Arvostelu: Tosi valheita (True Lies - 1994)

TOSI VALHEITA

TRUE LIES

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jamie Lee Curtis, Tom Arnold, Art Malik, Bill Paxton, Tia Carrere, Eliza Dushku, Grant Heslov, Marshall Manesh ja Charlton Heston

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

True Lies, eli suomalaisittain Tosi valheita on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta toimintakomediasta La Totale! vuodelta 1991. James Cameron kiinnostui tekemään oman elokuvasovituksensa leffan pohjalta ja tarjosi Arnold Schwarzeneggerille pääosaa, joka suostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993, joiden aikana elokuvan budjetti paisui ennätyksellisen suureksi - kyseessä oli ensimmäinen elokuva, joka maksoi yli sata miljoonaa dollaria. Lopulta Tosi valheita sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista menestyksistä, joka keräsi positiivista palautetta myös kriitikoilta, sai parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden ja voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Tosi valheita ensimmäistä kertaa joskus lapsena, kun isäni esitteli minulle Arnold Schwarzeneggerin tuotantoa. Pidin elokuvasta, mutten ole nähnyt sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen noin kymmenen vuoden jälkeen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Perheensä silmissä Harry Tasker on tavallinen tietokonekauppias, mutta todellisuudessa Harry on salainen agentti. Harry on parhaillaan tutkimassa ydinaseita Yhdysvaltoihin salakuljettavaa terroristiorganisaatiota, kun hän saa vihiä, että hänen vaimollaan olisi salasuhde.

Ohjaaja James Cameronin scifitoimintaelokuvia Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tähdittänyt ja niiden myötä Hollywoodin kovimmaksi toimintastaraksi noussut Arnold Schwarzenegger nähdään elokuvan pääroolissa Harry Taskerina, salaisena agenttina, joka valehtelee vaimolleen Helenille (Jamie Lee Curtis) ja tyttärelleen Danalle (Eliza Dushku) olevansa tietokoneiden kaupittelija, joka myyntireissujensa takia joutuu vähän väliä poistumaan maasta. Schwarzenegger sopii tietty täydellisesti vakoojaksi, joka pistää pahiksia kumoon toimintakohtauksissa ja murjoo samalla pöljiä vitsejä. Hän ei onneksi vedä rooliaan tosikkona, vaan hän tarjoaa paljon aidosti hauskoja hetkiä olemuksellaan ja ilmeillään. Mainio on myös Curtis tietämättömänä vaimona, jolla on kanssa oma salaisuutensa. Dushku suoriutuu mallikkaasti osastaan perheen tyttärenä.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Arnold Harryn työparina Gibinä, Art Malik terroristiorganisaatio Verenpunaisen jihadin johtajana Salim Abu Azizina, Tia Carrere taiteesta kiinnostuneena Juno Skinnerinä, sekä Cameronin luottonäyttelijä Bill Paxton kenties uransa parhaassa roolissa Simonina, jonka kanssa Harry epäilee vaimonsa vehtailevan. Arnold on oivan vekkuli pari pääsankarille, Malikin istuessa passelisti varsin stereotyyppisen terroristipomon osaan. Hahmon ja hänen johtaman liikkeensä motiiveja tuodaan esille yhdessä kohtauksessa, missä olisi mahdollista ottaa kantaa Yhdysvaltojen kyseenalaisiin toimiin Lähi-Idässä, mutta lopulta Salimista maalaillaan aika yksiulotteinen roisto.

Ai että, enpä muistanutkaan Tosi valheita olevan näin hyvä elokuva! Muistin kyllä pitäneeni filmistä, mutta uusintakatselulla elokuvahan osoittautui aivan mahtavaksi. Leffa koukuttaa heti alussa mukaansa James Bond -agenttiklassikoista (1962-) paljon lainaavalla vakoojatehtävällä, jossa smokkiin pukeutunut Harry käy ensin liehittelemässä neitokaista juhlissa ja pakenee sitten paikalta hiihtävät sotilaat perässään. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että mistään ryppyotsaisesta patsastelusta ei ole kyse, vaan filmiä on tehty pilke silmäkulmassa. Leffa on täynnä hulvattomia vitsejä ja hetkiä, ilman että elokuva muuttuu koskaan miksikään puhtaaksi komediaksi tai koheltamiseksi. Erityisesti osio, jossa Harry alkaa arvella Helenin pettävän häntä, on hykerryttävän hauska, Harryn etsiessä eksentrisen miehen käsiinsä.

