Arvostelu: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016)

IHMEOTUKSET JA NIIDEN OLINPAIKAT

FANTASTIC BEASTS AND WHERE TO FIND THEM

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Eddie Redmayne, Dan Fogler, Katherine Waterston, Alison Sudol, Colin Farrell, Ezra Miller, Carmen Ejogo, Samantha Morton, Jon Voight, Ron Perlman ja Johnny Depp
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Päivää ennen elokuvan näkemistä (14.11.2016): Minua oikeasti jännittää todella paljon mennä katsomaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Jos olette lukeneet arvostelujani Harry Potter -elokuville (2001-2011), tiedätte, että sarja on todella tärkeä minulle ja lähellä sydäntäni. Vaikka elokuvat eivät ole täydellisiä, niin ne ovat mielestäni kokonaisuutena jotain todella upeaa ja hienoa. Olen kasvanut Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011) parissa, joten Tylypahka on tavallaan "kotini". Kun kuulin, että Harry Potterin maailmaa laajennettaisiin uudella elokuvalla, joka nimensä perusteella perustuisi J.K. Rowlingin kirjoittamaan samannimiseen opaskirjaan vuodelta 2001, mietin, että olisiko kyseessä vain jotain rahastusta? Kun minulle selvisi, että Rowling itse kirjoittaisi elokuvan käsikirjoituksen ja että neljä viimeistä Potteria ohjannut David Yates palaisi ohjaajaksi, olin huojentunut, mutta samalla minua alkoi pelottaa, millainen lopputuloksesta tulisi. Elokuvalla olisi todella suuret paineet, sillä sen täytyisi miellyttää vanhoja Potter-faneja, mutta se ei saa silti olla liian lähellä Potteria, koska se tapahtuu vuosikymmeniä ennen kuin Harry astuikaan Tylypahkaan ja sen pitäisi esitellä kokonaan erilainen taikamaailma, sekä saada uudet ihmiset innostumaan sarjasta. Aluksi oli puhe, että elokuvalle tulisi kaksi jatko-osaa, mutta vain kuukausia sitten tuli selville, että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on ensimmäinen osa VIIDEN leffan sarjasta. Siinä kohtaa alkoi todella pelottaa, että miten juttu toimisi. Se voisi olla parasta ikinä tai hirveä pyhäinhäväistys. Olen yrittänyt olla katsomatta trailereita, sillä en halua, että odotukseni olisivat liian korkealla, jos lopulta pettyisin. Nyt kuitenkin kun olen menossa huomenna katsomaan elokuvan kaksi kertaa, odotukseni ovat nousseet korkealle ja voin vain toivoa, että elokuva olisi hyvä.

Lisko Scamander saapuu New Yorkiin viimeistelläkseen ihmeotuksista kertovan kirjansa. Matkalaukussaan hän kantaa otuksia, joita hän on kerännyt ympäri maailmaa ja osa niistä pääsee vapaaksi, jolloin Liskon täytyy etsiä ne uusien tuttaviensa kanssa. Samaan aikaan pimeä velho Gellert Grindelwald yrittää saada aiheutettua sodan taikaväen ja ei-taikien välille.

Pääosassa Lisko Scamanderina nähdään Eddie Redmayne, joka on mielestäni aivan mielettömän hyvä näyttelijä. Kun kuulin, että Redmayne esittää pääroolia, tulin iloiseksi, sillä hänen roolisuorituksensa elokuvissa Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014) ja Tanskalainen tyttö (The Danish Girl - 2015) osoittivat, että kyseessä on todella lahjakas näyttelijä. Hieman tietysti jännitti, miten Redmayne suoriutuisi elokuvassa, joka ei ole tositapahtumiin perustuva draama, mutta jännitin ihan turhaan. Eddie Redmayne on täydellinen valinta pääosaan. Mielestäni on hienoa, että tällä kertaa elokuvan tapahtumat eivät tapahdu päähenkilön takia, kuten Harry Pottereissa, vaan Lisko tulee mukaan hieman vahingossa ja onkin aluksi vain sivustakatsoja. On myös kiehtovaa, että päähenkilö osaa jo valmiiksi taikuutta, jolloin hän pystyy hyödyntämään kykyjään läpi elokuvan. Lisko on sympaattinen tyyppi, joka välittää paljon väärinymmärretyistä ihmeotuksistaan ja tulisi varmaan hyvin juttuun Hagrid-jättiläisen kanssa. Oli jostain syystä todella hienoa, kun Lisko huudahtaa yhdessä kohtaa: "Merlinin parta!"
     New Yorkissa Lisko tapaa ei-taikin (yhdysvaltalaisten nimitys jästeille) nimeltä Jacob Kowalski, jota esittää Dan Fogler. Pidin todella paljon siitä, että elokuvassa on isossa roolissa hahmo, joka ei osaa taikuutta, jonka takia Jacob joutuu selviytymään muilla keinoilla. Jacobille tietysti kaikki on uutta ja ihmeellistä, joten suurimmaksi osaksi hahmo onkin lähinnä suu auki tuijottamassa eri taikuuksia ja otuksia, joita elokuvassa esiintyy. Fogler on mainio roolissaan ja hänen hahmonsa tuo huumoria mukaan sopivasti. Kowalski yrittää perustaa itselleen leipomoa, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun hän tapaa Liskon.
     Katherine Waterston näyttelee Tina Goldsteinia, joka on aikoinaan ollut aurori, mutta hänet on alennettu taikasauvalupaosastolle. Goldstein on epäileväinen Liskoa ja tämän motiiveja kohtaan, mutta auttaa häntä silti. Waterston ei aluksi täysin vakuuta, mutta hänen suorituksensa paranee elokuvan aikana, samalla kun hahmokin muuttuu mielenkiintoisemmaksi.
     Alison Sudol esittää Tinan siskoa, Queenie Goldsteinia, joka on lukilitis, eli hän voi lukea ihmisten mieliä. Harry Potter -elokuvissa tällaiseen tarvittiin erikseen taika, mutta Queenie pystyy lukemaan ajatuksia tuosta vain. Sudol on hyvä roolissaan. Olisin toivonut hieman enemmän osoitusta siitä, että Tina ja Queenie ovat siskokset, mutta sitä nähdään toivottavasti sitten tulevissa osissa.
     Colin Farrell nähdään aurori Vakana, joka tutkii elokuvan läpi kulkevaa mystistä tapahtumaa. Vaka ei pidä Liskosta ja on muutenkin aika tympeä persoona. Hänestä huomaa heti, että hänessä on jotain hämärää, muttei oikein tiedä, että mitä. Farrell on oiva roolissaan.

Ezra Miller näyttelee Valiota, joka kuuluu toissalemilaisjärjestöön, jotka ovat taikuutta vastustavia ei-taikeja. Valio joutuukin viettämään päivänsä kaduilla, jakamassa taikavastaisia ilmoituksia New Yorkin kansalaisille. Miller ei valitettavasti oikein vakuuttanut minua, mutta toisaalta hahmokaan ei ole kovin ihmeellinen.
     Taikaministeriön sijaan USA:ssa toimii Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, jonka johtajaa, presidentti Picquerya esittää Carmen Ejogo. Presidentti Picquerylla on aika pieni rooli, joten on hieman vaikea sanoa, millainen hahmo on oikeasti kyseessä.
     Elokuvassa nähdään myös Samantha Morton toissalemilaisten inhottavana johtohahmona Mary Louna, Jon Voight ei-taikien suuren sanomalehden pomona herra Shaw'na, sekä Ron Perlman maahisgangsteri herra Murjokana. Ennen elokuvan näkemistä ajattelin, ettei herra Murjoka tulisi toimimaan ja hahmo näytti mielestäni huonosti tehdyltä, mutta itse elokuvassa hahmo toimikin ihan sujuvasti. Hahmon kasvoista tunnistaa välillä Ron Perlmanin kasvonpiirteitä ja Perlmanin äänikin oli tunnistettavissa.
     Monet fanit päättivät alkaa boikotoimaan elokuvaa, kun he kuulivat Johnny Deppin olevan mukana siinä. Jos et tiedä, ketä Depp esittää elokuvassa, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen, välttyäksesi SPOILERILTA! Johnny Depp näyttelee nimittäin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) mainittua entistä pimeyden velhoa, Gellert Grindelwaldia, joka oli suuri pahis ennen lordi Voldemortia. Hahmo ei esiinny elokuvassa kuin todella vähän aikaa, mutta hahmosta puhutaan useaan otteeseen, joten voi olettaa, että kyseessä on tämän elokuvasarjan pääpahis.

Heti, kun Warner Brosin logo ilmestyy pilvien keskeltä ja tuttu Potter-musiikki alkaa soimaan, voi faneilta päästä ilopissa housuihin. Toivoinkin, että elokuva alkaisi juuri näin ja olin todella iloinen, kun toiveeni toteutui. Se ei kuitenkaan vielä tarkoittaisi, että itse elokuva olisi hyvä. Sanon suoraan, että kyllä se on! Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erittäin hyvä uusi osa J.K. Rowlingin luomalle taikamaailmalle. Minua jännitti koko elokuvan ajan, mutten oikein osaa sanoa, johtuiko se siitä, että minua pelotti, olisiko elokuva hyvä, vai siitä, että tunnelma oli jännittävä. Jännittävyyttä lisää se, ettei tapahtumia voi tietää etukäteen. Jos on lukenut Harry Potter -kirjat, tietää, mitä Potter-leffoissa on tulossa tapahtumaan, mutta tämän kohdalla voi vain arvailla. Tosifanit voivat tietenkin Potterissa mainittujen juttujen takia päätellä joitain asioita, mutta lopputulosta ei voi tietää etukäteen. Mukana on muutama juonenkäänne, jotka voi arvata, jos seuraa elokuvaa tarkkaan. Huumoria on erittäin mainiosti mukana ja elokuvan aikana saa nauraa useasti ääneen. Tämän voi jopa katsoa jouluelokuvana, sillä Keskuspuisto näytetään lumisena ja yhdessä kaupassa on joulukoristeita jo esillä.

