Mushu yksinään on riittävä eläinkaveri päähenkilölle. Siri tuntuu enemmän sen Disneyn pakollisen eläinkaverin eläinkaverilta.
     Armeijassa Mulan (tai siis Ping) tapaa kapteeni Li Shangin (BD Wong), sekä kärttyisän Yaon (Harvey Fierstein), hömelön Lingin (Gedde Watanabe) ja isokokoisen Chien-Pon (Jerry Tondo), joista vain kapteenissa vaikuttaisi olevan ainesta taisteluun. Li Shang on tavallaan mainio, mutta toisaalta hieman tylsä tapaus. Koska Mulan on tarinan päähenkilö, ei Shangista tehdä sankaria, mutta hän ei myöskään koskaan ole hauska. Lopulta hän lähinnä tuo pakollisen romanttisen puolen leffaan, mikä ei sellaista tarvitse. Yao, Ling ja Chien-Po ovat hassu kolmikko ja on kiinnostavaa seurata heidän suhtautumistaan Mulaniin/Pingiin.
     Tarinan pahis on hunneja johtava Shan Yu (Miguel Ferrer). Hahmolle ei sen kummemmin luoda taustatarinaa tai selvää motiivia, mutta siitä huolimatta hän on onnistunut vihollinen häikäilemättömän julmuutensa ja häijyn luonteensa ansiosta. Lapsikatsojista Shan Yu voi olla jopa pelottava ja hänen tekonsa karmivat aikuiskatsojaakin.

Disneyn animaatioita katsotaan liian usein siitä vinkkelistä, että ne ovat vain kivoja lastenleffoja, eikä ymmärretä sitä, kuinka hienoja nämä elokuvat voivatkaan olla. Mulan on niitä piirroselokuvia, mitkä pistävät monet ns. aikuisten elokuvat nurkkaan häpeämään, kun sitä alkaa tutkimaan syvällisemmin. Hyvin nopeasti leffan alussa on selvää kritiikkiä naisten asemasta Kiinassa, mikä ei vielä tänäkään päivänä ole kummoinen. Mulanin elämälle on suunnitelmissa vain se, että hänet naitetaan jollekin miehelle, jotta hän voisi synnyttää tälle poikia. Mulanin täytyy esittää miestä, jotta hän edes pääsee armeijaan ja jos totuus hänestä paljastuisi, rangaistus olisi kuolema! Jo se tekee Mulanista hahmona urhean, sillä rangaistuksesta tietäen hän kuitenkin uhmaa järjestelmää turvatakseen isänsä hengen. Elokuvan sanoma ei kuitenkaan todellakaan ole, että naista ei voisi ottaa tosissaan ilman, että tämä tekeytyy mieheksi, vaan kyllä Mulan pääsee lopulta osoittamaan sankaruutensa selvästi naisena. Ei olekaan mikään ihme, että leffan ilmestymisen aikaan Mulan oli monille tytöille suuri idoli, sillä tällaisia naishahmoja ei vieläkään oikein nähdä elokuvissa.

Sen lisäksi, että elokuvalla on painavaa sanottavaa, mikä jo itsessään tekee siitä kypsemmän kuin pelkän "lastenleffan", on se myös yllättävän synkkä teos. Disneyä kritisoidaan usein siitä, että niihin ei uskalleta laittaa juttuja, mitkä voisivat aiheuttaa lapsille painajaisia, mutta Mulan onnistuu siinäkin lyömään luun kritisoijien kurkkuun. Olin itsekin unohtanut, kuinka synkäksi filmi muuttuu, kun hunnit ovat kuvioissa. Tämä korostuu parhaiten erittäin vaikuttavassa kohtauksessa, missä sotilaat laulavat reippaasti ja vitsailevat matkallaan kohti taistelua, kun he yhtäkkiä päätyvät poltettuun kylään, missä kaikki on tapettu lapsia myöten. Kohtaus on kauhistuttava ja on erityisen hienoa, kuinka sen jälkeen ei nähdä ja kuulla enää yhtäkään musikaalinumeroa, mikä vain painottaa sitä, että nyt ei muuten ole kyse mistään perinteisestä Disney-piirretystä.

