Stranger Things: Tales from '85, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

STRANGER THINGS: TALES FROM '85 - KAUSI 1

Luojat: Eric Robles ja Jennifer Muro

Näyttelijät: Brooklyn Davey Norstedt, Luca Diaz, Braxton Quinney, Elisha Williams, Jolie Hoang-Rappaport, Ben Plessala, Odessa A'zion, Brett Gibson, Janeane Garofalo, Jeremy Jordan, Alysia Reiner, Alessandra Antonelli, Jim Titus ja Robert Englund

Genre: animaatio, scifi, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 27 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 10

Dufferin veljesten luoma scifiä, kauhua ja seikkailua yhdistelevä Netflix-sarja Stranger Things (2016-2025) nousi valtavaan suosioon, joten sen maailmaa on toki haluttu jatkaa lisäosilla. Teatterinäytelmä Stranger Things: The First Shadow'n (2023) lisäksi Netflix ja Dufferit ilmoittivat työstävänsä animaatiosarjaa, joka sijoittuisi alkuperäisen sarjan toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Stranger Things: Tales from '85 -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixissä. Itse olen pitänyt alkuperäisestä Stranger Thingsistä valtavasti - kyseessä on yksi suosikkisarjoistani. En kuitenkaan innostunut siitä, ettei tätäkään sarjaa osattu lopettaa viimeiseksi mainostettuun viidenteen tuotantokauteen ja mielsin aiempien kausien väliin sijoittuvan animaatiosarjan turhaksi rahastukseksi. Päätin silti katsoa, onko Stranger Things: Tales from '85 mistään kotoisin.

On tammikuu 1985 Hawkinsissa. Outoja ilmiöitä ja hurjia hirviöitä kohdanneet kaverukset luulevat ongelmiensa loppuneen, Yhdentoista suljettua laboratorion portin Ylösalaiseen maailmaan. Uusi uhka kuitenkin nostelee päätään erilaisten monsterien muodossa.

Lähes kaikki Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun animaatiosarjassa, mutta yksikään alkuperäisistä näyttelijöistä ei ole enää mukana. Yliluonnollisia voimia omaava Yksitoista-tyttö (äänenä Brooklyn Davey Norstedt) asuu salaa Hopper-poliisin (Brett Gibson) luona, livahtaen ulos tapaamaan kavereitaan Mikea (Luca Diaz), Dustinia (Braxton Quinney), Lucasia (Elisha Williams), Williä (Ben Plessala) ja Maxia (Jolie Hoang-Rappaport). Kaverukset ovat juuri saaneet suljettua Hawkinsin laboratoriosta löytyneen portin Ylösalaiseen maailmaan ja uskovat, että hirviöt ja muut ovat enää kaukainen muisto. Tutut hahmot ovat aina yhtä mainioita, joskin aluksi voi tuottaa vaikeuksia sopeutua siihen, että sarja vie hahmokehitystä taaksepäin, sijoittuessaan ajallisesti toisen ja kolmannen kauden väliin, jolloin esimerkiksi Max on vasta juuri liittynyt mukaan kaveriporukkaan. Osa ääninäyttelijöistä onnistuu kuulostamaan hahmojensa alkuperäiseltä näyttelijältä ja etenkin Quinney on täydellinen valinta Dustiniksi. Sitten taas vaikkapa Gibson ei kuulosta yhtään Hopperia esittäneeltä David Harbourilta.

     Muista tutuista hahmoista Miken sisko Nancy (Alessandra Antonelli) ja fanisuosikki Steve (Jeremy Jordan) käyvät lähinnä kääntymässä, kun taas uutena tuttavuutena sarja esittelee Hawkinsiin juuri muuttaneen Nikki Baxterin (Odessa A'zion), pinkkitukkaisen teinitytön, jota ei kannata ärsyttää. Hahmo on ihan kelvollinen lisäys, joskin aiheuttaa toki heti kaanonillisen ongelman, eli herättää katsojassa kysymyksiä, kuten minne hahmo katoaa ennen varsinaisen Stranger Thingsin kolmannen kauden tapahtumia ja miksi muut hahmot eivät ikinä puhu hänestä myöhemmin?

Stranger Things: Tales from '85 on ensimmäisen tuotantokautensa perusteella juuri niin turha rahastus kuin siltä etukäteen pystyikin odottaa. Hawkinsin hahmojen tarinat vietiin vuodenvaihteessa varsinaisen pääsarjan viidennellä kaudella päätökseensä (joidenkin katsojien mielestä tyydyttävästi, joidenkin taas turhauttavasti), joten animaatiosarjan tekijöiden ainoa vaihtoehto on ollut keksiä jokin ylimääräinen lisäseikkailu aiempien kausien väliin. Veikkaisin uutuussarjan jakavan fanien mielipiteitä aika rajustikin. Osalle se on ilahduttava paluu tuttujen tyyppien pariin, toisille taas outo turhake, joka ei tarjoa edes jännitettä, koska katsojana tietää jo hahmojen kohtalot. Käsikirjoitus tuntuu hetkittäin tekoälyn laatimalta, aivan kuin sitä olisi pyydetty rustaamaan oma tulkintansa Stranger Thingsin tapahtumista, sillä niin paljon mukana on niitä kaavamaisimpia kliseitä sarjan varrelta, etenkin finaalijaksossa. Käsikirjoittajat olisivat voineet myös tarkistuttaa sarjan popkulttuuriviittaukset, koska nyt hahmot puhuvat vähän väliä She-Ra: Mahdin prinsessasta (She-Ra: Princess of Power - 1985-1987), joka alkoi vasta loppuvuodesta 1985, kun taas Tales from '85 tapahtuu alkuvuodesta.

