Arvostelu: Pimeän uhka (Pitch Black - 2000)

PIMEÄN UHKA

PITCH BLACK

Ohjaus: David Twohy
Pääosissa: Vin Diesel, Radha Mitchell, Cole Hauser, Keith David, Rhianna Griffith, Lewis Fitz-Gerald, Claudia Black, John Moore, Sam Sari, Firass Dirani, Les Chantery ja Simon Burke
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Pitch Black, eli suomalaisittain Pimeän uhka on David Twohyn ohjaama scifikauhuelokuva, mitä tähdittää Vin Diesel yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Alunperin elokuvan idea oli todella erilainen kuin lopullinen leffa. Elokuva kulki aluksi nimellä "Nightfall" ja se kertoi lainsuojattomasta nimeltä Tara Krieg. Mukana ei ollut vielä avaruusolentoja, vaan hahmot olisivat kohdanneet jonkin sortin henkimaailman olentoja. Tarina kuitenkin muuttui, kun Twohy saapui tuotantoon ja alkoi pyörittellä ideaa. Lopulta kuvaukset käynnistyivät Australiassa vuonna 1999 ja Pimeän uhka sai maailmanensi-iltansa 18. helmikuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, eikä ollut mikään erityisen suuri hitti, mutta se tuotti tarpeeksi, jotta sille tehtiin tulevina vuosina jatkoa. Leffa on myös kerännyt oman uskollisen fanikuntansa. Itse näin Pimeän uhkan varmaankin hieman alle kymmenen vuotta sitten. Olin pitänyt Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) ja etenkin sen jatko-osasta Aliens - paluu (Aliens - 1986) ja isäni suositteli tätä minulle, koska tässäkin oli mukana avaruushirviöitä. Pidin leffasta, mutten katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin, että elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen vuosipäivän kunniaksi.

2500-luvulla avaruusalus tekee pakkolaskun planeetalle, mitä vallitsee paahtava kuumuus kolmen auringon vuoksi. Mutta kun koittaa auringonpimennys, planeetan onkaloista kaivautuu esiin pimeässä saalistavia olentoja. Selvitäkseen miehistön täytyy saada avukseen aluksella kuljetettu huippuvaarallinen vanki, pimeässä näkevä Riddick.

Ennen kuin Vin Dieselistä tuli maailmanluokan tähti Fast & Furious -elokuvasarjan (2001-) ansiosta, hän teki läpimurtoroolinsa Pimeän uhkan antisankari Riddickinä. Riddick on vaarallinen rikollinen, jota kuljetetaan vankilaan ja Diesel on erinomainen valinta rooliin. Hän myy ajatuksen siitä, että olisi huippuluokan roisto, joka on todella ovela ja katsojana kiinnostuukin hahmoista eniten juuri Riddickistä. Hahmon ei ollut alunperin tarkoitus olla näin tärkeässä asemassa, mutta kun testiyleisöt innostuivat Riddickistä eniten, Dieselin ruutuaikaa kasvatettiin ja Riddickistä tehtiin niin sanotusti leffan kasvot.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat muut planeetalle pakkolaskun vuoksi päätyneet henkilöt. Mukana on lentäjä Carolyn Fry (Radha Mitchell), Riddickin vanginnut palkkionmetsästäjä Johns (Cole Hauser), muslimisaarnaaja Imam (Keith David) ja tämän mukana kulkevat nuorukaiset (Firass Dirani, Sam Sari ja Les Chantery), arvometalleja etsivät Shazza (Claudia Black) ja Zeke (John Moore), nuori poika Jack (Rhianna Griffith), taidekauppias Paris P. Ogilvie (Lewis Fitz-Gerald) ja lentoperämies Owens (Simon Burke). Riddickin lisäksi vain pari hahmoista on kirjoitettu kiinnostaviksi, jotta katsoja jaksaa välittää heidän kohtaloistaan, mutta aluksesta löytyy selkeitä hahmoja, joiden on tarkoitus vain tulla tapetuksi elokuvan aikana. Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä sillä, mitä heille on annettu, mutta yksikään ei ole yhtä vakuuttava osassaan kuin Diesel.

Pimeän uhkasta kyllä huomaa, että siihen on otettu vaikutteita Ridley Scottin avaruuskauhun klassikosta Alien - kahdeksas matkustaja. Vaikka leffa tapahtuukin pääasiassa planeetalla, eikä avaruusaluksessa, kuten Alien, molemmista filmeistä löytyy samanlaisia piirteitä. Pimeän uhka yrittää paikoitellen kopioida Alienin tunnelmaa ja tyyliä, ja vaikka se onnistuukin tässä ihan toimivasti, ei leffa tietenkään yllä Alienin mestarilliselle tasolle. Omana scifikauhuleffanaan elokuva on kuitenkin oikein pätevä ja passeli tapaus - kunhan se oikeasti käynnistyy. Elokuvalla kestää hieman aikaa lähteä käyntiin, kun filmi yrittää esitellä hahmojaan ja rakentaa mysteeriä sille, mikä uhka pimeydessä vaanii. Ensimmäisestä tunnista voisi leikata pienenpieniä pätkiä sieltä täältä pois, jotta tiettyä haahuilua saataisiin vähennettyä ja tarina pääsisi itse asiaan. Sillä kun auringonpimennys koittaa ja planeetan verenhimoiset mörrimöykyt lähtevät liikkeelle, leffa onnistuu nappaamaan tiukasti mukaansa, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit pyörivät.