Minun on pakko tunnustaa, että meinasin alkaa itkemään elokuvan aikana ihan vain sen takia, että olin niin iloinen päästessäni takaisin velhomaailmaan. Ja vielä kun paluu on toteutettu todella mallikkaasti, niin voiko muuta kuin iloita? Uskoisin, että tulee olemaan niitäkin, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että tulee olemaan myös niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet tai lukeneet ainuttakaan Harry Potteria ja innostuvat tästä elokuvasta. Kyllähän se tuo tälle lisäarvoa, jos maailma on jo entuudestaan tuttu, mutta tämän voi kyllä mennä katsomaan, vaikka velhomaailmasta ei tietäisi mitään. Olen varma, että suurinta osaa vanhoista faneista tämä tulee miellyttämään. Tavallaan kyseessä on vasta pintaraapaisu ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat voi mieltää "esittelyelokuvaksi", mutta sellainen sen kuuluukin olla. Se on todella mainio seikkailuelokuva, joka pohjustaa tulevia tapahtumia, muttei onneksi liikaa, jolloin se osaa keskittyä myös omaan tarinaansa. Siinä esitellään erinomaisesti uudet hahmot ja vaikka maailma onkin tuttu entuudestaan, on se myös erilainen kuin mitä aiemmin on nähty.

Elokuva tapahtuu 1920-luvulla, eli noin seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin Harry Potter astui Tylypahkan porteista ensimmäisen kerran sisään. Elokuvassa kyllä mainitaan Tylypahka ja se nähdään myös vilaukselta, mutta pääasiassa keskitytään siihen, millainen taikayhteisö New Yorkissa on ollut. Yhdysvaltalaiset taikojat ovat hieman vanhoillisempia kuin britit, eivätkä perusta ei-taikeista. He eivät hyväksy ei-taikien ja taikovien suhteita, ja yrittävät pitää taikamaailman visusti salassa. Yhdysvalloissa ei tosiaan ole taikaministeriötä, vaan Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, joka esitetään aika samanlaisena, mutta jota ei kuitenkaan vielä kovin paljoa avata. Mielestäni oli hauska yksityiskohta, että kun Harry Potter ja Feeniksin killassa (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) sanotaan, että aikoinaan ministeriö käytti pöllöjä viestien kuljettamiseen, mutta sotkun takia siirryttiin paperilennokkeihin, niin tässä taikakongressi käyttää pöllöjä. On aivan upeaa, että noin pieniä yksityiskohtia on saatu mukaan. Monet pikkujutut menevät varmasti massakatsojilta ohi, mutta isoimmat fanit saavat tuntea innostusta useaan otteeseen todella pienistä asioista. Silti pitää myöntää, ettei kyseessä ole yhtä maaginen maailma kuin aiemmin nähty. Samaan aikaan ei-taikien maailmassa toissalemilaiset yrittävät levittää tietoa taikayhteisöstä muille ei-taikeille. Pidin siitä, kuinka aivopestyiltä toissalemilaiset vaikuttavat, etenkin pikkutyttö joka hyräilee lorua noitien tappamisesta. En malta odottaa, miten sekä maagista että ei-taikien maailmoja laajennetaan tulevissa elokuvissa. Yhdessä kohtauksessa mainitaan Yhdysvaltojen taikakoulu Ilvermorny ja toivon, että se nähtäisiin jo sarjan toisessa osassa.

Kuten elokuvan nimi viittaa, tarina pyörii vahvasti Liskon ihmeotusten ympärillä. Muutamia vanhoja tuttuja olentoja on mukana, kuten kotitonttuja, maahisia ja jopa kirskuristajia, mutta suurin osa otuksista nähdään ensimmäistä kertaa ruudulla. Elokuvassa nähdään mm. terävähampainen myrsyli, arvoesineitä varasteleva haisku (joka luultavasti nousee katsojien suursuosikiksi), suloisia kuutamolleja, sukupuuton partaalla olevia rynnisarvia, mystisiä obskuureja, tilan täyttäviä okkameja, sekä Harry Potter -kirjoissa mainittuja pokkuroijia, jotka ovat pieniä kasviolentoja. Tuttuja loitsuja, kuten "tulejo" ja "alohomora" on tietenkin mukana, mutta myös uusia taikoja nähdään. Aivan paras oli mielestäni taikasauvan päästä ilmestyvä läpinäkyvä sateenvarjo, joka olisi oikeasti todella käytännöllinen. Ilmiintymistä ja kaikkoontumista nähdään paljon. Pidin siitä, että taikamaailma on jo tuttu, eikä kaikkea tarvitse esitellä uudestaan. Vaikka fanina kokee, että taioissa ei ole enää mitään kovin ihmeellistä, niin silti kohtaus Goldsteinien luona, jossa kaikki taustalla tapahtuu taikuuden avulla, on hämmästyttävää ja kiehtovaa katsottavaa. Etenkin ruoanlaitto-osuus on ihan oikeasti maaginen. Maagiselta tuntuu myös kohtaus Liskon matkalaukun sisällä. Elokuvassa on mukana muitakin tuttuja juttuja, joista fanit varmasti innostuvat, sillä ne ovat joko viittauksia Harry Potterien tapahtumiin tai asioita, jotka on mainittu vain kirjoissa, mutta joita ei olla ennen nähty valkokankaalla.

Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi neljä viimeistä Potter-leffaa (Feeniksin kilta, Puoliverinen prinssi 2009, Kuoleman varjelukset, osa 1 ja Kuoleman varjelukset, osa 2 2011). Olin innostunut, että Yates palasi ohjaajaksi sarjaan, vaikka kauhean Tarzanin legendan (The Legend of Tarzan - 2016) jälkeen hieman pelotti, että miten tämän elokuvan kävisi. Taas kerran pelkäsin turhaan, sillä Yates on hoitanut hommansa tyylillä. Kaikista eniten olin innoissani siitä, että koko sarjan luonut ja Potter-kirjat kirjoittanut J.K. Rowling kirjoitti Ihmeotukset ja niiden olinpaikat käsikirjoituksen, joten kyseessä todella on hänen tarinansa. Uskoisin, että kova nimi kun on, Rowling on saanut tehdä kirjoituksen rauhassa ilman, että studiopomot olivat kaiken aikaa hönkimässä niskaan. Rowling osaa yhä asiansa ja on tehnyt huikeaa työtä luodessaan uutta tarinaa taikamaailmaan. David Heyman on tietysti pysynyt tuottajana.

Elokuva on todella hyvin kuvattu. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on todella hienon näköinen, vaikka muutama ihmeotus näyttääkin hieman heikommin tehdyltä. Silti elokuva on pääasiassa silmäkarkkia katsojille. Lavasteet ovat huikeat ja puvustus on tyylikkäästi toteutettua. Äänimaailmalla on tuotu hienosti lisäsisältöä elokuvaan. Useasti äänitehosteet erottuvat selkeästi ja ovat erinomaisesti toteutettuja. Minua hieman jännitti, että millainen elokuvan soundtrack olisi, sillä Potter-elokuvien musiikit ovat todella hienot. Jännitin jälleen turhaan, sillä säveltäjä James Newton Howard on tehnyt todella mainiota työtä elokuvan musiikkien kanssa. Tuttuja teemoja Pottereista on havaittavissa, mutta mukaan on luotu paljon uutta. Vanhan ja uuden musiikin yhdistelmä toimii täydellisesti. Elokuvassa kuullaan myös sävelmää, josta tulee vahvasti mieleen 1900-luvun alun New York. Erityisesti pidän kohdasta, jossa elokuvan logo ilmestyy ruutuun. 3D-tehoste toimi yllättävän hyvin, kun istui tarpeeksi lähellä valkokangasta.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on hahmoista kertova viisiosainen "Characters", ihmeotuksista kertova seitsemänosainen "Creatures", lavasteista ja lokaatioista kertova kuusiosainen "Designs", pätkä "Before Harry Potter: A New Era of Magic Begins!" jossa kerrotaan siitä, miten elokuvan teko lähti liikkeelle, sekä poistettuja kohtauksia. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen paluu J.K. Rowlingin luomaan taikamaailmaan. Siinä on paljon tuttuja juttuja, mutta myös todella paljon uutta, jolloin katsoja pääsee jälleen hämmästelemään. Jos taikamaailma on entuudestaan tuttu, niin tästä nauttii varmasti vielä enemmän, mutta ei haittaa, vaikka ei olisikaan lukenut tai nähnyt Pottereita ennen tämän katsomista. Uskoisin, että tulee olemaan niitä faneja, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että suurin osa tulee rakastamaan tätä elokuvaa. Se ei ole yhtä hieno kuin Harry Potter, mutta jotain todella huikeaa silti. Eddie Redmayne on aivan mahtava pääosassa Lisko Scamanderina. Muut näyttelijät ovat pääosin myös mainioita, mutta Ezra Miller jättää hieman kylmäksi. Tehosteet ovat pääasiassa näyttäviä. Kyseessä on jännittävä ja hauska seikkailuelokuva ja suosittelenkin sitä kaikille Harry Potter -faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista, eikä minua enää pelota, onko kyseessä turha rahastussarja. Tämän näkemisen jälkeen on vain pakko sanoa, että lisää kiitos! Toivon, että tulevissa sarjan elokuvissa tuodaan lisäsisältöä Yhdysvaltain taikamaailmaan, mutta toivon myös, että Liskon seikkailut vievät häntä ympäri maailman, jotta katsojat pääsevät näkemään erilaisia taikakulttuureita. Huhujen mukaan seuraavassa elokuvassa käytäisiin Tylypahkassa ja siinä tullaan näkemään nuori Albus Dumbledore. Ihmeotusten jatko-osa ilmestyy vuonna 2018, enkä malta odottaa sen näkemistä. En myöskään malta odottaa, että näen tämän elokuvan uudestaan. Palatkaa takaisin taikamaailmaan ja käykää katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!