Jos jostain sarjassa pidin, niin sen ilmapiiristä. Stranger Things: Tales from '85 on suunnattu hieman nuoremmalle yleisölle, mutta se uskaltaa silti olla aavistuksen karmiva, joten mistään perheen pienimpien aamupiirretystä ei ole kyse. Kauhumaisia elementtejä löytyy, mutta menoa toki tasapainotetaan runsaalla huumorilla. Tarinallisesti sarja tuntui kuitenkin aika ontolta ja yhdentekevältä. Jos tämä oltaisiin julkaistu oikeasti kakkos- ja kolmoskausien välissä tai edes ennen vuosia odotettua vitoskautta, Tales from '85 olisi voinut olla kiva välipala, mutta nyt se tuntuu epätoivoiselta yritykseltä pitää Stranger Things ihmisten huulilla, vaikka sarja vietiin jo päätökseensä. Kauden kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa tuijottaa kyllä helposti ja jo nämä mainiot hahmot vievät hyvin mukanaan. Netflixin luotto brändiin on kuitenkin kova, koska Tales from '85:n toinen tuotantokausi on tulossa jo loppuvuodesta.

Parasta Stranger Things: Tales from '85:ssa on sen animaatiojälki. Tutut hahmot ovat sopivalla tavalla karikatyyrimaisia, mutta silti täysin tunnistettavia. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat mainion yksityiskohtaisia. Sarjan värien käyttö on myös tyylikästä. On tosin sääli, että siinä missä sarjan ensimmäisten jaksojen mörököllit ovat mielikuvituksellisen erilaisia, loppusuoralla hirviöt näyttävät taas lähinnä pääsarjan demogorgoneilta, mutta köynnöksistä luoduilta. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta Brad Breeckin säveltämät musiikit kuulostavat liikaa siltä kuin joku yrittäisi tehdä Stranger Thingsiä muistuttavaa musiikkia, mutta ei liian samanlaista, jotta aikaansaannosta kohtaan ei nostettaisi tekijänoikeussyytteitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Stranger Things: Tales from '85, Yhdysvallat, 2026-, 21 Laps Entertainment, Flying Bark Productions, Netflix Animation, Upside Down Pictures

Kevin, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

KEVIN - KAUSI 1

Luojat: Joe Wengert ja Aubrey Plaza

Näyttelijät: Jason Schwartzman, Aubrey Plaza, Whoopi Goldberg, John Waters, Aparna Nancherla, Mike Mitchell, Gil Ozeri, Amy Sedaris, Quinta Brunson, Joe Wengert, Patti LuPone, Joe Locke, Charles Melton ja Addison Rae

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

Kevin on Joe Wengertin ja Aubrey Plazan luoma animoitu komediasarja. Kaksikko sai Amazonin tarttumaan projektiin ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Kevinin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa ja itse olen odottanut sarjan näkemistä ihan vain siksi, että se kertoo kissasta. Katsoinkin Kevinin läpi muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Kevin-kissan omistajat eroavat, suuttunut Kevin päättää lähteä omille teilleen. Kotikissan pärjääminen ulkomaailmassa ei kuitenkaan ole lainkaan niin helppoa kuin Kevin oli kuvitellut.

Kevinin keskiössä on vähemmän yllättäen sen nimikkohahmo, eli kissa nimeltä Kevin (äänenä Jason Schwartzman). Kevin on elellyt koko ikänsä onnellisesti omistajiensa, ihmispariskunta Danin (Mike Mitchell) ja Danan (Aubrey Plaza) kanssa, mutta hänen maailmansa mullistuu, kun eräänä päivänä yllättäen Dan ja Dana ilmoittavat eroavansa. Kevin suutahtaa tiedosta niin vimmaisesti, että päättää itsekin erota tästä perheestä ja löytää oman elämänsä ulkona. Kevin on lähtökohdiltaan kelvollinen hahmo, johon on saatu sopivasti mukaan erilaisia kissamaisia piirteitä ja oikkuja, mutta jonka kaari kauden aikana jättää toivomisen varaa.

     Muita hahmoja avauskaudella ovat muun muassa Furrever Friends -nimistä eläinten turvapaikkaa pyörittävä Seth (Gil Ozeri), hienostokissa Armando (John Waters), karvaton ja elämää nähnyt kissa Cupcake (Whoopi Goldberg), sairas kissanpentu Judy (Aparna Nancherla), shih tzu -koira Brandi (Amy Sedaris), ihmisnainen Franny (Quinta Brunson), papukaija Paco (Joe Wengert) ja hevosnäyttelijä Patti LuPony (Patti LuPone). Sivuhahmot jäävät harmillisesti joko tylsiksi tai jopa ärsyttäviksi, eikä tämä monenkirjava eläinjoukko lopulta juuri innostanut minua.

Aikuisille suunnatut animaatiokomediat ovat vaikea laji. Parhaimmillaan ne voivat olla hulvattomia, mutta silti ajatuksia herättäviä ja vaikeita aiheita onnistuneesti käsitteleviä sarjoja, kuten Netflixin loistava BoJack Horseman (2014-2020). Mutta sitten taas jotkut niistä ovat liikaa yrittäviä ja sitä kautta totaalisen kuiviksi jääviä ja juuri sellainen on valitettavasti Kevin. Lähtökohdiltaan Kevin vaikuttaa ihan hyvältä, mutta pian kävi selväksi, että sarja on totaalisen yhdentekevää taustahälinää, joka ei herätä tunteita juuri mihinkään suuntaan.