Elokuvan tarina vie tehokkaasti mennessään ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin salasuhdekuvion avautumista kuin Harryn päätehtävää pysäyttää Verenpunainen jihad, ennen kuin tämä toteuttaa uhkauksensa ydinaseillaan. Meno toki sen kuin paranee, kun nämä kaksi juonikuviota risteytyvät ja Harrylla on varsinainen soppa selvitettävänään. Elokuva tarjoaa tasaväkisesti niin hyvää huumoria kuin toinen toistaan sähäkämpiä toimintakohtauksia. Cameron oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt ehkä kaikkien aikojen parhaan toimintaelokuvan, Terminator 2:n ja vaikkei hän sitä tässä ylitäkään, hän esittelee jälleen huikeita lahjojaan genren saralla. Tosi valheita on täynnä mitä luovempia taisteluita ja takaa-ajoja, joissa hyödynnetään kekseliäästi niin moottoripyöriä kuin hevosia, autoja ja hävittäjälentokoneitakin. Elokuvan liki kahden ja puolen tunnin kesto alkaa hieman tuntua yhä vain isommaksi paisuvassa loppuhuipennuksessa, mutta pääasiassa leffa pitää kutinsa loppuun asti ja kasvattelee jännitystä tehokkaasti.

Cameron tasapainottelee vakuuttavasti toiminnan ja huumorin välillä niin ohjauksessaan kuin käsikirjoituksessaan. Tekstin komedia ei synny pääasiassa mistään hihhahhoo-hölmöilystä, vaan ovelasti keksityistä skenaarioista ja hahmojen reaktioista niihin. Teknisiltä ansioiltaan Tosi valheita on erittäin vakuuttava teos, eikä ajan julma hammas ole purrut siihen oikeastaan ollenkaan. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää pienesti, mutta pääasiassa elokuvan kerronta soljuu vahvasti eteenpäin. Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä. Äänimaailma tykittelee hyvin niin efektiensä kuin Brad Fiedelin musiikkien puolesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

True Lies, 1994, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Love Lies Bleeding (2024)

LOVE LIES BLEEDING

Ohjaus: Rose Glass

Pääosissa: Kristen Stewart, Katy O'Brian, Jena Malone, Ed Harris, Dave Franco, Anna Baryshnikov, David DeLao ja Orion Carrington

Genre: rikos, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Love Lies Bleeding on Kristen Stewartin tähdittämä uutuuselokuva. Tehtyään kehutun kauhuleffan Saint Maudin (2019), ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass ryhtyi työstämään uutta tarinaa ja sai A24- ja Film4-yhtiöt projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja Love Lies Bleeding sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla, muun muassa Suomen Night Visionsissa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun sitä alettiin hehkuttamaan alkuvuodesta. Kun Love Lies Bleedingille annettiin pieni teatterikierros Suomessa, päätin käydä katsomassa, mistä oikein on kyse?

Kuntosalia pyörittävä Lou tapaa salilla treenaavan kehonrakentaja Jackien ja he huomaavat pian joutuneensa keskelle vaikeaa tapahtumaketjua, johon liittyy rakkautta, valheita ja verenvuodatusta.

Love Lies Bleedingin keskiössä ovat Kristen Stewartin näyttelemä Lou ja Katy O'Brianin näyttelemä Jackie. Lou työskentelee kuntosalilla ja eräänä päivänä salille saapuu treenaamaan Jackie, joka on ohikulkumatkalla kohti Las Vegasissa järjestettävää kehonrakennuskilpailua. Loun ja Jackien välille roihahtaa nopeasti tunteita ja Stewartin ja O'Brianin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Stewart ei pysty mielessäni varmaan ikinä karistamaan Twilight-imagoaan, joten pääsen joka kerta yllättymään yhtä positiivisesti, että nainen on oppinut näyttelemään vampyyrirainojen päätyttyä. Stewart on mainio Louna, mutta vielä parempi on O'Brian, jota on aiemmin nähty lähinnä pienemmissä sivurooleissa esimerkiksi Star Wars -sarja The Mandalorianissa (2019-) ja Marvelin supersankarileffa Ant-Man and the Wasp: Quantumaniassa (2023). O'Brian omaa tosielämästä kehonrakennustaustaa ja hän onkin treenannut kehonsa varsinaiseen huippukuntoon, istuen siis jo ulkoisesti täydellisesti osaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ed Harris Loun laittomuuksia puuhailevana isänä, Jena Malone Loun siskona Bethinä ja Dave Franco tämän väkivaltaisena miehenä J.J.:nä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti osistaan, joskin Malonen ruutuaika jää hassun vähäiseksi. Harris on tuttuun tapaansa karismaattinen ja Franco esittää tympeää aviomieshahmoaan oivallisesti.

