Arvostelu: I'm Thinking of Ending Things (2020)

I'M THINKING OF ENDING THINGS

Ohjaus: Charlie Kaufman
Pääosissa: Jessie Buckley, Jesse Plemons, Toni Collette, David Thewlis, Guy Boyd, Hadley Robinson, Gus Birney, Abby Quinn, Colby Minifie, Jason Ralph ja Oliver Platt
Genre: draama, mysteeri, jännitys
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 13

I'm Thinking of Ending Things perustuu Iain Reidin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2018 Netflix ilmoitti työstävänsä kirjan pohjalta elokuvaa, minkä ohjaisi Charlie Kaufman. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt I'm Thinking of Ending Things on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä, mutta minulta kesti parikin viikkoa, ennen kuin vihdoin päätin katsoa leffan. Ja sen jälkeen minulta kesti parikin päivää, kunnes vihdoin koin pystyväni kirjoittamaan siitä arvostelun. Kyseessä ei nimittäin ole mikään helppo pala pureskeltavaksi...

Eroa pohtiva nuori nainen matkustaa lumimyrskyn keskellä tapaamaan poikaystävänsä vanhempia. Reissu muuttuu pian mitä kummallisimmaksi, mikä pistää niin naisen kuin katsojankin kyseenalaistamaan todellisuuden.

Jessie Buckley ja Jesse Plemons näyttelevät pariskuntaa, Lucya ja Jakea, jotka ovat matkalla Jaken vanhempien luokse ensimmäistä kertaa yhdessä. Jake on tästä jännittynyt, mutta vielä jännittyneempi on Lucy, joka pohtii parisuhteen lopettamista. Alusta alkaen reissua piinaa vaivaantunut ilmapiiri, mikä vangitsee katsojan mielenkiinnon totaalisesti. Vangitsevuutta vain vahvistaa se, kuinka huikean hyviä Buckley ja Plemons rooleissaan ovat. Heidän täytyy tarjota pitkiä keskusteluja ja monologeja, välittäen samalla suuria tunteita, eikä ohjaaja usein suostu leikkaamaan kuvasta toiseen kesken pitkän puheen. Buckley vakuuttaa upeasti voimakkailla tunteillaan ja Plemons tulkitsee onnistuneesti vaativaa osaansa, joka alkaa vähitellen avautumaan elokuvan aikana.

Jaken vanhempina taas nähdään Toni Collette ja David Thewlis, jotka ovat myös suorastaan erinomaiset rooleissaan. Vanhemmissa on jotain häiritsevän kummallista ja Collette ja Thewlis pääsevätkin herkuttelemaan oudosti käyttäytyvillä hahmoillaan. Colletten tunteenpurkaukset ja Thewliksen äänenpainot ja puhetapa ovat tarkkaan harkitut ja lumoavat. Vaikkei elokuvasta mitään ymmärtäisikään, ovat näyttelijät jo niin fantastisia rooleissaan, että he pitävät katsojan mielenkiintoa visusti yllä.

Minun täytyy itsekin myöntää, että olin suuren osan ajasta hämilläni siitä, mitä juuri katson. I'm Thinking of Ending Things ei todellakaan ole helppo elokuva ja se on paljon enemmän kuin tarina naisesta, joka tapaa poikaystävänsä vanhemmat ensimmäistä kertaa. Oikeastaan leffa ei edes kerro siitä. Mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä oudommaksi se muuttuu ja sitä enemmän katsoja alkaa kummastelemaan, mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Miksi Lucyn nimi tuntuu muuttuvan joka kymmenes minuutti? Miksi hänen ammattinsa vaihtuu joka kerta, kun siitä puhutaan? Miksi Lucyn ja Jaken ensikohtaamisen tarina muuttaa muotoaan? Kuka on mystinen talonmies (Guy Boyd), jonka elämää aina välillä seurataan? Joskus jonkun näyttelijä vaihtuu yhden kuvan ajaksi. Jaken vanhemmat näyttävät joskus huomattavasti vanhemmilta ja toisinaan nuoremmilta. On varmaa, että monia katsojia alkaa jossain kohtaa turhauttamaan, jos homman todellista laitaa ei ala hoksaamaan. Vielä turhauttavampaa on, ettei elokuva halua antaa vastauksia.

I'm Thinking of Ending Things on erittäin metaforallinen ja surrealistinen teos, mikä käsittelee yhä vain syvemmiksi muuttuvia teemojaan mm. rakkaudesta, yksinäisyydestä, ikääntymisestä ja kuolemasta erikoisten keskustelujen, runojen, ajatusäänten ja eritoten kuvaston kautta. Elokuva vaatii katsojaltaan paljon, mutta se myös antaa takaisin reilusti, kun alkaa päästä jyvälle siitä, mistä leffassa todella on kyse. Vielä katsoessani elokuvaa, se oli mielestäni oikein mainio ja mielenkiintoinen, mutta vasta oikeasti pohdittuani sitä pari päivää (ensimmäisenä iltana nukkumaanmeno venähti, kun pyörin ensin tunnin pohdiskelujeni kanssa, kunnes oli pakko syventyä internetin ihmeelliseen maailmaan ja etsimään muiden tulkintoja filmistä), aloin todella ihailemaan I'm Thinking of Ending Thingsiä, pitämään sitä hyvinkin kiehtovana, vaikuttavana ja jopa liikuttavana. Olenkin varma, että toinen katselukerta tarjoaa jo rikkaamman elämyksen, kun olen valmiiksi tietoinen elokuvan käsittelemistä aiheista ja merkityksistä.

Leffan tunnelma on erittäin mystinen, unenomainen ja lähes satumainen. Se houkuttelee pikkuhiljaa puoleensa, lumoavuuden ympäröidessä katsojan. Sen lisäksi, että elokuvaa seuraa mielellään jo voimakkaiden näyttelijäsuoritusten ansiosta, myös tämä taianomainen tunnelma pitää mielenkiintoa yllä. Outoudet aiheuttavat usein ihanan kutkuttavaa, mutta samalla epämiellyttävää tunnetta ja filmi käy välillä karmivankin puolella, kun ei vielä tiedä, mistä on kyse. Samalla elokuvassa on jotain todella kaunista. Surullisista ja muutenkin alakuloisista hetkistä löytyy kauneutta.

Kun tarkastelee ohjaaja Charlie Kaufmanin filmografiaa, ei ole ihme, ettei I'm Thinking of Ending Things ole helppo tekele. Being John Malkovichin (1999), Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ja Anomalisan (2015) tekijältä on turha odottaa yksinkertaista kertomusta ja selkeitä vastauksia. Kaufmanin rakentama tunnelma on maaginen, minkä lisäksi hän tekee huikeaa työtä myös käsikirjoittajana. Kaufmanin kirjoittamat koukuttavat keskustelut ja yksinpuhelut kuuluvat kevyesti vuoden parhaimmistoon. Hänen filosofinen tapansa pohdiskella ihmisluontoa ja ihmiselle merkittäviä tarpeita on hyvinkin vaikuttavaa. Kaufmanilla on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille. Lähes neliömäinen kuvaruutu tekee kaikesta todella tiivistä ja keskittyvää. Kameratyöskentely on tarkkaa ja taiturimaista. Vaikka kuvarajauksen takia hahmojen vierelle ei jää paljoa tyhjää tilaa, katsoja pääsee silti ihastelemaan tyylikkäitä lavasteita ja jatkuvasti muuttuvia asuja. Leikkaus on tarkkaa ja napakkaa. Efekteistäkin löytyy tyyliä ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Vaimennettua puhetta käytetään muutamassa kohtaa oivana tehokeinona. Jay Wadleyn säveltämät musiikit lisäävät eri tunnelmia ja koko filmin satumaisuutta.

Yhteenveto: I'm Thinking of Ending Things on lumoavan hämmentävä teos, mikä saattaa avautua katsojalle vasta useammankin päivän pohdiskelun jälkeen. Yksinkertainen lähtökohta juonelle muuttaa täysin muotoaan, kun elokuvan merkityksen hoksaa. Teemat ovat kiehtovia; surumielisiä mutta jotenkin kauniita. Muutenkin leffasta löytyy alakuloisuutta, mutta kauneutta siitä seasta. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Tietty satumaisuus ympäröi katsojan ja pitää tiukasti mukana loppuun saakka. Erityisen vangitsevia ovat monet pitkät keskustelut ja filosofiset monologit, joita katsoja seuraa kuin hypnoosissa. Tätä vain vahvistaa se, kuinka upeita näyttelijät ovat rooleissaan. Jessie Buckley ja Jesse Plemons ovat fantastiset pääosissa ja Toni Collette ja David Thewlis loistavat Plemonsin hahmon vanhempina. Elokuvan kummallisuudet aiheuttavat usein karmivaakin ilmapiiriä, kun ei vielä ymmärrä, mistä kaikessa on oikeasti kyse. Kun palaset vihdoin loksahtelevat paikoilleen ja elokuvan tarkoitus todella avautuu, I'm Thinking of Ending Things osoittautuu hienoksi teokseksi, jonka pariin tekisi mieli palata heti. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos. Charlie Kaufman vaatii katsojaltaan paljon, mutta antaa myös paljon takaisin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I'm Thinking of Ending Things, 2020, Likely Story, Projective Testing Service, Netflix

Arvostelu: David Copperfieldin elämä ja teot (The Personal History of David Copperfield - 2019)

DAVID COPPERFIELDIN ELÄMÄ JA TEOT

THE PERSONAL HISTORY OF DAVID COPPERFIELD

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Dev Patel, Tilda Swinton, Peter Capaldi, Hugh Laurie, Darren Boyd, Gwendoline Christie, Daisy May Cooper, Aneurin Barnard, Benedict Wong, Ben Whishaw, Morfydd Clark, Rosalind Eleazar, Nikki Amuka-Bird, Anthony Welsh, Aimee Kelly, Paul Whitehouse ja Bronagh Gallagher
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Personal History of David Copperfield, eli suomalaisittain David Copperfieldin elämä ja teot perustuu Charlie Dickensin klassikkokirjaan David Copperfield vuodelta 1850. Vuosien varrella kirja on kääntynyt lukuisten radiokuunnelmien, teatteriesitysten, televisiosarjojen ja elokuvien muotoon, ja alkuvuodesta 2018 ilmoitettiin, että Armando Iannucci työstäisi uutta tulkintaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja David Copperfieldin elämä ja teot sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu Suomen teattereihin. Itselleni Dickensin kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta koska tiesin muita hänen kertomuksiaan ja pidin niin Iannuccista ohjaajana kuin näyttelijäkaartista, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan David Copperfieldin elämää ja tekoja sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rikkaaseen perheeseen syntyneen David Copperfieldin elämä mullistuu, kun hänen äitinsä menee naimisiin ilkikurisen tehtaanomistajan kanssa, joka pakottaa pojan töihin. Elämänsä varrella David huomaa päätyvänsä ties minkälaisiin tapahtumiin ties minkälaisten ihmisten kanssa, joista harva kutsuu häntä oikealla nimellä.

Pääroolissa David Copperfieldina (tai kuten häntä leffassa kutsutaan myös Davyksi, Daisyksi, Doadyksi ja Trotwoodiksi) nähdään mahtava Dev Patel, joka eläytyy rooliin kuin rooliin yhtä suurella innolla. Hän osoittaa lahjansa jälleen kerran ja jo hänen roolityönsä vuoksi Davidin elämää lähtee seuraamaan niin mielellään. Hahmosta pitää yhä enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Lapsena Davidia näyttelee Jairaj Varsani, joka on myös erittäin mainio ja hyppää hahmonsa vietäväksi yhtä täysillä kuin Patel.

Elokuvassa nähdään myös liuta sivunäyttelijöitä, jotka esittävät erilaisia hahmoja, joita David kohtaa elämänsä varrella. Darren Boyd näyttelee häijyä isäpuolta ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Gwendoline Christie esittää tämän vielä häijympää siskoa. Tilda Swinton nähdään Davidin eksentrisenä tätinä ja Hugh Laurie tämän kanssa asuvana, myös kummallisena herra Dickinä. Peter Capaldi näyttelee jatkuvissa veloissa olevaa herra Micawberia, jonka luokse David yhdessä kohtaa muuttaa, kun taas Ben Whishaw esittää erikoista Uriah-pyrkyriä. Benedict Wong esittää juoppoa bisnesmiestä ja Rosalind Eleazar tämän tytärtä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä ja revittelevät vekkulimaisesti hauskoissa rooleissaan. Pitkin leffaa voi huomata, että hassut sivuhahmot ovat mielenkiintoisempia tapauksia kuin heihin tutustuva Copperfield.

Sen lisäksi, että näyttelijät pääsevät hassuttelemaan läpi leffan, myös ohjaaja Iannucci irrottelee tuttuun tyyliinsä. Kyseessä ei ole yhtä hulvaton elokuva kuin julmahko satiiri The Death of Stalin (2017), mutta kyllä tämäkin tarjoaa ainakin useita positiivisia ja hilpeitä hymähdyksiä. Jotkut vitseistä osuvat täysin nappiin ja aiheuttavat makeat naurut, mutta mukaan mahtuu myös muutamia juttuja, jotka lentävät ohi maalitaulun. Pari näistä vitseistä on vielä liian pitkiksi venytettyjä. Parasta ovat nopeat sutkautukset, joiden avautuminen saattaa kestää hieman katsojan päässä. David Copperfieldin elämässä ja teoissa on jotain viehättävää tyylillisesti ja tunnelmallisesti. Se tuntuu satumaiselta ja elokuvaan on saatu sisäistettyä 170 vuotta vanhaa kirjaa muistuttava henki. Elokuva jättää hyvän mielen, vaikka samalla se ei pääse pakoon sitä, kuinka unohdettava hömppä se lopulta on. Leffan parissa viihtyy mainiosti, mutta ei siitä ihan hirveästi jää lopulta käteen.

Kyseessä voisi olla erittäin hyvä teos, mutta harmillisesti David Copperfieldin elämästä ja teoista löytyy omat vikansa ja heikkoutensa, mitkä latistavat kokonaisuutta hieman. Isoin ongelma on leffan rakenne, tarinan hyppiessä vähän sinne sun tänne. Etenkin alkupäässä yksi ratkaisu sai minut ajattelemaan, että eräs pidempi pätkä oli vain lapsi-Davidin mielikuvitusta, pakoa kauheasta arjesta, kunnes samoihin kuvioihin palataan myöhemmin takaisin ja silloin se onkin täyttä totta. Kyseessä ei ole mikään helppo ryysyistä rikkauksiin -kertomus, vaan enemmänkin rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin ja sitten taas ryysyihin ja sitten taas rikkauksiin jne. -tarina. Poukkoilua on paljon ja tämä tekee filmistä välillä hieman sekavan. Toisaalta tällainen hassuttelu on varmaankin jopa ollut Iannuccin tarkoitus.

Tiettyjä sekavia leikkausratkaisuja lukuunottamatta David Copperfieldin elämä ja teot on tekniseltä toteutukseltaan laadukas teos. Kuvaus on taidokasta ja kameralla kikkaillaan välillä nokkelasti, oli kyse sitten kameran liikkeistä tai kuvasommitteluista. Näyttävillä lavasteilla ja asuilla on luotu upea 1800-luvun maailma. Visuaalisia tehosteita taas hyödynnetään oivallisesti hyödyksi ja mukana on pari erittäin tyylikästä efektitemppuilua. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja Christopher Willisin säveltämät musiikit säestävät Davidin elämänseikkailua sujuvasti.

Yhteenveto: David Copperfieldin elämä ja teot on mainio ja viihdyttävä satu, mistä jää hyvä mieli, mutta mikä myös katoaa pian mielestä katsomisen jälkeen. Tarinankerronta on paikoitellen hieman sekavaa, Davidin elämän hyppiessä ja loikkiessa sinne sun tänne. Jotkut osiot vaikuttavat jopa pelkältä mielikuvitukselta tiettyjen ratkaisujen vuoksi, mutta myöhemmin käykin ilmi, että ne olivat totta. Ohjaaja Armando Iannucci leikittelee kertomuksellaan ja tarjoaa useita hilpeitä hetkiä. Valitettavasti mukaan mahtuu myös monia vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa. Dev Patel on erittäin hyvä pääroolissa David Copperfieldinä, mutta jää lopulta eksentrisiä hahmoja esittävien sivunäyttelijöiden, kuten Tilda Swintonin, Hugh Laurien ja Peter Capaldin varjoon. David Copperfieldin elämässä ja teoissa olisi potentiaalia vieläkin parempaan elokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi lumoava ja viehättävä satu, minkä parissa viihtyy enemmän tai vähemmän hyvin läpi parin tunnin keston.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Personal History of David Copperfield, 2019, Film 4, FilmNation Entertainment, Searchlight Pictures

Arvostelu: Antebellum (2020)

ANTEBELLUM

Ohjaus: Gerard Bush ja Christopher Renz

Pääosissa: Janelle Monáe, Eric Lange, Jack Huston, Jena Malone, Kiersey Clemons, Marque Richardson Jr., Gabourey Sidibe, Tongayi Chirisa, Robert Aramayo, Lily Cowles ja London Boyce

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Antebellum on ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Gerard Bushin ja Christopher Renzin esikoiselokuva. Kaksikko sai ideansa läpi elokuvaksi ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2019. Alunperin Antebellumin oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2020, mutta koronaviruksen takia sen ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt leffa kuitenkin vihdoin julkaistaan ja Suomessa olemme tarpeeksi onnekaita, sillä elokuva saadaan jopa teattereihin asti, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä Antebellum on nähtävillä pääasiassa internetistä vuokrattavana. Itse odotin kovasti filmin näkemistä sen mystisen julisteen perusteella, enkä muuten edes katsonut elokuvan trailereita. Meninkin kiinnostunein mielin katsomaan, mistä Antebellumissa on oikein kyse?

Orjaksi vangittu Eden yrittää paeta jostain, mikä vaikuttaa Amerikan sisällissodan aikaiselta puuvillaplantaasilta...

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Janelle Monáe näyttelee Edeniä, puuvillaplantaasilla työskentelevää orjaa, joka yrittää keksiä pakokeinoa. Monáe tulkitsee taidokkaasti Edenin kokemia hirvittäviä tunteita, etenkin kun hahmosta alkaa vähitellen selviämään uusia puolia, mitkä luovat parempaa pohjaa hahmolle. Katsoja kannustaakin pakoon alusta alkaen, mutta leffa itsessään tekee hommat hieman liian helposti, jolloin hänen puolestaan ei jännitä yhtä paljon kuin voisi olettaa.

Elokuvassa nähdään myös Eric Lange plantaasia johtavana Etelävaltioiden kapteenina, Jack Huston orjien työntekoa valvovana komentajana ja Jena Malone tämän vaimona, Kiersey Clemons uutena orjana, joka tuodaan plantaasille, sekä Marque Richardson, London Boyce, Gabourey Sidibe ja Lily Cowles Edenin orjuutta edeltäneen elämän hahmoina, hänen perheenjäseninään ja ystävinään, joiden luokse Eden yrittää päästä takaisin. Muuten näyttelijät ovat kaikki mainioita rooleissaan (Lange ja Huston ovat täydellisen iljettäviä rasistisikoina), mutta Malone ei onnistu vakuuttamaan osassaan. Malone ampuu pahasti yli etenkin filmin loppupäässä ja muuttuu jopa kiusalliseksi.

Ennen kuin käydään kunnolla itse elokuvan onnistumisten ja epäonnistumisten kimppuun, on pakko kritisoida Antebellumin markkinointia. Itse en onneksi ollut nähnyt muuta kuin tyylikkäät, perhosilla koristellut julisteet ja kuullut, että kyseessä olisi jonkin sortin kauhuelokuva. Noh, jo tämän elokuvan kauhuksi kutsuminen tuntuu väärältä. Leffasta löytyisi vaikka kuinka isot potentiaalit rakentaa piinaavaa tunnelmaa, mutta siinä se menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiettyä kauhun tunnetta luodaan orjien pelkojen kautta, mutta itse elokuvan pitäisi olla rohkeasti karmivampi ja hyytävämpi, jotta sitä voisi oikeasti kutsua kauhuksi. Sitäkin isompi ongelma markkinoinnissa on elokuvan traileri. Jo filmin vajaan minuutin kestävä teaser trailer paljastaa leffan ison käänteen lähes kokonaan. Olenkin hyvin iloinen, että katsoin trailerin vasta elokuvan näkemisen jälkeen. Trailerin nähneet taas tietävät suunnilleen alusta alkaen, mistä koko hommassa on todellisuudessa kyse, eikä vasta puolen välin paikkeilla ilmestyvä käänne enää tee vaikutusta.

Harmi vain, että vaikka traileria ei olisikaan nähnyt, käänne on silti aika kömpelö. Sen lisäksi, että siitä tulee herkästi mieleen eräs M. Night Shyamalanin filmi, se on myös todella kehnosti istutettu mukaan. Joko käänne olisi kannattanut näyttää jo ainakin vartin aiemmin, sitä olisi pitänyt pohjustaa huomattavasti isommin tai sitä ei olisi pitänyt esittää lainkaan käänteenä. Vaikka tämä käänne ja jotkut sen jälkeen nähtävät asiat, sekä kauhun puute heikentävät elokuvaa huomattavasti siitä, mitä se voisi parhaimmillaan olla, en sano, että Antebellum olisi huono leffa. Siinä on paljon hyvää, mutta siitä myös löytyy kompastuskiviä, joihin elokuva ei osaa olla osumatta. Kuten arvata saattaakin, elokuvalla on paljon sanottavanaan rasismista, orjuudesta ja Amerikan synkästä historiasta, ja se vertailee vahvasti sisällissodan ajan avointa rasismia nykypäivän peiteltyyn, mutta silti selvästi esillä olevaan syrjintään. Leffa ei edes halua esittää sanomaansa hienovaraisesti, vaan selkeän esikuvateoksensa Get Outin (2017) tavoin se takoo nyrkillä pöytää. Toisin kuin aidosti nokkela ja satiirimainen, mutta silti karmiva Get Out, Antebellum on erittäin vakava, mutta silti hieman heiveröinen. Lopputulos jakaa varmasti katsojat kahtia. Toisaalta pidin elokuvasta paljon, mutta toisaalta taas se oli jopa vähän heikko.

Elokuvan ohjaajina ja käsikirjoittajina toimivat aiemmin lähinnä mainoksia, lyhytelokuvia ja musiikkivideoita tehneet Gerard Bush ja Christopher Renz. Kaksikolla on selvästi vahvaa tyylitajua työtaustansa vuoksi, minkä lisäksi he ovat kehitelleet oivan konseptin. Lopputuloksesta kuitenkin näkyy heidän ensikertalaisuutensa. Bush ja Renz voisivat panostaa yhtä vahvasti tunnelmaan kuin leffan sanoman puskemiseen. Lisäksi heidän käsikirjoituksensa on kömpelösti rakennettu. Palaset ovat tavallaan paikoillaan, mutta osa paloista vain vähän siihen suuntaan. Jotkut palaset on aseteltu väärinpäin, mikä saa kokonaisuuden horjumaan. Mutta kuten jo totesin, kaksikolla on sentään vahvaa tyylitajua. Antebellum näyttää upealta. Kuvaus on fantastista. Etenkin leffan aloittava pitkä kuva läpi erinomaisesti lavastetun plantaasin on mielettömän hieno. Kuvauksessa mielenkiintoa lisäävä ratkaisu on kuvata jotkut valkoihoiset hahmot kaulasta alaspäin, näyttämättä heidän kasvojaan lainkaan. Muutenkin tekninen toteutus on valaisua ja äänimaailmaa myöten tehty taidokkaasti. Nate Wonderin ja Roman GianArthurin säveltämistä musiikeista alkukohtauksen sävellykset tekevät suuren vaikutuksen. Jos käsikirjoitus ja tunnelma vastaisivat kuvausryhmän, näyttelijöiden ja filmin kiehtovan konseptin tasoa, Antebellum voisi parhaimmillaan olla loistava kauhuteos.

Yhteenveto: Antebellum on kiehtova ja potentiaalinen elokuva, mikä kuitenkin kompastuu ohjaaja-käsikirjoittajakaksikon ensikertalaisuuteen. Leffan kerronta on hieman kömpelöä, etenkin puolen välin jälkeen. Tunnelmakin jättää toivomisen varaan ja filmistä saisi helposti paljon piinaavamman kuin se tällaisenaan on. Vahvaa sanomaa rasismista löytyy, eikä elokuva jätä sitä hienovaraiseksi, vaan vertailee osuvasti rasismin muovautumista sisällissodan ajasta nykypäivään. Pahasti ylinäyttelevää Jena Malonea lukuunottamatta näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Tekninen toteutus on upeaa mm. vaikuttavan kuvauksen ansiosta. Käsikirjoitus vaatisi kuitenkin isosti hiomista ja ohjaus enemmän iskua, jotta lopputulos vastaisi lupaavaa konseptia. Lisäksi ei voi muuta kuin moittia markkinointitiimiä, joka on päättänyt paljastaa elokuvasta aivan liikaa trailereissa. Jo filmin mainostaminen kauhuleffana tuntuu harhaanjohtavalta. Jossain Antebellumin uumenissa piileksii erittäin hyvä elokuva, mutta valitettavasti tämä versio, minkä siitä pääsemme näkemään on aika keskinkertainen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Antebellum, 2020, QC Entertainment

Arvostelu: Riivattu (Insidious - 2010)

RIIVATTU

INSIDIOUS

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Lin Shaye, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor ja Joseph Bishara
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Insidious, eli suomalaisittain Riivattu on James Wanin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 2010. Wan alkoi suunnittelemaan filmiä, kun hänen hittikauhuleffaansa Sawia (2004) kritisoitiin veren liiallisesta käytöstä. Wan halusi todistaa, että hän pystyisi tekemään kauhuleffan ilman samanlaista väkivaltaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2010 ja se kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa, vain kolmessa viikossa, mikä johti todella pitkiin työpäiviin. Alunperin elokuvan nimen oli tarkoitus olla "The Further", mutta Wan päätti lopulta muuttaa sen Riivatuksi. Lopulta filmi sai ensi-iltansa jo neljä kuukautta kuvausten jälkeen, Toronton elokuvajuhlilla 14. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Riivattu oli suuri menestys, mutta kriitikot eivät erityisemmin innostuneet siitä. Itse näin leffan vasta keväällä 2016, kun etsin kauhuelokuvia Netflixistä. En pitänyt filmiä kovin ihmeellisenä, enkä ole katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun sarjan neljäs osa, Insidious: The Last Key ilmestyi Yhdysvalloissa tammikuussa 2018, ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun annoin Wanin Kirottu -kauhusarjalle (The Conjuring - 2013-) uuden mahdollisuuden ja se osoittautui loistopäätökseksi. Kun huomasin elokuvan viettävän kymmenvuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin aloittaa koko Insidious-sarjan alusta juhlan kunniaksi.

Josh ja Renai ovat juuri muuttaneet lastensa kanssa uuteen asuntoon, kun yhtäkkiä heidän poikansa Dalton vajoaa koomaan. Vanhemmat etsivät epätoivoisesti apua, mutta huomaavat pian, että kyse on jostain paljon kauhistuttavammasta asiasta.

Perheen vanhempia, Renaita ja Joshia näyttelevät Rose Byrne ja Patrick Wilson, jotka hoitavat hommansa ansiokkaasti. Byrne on vakuuttava Renaina, joka joutuu kokemaan kotonaan kaikenlaista pelottavaa ja vaikka Josh onkin aluksi kliseinen kauhuleffojen aviomieshahmo, joka ei usko vaimonsa kertomuksia, löytyy Wilsonille lopuksi paljon muutakin annettavaa. Wilson ja Byrne tuovat taidokkaasti esille pelon eri tavoin, Joshin ollessa rauhallisempi ja Renain muuttuessa paikoitellen hysteeriseksi.
     

Koomaan vajoavaa Dalton-poikaa taas esittää Ty Simkins, joka ei kuitenkaan pääse tekemään paljoa. Koomapotilaana Dalton on suurimman osan filmistä makaamassa paikoillaan vuoteessaan, mikä ei anna Simkinsille mahdollisuutta näyttää taitojaan. Vai onko se sittenkään kooma, mikä Daltonia vaivaa... Renailla ja Joshilla on kaksi muutakin lasta, Foster (Andrew Astor), joka saa yhden kohtauksen itselleen, mutta muuten hänet unohdetaan jatkuvasti, sekä Cali-vauva (Brynn ja Madison Bowie), jota vanhempien täytyy suojella pahoilta asioilta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joshin huolehtiva äiti Lorraine (mainio Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva vanha Elise (oivan roolityön tekevä Lin Shaye), sekä hänen avustajansa, tarpeettoman hömelöt Specs (elokuvan käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), joiden tuoma huumorintynkä ei istu leffaan lainkaan.

Riivattu oli onneksi paljon parempi leffa kuin muistin. Kyseessä on hyvin tehokas kauhuelokuva, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Tästä isoin kiitos kuuluu ohjaaja James Wanille, joka on selkeästi lahjakkaampi kauhutekijä kuin monet muut 2000-luvulla. Nykypäivänä suurin osa kauhuohjaajista luottaa pelkästään äkkisäikäytysten voimaan. Kyllähän ne pelästyttävät ja saavat useimmat katsojat pomppaamaan tuolistaan, mutta se on vain kaikista laiskin tapa luoda kauhua. Nämä kauhutekijät ovat unohtaneet, kuinka luodaan karmivaa tunnelmaa, joka saa katsojan ahdistumaan ja pohtimaan illalla, pitäisikö valot jättää päälle yön ajaksi. Wan ei kuulu niihin tekijöihin. Wanilla on kyky luoda erinomaisen jännittävä tunnelma läpi leffan, joka saa katsojan sydämen lyömään nopeammin ja vilkuilemaan, seisooko oviaukossa tai pimeässä eteiskäytävässä kukaan... tai mikään. Wan on osannut rakentaa loistavia jännityskohtauksia, kuten eräs yö, jolloin hahmot huomaavat, että heidän ulko-ovensa on auki ja he tutkivat, onko joku tullut sisään tai eräs päivä, jolloin Renai puuhailee kotonaan, kun jostain alkaa kuulua musiikkia ja karmivia asioita alkaa tapahtua. Etenkin nämä kohtaukset olivat mielestäni erittäin jännittäviä ja hienosti toteutettuja.

Wanin taiturimaisen tunnelman rakentamisen ansiosta leffan äkkisäikäytyksetkin ovat onnistuneita. Useissa kauhuleffoissa äkkisäikäytykset ovat hyvin ennalta-arvattavia; hahmo jää yksin pimeään, äänet katoavat ja jostain ilmestyy jotain kovan äänen saattelemana. Wan toteuttaa nämä eri tavalla, jolloin säikäytykset saattavat tulla koska tahansa, eikä hän sorru käyttämään yliampuvaa äänitehostetta, jotta katsoja varmasti säikähtäisi. Wan hyödyntääkin ääniä, jotka oikeasti kuuluisivat näissä tilanteissa. Esimerkiksi kun joku mystinen poika yhtäkkiä juoksee Renain takana kuvan poikki, Wan tietää, että katsojan säpsähtämiseen riittää pelkkä kenkien ääni ja inhottavasti toteutettu kikatus. Vaikka Wan välttääkin näin nykykauhun suurimman kliseen, on hän silti hyödyntänyt muita kliseitä leffassaan. Hän osaa kuitenkin tuoda niihin jotain yllättävää, jolloin ne eivät tunnu yhtä tutuilta kuin yleensä. Jo elokuvan alussa yksi hahmoista päättää mennä ullakolle ja ehdin jo tuumia, että nytkö jo Wan käyttää yhtä kaikkien aikojen kliseisintä kauhulokaatiota, mutta olin yllättynyt, ettei ullakolla tapahdukaan mitään pelottavaa. Renailla ja Joshilla on varmaan mukavin kauhu-ullakko, minkä olen koskaan nähnyt. Wan johtaa muutenkin katsojia harhaan alkupäässä, luomalla aluksi pelottavaa tunnelmaa yökohtaukseen, mutta mitään ei tapahdukaan. Ohjaaja leikittelee taidokkaasti katsojien tunnetilalla ja samalla tuo esiin kenties kaikista tärkeimmän: elokuvan hahmot.

Riivattu onnistuu saamaan katsojat oikeasti välittämään Joshista ja Renaista, jolloin talossa tapahtuvat kauheudet tuntuvat ikävämmiltä. Tosin kuten jo sanoin, Specs ja Tucker tuovat mukaan turhaa komediaa ja perheen kolmas lapsi Foster on täysin turha hahmo, mutta on tärkeintä, että päähenkilöt ovat onnistuneesti toteutetut. Kolmen kehnosti kirjoitetun hahmon kautta pääsemme kuitenkin elokuvan muihin heikkouksiin. Hieman yli tunnin ajan Riivattu on todella hyvää kauhutunnelmointia, mutta sitten leffa lässähtää pienesti. Vaikka kyseessä onkin elokuva, missä on paranormaaleja tapahtumia, pahoja henkiä, demoneita ja kummituksia, myös tällaisissakin leffoissa on raja, minkä jälkeen homma alkaa ampua yli ja mielestäni filmin loppuhuipennus harmillisesti tekee niin. Vaikka huipennuksesta löytyy hyviäkin puolia, on se turhan massiivinen ja se muuttaa kauhua hieman liikaa fantasian puolelle. Tämän lisäksi elokuvan lopetuskohtaus tuntuu oudon hätäisesti toteutetulta. Aivan kuin joku studiopomo olisi nähnyt leffan ja todennut, että "tämähän on todella tehokas ja hyvä, monet käyvät katsomassa tämän ja tuotoilla voimme tehdä jatko-osan", jolloin loppu on pitänyt kirjoittaa uusiksi, jotta tarina jää auki.

Elokuvan lopetus on kuitenkin pieni ongelma verrattuna leffan päädemoniin. Huipennuksen tavoin sekin tarjoaa pari kelpo säikäytystä, mutta demonin maskeeraus on käsittämättömän laimeasti tehty. Lopputulos näyttää Darth Maulilta Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999). Käsittämättömämmän maskeerausvalinnasta tekee se, että leffasta löytyy yksi äärimmäisen karmivalta näyttävä vanha nainen mustassa mekossa, joka tuijottaa piinaavasti hunnun takaa. Kun mukana on näin pelottava ilmestys, miksi ihmeessä tekijät ajattelivat, että Darth Maul olisi parempi vaihtoehto viholliseksi? Demoni lähinnä nostaa hymyn huulille! Muuten olen kuitenkin erittäin vaikuttunut Riivatun toteutuksesta. Ihailen sitä, että suurimmaksi osaksi tekijät ovat päättäneet toteuttaa asiat oikeasti, eikä digiefektejä ole melkein näkyvissäkään. Elokuvan lavasteet ovat upeasti toteutetut ja paikat ovat taidokkaasti valaistut; yökohtauksista jopa näkeekin jotain, mikä on välillä harvinaista herkkua kauhuleffoissa. Leffan kuvaus on aika lailla mestarillista, mitä vahvistaa rauhallinen leikkaus. Useiden leikkausten sijaan monet kohtaukset antavat saman kuvan kulkea pitkään hahmojen kanssa, jolloin katsojasta tuntuu enemmän siltä, että olisi tapahtumissa mukana. Pitkät kuvat ovat myös mahdollistaneet sen, että leffa kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa. Äänimaailmaa ehdinkin jo kehua ja vaikka päädemonia esittävä Joseph Bishara näyttää hölmöltä Darth Maul -maskeerauksissaan, on hän onnistunut säveltämään paikoitellen jopa piinaavaa musiikkia. Elokuvassa myös hyödynnetään hienosti Tiny Timin versiota Nick Lucasin kappaleesta Tiptoe Through the Tulips.

Yhteenveto: Riivattu on tunnin ajan erittäin hyvä kauhuteos, mutta valitettavasti liian suuressa loppuhuipennuksessaan sen tunnelma rakoilee. Finaali on turhan yliampuva ja hieman hölmö, mitä korostaa pahimman demonin typerä maskeeraus, mutta kyllä lopetus sisältää oivallisiakin hetkiä. Parhaat kauhun hetket nähdään kuitenkin jo ensimmäisen tunnin sisällä ja ohjaaja James Wan on onnistunut rakentamaan erittäin jännittävän tunteen. Wan käyttää äkkisäikäytyksiä mestarillisesti, muttei kuitenkaan luota niihin, vaan osaa luoda myös kunnon karmivaa henkeä. Elokuvan erinomainen kuvaus ja leikkaus vahvistavat tunnelmaa, ja katsojasta tuntuu välillä siltä kuin olisi kauhutalossa hahmojen kanssa. Turhaa kolmatta lasta ja paria hömelöä sivuhahmoa lukuunottamatta leffan henkilöt ovat oivallisia - etenkin pääpari Renai ja Josh, joita Rose Byrne ja Patrick Wilson taidokkaasti näyttelevät. Hahmoista oppii todella välittämään, minkä takia heidän poikansa kohtalosta välittää enemmän. Jos loppuhuipennuksen meininkiä olisi hieman pienennetty, olisi filmi tehokkuudessaan parempi. Nyt jo Riivattu on kuitenkin oiva kauhuelokuva, mitä suosittelen lämpimästi genren faneille. Jos etsitte pelottavaa elokuvaa kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan, sopii Riivattu siihen täydellisesti. Filmin loppuhuipennus tuntuu tosiaan viime hetkellä lisätyltä, jotta elokuvalle olisi mahdollista tehdä jatkoa. Mahdollinen studiopomo oli kuitenkin oikeassa, sillä elokuva oli tarpeeksi iso hitti, joten muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013).

Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä todella lyhyt pelottelu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious, 2010, Alliance Films, IM Global, Haunted Movies

Arvostelu: Easy A (2010)

EASY A

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.

Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista (2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.

Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.

Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.

Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.

Yhteenveto: Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: The Rental (2020)

THE RENTAL

Ohjaus: Dave Franco
Pääosissa: Dan Stevens, Alison Brie, Sheila Vand, Jeremy Allen White, Toby Huss ja Anthony Molinari
Genre: trilleri, kauhu, draama
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

The Rental on näyttelijä Dave Francon esikoisohjauselokuva. Franco itse keksi elokuvan tarinan ja työsti sen käsikirjoituksen yhdessä Joe Swambergin kanssa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internet-levitykseen. Suomessa The Rental saa nyt teatteriensi-iltansa. Odotukseni eivät olleet korkeat elokuvaa kohtaan, mutta minua kiinnosti kuitenkin tietää, mitä Franco saisi aikaan kameran takana. Francon mukanaoloa lukuunottamatta en tiennytkään muuta kuin että kyseessä olisi jonkin sortin jännäri ja sen pohjalta menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kaksi pariskuntaa vuokraavat mökin viettääkseen yhdessä hauskaa viikonloppua. Siellä syntyy kuitenkin pian ongelmia, niin parisuhteiden sisällä kuin epäilyttävän ja karmivan vuokraisännän takia.

Mökille viikonloppua viettämään lähtevät pariskunnat ovat Charlie ja Michelle (Dan Stevens ja Francon vaimo Alison Brie) ja Mina ja Charlien pikkuveli Josh (Sheila Vand ja Jeremy Allen White). Näyttelijät ovat kyllä oivallisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa eivät onnistu sen kummemmin säväyttämään. Etenkin Michelle jää todella vaisuksi tapaukseksi, josta ei lopulta selviä mitään ja Brie joutuu vain tekemään parhaansa sen kanssa, mitä hänen miehensä kirjoittama käsikirjoitus tarjoaa. Parilla hahmolla on omat likaiset salaisuutensa, mitkä paljastuvat viikonlopun aikana, mutta nekään eivät tarjoa niin herkullista konfliktia kuin voisi toivoa.

Valitettavasti The Rental ei onnistunut tekemään kovinkaan kaksista vaikutusta, eikä Dave Franco säväytä millään lailla ohjaajana tai käsikirjoittajana. Itse asiassa hän vain osoittaa, että kuuluu juurikin kameran eteen eikä sen taakse. Franco tuntuu jopa yliyrittävän filminsä kanssa, mikä käy pian todella raskaaksi. Hän selvästi rakastaa vanhoja kunnon slasher-kauhuja sekä vähitellen piinaavaksi muuttuvia trillereitä ja yrittää tässä tehdä oman näkemyksensä niiden yhdistelmästä. Franco pyrkii jatkuvasti kääntämään katsojan odotuksia ja genren kliseitä päälaelleen ja menee jopa siihen pisteeseen asti, että ne muuttuvat elokuvan isoksi kompastuskiveksi. Elokuva keskittyy aivan liikaa siihen, ettei se kulkisi tuttuja polkuja, jolloin sen äkilliset käännähdykset ja paljastukset vain heikentävät filmiä.

Tämän lisäksi iso ongelma The Rentalissa on sen valtava epätasaisuus. Välillä jopa tuntuu, ettei Franco itsekään tiedä, millaista elokuvaa haluaisi tehdä. Joskus elokuva yrittää olla psykologinen trilleri, toisinaan taas parisuhdedraamaa. Lopuksi leffa vääntää nupit kaakkoon yrittäessään muuttua slasheriksi. Hieman alle puolentoista tunnin elokuvaksi The Rental on hämmentävän pitkäveteinen, kun suuri osa ajasta käytetään puiseen ja puuduttavaan parisuhdedraamaan. Jännite katoaa vähän väliä ja pian katsoja huomaa, ettei jaksa välittää, miten hahmoille käy. Ja siinäkin päästään elokuvan kovaan yritykseen johtaa katsojaa harhaan. Elokuva esittää olevansa tietynlainen ja heti kun se pelkää, että katsoja hoksaa mistä on kyse, se yrittää pudottaa kärryiltä tekemällä käännöksen vasempaan. Yhdessä kohtauksessa eräs hahmoista jopa ärsyttävästi tokaisee, että katsojan tavoin hänkin odotti tietyn asian menevän tietyllä tavalla. Ihan lopussa elokuva pyrkii mullistamaan koko teoksen merkityksen, mutta samalla se vain saa katsojan miettimään, mikä tämän leffan pointti lopulta edes oli? Jotain leffa yrittää sanoa ennakkoluuloista, mutta siinäkin se jää puolitiehen.

Käsikirjoitukseen ongelmia muodostavat myös pöhköt tavat pohjustaa asioita, sekä tönkkö dialogi, mikä vain pahentaa sitä, kuinka pökkelöä elokuvan masennusdraamailu on. Onneksi filmin tekninen puoli on kuitenkin pääasiassa laadukasta. Etenkin yöllinen ja sumuinen poreallaskohtaus on upean näköinen. Valaistusta käytetään onnistuneesti hyödyksi yökohtauksissa. Äänimaailmakin on ihan toimiva, eivätkä kauhukohtaukset syyllisty typerän yliampuviin ääniefekteihin säikäytyksien tehostamisessa. Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin musiikit ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat ja tuovat oman lisäyksensä vain parissa toiminnallisemmassa kohtauksessa.

Yhteenveto: The Rental on harmillisen laimea jännärintapainen, joka ei oikein itsekään tiedä, mitä se yrittää olla. Mukaan on yritetty yhdistää psykologista trilleriä, parisuhdedraamaa ja slasheria, mutta elokuva ei onnistu missään osa-alueessa. Parisuhdedraama on kuivaa, masentavaa, pitkäveteistä ja se katkoo vähäiset jännityksen yritykset. Slasherkauhuilu taas tuodaan mukaan niin myöhään, että se tuntuu jopa viime hetken ratkaisulta ja lisäkuvausten aikaansaannokselta. Tunnelman ja tyylin epätasaisuuden lisäksi myös kerronta on todella kömpelöä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Dave Franco yrittää leikitellä kliseillä ja lajityypeille yleensä kuuluvilla jutuilla, mutta kokee pakottavaa tarvetta kääntää jatkuvasti kaiken päälaelleen. Franco on aivan liian keskittynyt siihen, että elokuva kääntyy joka risteyksessä juuri toiseen suuntaan kuin katsoja olettaa, mikä muodostuu lopulta vain haitalliseksi leffalle. Lisäksi filmin sanomat jäävät täysin puolitiehen. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sillä, mitä pökkelö käsikirjoitus ja kehno dialogi tarjoavat. Myös tekninen toteutus on taidokasta, mutta kun ohjaus ja käsikirjoitus epäonnistuvat näin pahasti, ne vesittävät myös leffan hyvät puolet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Rental, 2020, Black Bear Pictures

Arvostelu: Mafiaveljet (Goodfellas - 1990)

MAFIAVELJET

GOODFELLAS

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci, Lorraine Bracco, Paul Sorvino, Frank Sivero, Frank Vincent, Frank DiLeo, Tony Darrow, Michael Imperioli, Catherine Scorsese, Gina Mastrogiacomo ja Samuel L. Jackson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

Goodfellas, eli suomalaisittain Mafiaveljet perustuu Nicholas Pileggin kirjaan Wiseguy vuodelta 1985, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Henry Hillin elämästä gangsterina. Ohjaaja Martin Scorsese oli aina ollut kiehtoutunut mafiamaailmasta ja hän innostuikin Pileggin kirjasta. Scorsese soitti välittömästi Pileggille, jonka mukaan Scorsese oli sanonut "olen odottanut tätä kirjaa koko elämäni", mihin Pileggi oli vastannut "olen odottanut tätä puhelua koko elämäni". Scorsese alkoi suunnitella elokuvaa, mutta teki samalla Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988). Scorsese ja Pileggi kirjoittivat yhdessä leffan käsikirjoitusta ja päättivät muuttaa nimen "Wiseguysta" Goodfellasiksi, sillä Brian De Palma oli juuri tehnyt rikoselokuvan nimeltä Wise Guys (1986). Kuvausharjoituksissa Scorsese antoi näyttelijöille paljon vapauksia ja kirjoitti tekstiä uudestaan näyttelijöiden esiintymisen pohjalta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1989 ja lopulta Mafiaveljet sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa sai lukuisia palkintoehdokkuuksia, kuten kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, seitsemän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, leikkauksen ja puvustuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan. Nykyään Mafiaveljiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana ja esimerkiksi IMDb-sivulla leffa on päässyt parhaiden elokuvien listalla sijalle 19. Itse en valitettavasti ollut aiemmin katsonut tätä elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa. Nyt kun elokuva viettää 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin korjata tämän vääryyden ja sivistää itseäni Mafiaveljillä.

Henry Hill on halunnut olla gangsteri niin kauan kuin hän vain muistaa. Lapsesta asti Henry on pyrkinyt mafian piireihin ja vuosien varrella hänestä alkaa muodostua isokin kiho.

Pääroolissa Henry Hillinä nähdään Ray Liotta (nuorena Henrynä Christopher Serrone). On mielenkiintoista seurata Henryn matkaa mafiapiireissä ja nousua kohti huippua. Vaikka katsoja tietää, että hahmo tekee rikollisia hommia, on häntä vaikea olla kannustamatta onnistumaan. Henryn kertojaäänen avulla pääsemme entistä paremmin hahmon pään sisälle ja näemme tapahtumat hänen silmiensä kautta. Liotta on erittäin pätevä roolissaan ja hänkin kehittyy matkan varrella. Liottan täytyy uppoutua gangsterin osaan yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja suoriutuu roolistaan uskottavasti läpi filmin.

Liotta jää kuitenkin näyttelijänä Henryn mafiaveljiä, Jimmy Conwayta ja Tommy DeVitoa näyttelevien Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin. Kaksikko kahmi ehdokkuuksia ja itse palkintoja rooleistaan ja täysin ansaitusti. Varsinkin Pesci on täydellinen Tommyna, herkutellen roolillaan läpi leffan ja kiroillen lähes joka repliikissään. Hänen hahmonsa Tommy on pidettävä, mutta samalla hieman karmiva, sillä hänellä on lyhyt pinna ja herkkä liipaisinsormi. De Niro taas huokuu karismaa ja hän on nappivalinta hienosti pukeutuvan ja käyttäytyvän Jimmyn rooliin, joka voi kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua vaaralliseksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lorraine Bracco Henryn tyttöystävänä Karenina, Paul Sorvino gangstereiden toimia seuraavana ja tuomitsevana Pauliena, sekä Martin Scorsesen äiti Catherine Scorsese Tommyn äitinä. Martinin isä, Charles Scorsese tekee pienen roolityön leffassa, kuten tekee myös Samuel L. Jackson, joka ei vielä tätä tehdessään ollut iso stara. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä siinä, mitä he tekevät. Jokainen hyppää omaan osaansa täydellä antaumuksella - vaikka rooli kestäisi vain yhden kohtauksen verran.

Lukiessaan Nicholas Pileggin Wiseguy-kirjaa, Martin Scorsese äimisteli, ettei mikään muu opus ollut vienyt häntä yhtä taidokkaasti mafiaelämään mukaan ja hän halusi tarjota katsojalle samanlaisen kokemuksen elokuvallaan. Ja siinä hän totta vie onnistui. Mafiaveljet on erinomainen filmi, mikä kuljettaa katsojansa täydellisesti mafiakulttuuriin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. On todella kiehtovaa nähdä gangstereiden elämää ja heidän tapojaan. Katsoja ymmärtää helposti, miksi joku haluaisi ryhtyä sellaiseen elämään, vaikka samalla (ainakin toivottavasti) tietää myös, että se on väärin ja vaarallista - ei vain muille, vaan myös itselle. Jos pääset mafiaan mukaan ja he hyväksyvät sinut, olet osa heitä ja he osa sinua. Jos teet kuten käsketään, et väitä vastaan ylemmälle taholle, maksat velkasi ja käyttäydyt hyvin, tämä jengi on kuin toinen perheesi. He ovat valmiita suojelemaan sinua vaikka omalla hengellään ja kostavat sinun kuolemasi. Jos taas vaikkapa jätät rahoja maksamatta, etkä toimi ohjeiden mukaan ja vielä jos teet näin toistamiseen, voit päätyä takakonttiin ja hakattavaksi - tai pahempaa, suoraan hautaan luoti kallossa.

Sen lisäksi, että Mafiaveljet esittää gangsterikulttuurin kiehtovasti ja Henryn matkan siellä vangitsevasti, on elokuva muutenkin koukuttava. Martin Scorsesen huikea ohjaus, sekä hänen ja Nicholas Pileggin fantastinen käsikirjoitus pitävät katsojasta kiinni leffan alusta loppuun. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä, sillä elokuva on kaiken aikaa liikkeessä. Se tarjoaa koko ajan mielenkiintoista seurattavaa, eikä koskaan pysähdy - aivan kuin näiden gangstereiden elämä. Filmi kehittyy läpi leffan Henryn tavoin ja on hyvin vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Scorsesen ja Pileggin kirjoittama dialogi ja se, miten näyttelijät sen lausuvat, on ehdottomasti yksi elokuvan parhaista puolista. Replikointi on läpi elokuvan mestarillista ja jo ihan vain hahmojen keskustelut pitävät kiinnostuksen täysillä yllä, etenkin kun tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä keskusteluissa mukana. Dialogi on luontevaa - täydellisyyteen hiottua, mutta silti spontaania. Hahmojen väliset keskustelut ovat usein myös todella hauskoja. Elokuva herätti ilmestymisestään lähtien kohua voimakkaalla kielenkäytöllään, mutta omasta mielestäni yli 500 kertaa kuultava "fuck" toimii vain pisteenä i:n tai kirsikkana kakun päällä. Leffa ei myöskään pelkää esittää brutaalia väkivaltaa, kun sille päälle sattuu - aivan kuten todellinen gangsteri.

Mafiaveljet on myös teknisesti todella taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja leikkauksessa rytmi on hiottu mahdollisimman iskeväksi. On aivan nerokas idea pysäyttää kuva joka kerta, kun Henry oppii jotain uutta. Aluksi ruudun pysäyttäminen voi tuntua erikoiselta, mutta sekin muuttuu luontevaksi filmin aikana. Leikkaustyyli vaihtelee pitkin leffaa, osoittaen mafiaelämän hektisyyden ja jatkuvan muutoksen. Samalla se pitää kerrontatyylin jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Lavasteisiin on panostettu ja puvustajat ovat pistäneet gangsterit hienoihin pukuihin. Maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten ovat myös ääniefektit. Läpi elokuvan on tehty erittäin mainioita kappalevalintoja, mitkä säestävät tapahtumia erinomaisesti.

Yhteenveto: Mafiaveljet on upea gangsterifilmi, mikä viskaa katsojan mafian kiehtovaan maailmaan ja pitää rautaisessa otteessaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tarina koukuttaa heti ensimmäisestä kohtauksesta ja ikonisiksi muodostuneista ensirepliikeistä lähtien. Gangsterien tavoin itse filmikin on usein armoton, mutta samalla myös todella viihdyttävä. Se sisältää paljon hauskoja hetkiä, mutta se osaa myös äityä brutaaliksi. Ray Liotta on todella hyvä pääroolissa Henry Hillinä, jonka elämää on mielenkiintoista seurata. Silti hän jää pahasti mielettömän fantastisten Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin, jotka loistavat molemmat kirkkaina. Jokainen Pescin lausuma kirosana parantaa filmiä entisestään. Muutenkin elokuvan dialogi on läpikotaisin erinomaista ja on yksi osasyy koukuttavuuteen - hahmojen keskusteluja on vain niin vangitsevaa seurata. Martin Scorsesen ohjaus on huikeaa ja hän hyödyntää erilaisia tehokeinoja, kuten pysäytyskuvia nerokkaasti. Tekninen toteutus on muutenkin taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Mafiaveljet on aivan mahtava elokuva, mitä suosittelen lämpimästi kaikille - jopa niille, joita rikosleffat eivät yleensä kiinnosta. Mafiaveljet on niin hieno teos, että sen kautta voi monille katsojille avautua täysin uusi maailma elokuvien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goodfellas, 1990, Warner Bros.