Sen lisäksi, että sarjan hahmot eivät pahemmin vakuuttaneet, sarjan isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei sarja ole hauska - ei sitten yhtään. Tuijotin lopulta koko kahdeksan jakson mittaisen tuotantokauden läpi ilman, että ilmeeni taisi kertaakaan edes värähtää. Meno ei naurattanut, eivätkä vitsit saaneet aikaiseksi edes huvittuneita hymähdyksiä. Sekaan ripotellut elämänviisaudet jäävät aikamoisiksi latteuksiksi ja täten näiden puolen tunnin jaksojen läpi kahlaaminen alkoi jossain kohtaa tuntua työltä. Jos Kevin päätetään lakkauttaa tähän, en voi sanoa että sarjaa jäisi ikävä.

Sentään Kevin on animaatiojäljeltään ihan kelvollinen - aika lailla juuri niin karikatyyrimainen kuin tällaiselta sarjalta voikin odottaa. Hahmot näyttävät tarpeeksi hyviltä ja ovat sopivan erilaiset toisistaan, sekä liikkuvat sulavasti. Taustoista löytyy tarpeeksi yksityiskohtia ja sarja on kivan värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, vaikka Dan Romerin säveltämät musiikit eivät jääkään mieleen, lukuun ottamatta Romerin työstämää ja Schwartzmanin esittämää I'm Coming Home -tunnusbiisiä, mutta sekin jää mieleen lähinnä siksi, että laulun nimeä hoetaan biisissä monen monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Kevin season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Kevin, Yhdysvallat, 2026-, Evil Hag Productions, Titmouse, Amazon MGM Studios

Väärissä nahoissa (Swapped - 2026) - elokuva-arvostelu

VÄÄRISSÄ NAHOISSA

SWAPPED

Ohjaus: Nathan Greno

Näyttelijät: Michael B. Jordan, Juno Temple, Tracy Morgan, Cedric the Entertainer, Justina Machado, Ambika Mod, Lolly Adefope, Táta Vega ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 10

Swapped, eli suomalaisittain Väärissä nahoissa on Skydancen tekemä animaatioelokuva. Animaatioiden puolelle halunnut Skydance pestasi vuonna 2019 entisen Pixar-pomo John Lasseterin johtamaan uutta animaatio-osastoaan ja Kaksin karkuteillä -elokuvan (Tangled - 2010) ohjaaja Nathan Grenon työstämään yhtiölle leffan. Grenon työstämä käsikirjoitus kulki nimillä "Powerless" ja "Pookoo" ja se oli alun perin tarkoitus julkaista Apple TV:ssä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, samalla kun animaattorit kävivät töihin ja nyt Väärissä nahoissa on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun näin kokonaan uuden animaatioelokuvan olevan tulossa Netflixiin ja katsoinkin Väärissä nahoissa sen julkaisupäivänä.

Kun hehkuva taikapalko muuttaa pookoopoika Ollien javaniksi ja javanityttö Ivyn pookooksi, heidän pitää päästä yli erimielisyyksistään korjatakseen tilanteen ja pelastaakseen rakkaan Laaksonsa pahalta tulisudelta.

Väärissä nahoissa sijoittuu satumaisten eläinten maailmaan, missä eläimet ja luonto ovat kiehtovalla tavalla sulautuneet osittain yhteen. On käpysiiliä, juurikäärmeitä ja kivikarhuja, sekä kaloja, joiden evät ovat kuin levää. Elokuvan keskiössä ovat saukkoa muistuttava pookoo Ollie (äänenä vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Michael B. Jordan) ja lintumainen javani Ivy (Juno Temple). Pookoot pelkäävät javaneita ja pitävät niitä hurjina petolintuina, kun taas javanit uskovat pookooiden olevan tuholaisia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myyttinen taikapalko muuttaa Ollie-pookoon javaniksi ja Ivy-javanin pookooksi. Ollie ja Ivy ovat mainiot päähenkilöt, joista löytyy enemmän sisältöä kuin aluksi voisi luulla. Molemmat ovat saaneet koko ikänsä kuulla pahoja vastakkaisesta lajista, joten järkytys onkin suuri, kun he muuttuvat toistensa lajien edustajiksi. Pikkuhiljaa Ollie ja Ivy alkavat tietenkin ymmärtämään toistakin puolta ja tekemään yhteistyötä, palauttaakseen tilanteensa ennalleen.

     Muita hahmoja leffassa ovat Ollien vanhemmat Caloo-isä (Cedric the Entertainer) ja Calli-äiti (Justina Machado), Ivyn siskot Lily (Lolly Adefope) ja Violet (Ambika Mod), kala Boogle (Tracy Morgan), sekä paha tulisusi, joka meinaa peittää koko vehreän laakson tuleen ja nokeen. Sivuhahmotkin ovat oivallisia, oli kyse sitten ylisuojelevista vanhemmista tai höpsöstä Booglesta. Tulisusi on onnistuneen hurja ilmestys, joka voi tulla pelottelemaan perheen pienimpien painajaisiin.

Kuten toivoin ja odotin, Väärissä nahoissa osoittautui oikein mainioksi koko perheen animaatioelokuvaksi. Leffa hyödyntää kekseliäästi tavanomaista kehonvaihtotarinaa, tuoden sillä mukaan hyviä teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta, erilaisuuden ymmärtämisestä, sekä yhteistyön merkityksestä. Ei elokuva temaattisesti tai tarinallisesti ryhdy keksimään pyörää uudestaan, mutta tutuista palikoista on saatu aikaiseksi erittäin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, josta ei huumoria ja jännitystä puutu. Loppusuora saattaa jopa liikuttaa.

Elokuvan kiehtovinta antia on totta kai sen esittelemä lumoava maailma erikoisine lajeineen. Tämä eläinten ja luonnon yhdistely johtaa todella mielenkiintoisiin otuksiin, joita Ollie ja Ivy kohtaavat, kun he yrittävät löytää uuden taikapalkon, joka voisi muuttaa heidät ennalleen. Jotkut kohtaamisista ovat mukavia, toiset taas vaarallisia. Jokainen tilanne saa kaksikon löytämään itsestään uusia puolia, hyödyntämään uusia kehojaan, sekä toimimaan tiiminä. Väärissä nahoissa on ilahduttava eläinseikkailu, joka sopii täydellisesti koko perheen yhteiseen elokuvailtaan kotona. Leffa myös onnistui herättämään kiinnostukseni Skydancea kohtaan animaatioiden tekijänä. Odotankin innolla firman seuraavaa tuotosta, Ray Gunnia (2026), erityisesti koska siitä vastaa huippuanimaatioita, kuten Rautajätin (The Iron Giant - 1999), Ihmeperheen (The Incredibles - 2004) ja Rottatouillen (Ratatouille - 2007) ohjannut Brad Bird.

Visuaalisesti Väärissä nahoissa on suorastaan ihastuttava. Tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen näiden eläinhahmojen kanssa, etenkin joidenkin peuramaisten olentojen kohdalla, joiden päästä kasvaa sarvien sijaan pienet puut. Myös susien kaarnamainen pinta on kekseliäs idea. Hahmot liikkuvat sulavasti ja metsäiset taustat pursuavat vaikuttavia yksityiskohtia. Leffa on myös nätin värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Siddhartha Khoslan säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Swapped, Yhdysvallat, 2026, Skydance Animation, Skydance Media

Veren vangit, kausi 2 (Anne Rice's Interview with the Vampire: Part II - 2024) - sarja-arvostelu

VEREN VANGIT - KAUSI 2

ANNE RICE'S INTERVIEW WITH THE VAMPIRE: PART II

Luoja: Rolin Jones

Näyttelijät: Jacob Anderson, Eric Bogosian, Assad Zaman, Delainey Hayles, Ben Daniels, Bally Gill, Suzanne Andrade, Esme Appleton, Jake Cecil, Roxane Duran, Christopher Geary, Khetphet Phagnasay, Yung Nguyen, Blake Ritson, Stephanie Hayes ja Sam Reid

Genre: kauhu, romantiikka

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 48 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 18

Anne Ricen kirjoihin perustuva televisiosarja Veren vangit nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin syksyllä 2022, joten jatkoa oli luvassa. Claudia-vampyyrityttöä näytellyt Bailey Bass oli kuitenkin estynyt jatkamaan sarjassa, ollessaan kiireinen Avatar: Fire and Ashin (2025) kuvauksissa, joten hänet korvattiin Delainey Haylesilla. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja lopulta Veren vankien toinen tuotantokausi alkoi pyöriä toukokuussa 2024. Tämäkin kausi keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin kirjasarjan faneilta ja sai parhaan maskeerauksen ja hiustenmuotoilun Emmy-ehdokkuudet. Itse olen odottanut Veren vankien näkemistä siitä asti, kun sarja alkoi Yhdysvalloissa, mutta muutamaan vuoteen se ei ollut ollenkaan nähtävillä Suomessa. Nyt kun sarja saapui vihdoin Netflixiin ja on saamassa kolmannen kauden nimeltä The Vampire Lestat, päätin viimein ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin valtavasti Veren vankien ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin toisen kauden katselun innokkaana.

Louis de Pointe du Lac jatkaa kertomustaan Daniel Molloylle, paljastaen kuinka hän ja Armand-vampyyri kohtasivat toisensa ja mitä oikeasti tapahtuikaan Claudialle ja Lestatille.

Jacob Anderson jatkaa roolissaan Louis de Pointe du Lacina, lähes 150-vuotiaana vampyyrina, joka päätti kertoa elämäntarinansa kirjailija Daniel Molloylle (Eric Bogosian). Ensimmäisellä kaudella jäätiin siihen, kun Louis ja vampyyriksi muutettu tyttö Claudia (Delainey Hayles) polttivat tekijänsä Lestat de Lioncourtin (Sam Reid) ja päättivät matkustaa Eurooppaan, löytääkseen muita vampyyreita. Avauskauden tapahtumat painavat niin Louisia kuin Claudiaa eri tavoin ja tunnelma on kireänä saman tien. Hahmot pysyvät mielenkiintoisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Anderson on entistä parempi itse haastateltavana vampyyrina, Bogosian jatkaa oivalla näpäyttelylinjallaan ja alun hämmennyksen jälkeen Hayles sujahtaa onnistuneesti Claudiaksi.

     Lisäksi avauskaudella paljastettiin, että Assad Zamanin näyttelemä palvelija Rashid onkin todellisuudessa myös vampyyri, Louisin nykyinen rakas Armand. Toinen kausi syventyykin lisää Armandiin ja hänen vampyyriyhteisöönsä Pariisissa, johon kuuluvat muun muassa teatteriesitystä vetävä Santiago (Ben Daniels), esityksen näyttelijät Celeste (Suzanne Andrade), Estelle (Esme Appleton) ja Gustave (Jake Cecil), esitykset kirjoittava Samuel (Christopher Geary), sekä tekniikkaa pyörittävät isä ja poika Tuan (Yung Nguyen) ja Quang Pham (Khetphet "KP" Phagnasay). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti dramaattista Santiagoa esittävä Daniels ja on kiehtovaa tutustua tähän vampyyrien yhteisöön, heidän hyödyntäessä teatteriesitystään ruokailuunsa kieron kekseliäällä tavalla.

