Arvostelu: Magic Mike's Last Dance (2023)

MAGIC MIKE'S LAST DANCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Channing Tatum, Salma Hayek Pinault, Ayub Khan Din, Jemelia George, Juliette Motamed, Vicki Pepperdine, Gavin Spokes, Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja löyhästi hänen uraansa miesstripparina perustuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Kakkososa Magic Mike XXL (2015) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta, eikä se myöskään yltänyt ensimmäisen elokuvan taloudelliseen menestykseen. Vuonna 2021 ilmoitettiin, että tekeillä olisi kolmas elokuva, joka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja myöhemmin syksyllä ilmoitettiin, että alkuperäisen suoratoistojulkaisusuunnitelman sijaan elokuva saisikin teatterilevityksen. Nyt trilogian päätösosaksi tarkoitettu Magic Mike's Last Dance saa ensi-iltansa. Itse olin vuosia vältellyt edellisten leffojen katsomista, mutta kun kolmannesta filmistä ilmoitettiin, päätin vihdoin antaa elokuvasarjalle mahdollisuuden. Alkuperäinen Magic Mike osoittautui yllättävän toimivaksi draamaleffaksi, mutta kakkososa Magic Mike XXL oli todella yhdentekevää hömppää. Meninkin katsomaan Magic Mike's Last Dancea aika skeptisin odotuksin.

Baarimikkona työskentelevä Mike Lane saa rikkaalta Max Mendozalta tarjouksen ohjata täysin uudenlaisen tanssitulkinnan romanttisesta draamanäytelmästä Lontoossa.

Channing Tatum palaa näillä näkymin viimeistä kertaa Mike Lanen rooliin, sillä jos ainakin elokuvan nimeä on uskominen, kyseessä on "Magic Miken viimeinen tanssi". Tatum suoriutuu osastaan jälleen kerran mainiosti, pärjäten passelisti draamakohtauksissa ja vakuuttaen tanssiliikkeillään lavalla. Tatumin intohimoista antautumista tanssin pyörteisiin ei voi kuin ihailla ja onkin hieman jopa sääli, kuinka vähän Mike leffassa tanssii. Mies pyrkii pääsemään eroon vanhasta ammatistaan, mutta kun suuren summan tarjous osuu vastaan, ei hän voi olla kieltäytymättä.

     Ainakin yhtä merkittävässä roolissa on Salma Hayek Pinaultin näyttelemä Max Mendoza, rikas seurapiirinainen, joka ihastuu baarimikkonsa yllättäviin tanssitaitoihin ja vaatii tätä mukaansa, palatessaan Yhdysvalloista takaisin Lontooseen. Max on aikamoinen tuuliviiri ja välillä hahmon mielen muuttuminen, halu kontrolloida ja räväkkyys käyvät hermoille. Mikea käy toisinaan sääliksi, kun Max pompottelee tätä tahtonsa mukaan. Hayek Pinault on myös oiva osassaan ja hänen ja Tatumin väliltä löytyy hyvin kemiaa, joskin heidän hahmojen välille muodostuvaa suhdetta kypsytellään epätasaisesti, jättäen lopputuloksen osittain palaneeksi ja osittain raa'aksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jemelia George Maxin tyttärenä Zadiena, Ayub Khan Din Maxin hovimestarina ja kuskina Victorina ja Juliette Motamed esitykseen kuuluvana Hannahina. Victor nousi nopeasti omaksi suosikkihahmokseni. Huvittava hahmo lausuu viisauksia ja kertoo voimakkaat mielipiteensä silloinkin, kun hän on ihan vain hiljaa. Sen sijaan tyttären muka-filosofisen kertojaäänen olisi voinut jättää leffasta pois.

Magic Mike's Last Dance on aavistuksen edellisosaa, Magic Mike XXL:ää parempi elokuva, mutta se jää silti aika keskinkertaiseksi rainaksi. Etukäteen intoilin hieman siitä, että ykkösosan ohjannut Steven Soderbergh on palannut tekemään trilogian huipennuksen, mutta eipä yleensä mainio Soderberghkaan tällä kertaa paljoa säväytä. Iso syy tähän on Reid Carolinin hieman ontuva käsikirjoitus. Tarinaa on selvästi enemmän kuin kakkososassa, mutta eipä tämänkertainen tarina kaksinen ole. Jälleen kerran tanssihommista eroon haikaileva Mike vedetään keplotellen takaisin strippipuuhiin - joskin tällä kertaa kyse on siitä, että Mike koulii lupaavista tanssijanaluista uusia miesstrippareita.

Vaikka alkuperäistä Magic Mikea kehuin siitä, että elokuva painottui enemmän ihmisdraamaan, eikä pelkkiin tanssinumeroihin ja kakkososaa taas kritisoin siitä, että juonentynkä oli pelkkä ohut kehys niille tansseille, kolmososa jää hassuun välimaastoon. Sen ihmisdraama ei ole yhtä onnistunutta kuin ykkösosassa, mutta se ei myöskään oikeastaan tarjoa kakkososan viihdyttäviä tanssinumeroita. Ennalta-arvattavasta finaalista toki löytyy silmäkarkkia niin lihaksikkaiden, liki alastomien miesvartaloiden kuolaajille kuin mainioiden tanssikoreografioiden ystäville, mutta sitä ennen leffa on ajoittain jopa pitkäveteinen. Näytelmän uudistaminen miesstrippiesitykseksi kuulostaa jo aluksi kummalta, mutta kun Maxin motiivit hommaan käyvät selväksi, homma tuntuu vain kummalliselta miesten vinkkelistä tehdyltä naisten voimafantasialta, missä nainen käyttää muita miehiä kostaakseen ex-miehelleen. Samalla pohdiskellaan taas hieman naisten paikkaa yhteiskunnassa seksuaalisina olentoina.

Teknisiltä ansioiltaan Magic Mike's Last Dance on vakuuttava filmi. Se on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, kuinka kamera kiertää pitkien otoksien kanssa näyttelijöiden ja tanssijoiden ympärillä, leikaten oikeasti tarpeen vaatiessa. Jotkut kohtaukset hoidetaan lähes kokonaan yhdellä pitkällä kuvalla, jossa näyttelijät pääsevät oikeasti tuomaan itseään esille. Valaisu on loppuhuipennuksessa erinomaista. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja erilaiset kappaleet, kuten alkuperäisleffasta tuttu Pony säestävät menoa toimivasti.