Tiesin Love Lies Bleedingistä etukäteen vain sen, että pääroolissa nähdään Kristen Stewart ja tarina liittyy jotenkin lesboihin kehonrakentajiin. Suosittelenkin, että elokuvasta tietää mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä lähes sokkona katseltuna se tarjosi varsinaisen kyydin ja jätti lopuksi hämilleen, että mitäköhän helvettiä tuli juuri nähtyä - vähän samaan tapaan kuin ohjaaja Rose Glassin esikoisleffa Saint Maud teki. Elokuvaa on hyvin vaikeaa luokitella mihinkään lokeroon, sillä se on aikamoinen ja yllättävän toimiva yhdistelmä eri lajityyppejä. Siitä löytyy romantiikkaa, draamaa, hieman vinksahtanutta komediaa, kylmäveristä trilleriä, sekä psykedeelisiä näkyjä ja jopa body horroria. Love Lies Bleeding onkin ehtaa A24-kamaa.

Elokuva käynnistyy kahden kuntoilusta intoilevan naisen rakkaustarinana, mutta homma saa pian yllättäviä mutkia ja muita käänteitä, jotka vievät tätä varsin ennalta-arvaamatonta kertomusta eteenpäin. Jännitys tiivistyy ja tapahtumaketju eskaloituu yhä vain hurjemmaksi, kunnes loppuhuipennus tarjoaa aimo laidallisen todellista outoutta. Yliampuva finaali on toisaalta veikeä, mutta toisaalta myös pieni pettymys mainion rakentelun jälkeen.

Rose Glass osoittaa toistamiseen taitojaan kameran takana. Hänen ohjauksensa on oivallista ja yhdessä Weronika Tofilskan kanssa laadittu käsikirjoitus pääasiassa mainio. Love Lies Bleeding on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Erityisesti punaisen valon täyttämät kohtaukset ovat tyylikästä katseltavaa. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta jösses, kun elokuva on täynnä toinen toistaan kamalampia hiustyylejä. Tehosteet ajavat asiansa ja äänipuoli on kunnossa Clint Mansellin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Lies Bleeding, 2024, A24, Film4, Escape Plan Productions, Lobo Films

Arvostelu: Beverly Hills kyttä: Axel F (Beverly Hills Cop: Axel F - 2024)

BEVERLY HILLS KYTTÄ: AXEL F

BEVERLY HILLS COP: AXEL F

Ohjaus: Mark Molloy

Pääosissa: Eddie Murphy, Taylour Paige, Joseph Gordon-Levitt, Kevin Bacon, John Ashton, Judge Reinfold, Paul Reiser, Bronson Pinchot ja Luis Guzmán

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli kehuttu jättimenestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) otettiin vielä ihan hyvin vastaan, mutta Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994) oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi, joten ideat nelososasta kariutuivat. Murphy halusi kuitenkin sinnikkäästi tehdä vielä yhden elokuvan ja työstikin sitä yhdessä tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa vuosikausia. Jossain kohtaa suunnitelmissa kävi televisiosarja, mutta tuo idea kuopattiin, kun testiyleisö reagoi negatiivisesti pilottijaksoon. Nelososaa työsti yksi kerrallaan useampi käsikirjoittaja ja ohjaajan penkilläkin kävi muutama tekijä, kunnes lopulta Will Beall, Tom Gormican ja Kevin Etten saivat aikaiseksi tyydyttävän tekstin ja Mark Molloy vahvisti paikkansa ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2022 ja nyt kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Beverly Hills kyttä: Axel F on saapunut Netflixiin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Beverly Hills kytästä, mutta kuten moni muu, minäkin koen sarjan tason heikenneen jokaisen uuden osan myötä. Odotukseni eivät olleet korkeat neljättä elokuvaa kohtaan, mutta päätin tietty katsoa Beverly Hills kyttä: Axel F:n heti sen julkaisupäivänä.

Detroitilaiskyttä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, auttamaan asianajajatytärtään, kun tämä ajautuu kiipeliin, yrittäessään todistaa poliisivoimien korruptiota.

Kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Eddie Murphy tekee vihdoin ja viimein paluun kenties uransa tunnetuimpaan rooliin Axel Foleynä, detroitilaispoliisiin, jonka ihan oikeasti kannattaisi hankkia siirto Beverly Hillsiin, sillä sinne hän ajautuu joka tapauksessa kerta toisensa perään. Siinä, missä Murphy teki Beverly Hills kyttä 3:n tunnetusti pelkän rahan takia, tällä kertaa häntä on selvästi ihan oikeasti kiinnostanut Axelin esittäminen ja mies onkin riemastuttavassa vedossa läpi elokuvan. Murphyllä on ikää jo yli 60 vuotta, mutta tuo ei näytä painavan häntä yhtään, vaan hän painelee menemään hyvässä hengessä, toistellen hahmonsa tuttuja, ilahduttavia maneereja.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold etsivä Billy Rosewoodina, John Ashton poliisipäällikkö John Taggartina, sekä Paul Reiser poliisipäällikkö Jeffreynä, joista kahta jälkimmäistä ei ollakaan nähty sarjassa sitten kakkosleffan. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Axelin asianajajatytär Jane (Taylour Paige), etsivä Abbott (Joseph Gordon-Levitt), kapteeni Grant (Kevin Bacon) ja huumekartellin pomo Chalino (Luis Guzmán). Tuttujen naamojen näkeminen nostaa hymyn huulille, etenkin kun Reinholdia, Ashtonia ja Reiseriä ei olla nähty missään isossa leffassa vuosiin. Paige, Gordon-Levitt, Bacon ja Guzmán hyppäävät menevästi tulokkaina sarjaan mukaan ja Murphy ja Paige onnistuvat tarpeeksi hyvin vakuuttamaan olevansa isä ja tytär, jotka eivät ole aikoihin olleet missään väleissä.