Veren vankien toinen tuotantokausi jatkaa lähes yhtä vahvalla linjalla kuin avauskausi. On heti kiinnostavaa hypätä Louisin ja Claudian Euroopan matkalle, etenkin kun Lestatin tappaminen hiertää hahmojen välejä yö yöltä enemmän. Entistä kiinnostavammaksi matka muuttuu, kun parivaljakko päätyy Pariisiin ja törmää siellä Armandiin ja kumppaneihin. Maisemanvaihdoksella ja uusilla hahmoilla kakkoskausi rikastuttaa onnistuneesti sarjan maailmaa, minkä lisäksi se syventää vakuuttavasti jo tuttuja tyyppejä, sekä katsojan ja hahmojen välistä suhdetta.

Kauden kahdeksan jaksoa pitävät pääasiassa erittäin hyvin mukanaan, joskin puolessa välissä ihan pientä lipsumista ja paikoillaan junnaamista onkin luvassa. Tämä kuitenkin korvataan parilla viimeisellä, suorastaan erinomaisella jaksolla, joiden aikana käy kyllä selväksi, kuinka paljon katsojana onkaan kiintynyt näihin hahmoihin. Erityisen mainio on myös viides jakso, jossa nähdään vihdoin, mitä tapahtui vuonna 1973 San Franciscossa, kun Daniel haastatteli Louisia ensi kertaa. Ykköskauden tapaan Veren vankien kakkoskausikin onnistuu olemaan niin karmiva ja tiivistunnelmainen kuin myös kaunis, herkkä ja jopa koskettava. Kauden finaalijaksoa on lähes mahdotonta katsoa kuivin silmin, sillä niin voimakas tunnelataus siihen on saatu rakennettua. Toinen kausi vie tavallaan tämän tarinan päätökseen, mutta samalla se avaa oven vampyyrisaagan seuraavaa lukua, eli pian (ainakin Yhdysvalloissa) käynnistyvää The Vampire Lestatia varten. Jäänkin odottamaan innolla, kuinka tuo Lestatin oma kausi syventää kertomusta entisestään ja mitä uutta se tuo tähän mystisen lumoavaan hahmoon.

Myös teknisesti Veren vangit jatkaa laadukasta jälkeään. Toinen tuotantokausi on hienosti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat upeat, oltiin sitten sodan runtelemassa Itä-Euroopassa, kulttuuria pursuavassa Ranskassa tai nykypäivän Dubaissa. Puvustus on erittäin tyylikästä ja maskeeraukset äityvät rajun verisiksi tarpeen vaatiessa. Tehosteet ovat mainiot ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Daniel Hartin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla niin kaihoisasti kuin jännittävästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Anne Rice's Interview with the Vampire, Yhdysvallat, 2022-, AMC Studios, Anonymous Content, Dwight Street Book Club, Paramount Television, Stillking Films

Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO 2

LEGALLY BLONDE 2: RED, WHITE & BLONDE

Ohjaus: Charles Herman-Wurmfeld

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Sally Field, Regina King, Jennifer Coolidge, Bob Newhart, Bruce McGill, Dana Ivey, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Luke Wilson, Bruce Thomas ja Moonie

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 3

Amanda Brownin kirjaan perustuva komedia Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli kriitikoilta positiivista palautetta saanut taloudellinen hitti, joka sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta Blondin kosto 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja monilta katsojilta. Jopa päätähti Reese Witherspoon on jälkikäteen todennut, ettei välittänyt siitä, millainen elokuvasta tuli. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin pitänyt yllättävänkin paljon. Nyt kun elokuvasarja on saamassa lisäyksen esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa koko leffasarjan läpi. Muutama viikko ensimmäisen Blondin koston uudelleenkatselun jälkeen katsoin vihdoin Blondin kosto 2:n.

Elle ja Emmett ovat menossa naimisiin ja pariskunta haluaa kaikki heille tärkeät paikalle häihin - jopa Bruiser-koiran vanhemmat. Kun Ellelle selviää, että Bruiserin äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koe-eläimenä, hän matkaa Washingtoniin, saadakseen läpi lain, joka kieltäisi alan eläinkokeet.

Reese Witherspoon palaa rooliinsa Elle Woodsiksi, joka osoitti ensimmäisessä Blondin kostossa kaikki vääriksi pääsemällä opiskelemaan lakia Harvardin yliopistossa. Nyt Elle on valmistunut koulusta ja häntä odottaa lupaava ura, sekä unelmahäät Emmettin (Luke Wilson) kanssa. Kaikki menee kuitenkin sekaisin, kun Ellelle selviää, että hänen koiransa Bruiserin (Moonie) äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koekaniinina. Witherspoon on toistamiseen mainio Ellenä ja jälleen hahmo saa huomata, että on vaikeaa tulla otetuksi tosissaan, jos on nuori nainen, joka vieläpä pukeutuu päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen ja kantaa koiraansa kaikkialle. Elleä kannustaa jälleen todistamaan kykynsä ja on hienoa nähdä, että vaikka nainen rakastaakin erilaisia ihonhoitotuotteita, on hän heti valmis muuttamaan järjestelmää, kun karu totuus bisneksestä käy hänelle ilmi.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen ystävinä Margotina ja Serenana, sekä Jennifer Coolidge kampaamolla työskentelevänä Paulettena, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Sally Field kongressin jäsenenä Victoria Ruddina, Regina King, Mary Lynn Rajskub ja J. Barton hänen tiimiinsä kuuluvina Gracena, Reenana ja Timothyna, Bob Newhart ovimies Sid Postina, sekä Bruce McGill ja Dana Ivey kongressin edustajina Stan Marksina ja Libby Hauserina. Sivunäyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Uudet tulokkaat hoitavat hommansa huomattavasti rauhallisemmin kuin eksentrisesti rooleihinsa palaavat Cauffiel, Ubach ja fanisuosikki Coolidge.

Ensimmäinen Blondin kosto onnistui tosiaan yllättämään minut aivan totaalisesti ja vaaleanpunaisen bimboilun alta löytyi voimakas feministitarina, joka kommentoi niin naisten asemaa lakimaailmassa, typeriksi osoittautuvia ennakkoluuloja, sekä alan epäkohtia esimerkiksi ahdistelun muodossa. Blondin kosto 2 sisältää myös omat syvällisyytensä, liittyen esimerkiksi lakimaailman korruptioon, sekä siihen, että lainmukaisuus ei aina tarkoita sitä, että jokin olisi moraalisesti tai eettisesti oikein. Elokuvan ilmestymisen aikoihin vuonna 2003 eläinkokeet kosmetiikka-alalla olivat täysin normaalina pidetty juttu ja tosielämässä vasta vuonna 2013 Euroopassa lakiin kirjattiin, että alan on pakko siirtyä vaihtoehtoisiin menetelmiin. Edelleen Yhdysvalloissa eläinkokeita tehdään siellä ja täällä.

Vaikka leffa kommentoikin lakimaailman epäkohtia ja pistää Ellen tärkeälle asialle, Blondin kosto 2:sta puuttuu se terävyys ja hauskuus, mitkä tekivät ensimmäisestä leffasta niin mahtavan. Elokuva näyttäytyy enemmän turhan sinisilmäisenä ja sen huumori syntyy enemmän koheltamisesta - tai viittauksista Frendit-sarjaan (Friends - 1994-2004), mikä on toki hieman hassua, koska Witherspoonhan esiintyi kyseisessä komediasarjassa parissakin jaksossa yhden päähenkilöistä siskona. Siinä, missä ensimmäinen leffa oli nokkela koko perheen elokuva, jatko-osa tuntuu lähinnä nimenomaan lastenleffalta ja valitettavasti tällä kertaa elokuvan loppuhuipennus on kaikissa naiiviudessaan jopa vaivaannuttavan korni. Leffasta löytyy hetkensä, mutta silti kokonaisuutena se jäi harmillisen keskinkertaiseksi.

Ohjaaja Charles Herman-Wurmfeld ei onnistu tunnelman kanssa yhtä ilahduttavasti kuin edeltäjänsä, eikä myöskään tämänkertainen käsikirjoittaja Kate Kondell suoriudu työstään yhtä vakuuttavan monitahoisesti. Sentään teknisesti Blondin kosto 2 on ihan toimiva. Leffa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus näyttävää. Visuaalisen ilmeen ainoa selvä kämmähdys on kiusallisen kökkö taustakankaan käyttö kohtauksessa, jossa Elle vierailee Lincolnin muistomerkillä. Kohtauksesta näkee liiankin selvästi, ettei Witherspoon todellakaan ollut samassa tilassa patsaan kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit pitävät kepeää fiilistä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde 2: Red, White & Blonde, Yhdysvallat, 2003, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films

The Madison, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE MADISON - KAUSI 1

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Michelle Pfeiffer, Beau Garrett, Elle Chapman, Patrick J. Adams, Amiah Miller, Alaina Pollack, Kurt Russell, Kevin Zegers, Ben Schnetzer, Rebecca Spence, Matthew Fox ja Will Arnett

Genre: draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: noin 46 minuuttia - 1 tunti 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Madison on Taylor Sheridanin luoma uusi draamasarja. Sheridan ryhtyi työstämään sarjaa, kun Kevin Costner ei suostunut enää jatkamaan Yellowstonessa (2018-2024). Alun perin Sheridan kynäili ideastaan sisarsarjaa Yellowstonelle, joka kulki aluksi työnimellä "2024" ja osan Yellowstonen näyttelijöistä oli tarkoitus palata rooleihinsa. Heille päätettiin kuitenkin kehittää ikiomat sarjansa Marshals (2026-) ja Dutton Ranch (2026-), jolloin Sheridan ilmoitti, että tästä sarjasta tulisikin kokonaan oma juttunsa, joka ei linkittyisi millään lailla Yellowstoneen. Päärooleihin kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Matthew McConaugheyta, joiden oli tarkoitus näytellä Yellowstonen kuudennella kaudella, mutta jota ei koskaan tehtykään.  McConaugheyn kanssa ei kuitenkaan päästy sopimukseen ja hänen tilalle valittiin Kurt Russell. Aluksi Russell epäröi, koska hän oli kiireinen Monarch: Legacy of Monstersin (2023-) kuvauksissa. Sheridan kuitenkin halusi Russellin sarjaan ja sai venytettyä kuvausaikataulun näyttelijän muiden töiden ympärille. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt The Madisonin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse kiinnostuin sarjasta, kun se kulki vielä nimellä "2024" ja sen oli tarkoitus liittyä Yellowstoneen. Tuotannossa tapahtuneiden isojen muutosten jälkeen katsoinkin uteliaana The Madisonin ensimmäisen kauden. 

Kun tragedia iskee Clyburnin perheeseen, he matkaavat New Yorkin hulinasta Madison-joen lähelle montanalaiselle tilalle.

Michelle Pfeiffer sai lopulta pidettyä roolinsa lukuisista tuotannollisista muutoksista huolimatta ja hän esittää Stacy Clyburnia, kun taas Matthew McConaugheyn jäätyä pois, Stacyn mieheksi Prestoniksi valittiin Kurt Russell. Stacy on täysverinen kaupunkilainen, joka nauttii New Yorkin vilinästä, kun taas Preston ei voi sietää suurkaupungin jatkuvaa meteliä ja huonompaa ilmaa, vaan matkaa aina tilaisuuden koittaessa Montanaan tilalleen Madison-joen lähelle. Kuten odottaa saattaa, Pfeiffer ja Russell ovat karismaattiset rooleissaan ja heidän väliltä löytyy hyvin kemiaa, vaikka heillä on lopulta harmillisen vähän yhteisiä kohtauksia. Tuotantokaudelta kun periaatteessa kuvattiin kaikki muu ensin ja Russell kuvasi omat osuutensa saatuaan työnsä Monarch: Monsters of Legacyn parissa päätökseen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Stacyn ja Prestonin tyttäret Abigail (Beau Garrett) ja Paige (Elle Chapman), Abigailin lapset Bridgette (Amiah Miller) ja Macy (Alaina Pollack), Paigen aviomies Russell (Patrick J. Adams), Prestonin veli Paul (Matthew Fox), viereisellä tilalla asuva Cade (Kevin Zegers), sekä Stacyn terapeutti Phil (Will Arnett). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa ihan hyviä rooleissaan ja Clyburnin perheen dynamiikka on kelvollisesti rakennettu. Hahmoista Paige jäi kuitenkin hitusen ärsyttäväksi blondistereotypiaksi, jolla menee tietty sormi suuhun landella, kun vessan sijaan on ulkohuussi, eikä nettikään juuri toimi. Erityisesti ärsyttää, kuinka Paige kohtelee vässykkämiestään Paulia.

Nyt The Madisonin avauskauden nähneenä en enää ihmettele, miksi Taylor Sheridan päätti lopulta irrottaa sarjan isommasta Yellowstone-maailmasta. Rauhallisempi, seesteisempi ja intiimimpään draamaan kallistuva The Madison ei tunnu yhtään Yellowstonelta - mutta eipä se tunnu myöskään miltään muultakaan Sheridanin aikaansaannoksista, kuten Mayor of Kingstownilta (2021-), Tulsa Kingiltä (2022-) tai Landmanilta (2024-). Oikeastaan vain Paige tuntuu tyypilliseltä Sheridanin kirjoittamalta nuorelta naishahmolta, kaupunkilaishienohelman ollessa täysin uusavuton tilalla, keskellä ei-mitään.

En kuitenkaan sano tätä missään nimessä huonolla tavalla. Pidin kyllä The Madisonista, vaikka ainakaan vielä tämä ykköskausi ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Heti ykkösjakso nappaa toimivasti mukaansa ja on mielenkiintoista seurata, miten tämä perhe totuttelee maalaiselämään, kun etenkin nuorimmat heistä ovat kasvaneet vauvasta lähtien jonkinlainen älymasiina ulottuvillaan. Kolmen sukupolven erot käyvät nopeasti selväksi ja perheenjäsenten keskinäiset riidat ovat toisinaan hupaisia ja toisinaan taas onnistuneen seisauttavia. Kaiken tämän keskellä parasta on toki jokaisen hahmon yritys käsitellä suurta suruaan. Kuusi noin tunnin mittaista jaksoa on mielestäni oikein passeli mitta tälle ensimmäiselle tuotantokaudelle. Paramountilla vaikuttaisi olevan kova luotto sarjaan, koska sen lisäksi, että toinen kausi on nähtävästi kuvattu jo, kolmatta kautta käsikirjoitetaan parhaillaan. Katson ihan mielelläni The Madisonia lisää, jos nyt en mitenkään erityisemmin jäänyt odottamaan sarjan jatkumista.

Taylor Sheridan on käsikirjoittanut koko tuotantokauden itse, kun taas kaikkien jaksojen ohjauksesta vastaa Christina Alexandra Voros. Kaksikon työ on oivallista ja Voros saa rakennettua sopivan herkkää ilmapiiriä, rikkoen haikeutta toimivasti myös satunnaisella huumorilla. Teknisestikin The Madison on mainio. Kausi on taitavasti kuvattu ja Montanan jylhiä maisemia kelpaa kyllä katsella. Lavasteet ovat hienot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Breton Vivianin musiikkeja myöten. Oikeastaan vain avausjakson muutamat keskinkertaiset digitehosteet pistävät silmään muuten vakuuttavan toteutuksen seasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Madison, Yhdysvallat, 2026-, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

Ted, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

TED - KAUSI 2

Luoja: Seth MacFarlane

Näyttelijät: Seth MacFarlane, Max Burkholder, Alanna Ubach, Scott Grimes, Giorgia Whigham, Marissa Shankar, Ara Hollyday, Liz Richman, Scott Michael Campbell, Peter Macon, Michaela McManus, Ross Partridge, Derek Mears, Martin Klebba, Adargiza De Los Santos, Asha Etchison ja Jen Kober

Genre: komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 30 minuuttia - 36 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

Ted-komediaelokuvien (2012-2015) esiosaksi tarkoitettu televisiosarja Ted nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin tammikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Aluksi Peacock-kanava pohti sarjan lakkauttamista, koska se maksoi niin paljon täysin tietokoneella toteutetun päähenkilönsä takia, mutta kanava päätti lopulta antaa tekijöiden työstää vielä toisen kauden. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Tedin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin Tedin uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Ted-nalle ja John Bennett päätyvät jälleen erilaisiin kommelluksiin, joihin kuuluu seksipuhelin, koulun näytelmä ja presidentti Bill Clinton.

Ted-sarjan tutut tyypit tekevät paluun ja osa heistä mahdollisesti viimeistä kertaa, koska sarjan teko on niin kallista, ettei sen jatkaminen ole taloudellisesti kannattavaa. Keskiössä ovat tietysti teinipoika John Bennett (Max Burkholder) ja hänen elävä pehmonallensa Ted (äänenä Seth MacFarlane), joita ei juuri koulunkäynti kiinnosta, vaan jotka haluavat lähinnä pössytellä ja toivottavasti saada jostain tyttöystävät. Hahmojen keskinäinen kemia on edelleen aivan mahtavaa ja heti kauden avausjakson ensiminuuteilla katsojana unohtaa kokonaan, että Burkholder on lähinnä ollut yksin kameran edessä, kun taas Ted on lisätty jälkikäteen mukaan tietokoneella - niin saumaton toteutus on. MacFarlane on toki elementissään Tedin äänenä, mutta Burkholder ansaitsee kyllä kehut, sillä niin hyvin hän kanavoi Ted-elokuvissa aikuis-Johnia näytellyttä Mark Wahlbergia.

     Myös Johnin vanhemmat, äksy konservatiivi-isä Matty (Scott Grimes) ja herttainen, muttei järin älykäs äiti Susan (Alanna Ubach), sekä perheen luona asuva liberaaliserkku Blaire (Giorgia Whigham) ovat menossa mukana ja saavat jokainen omat jaksonsa, joissa he pääsevät loistamaan. Nämäkin hahmot ovat hulvattomia tyyppejä erilaisine oikkuineen ja Grimes, Ubach ja Whigham ovat erittäin mainioita osissaan. Blaireen tuodaan myös onnistuneesti lisäsyvyyttä, kun kausi esittelee hänen hulttioisänsä, Mattyn veljen Bernien (Scott Michael Campbell).

Jos Ted-sarja oikeasti lopetetaan tähän, en voi olla harmittelematta päätöstä, koska kyseessä on hysteerisen hauska tapaus ja mielestäni tämä toinen tuotantokausi vieläpä petraa ykköskaudesta. Nämä kahdeksan jaksoa ovat täynnä mitä lystikkäimpiä skenaarioita, joista omaksi suosikikseni nousi kolmannen jakson hilpeä Dungeons & Dragons -pelihetki, johon koko perhe osallistuu. Matty-isä ja Susan-äiti eivät tietenkään tajua koko hommasta hölkäsen pöläystä ja kuullaanpa jaksossa hersyvän hauska laulu kaikista maailman elokuvista juuri Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämän Philadelphian (1993) pohjalta. Erittäin koominen on myös kauden (ja harmillisesti näillä näkymin samalla koko sarjan) päätösjakso, jossa Matty saa sydänkohtauksen ja kun lääkärit toteavat, ettei miestä saa järkyttää, koska toinen vastaava voisi olla kohtalokas, Bennettien pitää olla yhä vain luovempia pitääkseen isän tyytyväisenä - vaikka sitten työstämällä joka päivän sanomalehdet itse. 

Perheen viisikko saavat tosiaan jokainen omat hetkensä parrasvaloissa ja hahmojen päiden menoksi on keksitty monenmoista. Kaiken hävyttömän ronskin läpänheiton ja pilven pössyttelyn seassa Ted myös uskaltaa kommentoida maailman tilannetta, misogyniaa, aborttilakeja ja ovatpahan Matty-isän ja Blaire-serkun väliset riidat hyvää kuvausta Yhdysvaltojen täysin kahtia jakautuneesta poliittisesta ilmapiiristä. Parasta ovat kuitenkin ne aidon lämpimät hetket, kun Bennettit osoittavat tarpeen vaatiessa olevansa toistensa tukena useista erimielisyyksistäkin huolimatta. Mutta jottei meno muutu liian imeläksi herkistelyksi, heittää viimeistään Ted-nalle taas jonkin pöljän huomautuksen ja rikkoo jään. Nähtävästi Ted tekee seuraavaksi paluun kokonaan animoidussa sarjassa, joka jatkaisi tarinaa elokuvien jälkeen ja jossa Mark Wahlberg palaa Johnin rooliin ääninäyttelijänä. Vaikka odotankin tätä näillä näkymin jo loppuvuodesta ilmestyvää Ted: The Animated Seriesiä, minulle jää kyllä ikävä tätä Ted-esiosasarjaa.

Tediä esittävä Seth MacFarlane on ohjannut kauden kaikki jaksot ja pitääkin mahtavaa ilmapiiriä onnistuneesti yllä. Hänen johdollaan käsikirjoitustiimi on keksinyt sekä hauskoja tapahtumaketjuja, hilpeitä tilanteita, että hulvattomia heittoja läpi jaksojen. Teknisestikin Tedin kakkoskausi on mainio. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat simppeliä, mutta toimivaa jälkeä, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja itse Ted on edelleen erittäin vakuuttava digiluomus. Kakkoskausi on herättänyt keskustelua, koska viidennessä jaksossa nähtävä presidentti Bill Clinton on toteutettu osittain tekoälyn avulla. MacFarlane on kertonut, että he kokeilivat maskeeraamista ja sitten tietokonetehosteita, mutta olivat lopulta tyytyväisimpiä tekoälyn aikaansaannokseen. Kohtauksissa MacFarlane siis esittää Clintonia, jonka naamavärkki on sitten tekoälyllä muovattu enemmän presidentin näköiseksi. Lopputulos on hieman kummallinen yhdistelmä MacFarlanen ja Clintonin pärstöjä, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Walter Murphyn miellyttävän kepeitä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Ted, Yhdysvallat, 2024-2026, Universal Content Productions, Media Rights Capital, MRC Television, Fuzzy Door Productions