Kirjoittanut: Joonatan, 16.11.2016 - muokattu: 29.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fantastic Beasts and Where to Find Them, 2016, Warner Bros Pictures, Heyday Films

Arvostelu: The 5th Wave / 5. aalto (2016)

THE 5TH WAVE (2016)

5. AALTO

Ohjaus: J Blakeson
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Nick Robinson, Alex Roe, Zackary Arthur, Maika Monroe, Liev Schreiber ja Ron Livingston
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Rick Yanceyn samannimiseen kirjaan (2013) perustuva elokuva The 5th Wave, eli suomalaisittain 5. aalto, jäi minulta välistä, kun se ilmestyi alkuvuodesta elokuvateattereihin. En lue kirjoja nykyään lähes ollenkaan, mutta koska aihe kiinnosti minua paljon, en jaksanut odottaa, että elokuva tulisi vuokralle, vaan ostin "The 5th Waven" kirjana ja luin sen noin viikossa alusta loppuun. Ostin myös kirjan jatko-osat "The Infinite Sea" (2014) ja "The Last Star" (2016), mutta lukuinnostukseni ei kantanut siihen asti, että olisin lukenut myös ne. Pidin kirjasta, joten odotin näkeväni elokuvan ja kun viimein koitui mahdollisuus vuokrata se, kävin visiitillä Makuunissa. Hieman jännitti, mitä olisi tulossa, sillä useissa paikoissa oltiin haukuttu elokuvaa...

Perheensä menettänyt Cassie Sullivan yrittää selviytyä yksin avaruusolioiden hyökkäyksen aikana. Samaan aikaan armeija kouluttaa nuorista sotilaita viimeistä taistelua varten.

Cassie Sullivanina nähdään Chloë Grace Moretz, joka vakuutti minut taidoillaan jo, kun näin Kick-Assin (2010) ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten. Uskon todella siihen, että Moretz voi nousta näyttelijänä vielä korkealle, kunhan vain pääsisi "isompiin" elokuviin. Innostuin siis, kun kuulin vuoden alussa, että hän esittäisi pääosaa avaruusolioelokuvassa. Tässä hän suoriutuu oivasti roolistaan. Moretz osaa olla yllättävän vakuuttava rynnäkkökiväärin tai pistoolin kanssa ruudulla. Cassie muuttuu elokuvan aikana rohkeammaksi ja hahmon kehityksessä nähdään ihan hyvä kaari. Pakko hehkuttaa, että kun laitoin kuvan vuokraamastani The 5th Wave -DVD:stä Instagramiin, niin Chloë Grace Moretz henkilökohtaisesti tykkäsi kuvastani!
     Cassiella on pikkuveli Sam, jota näyttelee Zackary Arthur. Sam on yllättävän pienessä roolissa, eikä häntä nähdä kovin paljoa elokuvan aikana. Tämä on Arthurin ensimmäinen näyttelytyö teatterilevityksen saaneessa elokuvassa ja suoriutuu osastaan hyvin. Cassien ja Samin vanhempina nähdään Oliver-isä (Ron Livingston) ja Lisa-äiti (Maggie Siff), joista jälkimmäinen ei tee elokuvassa oikeastaan mitään.
     Jurassic Worldista (2015) tuttu Nick Robinson esittää Ben Parishia, joka on Cassien entinen ihastus. Hahmo on joskus ollut jonkin sortin hurmuri, mutta avaruusolioiden, eli "muiden" hyökätessä, hän on muuttunut synkemmäksi. Robinson on aika keskinkertainen näyttelijä, eikä hänen suorituksensa ole erityisen ihmeellinen. Kovin paljoa ei Benille luoda hahmokaarta elokuvan aikana. Hän toimii armeijan nuorien sotilaiden yhdessä joukossa, kuten toimii myös Maika Monroen esittämä Ringer, joka on paikoitellen hieman ärsyttävä. Ringer on "feminismi kunniaan" -kaltainen sotilastyyppi, joka pistää joukon poikia ojennukseen pelkästään katsomalla heitä pahasti.
     Cassie tapaa Evan Walker -nimisen miehen, jota esittää Alex Roe, joka oli minulle entuudestaan tuntematon naama. Katsojana ei kovin hyvin saa kiinni Evanin hahmosta, jos ei ole lukenut kirjaa. Hahmon pitäisi olla hieman salaperäinen, mutta se ei tule esille erityisen toimivasti. Roen suorituskaan ei ole kovin hyvä.
     Liev Schreiber nähdään eversti Voschina, jolla haetaan tarinan pahishahmoa, mutta siinä ei olla onnistuttu. Schreiber tuntuu yrittävän jotain, mutta yritys ei johda oikein mihinkään. Ihan viihdyttävän puheen hän sentään pitää elokuvassa.

Eräänä päivänä maapalloa saapuu kiertämään suuri avaruusalus. Jossain kohtaa "muiksi" kutsutut olennot aloittavat hyökkäyksensä aaltojen kaltaisesti. Ensimmäisenä isketään EMP-pulssilla sähkölaitteet pimeiksi, sitten peitetään tulvilla kaupungit, jonka jälkeen tapetaan suuri osa ihmisistä influenssalla ja neljäntenä "muut" soluttautuvat ihmisiksi. Viides aalto jääköön mysteeriksi. Jostain syystä Cassie, Sam ja Oliver onnistuvat selviytymään aaltojen läpi ja kuuluvat viimeisten elossa olevien ihmisten joukkoon. He asuvat leirintäalueella, jonne armeijan väki saapuu hakemaan lapsia. Lapset viedään Wright-Pattersonin sotilastukikohtaan, jonka jälkeen aikuiset tapetaan. Cassie pääsee pakoon ja aikoo pelastaa pikkuveljensä, vaikka henki menisi.

Tuolla lailla kerrottuna elokuva vaikuttaa oikein mainiolta. Alussa näytetään hieman maailmanlopun meininkejä, jonka jälkeen kerrotaan, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle. Selostusosuus toimii vielä sujuvasti ja mietin, että miksi tätä on haukuttu, sillä hyvinhän tämä etenee. Sitten minulle selvisi miksi. Elokuvan tempo muuttuu erittäin nopeaksi ja siinä on vaikea pysyä mukana. Koska olin lukenut kirjan, huomasin, että useita juttuja puuttui ja etenkin Benin ja Samin koulutus, sekä heidän ystävyys oli typistetty lähes olemattomiin. Tekijät ovat selkeästi halunneet keskittyä vain Cassien tarinaan ja kaikki muu on vain pienenä sivujuttuna mukana. Elokuvassa ei kertaakaan tungeta katsojan naamaan sitä faktaa, että tässä nyt muksut käyttävät aseita ja lapsia koulutetaan tappajiksi, millä olisi hienosti saanut katsojan pysähtymään ja ajattelemaan, miten rankka maailma on kyseessä. Ainoastaan Cassien hahmo on saatu toimimaan ja muut ovat mukana vain, koska ovat kirjassakin. Ensimmäinen osa, eli esittely toimii hyvin, mutta toinen osa on tehty hätiköiden, jotta päästäisiin kolmanteen osaan, eli lopputaisteluun. Taisteluosuudetkaan eivät ole kovin erikoisia ja koska elokuvan pitää olla nuorisoystävällinen, ampumiskohtia on leikattu siten, ettei mitään raakaa varmasti nähdä. Hieman verta käväisee ruudulla, mutta todella minimalistisesti. Jossain kohtaa sitä sitten tajuaakin jo katsovansa lopputekstejä ja ensimmäinen ajatus on: "Tässäkö tämä nyt oli?"

En tiedä, missä on vika; käsikirjoituksessa vai leikkauksessa? Eikö kirjailija Rick Yancey uskaltanut puuttua siihen, millainen pintaraapaisu hänen kirjastaan väännettiin elokuvaksi? Tulivatko studiopomot pakottamaan, että käsikirjoitus pitäisi tiivistää, jotta elokuva mahtuisi alle kahteen tuntiin? Vai karsittiinko leikkauspöydällä julmasti useaita tärkeitä kohtia pois? Joka tapauksessa jossain kohtaa on tehty virheitä ja ne ovat johtaneet epätasaiseen ja sotkuiseen lopputulokseen. Ohjauksesta vastaa J Blakeson, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, The Disappearance of Alice Creed (2009). Veikkaisin, ettei Blakesonilla ole kovin paljon ollut varaa sanoa, millainen elokuvasta loppujen lopuksi tulisi ja hän on vain hoitanut näyttelijäohjauksen ja saanut palkkansa. Kuvaus on sentään onnistunutta ja visuaaliset tehosteet ihan hienoja, mutteivät parhaasta päästä. Lavasteet ovat tyylikkäästi toteutettuja. Äänimaailmalla on tuotu hyvin lisäystä tunnelmaan, mutta Henry Jackmanin musiikki ei jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: The 5th Wave alkaa toimivasti, mutta kiirehtii sitten ihan liian nopeasti loppuratkaisuun. Hahmoihin ei pääse kunnolla käsiksi ja tunnelma kaahailee sinne sun tänne. Elokuva ei yhtään käsittele sitä faktaa, että lapset käsittelevät aseita, vaan pitää sitä perusjuttuna. Onnistuneinta on Chloë Grace Moretzin roolityö, mutta se menee täysin hukkaan heikossa elokuvassa. Muiden roolisuoritukset eivät ole kovin hyviä. Visuaaliset tehosteet ovat ihan kivoja, mutta nykypäivänä voisi odottaa isolta elokuvalta enemmän. Tässä on selkeästi yritetty tehdä uutta The Hunger Gamesia (2012), eli tarinaa dystopisesta tulevaisuudesta teinien näkökulmasta, joka alkaa olla hieman vanhentunut tarina tänä päivänä. Tavallaan toivon, että elokuva saisi jatkoa, jotta tarina saataisiin päätökseen, mutta toisaalta taas voisi olla parempi unohtaa koko The 5th Wave ja keskittyä johonkin toiseen vastaavaan sarjaan, kuten The Maze Runneriin (2014-), joka ei tosin sekään ole hirveästi vakuuttanut. Jos leffa kiinnostaa, niin voihan sen vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The 5th Wave, 2016, Columbia Pictures, LStar Capital, Material Pictures, GK Films

Arvostelu: Hacksaw Ridge / Aseeton sotilas (2016)

HACKSAW RIDGE (2016)

ASEETON SOTILAS

Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Vince Vaughn, Sam Worthington, Hugo Weaving, Rachel Griffiths ja Luke Bracey
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

En ole suuri sotaelokuvien ystävä. Onhan niitä hyviäkin tietty tullut vastaan, kuten The Hurt Locker (2008) ja American Sniper (2014), mutta sitten taas esimerkiksi ylistetty Saving Private Ryan (1998) ei erityisemmin iskenyt minuun. Full Metal Jacket (1987) tuntui toimivan erittäin mainiosti, kunnes itse sotaan lähdettiin, jolloin elokuvan taso putosi kerralla. Pidän toimintaelokuvista, mutta jostain syystä sotaelokuvissa toimintaosuudet ovat yleensä puuduttavaa katsottavaa. En siis erityisen paljoa odottanut Hacksaw Ridgeltä. Kun kuulin, että Mel Gibson olisi ohjaamassa uutta, tositapahtumiin perustuvaa sotaelokuvaa, en oikeastaan innostunut ja mielenkiintoni heräsi vasta, kun ilmoitettiin, että pääosassa olisi The Amazing Spider-Manilla (2012) isoksi nimeksi noussut Andrew Garfield. Hieman varautuneena menin katsomaan Hacksaw Ridgen, eli suomalaisittain Aseettoman sotilaan ja toivoin lähinnä, ettei se olisi kovin tylsä.

Toisessa maailmansodassa lääkintämieheksi pyrkivä aseistakieltäytyjä Desmond Doss yrittää lähteä Yhdysvaltain armeijan kanssa sotimaan Japanin Okinawaan.

Andrew Garfield näyttelee Desmond Doss -nimistä nuorta miestä, joka ei uskonsa takia suostu tarttumaan aseeseen. Silti hän haluaa palvella maansa puolesta ja lähteä sotatantereelle muiden ikäistensä miesten kanssa. Omien sanojensa mukaan Desmond haluaa pelastaa ihmisiä, ei tappaa heitä, joten hän pyrkii lääkintämieheksi. Garfield on pääroolissa todella hyvä. Alussa on useasti nähtävissä hänen tuttu, hieman hölmö hymynsä, mutta hymy kyllä hyytyy, kun taistelu alkaa ja toverit vierellä kaatuvat omasta verestään koostuviin lammikoihin.
     Desmondilla on isä Thomas (Hugo Weaving), äiti Bertha (Rachel Griffiths) ja veli Harold (Nathaniel Buzolic), joista isä on isoimmassa roolissa. Thomas-isä oli aiemmin sodassa ja se jätti hänelle omat henkiset arpensa, jolloin Thomasista tuli alkoholisti ja hän on kohdellut perhettään väkivaltaisesti pitkään. Weaving on loistava juoppoisän roolissa ja vaikka hahmo on välillä vastenmielinen, niin hänen syynsä romahtamiselle voi ymmärtää, vaikkei se oikeutakaan lastensa ja vaimonsa hakkaamiseen. Bertha-äiti ei kovin paljoa esiinny elokuvassa ja Harold-veli katoaa alkupuolen jälkeen aika nopeasti tarinasta.
     Desmond rakastuu hoitajaan nimeltä Dorothy, jona nähdään Teresa Palmer. Dorothy ei aluksi kykene hyväksymään sitä, että hänen rakkaansa lähtee sotimaan, sillä mitä luultavimmin Desmond ei koskaan palaisi takaisin. Palmer suoriutuu osastaan mainiosti ja hän olisi voinut esiintyä vielä lopussa, sillä nyt hän vain katoaa suunnilleen puolen välin kohdalla.
     En pidä Vince Vaughnista lähes ollenkaan, joten en ollut kovin innostunut, että hän olisi isossa roolissa tässä elokuvassa. Vaughn kuitenkin yllätti minut totaalisesti ja oli todella hyvä. Hän näyttelee kersantti Howellia, josta tulee helposti mieleen Full Metal Jacketin vääpeli Hartmanin, joka tylyttää sotamiehiä todella voimakkaalla kielenkäytöllä. Kersantti Howell ei ole ihan yhtä aggressiivinen tapaus ja esimiestensä läsnäollessa hän käyttäytyy asiallisesti, mutta olisi hän silti inhottava henkilö tavata. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat pääasiassa puhdasta kultaa.
     Sam Worthington näyttelee kapteeni Gloveria, joka ei pidä yhtään siitä, että hänen kommennuksessaan olisi aseeton sotilas ja yrittääkin saada Desmondin potkittua pihalle armeijasta. Worthington ei ole näyttävän Avatarin (2009) ja kauhean Clash of the Titansin (2010), sekä sen vielä hirveämmän jatko-osan Wrath of the Titansin (2012) lisäksi ollut paljoa esillä, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet valkokankaalla. Worthington ei minusta ole kovin kummoinen näyttelijä, enkä kyennyt aluksi ottamaan häntä tosissaan kapteenin roolissa, mutta onneksi hän parantaa suoritustaan, kun sotaosio alkaa.
     Elokuvassa nähdään myös sotilaita, kuten Smitty (Luke Bracey), Hollywood (Luke Pegler), Ghoul (Goran D. Kleut) ja Lucky Ford (ohjaajan poika Milo Gibson), mutta heidän nimensä mainitaan lähes kaikki kerralla, eikä katsoja kykene muistamaan jokaista, jolloin sotilaiden kuollessa ei välillä edes tiedä, kenestä oli sillä kertaa kyse.

Auttaessaan haavoittuneen miehen sairaalaan, Desmond tapaa Dorothyn ja hän ihastuu tähän ensisilmäyksellä. Desmond ja Dorothy alkavat tapailla ja päättävätkin mennä naimisiin. Kuitenkin Desmondia alkaa painaa syyllisyys siitä, ettei hän ole muiden miesten kanssa rintamalla ja päättää liittyä armeijaan lääkintämieheksi. Siellä ongelmat alkavat, kun käy ilmi, ettei hän suostu käyttämään asetta, eikä edes koskemaan sellaiseen. Kapteeni Glover ja kersantti Howell yrittävät saada Desmondin potkittua pois armeijasta, mutta itsepäinen Desmond pystyy lopulta jäämään ja lähteekin muiden ryhmäläistensä kanssa Japanin Okinawaan taistelemaan Hacksaw Ridgelle.

Tositapahtumiin kun perustuu, niin on elokuvan tietenkin pakko mainita siitä alussa lyhyellä tekstillä "tositarina". Alkupuolella esitellään hienosti, millainen henkilö Desmond on ja näytetään, millainen meininki hänen perheessään on. Desmondin ja Dorothyn suhde rakennetaan nopeasti, mutta toimivasti. Päätös lähteä sotaan tulee hieman puskista, mutta Desmondin perustelut sille ovat hyvät. Koulutusosio on erittäin mielenkiintoinen ja siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain uutta, jolloin aika tuntuu kulkevan nopeasti. Osio, jossa Desmond joutuu oikeuskäsittelyyn aseistakieltäytymisensä takia kestää hieman liian kauan, ottaen huomioon, että katsojat tietävät hänen kuitenkin pääsevän lopulta rintamalle. Sitä aiempi osio, jossa Desmond yritetään saada luovuttamaan, on erittäin onnistunut ja siinä näytetään, mistä löytyy päähenkilön vahvuus. Kun ensimmäinen puolikas toimi todella hyvin, aloin pelätä myös tälle käyvän sen, että itse sodan alkaessa elokuvan taso laskisi roimasti.

Pelkäsin kuitenkin täysin turhaan. Saman tien, kun yhteen sotilaista osuu luoti ja veri roiskahtaa, yllättynyt ilme levisi kasvoilleni. Hacksaw Ridgessä sodan raakuutta ei ole peitelty ollenkaan. Verta lentää, ihmisiä räjähtää, raajoja irtoaa, suolia valuu vatsoista ulos, sotilaat juoksevat palavina ympäriinsä, jotkut esittävät olevansa haavoittuneita, jottei heidän tarvitsisi taistella ja jotkut käyttävät kuolleita tovereitaan ihmiskilpinä. Kumpikaan osapuoli ei anna armoa ja kaikista tulee tappajia. Kaikista paitsi Desmondista, joka juoksee ympäri taistelutannerta auttamassa ryhmäläisiään, eikä ammu laukaustakaan elokuvan aikana. Tässä elokuvassa sotaosio ei todellakaan käy tylsäksi, vaan tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta katsojan hämmästeltäväksi - vaikka hämmästelyn aihe olisikin vain se, miten raaka leffa kyseessä on. Kun taistelu hieman rauhoittuu, rotat saapuvat jyrsimään ruumiita.

Suurin ongelmani elokuvassa on, että Yhdysvallat on kuvattu suurena sankarivaltiona, mutta japanilaiset niin onttoina ja epäinhimmillisinä, etteivät he oikeastaan tunnu todellisilta ihmisiltä. Tämä on yleensä ongelmani sotaelokuvien kanssa, sillä niissä ei onnistuta löytämään sitä, että toinen puoli voi toimia samalla tavalla kuin toinen ja kumpikin osapuoli kokee olevansa hyviksiä. Sodassa ei ole samalla lailla hyviksiä ja pahiksia, mutta useissa sotaelokuvissa vastustettava maa ja sen kansalaiset esitetään yleensä pahiksina. Onneksi elokuvassa on kohtaus, jossa näytetään, että Desmond arvostaa myös japanilaisten elämää, eikä jätä haavoittunutta vastapuolen sotilasta kuolemaan, vaikka tämä takuulla tekisi niin Desmondille. Mielestäni on upeaa, ettei elokuva kaunistele erityisemmin asioita ja sillä on munaa näyttää sodan tylyys selkeästi katsojille kuin sanoen: "Tätä tämä oli. Pyritään siihen, ettei tällaista tarvitse enää koskaan tapahtua."