Kypsät teemat naisten asemasta ja paikoitellen karmiva synkistely eivät kuitenkaan tarkoita, että lapset eivät voisi katsoa tätä - ne ovat lähinnä osoitus siitä, kuinka Mulan toimii upeasti kaikenikäisille. Kuten jo aiemmin totesin, Mushu-lohikäärme tuo huumoria synkkyyteen ja elokuvan aikana saa nauraa. Itse asiassa synkkyyden ja komedian välillä tasapainotteleminen näin hyvin on vain yksi vahvuus lisää. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa jännittävällä hunnien hyökkäyksellä, eikä suostu irrottamaan otetta ennen lopputekstejä. Mukana on aidosti näyttäviä toimintakohtauksia ja hunnien ratsastus lumista vuorenrinnettä pitkin nostaa helposti ihon kananlihalle. Mulan yllättääkin eeppisyydellään ja etenkin kohtaus, missä Mulan päättää lähteä sotaan, tarjoaa voimakkaat kylmät väreet, mikä vain saa katsojan innostumaan tulevista tapahtumista enemmän.

Kuten pystyikin jo päättelemään, monien muiden Disney-piirrettyjen tapaan Mulankin on musikaali. Kovin montaa laulua leffassa ei kuitenkaan ole ja laulaminen tosiaan katkeaa kuin seinään, kun sodan karmeus oikeasti paljastuu Mulanille ja muille. Elokuvan ensimmäinen laulu Honor to Us All esittelee Mulanin ja konservatiiviset kiinalaiset tavat, kun taas Mulanin laulama Reflection kuvastaa hänen haaveitaan. Kolmas kappale, sotilaiden koulutuksen aikana soiva I'll Make a Man Out of You on ehdottomasti elokuvan tunnetuin laulu ja samalla myös paras. Neljäs laulu A Girl Worth Fighting For taas on juuri se kappale, mitä sotilaat hoilaavat matkallaan, ennen kuin kohtaavat hirveän näyn. I'll Make a Man Out of Youta lukuunottamatta Mulanin kappaleet eivät ole erityisen muistettavia tai ihmeellisiä. Ne kuitenkin toimivat kaikki tarpeeksi passelisti - toisin kuin lopputekstien aikana kuultava, 98°:n ja Stevie Wonderin esittämä True to Your Heart, mikä ei sovi elokuvaan lainkaan. Kaiken nähdyn ja koetun jälkeen kappale tuntuu jopa vesittävän loppua. Elokuvan musiikeista taas vastaa Jerry Goldsmith, joka tekee tuttuun tapaansa hienoa työtä ja tarjoaa mahtipontisia sävelmiä, mitkä vain vahvistavat tiettyjä kohtauksia.

Tuttuun Disney-tyyliin kyseessä on tietty todella tyylikkäästi animoitu elokuva. Hahmot ovat selkeästi disneymäisiä ja veikeitä. Kiinan maisemat ovat upean kauniita; niin seesteiset maalaiskuvat kuin valtavat ja hurjat vuoristot. Myös värien käyttö on taidokasta. Taistelukohtauksissa on hyödynnetty tietokoneanimaatiota, minkä kyllä huomaa, mutta se ei pistä silmään pahasti, vaan sulautuu hyvin joukkoon. Etenkin loppuhuipennus on näyttävä ja yllättävänkin valtava piirroselokuvaksi.

Mulanissa ei ole samalla lailla "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, kuten Disneyn nykyisissä tuotannoissa, mutta leffasta löytyy kyllä pari selkeää silmäniskua, jos osaa kiinnittää huomiota. Selkein taitaa olla, kun Mushu herättää Mulanin ja kutsuu tätä prinsessa Ruususeksi. Lisäksi Mushulle heitetään samat sydänkuvioiset alushousut kuin mitä Rajah-tiikeri pureskeli Aladdinissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on mm. poistettuja kohtauksia, faktoja elokuvasta, leffan laulut erikielisinä musiikkivideoina, sekä lyhyitä videoita elokuvan teosta, joissa esitellään suunnittelua, piirrosanimointia, värimaailmaa ja hahmojen tyyliä. Lisäkatsottavaa on lähes kahdeksi tunniksi. Ainoa ongelma on, että poistettuja kohtauksia lukuunottamatta muille lisämateriaaleille ei ole "Katso kaikki" -toimintoa ja katsoja joutuu jatkuvasti palaamaan takaisin valikkoon, jopa pelkän lyhyen esittelyvideon jälkeen.

Yhteenveto: Mulan on erinomainen koko perheen toimintaseikkailu, joka sisältää kenties Disneyn parhaimman naishahmon. Ainakin Mulan on Disneyn coolein naishahmo, eikä mikään ihme, että hän on edelleen monien ihailun kohde ympäri maailman. Elokuva tarjoaa studiolle tuttuja veikeitä lauluja (joista I'll Make a Man Out of You on ehdoton suosikkini), hienoa animaatiota ja hauskaa huumoria, etenkin lohikäärme Mushun tarjoamana. Leffa kuitenkin uskaltaa olla yllättävänkin synkkä ja kun hunnit päästetään valloilleen, saattaa aikuiskatsojaakin karmia. Taistelut ovat näyttäviä ja eeppisiä. Elokuvalla on myös painavaa sanottavaa naisten asemasta Kiinassa, eikä filmi todellakaan ole kevyttä viihdettä. Elokuvan upeutta latistavat hieman Siri-sirkka (etenkin kun tietää, että tekijätkään eivät halunneet hahmoa leffaan), sekä pakotettu rakkaustarina. Muuten Mulan on mahtava teos ja yksi Disneyn parhaista animaatioista. Odotukseni uutta filmatisointia kohtaan eivät ole korkeat viime vuoden keskinkertaisen Aladdinin (2019) ja todella laimean Leijonakuninkaan (2019) jälkeen, mutta toivon, että mukana olisi oikea tiimi, joka kunnioittaisi tätä alkuperäistä animaatiota, mutta onnistuisi tekemään täysin oman juttunsa tarinasta. Siinä jossain on se häilyvä raja, mihin osuttaessa uusi Mulan voi toimia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mulan, 1998, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: The Purge: Election Year (2016)

THE PURGE: ELECTION YEAR

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Elizabeth Mitchell, Mykelti Williamson, Betty Gabriel, Joseph Julian Soria, Edwin Hodge, Kyle Secor, Terry Serpico, Brittany Mirabilé ja Raymond J. Barry
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon pienimuotoinen jännäri Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Toinen osa, Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014) oli vielä isompi hitti, tuottaen yli 110 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Kolmannen osan suunnittelu lähtikin heti käyntiin ja lopulta The Purge: Election Year (joka ei saanut suomennosta toisin kuin sarjan edelliset osat) sai ensi-iltansa heinäkuussa 2016. Tämäkin leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta tuotti vieläkin enemmän rahaa. Itse näin kaksi ensimmäistä Purge-leffaa kesällä 2015, kun vuokrasimme ne serkkujeni kanssa ja katsoimme ne peräkkäin samana iltana. En oikein pitänyt kummastakaan, enkä ole katsonut muita jatko-osia. Kuitenkin nyt kun leffasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge, päätin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uusi osa valitettavasti siirrettiin koronaviruksen takia vuoteen 2021, mutta siitä huolimatta pidin suunnitelmastani kiinni ja jatkoin aiempien osien katselua. Tasan kaksi viikkoa Puhdistuksen yö: Anarkian jälkeen katsoin The Purge: Election Yearin.

Vuonna 2040 on koittamassa presidentinvaalit Yhdysvalloissa ja Uusia perustajaisiä vastaan ehdolle käy senaattori Charlie Roan, aikomuksenaan lopettaa Puhdistuksen yön, jos voittaa vaalit. Vaaleja ennen on kuitenkin luvassa Puhdistuksen yö ja Uudet perustajaisät ottavatkin Charlien kohteekseen.

Puhdistuksen yö: Anarkiaa tähdittänyt Frank Grillo tekee paluun rooliinsa Leo Barnesiksi, joka työskentelee nyt senaattori Charlie Roanin (Elizabeth Mitchell) henkivartijana. Leon menneisyyden takia uusi työnkuva on ymmärrettävä ja Grillo osoittaa toistamiseen olevansa passeli taistelijan roolissa. Tässä leffassa Leo jää kuitenkin aika tylsäksi hahmoksi. Ei siinä mitään, jos hänen suojelema Charlie olisi mielenkiintoinen, mutta ei. Elokuvan alussa annetaan nopeasti syy Charlielle inhota Puhdistuksen yötä, mutta sitä ei lopulta syvennetä kunnolla. Mitchell sopii senaattorin osaan, mutta vaikka hänen hahmonsa on hyvän asian puolella, ei hänestä jaksa välittää.

Muutenkin elokuvan hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, eikä kenenkään kohtalo kiinnosta. Mykelti Williamson esittää Joe Dixonia, joka yrittää suojella omistamaansa kauppaa, kun vakuutusyhtiö alkaa juuri ennen Puhdistusta nostamaan hintojaan. Joseph Julian Soria taas näyttelee häntä auttavaa nuorta Marcosta. Betty Gabriel nähdään omaa ensiapuautoaan ajavana Laneyna, kun taas Edwin Hodge palaa rooliinsa Puhdistusta vastustavan liikkeen johtohahmo Dante Bishopina. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä käsikirjoitus edes tarjoa heille paljoa.

Kumpikaan aiemmista Purge-elokuvista ei ollut kovin kaksinen, mutta niiden kantavana voimana toimi kiehtova kritiikki ja lähestulkoon satiiri Yhdysvaltojen meiningistä esimerkiksi aselakeja ja luokkaeroja koskien, sekä mielenkiintoinen pohdinta ihmisluonteesta, jos rikollisuuden laillistaisi kerran vuodessa. Kömpelön elokuvantekijä James DeMonacon käsittelyssä vahva potentiaali kuitenkin valuu hukkaan täysin keskinkertaisissa teoksissa. Puhdistuksen yö: Anarkia oli sentään parempi kuin heikko avausleffa, muttei sekään päätä huimannut. The Purge: Election Yearilla DeMonaco yrittää toistaa Anarkian hyviä puolia, mutta epäonnistuu rakentamaan hyvän elokuvan kaiken ympärille. Itse Puhdistuksen yö alkaa jo paikoitellen mennä parodian puolelle, eikä niistä poliittisista kommenteistakaan irtoa enää paljoa. Välillä jopa tuntuu, että DeMonaco unohti, mistä koko homma lähti liikkeelle ja on nyt vain halunnut tarjota mahdollisimman paljon sekasortoa ja tappamista. Toisaalta jos yleisö haluaa juuri sitä, ehkä se viestii, että jos Puhdistuksen yö otettaisiin käyttöön todellisuudessa, meno olisi yhtä hullua ja kaameaa kuin näissä elokuvissa.

Elokuva onnistuu alussa tarjoamaan muutaman veikeän lisäidean, mikä rikastuttaa tätä uutta maailmaa, kuten se, että Puhdistuksen yöstä on muodostunut turistien suosima juttu ja muista maista matkustetaan Yhdysvaltoihin puhdistautumaan. Leffa ei kuitenkaan viitsi sen kummemmin uppoutua siihen, että elokuva sijoittuu jo 2040-luvulle, eli Puhdistuksen öitä on ollut jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Leffa voisi rohkeammin tarttua siihen, mitä tämä on tehnyt maalle siinä ajassa ja pohtia poliittista puolta enemmän. Nyt elokuva jää vain pintapuoliseksi ja tyhjänpäiväiseksi hötöksi, mitä vain pahentaa se, kuinka tylsiä hahmot ovat. Ja kun hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, meno alkaa puuduttaa hyvin pian. Kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat todella erilaiset toisistaan lähestymistavoiltaan, mutta Election Year tuntuu vain Anarkian kopioimiselta täysin ponnettomasti. Elokuva ei edes viihdytä ja jotkut sen jutut saavat jopa pyörittelemään silmiä typeryyden takia. Leffa menetti minut siinä kohtaa, kun sekopäinen tyttöjoukko yrittää tunkeutua Joen kauppaan suklaapatukan takia.

Jos jotain, niin ainakin The Purge: Election Year on tyylikkäästi kuvattu. Vaikuttavin kuva taitaa olla tärvellystä Lincolnin muistomerkistä, missä presidentin patsaan edessä köyhät amerikkalaiset makaavat kuolleina. Muistomerkin pylväisiin on maalattu sana "PURGE", luultavasti verellä. Näin maan johtajat siis puhdistavat Yhdysvaltoja. Tämä yksi kuva pesee lattioita koko muulla leffalla. Vaikka kuvaus on oivallista, ovat puitteet jotenkin halvat. Aiempia osia isommasta budjetistaan huolimatta elokuva vaikuttaa jotenkin siltä kuin se olisi tehty suoraan televisioon. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Äänimaailma on sentään menevä, mutta Nathan Whiteheadin säveltämät musiikit ovat yhtä tyhjän kanssa läpi leffan.

Yhteenveto: The Purge: Election Year on kehno lisäys elokuvasarjaan, joka kadottaa sen kiehtovan pohdintansa ihmisarvoista ja -luonteesta, mikä jaksoi kiinnostaa kahdessa edellisessä osassa. Elokuva kopioi edellistä osaa, Puhdistuksen yö: Anarkiaa minkä ehtii, toivoen luovansa uudelleen sen hyvät hetket. Meno on kuitenkin jopa yllättävän pitkäveteistä. Tuttu sekoilu on jo ehtinyt käydä tylsäksi, eikä jännitettäkään löydy, kun hahmoista ei jaksa välittää. Paikoitellen homma äityy sellaisiin typeryyksiin, että elokuvaa on jopa kiusallista katsoa. Elokuva esittelee muutamia kivoja ideoita, mutta ei lopulta tee niillä oikeastaan mitään. Kaikin puolin The Purge: Election Year lässähtää kasaan totaalisen tyhjänpäiväisenä tappohurmoksena, mikä tuntuu jo siltä, etteivät tekijät enää muista, mistä sarjassa piti olla kyse. Raakuuksiennälkäisiä katsojia tämä voi miellyttää ja jos ei muuta, niin leffan suosio toimii osoituksena, että kenties meininki olisi yhtä sekopäistä kuin näissä elokuvissa, jos Puhdistuksen yöstä tehtäisiin todellinen tapahtuma.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Election Year, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Man in a Tree, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Project Power (2020)

PROJECT POWER

Ohjaus: Ariel Schulman ja Henry Joost
Pääosissa: Jamie Foxx, Dominique Fishback, Joseph Gordon-Levitt, Rodrigo Santoro, Amy Landecker, Colson Baker, Kyanna Simone Simpson ja Courtney B. Vance
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Project Power on Netflixin suoratoistopalvelun uusi supersankarielokuva. Se lähti liikkeelle Mattson Tomlinin käsikirjoituksesta nimeltä "Power", mistä useampi studio taisteli vuonna 2017. Lopulta Netflix nappasi käsikirjoituksen itselleen ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja nyt Project Power on julkaistu Netflixissä. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen ideasta ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Katsoinkin Project Powerin heti sinä päivänä, kun se ilmestyi Netflixin valikoimaan.

Yhdysvalloissa alkaa leviämään uusi huumausaine, mikä antaa käyttäjälleen supervoimat viideksi minuutiksi. Ex-sotilas Art uskoo aineen tehtailijoiden siepanneen hänen tyttärensä ja etsii tätä yhdessä huumediilerin ja poliisin kanssa.

Jamie Foxx näyttelee entistä sotilasta, Artia, jonka tytär on siepattu ja jota hän nyt vimmaisesti etsii. Taustastaan huolimatta Art ei pysyttele enää kaidalla polulla etsintäretkellään ja hänelle ei tuota vaikeuksia pistää hengiltä kaikkia, jotka saattavat olla tekemisissä sieppauksen kanssa. Foxx on erittäin hyvä roolissa ja tuo oikeaa intensiivisyyttä mukaan.

Etsintöihin mukaan Art saa yhteistyötä tekevän poliisi Frankin (Joseph Gordon-Levitt) ja nuoren huumediileri Robinin (Dominique Fishback). Molemmat hahmot alustetaan kiinnostavasti: Robin myy supervoimia antavaa ainetta eteenpäin, koska hänen äitinsä on pahasti sairas ja hän yrittää saada sairaalalaskut maksettua. Frank taas yrittää saada uuden aineen pois kaduilta, mutta hyödyntää ainetta itse saadakseen hommansa hoidettua, mikä luo hyvän konfliktin. Jossain kohtaa kuitenkin tuntuu siltä, ettei käsikirjoittajaa ole kiinnostanut kuljettaa heidän kehityskaariaan loppuun saakka ja he jäävät jopa ärsyttävän alikehitetyiksi. Fishback ja Gordon-Levitt ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. On muuten erittäin mukava nähdä Gordon-Levittiä pitkästä aikaa. Hän nousi staraksi kymmenisen vuotta sitten Inceptionin (2010), Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ja Looperin (2012) kautta, mutta sitten hän tuntui suorastaan katoavan. Toivottavasti hän tekee nyt kunnon paluuta elokuvien pariin.

Project Power sisältää yhden vuoden kiehtovimmista konsepteista: pilleri, mikä antaa sinulle supervoimat, mutta vain viideksi minuutiksi, etkä tiedä minkä kyvyn saat, ennen kuin kokeilet. Yksi saa käyttöönsä tulivoimat, toisen iho muuttuu luodinkestäväksi ja kolmannelta kasvaa esiin luiset piikit - joku taas saattaa räjähtää välittömästi. En malttanut odottaa näkeväni, mitä kaikkea tällä idealla tehdään elokuvassa. Valitettavasti vastaus on, että eipä paljoa. Leffa on harmillisen vaisu raina, mikä hukkaa mahtavan potentiaalinsa keskittymällä kaiken aikaa vääriin asioihin... kuten räppäämiseen. Tässä leffassa räpätään hämmentävän, jopa kiusallisen paljon. Sillä kai haetaan ajatusta siitä, että supervoima voi olla muutakin kuin lasersilmät tai yli-inhimillinen vahvuus, mutta juonikuvio on lopulta todella kömpelösti käsitelty, kuten on moni muukin asia elokuvassa. Leffa tuntuu lähinnä pintaraapaisulta kaikesta, mikä herättikin itsessäni ajatuksen, miksei tästä tehty Netflix-sarjaa elokuvan sijaan?

Sen sijaan, että elokuva kertoisi siitä, mitä vaikutuksia tällaisella aineella todellisuudessa olisi maailmaan, se käyttää aikansa lähinnä pohtimaan, mistä tällainen aine on peräisin. Noh, mitä geneerisimmiltä ja tylsimmiltä pahiksilta, se on ainakin varmaa. Elokuvan roistot ovat kuluneen leffavuoden heikoimpia, niin surkeita, ettei heistä jää yhtään mitään käteen. He eivät luo minkäänlaista jännitettä tai uhkaa ja etenkin loppuhuipennus lässähtää täysin heidän takia. On hämmentävää, että Mattson Tomlinin käsikirjoitus oli pitkään työstämisen alla ja suuren kilpailun kourissa, mutta silti siitä on saatu aikaiseksi näin keskinkertainen raina. Lisäksi leffa kuvattiin lähes kaksi vuotta sitten, eli se on ollut jälkituotannossa pitkän aikaa, eikä epätasaisuudelle ole tehty mitään. Toimintakaan ei sen kummemmin vakuuta erilaisista syistä, kuten kehnoista tappelukoreografioista, heikoista tehosteista ja muuten vain laimeasta menosta. Elokuva yrittää olla raju, mutta se ei oikein uskalla olla sitäkään.

Käsikirjoittaja Mattson Tomlin ei ollut tätä ennen työstänyt ainuttakaan tekstiä, mistä olisi tehty elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa selkeästi. Tomlin on keksinyt nerokkaan idean, mutta ei lopulta oikein tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Asiaa eivät auta ohjaajakaksikko Ariel Schulman ja Henry Joost, joiden aiempiin filmeihin kuuluu Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012). Project Powerilla he jatkavat ihan katsottavien, mutta lopulta tyhjänpäiväisten ja keskinkertaisten elokuvien linjaansa. Tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Toimintakohtauksissa kamera heiluu ja erilaisten supervoimien toteutus digiefektein ei ole välillä kovinkaan uskottavaa. Mukaan mahtuu kyllä tyylikästäkin kuvausta, mutta ne ovat lopulta vain yksittäisiä taidokkaita kamerakikkailuja kaiken seassa. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu, vaikkakin musiikkipuolella mieleen jää oikeastaan vain Robinin räppäämiset.

Yhteenveto: Project Power hukkaa suuren potentiaalinsa keskinkertaisen toteutuksen takia. Leffalla olisi mahdollisuus olla erittäin raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta lopulta se jää vain vaisuksi rainaksi. Elokuva keskittyy jatkuvasti vääriin asioihin, eikä hyödynnä loistavia ideoitaan tarpeeksi. Lisäksi sen pahikset ovat jopa ala-arvoisen surkeita, eikä heihin ole panostettu lainkaan. Käsikirjoitus on kömpelö, eikä ohjauskaan huimaa päätä. Erikoistehosteiden ja kuvauksen taso heittelee, eikä oikein mihinkään ole keskitytty täysillä. Näyttelijäkolmikko Jamie Foxx, Joseph Gordon-Levitt ja Dominique Fishback ovat kuitenkin erittäin hyviä rooleissaan. On vain harmillista, kuinka tönkösti kahden jälkimmäisen hahmoja käsitellään. Project Power on valitettava pettymys, joka jättää vain toivomaan, että pintaa raapaisevan elokuvan sijaan olisimme saaneet samasta ideasta kunnon Netflix-sarjan. Netflix on kuitenkin huomattavasti parempi sarjojen kuin leffojen kanssa, mistä Project Power on jälleen yksi osoitus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Project Power, 2020, Netflix, Screen Arcade, Supermarché

Arvostelu: Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004)

PAAVO PESUSIENI -ELOKUVA

THE SPONGEBOB SQUAREPANTS MOVIE

Ohjaus: Stephen Hillenburg ja Mark Osborne
Pääosissa: Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Clancy Brown, Rodger Bumpass, Mr. Lawrence, Alec Baldwin, Jeffrey Tambor, Scarlett Johansson, Jill Talley, Carolyn Lawrence ja David Hasselhoff
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: S

Stephen Hillenburgin luoma animaatiosarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants) nousi nopeasti valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa vuonna 1999 - niinkin suureen suosioon, että sarjaa tehdään yhä! Sarjaa pyörittävä Nickelodeon pyysi hyvin nopeasti Hillenburgia keksimään koko illan elokuvan hahmosta, mutta pitkän ajan Hillenburg kieltäytyi. Hän ei uskonut, että Paavon seikkailut toimisivat niin pitkäksi ajaksi venytettynä, mutta lopulta hän keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sitä. Sarjan teko keskeytettiin filmin työstämisen ajaksi, sillä Hillenburg halusi samojen tekijöiden olevan mukana elokuvassa, jotta se tuntuisi mahdollisimman samalta kuin sarja. Lopulta Paavo Pesusieni -elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 2004 (Suomeen se tosin saapui vasta vuotta myöhemmin suoraan DVD:llä) ja se oli suuri hitti, mitä monet kriitikotkin kehuivat. Itse katsoin lapsena paljon Paavo Pesusieni -sarjaa ja luultavasti näin leffankin silloin. Olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo kuusi vuotta. Uuden Paavo Pesusieni -leffan, Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge on the Run - 2021) oli tarkoitus ilmestyä nyt elokuussa, mutta koska sen julkaisu siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuoteen, päätin katsoa aiemmat kaksi leffaa uudestaan. Katsoinkin ensimmäisen Paavo Pesusieni -elokuvan eräänä yönä ja en tiedä, oliko kyseessä aidosti hyvä leffa, vai olinko vain todella väsyneen ylienerginen, mutta minulla oli erittäin hauskaa elokuvan parissa.

Ilkikurinen Plankton lavastaa johtaja Ravun kuningas Neptunuksen kruunun varastajaksi. Paavo Pesusieni ja hänen ystävänsä Patrick saavat kuusi päivää aikaa löytää kruunun tai muuten kuningas sulattaa johtaja Ravun!

Paavo Pesusieni -elokuva sisältää tietysti tutut hahmot Paavo Pesusieni -sarjasta, vaikkakin jostain syystä Sanna-orava (Carolyn Lawrence) hädintuskin esiintyy leffassa. Itse Paavo Pesusieni (äänenä Tom Kenny) on oma lapsellisen hyperenerginen itsensä, mikä joko naurattaa tai ärsyttää, katsojasta riippuen. Omasta mielestäni Paavo on aivan mahtava hahmo ja yksi harvoista äänekkäistä ja ylikierroksilla käyvistä leffahahmoista, joita jaksan katsoa pidemmänkin aikaa ärsyyntymättä. Jossain tämän pesusienen sisällä sykkii valtava sydän, mikä osaa lämmittää silloinkin, kun toivoisi, että Paavo olisi hetken hiljaa.
     Seikkailuunsa Paavo ottaa tietty mukaansa lähes yhtä energisen kaverinsa Patrick Tähden (Bill Fagerbakke), joka onnistuu olemaan vielä päähahmoakin urpompi tapaus. Kaksikko tarjoaa monet naurut, mutta itse pidän hauskimpina niitä kohtia, joissa toinen heittää oikeasti jotain yllättävänkin nokkelaa sekaan. Rapuravintolan rahanhimoinen johtaja Rapu (Clancy Brown) ja kyynikkojen suosikkihahmo Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) ovat mukana etenkin alkupäässä, mutta eivät valitettavasti pääse viihdyttämään pitkin leffaa. Rapupiirasen reseptiä havittelevalla Planktonilla (Mr. Lawrence) on taas kerran pahat mielessään ja tällä kertaa hänen suunnitelmansa voi ehkä jopa toimia...
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. mahtava kuningas Neptunus (Jeffrey Tambor), tämän tytär prinsessa Minna (Scarlett Johansson), sekä Paavoa ja Patrickia jahtaava palkkionmetsästäjä (Alec Baldwin). Kuningas Neptunus on hauska tapaus, jaellessaan kuolemantuomioita tuosta vain ja myös palkkionmetsästäjä tarjoaa parit hörähdykset yliampuvalla äijäilyllään. Prinsessa Minna on sen sijaan tylsä tapaus, eikä herätä naurun naurua katsojassa.

Hahmojensa tavoin koko Paavo Pesusieni -elokuva jakaa katsojansa vahvasti kahtia. Toisille leffa on ärsyttävää sekoilua ja toiselle se tarjoaa paljon hupia. Itse yllätyin todella iloisesti siitä, että kuulun edelleen jälkimmäiseen porukkaan. Kun katsoo elokuvaa sellaisessa väsymystilassa, missä kaikki on liiankin hauskaa, toimii tämä selvästi parhaiten. Paavon seikkailut vaativat tietyn mielentilan ja väsyneen ylienergisenä saavutin sen. Nirvanan. Naureskelin välillä lähes vedet silmissä hahmojen toilailuille, meinasin taputtaa tiettyjen nerokkuuksien aikana ja tanssijalkaani alkoi vipattaa Hupsu-Heikki -laulun soidessa. Meno ei ole vain lapsellista kohellusta, vaan filmi tarjoaa aidosti hauskoja hetkiä myös aikuiskatsojille. Itse riemastuin suuresti, kun Paavo herää aamulla hirveästä sokerikrapulasta, vietettyään koko yön jäätelöbaarissa. Myös sarjasta tutut "muutama hetki myöhemmin" -tyyppiset välitekstit ja häiritsevän yksityiskohtaiset ja paikoitellen jopa ällöttävät lähikuvat ties mistä asioista saivat minut hilpeäksi.

Sarjan luoja, elokuvan toinen ohjaaja ja yksi käsikirjoittajista Stephen Hillenburg oli täysin turhaan huolissaan siitä, voiko sarjaa kääntää elokuvan muotoon. Tuttu ja mahtava Paavo Pesusieni -henki on läsnä läpi leffan, eikä aika käy koskaan pitkäksi. Puolentoista tunnin elokuva viihdyttää koko kestonsa ajan. Tällä kestolla tekijät pystyvät paremmassa rauhassa keskittyä juonen kertomiseen, eikä tarinalle synny kiire. Tekijät onnistuvat myös tarjoamaan ihan loppuun asti ties kuinka kummallisia ja päättömiä vetoja, jolloin elokuva ei ala toistamaan samoja juttuja ja pysyy loppuun asti raikkaana. Leffasta myös löytyy toimivia viestejä siitä, että on täysin ok olla lapsellinen, eikä vakavasti otettavan aikuisen esittäminen ole välttämätöntä, jotta voi onnistua elämässä.

Animaatiotyyli on hyvin samanlaista kuin Paavo Pesusieni -sarjassa, mutta paikoitellen yksityiskohtien määrästä huomaa, että tekijöillä on ollut isompi budjetti käytössään elokuvaa varten. Hahmot ovat visuaalisestikin veikeät omat itsensä ja Tangala on pysynyt ennallaan. Värien käyttö on taidokasta läpi elokuvan ja jossain kohtaa filmi uskaltautuu käymään synkemmissäkin vesissä - pitäen kuitenkin lapsiystävällisyytensä yllä. Hillenburgin ja monen muun käsikirjoitus ei muutu usean kokin sopaksi huonolla tavalla, vaan kirjoittajat ovat luoneet mainion ja mukaansatempaavan seikkailun täynnä hulvattomia vitsejä. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja Gregor Narholzin säveltämät musiikit ovat tuttuja, aurinkorantamaisia melodioita.

Yhteenveto: Paavo Pesusieni -elokuva tarjoaa oivaa viihdettä koko perheelle ja jaksaa naurattaa etenkin väsyneen ylienergisessä tilassa. Sarjasta tuttu henki on kaiken aikaa läsnä ja sarjan luoja Stephen Hillenburg oli turhaan huolissaan siitä, että sarja ei kääntyisi elokuvan muotoon. Filmi tarjoaa hilpeyttä läpi leffan hullunkurisilla, absurdeilla, hölmöillä ja aidosti nokkelilla jutuillaan. Samoja outouksia ei toistella, vaan meno pysyy raikkaana loppuun saakka. Tarina pitää hyvin mukanaan ja puolentoista tunnin kesto antaa tekijöille paremmin aikaa keskittyä kertomukseen ja hahmoihin kuin sarjan lyhyissä jaksoissa. Animaatiotyyli on mahtavan vekkulimainen ja värikäs visuaalisuus tekee leffasta erittäin miellyttävän seurata. Energisen menonsa ja sitäkin ylikierroksilla käyvien hahmojensa takia Paavo Pesusieni -elokuva ei sovellu kaikille ja se todella tarvitseekin oikean mielentilan, jotta leffasta voi nauttia. Jos sarja on ollut mieleen, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan elokuvan, jos se on vielä näkemättä. Tai katsomaan uudestaan, jos viime kerrasta on kulunut aikaa. Leffa on yhä mainio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The SpongeBob SquarePants Movie, 2004, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, United Plankton Pictures, Nickelodeon Network, Nickelodeon Digital Animation Studios, Nickelodeon Animation Studios