Elokuva todella hyödyntää hyvin pimeyttä ja se kannattaakin katsoa valot pois päältä, kun ulkonakin on jo synkkää - paitsi leffan todella kirkas alkupää, minkä katsominen pimeässä alkaa helposti sattumaan silmiin. Kun toisen puolikkaan istuu itse pimeässä, leffan karmiva henki alkaa tosissaan välittymään kotisohvalle asti. Leffa rakentaa taitavasti tunnelmaansa ja onnistuu säikäyttämään tehokkaasti oikeissa kohdissa. Avaruusmonstereiden hyökkäykset ovat lisäksi välillä rajuja ja leffaa katsoessa saattaa välillä tuumia, selviäisikö itse eri tilanteista hengissä? Elokuva on myös koukuttava sen oivallisesti luodun maailman ansiosta. Vaikkei lähes autio planeetta kuulosta erityisen hulppealta, on siitä saatu revittyä kaikki irti, jotta jännittävä seikkailu sen pinnalla ei kertaakaan käy tylsäksi. Lähes kahden tunnin kesto on hieman laahustavasta alustaan huolimatta nopeasti ohi.

Alkupään hidastempoisuus ei kuitenkaan ole sen isoin ongelma. Isoin ongelma on se, miltä alkupää näyttää visuaalisesti. Enkä tarkoita sitä, että elokuvan tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten, vaan leffan visuaalista ilmettä valoisissa kohtauksissa. Ennen kuin auringonpimennys alkaa, kuva tuntuu palavan puhki, sillä se on niin kirkas. Tämä luultavasti johtuu siitä, että kuvauksissa ei ollut oikeasti sellainen paahde kuin leffassa, joten tekijät yrittivät valon lisäämisellä korostaa kolmen auringon aiheuttamaa kuumuutta. Lisäksi aurinkojen eri värien vuoksi päiväsaika planeetalla on joko ruman keltainen tai hieman vähemmän ruman sininen. Värimäärittely on turhankin yliampuvaa ja jo sen vuoksi toivoin itse koko alkupään ajan, että elokuva pääsisi nopeammin itse pimennykseen. Kun pimennys koittaa, leffa näyttää pääasiassa hyvältä. Paitsi niiden efektien puolesta, joista monet digitehosteet näyttävät vanhojen tietokonepelien grafiikoilta. Hirviöiden kohdalla tätä on peitelty sillä, että niitä nähdään lähinnä välähdyksinä tai pimeydessä. Visuaaliselta puolelta myös muutamat oudosti venytetyt kuvat pistävät silmään. Leikkauksessa olisi myös voinut hillitä tiettyjä kikkailuja. Muuten elokuva on hyvin tehty. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustus on taidokasta (vaikkakin Riddickin lasit näyttävät lähinnä scifi-uimalaseilta). Ohjaaja David Twohy rakentaa mukavasti tunnelmaa, ja hänen, sekä Wheatin veljesten käsikirjoitus on oivaa avaruuskauhua. Säveltäjä Graeme Revell tuo oman lisänsä filmin tunnelmaan musiikkiensa kautta.

Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi versio, mikä sisältää hieman pidennettyjä sekä pari uutta kohtausta. Lähinnä kyseessä on parin repliikin verran pidennettyjä keskusteluja, eikä mukana ole enempää hirviökohtauksia, kuten monet luultavasti toivoisivat.

Yhteenveto: Pimeän uhka on erittäin mainio scifikauhuelokuva. Leffa rakentaa hitaasti tunnelmaansa, kunnes päästää jännityksen hienosti valloilleen puolessa välissä kestoa, avaruushirviöiden täyttämän yön alkaessa. Elokuva lainailee selkeästi Alien - kahdeksasta matkustajasta, mutta eipä se lopulta haittaa. Alkupää on paikoitellen hieman laahaileva, minkä lisäksi sitä on hankala katsoa sen ruman valaisun ja värimäärittelyn takia. Kun yö alkaa, filmi onnistuu vihdoin kunnolla nappaamaan mukaansa. Vin Diesel on erittäin hyvä valinta päärooliin Riddickiksi, jonka hahmosta haluaa tietää lisää. Muutkin hahmot ovat yllättävän toimivia ja heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä, mutta hirviöiden kohdalla tekijät ovat onneksi tajunneet, että vähemmän on enemmän ja kehnot digimöröt pidetään pimeydessä. Jos Alien sai innostumaan scifikauhusta, kannattaa Pimeän uhka vilkaista, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Kyseessä ei todellakaan ole samanlainen mestariteos, mutta on tämäkin oikein hyvä ja jännittävä leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pitch Black, 2000, Polygram Filmed Entertainment, Interscope Communications

Arvostelu: 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989)

007 JA LUPA TAPPAA

LICENCE TO KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja lupa tappaa on 16. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.

MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.

Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.

Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa.
     Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.

Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.

Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.

John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.

Yhteenveto: 007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq

Arvostelu: Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010)

YSTÄVÄNPÄIVÄ

VALENTINE'S DAY

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Ashton Kutcher, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Topher Grace, Bradley Cooper, Julia Roberts, Emma Roberts, Jessica Alba, Patrick Dempsey, Carter Jenkins, Héctor Elizondo, Shirley MacLaine, Jamie Foxx, Bryce Robinson, Eric Dane, Jessica Biel, George Lopez, Taylor Swift, Taylor Lautner, Queen Latifah ja Kathy Bates
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Valentine's Day, eli Ystävänpäivä on Garry Marshallin ohjaama romanttinen komedia, joka nimensä mukaisesti kertoo ystävänpäivän tapahtumista. Tekijöiden tavoitteena oli tehdä Rakkautta vain -elokuvan (Love Actually - 2003) kaltainen useiden tarinoiden rakkauskertomus, mikä sisältäisi valtavan näyttelijäkaartin. Tekijät saivatkin kerättyä suuren määrän isoja Hollywood-tähtiä ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2009. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa 2010 ja se oli iso menestys, vaikka saikin kriitikoilta pääasiassa negatiivisia arvioita. Elokuva jopa sai neljä Razzie-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi, huonoimman miespääosan ja huonoimman naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Ystävänpäivää, mutta olen jo parina vuonna pohtinut sen arvostelemista juurikin ystävänpäivälle. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen sekä elokuvan kymmenvuotisjuhlan että ystävänpäivän kunniaksi. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille!

Ystävänpäivänä Los Angelesissa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja syvennytään parisuhteisiin.