Elokuvan ohjauksesta vastaa Mel Gibson, joka tuntuu pitävän raakuudesta. En ole nähnyt hänen ohjaamaansa The Passion of the Christia (2004), mutta olen kuullut sen olevan yksi verisimmistä ja raaimmista elokuvista, mitä on tehty. Gibson toimii mielestäni paremmin kameran takana ja hän on tehnyt hienoa työtä elokuvan parissa. Näyttelijäohjaus hänellä on hallussa ja visiota selvästi löytyy. En yhtään ihmettelisi, jos tämä elokuva olisi ehdolla useastakin Oscar-palkinnosta ensi vuoden kilpailussa. Hacksaw Ridge on hyvin kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja niihin on saatu ikuistettua todella näyttäviä hetkiä. Leikkaus on todella sujuvaa. Maskeerauksessa on tehty erittäin hyvää työtä sota-arpien ja -haavojen kanssa. Äänimaailmalla on tuotu lisää tuntua sotaan. Elokuvasta ei osaa oikein sanoa, mitkä asiat on toteutettu oikeasti ja mitkä ovat tietokoneella tehtyjä. Dialogi on usein hienoa ja siitä saadaan kiittää käsikirjoittajakaksikkoa Andrew Knightia ja Robert Schenkkania. Musiikista vastaa Rupert Gregson-Williams, mutta elokuvan musiikki ei erityisemmin jää mieleen.

Yhteenveto: Hacksaw Ridge on yksi parhaista, ellei jopa paras sotaelokuva, jonka olen nähnyt. Se ei kaunistele sotaa, vaan näyttää sen hirveydet kunnolla katsojille. Olin erittäin yllättynyt, kuinka selkeästi siinä näytettiin verta, irtoraajoja ja suolenpätkiä. Lastenelokuva ei siis todellakaan ole kyseessä. Andrew Garfield on erinomainen pääosassa ja Hugo Weaving on todella hyvä juoppoisänä. Vince Vaughn on yllättävän mainio kersantti Howellina ja Sam Worthington on hakevan alun jälkeen myös hyvä. Teresa Palmer on hyvä ja olisin toivonut hänen esiintyvän vielä lopussa. Tässä elokuvassa toimii täydellisesti se, että ensimmäinen puolisko on hahmojen esittelyä, sekä koulutusta ja toinen puolikas taistelua. Hieman ärsytti, että japanilaisia ei esitetty ihmisinä, vaan he olivat vain tyyppejä, joita yhdysvaltalaiset tappoivat. Onneksi Desmond näyttää empatiaa myös japanilaisia kohtaan. Mel Gibson kuuluu ohjaajan penkille ja toivon, että häneltä tulisi joskus joku toinenkin sotaelokuva. Hacksaw Ridge pääsee kilpailemaan vuoden parhaan tositapahtumiin perustuvan elokuvan tittelistä Florence Foster Jenkinsin (2016) kanssa. Jos olette pitkään halunneet nähdä hyvän sotaelokuvan, niin tässä on aivan loistava vaihtoehto. Sotaelokuvien ystäville suosittelen tätä todella paljon, kuten myös niille, joita sotapätkät eivät nappaa, kuten itseäni. Uskon todella, että tämä tullaan huomioimaan tulevissa palkintojenjaoissa.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hacksaw Ridge, 2016, Cross Creek Pictures, IM Global, Icon Productions, AI-Film, Pandemonium Films, Permut Presentations, Windy Hill Productions, Vendian Entertainment, Demarest Media, Kilburn Media, Argent Pictures, Bliss Media, Cosmos Filmed Entertainment, Kylin Pictures

Arvostelu: The Girl with All the Gifts (2016)

THE GIRL WITH ALL THE GIFTS (2016)

Ohjaus: Colm McCarthy
Pääosissa: Sennia Nanua, Gemma Arterton, Glenn Close, Paddy Considine ja Fisayo Akinade
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullut mitään The Girl with All the Giftsistä, ennen kuin minulta kysyttiin, haluanko mennä katsomaan sen yli kuukauden etuajassa. Nimi ei sanonut mitään, joten piti tehdä hieman taustatutkimusta, jotta sain selville, mistä on kyse. Luin, että kyseessä olisi jonkinlainen zombielokuva, joka perustuisi samannimiseen Mike Careyn kirjaan vuodelta 2014 ja siinä nähtäisiin mm. Gemma Arterton ja Glenn Close. Kun huomasin, että arvosteluja alkoi ilmestyä maailmalta, niin yllätyin paljon, sillä tämä zombielokuva oli saanut monesta paikkaa täydet pisteet. Mielenkiintoni nousi ja odotin jollain tapaa näkeväni elokuvan. Valitettavasti sitä tietenkin pettyy, kun odottaa näkevänsä "parhaan zombielokuvan ikinä"...

Ryhmä selviytyjiä lähtee etsimään turvapaikkaa ja yrittävät vältellä "nälkäisiä", jotka syövät ihmisiä. Ryhmään kuuluu Melanie-niminen tyttö, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi "nälkäinen".

Melanien rooliin on valittu Sennia Nanua ja tämä on ensimmäinen kokoillan elokuva, jossa Nanua esiintyy. Tätä ei voi huomata tytön suorituksesta mitenkään, sillä hän on todella hyvä pääroolissa. Yhdessä kohtauksessa hänen heittäytymisensä menee hieman oudoksi, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun muuten hänen näyttelemisensä toimii huikeasti. Melaniessa kiehtovinta on, että hän on puoliksi "tavallinen lapsi" ja puoliksi "nälkäinen", eli zombin kaltainen, aivokuollut olento, joka syö ihmisiä. Katsojana miettii, onko oikein olla hahmon puolella, joka syö muita ihmisiä? Melanie käyttää elokuvan aikana maskia, josta tulee helposti mieleen Hannibal Lecterin käyttämä naamio elokuvassa The Silence of the Lambs (1991).
     Tuntuu kuin en olisi nähnyt Gemma Artertonia vähään aikaan missään elokuvassa, joten oli kivaa vaihtelua nähdä hänet valkokankaalla. Aiemmin en ole pitänyt Artertonia kovin erikoisena näyttelijänä, mutta tässä hän on yllättävän mainio. Arterton näyttelee Helen Justineauta, joka opettaa laitoksessa Melanien kaltaisille lapsille asioita ja lukee heille paljon tarinoita.
     Glenn Close esittää tohtori Caldwellia, joka on elokuvan pakollinen "yrittää luoda vasta-ainetta zombivirukseen" -hahmo. Caldwell tarvitsee Melanieta voidakseen viimeistellä aineen, mikä ei sovi muille hahmoille, sillä operaatioon kuuluisi Melanien leikkely paloiksi. Close on hölmöstä roolistaan huolimatta hyvä ja välillä hänen hieman ilkeältäkin kuulostava suunnitelmansa ihmiskunnan pelastamiseksi tuntuu perustellulta.
     Kersantti Parks on elokuvan pakollinen sotilashahmo ja häntä näyttelee Paddy Considine. Aluksi hahmo ärsyttää erittäin paljon, mutta häneen kuitenkin tottuu, kun tarina kulkee eteenpäin. Considinen suoritus paranee myös, mutta se voi johtua lähinnä siitä, että loppupuolella hänen hahmonsa ei enää ärsytä samalla lailla. Selviytyjien ryhmään kuuluu myös kaksi muuta sotilasta, Gallagher (Fisayo Akinade) ja Dillon (Anthony Welsh), mutta heidän hahmonsa tuntuvat olevan mukana vain, jotta he voisivat toimia uhreina zombeille, jolloin katsojat pääsisivät näkemään verta.

Elokuvan alussa katsoja ei vielä saa kunnollista käsitystä, mistä oikein on kyse. Lapset sidotaan joka aamu pyörätuoleihin ja viedään luokkahuoneeseen, jossa heitä opetetaan. Yönsä lapset viettävät selleissä. Jotain hämärää on pakko olla tekeillä, sillä sotilaat pelkäävät lapsia ja heillä on aseet esillä aina, kun hakevat lapsia aamuisin. Selviää, että ihmisen haistaessaan, lasten päässä niksahtaa jokin ja he alkavat käyttäytyä kuin "nälkäiset" ja yrittävät purra ihmisiä. Melanielle selviää, että hän on asunut koko ikänsä tutkimuslaitoksessa, jossa lapsia yritetään tutkia. Kun "nälkäiset" tunkeutuvat porttien läpi laitokseen, lähtevät Melanie, Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks, Gallagher ja Dillon pakomatkalle ja yrittävät päästää toiseen tukikohtaan suojaan. Matka vie heidät läpi kaupungin täynnä "nälkäisiä", jolloin syömiseksi joutumisen riski on todella suuri.

Mielestäni on hienoa, että elokuvan pääosassa nähdään zombihahmo. Yleensä zombit ovat tämän lajityypin elokuvissa "pahiksia", mutta tässä sellaista pitäisi kannustaa voittoon (tottakai muut zombit ovat uhka päähenkilöille). Hahmo on myös puoliksi ihminen, mutta pidän silti erilaisesta ratkaisusta. Pidän siitä, että alkupuoli paljastaa asioita vain vähän kerrallaan, eikä heti kerro olevansa zombielokuva. Hienoa oli myös, ettei elokuvan jännitys pohjaudu vain äkillisiin, koviin äännähdyksiin, joihin monet kauhupätkät sortuvat. Toisaalta kyseessä ei olekaan kauhuleffa. Vaikka mukana on jännitystä, niin The Girl with All the Gifts on lähinnä draamaelokuva. Se ei erityisemmin pelota katsojaa, paitsi jos on erittäin herkkä. Jännittävin kohtaus oli, kun ryhmä joutuu kulkemaan zombilauman läpi, joka tuntuu olevan vain horroksessa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan. Alkupuolella kun "nälkäiset" pääsevät läpi laitokseen, pääsee katsoja näkemään todella vaikuttavasti toteutettua kaaosta, kun sotilaat juoksevat ympäriinsä ammuskelemassa, eivätkä silti pääse pakoon lihanahneita zombeja. Niissä kahdessa kohtauksessa oli todella onnistunut ilmapiiri ja ne lupailivat mainiota elokuvaa.

Muttei kuitenkaan... Muuten elokuva lässähtelee useaan otteeseen, laahaa aivan liian hitaasti eteenpäin, eikä kykene pitämään katsojan mielenkiintoa kunnolla yllä. Se on suuri harmi, sillä elokuvalla olisi voinut olla potentiaalia olla enemmänkin. Hyvät näyttelijät ja muutama hyvä kohtaus eivät saa pelastettua kokonaisuutta, jolloin se ei pääse "ihan kivaa" paremmaksi. Se ei ole mielestäni todellakaan niin hieno kuin maailmalla hehkutetaan tai sitten en vain ymmärrä hyvän päälle. Toisaalta en pidä yhtään 28 Days Laterista (2002), jota monet kehuvat. Minun pitäisi varmaan vain palata katsomaan Shaun of the Deadia (2004), sillä siinä on omasta mielestäni hieno zombielokuva. Taisin eksyä aiheesta... Se pitää vielä sanoa tarinasta, että vaikka lopetuksessa oli oma hyvä juttunsa, niin se tuntui silti hieman hölmöltä ja mielestäni elokuvan viimeiset pari minuuttia olisi pitänyt leikata kokonaan pois.

The Girl with All the Giftsin on ohjannut Colm McCarthy, jolle tämä on hänen toinen kokoillan elokuvansa. McCarthy osaa selkeästi näyttelijäohjauksen, mutta sitten taas tämänkaltaisen paketin kasassa pitäminen ei tunnu sujuvan yhtä luontevasti häneltä. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Mike Carey, joka kirjoitti myös kirjan, johon elokuva perustuu. Tavallaan se on hyvä juttu, että kirja on saatu muutettua itse kirjailijan työstämänä elokuvaksi, mutta toisaalta se on huono, sillä silloin muut tekijät eivät välttämättä ole saaneet luoda omia näkemyksiään. Sinänsä sen ymmärtää, sillä oma kirja voi tuntua kuin omalta lapselta, jolloin siihen ei halua kenenkään muun koskevan. Elokuva on kuvattu ihan taidokkaasti, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Zombien äänimaailma on hyvin luotu, kuten myös niiden maskeeraukset. Visuaalisesti elokuvasta valitettavasti näkee usein, ettei budjetti ole ollut mitä huimin. Digitaalisesti tehdyt valtavat taustat näyttävät usein liiankin digitaalisilta. Onneksi raunioituneet kadunpätkät ovat paremmin tehtyjä. Todella paljon minua ärsytti, ettei veren roiskumista oltu tehty tekoveripanoksilla, vaan digitaalisesti, minkä näkee erittäin selvästi. Musiikki on aika apaattista ja siitä vastaa Cristobal Tapia de Veer.

Yhteenveto: The Girl with All the Gifts on ihan hyvä zombielokuva, muttei ihan niin erityinen kuin maailmalla väitetään. Erilainen lähestymistapa tuo siihen uutta tuntua, mutta monet asiat ovat aika lailla samankaltaisia kuin muissakin zombipätkissä. Oli hienoa, että elokuva kykeni olemaan jännittävä ilman, että se turvautui kaiken aikaa yllätyssäikäytyksiin, joita kauhuelokuvat ovat nykyään täynnä. Kovin pelottava leffa ei ole kuitenkaan kyseessä, mikä oli aika sääli. Kohtaus, jossa ryhmä kävelee zombilauman keskellä on kyllä jännittävä, kun ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaaos laitoksen pihalla on hienosti toteutettu. Sennia Nanua on mainio löytö pääosaan. Aluksi hänen Hannibal-maskinsa hieman kummastutti, mutta toisaalta syyhän niille on tavallaan sama kuin Hannibal Lecterillä. Harmi vain, että useassa kohtaa elokuva puuduttaa ja laahaa liiankin hitaasti eteenpäin. Lopetus on hieman erilainen, mutta osittain tyhmä. Itse en erityisemmin vakuuttunut ja tuntui, että kokonaisuudesta puuttui vielä paljon. On se onneksi erilainen kuin monet muut lajityyppinsä edustajat. Jos olet kyllästynyt perinteisiin kauhuelokuviin ja kaipaisit niihin jotain tuoretta, niin käy katsomassa tämä, mutta muista, ettei tämä ole kauhuelokuva. The Girl with All the Gifts on nimittäin draama, jossa on mukana zombeja.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
The Girl with All the Gifts, 2016, Poison Chef, BFI Film Fund, Altitude Film Sales, Altitude Film Entertainment

Arvostelu: Kung Fu Panda 3 (2016)

KUNG FU PANDA 3

Ohjaus: Alessandro Carloni ja Jennifer Yuh Nelson
Pääosissa: Jack Black, Bryan Cranston, Angelina Jolie, Dustin Hoffman, J.K. Simmons, James Hong, Seth Rogen, David Cross, Jackie Chan, Lucy Liu, Kate Hudson ja Randall Duk Kim
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

En jostain syystä mennyt katsomaan Kung Fu Panda 3:a, kun se ilmestyi alkukeväästä elokuvateattereihin. Olisin tietty halunnut mennä katsomaan sen, sillä pidän kahdesta aiemmasta osasta ja useista DreamWorks-yhtiön muista animaatioelokuvista. Silti elokuvakäynti jäi väliin ja odotin sitä, että elokuva ilmestyisi vuokrattavaksi. Kun tilaisuus siihen viimein tuli, kävin Makuunissa vuokraamassa Kung Fu Panda 3:n ja katsoin sen ensimmäistä kertaa, toivoen, että kahden ensimmäisen osan taso säilyisi samana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Kung Fu Panda (2008) ja Kung Fu Panda 2 (2011)!

Po lähtee oikean isänsä Li Shanin kanssa salaiseen pandakylään oppimaan chin taidon, voidakseen päihittää pahan Kain, joka aikoo kerätä itseensä kaikkien kungfumestareiden chi-voimat.

Jack Blackin ääninäyttelemä Po-panda on jälleen hieman taitavampi, mutta ihan yhtä höhlä hahmo kuin ennenkin. Black sopii yhä hahmon rooliin, mutta hahmo ei toimi valitettavasti yhtä hyvin kuin kahdessa aiemmassa osassa. Pon menneisyyttä avataan vielä lisää ja hänen täytyy löytää paikkansa maailmassa. Edellisessä osassa Pon täytyi oppia hallitsemaan sisäistä rauhaa ja tässä hänen täytyy oppia hallitsemaan chin voima. Chi on kaikessa elävässä virtaava energia, jota voi hyödyntää kuin taikuutta. Lähinnä Po vain haluaisi elvistellä taidoillaan ja olla kylänsä sankari tekemättä paljoa.

Vihdoin tavataan Pon oikea isä, Li Shan, jonka äänenä kuullaan Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston. Cranstonilla on hyvin tunnistettava karhea ääni ja toimiikin tässä Pon isän äänenä. Harmi vain, ettei hahmo muuten oikeastaan innosta. Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on tietysti mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin. Ping pääsee jopa taistelemaan, eikä ole onneksi enää lainkaan ärsyttävä. Katsojana kokee hieman sääliä Pingiä kohtaan, sillä tämä alkaa menettämään isä-poika-suhdettaan Pohon, kun Li Shan ilmestyy kuvioihin. 
     Hurja viisikko on tietty mukana, kuten myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), jolla on onneksi enemmän tekemistä kuin edellisessä osassa. Viisikon Kurki (David Cross), Kyy (Lucy Liu), Mantis (Seth Rogen) ja Apina (Jackie Chan) jäävät todella pieneen osaan elokuvassa, eikä Tiikerittärelläkään (Angelina Jolie) ole oikeastaan paljoa tekemistä. Tiikeritär on taas kylmästi - mutta jokseenkin ystävällisesti - tuuppimassa Pota oikeaan suuntaan.
     Tässä elokuvassa on Kung Fu Panda -sarjan heikoin pahis, eli J.K. Simmonsin ääninäyttelemä Kai, joka himoitsee lisää voimaa ja valtaa. Simmons on oiva näyttelijä ja hänen äänensä sopii hyvin hahmolle, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Kai tekee kungfumestareista itselleen jonkin sortin zombiarmeijaa, eli kuten heitä tässä kutsutaan "jambiarmeijaksi". Kai imee chivoiman vastustajistaan, jolloin hän pystyy ohjaamaan heitä mielensä mukaan. Muuten... ensimmäisessä elokuvassa pahiksena oli TAI Lung ja tässä on KAI... onkohan seuraavassa sitten Vai?
     Elokuvassa kuullaan myös Kate Hudson Mei Mei -pandana, joka iskee silmänsä Pohon. Ensimmäisessä elokuvassa nähty mestari Oogway -kilpikonna (Randall Duk Kim) nähdään jälleen.

Elokuva tuntuu jatkavan tarinaa aika suoraan siitä, mihin Kung Fu Panda 2 päättyi. Li Shan saapuu kylään etsiäkseen poikaansa Pota, jonka mestari Shifu on asettanut jatkamaan hänen työtään opettajana. Kun selviää, että Kai on palannut henkimaailmasta kuolevaisten maailmaan, Po lähtee Li Shanin kanssa pandakylään, oppiakseen chi-energian käyttämisen taidon, sillä vain sen avulla Kain voi päihittää. Ping, joka pelkää menettävänsä Pon, lähtee pandojen mukaan, kun taas Hurja viisikko ja mestari Shifu jäävät kylään, jotta voisivat pidätellä Kaita.

Erittäin mainio taso ei ihan ole säilynyt kahdesta edellisestä osasta. Vaikka kyseessä on hyvä elokuva, Kung Fu Panda 3 tuntuu paikoitellen hieman hätäisesti mietityltä, jolloin lopputulos ei ole niin onnistunut kuin voisi toivoa. Vitsit ovat hieman epätasaisempia. Välillä saa nauraa makeasti, mutta sitten taas kohellushuumori Jadepalatsissa on aika myötähäpeällistä katsottavaa. Pandakylän kohtaukset ovat välillä hieman laahaavia, eikä pandamaailma ole kovin innostava. Toimintakohtaukset ovat hieman sekavasti toteutettuja, eikä niissä ole samaa kungfumeininkiä enää. Maaginen voima chi on hyvä lisäys tarinaan ja laajentaa elokuvien maailmaa. Yleisesti mukana on tuttu, hyvä tunnelma ja etenkin loppuhuipennus on onnistunut. Toivon kuitenkin, että tämä olisi sarjan viimeinen osa ja Kung Fu Panda -sarja jäisi trilogiaksi. Nykypäivänä tällainen toive on kuitenkin aika turha, sillä jos elokuva tienaa, niin pitäähän sille jatkoa vääntää.

Edellisen elokuvan ohjanneen Jennifer Yuh Nelsonin lisäksi ohjaajan paikalla on myös Alessandro Carloni, jolle Kung Fu Panda 3 on toinen ohjaustyö, ensimmäisen ollessa vain lyhytelokuva. Käsikirjoituksesta vastaavat samat henkilöt (Jonathan Aibel ja Glenn Berger) kuin aiemmin, mutta välillä tuntuu, että duolta ei täysin ehjää teosta ole tullut kirjoitettua. Elokuva on onneksi animoitu mainiosti ja teknologia on selvästi taas kehittynyt. Taustat ovat paikoitellen hienompia kuin edellisissä osissa nähdyt. Elokuva on mukavan värikäs, mistä pidin itse ja leffaa on kivaa katsoa jo pelkästään sen visuaalisen puolen takia. Äänimaailma on taidokkaasti luotu. Sävellyksistä vastaa Hans Zimmer, joka ei tällä kertaa ole valitettavasti tehnyt kovin ihmeellistä musiikkia. Useista kohdista puuttuu mahtipontisuus, jolloin oikeaan tunnelmaan ei pääse musiikin kautta. Elokuvassa kuullaan uusi, The Vampsin esittämä versio Carl Douglasin kappaleesta Kung Fu Fighting.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 3 on hyvä elokuva, mutta selkeästi sarjan heikoin osa. Hurjaa viisikkoa ei ole käytetty kovin onnistuneesti hyödyksi, mutta onneksi mestari Shifu ja Ping-isä saavat hieman enemmän tekemistä. Animointijälki on hyvin toteutettua. Käsikirjoitusta olisi voitu vielä hioa lisää, jotta kokonaisuus toimisi paremmin. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin kannattaahan tämäkin vilkaista. Ei se todellakaan ole huono, mutta jää silti kahden todella hyvän edeltäjänsä varjoon. Ala-asteikäisille tämä luultavasti toimii parhaiten ja perheen yhteiseen elokuvailtaan tämä on ihan hyvä valinta. Voitte vaikka perheen kesken pitää Kung Fu Panda -päivän ja katsoa kaikki sarjan osat läpi. Toivottavasti tämä kuitenkin jää sarjan viimeiseksi osaksi, eikä juttua aleta venyttää liikaa. Kung Fu Panda -trilogia kuulostaakin jo nimenä paremmalta kuin pelkkä Kung Fu Panda -sarja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Kung Fu Panda 3, 2016, China Film Co, DreamWorks Animation, Oriental DreamWorks, Twentieth Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Kung Fu Panda 2 (2011)

KUNG FU PANDA 2

Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson

Pääosissa: Jack Black, Angelina Jolie, Gary Oldman, Jackie Chan, Seth Rogen, David Cross, Lucy Liu, Dustin Hoffman, James Hong, Michelle Yeoh, Danny McBride, Dennis Haysbert ja Jean-Claude Van Damme

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Kung Fu Panda (2008) oli hittianimaatio, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Kung Fu Panda 2 ilmestyikin Suomessa kesällä 2011, mutta ensimmäisen elokuvan tapaan en jostain syystä mennyt katsomaan sitä silloin. Kung Fu Panda on yksi suosikeistani DreamWorks -yhtiöltä, joten minua tottakai kiinnosti nähdä sen jatko-osa. Näin Kung Fu Panda 2:n ensimmäisen kerran kesällä 2012, jolloin se ei oikeastaan vakuuttanut minua, enkä ollut katsonut sitä uudestaan sen jälkeen. Nyt kun sarjan uusin osa, Kung Fu Panda 3 (2016), on ilmestynyt myyntiin ja vuokrattavaksi, täytyi minun tietysti katsoa kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella koko sarja läpi. Yritin katsoa tämän elokuvan mahdollisimman avoimin mielin uudestaan. Minua auttoi se, etten oikeastaan muistanut elokuvasta mitään.

Lohikäärmesoturi Pon ja Hurjan viisikon täytyy suojella Gongmenin kaupunkia pahalta riikinkukko lordi Sheniltä, joka aikoo tuhota kungfun tulen voimalla.

Jack Black kuullaan jälleen Po-pandan äänenä ja sopii rooliin edelleen todella hyvin. Po on alkanut viisastua ja hän on oppinut paljon uusia voimia, mutta hänestä löytyy silti tuttua huumoria, sekä loputon nälkä. Välillä vitsit ja kungfutaidot eivät täysin toimi käsi kädessä, mutta ainakin hahmo on moniulotteinen, mikä on aina plussaa. Elokuvassa avataan enemmän Pon taustoja, joita edellisessä osassa katsojana miettikin, mikä tekee Posta kiinnostavamman hahmon.

     Hurjan viisikon Kyy (Lucy Liu) pääsee enemmän esille kuin edellisessä osassa, kun taas rukoilijasirkka Mantis (Seth Rogen). Kurki (David Cross) ja Apina (Jackie Chan) ovat hieman taka-alalla, vaikka pääsevätkin taisteluihin mukaan ja pyörivät mukana koko elokuvan ajan. Isoimmassa roolissa Viisikosta on jälleen Angelina Jolien ääninäyttelemä Tiikeritär, joka tuntuu yhä aika tunteettomalta hahmolta, mutta josta löytyy pehmeämpiäkin puolia. Hurjaa viisikkoa ja Pota kouluttava mestari Shifu (Dustin Hoffman) ei kovin paljoa tee elokuvassa ja onkin mukana vain alussa ja lopussa.

     Elokuvan pahis on tosiaan lordi Shen, jonka äänenä kuullaan Gary Oldman, joka tuttuun tapaansa toimii todella hyvin pahiksena. Lordi Shen osaa olla välillä uhkaava, mutta paikoitellen hänestä löytyy heikommatkin osuudet. Lordi Shen haluaa olla voimakkaampi kuin muut ja kerätä lisää valtaa. Hänen aikomuksenaan on käyttää räjähteiden voimaa ja tuhota kungfu ikuisiksi ajoiksi.

Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmo, mutta hänellä on silti sydän paikallaan. Varmasti suurena "yllätyksenä" kaikille tulee, ettei Ping-hanhi olekaan Po-pandan oikea isä, vaan tämä on adoptoinut Pon, kun tämä oli vasta vauva. Ping välittää ottopojastaan erittäin paljon, mutta jaksaa silti myös hössöttää kaiken aikaa iänikuisista nuudeleistaan.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään mm. Michelle Yeohin ääninäyttelemä Ennustaja, jota lordi Shen pitää vankinaan, Danny McBriden esittämä susiarmeijan johtaja, sekä Dennis Haysbertin ja Jean-Claude Van Dammen esittämät kungfumestarit Härkä ja Kroko.

Elokuvan alussa katsojille kerrotaan lordi Shenin lähtökohdista, jonka jälkeen päästään kunnolla itse tarinaan. Pon koulutus Jadepalatsissa jatkuu ja yhdessä Hurjan viisikon kanssa hän suojelee kylää vaaroilta. Kun selviää, että lordi Shen on ottanut Gongmenin kaupungin haltuunsa ja aikoo käyttää uutta tuhoasettaan, mestari Shifu lähettää Pon ja Viisikon Gongmeniin päihittämään Shenin, sekä pelastamaan kyläläiset ja kungfun. Samalla Po alkaa muistamaan omaa menneisyyttään.

Kung Fu Panda 2 on selkeää jatkumoa edelliselle osalle. Erityisemmin ei käy selväksi, kuinka kauan aikaa on mennyt elokuvien välissä. Pota juhlitaan suurena sankarina, mikä tuntuu välillä nousevan hänen päähänsä. Omasta mielestäni on mainio ratkaisu, että Po toimii yhä kuten tavallinen tallustaja, vaikka alkaakin olla kungfutaituri. Hänen menneisyytensä availu vasta alkaa tässä elokuvassa ja se jätetään selkeästi vielä hämärän peittoon tulevaa osaa varten. Onkin hienoa, että tässä kyetään hienovaraisesti tuomaan mahdollista tarinaa sarjan kolmososalle, mutta elokuva onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Toimintaa ja huumoria jälleen riittää. Alkupuolen taistelupätkä on erittäin viihdyttävää katseltavaa ja siitä voi välillä tulla helposti mieleen The Matrixin (1999) huimat koreografiat. Hauskoja hetkiä löytyy tästäkin, mutta elokuvan aikana ei saa nauraa yhtä usein kuin ensimmäisessä elokuvassa. Lapsille vitsit toimivat luultavasti parhaiten. Viisauksia ei löydy myöskään yhtä paljoa, mutta onneksi tarina on toimiva. Kyseessä on mainio seikkailupätkä, josta ala-asteikäiset nauttivat varmasti ja Kung Fu Panda 2 voi myös helposti viihdyttää vanhempiakin katsojia. Elokuva on parempi kuin muistin, mutta jää silti ensimmäisen osan varjoon. 

Kung Fu Panda -sarjan ohjaus on vaihtunut Jennifer Yuh Nelsonille, joka on yksin pystynyt hoitamaan ohjaustyön tyylillä. Käsikirjoituksesta vastaa yhä sama kaksikko, eli Jonathan Aibel ja Glenn Berger. Animointi on todella hyvin toteutettua. Hahmot ovat sarjakuvamaisia, kuten animaatioissa kuuluukin olla ja useat taustat ovat yksinkertaistettuja. Taustoista löytyy enemmän yksityiskohtia kuin ensimmäisessä elokuvassa ja eläinhahmojen turkit ovat vakuuttavammin toteutetut. Taisteluosuudet ja liekit ovat erittäin hienon näköisiä. Pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on. Äänitehosteilla on jälleen korostettu etenkin toimintaa, mutta tuotu muutenkin lisäsisältöä elokuvan maailmaan. Musiikista vastaavat yhä John Powell ja Hans Zimmer, jotka ovat tuoneet tunnelmaa mukaan sävellyksillä, joista kuulee vaikutteita itämaisesta musiikista, mikä sopii elokuvan henkeen täydellisesti.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 2 on erittäin viihdyttävä seikkailuelokuva ja toimivaa jatkoa, mutta jää silti ensimmäisen osan jalkoihin. Se on parempi kuin muistin, mistä olin huojentunut. Ääninäyttely on jälleen hyvää ja Gary Oldman on nappivalinta pahikseksi. Mestari Shifua jäin hieman kaipaamaan, sillä hahmo on mielestäni mainio. Elokuvassa pohjustetaan mahdollista tulevaisuutta sarjalle, mutta se onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Tätäkin osaa suosittelen erityisesti perheen yhteiseen elokuvailtaan ja ensimmäisen osan tapaan tämä toimii parhaiten ala-asteikäisille. Joidenkin hurjien kohtien takia tämä ei ihan perheen pienimmille sovellu. Vanhemmille tämä voi toimia myös, vaikka huumori ei välttämättä täysin iskekään. Toimintaosuudet ovat yllättävän hienoja ja The Matrixista pitävät voivat helposti innostua niistä. Loppu jätetään hieman auki, joten jatko-osaa saattoi odottaa jo, kun tämä elokuva ilmestyi. Nyt onkin aika pistää Kung Fu Panda 3 pyörimään ja toivon, että taso pysyisi yhä samana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.borongaja.com

Kung Fu Panda 2, 2011, DreamWorks Animation

Arvostelu: Kung Fu Panda (2008)

KUNG FU PANDA

Ohjaus: Mark Osborne ja John Stevenson
Pääosissa: Jack Black, Dustin Hoffman, Angelina Jolie, Ian McShane, Seth Rogen, Jackie Chan, Lucy Liu, David Cross, Randall Duk Kim ja James Hong
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

En nähnyt Kung Fu Pandaa elokuvateattereissa, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta jälkikäteen vuokralta, varmaankin noin vuosi ilmestymisen jälkeen. Nauroin ensimmäisellä katselukerralla lähes koko ajan ja olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan. Koskaan en ole sitä kuitenkaan omistanut, vaan olen nähnyt sen aina joko vuokralta, televisiosta tai Netflixistä. Kyseessä on DreamWorksin elokuva ja mielestäni yksi yhtiön parhaista. DreamWorks ei ole samalla tasolla kuin Disney tai Pixar, mutta yhtiöltä tulee aina silloin tällöin oikein viihdyttäviä elokuvia. Nyt kun sarjan uusin osa, Kung Fu Panda 3 (2016), on ilmestynyt myyntiin ja vuokralle, oli aika katsoa kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella koko sarja läpi.

Muinaisessa Kiinassa valitaan Lohikäärmesoturi taistelemaan vaarallista Tai Sungia vastaan. Vastoin kaikkia odotuksia Lohikäärmesoturiksi valitaan pullea panda nimeltä Po.

Pääosassa Po-pandan äänenä kuullaan Jack Black. Tuntuu että tämä rooli olisi kuin luotu Blackille ja hän toimii erittäin hyvin pääroolissa. Po haaveilee kungfu-soturiudesta, muttei ruumiinrakenteensa vuoksi usko pystyvänsä sellaiseen puuhaan oikeasti. Tietysti hahmo alkaa elokuvan aikana löytämään uusia puolia ja voimia itsestään ja kehityskaari on hyvin luotu. Erikoista kyllä, mutta Po ei syö kertaakaan bambua elokuvan aikana, vaikka onkin panda.

Po ihailee suuresti Hurjaa viisikkoa, eli Tiikeritärtä (Angelina Jolie), Apinaa (Jackie Chan), rukoilijasirkka Mantisia (Seth Rogen), Kyytä (Lucy Liu) ja Kurkea (David Cross), jotka ovat erittäin hyvin koulutettuja kungfumestareita. Tiikeritär on hieman narsistinen tapaus, joka kokee, että hänen kuuluisi olla Lohikäärmemestari, eikä siksi pidä Posta. En erityisemmin välitä Angelina Joliesta näyttelijänä, mutta tähän hän sopii. Muut neljä eivät ole yhtä isossa roolissa, eikä heillä ole oikein muuta persoonallisuutta kuin että he ovat taitavia sotureita. Eläinhahmojen liikkumisia on hyödynnetty jokaisen taistelutyyleihin, jotka tekevät jokaisesta hieman erilaisen. Seth Rogenin äänen tunnistaa helposti.

     Dustin Hoffman ääninäyttelee mestari Shifua, joka koulutti Hurjan viisikon ja joutuu vasten tahtoaan kouluttamaan Pon. Shifu on välillä arvokas mestari, välillä tympeä yrmyilijä ja välillä ihan hauska veikkonen. On oikein viihdyttävää katsoa, kun pienikokoinen Shifu mätkii itseään paljon isompia vastuksia kumoon. Hoffmanin ääni sopii hahmolle hyvin.

Shifua ylempi mestari on kilpikonna Oogway. Hahmo on aika perinteinen vanha tietäjä, eikä ole mikään yllätys, että eläimeksi on valittu kilpikonna, sillä nämä voivat elää pitkään ja niiden hitaalla liikkumisella voidaan viitata vanhojen ihmisten liikkumistapaan. Oogwayta esittää Randall Duk Kim.
     Pahiksena elokuvassa tosiaan on lumileopardi Tai Lung, jonka äänenä kuullaan Ian McShane. Tai Lung on erinomainen pahis, joka osaa olla erittäin uhkaava ja häneltä löytyy paljon taitoa, joten lähes kenestäkään ei ole hänelle vastusta. McShanen ääni on yllättävän pehmeä Lungille, tuoden tiettyä hienostuneisuutta hurjaan pahikseen.
     Elokuvassa nähdään myös Pon hanhi-isä Ping (James Hong), joka haluaa, että Po kokkaa nuudeleita koko loppuelämänsä, kuten hänen sukunsa muutkin jäsenet ovat tehneet, sekä viestinviejä Zeng (Dan Fogler) ja vartijasarvikuono Vachir (Michael Clarke Duncan).

Po haaveilee olevansa legendojen legendaarinen kungfusoturi, jonka kaikki teot ovat legendaarisia ja mahtavia. Todellisuudessa hän auttaa Ping-isäänsä nuudeliravintolassa, mistä hän ei pidä yhtään. Mestari Oogway saa näyn, että paha Tai Lung tekisi paluun ja tietää, että on aika valita Lohikäärmesoturi taistelemaan Lungia vastaan. Po saa kuulla tästä ja lähtee Jadepalatsille katsomaan tilaisuutta, jossa Soturi valitaan. Kömmähdyksen kautta Po päätyy valituksi ja hänet otetaan koulutettavaksi. Mestari Shifu ja Hurja viisikko eivät hyväksy Pota joukkoonsa, mutta Oogway on varma, että Posta tulee suuri soturi, vaikka panda itsekään ei siihen kykene uskomaan.

Elokuva on edelleen todella hauska, suorastaan hulvaton. Läpi elokuvan huumori pohjautuu lähinnä Pon kömpelöyteen, sekä hassuihin repliikkeihin. Välillä Kung Fu Panda on selkeä lastenelokuva, mutta paikoitellen siinä on synkempiäkin osuuksia, jotka tuovat oman lisänsä pakettiin. Kokonaisuus toimii mainiosti ja siihen on saatu hyvin yhdistettyä jännitystä, toimintaa, huumoria ja sekoilua, jolloin siitä voi löytyä jokaiselle jotain. Toimintakohtaukset ovat erittäin viihdyttäviä ja kungfukoreografiat ovat tyylikkäästi toteutettuja. Pon koulutusosio on erittäin vekkulimainen, erityisesti kohtauksessa jossa hyödynnetään syömäpuikkoja. Elokuvan mahtava tunne ei lopahda missään kohtaa ja se kulkee hyvin selkeästi ja napakalla rytmillä eteenpäin. Kaikin puolin kyseessä on vauhdikas ja toimiva animaatioseikkailu, jonka jaksaa katsoa useasti uudelleenkin. Vauhdin keskeltä löytyy myös yllättävänkin iskeviä viisauksia, jotka nostavat kokonaisuutta vielä korkeammalle. Olen aina pitänyt mestari Oogwayn sanonnasta "Yesterday is history, tomorrow is a mystery, but today is a gift. That's why it's called 'the present'."

Kung Fu Panda on hyvin animoitu. Hahmot ovat tyylitelty joko pyöreä- tai kulmikasreunaisiksi ja useat lokaatiot ovat aika sarjakuvamaisia, mutta tyyli toimii todella hyvin. Kiinalainen kulttuuri tuodaan hienosti esille taustoissa ja hahmojen vaatteissa. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Elokuvan ovat ohjanneet Mark Osborne ja John Stevenson, joista Osbornella on entuudestaan kokemusta elokuvan ohjaamisesta. Kumpikin kuullaan myös pienissä äänirooleissa. Äänitehosteilla on tuotu lisäsisältöä maailmaan ja etenkin taistelukohtauksiin. Musiikin ovat säveltäneet John Powell ja Hans Zimmer, jotka ovat tehneet mainiota työtä sävellysten parissa. Sävellyksissä on paljon upeita vaikutteita itämaisista musiikeista. Lopputeksteissä kuullaan nokkelasti käytetty Carl Douglasin kappale Kung Fu Fighting Cee Lo Greenin ja Jack Blackin esittämänä.

Yhteenveto: Kung Fu Panda on aivan mahtava animaatioseikkailu, jossa on hyvin yhdistetty hulvatonta huumoria ja vauhdikasta toimintaa oikeasti hyviin viisauksiin. Perheen pienimmille leffa voi olla vähän liian hurja, joten siksi sen ikäraja onkin 7. Toimintakohtaukset ovat erittäin tyylikkäitä ja hauskuutta löytyy läpi elokuvan. Monissa komedioissa huumori hiipuu loppusuoralla, mutta tämä naurattaa ihan lopputeksteihin asti. Pon koulutusosuus on mielenkiintoista katsottavaa. Ääninäytteleminen toimii läpi elokuvan ja Jack Black on kuin luotu pääosaan. Animointi on todella mainiota. Suosittelen tätä erityisesti ala-asteikäisille, mutta sitä vanhemmatkin voivat tästä innostua. Perheen yhteiseen elokuvailtaan Kung Fu Panda sopii erinomaisesti. 

Älkää muuten pistäkö elokuvaa heti pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movie-poster-artwork-finder.com
Kung Fu Panda, 2008, DreamWorks Animation, Pacific Data Images