Enpä olisi uskonut, että kolmen vuosikymmenen jälkeen ilmestyvä ja varsinaisessa tuotantohelvetissä ryvennyt Beverly Hills kyttä nelonen voisi olla hyvä elokuva, mutta niin vain Axel F pääsi yllättämään positiivisesti. Ei elokuva mikään ihmeellinen tapaus ole, eikä se pääse lähellekään alkuperäistä toimintakomediaklassikkoa, mutta on se huomattava parannus heikon kolmososan jälkeen. Omasta mielestäni se on aika lailla samaa tasoa kakkosen kanssa. Elokuvan juoni ei ole erityisen kaksinen tai edes järin kiinnostava, eikä sen paljastuksia ole vaikea arvata etukäteen.

Mutta voi pojat, kun Eddie Murphy pääsee vauhtiin, niin elokuva onnistuu kyllä viihdyttämään mukavasti. Elokuva tarjoaa useita todella hauskoja hetkiä. On jälleen hilpeää seurata, kun Axel yrittää lennosta esittää jotakuta muuta, yrittäessään päästä jonnekin tai muuten vain juksuttaakseen toisia. Mukana on paljon hupaisaa sanailua ja pidin siitä, ettei kielenkäyttöä oltu juurikaan siivottu, vaan ärräpäät lentelevät kaiken aikaa kuten alkuperäisessä. Toimintakohtauksetkin tarjoavat menevää hupia, etenkin mahdollisimman epäkäytännöllisillä kulkuneuvoilla toteutetut takaa-ajot. Lopussa nähdään tälläkin kertaa hitusen yliampuvaksi äityvää räiskintää. Beverly Hills kyttä: Axel F pelaa siis varsin tutuilla korteilla, mutta hei, jos se ei ole rikki, niin miksi lähteä korjaamaan? Näyttelijöillä ja tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja tämä hauskuus välittyy hyvin kotikatsomoon. Niinkin hauskaa, että Murphyn ja tuottaja Jerry Bruckheimerin mukaan viides leffa on jo suunnitteilla.

Aluksi ohjaajana oli tarkoitus toimia Brett Ratner, mutta kun tuotanto ei vuosien varrella edennyt, hän jättäytyi projektista ja hänet korvattiin Adil El Arbilla ja Bilall Fallahilla, jotka lopulta myös jättivät hankkeen tehdäkseen Batgirl-elokuvan, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Paikan sai lopulta Mark Molloy, joka on aiemmin tehnyt lähinnä mainoksia. Molloy hoitaa tonttinsa yllättävänkin kelvollisesti, joskin häntä auttaa se, kuinka mainiossa vedossa Murphy on. Will Beallin, Tom Gormicanin ja Kevin Ettenin kynäilemä käsikirjoitus ei ole tutkittavan tapauksensa puolesta kummoinen, mutta siitä löytyy hauskoja hetkiä, sekä menevää draamaa Axelin ja hänen tyttärensä väliltä. Beverly Hills kyttä: Axel F on myös hyvin kuvattu ja lavastettu. Tietokonetehosteet näyttävät ajoittain kiusallisen halvoilta, mutta äänimaailma on menevästi kyhätty. Lorne Balfen säveltämät musiikit hyödyntävät paljon kasariestetiikkaa syntikoilla ja toki Harold Faltermeyerin loihtima aivan mieletön korvamatotunnari on ripoteltu mukaan pitkin elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop: Axel F, 2024, Netflix, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: I, Robot (2004)

I, ROBOT

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan, Alan Tudyk, Bruce Greenwood, Chi McBride, Shia LaBeouf, James Cromwell, Adrian L. Ricard ja Fiona Hogan

Genre: scifi, toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Robotiikan kolme lakia:

1. laki: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai asettaa ihmistä tilanteeseen, missä hän olisi vaarassa vahingoittua.

2. laki: Robotin on toteltava kaikkia ihmisen antamia käskyjä, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa.
3. laki: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos tämä on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen lain kanssa.

I, Robot on Will Smithin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Vintarin vuonna 1995 työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "Hardwired", jonka oli tarkoitus olla agathachristiemäinen murhatutkimus scifielementeillä. Aluksi projektin nappasi Walt Disney -yhtiö ja Bryan Singerin oli tarkoitus ohjata elokuva. Myöhemmin 20th Century Fox nappasi leffan itselleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Päätähdeksi kiinnitettiin alustavasti Arnold Schwarzenegger, mutta kun tämä joutui aikataulullisista syistä luopumaan leffasta, tilalle palkattiin Will Smith. Studion pyynnöstä Vintar muovasi käsikirjoitustaan paljon ja sisällytti mukaan elementtejä ja hahmoja Isaac Asimovin tieteistarinoita sisältävästä novellikokoelmasta Robotit (I, Robot - 1950). Samalla myös elokuvan nimi päätettiin vaihtaa, kun kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003. Lopulta I, Robot sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja nappasi parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse näin I, Robotin ensi kertaa jo lapsena ja pidin elokuvasta tuolloin todella paljon. Katsoinkin elokuvan useampaan otteeseen, mutta viime katselusta saattaa olla vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kun huomasin I, Robotin täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Vuoden 2035 Chicagossa robotit toimivat ihmisten apulaisina ja turvana. Kun robottien luoja Alfred Manning yllättäen kuolee, muut uskovat kyseessä olevan itsemurha, kun taas robotteja inhoava etsivä Del Spooner uskoo yhden roboteista murhanneen Manningin.

Will Smith näyttelee Del Spooneria, chicagolaista etsivää, joka taitaa olla kaupungin ainoa robotteihin nuivasti suhtautuva henkilö. Siinä, missä muut ihastelevat uutta teknologiaa ja hyödyntävät robotteja arjessaan kaikkeen, Spooner katsoo menoa paheksuvasti ja luottaa mieluummin vanhanaikaisiin juttuihin. Hahmon robottivihalle löytyy syitä elokuvan edetessä ja katsoja voi ymmärtää Spoonerin ennakkoluuloisen asenteen. Smith tulkitsee hahmoaan oivallisesti. Hänestä löytyy karismaa toimintakohtauksiin ja tuttuun tapaansa hän murjoo vitsejä silloin tällöin. Pääasiassa Spooner on kuitenkin aikamoinen hapannaama.

     Elokuvassa nähdään myös James Cromwell robottien luojana ja heti elokuvan alussa kuolevana Alfred Manningina, Bruce Greenwood robotteja valmistavan firman toimitusjohtajana Robertsonina, Bridget Moynahan firmalla työskentelevänä tohtori Calvinina, Chi McBride poliisipäällikkö Bergininä, sekä Shia LaBeouf Spooneria ihailevana nuorukaisena Farberina. Alan Tudyk ääninäyttelee murhapaikalta löytyvää ja Spoonerin epäilemää NS5-robottia, sekä esittää myös tämän liikkeet tehostetiimin taltioitavaksi. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman alikehitetyiksi. Tudykin esittämä robotti on mielenkiintoinen tapaus, jota syvennetään hyvin elokuvan aikana.

Olipa mukavaa palata I, Robotin pariin useamman vuoden jälkeen, vaikkei elokuva enää iskenytkään yhtä lujaa kuin nuorempana. Kyseessä on varsin menevä tieteistoimintaraina, joka pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Se myös yhdistelee tarpeeksi onnistuneesti käsikirjoittaja Jeff Vintarin alkuperäistä visiota scifielementeillä höystetystä murhamysteeristä studion vaatimuksiin viihteellisemmästä toiminnasta ja otteisiin Asimovin tieteisklassikkoteksteistä. Elokuva tarjoaa näin dekkarimeininkiä futuristisessa maailmassa, sekä tasaisin väliajoin vauhdikasta toimintaa, hieman filosofisempaa pohdiskelua ihmisyydestä ja robotiikasta, ihmisen ja robotin suhteesta ja sen moraalista, sekä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta koneiden kanssa. 

Lukuun ottamatta yhä vain yliampuvammaksi muuttuvaa toimintaa, elokuva jää kuitenkin hieman raakileeksi osa-alueillaan ja kaipaisi lisäpotkua. Leffa latistuu vähän loppua kohti, kun Spoonerin tutkimus johtaa vihdoin todellisiin paljastuksiin. Katsojaa yritetään johtaa ontuvasti harhaan ja itse paljastus tuntuu vain tylsähköltä kopioinnilta scifigenren isoimmista klassikoista. Lopputaistelu äityy turhankin lennokkaaksi rymistelyksi ja sekaan ujutettu uskonnollisempi messias-puoli jää aika köykäiseksi. Näistä heikkouksista huolimatta I, Robot on kuitenkin parhaimmillaan erittäin mainio ja lopun ratkaisuistakin huolimatta filmi on pätevää popcorn-viihdettä viime minuuteille asti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Proyas, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa tummanpuhuva sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994). Proyas panostaa jälleen maailman rakentamiseen ja visuaaliseen puoleen, joskin hän ei ihan osu napakymppiin kuten kymmenen vuotta aiemmin. Tähän vaikuttaa Jeff Vintarin ja Akiva Goldsmanin hieman ailahteleva käsikirjoitus, sekä parhaat päivänsä nähnyt tekninen toteutus. I, Robot on kuvattu taidokkaasti ja siinä on näyttäviä lavasteita, mutta elokuvan erikoistehosteista tulee lähinnä mieleen vanhat videopelit. Robotit eivät enää nykypäivänä näytä järin uskottavilta ja taustoissakin on usein selvää, milloin näyttelijät ovat seisseet taustakankaiden edessä, jotka on jälkikäteen korvattu digiefekteillä. Puvustajat tekevät kelpo työtä, joskin on kiusallisen selvää, että Converse (ja autojen puolella Audi) on ollut iso sponsori leffassa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I, Robot, 2004, Twentieth Century Fox, Mediastream Vierte Film GmbH & Co. Vermarktungs KG, Davis Entertainment, Laurence Mark Productions, Overbrook Entertainment, Canlaws Productions

Arvostelu: Hiljainen paikka: Päivä yksi (A Quiet Place: Day One - 2024)

HILJAINEN PAIKKA: PÄIVÄ YKSI

A QUIET PLACE: DAY ONE

Ohjaus: Michael Sarnoski

Pääosissa: Lupita Nyong'o, Joseph Quinn, Alex Wolff ja Djimon Hounsou

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

John Krasinskin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä kauhuelokuva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osan Hiljainen paikka: Osa 2 (A Quiet Place Part II - 2021) lisäksi Krasinski kynäili yhdessä Jeff Nicholsin kanssa esiosatarinan, joka keskittyisi kuulon avulla metsästävien avaruusolentojen hyökkäyksen alkuun. Taiteellisten erimielisyyksien vuoksi Nichols kuitenkin jättäytyi projektista, jolloin hänet korvattiin Michael Sarnoskilla, Krasinskin innostuttua tämän esikoiselokuvasta Pigistä (2021). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt Hiljainen paikka: Päivä yksi saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti kahdesta ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta ja olinkin hieman pettynyt, kun paljastettiin, että seuraava osa ei jatkaisikaan tuttujen hahmojen tarinaa. Elokuvan traileri näytti kuitenkin lupaavalta, tekijät vaikuttivat paperilla hyviltä ja leffan keräämät kehut kriitikoilta ja katsojilta Yhdysvalloissa nostattivat odotuksiani. Kävinkin uteliain mielin katsomassa Hiljainen paikka: Päivä yhden sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kuolemansairas Sam jää kissansa Frodon kanssa jumiin New Yorkiin, kun supertarkan kuulonsa avulla metsästävät avaruusolennot hyökkäävät Maahan.

Hiljainen paikka: Päivä yksi ei jatka kahdesta ensimmäisestä elokuvasta tutun Abbottin perheen tarinaa, vaan esittelee uudet hahmot, jotka joutuvat taistelemaan henkensä edestä avaruusolentojen hyökkäyksen käynnistyessä. Keskiössä on aina mahtavan Lupita Nyong'on näyttelemä Sam, syöpää sairastava, varsin tympeä nainen, joka löytää iloa lähinnä kissastaan Frodosta (Schnitzel ja Nico, jotka ansaitsivat jonkin kissa-Oscarin roolisuorituksillaan), pizzasta ja runoista. Hahmo on mainio ja yksinelossaan hyvin erilainen kuin aiemmissa leffoissa nähty tiivis ydinperhe. Nyong'o ei ikinä suostu pettämään ja hän vakuuttaa tässäkin elokuvassa.

     Elokuvassa nähdään myös Alex Wolff syöpää sairastavien tukiryhmää vetävänä Reubenina, Stranger Things -sarjan (2016-) neljännen tuotantokauden myötä kuuluisuuteen ponkaissut Joseph Quinn lakia opiskelevana Ericinä, sekä Hiljainen paikka: Osa 2:ssa nähty Djimon Hounsou tutussa roolissaan Henrinä. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan, etenkin Quinn, jolle todella toivoo kaikkea hyvää Hollywoodissa. Seuraavaksi hänet nähdäänkin Marvelin The Fantastic Four -elokuvan (2025) Liekki-supersankarina. Quinn on todella sympaattinen Ericinä, joka pelkää kuolemaa ja löytää yllättävän toverin kuolemista jo odottavasta Samista. Quinnin ja Nyong'on väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta pidän silti siitä, ettei hahmojen välille ole ryhdytty kirjoittamaan väkinäistä romanssia.

Kukapa olisi vuosia sitten arvannut, että Amerikan Konttorista (The Office - 2005-2013) tuttu hassuttelija John Krasinski käynnistäisi tämän hetken parhaan elokuvasarjan, joka porskuttaisi lujaa vielä kolmannen leffansa myötä? Jännitin etukäteen, että kyseessä olisi rahan perässä tehty studioräpellys, jonka myötä vahvasti käynnistynyt elokuvasarja lässähtäisi, mutta mitäpä vielä. Hiljainen paikka: Päivä yksi on mahtava lisäys leffasarjaan ja vain sementoi elokuvasarjan asemaa parhaiden monsterileffojen rintamalla. Kyseessä on intensiivinen, mutta myös tehokkaan herkkä puolitoistatuntinen, joka kertoo väkevän tarinan, mutta aukoo myös ovia laajentaa leffasarjaa entisestään. Varsinaisen Osa 3:n lisäksi olisi kiinnostavaa nähdä lisää tarinoita tämän hiljaisen maailmanlopun tiimoilta. Kenties antologiamainen televisiosarja, jonka jokainen jakso kertoo oman tarinansa eri puolilta maailmaa?

Hiljainen paikka: Päivä yhdestä löytyy paljon tuttuja juttuja edellisosista ja mukana on jälleen useita kohtauksia, jolloin katsojakaan ei meinaa uskaltaa hengittää, sillä pelkää, että pieninkin pihahdus herättää näiden hirviöiden huomion. Jännittäviä kohtauksia on useita ja erityisesti eräs takaa-ajo metrotunnellissa saa sydämen hakkaamaan lujaa. Merkittävin osa jännitystä on kuitenkin se, että katsoja välittää seuraamistaan hahmoista ja juuri tämä puoli on elokuvan (ja koko sarjan) vahvuus. Samin ja Ericin selviytymiskamppailua jämähtää seuraamaan kuin vangittuna ja loppupäässä voi huomata, kuinka paljon onkaan tykästynyt näihin tyyppeihin.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Michael Sarnoski, jonka edellinen leffa, Nicolas Cagen tähdittämä Pig oli todella erilainen tapaus. Sarnoski osoittaa hallitsevansa yhä niin vahvan henkilödraaman kuin myös jännittävämmän hirviöspektaakkelin. Hän on panostanut hahmoihin ja tuo kauhun väliin myös sydämellisyyttä, sekä hieman huumoriakin. Hahmojen motiivi on tavallaan huvittava, mutta toisaalta myös varsin samaistuttava. Jäin käsikirjoituksessa kaipaamaan oikeastaan vain sitä, että hahmot olisivat itse vähitellen tajunneet olentojen metsästävän kuulonsa avulla, sillä nyt heille yksinkertaisesti kuulutetaan armeijan toimin, että kaikkien täytyy pysyä ihan hiirenhiljaa. Teknisiltäkin ansioiltaan Hiljainen paikka: Päivä yksi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Tuhoutuva Manhattan on luotu upean lavastuksen ja pääasiassa toimivien tietokonetehosteiden avulla. Äänimaailma on hyvin rakennettu Alexis Grapsasin säveltämän musiikin kera, tehostaen tietty tunnelmaa entisestään. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Quiet Place: Day One, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Sunday Night

Arvostelu: Kinds of Kindness (2024)

KINDS OF KINDNESS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie, Joe Alwyn, Hunter Schafer, Merah Benoit ja Yorgos Stefanakos

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Kinds of Kindness on ohjaaja-käsikirjoittaja Yorgos Lanthimosin uusi elokuva. Lanthimos ryhtyi työstämään elokuvaa heti, kun oli saanut edellisen elokuvansa, Poor Thingsin (2023) kuvattua. Hän kynäili elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Efthimis Filippoun kanssa ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Elokuvan työnimi oli aluksi "R.M.F." ja sitten "And", kunnes elokuva sai lopullisen nimensä ja nyt Kinds of Kindness saapuu Suomen elokuvateattereihin, jo alle puoli vuotta Poor Thingsin jälkeen. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Lanthimosin elokuvista, joten innostuin, kun kuulin, että hänen seuraava teoksensa ilmestyisi pian fantastisen Poor Thingsin perään. Kinds of Kindnessin traileri ei saanut minua erityisemmin innostumaan, mutta kävin silti katsomassa elokuvan uteliain mielin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolmiosainen antologia miehestä, jota kontrolloi hänen työnsä, poliisista, jota kontrolloi hänen kotielämänsä ja naisesta, jota kontrolloi hänen uskontonsa.

Kinds of Kindnessissa nähdään Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn kolmessa eri roolissa, elokuvan kolmessa eri tarinassa - "R.M.F.:n kuolema", "R.M.F. lentää" ja "R.M.F. syö voileivän". Lisäksi viimeisessä tarinassa esiintyy myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa Plemons näyttelee pääroolia, kun taas Poor Thingsiä tähdittänyt ja siitä parhaan naispääosan Oscar-palkinnonkin voittanut Stone nousee elokuvan edetessä yhä isommin valokeilaan ja toimii viimeisen tarinan päähahmona. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, jokaisen kanavoiden toki Lanthimosille ominaista jäykkää ja epäluonnollista tyyliä. Plemons ja Stone vakuuttavat päärooleissa, mutta erityisesti Poor Thingsissäkin nähty Dafoe on aivan huikea ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa.

Poor Things on edelleen suosikkini tämän vuoden elokuvista. Kyllä, lasken sen tämän vuoden elokuvaksi, sillä ennakkonäytöksistä huolimatta elokuvan virallinen Suomen ensi-ilta oli vasta tammikuussa 2024. Olin pitänyt Lanthimosin aiemmistakin elokuvista, mutta Poor Things löi minut täysin ällikällä ja oli kyse sitten ohjauksesta, käsikirjoituksesta, näyttelijätöistä, kuvauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, tehosteista tai musiikista, elokuva oli aivan huippuluokkaa jokaisella osa-alueella. Kuten hieman pelkäsin, ei Kinds of Kindness millään yllä samalle tasolle ja vaikka kyseessä on omilla meriiteillään oikein hyvä filmi, erinomaisen Poor Thingsin jälkeen tämä Lanthimosin uutuus tuntuu väkisinkin pettymykseltä.

Kinds of Kindnessin sisällöstä ei ole etukäteen juuri liikkunut tietoa ja traileritkin jättivät tarinan mysteerin varaan. Siksi halusin pitää juonikuvauksen mahdollisimman epämääräisenä. Kyseessä on tosiaan antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, jotka sidotaan erään R.M.F. -hahmon kautta yhteen. Lisäksi tarinoita yhdistää teema kontrollista, mitä käsitellään niin työpaikan, kodin ja parisuhteen kuin uskonnon kautta. Jokainen tarina on Lanthimosin tyylille ominaisesti edes jollain tapaa vinksahtanut - kuin kiero fantasiaversio tosimaailmasta. Elokuva ei pahemmin väännä juttujaan rautalangasta ja se jättääkin katsojan pohdiskelemaan ja pureskelemaan näkemäänsä pidemmäksi aikaa, ennen kuin on edes valmis sanomaan, pitikö näkemästään vai ei.

Oma päällimmäinen tunteeni Kinds of Kindnessin päätyttyä oli tosiaan pettymys. Elokuva ei onnistunut juuri missään kohtaa säväyttämään, vaan sen aikana leffa tuntui pikemminkin välityöltä Poor Thingsin ja Lanthimosin seuraavan, huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuulostavan elokuvan välissä. Elokuvan kolme tarinaa ovat kaikki mainioita, mutta jokainen niistä on myös turhan pitkä ja yhdessä ne venyttävät leffan keston liki kolmituntiseksi. Sekaan mahtuu vekkulia heittäytymistä, aimo annos absurdiutta, synkkää huumoria, yllätyksellisiä raakuuksia ja seksikohtauksia, sekä muuta, mitä Lanthimosin leffalta voi jo odottaa. Hyvien näyttelijäsuoritusten, yksittäisten huippuhetkien ja elokuvan läpi kantavan vahvan kontrolliteeman myötä Kinds of Kindness on varsin mainio teos, mutta omissa kirjoissani se jää Lanthimosin filmografian häntäpäähän.

Teknisiltä ansioiltaan Kinds of Kindness on oikein kelvollinen, mutta etenkin tällä saralla elokuva tuntuu auttamattoman vaisulta Poor Thingsiin verrattuna. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja maskeeraukset äityvät ajoittain verisiksi. Mikään osa-alue teknisellä puolella ei kuitenkaan juuri tee vaikutusta ja koin säveltäjä Jerskin Fendrixin pianonpimputtelut lähinnä häiritsevinä. Sen sijaan heti alussa soiva Eurythmicsin kappale Sweet Dreams (Are Made of This) istuu elokuvaan täydellisesti ja jo sen sanoituksesta voi poimia leffan teeman.

Some of them want to use you. Some of them want to get used by you.

Some of them want to abuse you. Some of them want to be abused.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kinds of Kindness, 2024, Searchlight Pictures, Film4, TSG Entertainment, Element Pictures

Arvostelu: Horizon: An American Saga - Chapter 1 (2024)

HORIZON: AN AMERICAN SAGA - CHAPTER 1

Ohjaus: Kevin Costner

Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi

Genre: western

Kesto: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.

Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.

     Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.

Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.

Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?

Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990).

Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment