Arvostelu: The Town (2010)

THE TOWN

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Rebecca Hall, Jeremy Renner, Jon Hamm, Blake Lively, Chris Cooper, Pete Postlethwaite ja Titus Welliver
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Town pohjautuu Chuck Hoganin kirjaan Prince of Thieves vuodelta 2004. Vuonna 2006 ohjaaja Adrian Lyne esitteli kirjan tuottaja Graham Kingille, joka taas vei sen Warner Bros. -yhtiön luettavaksi. Yhtiö kiinnostui tekemään filmatisoinnin kirjan pohjalta ja Lyne valittiin sen ohjaajaksi. Leffan käsikirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteeksi ja Lyne jätti projektin. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ben Affleck, joka oli vakuuttanut Warner Brosin Gone Baby Gone -elokuvallaan (2007). Affleck halusi itse olla mukana käsikirjoituksen työstössä ja kirjoitusprosessi alkoikin lähes alusta. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta The Town sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä keräsi paljon kehuja kriitikoiltakin. Itse näin The Townin pari vuotta myöhemmin isäni kanssa ja pidin leffasta. Vaikka olen ostanutkin elokuvan itselleni Blu-raylla, en ole katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Bostonissa pankkirosvot ottavat panttivangikseen varajohtaja Clairen paetessaan rikospaikalta. Myöhemmin yksi rosvoista nimeltään Doug tapaa Clairen uudestaan ja vastoin kaikkea järkeä Doug rakastuu häneen. Dougin täytyy päättää, pysyykö hän rikollisena, vai aloittaako uuden elämän Clairen kanssa - kertomatta kuitenkaan olleensa pankkiryöstön ja sieppauksen takana.

Ben Affleck oli 2000-luvun aikana alkanut menettämään staravoimaansa haukuttujen elokuvien, kuten Daredevilin (2003) ja Giglin (2003) vuoksi. Affleck oli vuonna 1998 voittanut Oscarin käsikirjoituksestaan leffalle Will Hunting (Good Will Hunting - 1997) ja jatkoi lahjojensa osoittamista kameran takana ohjaamalla Gone Baby Gonen (2007), mutta näyttelijänä hän ei silti ollut enää arvostettu. Ei siis ihme, että hän halusi The Townissa ohjaamisen lisäksi myös näytellä pääosaa. Affleck esittää pankkirosvo Dougia, joka tekee rikollisia puuhia, mutta jolla on silti tarpeeksi hyvä sydän. Affleck tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista ja tuo hienosti esille Dougin kokeman konfliktin läpi elokuvan. Filmin kulkiessa eteenpäin katsoja saa tietää enemmän Dougin hahmosta ja voi ymmärtää paremmin, miksi hän kulkee rikollisia polkuja.

Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall kidnappauksen uhrina ja Dougin ihastuksena Clairena, Jeremy Renner Dougin lähimpänä ystävänä ja rikoskumppanina Jeminä, Blake Lively tämän narkomaanisiskona, Jon Hamm pankkirosvoja jahtaavana FBI-agentti Frawleyna, sekä Pete Postlethwaite toiseksi viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa tammikuussa 2011, kukkakauppiaana, joka antaa rosvoille uusia keikkoja. Hall on mainio Clairen roolissa ja tekee hyvää työtä näyttäessään Clairen kokemaa traumatisoitumista. Hamm sopii erinomaisesti päättäväisen FBI-agentin rooliin. Lively on myös oiva omassa osassaan, mutta jää hyvin pienelle ruutuajalle. Renner sai roolityöstään mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän on erittäin hyvä osassaan, kummastuttavat ehdokkuudet hieman, sillä ei hän mielestäni niin mahtava ole.

Itse elokuva kyllä on mahtava! The Town alkaa heti vangitsevalla pankkiryöstöllä, mikä nostaa välittömästi jännitteen korkealle ja pistää samalla katsojan moraalin koetukselle. Vaikka elokuvan mittaan katsoja saa selville, miksi Doug on päätynyt näihin hommiin, hänen puolellaan on alusta alkaen - vaikka tietääkin hänen toimivan lainvastaisesti. Katsojana toivoo, että rosvot pääsisivät karkuun ja juhlimaan saaliillaan. Vaikka tyylikkään alkunsa jälkeen elokuva kulkee aika hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin yhä todella mielenkiintoinen. Etenkin Dougin pohdinta siitä, mitä tehdä Clairen kanssa, kiinnostaa. Clairelta kun pitäisi pitää salassa, että Doug alunperin sieppasi tämän ja Jemiltä taas pitäisi pitää salassa, että Doug alkaa tapailla Clairea. Samalla paetaan virkavaltaa, joka hiillostaa yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Leffassa onnistutaan rakentamaan jännitettä hienosti hiljaa mutta varmalla otteella. Jokaisesta ryöstöstä on tehty voimakas ja koukuttava osio. Kun leffa on muuten hiljainen, ravistelevat vauhdikkaat ja vaaralliset tulitaistelut kadulla ja takaa-ajot isommin katsojaansa. Genren fanit huomaavat varmasti selvät lainaukset Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mitä usein pidetään pankkiryöstöelokuvien huipputeoksena. Esimerkiksi juuri nämä ammuskelut keskellä autotietä muistuttavat Heatista, kuten myös Dougin ja Jemin käyttämät maskit yhdessä kohtauksessa. Rosvojen maskit ovat todella vakuuttavat ja uhkaavat luomukset karmivista pääkallonaamareista aidosti pelottaviin nunnamaskeihin. Jännitystä kasvatetaan yhä vain enemmän loppua kohti, tilanne kiristyy entisestään, eikä katsojakaan enää usko, että pakotietä löytyisi. Elokuvan loppuhuipennus pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Tapahtumia tuijottaa hievahtamatta. Kun hahmojen täytyy olla hiljaa, katsojakin yrittää pidättää hengitystään.

Vaikka Affleck onkin tässä tavallista parempi kameran edessä, on hän sitäkin parempi kameran takana. Affleck näyttää uudestaan lahjansa ohjaajana, rakentaen jännitystä taidokkaasti. Hän ei halua tehdä nopeatempoista ja massayleisöä viihdyttävää toimintarymistelyä, vaan hillitsee hyvin ja päästää toiminnan valloilleen vain, kun tarina sitä välttämättä vaatii. Elokuva on myös teknisesti pätevä teos. Kuvaus on sujuvaa ja heiluvaa käsivarakameraa hyödynnetään hyvin tietyissä hetkissä näyttämään tilanteen ja hahmojen sekavuutta. Leikkaus on oivallista ja hitaasta temmosta huolimatta etenkin ensimmäinen tunti on nopeasti ohi. Ääniefektit ovat erinomaiset ja lopun tykityksessä aseet laulavat oikein kunnolla. Harry Gregson-Williamsin ja David Buckleyn säveltämät musiikit säestävät onnistuneesti tapahtumia ja tuovat mukaan tietynlaista herkkyyttä.

Elokuvasta on olemassa noin puoli tuntia pidempi versio, mitä Affleck itse suosii. Teatterikierrokselle Warner Bros. oli pakottanut elokuvan leikattavaksi vain hieman yli kahden tunnin mittaan, mutta myyntijulkaisuilta voi löytää kaksi ja puolituntisen pidennetyn version. Versio sisältää niin pidennettyjä kuin kokonaan uusia kohtauksia. Blake Lively saa enemmän ruutuaikaa, väkivaltaa näytetään roisimmin, mukana on enemmän keskusteluja ja lopetus on hieman erilainen.

Yhteenveto: The Town on mahtava pankkiryöstöelokuva, mikä hitaasta rytmistään huolimatta pitää jännityksen kaiken aikaa yllä. Elokuva nappaa heti mukaansa iskevän pankkiryöstökohtauksen kautta ja saa katsojat välittömästi rosvojen puolelle. Niin katsojalle kuin päähahmo Dougille syntyvät moraaliset dilemmat ovat mielenkiintoisia. Erilaisten paljastumisten riski on vahvasti läsnä ja tunnelma tiivistyy kaiken aikaa. Kun elokuva perustuu pitkälti hitaaseen tunnelman rakentamiseen, ovat vauhdikkaat pankkiryöstökohtaukset entistäkin spektaakkelimaisia. Loppuhuipennuksessa jännitys nostetaan huippuunsa. Kaikin puolin The Town on hieno filmi, missä Ben Affleck pääsee loistamaan niin kameran edessä kuin sen takana. Jos Heat - ajojahti ja muut pankkiryöstöleffat ovat lähellä sydäntä, suosittelen erittäin lämpimästi The Townin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Town, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, GK Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: After We Collided (2020)

AFTER WE COLLIDED

Ohjaus: Roger Kumble
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Dylan Sprouse, Candice King, Louise Lombard, Charlie Weber, Shane Paul McGhie, Rob Estes, Karimah Westbrook, Dylan Arnold ja Selma Blair
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli todella suosittu, joten sille alettiin heti tekemään jatkoa Toddin kirjan After We Collided (2014) pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2019 ja nyt After We Collided -elokuva on saapunut Suomen teattereihin. Itse lähes inhosin ensimmäistä After-leffaa, joten en todellakaan odottanut paljoa jatko-osalta. Odotukseni vain laskivat, kun kävi ilmi, ettei elokuvaa esitettäisi lehdistölle Suomessa lainkaan, mikä viestii siitä, että studio ja levittäjäkin tiesivät, että leffa haukuttaisiin lyttyyn. Meninkin katsomaan After We Collidedin heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen aamunäytökseen ja koin oloni todella kummalliseksi, istuessani kiusallisena keskellä teinityttöjä ja keski-ikäisiä naisia, jotka olivat varmasti odottaneet filmiä kuin kuuta nousevaa.

Tessa pääsee työharjoitteluun kirjakustantamoon, mutta Hardin ei suostu jättämään häntä rauhaan. Lankeaako Tessa takaisin Hardinin pauloihin, vai onko töissä tavattu nuori Trevor parempi vaihtoehto?

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin palaavat rooleihinsa toksisina rakastavaisina, Tessana ja Hardinina. Parin suhde näyttää ikävyytensä pitkin leffaa ja jälleen katsojana haluaisi vain nähdä Tessan pakenevan mahdollisimman kauas kamalalta Hardinilta. Mutta kuten aina tällaisissa filmeissä, Hardinin oikut ja ärsyttävyydet esitetään romanttisina eleinä. Langford parantaa otettaan viime elokuvasta, mutta Fiennes Tiffin on ihan yhtä puinen pökkelö. Ainoa hetki, jolloin hän osoittaa todentuntuisia tunteita, on kun Hardin ja Tessa alkavat suudella intohimoisesti. Tosin jos rehellisiä ollaan, ei se vaadi paljoa näyttelemistä, kun vastanäyttelijänä on Langfordin kaltainen kaunotar.

Elokuvassa nähdään myös Charlie Weber kustantamon omistavana herra Vancena, Candice King tämän assistenttina Kimberlyna, Dylan Sprouse siellä työskentelevänä ja Tessasta kiinnostuvana Trevorina, Louise Lombard Hardinin äitinä, sekä edellisestä osasta vanhat tutut Rob Estes Hardinin isänä, Shane Paul McGhie Hardinin velipuolena ja Selma Blair pikaisessa roolissa Tessan äitinä. Sivunäyttelijät tekevät parhaansa, mutta heistäkin näkee välillä, että he tietävät, millaiseen tekeleeseen ovat suostuneet mukaan. Sprousen Trevor-hahmo on paikoitellen hilpeä lisäys, mutta hänkin käy ärsyttäväksi, mitä enemmän hän kiinnostuu Tessasta.

After We Collided lähtee käyntiin nopealla kertauksella edellisen elokuvan tapahtumista, mikä tuli tarpeeseen ainakin omalla kohdallani, sillä täytyy myöntää, että olin jo unohtanut suurimman osan ensimmäisestä Afterista. Siitä palataankin sitten pian samanlaisiin tunnelmiin ja kuvioihin kuin viimeksi. Tessa ja Hardin jossittelevat kaiken aikaa, pitäisikö palata yhteen vai ei. He riitelevät, sitten ikävöivät toisiaan ja harrastavat seksiä. Etenkin jälkimmäistä tapahtuu hämmentävän, jopa kiusallisen paljon leffassa. Ensimmäinen osa tuntui jo olevan Fifty Shades of Grey (2015) teineille ja tämä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, etenkin kun tarinasta löytyy samoja kuvioita kuin Fifty Shades Darker -jatko-osasta (2017). Elokuva ei edes yritä pyrkiä kaavamaisuudesta eroon, vaan se velloo kliseissä ja ennalta-arvattavuudessa puutumiseen asti. Kai Tessan ja Hardinin rakkauskuviot jollekulle tarjoavat kiksejä, mutta itse vilkuilin kelloa useaankin otteeseen ja tuhahtelin, että miksei tämä ole edes puolessa välissä vielä. En todellakaan voi sanoa kuuluvani kohdeyleisöön, mutta toivoisin tältä edes jotain elokuvallisia ansioita.

Noh, löytyy leffasta kaksi kohtausta, joista pidin, toinen liittyen Hardinin luistelutaitoihin ja toinen junallaan leikkivään poikaan. Nämä olivat aidosti hauskat hetket. Siinä se sitten olikin. Muuten filmin katsominen kuluu aikamoiseen tuskailuun, kun tarinaan keksitään koko ajan väkisin lisää täytettä, jotta elokuva kestäisi edes tunnin ja 45 minuuttia. Tätä tunnetta vain vahvistaa se, kuinka kummallisesti tarina (tai sen tapainen) on rakennettu. Sen sijaan, että leffassa olisi monta juonikuviota, jotka kulkevat luontevasti päällekäin, elokuva käsittelee juonikuvion kerrallaan ja pakottaa aina vain uuden jutun mukaan - aivan kuin leffa koostuisi useasta televisiosarjan lyhyestä jaksosta. Ei siinäkään vielä mitään, mutta jokainen juonikuvio on tietty edellistä pöljempi ja heikompi. Loppupäässä elokuva ui jo erittäin syvissä vesissä, hädintuskin pysyen pinnalla. Huipennus yrittää järkyttää, mutta toteutus lähinnä naurattaa kehnoudellaan.

Ohjausvastuu on siirtynyt Jenny Gagelta Roger Kumblelle, joka onnistuu tekemään vielä kehnompaa työtä. Iso tekijä on toki surkea käsikirjoitus, minkä takana ovat alkuperäisen kirjan rustannut Anna Todd ja Mario Celaya. Kaksikon työstämä dialogi on kiusallisen huonoa ja tarinankerronta kenties jopa tökerömpää. Leffa on onneksi kuvattu ihan hyvin. Seksikohtausten aikana voi huomata, että Victoria's Secret on tainnut toimia elokuvan sponsorina, sillä kamera pysähtyy joka kertaa kuvaamaan mahdollisimman tarkasti Tessan pikkuhousuja, kun ne riisutaan. Tekniseltä puolelta löytyy muitakin onnistumisia esimerkiksi lavasteissa, valaisussa ja ääniefekteissä. Justin Burnettin säveltämät musiikit jäävät kuitenkin täysin taka-alalle, sillä edeltäjänsä tavoin myös After We Collidedissa tuntuu jatkuvasti jumputtavan jokin jo aiemmin olemassa oleva radiohitti.

Yhteenveto: After We Collided onnistuu olemaan vielä ensimmäistä elokuvaa surkeampi rakkausraina. Pidin ainoastaan kahdesta kohtauksesta leffassa ja muuten tuskailin läpi keston kiusallisuuden ja myötähäpeän vallassa. Tarina kulkee samaa kaavaa kuin edellinenkin osa, yrittämättä olla mitään sen enempää - aivan kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi. Tessan ja Hardinin suhdejossittelu käy nopeasti tylsäksi, etenkin kun se vain junnaa paikoillaan. Josephine Langford on ihan toimiva Tessana, mutta Hero Fiennes Tiffin on naurettavan pökkelömäinen Hardinina. Kaikessa kiusallisuudessaan elokuva yrittää olla muka todella tuhma ja pitkiä seksikohtauksia on hämmentävänkin paljon. Tarinankerronta on jopa nolostuttavan kömpelöä. Leffan tapa käsitellä juonikuvioita yksi kerrallaan saa elokuvan muistuttamaan parin tunnin televisiosarjaa, missä joudut kerralla katsomaan monta jaksoa peräkkäin. Draama on tunkkaista, romantiikka ällön siirappista, dialogi paikoitellen kammottavaa ja puskista revityt käänteet vielä naurettavampia kuin viime leffassa. After We Collidedia voi suositella vain ja ainoastaan niille, jotka pitivät ensimmäisestä elokuvasta ja Anna Toddin kirjoista. Heille onkin varmaan riemuvoitto, että tekijät ovat jo nyt ilmoittaneet työstävänsä kaksi jatko-osaa lisää, Toddin kirjojen After We Fell (2014) ja After Ever Happy (2015) pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
After We Collided, 2020, CalMaple, Frayed Pages Entertainment

Arvostelu: The New Mutants (2020)

THE NEW MUTANTS

Ohjaus: Josh Boone
Pääosissa: Blu Hunt, Maisie Williams, Anya Taylor-Joy, Charlie Heaton, Henry Zaga, Alice Braga ja Adam Beach
Genre: jännitys, fantasia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

The New Mutants perustuu Marvelin sarjakuvissa vuonna 1982 esiteltyyn supersankariryhmään. Vuonna 2014 ohjaaja Josh Boone alkoi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvien pohjalta ja sai 20th Century Foxille X-Men -supersankarileffoja (2000-2020) tuottavan Simon Kinbergin kiinnostumaan ideoistaan. Boone ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mikä muovautui monenlaiseksi, ennen kuin kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2017. Ongelmia alkoi kuitenkin kasaantua kerta toisensa perään. Boone halusi alunperin tehdä kauhupainotteisemman leffan, mutta studio taas halusi kevyemmän supersankarielokuvan nuorisolle. Se-kauhufilmin (It - 2017) valtava suosio sai kuitenkin studion antamaan Boonelle vapaammat kädet. Leffalle oli tarkoitus tehdä lisäkuvauksia, mutta kun Fox myytiin Disney-yhtiölle, lisäkuvaukset jäivät tekemättä, sillä Disney ei uskonut elokuvan potentiaaliin lippuluukuilla. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2018, mutta jotta se välttäisi kilpailemisen Deadpool 2:n (2018) kanssa, se siirrettiin helmikuuhun 2019. Siitä se siirrettiin elokuuhun 2019, jotta se välttäisi kilpailun X-Men: Dark Phoenixin (Dark Phoenix - 2019) kanssa. Disneyn ostettua Foxin, elokuva siirrettiin huhtikuuhun 2020, minkä jälkeen se siirrettiin vielä pidemmälle, kun koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman. Nyt The New Mutants on kuitenkin vihdoin ja viimein pitkän odotuksen jälkeen saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja pidin kauhu-supersankarifilmiä kiehtovana ideana. Elokuvan julkaisun jatkuvat siirtymiset ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani, sillä se viesti aivan liikaa studion epävarmuudesta leffaa kohtaan. Lisäksi yhä vain uusi siirtäminen teki koko hommasta lähinnä naurettavan. The New Mutantsia pidettiinkin pitkään kirottuna ja sosiaalisessa mediassa vitsailtiin, ettei elokuvaa tulla näkemään meidän elinaikanamme. Odotuksiani vain latisti, kun ensimmäiset arvostelut julkaistiin ja elokuva lähestulkoon haukuttiin lyttyyn. Sekään ei viestinyt hyvää, että filmin lehdistönäytös järjestettiin Suomessa ensi-iltapäivän aamuna. Meninkin katsomaan The New Mutantsia jännittynein mielin - sekä epäuskoisena siitä, että pitkän odotuksen jälkeen näkisin filmin viimeinkin.

Reservaattinsa tuhouduttua mutantti Dani Moonstar herää kummallisesta laitoksesta neljän muun nuoren mutantin kanssa. Aluksi hoitopaikalta vaikuttava laitos paljastuu pian vankilaksi, missä alkaa tapahtua kauheuksia.

Elokuvan nuoret mutantit ovat ensimmäistä kertaa pitkässä leffassa esiintyvän Blu Huntin näyttelemä Dani Moonstar, Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Maisie Williamsin näyttelemä Rahne, Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Charlie Heatonin esittämä Sam, Henry Zagan esittämä Roberto ja Anya Taylor-Joyn näyttelemä Ilyana. Taylor-Joy nähtiin viime vuonna Glass-elokuvassa (2019), mikä kertoi myös laitoksessa olevista supervoimaisista yksilöistä, mutta siinä hän näytteli tavallista ihmistä. Nyt hän saa aikamoiset voimat käyttöönsä Ilyanana, kuten myös hupsun pehmolohikäärme Lockheedin, kehnon venäläisaksentin, sekä ärsyttävän luonteen. Olen pitänyt Taylor-Joysta näyttelijänä hänen aiemmissa filmeissään, mutta tässä hän tekee uransa huonoimman työn. Taylor-Joy ei ole ainoa kökön aksentin uhri, vaan myös Williams ja Heaton joutuvat kamppailemaan hahmojensa korostusten kanssa. Muuten Williams ja Heaton toimivat kuitenkin rooleissaan kelvollisesti. Hunt on pääroolissa Danina hieman pökkelö, lähinnä aika tylsän hahmonsa takia, mutta kehnoin näyttelijöistä on yliesittävä Zaga. Hahmoviisikko on ihan mielenkiintoinen, mutta yksikään hahmoista ei saavuta potentiaaliaan, eikä heidän välille synny sellaista voimavaraa, mikä pitäisi elokuvaa kasassa.
     Alice Braga taas näyttelee laitosta johtavaa tohtori Reyesiä, joka on aluksi mukava, mutta josta alkaa vähitellen paljastumaan uudenlaisia puolia. Braga sopii osaansa, mutta hänenkin hahmonsa jää lopulta aika vaisuksi.

Ei ole mikään ihme, että ensin 20th Century Fox siirsi The New Mutantsia jatkuvasti isompien mutanttielokuviensa tieltä ja sitten Disney taas etsi sopivaa koloa, milloin tuupata filmin elokuvateattereihin, siinä toivossa, että se tienaisi edes budjettinsa takaisin. Tämä on toki harmillista kaikille niille, jotka ovat kovasti odottaneet elokuvan näkemistä, mutta bisnesmielessä ei ole ihme, että leffa julkaistaan teattereihin juuri silloin, kun maailmalla riehuu pandemia, eikä elokuvalle ole kilpailevaa sarjakuvafilmatisointia teattereissa juuri nyt. Valitettavasti on pakko sanoa, että The New Mutantsin kanssa kannattaa säästää lippurahat ja odottaa siihen asti, että se saapuu vuokrattavaksi. Elokuva jättää nimittäin pahasti kylmäksi kaikilla osa-alueillaan. Esimerkiksi kyseessä ei todellakaan ole sellainen synkkä kauhumainen filmi, millaisena sitä on markkinoitu.

The New Mutants on itse asiassa yllättävänkin tylsä tekele. Sillä kestää todella kauan, että se lähtee oikeasti käyntiin ja sitten kun hahmot pääsevät vihdoin hyödyntämään voimiaan, on luvassa jo lopputaistelu. Tästä tuleekin helposti mieleen toinen Foxin epäonnistuminen Marvel-sarjakuvien pohjalta, viiden vuoden takainen Fantastic Four (2015). Tällä kertaa ei tosin voi syyttää studiota leffan pilaamisesta (ainakaan täysin), kuten Fantastic Fourin ohjaaja Josh Trank teki leffansa ilmestyttyä. The New Mutants on kaiketi juurikin ohjaajansa Josh Boonen näkemys. Lopputuloksesta ei kuitenkaan välity ollenkaan intoa projektia kohtaan, vaan Boone hoitaa kaiken laiskasti, jättäen katsojalle puisen maun suuhun - varsinkin kun filmin näkemistä piti odottaa näin kauan.

On toisaalta hyvä juttu, että elokuva päättää käyttää suuren osan ajastaan hahmojensa esittelyyn ja heidän voimiensa selventämiseen, mutta leffa kuin leffa lässähtää, jos sitä ei osaa tehdä oikein. Eikä Boone tosiaankaan tee sitä kummoisesti. Suuri osa elokuvasta käytetään tylsään jaaritteluun ja lähes kaikki trailerissa nähdyt vauhdikkaat osiot tulevat vasta loppuhuipennuksen aikana, jolloin peli on jo menetetty. Pienimuotoisuutensa, vain muutaman näyttelijänsä ja kauhumaisuutensa kanssa The New Mutants voisi olla loistava ja raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta toteutus jää niin puolitiehen kaikilla osa-alueilla, että katselukokemus käy sekä rasittavaksi että puuduttavaksi. Se vähäinen kauhukin, mitä elokuva lopulta tarjoaa, pohjautuu lähinnä kehnoihin digiefekteihin ja typeriin äkkisäikäytyksiin. Pari onnistunuttakin puolta filmistä löytyy, kuten kahden mutantin välille muodostuva romanssi, mutta siihen se sitten jää.

Josh Boone oli tätä ennen ohjannut rakkausleffan Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), mikä on mielestäni aidosti hyvä ja koskettava filmi. Hyppy siitä muka-kauhumaisen supersankarifilmin puikkoihin ei luonnistu Boonelta. Voi toki olla, että jos Boone olisi saanut tehdä uusintakuvauksia, lopputulos olisi eheämpi paketti. Sitä ei voi muuta kuin jossitella, samalla kun katsoo, kuinka epätasainen tekele olemassa olevasta materiaalista pyöriteltiin kasaan. Sentään The New Mutants on ihan kelvollisesti kuvattu. Kauhukohtauksissa hyödynnetään valaisua kivasti, laitoksen lavasteet ovat tyylikkäät ja asutkin ajavat asiansa. Erikoistehosteet saavat loppuhuipennuksen kuitenkin näyttämään ajoittain videopeliltä. Hölmöjä böö-säikäytysääniä lukuunottamatta äänimaailmakin on tarpeeksi menevä ja Mark Snow'n säveltämät musiikit yrittävät rakentaa tunnelmaa, kun leffa ei siihen muuten kykene.

Yhteenveto: The New Mutants on valitettava pettymys pitkän odotuksen jälkeen ja heikko lopetus Foxin X-Men -saagalle. Elokuvalla kestää todella kauan lähteä käyntiin ja vasta loppuhuipennus pistää haisemaan. Siinä kohtaa katsoja on kuitenkin jo puutunut, kun hahmoistakaan ei ole saatu oikein mitään irti ensimmäisen tunnin aikana. Trailereiden lupailemaa kauhua on tuskin nimeksikään ja sekin vähä pohjautuu lähinnä pöljään äkkisäikäyttelyyn kehnojen digimörköjen kera. Uusien mutanttien ryhmä ei tee kummoista vaikutusta. Jos pääviisikon yhteishenki olisi iskevästi rakennettu, pelastaisi se jo paljon. Blu Hunt on aika tylsä pääroolissa, kun taas Henry Zaga on jopa huono. Anya Taylor-Joy ärsyttää omassa osassaan ja kärvistelee kökön aksenttinsa kanssa, kuten tekevät myös Maisie Williams ja Charlie Heaton. Elokuvassa olisi valtavasti potentiaalia ja jossain The New Mutantsin uumenissa piileksii erinomainen supersankari-kauhuleffa. Tämä on kuitenkin pelkkä heikko pintaraapaisu siitä, eikä ole ihme, että elokuvan julkaisua on jatkuvasti lykätty. Alunperin tästä suunniteltiin jopa trilogiaa, mutta The New Mutants tulee todennäköisesti jäämään vain yksittäiseksi, mitäänsanomattomaksi ja nopeasti unohdettavaksi rainaksi. Vaikkei Foxia olisi myyty Disneylle, eikä studio olisi päättänyt aloittaa koko X-Men -saagaa alusta, en silti usko, että The New Mutants -trilogiaa olisi toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The New Mutants, 2020, Marvel Entertainment, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Memento (2000)

MEMENTO

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Guy Pearce, Joe Pantoliano, Carrie-Anne Moss, Mark Boone Junior, Stephen Tobolowsky, Harriet Sansom Harris, Callum Keith Rennie, Larry Holden ja Jorja Fox
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Yhteenveto: Memento on mestarillinen trilleri. Sen takaperin kulkeva tarina on todella koukuttavasti kerrottu ja suorastaan nerokas idea ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanilta. Vaikka kerronta onkin vaikeaa ja se vaatii paljon katsojaltaan, on seuraaminen lopulta erittäin helppoa, sillä filmi vie niin täysillä mukanaan. Kerrontatyyli on myös upea tapa viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Guy Pearce on erinomainen pääroolissa ja hyvää työtä tekevät myös Joe Pantoliano ja Carrie-Anne Moss. Jännite pidetään taidokkaasti yllä läpi leffan ja kun totuudet paljastuvat, mullistuu filmi entisestään. Nolanin tapa paljastaa elokuvan saloja on fantastista, sillä ne paljastuvat katsojalle vasta elokuvan lopussa, vaikka tapahtumajärjestykseltään ne kuuluvat ensimmäisten kohtausten joukkoon aikajanalla. Katsoja tietää, mihin tapahtumat johtavat, mutta on äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kautta lopputulokseen päädyttiin. Memento on kaikin puolin hieno teos, josta löytyy bongailtavaa vielä useallekin katselukerralle. Sen nurinkurinen kerronta ihastuttaa kerta toisensa perään ja kyseessä onkin niitä filmejä, joita voi lämpimästi suositella kaikille aikuiskatsojille.

Vaikka suorastaan rakastankin lähes kaikkia Nolanin mammuttimaisia filmejä, mitkä hän on tehnyt Mementon jälkeen, kuten Yön ritari -trilogiaa ja Interstellaria (2014), joka kerta kun katson tämän leffan, toivon, että hän palaisi jossain kohtaa tekemään jotain näin pienimuotoista. On kuitenkin äärimmäisen upeaa, että Nolan on saanut pidettyä älykkään ja kekseliään tyylinsä yllä, vaikka siirtyikin tekemään ison luokan Hollywood-filmejä. Nolanin luoma tunnelma on erittäin vangitseva läpi leffan ja hänen työstämänsä käsikirjoitus veljensä tarinan pohjalta on puhdasta neroutta. Olisi äärimmäisen kiehtovaa tietää, kuinka Nolan oikeasti rakensi kertomuksen tällaiseen muotoon. Elokuvan täydellinen leikkaus vain korostaa filmin nerokkuutta. Lisäksi Memento on taidokkaasti kuvattu ja valaistu, sekä tyylikkäästi lavastettu. Ääniefektit ovat oivalliset ja David Julyanin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään tehokkaan hienovaraisesti.

Olen lukenut kommentteja, joissa on sanottu, että Mementon nurinkurinen kerrontatapa on pelkkä halpa kikka, mitä ilman kukaan ei puhuisi leffasta. Tavallaan on totta, että elokuvan tapa kertoa tarinansa on luultavasti isoin syy, miksi siitä puhutaan yhä tänäkin päivänä, mutta nämä kommentoijat eivät ole tainneet ymmärtää, ettei se ole pelkkä kikka. Kuten jo totesin, vaikka tarina kulkee takaperin, siinä avataan asioita niin kuin se kulkisi normaalilla tavalla. Jos elokuvan leikkaa uudestaan ja sen palaset asettelee ns. "oikeaan järjestykseen", siitä katoaa paljon. Eikä kerrontatapa ole vain kikka, se on mitä kekseliäin keino viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Kuinka moni muu leffa on leikattu niin, että se noudattaa päähenkilön tapaa ajatella? Aina kun uusi kohtaus alkaa, Leonard on unohtanut, mitä on tapahtunut aiemmin. Joka kohtauksen alussa hänen täytyy selvittää missä hän on, miksi hän on siellä, kenen kanssa hän mahdollisesti on ja mitä tapahtuu? Kun katsojakaan ei tiedä, mitä on tapahtunut ennen sitä, katsoja on yhtä lailla kiinnostunut selvittämään nämä samat asiat. Onkin yllättävän koukuttavaa, että vaikka katsoja tietää, mihin tapahtumat tulevat johtamaan, ei hän vielä tiedä, mitä kautta niihin on päädytty. Memento on kuin palapeli, minkä palaset yhdistyvät kummallisesti ja kestää loppuun asti, että pääsee vihdoin näkemään kuvan, minkä palat muodostavat.

Memento on todella omalaatuinen ja erilainen elokuva. Se nimittäin kertoo tarinansa takaperin. Elokuva alkaa siis tarinan lopusta ja lähtee kulkemaan toiseen suuntaan. Jokainen uusi kohtaus tapahtuu siis oikeasti ennen aiemmin nähtyä kohtausta, paitsi mustavalkoiset kohtaukset Leonardista puhumassa puhelimeen motellihuoneessaan - ne sijoittuvat... jonnekin. Joillekin katsojista tämä tapa kertoa tarinaa voi olla todella haastavaa - joillekin se on jopa liiankin haastavaa, ottaen huomioon, että leffasta on myöhemmin muiden toimesta leikattu versio, missä kohtaukset kulkevat eteenpäin kronologisessa järjestyksessä. Samalla leffasta katoaa koko pointti. Jotkut saattavat ihmetellä, mitä järkeä on katsoa kostotarinaa, mikä alkaa sillä, kun päähenkilö tappaa vaimonsa murhaajan? Mutta onkin hyvin nopeasti selvää, ettei tässä ole koko totuus. Vaikka tarina kerrotaan väärinpäin, kerrotaan se silti "oikeinpäin", jolloin mullistavat käänteet, suuret paljastukset ja mullistava loppuhuipennus ovat leffan viimeisillä minuuteilla, vaikka kronologisesti niistä hetkistä koko tapahtumaketju saa alkunsa. Tämä on hämmentävää, tiedän. Mutta kun tämän vihdoin hoksaa, katsojan suu loksahtaa auki ja ilme kirkastuu. Memento on nerokas elokuva!

Elokuvassa nähdään myös mm. The Matrixista (1999) tutut Carrie-Anne Moss ja Joe Pantoliano Nataliena ja Teddynä, jotka ovat mukana Leonardin tutkimuksissa. Moss ja Pantolianokin ovat vakuuttavia rooleissaan ja heidänkin hahmonsa muuttuvat yhä vain kiinnostavammiksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.
     Lähimuistinsa menettäneenä Leonard Shelbynä nähdään Guy Pearce, joka saa hämmentyneellä ja pohdiskelevalla olemuksellaan myytyä katsojalle ajatuksen siitä, ettei hän oikeasti muista, mitä juuri tapahtui. Katsojan sympatiat ovat nopeasti Leonardin puolella ja on todella mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, kuka on hänen vaimonsa murhan takana. Leonardin muistiongelma tuo oman, erittäin kiehtovan lisänsä tähän tutkimukseen, sillä Leonard voi helposti unohtaa juuri löytäneensä johtolangat. Leonardilla on kuitenkin kiinnostavia tapoja pitää asiat muistissa, kirjoittamalla niistä lapuille, ottamalla kuvia tärkeistä asioista ja tatuoimalla itseensä kaikista tärkeimmän. Pearce tulkitsee hienosti tätä rikkinäistä ja kärsivää miestä, joka tietää, että hänen elämänsä on lopullisesti hajalla, mutta joka voi kuitenkin kostaa sille, joka aiheutti kaiken.

Vakuutustarkastaja Leonard Shelby kärsii lähimuistin menetyksestä. Hän unohtaa kaiken aikaa, mitä oli juuri tekemässä, missä hän oikein on ja keitä ihmiset hänen ympärillään ovat. Leonard muistaa vain, että hänen vaimonsa on raiskattu ja murhattu, ja nyt vain kostaminen antaa hänen elämälleen merkityksen.

Memento on Christopher Nolanin ohjaama elokuva, mikä pohjautuu hänen veljensä Jonathan Nolanin tarinaan. Kesällä 1996 Nolanin veljekset olivat automatkalla Yhdysvalloissa, kun Jonathan kertoi tarinasta Christopherille, joka innostui siitä välittömästi. Christopher alkoi vaatia, että Jonathan kirjoittaisi tarinasta käsikirjoituksen ja kun hän vihdoin sai sen, Christopher alkoi pohtia, kuinka sitä voisi väännellä ja käännellä. Veljekset työskentelivät yhdessä kertomuksen kanssa ja Christopherin tyttöystävä, tuottaja Emma Thomas sai Newmarket Films -yhtiön johtajan kiinnostumaan siitä. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1999 ja lopulta Memento sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus, voittamatta kumpaakaan). Itse näin Mementon ensimmäistä kertaa melkein kymmenen vuotta sitten. Nolanista oli tullut suosikkiohjaajani elokuviensa kuten Batman Begins (2005), The Prestige (2006), Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja Inception (2010) ansiosta ja halusin tietty nähdä hänen muutkin teoksensa. Ensimmäisellä katselukerralla Mementon tarinan seuraaminen tuotti minulle suuria vaikeuksia, etenkin kun jouduin pitämään yli tunnin mittaisen tauon sen puolessa välissä. Olenkin katsonut filmin pariin otteeseen uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin, että Memento täyttää nyt 20 vuotta, tiesin heti, että minun täytyy katsoa ja arvostella se.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Memento, 2000, Newmarket Capital Group, Team Todd, I Remember Productions, Summit Entertainment

Arvostelu: 127 tuntia (127 Hours - 2010)

127 TUNTIA

127 HOURS

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: James Franco, Kate Mara, Amber Tamblyn, Clémence Poésy, Kate Burton, Treat Williams ja Lizzy Caplan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

127 Hours, eli suomalaisittain 127 tuntia pohjautuu Aron Ralstonin tositapahtumiin perustuvaan kirjaan Kiven ja kovan paikan välissä (Between a Rock and a Hard Place) vuodelta 2004. Elokuvaohjaaja Danny Boyle kiinnostui Ralstonin tarinasta ja saikin häneltä oikeuden tehdä filmin. Kun Boyle oli saanut valmiiksi palkintoja kahmineen Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire - 2008), hän alkoi tosissaan työstämään tätä leffaa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta 127 tuntia sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 4. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti ja se sai lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla lukuisista palkinnoista, kuten kuudesta Oscarista (mm. paras elokuva, miespääosa ja leikkaus), kolmesta Golden Globesta (paras miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki) ja kahdeksasta BAFTA-palkinnosta (mm. paras ohjaus, kuvaus, miespääosa ja käsikirjoitus), muttei voittanut näistä yhtäkään. Elokuva voitti lopulta yli sadasta palkintoehdokkuudestaan noin 15. Itse näin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä mainiona. En ole kuitenkaan sen jälkeen katsonut sitä uudestaan, vaikka ostinkin sen Blu-raylla. Kun huomasin, että 127 tuntia täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa leffan vihdoin uudestaan.

Vuorikiipeilijä Aron Ralston matkaa Utahin kansallispuiston kanjoneille. Siellä, keskellä ei-mitään, missä ei ole ketään muita kilometrien päässä, Aron putoaa kanjoniin ja hänen kätensä jää suuren kiven ja kallion väliin puristuksiin.

Ennen tämän elokuvan näkemistä James Franco oli minulle tuttu Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) ja Seth Rogenin kanssa tehdyistä komedioista. En ollut pitänyt Francoa erityisen ihmeellisenä näyttelijänä, mutta tässä filmissä hän onnistui tekemään suuren vaikutuksen. 127 tuntia on niitä elokuvia, mitkä vaativat lahjakkaan päänäyttelijän, sillä hän on pääasiassa yksin ruudulla ja mukana jokaisessa kohtauksessa. Jos päänäyttelijän valinta olisi väärä, koko elokuva lässähtäisi. Vaikka mukana on sivuosanäyttelijöitä, kuten Kate Mara ja Clémence Poésy, on heidän ruutuaikansa niin vähäinen, että leffa todella luottaa täysillä Francon osaamiseen. Ja hän kyllä todella osaa. Franco näyttelee tietty Aron Ralstonia, joka joutuu tilanteeseen, mistä suuri osa ihmisistä ei selviäisi elävänä. Franco tuo hienosti esille Aronin tuntemukset, mitä tämä kokee jäädessään jumiin kanjoniin ja katsoja todella imaistaan hahmon pään sisälle. Katsoja voi tuntea omassa kehossaan Aronin epätoivon, pelon ja kivun - niin hienosti Franco välittää tunteita. Tämä on ehdottomasti yksi Francon parhaimmista roolisuorituksista.

127 tuntia -leffan kaltaisia filmejä on hyvin vaikea tehdä. Vaikka se, että filmissä on lähinnä vain yksi näyttelijä ja yksi lokaatio, saa teon kuulostamaan helpolta prosessilta, on tällaisen elokuvan teko vaativa työ. Tällaisissa elokuvissa ongelmaksi käykin juuri se, että miten yksi näyttelijä ja yksi lokaatio saadaan pysymään mielenkiintoisina leffan keston ajan? Vahvalla tarinalla, ohjauksella ja näyttelijällä. Kuten kävi jo selväksi, Franco pistää parastaan leffan pääroolissa, mutta niin pistävät muutkin tekijät. Leffan kiinnostavuutta auttaa paljon se, että sen tarina on jo ajatuksen tasolla kauhistuttava, jolloin katsoja vaatii tietää, miten homma ratkeaa. Ja kun kyseessä on vielä tosielämän selviytymistarina, tekee se kokemuksesta entistäkin kiehtovamman. Mukaan kun vielä heitetään Danny Boylen kaltainen taitava ohjaaja, joka tietää, kuinka tunnelmaa pitää luoda, lopputuloksesta saadaan todella vangitseva setti, mikä pitää katsojan naulittuna penkkiinsä elokuvan alusta loppuun.

Koska elokuva onnistuu imaisemaan katsojansa Aronin pään sisälle näin voimakkaasti monin eri keinoin (esimerkiksi toimiva esittely hahmolle ja napakka kuvaustekniikka), ovat ahdistuksen tunne ja tilanteen vahva epämiellyttävyys läsnä kotikatsomossa saakka. Boyle ei halua päästää katsojaansa helpolla, vaan tekee leffasta jatkuvasti painostavamman ja inhottavamman. Veden ja ruoan ollessa täysin vähissä Aron alkaa vähitellen näkemään hallusinaatioita, mitkä vain lisäävät epämiellyttävyyden tunnetta. Hänen näkemänsä muistot taas toimivat hyvänä lisänä, jotta ymmärtää hänen hahmoaan paremmin. Loppupäässä Boyle ei todellakaan säästele katsojaansa, vaan tarjoaa kohtauksen, mikä aiheuttaa väkisinkin pahaa oloa, eikä sen aikana kannata syödä mitään. Vaikka katsojana tietäisi etukäteen, kuinka tilanteessa lopulta käy, on elokuvaan saatu luotua niin vahva jännite, että nämäkin katsojat jännittävät päähenkilön puolesta loppuun saakka. Kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, eikä siinä ole minuuttiakaan liikaa tai liian vähän. Tällaisenaan 127 tuntia on aivan mahtava ja todella tiukka teos.

Danny Boyle on tehnyt erinomaista työtä leffan ohjauksen kanssa. Boyle rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja hän tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa antaa lisätietoa Aronin elämästä ja missä kohtaa ahdistaa katsojaansa lisää. A. R. Rahmanin säveltämät musiikit vain lisäävät painostavaa tunnelmaa. Boylen ja Simon Beaufoyn työstämä käsikirjoitus on aika simppeli, mutta juuri siksi niin tehokas. 127 tuntia on myös näyttävästi kuvattu leffa. Mukana on paljon vaikuttavia ilmakuvia hienoista maisemista, mutta samalla kamera uskalletaan myös viedä kiinni Francon naamaan, jotta paniikki näkyy oikein kunnolla hänen silmistään ja hikipisarat korostuvat. Leikkaus on fantastisesti rytmitetty ja mukaan mahtuu useita todella mielenkiintoisia kikkailuja. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja on usein inhottavaa, kun ei tiedä, ovatko äänet todellisia, vai kuuluvatko ne vain Aronin päässä.

Yhteenveto: 127 tuntia on hieno kuvaus karmivasta tositapahtumasta. Danny Boylen ohjaus on erinomaista ja hän rakentaa tunnelmaa upeasti. Tilanteen painostavuus ja epämiellyttävyys puskevat yhä vain isommin päälle ja saavat niin Aronin kuin katsojankin inhottavan tunteen valtaan - etenkin lopussa, mikä ei todellakaan säästele katsojaa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, selviäisikö itse tilanteesta elävänä? James Franco on mahtava pääroolissa ja välittää taidokkaasti hahmonsa tuntemukset pitkin leffaa. Aronin taustoja avataan mainiosti takaumien kautta, sekä hänen mielenmaisemaansa erilaisten tekojen ja hallusinaatioiden avulla. Jännite pidetään yllä kaiken aikaa. Elokuva vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helpolta tehdä, mutta tällainen filmi vaatii aitoa nerokkuutta ja taitoa tekijöiltä, jotta se voi onnistua. Boyle, Franco ja kumppanit onnistuvat mahtavasti ja 127 tuntia on tositarina, minkä katsomista voi suositella kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
127 Hours, 2010, Pathé, Everest Entertainment, Cloud Eight Films, Decibel Films, Darlow Smithson Productions, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Film4

Arvostelu: Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991)

BILLIN JA TEDIN MAAILMA

BILL & TED'S BOGUS JOURNEY

Ohjaus: Pete Hewitt
Pääosissa: Alex Winter, Keanu Reeves, William Sadler, Joss Ackland, George Carlin, Annette Azcuy, Sarah Trigger, Hal Landon Jr., Chelcie Ross, Pam Grier, Amy Stock-Poynton ja Frank Welker
Genre: komedia, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Alex Winterin ja Keanu Reevesin tähdittämä komediaelokuva Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) oli yllätysmenestys, joten sille alettiin heti tekemään jatkoa. Kuvaukset alkoivat työnimellä "Bill & Ted Go to Hell", kunnes lopulta Bill & Ted's Bogus Journeyksi, eli suomalaisittain tylsästi Billin ja Tedin maailmaksi nimetty jatko-osa ilmestyi kesällä 1991. Koska elokuva maksoi tuplasti edellisen leffan budjetin verran ja tuotti alle sen, mitä ensimmäinen osa oli tuottanut, elokuva ei ollut kovin kummoinen hitti. Kriitikotkaan eivät lämmenneet leffalle, mutta vuosien varrella edeltäjänsä tapaan myös tämä jatko-osa on noussut kulttimaineeseen. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Bill & Ted -leffoja, vaikka olin tiennyt niistä jo pidemmän aikaa. Nyt kun sarja saa lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen jatkoa elokuvalla Bill & Ted Face the Music (2020), päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla alkuperäiset leffat. Katsoinkin Billin ja Tedin maailman vähän yli kuukausi Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun jälkeen.

Tulevaisuudessa paha De Nomolos juonittelee mullistaakseen maailman ja lähettää Billin ja Tedin robottikloonit menneisyyteen tappamaan todelliset Billin ja Tedin, jotta he eivät koskaan räjäyttäisi ihmiskunnan tajuntaa musiikillaan.

Alex Winter ja Keanu Reeves palaavat vekkulimaisiin rooleihinsa William S. Preston, Esquireksi ja Theodore Loganiksi, eli Billiksi ja Tediksi. Hahmot ovat samat hölmöt kuin viimeksikin ja he soittavat yhä Wyld Stallyns -bändissään, yhdessä keskiaikaisten tyttöystäviensä Elizabethin (Annette Azcuy) ja Joannan (Sarah Trigger) kanssa. Villistä seikkailustaan huolimatta Bill ja Ted eivät olekaan sellaisia superjulkkiksia kuin olisivat kenties toivoneet ja yrittävät edelleen saada musiikkinsa kuuluviin. Winter ja Reeves hoitavat roolinsa samalla pöljällä innolla kuin ensimmäisellä kerralla, ja jos ei viimeksi, niin vihdoin tässä katsojakin tarttuu ilmakitaraan. Tilulilulii! Kaksikko pääsee myös esittämään hahmojensa pahoja robottiversioita, mutta silloinkin he ovat ihan samanlaisia idiootteja.

Elokuvassa nähdään myös George Carlin aikamatkustaja Rufuksena, Hal Landon Jr. Tedin isänä, Amy Stock-Poynton Billin entisenä äitipuolena, joka on nyt yhdessä Tedin isän kanssa, Joss Ackland pahis De Nomoloksena, sekä aivan mahtava William Sadler Kuolemana, joka varastaa show'n heti astuessaan ruutuun. Kuolema ei onneksi jää vain pieneen sivurooliin, vaan on kunnolla seikkailussa mukana, mikä ainakin itselleni paransi kokonaisuutta selvästi. Häneltä löytyy hauskan synkkiä vitsejä ja Sadler on nappivalinta rooliin. Sen sijaan Ackland ei oikein tee mitään vaikutusta tarinan päävihollisena.

En tiedä, johtuiko se siitä, että olin ensimmäisen Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun nähtyäni jo tottunut kaksikon hömelöön menoon ja siten pääsin nopeammin mukaan tähän elokuvaan, mutta saatoin jopa pitää Billin ja Tedin maailmasta alkuperäistä leffaa enemmän. Fantastisen Kuoleman lisäksi pidin kovasti siitä, että elokuva ei yritä toistaa ensimmäistä osaa, vaikka siitä löytyykin samoja piirteitä. Billin ja Tedin jo ikonisiksi muuttuneiden maneereiden lisäksi loppuhuipennus on hyvin samantyylinen kuin viimeksi. Itse seikkailu on kuitenkin erilainen ja siten kiehtova. Aikamatkustuksen sijaan Bill ja Ted päätyvät kuolleiden maailmaan (missä muuallakaan he Kuoleman tapaisivat) ja joutuvat kohtaamaan erilaisia ongelmia kuin viimeksi. Vaikka pidin aikamatkustustarinasta, pääkaksikko tuntui viime leffassa hyppivän ajasta toiseen vähän turhankin nopeasti. Billin ja Tedin maailmassa rytmitys on rauhallisempi ja tarina keskittyneempi, mutta meno pysyy pähkähulluna.

Elokuva on myös synkempi kuin ensimmäinen leffa ja seikkailullaan Bill ja Ted joutuvat aika karmivienkin juttujen eteen. Huumorilla asiat kuitenkin hoidetaan, eikä esimerkiksi taisto Kuolemaa vastaan ole yhtä hurja kuin katsoja voisi aluksi ajatella. Siitä huolimatta kyseessä on yksi leffan huippukohtauksista. Ei leffa mikään hysteerisen hauska ole, mutta kyllä se muutamat hyvät naurut tarjoaa ja jatkuvia positiivisia hymähdyksiä siihen päälle. Ensimmäisen elokuvan tavoin Billin ja Tedin maailmakin on aikamoinen hyvän mielen leffa. Sitähän päähahmotkin toistelevat, että ollaan mahtavia toisillemme. Loppuhuipennuksessa meiningin taso hieman laskee kehnon pahiksen takia, mutta kokonaisuus on silti oivallinen.

Billin ja Tedin maailman ohjauksesta vastaa Pete Hewitt, jolle tämä leffa oli ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaustyö. Hewitt tekee ensikertalaiseksi kelpoa työtä ja pitää tunnelman mukavana (vaikka välillä synkähkönä) läpi leffan. Käsikirjoittajina pysyy kaksikko Chris Matheson ja Ed Solomon, jotka ovat keksineet hauskan uuden kertomuksen päähenkilöille. Matheson ja Solomon ottavat asiat, mitkä toimivat ensimmäisessä osassa ja ammentavat niistä uuteen ideaansa toimivasti. Leffa on myös ihan kelvollisesti kuvattu ja leikattu paria kiusallista kikkaa lukuunottamatta. Lavasteet ovat tarpeeksi tyylikkäät ja efektit toimivat passelisti tällaisessa pöhköilyssä, mutta ovat silti parhaat päivänsä nähneet. Äänitehosteet ovat oivalliset ja David Newman mainiot musiikit säestävät seikkailua.

Yhteenveto: Billin ja Tedin maailma on kenties jopa edellistä osaa parempi ja hauskempi kohellus. Alex Winter ja Keanu Reeves palaavat veikein mielin tuttuihin urporooleihinsa ja hoitavat hommansa kunnialla kotiin. Hienoa on, ettei leffa lähde toistamaan ensimmäisen osan tarinaa, vaan heittää päähenkilönsä täysin uudenlaiseen seikkailuun. Etenkin kohtaaminen Kuoleman kanssa tarjoaa paljon lystiä, William Sadlerin ollessa täydellinen roolissa. Meno käy välillä jopa synkäksi, mutta huumori pidetään kaiken aikaa yllä. Harmi vain, että leffan pahis, Joss Acklandin esittämä De Nomolos on todella tylsä tapaus ja heikentää siten kokonaisuutta. Muuten kyseessä on oikein mainio hömppä, joka kannattaa ehdottomasti katsoa, jos piti Billin ja Tedin ensimmäisestä seikkailusta. Vaikka pidinkin näistä filmeistä, olen silti epävarma siitä, voiko Bill & Ted Face the Music onnistua. Esimerkiksi Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014) oli ikävä osoitus siitä, ettei sama vitsi enää säväytä parin vuosikymmenen jälkeen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bill & Ted's Bogus Journey, 1991, Nelson Entertainment, Interscope Communications

Arvostelu: Black Swan (2010)

BLACK SWAN

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey ja Winona Ryder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Swan on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Pjotr Tšaikovskin balettiin Joutsenlampi (Лебединое Озеро - 1877). Aronofsky oli ollut kiinnostunut baletista jo vuosia ja hän oli nähnyt useammankin tulkinnan Joutsenlammesta. Aronofsky oli puhunut balettielokuva-ideastaan  näyttelijä Natalie Portmanin kanssa jo 2000-luvun alussa. Idea alkoi muuttua todeksi kuitenkin vasta, kun Aronofsky luki Andres Heinzin käsikirjoituksen nimeltä The Understudy. Aronofsky sai Heinzin tekstin ja pyysi John McLaughlinin kirjoittamaan sitä uudestaan, lisäten palasia Joutsenlammesta mukaan. Hän kauppasi tekstin Universal-yhtiölle, joka oli aluksi kiinnostunut, mutta projekti ei silti lähtenyt käyntiin, joten Aronofsky tekikin elokuvan The Wrestler - painija (The Wrestler - 2008). Siinä kohtaa Universal alkoi kaupata tekstiä eteenpäin ja Aronofskyn oma yhtiö Protozoa Pictures hankki sen itselleen. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2009 ja lopulta Black Swan sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai myös viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja kuvaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja naispääosa), joista se voitti - yllätys yllätys - parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Black Swanin vuotta tai kahta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsovani ja arvostelevani sen juhlan kunniaksi.

New Yorkissa valmistellaan isoa tulkintaa Joutsenlampi-baletista. Ujo tanssija Nina on haaveillut pääroolista koko elämänsä ja päättää tehdä kaikkensa saadakseen roolin. Hyvän ja viattoman Valkoisen joutsenen rooli sujuu häneltä luonnostaan, mutta pääosaa varten hänen pitäisi löytää itsestään myös synkkä ja paha Musta joutsen.

Natalie Portman kahmi niin Oscaria kuin Golden Globea, BAFTA:a ja ties mitä pystejä roolisuorituksestaan balettitanssija Ninana - ja täysin ansaitusti. Portman uppoutuu roolihahmonsa pään sisälle niin vahvasti, että jossain kohtaa se muuttuu pelottavaksi. Kun herkkä Nina alkaa vähitellen koettelemaan rajojaan ja altistamaan itseään "pimeälle puolelle" (jos niin voi sanoa), Portman tuo tämän muutoksen erittäin uskottavasti esiin. Hahmon kehityskaari on upea ja on hienoa nähdä, kuinka Nina muuttuu pikkuhiljaa ujosta ja piipittävästä neidosta unelmiaan kurottelevaksi taiteilijaksi.

Elokuvassa nähdään myös Barbara Hershey Ninan ylisuojelevana äitinä, Vincent Cassel baletin ohjaajana Leroyna, Mila Kunis Ninan kanssa pääroolista kilpailevana Lilynä, sekä Winona Ryder entisenä balettitähtenä, Beth MacIntyrenä. Hershey on nappivalinta Ninan äidiksi, joka on omistautunut täysin tyttärellensä, mutta samalla syyttää häntä siitä, ettei itse voinut olla Ninan tasoinen balettitanssija. Cassel vakuuttaa hienosti Leroyna, jonka tavat repiä kaikki irti tanssijoistaan on usein todella kyseenalaista. Nykypäivän #metoo -maailmassa Leroy olisi jo saanut potkut. Kunis taas tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen Lilynä.

Black Swan on suorastaan ilmiömäinen mestariteos! Se onnistuu vangitsemaan katsojan välittömästi lumoavalla, mutta samalla myös pelottavalla tanssinumerolla. Heti alussa leffa näyttää, että se tulisi olemaan kaunis, mutta piinaava kokemus ja sitä se myös todella on. Kyseessä ei ole mikään tavallinen elokuva balettiesityksen teosta, vaan vahva psykologinen kauhutarina, missä katsoja imaistaan päähenkilön mielen sisälle ja seurataan, kuinka se vähitellen muuttuu. Murtuuko Nina Mustan joutsenen tuoman paineen ja hahmon synkkyyden vuoksi, vai onnistuuko hän omaksumaan tämän uuden puolen ilman hengellisiä vaurioita? Elokuva on koko kestonsa ajan erittäin ahdistava. Sen painostava ilmapiiri ympäröi katsojan, mutta samalla sen katsomista ei vain voi lopettaa. Elokuva kertoo tarinansa sellaisella voimalla ja vimmalla, että iho nousee usein kananlihalle. Mukana on kiehtovaa symbolismia, sekä aidosti pelottavia hetkiä, mitkä voivatkin jäädä kummittelemaan mielessä joksikin aikaa.

Minä todella rakastan sitä, kuinka meta-tasolla tämä elokuva kulkee. Se kertoo balettiryhmästä, joka työstää omaa esitystään Joutsenlammesta. Samalla elokuva onnistuu kertomaan oman versionsa Joutsenlammesta. Se on äärimmäisen maaginen hetki, kun hoksaa, kuinka uskomattoman hyvin elokuva ujuttaa klassikkobaletin tarinaansa, mikä ei edes ole suora sovitus baletista. Lisäksi ihailen sitä, kuinka jotkut asiat jätetään täysin katsojan tulkinnan varaan. Filmissä on paljon hetkiä, joista ei oikein tiedä, ovatko ne totta, vai tapahtuvatko ne vain Ninan pään sisällä. Hitto, mukana on hahmo, josta en vieläkään tiedä, onko hän todellinen vai ei! Enkä haluakaan tietää! Osa elokuvan taianomaisuudesta ja karmivuudesta johtuu juurikin siitä, kun ei tiedä. Ninan matka on niin mielettömän upeasti kerrottu, että kun vihdoin päästään loppuhuipennukseen, katsojan sydän takoo rinnassa ja välillä saattaa huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta, kun elokuva päättyy, minun tekisi mieli antaa aplodit, mutta olen täysin lamaantunut, yrittäessäni prosessoida juuri kokemaani ja koko kehoni läpi tuntemaani taideteosta.

Ohjaaja Darren Aronofskylle ei ole mikään uusi juttu tehdä ahdistavia, mutta samalla vangitsevia elokuvia. Hänen kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt teoksensa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) on sisällöltään vielä painostavampi. Se ja Black Swan kuuluvat molemmat suosikkielokuvieni joukkoon. Aronofsky rakentaa tunnelmaa ja kertoo tarinaa mestarillisesti. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti - tosin toivottavasti eri konstein kuin Casselin hahmo. Eri käsikirjoittajien kautta kulkenut teksti on onnistuttu työstämään täydellisimmilleen. Lisäksi filmi on teknisestikin huikea. Black Swanin kuvaus - etenkin tanssijoiden ympärillä kiivaasti ja intohimoisesti pyörivä kamera - sai täysin ymmärrettävästi palkintoehdokkuuksia. Mukana on paljon häkellyttävän hienoja otoksia, joita vain tukee taiturimainen leikkaus. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kaikki taidokkaasti tehtyjä ja visuaalisia tehosteita hyödynnetään nerokkaasti. Äänimaailma on kaikin puolin fantastinen. Filmissä kuullaan tietty paljon Tšaikovskin upeita sävellyksiä Joutsenlampi-baletista, mitkä tarjoavatkin kylmiä väreitä, kun äänenvoimakkuuden nostaa musiikin arvoiselle tasolle.

Yhteenveto: Black Swan on erittäin ahdistava, mutta sitäkin lumoavampi mestariteos. Ohjaaja Darren Aronofsky iskee katsojaa todella painostavalla tunnelmalla, mutta samalla tekee filmistään niin kiehtovan, että siihen ahdistavuuteen ei voi muuta kuin uppoutua häkeltyneenä. Elokuva on erittäin karmiva ja se jättää epämukavan olon pitkäksi aikaa. Samalla siinä on jotain todella kaunista ja herkkää, mikä koskettaa syvältä. Leffa on niinkin voimakas, että sen upeuden voi tuntea koko kehossa läpi keston. Kiehtovuutta filmiin tuo myös, kuinka siihen on onnistuttu tuomaan mukaan Joutsenlammen tarina, ilman, että elokuva on kuitenkaan selvä tulkinta Joutsenlammesta. Pjotr Tšaikovskin säveltämät huikean hienot musiikit pauhaavat balettikohtauksissa ja nostavat ihon kerta toisensa perään kananlihalle. Elokuvan täydellistää Natalie Portman, joka on ilmiömäinen pääroolissa Ninana. Portman on kaikki palkintonsa ansainnut, sillä niin käsittämättömän vaikuttavasti hän uppoutuu roolinsa vietäväksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Black Swan on erinomainen mestariteos. Aronofskyn kymmenen vuotta aiemman ohjauksen, Unelmien sielunmessun tavoin Black Swankin on niitä teoksia, joita haluaisi suositella kaikille, vaikka tietääkin, että sen ahdistavuus voi olla liian kova pala monille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Swan, 2010, Fox Searchlight Pictures, Cross Creek Pictures, Protozoa Pictures, Phoenix Pictures, Dune Entertainment