Ystävänpäivä on tosiaan täynnä isoja Hollywood-nimiä, joista osa on tosin kadonnut valokeilasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksi näistä kadonneista on kenties elokuvan isoimmassa roolissa oleva Ashton Kutcher, joka näyttelee Reediä, joka kosii tyttöystäväänsä Morleyta (Jessica Alba) ystävänpäivän aamuna. Albaakaan ei ole muutamaan vuoteen näkynyt isoissa hittileffoissa, eikä kummankaan "katoaminen" erityisemmin haittaa itseäni, sillä en oikein piittaa kummastakaan näyttelijänä. Enkä taida olla ainoa, sillä juuri he voittivat Razzie-palkinnot huonoimpina mies- ja naisnäyttelijöinä.

Elokuvassa nähdään myös Topher Grace Jasonina, joka on ihastunut Anne Hathawayn esittämään salaperäiseen Lizaan; Jennifer Garner opettaja Juliana, jolla on suhde Patrick Dempseyn esittämän lääkäri Harrisonin kanssa; Bradley Cooper Holdenina, joka tapaa lentokoneessa Julia Robertsin näyttelemän sotilaskapteeni Katherinen; Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts ja Carter Jenkins nuorena pariskuntana Gracena ja Alexina, jotka suunnittelevat ensimmäistä kertaansa; Taylor Lautner ja Taylor Swift urheilevana parina Willynä ja Feliciana; Héctor Elizondo ja Shirley MacLaine iäkkäänä Paddingtonin pariskuntana ja Bryce Robinson heidän ihastuneena lapsenlapsena Edisonina; Jamie Foxx uutisreportteri Kelvin Moorena; Jessica Biel ystävänpäivää vastustavia juhlia järjestävänä Karana; Eric Dane jalkapallotähti Sean Jacksonina; George Lopez kukkakaupan myyjänä Alfonsona; Queen Latifah Lizan pomona; sekä Kathy Bates uutisten parissa työskentelevänä Susanina. Mukana on useita lahjakkaita näyttelijöitä ja onkin hieman harmi, että huomattavasti isompaan rooliin pääsevät juuri ne heikommat näyttelijät. Mahtava Bates jää todella pieneen sivurooliin, kun taas Taylorit Lautner ja Swift ovat liian paljon ruudulla. Julia Roberts onnistui muuten tienaamaan aikamoisen summan elokuvasta, sillä hän sai noin 12 tuhatta dollaria jokaisesta lausumastaan SANASTA elokuvassa, minkä lisäksi hän sai myös kolme prosenttia elokuvan tuotoista. Lopulta hän tienasikin yli 10 miljoonaa dollaria.

Ystävänpäivä on kuin köyhän miehen Rakkautta vain. Siinä on sama idea (joulu on vain vaihdettu ystävänpäivään), mutta kaikki on toteutettu kehnommin. Näyttelijät eivät ole yhtä lahjakkaita, eivätkä hahmot tai heidän juonikuvionsa yhtä kiinnostavia. Jotkut juonikuviot tuntuvat selvästi vain täytteeltä, mutta niiden kautta leffaan on tietty saatu lisää tähtivoimaa. Kyllä mukaan muutama mielenkiintoinenkin tarina mahtuu ja itse huomasin eniten fanittavani nuorta Edison-poikaa, joka yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta ihastukseensa. Suuren osan ajasta on myös kiva, että elokuva kuvaa rakkautta useilla eri tavoilla ja näyttää monenlaisia skenaarioita, vaikka jotkut niistä eivät olisikaan millään lailla muistettavia. Siirappisuus on kuitenkin vahvasti läsnä negatiivisemmissakin rakkauden kuvauksista. Olihan Rakkautta vainkin paikoitellen imelä, mutta se oli kuitenkin aidosti ihastuttava, lämmin ja kiehtova teos, jolloin siirappisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Parasta elokuvassa on, kuinka veikeästi kaikki juonikuviot yhdistyvät jotenkin toisiinsa. Joku on jonkun kaveri, joka on töissä jonkun kanssa, joka taas on parisuhteessa jonkun kanssa, joka taas on jonkun perhetuttu, joka taas on jonkun lapsenvahti, jne jne. Vaikka paikoitellen on huvittavan epätodennäköistä, että kaikki nämä hahmot linkittyisivät toisiinsa, täytyy käsikirjoittaja Katherine Fugatelle nostaa hattua siitä, että hän on saanut kaiken tämän yhdistymään järkevästi isoksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän sitä tosielämässäkin tulee välillä huomattua, kuinka pieni maailma voikaan olla. Esimerkiksi yläasteella yhden kaverini äitipuoli oli teatteriryhmäläiseni kummitäti. Jotkut jopa käyttävät aikaa siihen, kuinka he linkittävät itsensä monien ihmisten läpi vaikkapa kuuluisuuksiin tai takaisin itseensä. Valitettavasti tämän huvittavuuden lisäksi leffassa ei oikeastaan muuta hauskaa ole. Romanttiseksi komediaksi Ystävänpäivä on harmillisen epähauska. Kyllä elokuvaa katsoo ihan sujuvasti, mutta eipä se koskaan tee erityistä vaikutusta. Ihan viihdyttävä, mutta mieluummin katsoisin Rakkautta vain uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Garry Marshall, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Pretty Womanin (1990), sekä Prinsessapäiväkirjat-leffat (The Princess Diaries - 2001-2004). Marshall on selvästi innostunut Rakkautta vain -elokuvasta, sillä hän kopioi sitä tähän paljon, minkä lisäksi tämän jälkeen hän on tehnyt ainoastaan samanlaisia leffoja eri juhlapäivistä, kuten New Year's Even (2011) ja Mother's Dayn (2016). Marshall pitää isoa pakettia sujuvasti kasassa, mutta muuten hän ei vakuuta ohjaajana. Ystävänpäivä on kuvattu kuitenkin pääasiassa oivallisesti ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Vaikka mukana on joitain tylsempiä juonikuvioita, leffassa on niin paljon kaikenlaista meneillään, ettei se onneksi käy oikeasti tylsäksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja elokuvassa käytetyt rakkauslaulut sopivat toimivasti kohtauksiinsa.

Yhteenveto: Ystävänpäivä on todella keskinkertainen kopio aidosti mahtavasta romanttisesta komediasta Rakkautta vain. Filmistä ei löydy lainkaan sitä samaa sydäntä, ihastuttavuutta ja huumoria kuin esikuvastaan - puhumattakaan yhtä vahvoista juonikuvioista ja niiden täyttämistä hahmoista. Leffaan on kasattu iso määrä Hollywood-staroja, mutta esille nousevat lähinnä näyttelijöistä heikoimmat. Osaavien lahjat hukkuvat pienissä sivuosissa. Juonikuviot eivät ole erityisen innostavia, mutta täytyy kuitenkin kehua suuresti käsikirjoittaja Katherine Fugaten tapaa pyöritellä näin montaa tarinaa ja yhdistellen niitä nokkelan veikeästi toisiinsa. On hauskaa, kuinka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa. Sen sijaan itse elokuva ei ole kovin hauska. Ei se onneksi tylsäkään ole, sillä siinä on koko ajan meneillään jotain. Potentiaalia olisi paljon parempaan ja onkin harmi, että lopputulos on näin lattea. Olisi upeaa, jos jouluisen Rakkautta vain tavoin Ystävänpäivän haluaisi katsoa aina ystävänpäivänä, mutta kun maailmassa on niin paljon parempia romanttisia teoksia, on vaikea kuvitella pistävänsä tätä pyörimään muusta syystä kuin sen nimen vuoksi. Jos tosin leffaa ei ole vielä nähnyt ja mietit, mitä katsoa poika- tai tyttöystäväsi kanssa ystävänpäivänä, on tämä kerran katsottavaksi hömpäksi tarpeeksi kelpo valinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Valentine's Day, 2010, New Line Cinema, Rice Films Karz Entertainment

Arvostelu: Suljettu saari (Shutter Island - 2010)

SULJETTU SAARI

SHUTTER ISLAND

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Max von Sydow, Michelle Williams, John Caryll Lynch, Emily Mortimer, Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley ja Elias Koteas
Genre: trilleri, draama, kauhu
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu saari perustuu Dennis Lehanen samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Lehane kauppasi kirjan elokuvaoikeuksia Columbia Picturesille, mutta kun tämä ei tarttunut tarjoukseen, Lehane myi oikeudet Phoenix Picturesille. Ohjaajaksi valittiin Martin Scorsese ja päätähdeksi Leonardo DiCaprio. Kaksikko oli siihen aikaan suunnitellut elokuvaa pörssimeklari Jordan Belfortista, mutteivät saaneet rahoitusta ja päättivät tehdä Suljetun saaren - minkä jälkeen he tosin tekivät Belfortista leffan The Wolf of Wall Street (2013). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2009, mutta leffan julkaisua päätettiin lykätä. Lopulta Suljettu saari sai maailmanensi-iltansa 13. helmikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltä pääasiassa positiivisen vastaanoton, vaikka leffa sai myös kritiikkiäkin. Filmi oli taloudellinen hitti - siihen aikaan Scorsesen menestynein elokuva. Itse näin Suljetun saaren muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten pitänyt siitä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä nyt Suljettu saari iski todella hyvin.

Vuonna 1954 kaksi liittovaltion sheriffiä matkaavat Shutter Islandille, Bostonin lähisaarella sijaitsevalle vankimielisairaalalle, tutkimaan kadonneen, lapsensa hukuttaneen potilaan tapausta.

Leonardo DiCaprio tähdittää tässä neljättä kertaa Martin Scorsesen elokuvaa, Gangs of New Yorkin (2002), Lentäjän (The Aviator - 2004) ja The Departedin (2006) jälkeen. DiCaprio näyttelee Teddy Danielsia, liittovaltion sheriffiä, joka lähetetään tutkimaan mystistä katoamista. Teddy on päämääräinen tyyppi, joka on selvittänyt useita tapauksia uransa aikana ja onkin varma myös tämän selvittämisestä. On mielenkiintoista seurata Teddyn ajatuksenkulkua, kun tämä yhdistelee johtolankoja toisiinsa ja alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa. DiCaprio on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan, ollessaan uskottava konkaritutkijana. Parhaiten DiCaprio vakuuttaa leffan tunteikkaammissa hetkissä. Teddyn työparia, sheriffi Chuck Aulea esittää Mark Ruffalo, joka on myös erittäin hyvä osassaan, vaikkei hänen hahmonsa ole läheskään yhtä mielenkiintoinen.
     Shutter Islandin vankimielisairaalan työntekijöihin kuuluvat mm. tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja tohtori Naehring (Max von Sydow), sekä laitoksen johtaja (Ted Levine) ja apulaisjohtaja (John Carroll Lynch). Mielisairaina vankeina taas nähdään mm. Emily Mortimer ja Jackie Earle Haley, jotka hyppäävät hienosti hahmojensa hulluuteen. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Kingsley ja von Sydow, jotka huokuvat arvokkuutta tohtoreina. Levine on urallaan tottunut esittämään uhkaavia hahmoja ja tekee saman myös laitoksen johtajana.

Suljettu saari on niitä elokuvia, mitkä kannattaa katsoa kahdesti. Ensimmäisellä katselukerralla ei osaa vielä huomioida monia pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia, joita ripotellaan heti ensiminuuteista alkaen aina loppuun saakka. Filmi ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaisi. Kun leffan on kerran nähnyt ja ymmärtää, mistä kaikessa on todellisuudessa kyse, on toinen katselukerta hyvin erilainen. Vaikka katsojana hoksaisi asioiden todellisen laidan jo ensimmäisellä katselulla, ennen kuin se kunnolla paljastetaan, tarjoaa toinen katselukerta silti useita hetkiä, joiden aikana katsoja pohtii: "Miten ihmeessä en tajunnut tuota viimeksi?" Elokuvasta löytyy hämmentämisen jalo taito ja se on usein ovela, kertoessaan yllättävänkin moniulotteista tarinaansa. Jatkuvasti se huiputtaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes lopulta tarjoaa jotain, mikä saa monien katsojien suut loksahtamaan auki.

En todellakaan paljasta tässä arvostelussa, mikä elokuvan iso yllätys on. Ensimmäisellä katselukerralla hoksasin sen noin tunnin kohdalla ja kun sitä lopussa selitetään oikein juurta jaksaen, jottei mikään jää varmasti epäselväksi katsojalle, koin elokuvan pitävän minua tyhmänä. Olin myös sitä mieltä, ettei Suljettu saari ole lainkaan niin nerokas teos kuin se kuvittelee olevansa. Vaikka nyt toisella kerralla tiesin alusta lähtien, mistä filmissä on kyse ja olen edelleen sitä mieltä, että loppu selittää aivan liikaa, eikä jätä tarpeeksi katsojan tulkinnan varaan, arvostin filmin monia saavutuksia huomattavasti enemmän. Lopun selittely riippuukin täysin katsojasta, että kuinka hyvin se toimii ja kuinka tarpeellista katsojalle on saada tietää kaikki. Koska elokuva perustuu kirjaan, veikkaan lopun selityksen olevan hyvin suoraan siitä. Koska kirjassa ei voi näyttää asioita visuaalisesti, asiat täytyy selittää sanoin. Leffassa olisi voitu tehdä tämä hienovaraisemmin ja todellinen miinukseni elokuvalle onkin, kuinka se ei luota katsojaansa tarpeeksi. Vähemmän selittävän dialogin kanssa elokuva olisi vielä entistäkin parempi.

Jo tällaisenaan pidän Suljettua saarta nyt kuitenkin erittäin hyvänä elokuvana. Vaikka sen tapa paljastaa asiat ei ole oivaltavimmasta päästä, elokuva pitää sisällään paljon nerokkaita tilanteita, joista monet ymmärtää vasta, kun elokuvaa katsoo uudestaan. Leffan tunnelma on myös aivan mielettömän hyvin rakennettu. Alusta alkaen leffa tartuttaa katsojaan epämiellyttävän ja ahdistavan ilmapiirin. Elokuva on kaiken aikaa todella painostava. Saarelta haluaisi karkuun ennen kuin tutkinta edes alkaa, mutta samalla on aivan pakko nähdä, miten tarina etenee. Kertomus on todella vangitseva ja elokuva pitää katsojasta kiinni tiukasti lopun paljastukseen asti. Suljettu saari yhdistelee erilaisia lajityyppejä saumattomasti. Paikoitellen elokuva tuntuu vain rikosmysteeriltä ja välillä se muistuttaa jopa psykologista kauhua. Etenkin Teddyn näkemät painajaiset onnistuvat menemään ihon alle karmivuudessaan. Filmi tutkailee kiehtovasti ihmismieltä ja se onkin täysin henkilövetoinen kertomus.

Martin Scorsese osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa ohjaajana. Hän pitää filmiä hienosti kasassa, kuljettaa tarinaa yhä vain kiehtovammin eteenpäin ja rakentaa samalla vaikuttavaa tunnelmaa. Käsikirjoittaja Laeta Kalogridis olisi kuitenkin voinut jättää filmiin enemmän tulkinnanvaraa ja työstää dialogia, mutta muuten hänkin tekee hyvää työtä. Teknisesti Suljettu saari on upea teos ja Scorseselta kyllä löytyy silmää näyttävyydelle. Elokuva on suorastaan lumoavasti kuvattu. Se on täynnä fantastisia kamera-ajoja ja täydellisesti sommiteltuja otoksia. Tätä vielä tukee erinomainen leikkaus. Leikkaukset ovat todella tarkkoja ja vielä hienompaa on, kun tajuaa, etteivät klaffivirheet olekaan virheitä. Shutter Islandin lavasteet ovat aivan mahtavat, ja sekä niillä että taidokkaalla puvustuksella luodaan hienosti 1950-luvun ajankuva. Efektejä käytetään luovasti ja äänimaailma on loistokkaasti rakennettu aina ääniefekteistä musiikkeihin. Elokuva käyttää jo olemassa olevia sävellyksiä ja hyödyntääkin niitä erittäin vaikuttavasti, tuoden vahvan lisän tunnelmaan.

Yhteenveto: Suljettu saari on kiehtova ja koukuttava teos, mikä pitää hienosti otteessaan ja tarjoaa katsojalle ahaa-elämyksiä vielä uudelleenkatselulla. Vaikka loppuratkaisun hoksaisikin jo aikaisin ensimmäisellä katselulla, leffalla on paljon tarjottavanaan, minkä vuoksi se toimii loppuun asti. Tunnelma on rakennettu hyytävästi. Paikoitellen elokuva on lumoava, välillä mukaansatempaavan mysteerinen ja välillä taas karmiva. Martin Scorsese osaa kyllä asiansa ohjaajana, pitäen pakettia mallikkaasti kasassa. Käsikirjoitusta olisi kuitenkin voinut hioa, sillä loppuratkaisun paljastuminen ei todellakaan ole hienovarainen ja se on jopa katsojaa tyhmentävä liiallisella selittelyllään. Jos asioita jättäisi paremmin katsojan tulkinnan varaan, jäisi filmi kummittelemaan entistäkin paremmin mielessä. Leonardo DiCaprio on todella vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja se on täynnä näyttäviä otoksia. Jos mysteeriset tarinat ihmismielen tutkimisesta ja katoamistapauksen selvittämisestä kiehtovat ja pidät elokuvien aiheuttamasta ahdistuksen ja eristyksen tunteesta, kannattaa Suljettu saari katsoa. Vaikka hoksasin jo ensimmäisellä katselulla, mistä kaikessa oli oikeasti kyse, tajusin vasta toisella kerralla, kuinka hyvä elokuva oikeasti on.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shutter Island, 2010, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, Sikelia Productions, Appian Way

Arvostelu: Color Out of Space (2019)

COLOR OUT OF SPACE

Ohjaus: Richard Stanley
Pääosissa: Nicolas Cage, Madeleine Arthur, Joely Richardson, Brendan Meyer, Julian Hillard, Elliot Knight, Tommy Chong, Q'orianka Kilcher ja Josh C. Waller
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Color Out of Space perustuu H. P. Lovecraftin novelliin "The Colour Out of Space" vuodelta 1927. Ohjaaja Richard Stanleyn äiti oli ollut suuri Lovecraft-fani ja oli lukenut Stanleylle tämän kertomuksia lapsesta asti. Kun hänen äitinsä sairastui syöpään, Stanley luki vuorostaan Lovecraftin tarinoita äidilleen. "The Colour Out of Space" oli tuntunut todella tärkeältä kertomukselta ja Stanley miettikin pitkään sen kääntämistä elokuvamuotoon. Hän oli kuitenkin jättänyt elokuvaohjaajan hommat, kun hänet oli erotettu Tohtori Moreaun saaresta (The Island of Dr. Moreau - 1996) kesken kuvausten, eikä ollut täysin varma paluustaan. Stanley työsti vuonna 2013 lyhytvideon Lovecraftin kirjan pohjalta ja alkoi sen avulla myymään ideaa kunnon leffasta. Vuonna 2015 Spectrevision tarttui projektiin ja sen työstäminen alkoi tosissaan. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta Color Out of Space sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja kiinnostuin leffasta, kun huomasin, että sitä tähdittää Nicolas Cage ja että se perustuu Lovecraftin teokseen. Vaikka Lovecraftin tarinat eivät ole itselle erityisen tuttuja, tiedän hänen työnsä olleen hyvin erityislaatuista ja minua kiinnostikin nähdä, kuinka se siirtyisi valkokankaalle. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Color Out of Spacen sen lehdistönäytökseen Helsingin pienessä Kino Engel -teatterissa.

Gardnerin perhe on muuttanut Nathan-isän sukufarmille, Theresa-äidin toipuessa vaativasta leikkauksesta. Perheen rauhan rikkoo mystinen, valoja ja värejä säteilevä meteoriitti, mikä iskeytyy heidän pihalleen ja mistä alkaa kummallisten tapahtumien ketju...

Gardnerin perheeseen kuuluvat Nathan-isän (Nicolas Cage) ja Theresa-äidin (Joely Richardson) lisäksi jonkin sortin noituutta harjoittava tytär Lavinia (Madeleine Arthur), pilveä polttava poika Benny (Brendan Meyer), sekä nuori ja hiljainen poika Jack (Julian Hillard). Perhe on onnistuneesti rakennettu ja jokaiselle onnistutaan luomaan jokin muistettava piirre. Outoja rituaaleja pitävä Lavinia nousee helposti kiehtovimmaksi tapaukseksi perheessä ja Arthur onkin erittäin hyvä osassaan. Benny ja Theresa jäävät hieman tylsemmiksi, vaikka hekin saavat omat hetkensä olla esillä ja Richardson ja Meyer tekevät oivaa työtä osissaan. Hillard jatkaa sujuvana kauhuelokuvan lapsinäyttelijänä, osoitettuaan taitonsa Netflixin The Haunting of Hill House -sarjassa (2018). Cagen kanssa voi mennä helposti joko syteen tai saveen. Hulluista rooleistaan tunnettu Cage ottaa alkupuoliskon yllättävänkin rennosti, kunnes alkaa pikkuhiljaa revittelemään yhä vain enemmän ja enemmän. Näin hän voi mennä loppua kohti täysin hulluksi paljon sujuvammin kuin jos hän aloittaisi heti täysin sekopäänä. Joissain filmeissä Cagen sekoilu lähinnä nolottaa, mutta tässä se viihdyttää suuresti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Elliot Knight vesitutkija Ward Phillipsinä, joka saa liian paljon ruutuaikaa siihen nähden, kuinka paljon tylsempi hahmo hän on Gardnerin perheeseen verrattuna, sekä Q'orianka Kilcher, Tommy Chong ja Josh C. Waller pienissä osissa pormestarina, outona erakkona ja sheriffinä.

Koska en ole lukenut H. P. Lovecraftin alkuperäistä "The Colour Out of Space" -novellia, en voi verrata elokuvaa siihen. Sen voin kuitenkin sanoa, että Lovecraftin teosta on paljon modernisoitu ja 1920-luvun sijaan elokuva tapahtuu nykyaikana, mikä voi suututtaa monia Lovecraftin suuria faneja. Tietämättä sen kummemmin lähdemateriaalista, pidin Color Out of Spacea erittäin hyvänä scifikauhuteoksena. Eritoten innostuin siitä, ettei elokuva luota typeriin äkkisäikäytyksiin ja viljele genren kliseitä läpi kestonsa puuduttavuuteen asti. Filmissä rakennetaan rauhassa tunnelmaa ja herätetään vähitellen inhan ahdistavaa tunnetta katsojassa. Vaikka Lovecraftin tyylin mukaisesti filmi sisältää hirviömäisiä olentojakin ja muita kummajaisia, on jo itse vaaleanpunaisena ja violettina hohtavasta valosta tehty karmiva. Samalla se myös lumoaa. Katsoja voi tuntea olevansa eristyksissä keskellä metsää Gardnerin perheen kanssa, eikä pakotietä tunnu löytyvän.

Samalla tavoin kuin Nicolas Cage tuo hulluuttaan esille aste kerrallaan, elokuvan outoilutkin nostavat kierroksia läpi leffan. Paikoitellen tämä johtaa hyvinkin friikkeihin hetkiin ja kuviin ilmestyksistä, mitkä tuovat herkästi mieleen John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvan (The Thing - 1982). Välillä elokuva käy todella trippaavana, aivan kuin se olisi aineissa. Tämä lisää leffan samanaikaista karmivuutta ja lumoavuutta. Vasta lopussa leffan outoilu alkaa kyllästyttämään ja finaali jatkuu kauemmin kuin sen kannattaisi. Lopussa elokuva myös kompastuu hieman, kun se yrittää selittää, mistä kaikessa on kyse. Kokonaisuutena Color Out of Space on silti todella mainio ja kummallinen teos, mikä jännittää ja ihmetyttää. Mystisen valon tavoin elokuva itsessään vetää puoleensa ja sen haluaisi katsoa uudestaan, jotta siitä voisi löytää uusia puolia, mitkä avaisivat katselukokemusta entisestään.

Ohjaaja Richard Stanleyn aiemmat työt eivät ole minulle lähes lainkaan tuttuja ja tiedänkin vain Tohtori Moreaun saaren, mistä hän sai potkut kesken kuvausten. Onkin mielenkiintoista pohtia, kuinka Stanleyn ura olisi kulkenut ilman potkuja. Color Out of Spacen kautta hän tekee iskevän paluun ja toivonkin, että elokuva tienaa tarpeeksi, jotta hän voisi toteuttaa suunnitelmansa ja tehdä lisää elokuvia Lovecraftin kirjojen pohjalta. Stanley rakentaa henkeä taidokkaasti ja hänen ja Scarlett Amariksen työstämä käsikirjoitus on mielenkiintoinen modernisointi Lovecraftin kirjasta. Kyseessä on myös hyvin kuvattu filmi, missä todella hyödynnetään värimaailmaa ja valoja vaikuttavasti. Hirviöissä ilahduin suuresti siitä, että ne on toteutettu vanhanaikaisella tyylillä, praktikaalitehostein. Mukana on myös digiefektejä ja niistä harmillisesti huomaa pienen budjetin. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu äänitehosteista Colin Stetsonin säveltämiin, mystisiin ja painostaviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Color Out of Space on erittäin mainio scifikauhuelokuva, mikä Nicolas Cagen tavoin nostaa hulluuden kierroksia, mitä pidemmälle leffa kulkee. Vähitellen ohjaaja Richard Stanley kasvattaa tunnelmaa, missä hän yhdistelee hienosti ahdistavuutta ja lumoavuutta. Valoja ja värejä pursuava meteoriitti on samanaikaisesti karmiva ja kaunis ilmestys. Leffa osaa revitellä oikeissa kohdissa ja sen muutos trippaavaksi outoiluksi on taidokasta. Omasta mielestäni elokuva olisi voinut tietyissä hetkissä outoilla vieläkin rohkeammin. Toisaalta lopussa taas sekoilu alkaa kierrättämään itseään ja muuttuu hieman puuduttavaksi. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja Cage pitää hulluutensa viihdyttävänä, eikä muutu noloksi. Yksi suosikkijutuistani elokuvassa on kuitenkin se, kuinka siinä käytetään vanhanaikaisia praktikaalitehosteita ällöttävien hirvityksien luomiseen. Color Out of Space voi jakaa Lovecraftin fanien mielipiteitä muutostensa vuoksi, mutta omana scifikauhuteoksenaan se on piristävän erilainen ja hyvä paketti nykypäivän massakauhun keskellä. Toivonkin leffan menestyvän tarpeeksi, jotta Stanley pääsee tekemään lisää filmatisointeja Lovecraftin teosten pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Color Out of Space, 2019, SpectreVision, ACE Pictures Entertainment, BRO Cinema, XYZ Films

Arvostelu: The Peanut Butter Falcon (2019)

THE PEANUT BUTTER FALCON

Ohjaus: Tyler Nilson ja Michael Schwartz
Pääosissa: Zack Gottsagen, Shia LaBeouf, Dakota Johnson, John Hawkes, Yelawolf, Bruce Dern, Thomas Haden Church ja Jon Bernthal
Genre: seikkailu, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Peanut Butter Falcon on ohjaaja-käsikirjoittajien Tyler Nilsonin ja Michael Schwartzin esikoiselokuva. Nilson ja Schwartz olivat aiemmin tehneet lyhytfilmejä ja dokumentteja, mutta eivät vielä koko illan elokuvaa. Vuonna 2011 he tapasivat Downin syndroomaisen Zack Gottsagenin vammaisten näyttelyleirillä. Gottsagen vakuutti heidät lahjoillaan ja he alkoivatkin suunnittelemaan elokuvaa, missä Gottsagen voisi esittää pääosaa. Lopulta he saivatkin rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. The Peanut Butter Falcon sai ensiesityksensä South by Southwest -elokuvafestivaalilla maaliskuussa 2019. Sen jälkeen filmiä on näytetty eri festivaaleilla ja tapahtumissa, kunnes se on hitaasti alkanut saamaan teatterilevitystä. Suomeen elokuvan oli tarkoitus saapua jo viime syyskuussa, mutta kun levittäjät luultavasti pelkäsivät, ettei pieni indiedraama keräisi hyvin katsojia, ensi-iltaa siirrettiin lokakuuhun ja sitten se vedettiin kokonaan pois tulevista julkaisuista. Kuitenkin nyt, kun The Peanut Butter Falcon on kerännyt ylistystä maailmalla ja alkanut voittamaan palkintoja, on sen esittämisestä taidettu tulla toisiin ajatuksiin, sillä se saa nyt vihdoin ja viimein ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ja mitä pidemmälle sen julkaisua on siirretty, sitä enemmän olen halunnut nähdä leffan. Innostuinkin, kun huomasin, että elokuvalle oli jopa ilmoitettu lehdistönäytöksiä ja meninkin äärimmäisen positiivisin mielin katsomaan The Peanut Butter Falconin.

Downin syndroomainen nuorimies Zak haaveilee urasta showpainijana. Zak karkaakin laitoksesta ja matkallaan tapaa myös karkuteillä olevan Tylerin, joka ottaa Zakin suojelukseensa.