Yhteenveto: Magic Mike's Last Dance on aika keskinkertainen finaali kelvollisesti käynnistyneelle trilogialle. Siinä on enemmän tarinaa kuin trilogian keskimmäisessä osassa, mutta eipä tämänkertainen tarina täysin vakuuta. Mike on jälleen hieman väkisin menossa mukana ja miestä käy sääliksi, kun tämän haaveilemat urapolut kaatuilevat jatkuvasti, jotta joku voi raahata hänet taas tanssin pyörteisiin. Channing Tatum on jälleen oiva osassaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Salma Hayek Pinaultin kanssa, joskin hahmojen välille kirjoitettu suhde ontuu. Maxin erilaiset oikuttelut käyvät hermoille ja draamailun takia leffa muuttuu toisinaan pitkäveteiseksi. Pitkä loppuhuipennus pelastaa vähän hienoilla tanssikoreografioilla ja tyylikkäällä teknisellä toteutuksella - puhumattakaan tietysti kohdeyleisölle tarjotusta silmänruoasta. Steven Soderberghin ohjaus ei ole erityisen vakuuttavaa, eikä Reid Carolinin käsikirjoitus ole kummoinen. Magic Mike's Last Dancen luulisi miellyttävän edellisosien faneja, mutta jos ne eivät iskeneet, kolmosleffan on turha odottaa voittavan puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Magic Mike's Last Dance, 2023, Warner Bros.

Arvostelu: Triangle of Sadness (2022)

TRIANGLE OF SADNESS

Ohjaus: Ruben Östlund

Pääosissa: Harris Dickinson, Charlbi Dean, Dolly de Leon, Zlatko Burić, Vicki Berlin, Iris Berben, Henrik Dorsin, Jean-Christopher Folly, Sunnyi Melles, Amanda Walker, Oliver Ford Davies ja Woody Harrelson

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Triangle of Sadness on ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Östlund ilmoitti elokuvasta jo vuonna 2017 Cannesin elokuvajuhlilla, esittäessään leffaansa The Square (2017). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat kesäkuussa, mutta jälleen heti kuukautta myöhemmin ne keskeytettiin. Leffa saatiin kuvattua loppuun syksyllä 2020 ja lopulta Triangle of Sadness sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2022, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Suomeen elokuva saapui viime syksynä, jolloin se meni minulta täysin ohi. Kiinnostuin leffasta vasta, kun se nappasi parhaan elokuvan, ohjauksen ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Ilokseni huomasin leffan pyörivän vielä teattereissa ja kävin vihdoin katsomassa Triangle of Sadnessin.

Mallipariskunta Carl ja Yaya saavat kutsun ökyhintaiselle luksusristeilylle, sitä vastaan, että mainostavat matkaa sosiaalisessa mediassa. Mahtavana lomareissuna alkava risteily muuttuu vähitellen totaaliseksi kaaokseksi.

Päärooleissa mallipariskunta Carlina ja Yayana nähdään Harris Dickinson ja juuri ennen elokuvan ensi-iltaa bakteeri-infektioon menehtynyt Charlbi Dean. Dickinson ja Dean suoriutuvat kummatkin mainiosti rooleistaan ja näyttelijöiden väliltä löytyy hyvää kemiaa. He tulkitsevat oivallisesti rikkaita, etuoikeutettuja hahmojaan, jotka joutuvat varsinaiseen höykytykseen, kun he astuvat luksusristeilyn kyytiin. Hahmoina Carl ja Yaya ovat likimain sietämättömiä ja hahmojen jatkuva riitely turhauttaa jo elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Vuoronperään katsoja voi löytää järkeviä pointteja toisen suuttumuksesta tai vastalauseista, mutta jossain kohtaa riidat alkavat tuntua väkisin väännetyiltä.

     Elokuvassa nähdään myös Zlatko Burić, Sunnyi Melles, Iris Berben, Henrik Dorsin, Amanda Walker ja Oliver Ford Davies luksusristeilyn muina ökyrikkaina matkustajina, Woody Harrelson laivan kapteenina, Vicki Berlin risteilyn työntekijöitä käskyttävänä Paulana, Dolly de Leon siivooja Abigailina, sekä Jean-Christophe Folly mekaanikko Nelsonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös hyvin rooleistaan ja Harrelson on erityisen ilahduttava vähäisen ruutuaikansa kanssa.

Olen kyllä iloinen, että kävin lopulta katsomassa Triangle of Sadnessin. Kyseessä on erittäin mainio ja oivaltava elokuva, joka ei kuitenkaan toimi kaikille. Itse asiassa näytöksessä, jossa kävin, oli aluksi vain kolme muuta minun ja tyttöystäväni lisäksi ja kun leffaa oli enää parisen kymmentä minuuttia jäljellä, huomasimme olevamme ainoat katsojat salissa - muut olivat lähteneet kesken kaiken. Veikkaisin, että juuri ne jutut, jotka itseäni eniten riemastuttivat, tuntuivat muista luotaantyöntäviltä. Vielä leffan ensimmäisten parinkymmenen minuutin ajan pohdin, että miksi ihmeessä Triangle of Sadness on napannut merkittäviä palkintoehdokkuuksia, mutta kun riitelevät Carl ja Yaya hyppäävät risteilyn kyytiin, alkaa sellainen matka, että voi morjens!

Oli hyvä, etten tiennyt elokuvasta etukäteen oikeastaan mitään, sillä Triangle of Sadness onnistui yllättämään minut todella mojovasti muutamankin otteeseen. Enpä ole hetkeen nähnyt elokuvaa, joka uudistaisi itseään näin villisti edetessään. Elokuva kasvattelee vakuuttavasti kierroksiaan ja kiskoo mattoa katsojan jalkojen alta, nauraen samalla päin naamaa. Kapteenin illalliskohtaus on hulvatonta seurattavaa kaikessa kirjaimellisessa oksettavuudessaan ja sitä seuraavaa osuutta katsoessa tuntuu kuin tuijottaisi täysin eri leffaa kuin aluksi vihjailtiin. Tällaiset ratkaisut voivat koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Ruben Östlund on saanut kasattua paketin, joka kaikessa sekamelskassaan tuntuu tarkkaan hallitulta.

Sen lisäksi, että Triangle of Sadness yllättää mahtavasti sillä, mihin suuntiin tarina lähtee kulkemaan ja tarjoaa ainakin vartin verran hysteerisen hauskaa vyörytystä, se on napakka satiiri rikkaiden turhamaisesta maailmasta, luokkaeroista, sekä somevaikuttajien itsetärkeydestä. Ennen risteilyä leffan sanottava tuntuu ontuvalta, mutta risteilyn aikana nuppeja väännellään tehokkaasti kaakkoa kohti. Elokuva kritisoi rikkaita ja nauraa heille monin tavoin. Leffa huomioi osuvasti, kuinka tiukasti rikkaat ovat valmiita pitämään kiinni statuksestaan ja kuinka tietyissä tilanteissa kaikki se maallinen mammona voikin osoittautua totaalisen yhdentekeväksi ja arvottomaksi. Hahmojen asemia ja luokka-arvoja vaihdellaan mainiosti. Vekkuli leffa jättääkin herkullista pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa lopputekstien päätyttyä.

Ruben Östlund rakentaa tunnelmaa erittäin mainiosti, eikä pelkää shokeerata katsojaa tilaisuuden tullen. Hänen käsikirjoituksensa on kertomukseltaan vahva, mutta kaipaisi hieman viilausta pääparin riitojen suhteen ja pientä tiivistämistä. Viimeistään leikkausvaiheessa Östlund olisi voinut napsia pieniä pätkiä pois lähes kaksi- ja puolituntisesta teoksesta. Triangle of Sadness on hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka usein Östlund luottaa pitkien otosten tehoon. Lavasteet ovat näyttävät ja niin asut kuin maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mikkel Malthan ja Leslie Mingin säveltämät musiikit säestävät menoa oivallisesti.

Yhteenveto: Triangle of Sadness on erittäin mainio draamakomedia ja oivaltava satiiri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojansa jalkojen alta. Aluksi pääpari Carlin ja Yayan jatkuva riitely voi tuntua turhauttavalta ja sitä saattaa jopa vilkuilla kelloa, että tätäkö pitäisi katsoa seuraavat päälle kaksi tuntia? Kuitenkin kun pariskunta hyppää ökyristeilyn kyytiin, alkaa mitä viihdyttävin, hauskin ja villein meno, joka yllättää kerta toisensa perään. Tarinan ottamat suunnat tulevat tehokkaasti puskista ja filmi uudistaa itseään ihailtavasti edetessään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundilla on paljon sanottavanaan rikkaiden, mallien ja someinfluensserien maailmoista, sekä luokkaeroista. Kokonaisuutena elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä ja pääparin aika väkinäisiksi muuttuvat riidat tarvitsisivat viilausta, mutta muuten kyseessä on todella hyvä teos. Triangle of Sadness ei todellakaan toimi jokaiselle, mutta veikeiden, tarinaltaan yllättävien ja sisällöltään aika ällöttävienkin draamakomediallisten satiirien ystäville filmi sopii täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Triangle of Sadness, 2022, Imperative Entertainment, Film i Väst, BBC Films, 30WEST, Plattform Produktion, Essential Filmproduktion GmbH, Coproduction Office, Sveriges Television, ZDF/Arte, Arte France Cinéma, TRT, Svenska Filminstitutet, Eurimages, Medienboard Berlin-Brandenburg, Det Danske Filminstitut, MOIN - Film Fund Hamburg Schleswig-Holstein, British Film Institute, Nordisk Film & TV-Fond, Danmarks Radio, ARTE, Canal+, Ciné+, Heretic, Bord Cadre Films, Sovereign Films, Piano, Creative Europe MEDIA

Arvostelu: Väärät paperit (Identity Thief - 2013)

VÄÄRÄT PAPERIT

IDENTITY THIEF

Ohjaus: Seth Gordon

Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Amanda Peet, Jon Favreau, John Cho, Morris Chestnut, Génesis Rodríguez, T.I., Robert Patrick, Eric Stonestreet ja Jonathan Banks

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Identity Thief, eli suomalaisittain Väärät paperit on Jason Batemanin ja Melissa McCarthyn tähdittämä komediaelokuva. Jerry Eaten ja Craig Mazin kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Seth Gordonin kiinnostumaan sen ohjaamisesta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2012 ja lopulta Väärät paperit sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai heikon vastaanoton kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo komediana. Olen katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Väärät paperit jälleen ja arvostella sen.

Kun huijarinainen varastaa bisnesmies Sandy Pattersonin identiteetin, tuhlaa tämän rahat, tuhoaa tämän luottotiedot ja melkein hankkii tälle potkut, Sandyn on pakko lähteä etsimään naista, saadakseen varastetun elämänsä takaisin.

Jason Bateman näyttelee Sandy Pattersonia, liikemiestä, joka eräänä päivänä huomaa, että hänen korteillaan ei ole enää katetta ja poliisitkin saapuvat pidättämään häntä petoksesta. Sandylle selviää, että hänelle tuiki tuntematon nainen (Melissa McCarthy) on päässyt käsiksi hänen tietoihinsa ja esiintyy Sandyna tämän luottokortin ja henkilöllisyystodistuksen kanssa. Todistaakseen syyttömyytensä ja pelastaakseen elämänsä, Sandy lähtee etsimään naista ja tuomaan hänet oikeuden eteen. Bateman on roolissaan mainio ja katsoja voi tuntea hahmon ahdingon, kun hänen elämänsä päätyy hujauksessa varsinaiseen syöksykierteeseen. McCarthy on kuitenkin filmin todellinen vetonaula, tulkitessaan huijarihahmoaan lystikkäästi. Hahmo on viekas ja katala, mutta hänestä löytyy syvempiäkin puolia leffan edetessä ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata tuntevansa empatiaa ja ymmärrystä häntä kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Amanda Peet Sandyn vaimona Trishinä, Jon Favreau Sandyn pomona Harold Cornishina, John Cho Sandyn työkaverina Danielina, Morris Chestnut poliisi Reillynä, sekä Génesis Rodríguez ja T.I. McCarthyn hahmoa jahtaavina rikollisina Marisolina ja Julianina. Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Jonathan Banks esittää heidän vankilassa viruvaa pomoaan, Terminator 2 - Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) pahaa T-1000:a esittänyt Robert Patrick näyttelee karkuteillä olevia pikkurikollisia jahtaavaa miestä ja Moderni perhe -komediasarjassa (Modern Family - 2009-2020) hauskuuttanut Eric Stonestreet tekee lyhyen roolin Big Chuckina, johon hahmot törmäävät reissunsa aikana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti.

Väärät paperit voisi tarinansa puolesta toimia hyvin trillerinä. Onhan se kauhistuttava ajatus, että joku pääsisi sinun tietoihisi käsiksi ja voisi tekeytyä sinuksi, tuhlata sinun rahasi ja tehdä rikoksia sinun nimissäsi. Tiivistunnelmaisen jännärin sijaan karmaisevasta skenaariosta on kuitenkin kehitelty huumorifilmi ja mielestäni oikein toimiva sellainen. Kyseessä ei ole ihan niin hauska elokuva kuin voisi toivoa ja naurut vähenevät elokuvan edetessä. Toisen puoliskon aikana katsoja pääsee hekottelemaan ehkä vain pari kertaa, tunnelman siirtyessä enemmän draaman puolelle. Aluksi ärsyttävänä esitelty huijarinainen muovautuu filmin aikana katsojan silmissä pidettävämmäksi ja tarinan kiinnostavimmaksi tapaukseksi.

Vähäiset naurut elokuva onneksi korvaa toimivalla tarinalla, joka jaksaa kantaa lähes koko keston läpi. Ihan loppuhuipennuksessa leffa menettää tehoaan, mutta sitä ennen Väärät paperit on erittäin viihdyttävä road trip -matka, jossa sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista. Vaikkei leffa tosiaan ole mikään trilleri, on pientä jännitettä luotu Marisolin ja Julianin muodostamalla roistokaksikolla ja Robert Patrickin esittämällä miehellä, jotka jahtaavat hahmoja. Tietystä ailahtelevuudestaan huolimatta Väärät paperit on mainio leffa, jonka jaksaa sujuvasti katsoa uudelleenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli juuri pari vuotta aiemmin tehnyt Batemanin kanssa yhteistyötä Kaameat pomot -komediassa (Horrible Bosses - 2011). Gordon on rakentanut lupsakan yleishengen, osaten niin hassutella kuin myös vakavoitua tarpeen tullessa. Craig Mazinin käsikirjoitus on toimiva, joskin lopetus jää hieman mitäänsanomattomaksi kaiken jälkeen. Väärät paperit on kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, joskin liki parin tunnin kesto on hieman liikaa. Lavastukset, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta parit erikoistehosteet eivät täysin vakuuta. Äänimaailma on toimivasti työstetty ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Yhteenveto: Väärät paperit on kelpo komediaelokuva, jonka mukaansatempaavassa tarinassa olisi aineksia jopa piinkovaksi trilleriksi. Identiteettivarkaus esitetään kuitenkin pääasiassa lupsakan huumorin kautta, vaikka pientä jännitettä tuodaankin mukaan hahmoja jahtaavien tyyppien kautta. Jason Bateman on mainio pääroolissa Sandy Pattersonina, mutta leffan todellinen stara on huijarinaista esittävä Melissa McCarthy. McCarthyn hahmo saattaa aluksi ärsyttää, mutta vähitellen tähän tykästyy ja sympatiat saattavat jopa siirtyä hänen puolelleen. Vajaa pari tuntia kestävä elokuva ei ihan onnistu pitämään lystikkyyttään yllä loppuun asti. Toinen puolisko on draamapainotteisempi ja loppupäässä elokuva alkaa muuttua hieman raskassoutuiseksi. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle oikein kelvollisena hömppänä, jota suosittelen komediagenren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Identity Thief, 2013, Aggregate Films, Bluegrass Films, DumbDumb

Arvostelu: Sisu (2022)

SISU

Ohjaus: Jalmari Helander

Pääosissa: Jorma Tommila, Aksel Hennie, Jack Doolan, Mimosa Willamo, Onni Tommila ja Paul Anderson

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Sisu on Jalmari Helanderin ohjaama ja käsikirjoittama toimintaelokuva. Helander suunnitteli elokuvaa pitkään ja sai kerättyä kasaan suomalaisleffaksi korkean kuuden miljoonan budjetin. Hän sai myös ulkomaalaiset kiinnostumaan filmistään ja Sony Pictures hankki elokuvan maailmanlaajuiset levitysoikeudet jo ennen kuin kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Sisu sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2022 ja kuukautta myöhemmin Espanjassa Sitgesin elokuvajuhlilla leffa voitti parhaan elokuvan, miespääosan, kuvauksen ja musiikin palkinnot. Nyt Sisu on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itselläni on aika nihkeä suhtautuminen kotimaisiin elokuviin, mutta kiinnostuin hieman Sisusta, kun näin sen trailerin ensimmäistä kertaa. Olin pitänyt Helanderin aiemmista filmeistä, Rare Exportsista (2010) ja Big Gamesta (2014), ja tuumin katsovani tämänkin joskus. Kun elokuva alkoi yllättäen saamaan jopa viiden tähden arvioita, päätin lopulta, että tämähän pitää sittenkin käydä kurkkaamassa ihan elokuvateatterissa ja kävin katsomassa Sisun sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1944 Lapissa mies nimeltä Aatami Korpi löytää suuren määrän kultaa ja saa rahanahneet natsit peräänsä. Kullastaan kynsin ja hampain kiinni pitävä Aatami näyttää natseille, mitä suomalainen sisu tarkoittaa.

Jalmari Helanderin isosiskon aviomies ja ohjaajan kaikissa leffoissa näytellyt Jorma Tommila nähdään Sisun pääroolissa Aatami Korpena, joka antaa hakkunsa ja nyrkkiensä puhua puolestaan. Aatami on sotaveteraani, joka päätti vetäytyä Lappiin omaan rauhaansa ja kaivamaan kultaa. Kun hän osuu valtavaan kultasuoneen, Aatami joutuu taistelemaan rikkauksistaan, kun lähistöllä Lapin kautta Norjaan matkaavat natsit bongaavat miehen. Tommila on täydellinen valinta rooliin ja hänestä löytyy karismaa vimmaisen ja sitkeän Aatamin rooliin. Kun toiminta alkaa, Tommila pistää parastaan ja hyppää täysillä meininkiin mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Aksel Hennie natsikomentaja Helldorfina, Jack Doolan tämän oikeana kätenä toimivana Wolfina, sekä Tommilan poika, eli Helanderin siskonpoika ja ohjaajan aiempien leffojen päätähti Onni Tommila panssarivaunun kuljettajana. Mimosa Willamo taas esittää natsien vankina olevaa naista, jonka hommaksi jää lähinnä kertoa dramaattista tarinaa suomalaisesta sisusta. Willamon osuus jää harmillisen pieneksi, sillä hän näyttää, että myös hänen hahmostaan löytyisi sisua isompiin taisteluihin. Tommila junior tuntuu olevan mukana vain nepotismin takia. Hennie ja Doolan pärjäävät hyvin pahisrooleissaan, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, että elokuva toimisi paremmin, jos natseja esittäisivät saksalaiset tai jotkut, jotka puhuvat saksaa. Englanti toimiikin kansainvälistä suosiota tavoittelevassa Sisussa pääkielenä. Hollywood-tuotannossa ei ole ihme, jos natsit puhuvat englantia, mutta suomalaisfilmissä ratkaisu vain särähtää korvaan, kun jopa saksalainen korostus unohtuu leffan edetessä.

Helanderin ensimmäinen täyspitkä elokuva Rare Exports saattaa jopa olla suosikkini kotimaisista elokuvista, vaikka leffa kompasteleekin lopussa vähäisen budjetin muodostamien rajojen takia. Sitä seurannut Big Game ei ollut yhtä onnistunut, mutta silti ihan menevää viihdettä. Lähes kymmenen vuoden jälkeen tehty Sisu saattaa jopa olla leffakolmikosta paras. Suomalaiseksi toimintaelokuvaksi Sisu on yllättävänkin laadukas ja sähäkkä paketti, joka jättää monet amerikkalaisrainat varjoonsa. Kun toiminta käynnistyy, se yllättää kerta toisensa perään luovuudellaan ja brutaaliudellaan. Verta roiskitaan litrakaupalla, ihmisiä ammutaan tohjoksi ja ylipäätään leffasta löytyy kekseliäitä tapoja pistää natseja hengiltä.

Tarinallisesti leffa ei ole mitenkään mullistava, mutta simppeli juoni natseja vastaan taistelevasta kullankaivajasta jaksaa hyvin kantaa läpi napakan puolentoista tunnin keston. Aika ei käy koskaan pitkäksi, vaan elokuva pitää räväkkyyttään hyvin yllä, unohtamatta välillä myös hiljentää tahtia hieman. Sekaan mahtuu ihan hyvää huumoriakin, oli kyse sitten hupaisista repliikeistä tai koomisen yliampuvista kuolemista. Suomalainen jurous ihastuttaa varmasti paikallista katsojakuntaa ja odotankin mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton Sisu saa maailmalla laajemmassa levityksessä. Espanjasta voitettujen palkintojen perusteella tästä voi kenties muodostua Rare Exportsin tapainen kulttihitti.

Jalmari Helander hoitaa tonttinsa ohjaajana yllättävänkin pätevästi, näyttäen etenkin toiminnan saralla selvää kehitystä Big Gamen jälkeen. Tekijän esikuvaleffat kyllä huomaa ja filmistä tuleekin toisinaan mieleen Suomen Mad Max: Fury Road (2015) tai alkuperäinen Rambo-leffa, Taistelija (First Blood - 1982). Tarinankerronnasta löytyy taas tarantinomaista lukuihin jakamista, mikä tuntuu kuitenkin loppupeleissä aika turhalta tehokeinolta. Visuaalisesti Sisu on näyttävä, joskin loppuhuipennuksen lentokoneosuudesta paistaa digitaalisuus. Lapin jylhät maisemat pääsevät oikeuksiinsa hienoissa laajoissa otoksissa ja muutenkin kameratyöskentely on tyylikästä. Leikkauksesta löytyy muutamia kauneusvirheitä ja parissa taistelussa hyvä stunt-työskentely on korvattu laiskan silppuavalla leikkauksella. Lavasteet, asut ja erityisesti veriset maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään ja Juri Sepän ja Tuomas Wäinölän musiikit jylisevät onnistuneen mahtipontisesti.

Yhteenveto: Sisu on yllättävänkin mainio kotimainen toimintaelokuva, jossa väännellään tehokkaasti nuppeja kaakkoon, kun mäiske alkaa. Toimintakohtaukset ovat oivallisen brutaaleja, villejä ja verisiä, puhumattakaan mielikuvituksellisuudesta. Genren fanien kasvoille vääntäytyy pakostikin vähän väliä hymy, kun leffa keksii jatkuvasti uusia keinoja pistää natseja hengiltä. Juoni on simppeli ja sitäkin efektiivisempi, pitäen hyvin mielenkiinnon yllä läpi napakan puolentoista tunnin keston. Jorma Tommila uhkuu karismaa pääroolissa Aatami Korpena. Natsien esittäjät sopivat pahiksiksi, mutta homma toimisi paremmin, jos rooleissa nähtäisiin saksankielen osaajia. Mimosa Willamo taas joutuu tyytymään aika lyhyeen ruutuaikaan. Puitteiltaan ja kameratyöskentelyltään elokuva on komeaa katseltavaa ja erikoistehosteetkin ovat joitain selviä digitaalisuuksia lukuun ottamatta oivalliset. Juri Sepän ja Tuomas Wäinölän säveltämät musiikit tehostavat päheää menoa. Jalmari Helander osoittaa jälleen kerran olevansa yksi Suomen kiinnostavimmista elokuvantekijöistä ja toivon, että hän jatkaa samaa rataa. Suosittelenkin Sisua kaikille toiminnannälkäisille katsojille, vaikka kotimaiset leffat eivät yleensä olisikaan juttunne. Elokuva nimittäin pistää monet jenkkituotannotkin nurkkaan häpeämään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Sisu, 2022, Stage 6 Films, Subzero Film Entertainment

Arvostelu: Videodrome - tuhon ase (Videodrome - 1983)

VIDEODROME - TUHON ASE

VIDEODROME

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: James Woods, Debbie Harry, Sonja Smits, Peter Dvorsky, Leslie Carlson, Jack Creley, Lynne Gorman, Julie Kahner ja Lally Cadeau

Genre: scifi, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Videodrome - tuhon ase on David Cronenbergin ohjaama tieteiskauhuelokuva. Cronenberg kehitteli elokuvan idean lapsuutensa muistoista, kun hän asui Kanadassa ja hänen televisionsa sieppasi keskellä yötä yhdysvaltalaisia signaaleja ja lapsena Cronenberg pelkäsi päätyvänsä katsomaan kiellettyä sisältöä. Cronenberg ryhtyi kirjoittamaan 1970-luvulla käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Network of Blood". Hän ajatteli, että hänen ideansa oli liian outo ja hurja, jolloin mikään studio ei ottaisi projektia työn alle, mutta lopulta hän sai tuottaja Pierre Davidin kiinnostumaan elokuvasta ja rahoituksen filmilleen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1981 ja lopulta Videodrome - tuhon ase sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta, mutta se oli iso taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt Videodrome - tuhon asetta, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään - en tosin yhtään mitään sen tarinasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Max Renn johtaa kiisteltyä televisiokanavaa, jonka sisältö painottuu väkivaltaiseen pornografiaan. Kun Maxille esitellään uusi ohjelmakonsepti Videodrome, hän lumoutuu täysin tästä kierosta ideasta.

James Woods näyttelee Max Renniä, joka johtaa kanadalaista televisiokanavaa, CIVIC-TV:tä, joka esittää pääasiassa väkivaltaan ja pornoon painottuvia ohjelmia - pääasiassa niitä yhdistellen. Eräänä päivänä Maxille esitellään uudenlainen ohjelma, joka kulkee nimellä Videodrome ja Maxin elämä muuttuu totaalisesti. Yhtäkkiä hän on täysin pakkomielteinen Videodromesta ja sen saloista. Woods tulkitsee oivallisesti hahmoaan, joka alkaa kokemaan yhä vain kummallisempia juttuja leffan edetessä. Max jää hahmona hieman tylsäksi, mutta hänen kohtaamansa koettelemukset pitävät hyvin mielenkiintoa yllä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Peter Dvorsky Maxin työkaverina Harlanina, Debbie Harry radiojuontaja Nickinä, Leslie Carlson Videodromen tuottajana Convexina, sekä Jack Creley tohtori O'Blivionina ja Sonja Smits tämän tyttärenä Biancana. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan passelisti osistaan, joskin yksikään ei pahemmin hetkauta roolityöllään. Parhaiten roolistaan Woodsin ohella suoriutuu Harry, vaikkakin myös hän saa lopulta harmillisen vähän ruutuaikaa.

Joskus tulee vastaan sellaisia elokuvia, joita katsoessa ei osaa sanoa, että oliko leffaa mukavampaa alkaa katsomaan, tietämättä siitä mitään ennakkoon, vai että olisiko jostain pitänyt etukäteen selvittää, mihin on oikein ryhtymässä? Videodrome - tuhon ase on juurikin tällainen. Toisaalta pidin kovasti siitä, etten tiennyt elokuvan sisällöstä yhtään mitään ennakkoon, mutta samalla pohdin muutamassa kohtaa, että olisikohan leffasta pitänyt selvittää asioita ennen elokuvan aloittamista. Kyseessä on todella häiriintynyt scifiä ja body horroria yhdistelevä filmi, joka on ansaitusti ottanut paikkansa kulttiklassikkojen joukosta. Välillä katsoja ei voi muuta kuin tuijottaa silmät suurina ruutua ja ihmetellä, että mitä hemmettiä? Ei ole myöskään ihme, jos muutamaan otteeseen katsojan tekee mieli sulkea silmänsä tai katsoa poispäin.

Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää ällöttävällä kuvastolla mässäilyä, vaan kaikesta löytyy joku pointtikin. Leffa on vahva satiiri ihmisten ja television suhteesta. Siinä näytetään kärjistäen sitä, kuinka ajan myötä ihmiset tottuvat ja turtuvat näkemiinsä asioihin ja siksi tarjonnan pitää olla kaiken aikaa hurjempaa. Toiminnan pitää olla väkivaltaisempaa, komedian pitää olla hävyttömämpää, kauhun pitää olla raaempaa ja pornon pitää olla rankempaa. Ja kun puhun kärjistämisestä, niin todella tarkoitan kärjistämistä. Videodrome - tuhon aseen maailmassa on liki normaalia, että televisioissa pyöritetään ohjelmia, joissa ihmiset saavat seksuaalista nautintoa kidutuksestaan. Televisiosta puhutaan kuin uudesta sairaudesta tai evoluution muodosta, joka tulee ahmimaan ihmiskunnan kokonaan. Elokuvan viestit eivät ole neljässäkymmenessä vuodessa vanhentuneet oikeastaan päivääkään ja osittain teemat tuntuvat vielä ajankohtaisemmilta 2020-luvulla.

Vaikka elokuvasta löytyy erinomaiset piirteensä ja sen tarina on onnistuneen kiinnostava ja ajatuksia herättelevä, tarinan kerronta on paikoitellen hieman takeltelevaa. Koinkin usein pitäväni Videodrome - tuhon aseesta hieman vähemmän kuin olisin toivonut ja halunnut. Alle puolentoista tunnin kestoon mahtuu välillä oikopolkuja ja muita käsikirjoituksellisia tönkköyksiä, jotka kaipasivat mielestäni lisäviilausta. Jo tällaisenaan kyseessä on erittäin hyvä filmi. Cronenbergin työ varsinkin ohjaajana on taidokasta, eikä hän pelkää esittää yleisölle todella häiriintynyttä kuvamateriaalia - löytyyhän tämä ideologia jo leffan tarinastakin.

Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevä. Se on taidokkaasti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja valaisu. Erikoistehosteet tarjoavat ihastelemisen aihetta kaikessa kuvottavuudessaankin. Efekteistä vastaa Ihmissusi Lontoossa -kauhuleffaankin (An American Werewolf in London - 1981) tehosteet tehnyt Rick Baker, jolta kyllä löytyy taitoa vaikka muille jakaa. Bakerin kyky luoda erittäin vakuuttavia ja outoja tehosteita kameran edessä on häikäisevä ja tästä pitäisi ottaa mallia nykypäivänä. Elokuva tarjosi useita hetkiä, jolloin aika paljon leffanteosta tietävä henkilökin pohtii "kuinka ihmeessä tuo juttu toteutettiin?" Äänimaailma on oivallisesti rakennettu tehosteita ja Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Videodrome - tuhon ase on erittäin mainio scifielokuva, joka tarjoaa niin terävää pohdiskeltavaa kuin kuvottavaa kuvastoa. Leffa ottaa iskevästi kantaa televisioon ja siihen liittyvään katselukulttuuriin, joka koukuttaa katsojaansa ja saa vaatimaan yhä vain lisää ja voimakkaampaa materiaalia. Elokuva osoittaa kärjistetysti, kuinka ihminen turtuu hiljalleen näkemäänsä ja haluaa kaikesta pitämästään yhä vain rajumpaa ja roisimpaa. Teema on edelleen ajankohtainen, kenties jopa ajankohtaisempi kuin elokuvan ilmestymisen aikaan 40 vuotta sitten. Body horrorin mestari David Cronenberg ei pelkää shokeerata katsojaansa ja yhdessä Rick Bakerin luomien efektien kanssa hän tarjoaa erittäin häiriintynyttä kuvamateriaalia. Cronenbergin ohjaus on tehokasta, mutta hänen käsikirjoituksensa kompuroi hieman kerronnassa ja rytmityksessä. Tiettyine kauneusvirheineenkin Videodrome - tuhon ase on vaikuttava filmi, joka täysin ymmärrettävästi nauttii nykyään kulttiklassikon statuksesta. Se ei todellakaan sovellu kaikille, mutta jos ajatuksia herättävät tieteistarinat kiehtovat, eikä oksettava kuvasto haittaa, suosittelen erittäin lämpimästi elokuvan katselua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Videodrome, 1983, Filmplan International, Guardian Trust Company, Canadian Film Development Corporation, Famous Players Limited

Arvostelu: Knock at the Cabin (2023)

KNOCK AT THE CABIN

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Jonathan Groff, Ben Aldridge, Kristen Cui, Dave Bautista, Nikki Amuka-Bird, Abby Quinn, Rupert Grint ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Knock at the Cabin perustuu Paul Tremblayn kirjaan The Cabin at the End of the World vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Tremblay teki elokuvasovitusdiilin FilmNation Entertainmentin kanssa. M. Night Shyamalan sai käsiinsä leffan alustavan käsikirjoituksen ja halusi hypätä projektiin. Hän kirjoitti tekstin uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja nyt Knock at the Cabin saapuu elokuvateattereihin. Shyamalanin äärimmäisen ailahtelevan filmografian takia saan aina ristiriitaisia tuntemuksia, kun hän ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa; toivoen, että hän tekisi pitkästä aikaa jotain hyvää ja samalla peläten pahinta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua ja meninkin skeptisin mielin katsomaan Knock at the Cabinia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Homopariskunta Eric ja Andrew lomailevat mökillä adoptiotyttärensä Wenin kanssa, kun paikalle saapuu neljä muukalaista pysäyttävän julistuksen kera. Jonkun perheestä on uhrattava itsensä tai maailmanloppu koittaa.

Jonathan Groff ja Ben Aldridge näyttelevät Ericiä ja Andrew'ta, homopariskuntaa, joka päättää lomallaan viettää aikaa adoptiotyttärensä Wenin (Kristen Cui) kanssa ja matkata syrjäiselle mökille. Uimassa käymiset ja heinäsirkkojen purkittamiset kuitenkin loppuvat nopeasti, kun mökkiin tunkeilee muukalaisia, Dave Bautistan, Rupert Grintin, Nikki Amuka-Birdin ja Abby Quinnin nelipäinen joukko, jotka ilmoittavat, että maailma loppuu, elleivät Eric, Andrew ja Wen uhraa jotakuta perheestään. Näyttelijäkaarti tekee pääasiassa hyvää työtä, joskin Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttua Grintiä on vaikea ottaa tosissaan ärhäkkäänä mulvistina. Groffin ja Aldridgen väliltä löytyy oivaa kemiaa ja he tulkitsevat hyvin erilaisia tapoja reagoida tähän kummaan tilanteeseen. Bautista istuu mainiosti muukalaisjoukon johtajaksi, Leonardiksi ja hän onnistuu olemaan samanaikaisesti lempeä ja pidettävä, sekä uhkaava korsto. Amuka-Bird, Quinn ja nuori Cuikin pärjäävät hyvin osissaan. Tunkeilijoista selviää hiljalleen uusia puolia ja hekin reagoivat kiinnostavasti eri tavoin erikoiseen tilanteeseen. He eivät ole niinkään uhkaavia, vaan uskovat visusti aatteeseensa ja lähes rukoillen toivovat perheen tekevän koko maailman pelastavan päätöksen. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata itse Shyamalanin pikaisen cameon.

Knock at the Cabin pitää sisällään kelpo idean. Kukapa ei olisi joskus pohtinut, että jos vaikka aseella uhattaisiin, niin kumman ratkaisun sitä tekisi? Tämä voi olla vaikkapa, että kumman vanhemman tai ystävän pelastaisi, jos olisi aivan pakko valita, että jommankumman on kuoltava. Asettaisiko seurustelukumppaninsa perheensä edelle tai pelastaisiko mieluummin lemmikkinsä kuin tuiki tuntemattomia? Tässä elokuvassa perheelle annetaan vaihtoehdoiksi elää itse ja antaa maailman ympärillä tuhoutua tai uhrata yksi perheenjäsen ja pelastaa sillä yli seitsemän miljardia ihmistä. Konsepti on kiinnostava ja tarjoaa hyvää moraalista pohdiskelua siitä, minkä ratkaisun itse tekisi. Toimisiko periaatteessa itsekkäästi ja pelastaisi vain rakkaimpansa, vai kuuntelisiko Spockin sanoja, että enemmistön tarpeet ylittävät harvojen tarpeet?

M. Night Shyamalanin tuttuun tapaan hänen elokuvastaan löytyy hyvä idea, joka kuitenkin pistetään toteutukseen kömpelösti. Tämänkertainen filmi perustuu kirjaan, mutta lukemani perusteella Shyamalan on ottanut reippaita vapauksia Tremblayn lähdemateriaalista tarinan edetessä. Shyamalanin, Steve Desmondin ja Michael Shermanin käsikirjoitus ei ole kaksinen, mutta on teksti sentään huomattavasti laadukkaampaa kuin Shyamalanin edellisessä leffassa, läpimädässä Oldissa (2021). Seasta löytyy logiikkaongelmia, jotka johtuvat joko tehdyistä muutoksista tai jutuista, joita ei ole mietitty loppuun asti. Shyamalan on haastattelussa kehuskellut, ettei ole kirjoittanut mitään tekstiä yhtä nopeasti kuin Knock at the Cabinia ja sen myös huomaa. Lopputulos jää raakileeksi, jossa jokainen hyvältä vaikuttava juttu, idea tai metafora lässähtää jollain tapaa leffan edetessä. Erityisen kömpelöä on elokuvan yritys käsitellä sitä, minkä takia juuri tämä homopariskunta on kohteena. Leffa yrittää linkittää perheen kohtaamia muukalaisia seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaan vaaraan, mutta tämä puoli jää ontuvaksi vertaukseksi. Elokuva ei myöskään saa katsojaansa tarpeeksi arvuuttelemaan, onko muukalaisten maalailema uhkakuva totta vai sepitystä. Shyamalanin tavaramerkkinä toimivaa suurta käännettä odottavalle elokuva tarjoaa lisää pettymyksiä.

Ohjaajana Shyamalan rakentaa aluksi jännitettä pätevästi, mutta tiivis tunnelma rakoilee leffan edetessä. Hän myös tekee elokuvaansa niin haudanvakavasti, että jossain kohtaa ylidramaattinen patsastelu muuttuu jo hieman koomiseksi. Jos jotain positiivista, niin sentään Knock at the Cabin on erittäin hyvin kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on pääasiassa todella komeaa ja niin tarkkaan mietityt kuvasommittelut kuin mainiot kamera-ajot näyttävät hienoilta. Lavasteet ovat oivalliset ja maskeerauksetkin taidokkaasti tehdyt. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta ja digiefektit näyttävät välillä erittäin halvoilta. Äänimaailma on passelisti rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin musiikit koostuvat lähinnä bassoilla jylisevästä taustamölystä.

Yhteenveto: Knock at the Cabin on mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta aika lattea trilleri. Elokuva käynnistyy kelvollisesti ja sen moraalipohdiskelu on oivallista, mutta leffa menettää tehojaan edetessään. Ylivakava tunnelma muuttuu hiljalleen hieman koomiseksi patsasteluksi ja vähäinen jännite hiipuu loppua kohti. Vähän väliä voi huomata, kuinka turhauttavan ristiriitaiseksi ja jopa hieman keskeneräiseksi leffa jää, vaikka lupaavista lähtökohdista olisi aineksia paljoonkin. Elokuvan yritykset verrata tilannetta seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan vainoon tuntuu myös kiusallisen kömpelöltä. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan ja tyylikäs kameratyöskentely on leffan parasta antia. M. Night Shyamalanin ohjaus ja käsikirjoitus jäävät kuitenkin harmillisen heikoiksi. Ei Knock at the Cabin hänen huonoimpia töitään ole ja se on huomattava parannus parin vuoden takaisen Old-kammotuksen jälkeen, mutta se jää kaikessa keskinkertaisuudessaan todella unohdettavaksi jännäriksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Knock at the Cabin, 2023, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures, FilmNation Entertainment, Perfect World Pictures, Wishmore

Arvostelu: Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993)

PÄIVÄNI MURMELINA

GROUNDHOG DAY

Ohjaus: Harold Ramis

Pääosissa: Bill Murray, Andie McDowell, Chris Elliott, Stephen Tobolowsky, Brian Doyle-Murray, Marita Geraghty ja Angela Paton

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Hyvää murmelinpäivää!

Groundhog Day, eli suomalaisittain Päiväni murmelina on Bill Murrayn tähdittämä draamakomedia. Danny Rubin keksi leffan idean vuonna 1990, lukiessaan Anne Ricen kirjaa The Vampire Lestat vuodelta 1985 ja pohtiessaan, kuinka tylsäksi ikuisesti eläminen kävisi. Hän alkoi kirjoittamaan tarinaa miehestä, joka elää samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan, ja hänen tekstinsä päätyi Harold Ramisin käsiin. Ramis kiinnostui Rubinin käsikirjoituksesta, mutta koki sen tarvitsevan enemmän huumoria. Ramis työstikin tekstiä paljon uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1992. Kuvauksissa Ramisin ja päätähti Murrayn välille muodostui useita konflikteja taiteellisten erimielisyyksien vuoksi, mikä johti lopulta pitkäaikaisten kaverusten välirikkoon. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Päiväni murmelina ilmestyi helmikuussa 1993 - 30 vuotta sitten! Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, joka voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään se nostetaan useasti listoille kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Itse näin Päiväni murmelina ensimmäisen kerran vuosia sitten ja pidin filmistä. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin leffan juhlavuoden, sekä murmelinpäivän kunniaksi katsoa ja arvostella sen.

Säätiedottaja Phil Connors matkustaa pieneen Punxsutawneyn kaupunkiin tekemään reportaasia murmelinpäivästä. Siellä hän huomaa juuttuneensa aikakierteeseen yhteen ja samaan päivään, eläen murmelinpäivää uudelleen ja uudelleen.

Bill Murray näyttelee Phil Connorsia, äärimmäisen epämiellyttävää, töykeää ja itsekeskeistä säätiedottajaa, joka lähetetään yhdessä tuottaja Ritan (Andie McDowell) ja kuvaaja Larryn (Chris Elliott) kanssa pieneen pennsylvanialaiseen kaupunkiin, Punxsutawneyhyn tekemään uutisjuttua murmelinpäivästä. Juhlassa on kyse siitä, että jos kolostaan esiin nostettu metsämurmeli näkee oman varjonsa, on talvea tiedossa vielä ainakin kuusi viikkoa. Jos varjoa ei näy, kevään uskotaan alkaneen. Ja tällainen hömpötyshän ei Philiä voisi vähempää kiinnostaa. Philin harmiksi hän hoksaa seuraavana aamuna heränneenkin samaan päivään uudestaan. Tästä alkaa aikakierre, jossa Philin täytyy elää samaa murmelinpäivää kerta toisensa perään uudelleen. Murray on nappivalinta rooliin, tulkiten hienosti yhä vain moniulotteisemmaksi muuttuvaa hahmoaan. Aluksi Philistä on erittäin vaikea pitää, hahmon nostaessa itseään jatkuvasti muiden yläpuolelle ja kohdellessa muita ilkeästi. Katsoja voikin helposti kokea, että Phil on jopa ansainnut jäädä jumiin inhoamaansa päivään ja samalla on mielenkiintoista seurata hahmon muutosta elokuvan aikana. Murrayn lisäksi McDowell ja Elliott ovat myös mainiot mukana pyörivinä Ritana ja Larryna, jotka toisin kuin Phil, eivät tiedosta elävänsä samaa päivää uudelleen.

Olen aina pitänyt Päiväni murmelina -elokuvasta, mutta olen aina myös ihmetellyt sen jatkuvaa nostamista kaikkien aikojen hauskimpien komedioiden joukkoon. Vaikka elokuva pitää sisällään useita hupaisia hetkiä, ei kyseessä ole mikään hulvaton hassuttelu, enkä edes luokittelisi filmiä puhtaasti komediaksi. Ohjaaja Harold Ramis ja päätähti Bill Murray ottivat kuvauksissa useasti yhteen, sillä Ramis halusi leffasta selkeästi huumoripainotteisemman, kun taas Murray halusi syventyä tarinan filosofisiin puoliin. Itse olen tässä konfliktissa vahvasti Murrayn puolella. Minulle Päiväni murmelina -leffan vahvuus syntyy juurikin sen äärimmäisen kiehtovasta ja syvällisen pohdiskelevasta kertomuksesta.

Elokuvan tarina miehestä, joka joutuu jostain mystisestä syystä elämään samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen on aivan nerokas. Ei olekaan ihme, että leffan juonta on kopioitu vuosien varrella muun muassa scifitoimintaelokuvassa Edge of Tomorrow (2014), kauhukomediassa Happy Death Day (2017) ja viimeisimpänä romanttisessa komediassa Palm Springs (2020). Päiväni murmelina on kuitenkin yhä näiden aikalooppileffojen ehdoton kuningas, eikä vain siksi, että se ilmestyi ensin. Filmi hyödyntää konseptiaan parhaiten. Se menee lopulta yllättävänkin syvälle siihen, mitä ihmisen psyykelle tapahtuu, kun joutuu elämään samaa päivää kerta toisensa perään. Mitä tapahtuu ihmisen mielelle, kun koko muu maailma ympärillä kiertää samaa kehää, eikä teoilla ole mitään merkitystä, sillä aamulla herätessä ollaan taas lähtöpisteessä, eikä kukaan muu muista tapahtuneesta mitään? Jossain kohtaa katsojakin alkaa pohtia, että kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta tai jopa vuotta Phil on ehtinyt olla jumissa kierteessä?

Elokuvasta löytyy kyllä humoristiset juttunsa, eli Ramis sai siinä mielessä tahtonsa läpi. Aluksi on lystikästä seurata, kun Phil pohtii toistamiseen samaan aamuun herätessään, että miksi ihmeessä kaikki käyttäytyvät tismalleen samalla lailla kuin eilen? Onko kyseessä pelkkä kaupunginlaajuinen pila? Kun hän alkaa ymmärtämään, mistä on kyse, on myös hauskaa nähdä, kuinka hän hyödyntää tietämystään siitä, missä ja mihin aikaan kaikki tapahtuu. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä synkkäsävyisemmäksi se muuttuu. Skenaario alkaa muuttua niin Philin kuin katsojan mielessä ahdistavaksi ja Philiä alkaa käydä tosissaan sääliksi. On hienoa, että vaikka Ramis muokkasi Danny Rubinin alkuperäistekstiä huomattavasti kevyempään suuntaan, hän piti leffassa tietyn vakavuuden.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Päiväni murmelina on taidokkaasti kuvattu ja vielä paremmin leikattu kasaan. Vaikka katsojalle ei näytetä jokaista kulunutta murmelinpäivää, sitä voi silti mielessään kuvitella, kuinka pitkään Phil on jumissa kierteessä. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä, erityisesti varmistaessaan, että Philin hotellihuone on joka aamu täysin samannäköinen. Asut ja maskeeraukset ovat myös mainiot ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. George Fenton tuo hyvän lisänsä tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Päiväni murmelina on erinomainen draamakomedia. Elokuvan kekseliäs tarina on aivan fantastinen ja päähenkilön kokemaa aikakierrettä tutkiskellaan hienosti monilta eri kanteilta. Toisinaan leffa on humoristinen ideansa kanssa, välillä taas dramaattisempi ja jopa todella filosofinen, elokuvan pohtiessa, mitä tällainen kierre ihan oikeasti tekisi ihmismielelle? Aluksi tympeää Philiä ryhtyykin vähitellen säälimään ja kun alussa katsoja saattaa kokea, että Phil joutuu ihan oikeutetusti jumiin aikakierteeseen, myöhemmin katsoja haluaa nähdä hahmon pääsevän eroon kiroukselta tuntuvasta kohtalostaan. Harold Ramisin ohjaus on vakuuttavaa ja hänen viilaamansa Danny Rubinin käsikirjoitus on likimain nerokas. Bill Murray tekee huikeaa työtä pääroolissa Phil Connorsina, tulkiten taiturimaisesti hahmon monenlaiset tuntemukset elokuvan edetessä. Päiväni murmelina on loistava leffa, lähestulkoon mestariteos, joka kuuluu niiden elokuvien joukkoon, jotka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämänsä aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Groundhog Day, 1993, Columbia Pictures