Kehitysvammaisia harvemmin näkee elokuvissa ja vielä harvemmin heitä näkee elokuvien päärooleissa. Tyler Nilson ja Michael Schwartz päättivät kuitenkin antaa Zack Gottsagenille mahdollisuuden loistaa pääosassa ja kaksikko teki mahtavan päätöksen. Gottsagen on huikean hyvä roolissaan! Hänestä huokuu into rooliaan kohtaan, sekä selkeä halu osoittaa lahjansa vakavasti otettavana näyttelijänä ennakkoluuloisille epäilijöille. Gottsagen tekee kaiken niin suurella antaumuksella, ettei voi muuta kuin ihailla. Hän tekee Zakista äärimmäisen sympaattisen ja hurmaavan hahmon, jonka puolella katsoja on välittömästi. Katsoja haluaa nähdä Zakin tavoittavan unelmansa ja leffan jälkeen haluaa myös nähdä, että Gottsagenille uskallettaisiin antaa lisää rooleja.

Karkuteillä olevana Tylerina nähdään taas Shia LaBeouf, joka vaikuttaisi olevan niin näyttelijänä kuin persoonanakin todella epätasainen. Paikoitellen LaBeouf tarjoaa hyviä rooleja ja osoittaa älykkyyttään. Toisinaan LaBeouf taas sekoilee sekä kameran edessä kuin siviilissäkin niin paljon, että häntä on vaikea pitää täysjärkisenä. LaBeoufin erilaiset tempaukset ja kännisekoilut mm. Helsinginkin yössä saavat pyörittelemään silmiä ja voivottelemaan, mitä hänelle on oikein tapahtunut? The Peanut Butter Falconissa LaBeouf tekee kuitenkin kenties parhaan suorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. LaBeouf osaa hillitä itsensä, vaikka hänkin hyppää rooliinsa täysillä. Tylerkin on erittäin pidettävä ja on hienoa, kuinka hän suhtautuu Zakiin. Siinä, missä moni muu näkee vammaisen - joko kiusallaan tai tarkoittamatta - Tyler näkee vain ihmisen muiden joukossa.
     Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Fifty Shades -sarjan (2015-2018) maineesta pakoon pyrkivä Dakota Johnson hoitaja Eleanorina, John Hawkes ja Yelawolf Tyleria jahtaavina Duncanina ja Ratboyna, sekä Thomas Haden Church Zakin ihailun kohteena, showpainija The Salt Water Redneckinä. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan ja parin viime vuoden aikana on ollut ilo huomata, että Johnson osaa näytellä, kun ei joudu olemaan Fifty Shades -elokuvissa.

En yleensä käytä tätä adjektiivia arvosteluissani, mutta nyt on pakko: The Peanut Butter Falcon on ihana elokuva! Heti ensiminuuteista lähtien filmi onnistuu nostamaan leveän hymyn kasvoille ja täyttämään katsojan lämpimällä tunteella. Katsoja on samantien mukana Zakin matkassa ja kannustaa alusta alkaen häntä saavuttamaan unelmansa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrelle mahtuu paljon hauskoja tilanteita, sekä koskettavuuttakin. Katsoja tuntee sydämessään piston joka kerta, kun joku kutsuu Zakia "kehariksi". Elokuva itsessään sisältää hurjan määrän sydäntä ja jo siksi se on niin valloittava ja lumoava. Leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia ja tätä seikkailua voisi jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se onnistuu kertomaan tarinansa hienolla rytmityksellä.

Yksi liikuttavimmista puolista elokuvassa on ehdottomasti Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys, joka tuntuu todella aidolta ja lämpimältä. Kun kaksikko rupeaa hassuttelemaan esimerkiksi vesimelonit päässään, tuntuu kuin olisi paikan päällä menossa mukana. Hahmojen kokemat tunteet välittyvät vahvasti katsojaan, jolloin katsoja tuntee tasan tarkkaan sen, mitä hahmotkin. Matkan aikana pääsee jännittämäänkin, kun Tylerin perässä olevat Duncan ja Ratboy osuvat paikalle. The Peanut Butter Falcon tarjoaa paljon vahvoja tunteita, mutta päällimmäisenä se on totaalinen hyvän mielen elokuva. Jollekin filmin hyvän olon hetket saattavat tuntua imeliltä tai turhan fantasiamaisilta, mutta omasta mielestäni ne juuri tekivät tästä ihanan elokuvan. Olen niin iloinen, että kaiken epävarmuuden jälkeen elokuva päätettiin julkaista Suomessakin ja olen vielä iloisempi, kun se todella osoittautui kuukausien odotuksen arvoiseksi teokseksi.

Ensi kertaa täyspitkää elokuvaa tekevät Tyler Nilson ja Michael Schwartz ovat kyllä saaneet aikaiseksi loistokkaan esikoisteoksen niin ohjauksen kuin käsikirjoituksenkin näkökulmasta. Kaksikko rakentaa tunnelmaa todella lahjakkaasti ja kirjoittaa päähenkilöistään erittäin pidettävät persoonat. Teknisestikin The Peanut Butter Falcon on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita kauniita otoksia. Leikkaus on osuvaa läpi elokuvan. Kaikki ylimääräinen on jätetty pois, mutta kaikki tarvittava on hienosti mukana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin luotu äänitehosteista musiikkeihin.

Yhteenveto: The Peanut Butter Falcon on valloittavan ihana ja fantastinen elokuva! Se nappaa mukaansa välittömästi ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrella katsoja pääsee kokemaan kaikenlaisia tunteita ilosta suruun ja jännitykseen. Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys on aidosti koskettava ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Zak on äärimmäisen sympaattinen ja Zack Gottsagen on upea löytö rooliin. Shia LaBeouf taas tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Tylerina ja jopa Dakota Johnson vakuuttaa hoitaja Eleanorina. Vain puolentoista tunnin elokuvaksi The Peanut Butter Falcon on erinomaisesti rytmitetty, jolloin vaikka se kulkee reippaasti eteenpäin, ei se koskaan kiirehdi ja se osaa aina syventää oikeita asioita oikealla hetkellä. Kyseessä on mahtava teos, mitä suosittelen todella lämpimästi aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Peanut Butter Falcon, 2019, Armory Films, 1993, Lucky Treehouse Films, Nut Bucket Films, Tvacom Film and Tv

Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions