Shelby Oaks (2024) - elokuva-arvostelu

SHELBY OAKS

Ohjaus: Chris Stuckmann

Näyttelijät: Camille Sullivan, Sarah Durn, Brendan Sexton III, Robin Bartlett, Michael Beach, Keith David, Eric Francis Melaragni, Anthony Baldasare, Caisey Cole, Charlie Talbert, Emily Bennett ja Derek Mears

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Shelby Oaks on YouTube-elokuvakriitikko Chris Stuckmannin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Stuckmann oli lapsesta asti tehnyt lyhytelokuvia, tavoitteenaan päästä joku päivä tekemään kunnon leffoja. Yhdessä vaimonsa Samantha Elizabethin kanssa Stuckmann kehitteli tarinan, joka otti inspiraatiota Stuckmannin lapsuudesta Jehovan todistajana, hänen vaikeasta suhteestaan siskoonsa, joka jätti uskonnon kun Stuckmann oli vielä lapsi, sekä Stuckmannin ja Elizabethin pitkäaikaisesta yrityksestä saada lapsi. He saivat Paper Street Picturesin tuottaja Aaron B. Koontzin tarttumaan projektiin vuonna 2019 ja kiinnostusta lisätäkseen Stuckmann työsti useita feikkidokumentteja aaveiden metsästäjistä YouTubeen. Rahoituksen Stuckmann keräsi käynnistämällä Kickstarter-kampanjan, missä hänen seuraajansa pystyivät tukemaan projektia rahallisesti eri etuuksia vastaan. Yli kymmenentuhannen rahoittajan ja lähes puolentoista miljoonan dollarin potin myötä kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Tuotanto seisahtui vuonna 2023 näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 elokuva saatiin toistaiseksi valmiiksi ja maailmanensi-iltansa Shelby Oaks sai Kanadassa Fantasia Film Festivalilla heinäkuussa 2024. Kun kauhutekijä Mike Flanagan ja Neon-yhtiö innostuivat näkemästään, he hyppäsivät mukaan projektiin ja antoivat Stuckmannille lisää rahaa, jotta hän pystyi kuvaamaan mukaan juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet pois käsikirjoituksesta budjettirajoitusten takia. Uudistettu Shelby Oaks sai ensi-iltansa lokakuussa 2025 Yhdysvalloissa ja lopulta elokuva saapui myös Suomeen, suoraan digimyyntiin ja vuokralle. Itse olen odottanut leffan näkemistä todella paljon. Olen katsonut Stuckmannin videoita noin viidentoista vuoden ajan ja hän toimikin isoimpana innoittajani, kun ryhdyin arvostelemaan elokuvia. Pommitin Night Visions -festivaalia lähemmäs vuoden ajan, jotta he ottaisivat leffan esitykseensä ja kun Shelby Oaks saapui vihdoin vuokralle, katsoin sen lähes välittömästi.

Paranormaaleja ilmiöitä tutkivat tubettajat katoavat Shelby Oaksin autiokaupungissa. Kaksitoista vuotta myöhemmin yhden näistä tutkijoista, Riley Brennanin sisko Mia saa käsiinsä heidän kuvaamaansa materiaalia ja hoksaa niistä johtolangan, mikä voisi johtaa hänet Rileyn jäljille.

Camille Sullivan näyttelee Mia Brennania, joka on ollut musertunut siitä lähtien, kun hänen siskonsa, yliluonnollisuuksista kiinnostunut Riley (Sarah Durn) katosi tutkimustensa aikana. Mia uskoo, että hänen siskonsa olisi vielä elossa jossain ja kun hän saa Rileyn ja tämän kavereiden kuvaamia videoita haltuunsa, hän päättää aloittaa etsinnät uudelleen. Sullivan on kelpo valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa sinnikkyyttä löytää siskonsa. Mia on pidettävä hahmo, jonka toivoo toki onnistuvan tavoitteessaan.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Sexton III Mian aviomiehenä Robertina, Michael Beach etsivä Burkena, Emily Bennett katoamisesta dokumenttia tekevänä Janetina, Charlie Talbert mielisairaana Wilsonina, Robin Bartlett yksikseen asuvana Norma-rouvana, sekä Keith David vanginvartija Jacobsonina. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata Stuckmannin Sam-vaimon elokuvan alkupäästä yhtenä haastateltavista. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, joskin suuri osa hahmoista jäävät aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Muun muassa The Thing - "se" jostakin -scifikauhusta (The Thing - 1982) ja Unelmien sielunmessusta (Requiem for a Dream - 2000) tuttu Keith David tuo tiettyä konkarinäyttelijäpuolta joukkoon, mikä jo itsessään saa Shelby Oaksin ravistelemaan tietyt tubettajan tekemään elokuvaan kohdistuvat amatöörisyysluulot pois.

Shelby Oaks jäi mielestäni harmillisen ailahtelevaksi kauhuelokuvaksi, jossa on selvät vahvuutensa, mutta myös valitettavat heikkoutensa. Elokuvan vahvuus on se, että Stuckmannissa on kyllä kunnon ainesta ohjaajaksi. Draamaosastolla hänellä on vielä hieman hakemista, mutta kauhupuolella mies näyttää osaavansa rakentaa jännittävää ilmapiiriä ja tiivistunnelmaisia kohtauksia. Erityisen epämukavia tunteita tuottaa usein taustalle piilotettu kiilusilmäinen olento, minkä lisäksi mukaan mahtuu pari muutakin vahvaa hetkeä, jotka saavat kyllä sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Yksi näistä on muuten kuvattu samassa vankilassa kuin Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994)!

Elokuvan kompastuskivi on kuitenkin sen käsikirjoitus, josta löytyy hyvät puolensa, mutta joka jättää aika paljon toivomisen varaa. Stuckmann on työstänyt omista elämänkokemuksistaan kelpo juonen, mutta tarinankerronta on hieman tökkivää. Rileyn katoamiseen liittyvä mysteeri avautuu vähän kömpelösti, eivätkä paljastukset tai loppuratkaisu tunnu erityisen palkitsevilta kärsivälliselle katsojalle. Lisäksi tekstistä paistavat turhankin paljon läpi eri kauhuelokuvat, jotka ovat selvästi inspiroineet Stuckmannia. Vähän väliä katsojana voi huomata pohtivansa, että "tämä kohtaus on otettu tästä elokuvasta ja tuo juttu on napattu tuosta leffasta". Se ei vielä itsessään ole ongelma, mutta ajoittain tuntuu, ettei Stuckmann ihan ole saanut pyöriteltyä näistä tutuista jutuista mitään erityisen kiinnostavaa ja uutta. Shelby Oaks on siis tunnelmaltaan mainio, mutta käsikirjoitukseltaan ontuva kauhuleffa, joka jättää kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä Stuckmann saa seuraavaksi aikaan.

Teknisesti Shelby Oaks on pääasiassa pätevä. Elokuva on kuvattu hyvin ja mukaan mahtuu muutamia todella tyylikkäitä otoksia, oli kyse sitten kamerasommittelusta, kameran liikkeistä tai valaisusta. Etenkin pimeyteen taustalle piilotettu olento saa niskavillat nousemaan pystyyn joka kerta, kun sen bongaa. Oman viehätyksensä mukaan tuo alun dokumentaarisempi ote, jonka olisi melkeinpä toivonut jatkuvan pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset ovat mainiot. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu James Burkholderin, ja Mike Flanaganin myötä mukaan hypänneiden Newtonin veljesten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shelby Oaks, Yhdysvallat, 2024, Paper Street Pictures, Intrepid Pictures, Title Media, Hlbrk Ent

Voittamaton, kausi 4 (Invincible - 2026) - sarja-arvostelu

VOITTAMATON - KAUSI 4

INVINCIBLE

Luoja: Robert Kirkman

Näyttelijät: Steven Yeun, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Christian Convery, Seth Rogen, Sandra Oh, Zoey Deutch, Walton Goggins, Peter Cullen, Jeffrey Dean Morgan, Lee Pace, Mark Hamill, Shantel VanSanten, Ben Schwartz, Fred Tatasciore, Chris Diamantopoulos, Clancy Brown, Tatiana Maslany, Jay Pharoah, Ross Marquand, Grey Griffin, Jonathan Banks, Cliff Curtis, Eric Bauza, Winston Duke, Michael Dorn, Danai Gurira, Matthew Rhys, Troy Baker, Indira Varma, Chloe Bennet, Frank Welker ja Bruce Campbell

Genre: animaatio, toiminta, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 18

Robert Kirkmanin samannimiseen sarjakuvaan perustuva animaatiosarja Voittamaton nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa maaliskuussa 2021. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät jälleen töihin ja nyt Voittamattoman neljäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun Prime Videossa. Itse olen pitänyt paljon sarjan aiemmista kausista ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin neljännen kauden uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Nolan ja Allen valmistautuvat yhdessä Planeettakoalition kanssa käymään taistoon julmien viltrumilaisten kanssa, mutta siihen Nolan tarvitsee poikansa Voittamattoman apua.

Mark "Voittamaton" Grayson (äänenä Steven Yeun) pistetään pahan paikan äärelle. Hän on hädin tuskin toipunut vammoistaan, jotka hän sai taistelussa Valloittajan (Jeffrey Dean Morgan) kanssa, kun hänen pitäisi lähteä kauas avaruuteen sotaan muita viltrumilaisia vastaan ja ennen kaikkea luottaa isäänsä, tuhansia tappaneeseen Nolaniin, eli Omni-Maniin (J. K. Simmons). Voittamaton pysyy mainiona päähenkilönä, mutta kauden kiinnostavin tyyppi on Nolan, joka on käynyt kausien varrella läpi aikamoista kehityskaarta, miehen ymmärrettyä hirmutekonsa ja käännyttyä omaa kansaansa, viltrumilaisia vastaan.

     Myös muut vanhat tutut, Voittamattoman äiti Debbie (Sandra Oh), velipuoli Oliver (Christian Convery), tyttöystävä Atomi-Eve (Gillian Jacobs), hämärämies Cecil (Walton Goggins), avaruusolento Allen (Seth Rogen), Planeettakoalition johtaja Thaedus (Peter Cullen) ja viltrumilaisten johtaja Thragg (Lee Pace) ovat menossa mukana, kun taas uutena hahmona esitellään Kirkmanin Tech Jacket -sarjakuvista tuttu Zoe Thompson, supersankari, joka päätyy myös auttamaan suuressa planeettojen välisessä sodassa. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja osaan heistä saadaan hyvin syvyyttä kauden varrella, mutta joista osa, kuten Maapallon Vartijat ja edelliskaudella isosti esillä ollut Cecil, jäävät enemmän taka-alalle. Thraggista saadaan rakennettua onnistunut uhka, jonka saapuminen taisteluun kauden loppusuoralla tarjoaa oikeasti jännitettä.

Voittamaton jatkaa mainiota kulkuaan neljännellä kaudellaan. Panokset ovat korkeammat kuin aiemmin, kun varsinainen sota viltrumilaisia vastaan alkaa. Jo yhdessä näistä häikäilemättömistä valloittajista on haastetta useammalle supersankarille, mutta nyt olisi tarkoitus pistää koko Thraggin armeija hengiltä, pysäyttääkseen heidän hirmutekonsa lopullisesti. Kausi pääasiassa vain paranee jakso jaksolta, tarjoaa vauhdikkaan viihdyttäviä toimintakohtauksia, sekä onnistuneen shokeeraaviakin tilanteita. Sarjan korkea ikäraja käy kyllä jälleen hyvin selväksi, koska veri roiskuu ja pahimmillaan ihmisiä suorastaan revitään riekaleiksi.

Kaiken rytinän ja mäiskeen keskellä kauden parasta antia on kuitenkin Nolanin ja Markin vaikea isä-poika-suhde, kun heidän pitäisi tehdä yhteistyötä suurempaa uhkaa vastaan, mutta Mark kokee ymmärrettävästi suuria vaikeuksia luottaa isäänsä ykköskauden tapahtumien jälkeen. Oivallista on myös Markin ja Even välinen draamaosasto, kun he pohtivat yhteistä tulevaisuuttaan supersankari-identiteettiensä kanssa. Sen sijaan kauden kevyesti heikoin puoli on täysin tarpeeton väliseikkailu Helvetissä. Jep, kaiken tämän viltrumilaismenon keskelle on ympätty jakso, jossa Mark käy kirjaimellisesti Helvetissä. Jaksoa ei pelasta edes se, että itse Saatanaa ääninäyttelee Bruce Campbell. Jakso on omituinen kompastus muuten erittäin hyvällä kaudella. Onneksi loppusuora on tasaisen väkevä ja jättää odottamaan innolla jo työn alla olevaa viidettä tuotantokautta.

Animaatiojäljeltään Voittamattoman neljäs kausi on kuitenkin ailahteleva. Ajoittain meno on varsin komeaa, mutta usein animaattorit ovat menneet siitä, mistä aita on matalin, esimerkiksi vain raahaamalla pysäytyskuvaa hahmosta ruudun poikki, simuloiden lentämistä ilman sen kummempia yksityiskohtia. Hahmojen tapa kommunikoida avaruudessa telepaattisesti mahdollistaa myös sen, ettei suiden liikkeitä tarvitse animoida moniin kohtauksiin. Pidän kuitenkin siitä, miltä hahmot näyttävät, yksityiskohtaisista taustoista, sekä värien käytöstä. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu John Paesanon mainioita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Invincible season 4 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Invincible, Yhdysvallat, 2021-, Amazon Studios, Image Comics, Skybound Entertainment

Supernatural, kausi 8 (2012-2013) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 8

Luoja: Eric Kripke

Pääosissa: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, DJ Qualls, Mark A. Sheppard, Jim Beaver, Osric Chau, Alaina Huffman, Curtis Armstrong, Felicia Day, Liane Balaban, Ty Olsson, Amanda Tapping, Tyler Johnston, Jon Gries, Gil McKinney, Adam Rose, John DeSantis ja Kim Rhodes

Genre: fantasia, jännitys, seikkailu

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma fantasiaa ja kauhua yhdistelevä sarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi pitivät suosiota niin hyvin yllä, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä sen jälkeen, kun tarinan oli tarkoitus päättyä. Kuudes ja seitsemäs kausi pitivät katsojalukuja korkeina, jolloin sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Kripken korvannut showrunner Sera Gamble päätti kuitenkin jättää sarjan, jolloin hänen pestinsä otti käsikirjoittaja Jeremy Carver. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Supernaturalin kahdeksannen kauden esitys alkoi lokakuussa 2012. Tämäkin kausi sai hyvin katsojia, sekä keräsi positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta. Itse olin tiennyt sarjasta jo vuosia, mutta ryhdyin katsomaan sitä vasta viime vuonna, Supernaturalin täyttäessä 20 vuotta. Pidin näkemästäni ja aloitinkin kahdeksannen kauden katselun positiivisin mielin.

Vuoden jälkeen Dean vapautuu Kiirastulesta, vain huomatakseen että Sam on lopettanut hirviöiden metsästämisen. Veljesten täytyy kuitenkin sysätä erimielisyytensä sivuun, kun he saavat kuulla keinosta, jolla Helvetin portit voisi sulkea pysyvästi.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles nähdään taas kerran Winchesterin veljeksinä Samina ja Deanina, jotka onnistuivat edellisellä kaudella päihittämään Kiirastulesta karanneet leviatanit, mutta sillä hinnalla, että Dean päätyi Kiirastuleen Castiel-enkelin (Misha Collins) kanssa. Kahdeksas kausi hyppää ajassa vuoden eteenpäin, kun Dean on vihdoin keksinyt keinon palata takaisin ihmisten maailmaan. Järkytyksekseen hän hoksaa Samin jättäneen metsästyksen taakseen ja aloittaneen normaalin elämän. Tunnelma onkin siis taas kireä veljesten välillä, Deanin taisteltua hengestään vuoden ajan ja Samin taas löydettyä uuden rakkauden, sekä koiran. Ackles ja Padalecki suoriutuvat rooleistaan jälleen kunnialla, ovathan he esittäneet näitä hahmoja tässä kohtaa jo lähes vuosikymmenen ajan. Aiemmin Acklesin varjoon näyttelijänä jäänyt Padalecki pääsee ensi kertaa tosissaan loistamaan ja vakuuttamaan kauden loppupäässä.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät DJ Qualls silmien pyörittelyä aiheuttavana metsästäjä Garthina, Mark A. Sheppard demoni Crowleyna, Osric Chau profeetta Kevin Tranina, Lauren Tom tämän Linda-äitinä, Rachel Mines puolta vaihtaneena demoni Meginä, sekä Felicia Day veljeksiä leviatanien kanssa auttaneena nörtti Charliena. Uusina tuttavuuksina kaudella taas esitellään muun muassa Taivaassa jöötä pitävänä Naomi (Amanda Tapping) ja Jumalan sanan kirjuri Metatron (Curtis Armstrong). Sivuhahmotkin ovat oivallisia ja Sheppard pääsee aiempaa paremmin esille kierona Crowleyna, joka toimii ensi kertaa tuotantokauden varsinaisena pääpahiksena.

Supernaturalin seitsemäs kausi jäi erittäin jännittävään paikkaan, kun Sam jäi yksin ja Dean ja Castiel päätyivät Kiirastuleen. Olin erittäin kiinnostunut näkemään, kuinka tarina tästä etenee, vain huomatakseni, että kaavoihinsa kangistunut sarja pistää veljekset pahaan kiipeliin kauden lopuksi vain ratkoakseen ongelman heti avausjaksossa. Reissut Helvettiin tai tässä tapauksessa Kiirastuleen alkavat olla Winchestereille kuin piknikreissuja lähipuistossa tavanomaisuutensa puolesta. Onneksi kauden alkupää näyttää takaumissa, kuinka Dean ja Castiel selviytyivät Kiirastulessa ja kuinka Dean pääsi lopulta karkuun, sekä Samin normaalia elämää, mutta selvästi sarjan tietynlaista menoa vaativien fanien pelossa tekijät palaavat nopeasti siihen tuttuun ja turvalliseen Supernatural-meininkiin.

Tai no, kahdeksas tuotantokausi on siinä mielessä poikkeava, että niitä yksittäisiä "viikon hirviö" -jaksoja ei ole mukana kuin kourallinen ja niistä ehdoton suosikkini on yhdestoista jakso, jossa Samin ja Deanin monsterijahti vie veljekset keskelle keskiaikaista roolipeliä metsässä. Muuten kausi keskittyy kertomaan muutamaa isompaa tarinakokonaisuutta, joihin liittyvät niin keino sulkea Helvetin portit ikiajoiksi kuin hirviöjahtaajien salaseura. Yksittäiset tapaukset ovat lähinnä ajanvietettä, samalla kun Winchesterit odottavat Kevinin kääntävän Jumalan sanalla kirjoitettuja laattoja, jotka sisältävät ohjeet porttien sulkemiseen. Epätasainen kausi pysyy kuitenkin plussan puolella erityisesti finaalijaksonsa ansiosta, jossa Padalecki ja Sheppard ovat huippuvedossa. Homma jätetään taas ikävään paikkaan kesken, joskin tällä kertaa en nosta odotuksiani liian korkealle, koska tämä kausi osoitti viimeistään, kuinka Supernatural ratkoo nämä pahimmat ongelmansa kausien välissä.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät kelvollista työtä tunnelman kanssa, osan jaksoista kallistuessa enemmän jännityksen puoleen ja toisten humoristisemman fantasian suuntaan. Käsikirjoittajat alkavat pikkuhiljaa kokea vaikeuksia keksiä mitään uutta ja mielenkiintoista Winchesterien päiden menoksi ja veljesten omatkin draamat tuntuvat vain kiertävän kehää. Teknisesti Supernatural pysyy ennallaan. Kahdeksas kausi on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset onnistuneet. Tietokonetehosteista paistaa kuitenkin taas läpi pieni budjetti. Äänimaailma on menevästi työstetty ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit ovat aina toimivat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Seikkailu New Yorkissa (Sharpay's Fabulous Adventure - 2011) - elokuva-arvostelu

SEIKKAILU NEW YORKISSA

SHARPAY'S FABULOUS ADVENTURE

Ohjaus: Michael Lembeck

Näyttelijät: Ashley Tisdale, Austin Butler, Cameron Goodman, Bradley Steven Perry, Alec Mapa, Jack Plotnick, Robert Curtis Brown, Jessica Tuck ja Pat Mastroianni

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: S

Disney Channelin musikaalikomedia High School Musical (2006) oli katsojamenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. High School Musical 2 (2007) oli kanavan kaikkien aikojen katsotuin elokuva, joten High School Musical 3: Senior Year (2008) päätettiin julkaista ihan leffateattereissa, missä se kasvoi jättihitiksi. Sivuhahmo Sharpay Evans nousi fanisuosikiksi ja hänen ympärille päätettiin tehdä ikioma elokuvansa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2010 ja lopulta Sharpay's Fabulous Adventure, eli suomalaisittain Seikkailu New Yorkissa julkaistiin suoraan DVD:llä huhtikuussa 2011. Elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen myyntimenestys, eikä se saanut järin positiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin alkuperäisen High School Musicalin vasta muutama vuosi sitten ja pidin näkemästäni yllättävänkin paljon. Kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko elokuvasarjan läpi. Luulin elokuvien päättyneen Senior Yeariin ja olin jo siirtymässä televisiosarjaan High School Musical: The Musical: The Seriesiin (2019-2023), kun Seikkailu New Yorkissa tuli vastaan Disney+ -palvelussa. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että kyseessä on ihka oikea elokuva Sharpaysta ja päätin katsoa senkin.

Sharpay Evans saa kutsun koekuvauksiin New Yorkiin, Broadwayn uuteen esitykseen "Tytön paras kaveri". Sharpay joutuu kuitenkin nopeasti huomata, ettei menestys olekaan taattua, kuten hän on aina unelmoinut.

Ashley Tisdale nähdään jo neljättä kertaa Sharpay Evansina, itseään täynnä olevana nuorena naisenalkuna, joka uskoo vakuuttuneesti, että tulevaisuudella ei ole hänelle tarjottavanaan sen enempää eikä vähempää kuin parrasvaloja, tähtiloistetta ja vannoutuneita fanilaumoja. Vaikka High School Musical 3: Senior Yearin lopussa Sharpay ilmoitti menevänsä opiskelemaan Albuquerquen yliopiston esittävää taidetta, on hänellä nyt eri suunnitelmat, kun hän saa kutsun koe-esiintyä New Yorkin Broadwaylla. Sharpay pakkaakin pinkit laukkunsa ja ottaa koiransa Boin mukaan, ja matkustaa tavoitellakseen sitä, mikä hänen mukaansa luvattiin hänelle jo ennen syntymää. Tisdale jatkaa oivaa työtä roolissaan, mutta Seikkailu New Yorkissa on malliosoitus siitä, että Sharpayn kaltaiset hahmot sopivat enemmän sivuosaan ja hahmo toimii paremmin pieninä annoksina kuin joka kohtauksen keulakuvana. Itserakas ja pelkkää luksusta kelpuuttava Sharpay on raskas ihminen, jonka käytöstä ei jaksaisi katsoa koko aikaa.

     Myös Robert Curtis Brown ja Jessica Tuck palaavat rooleihinsa Sharpayn vanhemmiksi, kun taas uusina tuttavuuksina Sharpay kohtaa omaa dokumenttiaan kuvaavan Peytonin (Austin Butler), Broadway-tähti Amber Lee Adamsin (Cameron Goodman), Sharpayn kanssa kilpailevan Rogerin (Bradley Steven Perry), sekä "Tytön paras kaveri" -show'n ohjaajan Gillin (Alec Mapa) ja käsikirjoittaja Nealin (Jack Plotnick). Sivunäyttelijät ovat kelvollisia osissaan. Käsikirjoittajat ovat selvästi yrittäneet saada katsojan sympatiat Sharpayn puolelle siten, että Amber Leestä ja Rogerista on kirjoitettu vieläkin itsekkäämpiä ja inhottavampia ihmisiä.

Seikkailu New Yorkissa on tarpeeton lisäosarahastus High School Musical -elokuvien jättisuosion jälkivanassa. Vaikka kyseinen trilogia ei ollut mitään korkealuokan elokuvataidetta, olivat ne kaikki kolme leffaa aidosti viihdyttäviä, hyväntuulisia, nuoruutta sopivasti pohdiskelevia komedioita, joita tehosti hyvällä yhteiskemialla esiintyvät näyttelijät. Sharpay ei yksinään riitä kannattelemaan elokuvaa, etenkään ikävän persoonansa kanssa. Toki hänelle on kirjoitettu kehityskaarta mukavampaan ja epäitsekkäämpään suuntaan, mutta tämä sama kehitys nähtiin jo oikeastaan jokaisen High School Musical -leffan aikana, vain jotta hahmo päätyi ennalleen seuraavan leffan alussa.

Elokuvan tarina on ihan kiva ja siihen sisältyy hauska twisti, kun Sharpay saapuu Broadwaylle, eikä tarjottu työ olekaan sitä, mitä nainen oli luullut. Silti kertomuksesta puuttuu se jokin, jotta se jaksaisi napata mukaansa. Sharpayn kehityskaari on jo tosiaan nähty, eikä sivuhahmoissakaan ole juuri hurraamista, kun he ovat pääasiassa vielä Sharpayta kamalampia tyyppejä. Poikkeus on Peyton, jonka koko dokumenttikuvio tuntuu kuitenkin aika turhalta. Leffa ei ole erityisen hauska, eikä siinä yllättäen ole lähes lainkaan musikaalinumeroita. Pari laulua elokuvassa esitetään, mutta ne kuuluvat johonkin esitykseen, eivätkä ole erityisen mieleenpainuvia. Loppujen lopuksi parasta koko Seikkailussa New Yorkissa on toisiaan inhoavien Sharpayn ja Rogerin koirien välille muodostuva hellyyttävä romanssi.

Elokuvan on ohjannut Michael Lembeck, jonka työ ei ole kovinkaan kaksista, mitä ei auta Robert Hornin heikko käsikirjoitus. Sentään Seikkailu New Yorkissa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivalliset ja puvustus on toki Sharpayn kohdalla näyttävää. Äänimaailma on passelisti rakennettu ja George S. Clintonin säveltämät musiikit hyödyntävät varsin kekseliäästi Sharpayn vanhoja lauluja High School Musical -leffoista.

Jälkikäteen Disney Channelilla elokuvasta julkaistiin versio, jonka lopputeksteissä nähdään pikaisesti Sharpayn veli Ryan (Lucas Grabeel). Suomalaisfanien epäonneksi kohtausta ei löydy DVD:ltä, eikä Disney+ -palvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Sharpay's Fabulous Adventure, Yhdysvallat, 2011, Walt Disney Pictures, Disney Channel, Blondie Girl Productions, Borden and Rosenbush Entertainment, Princessa Productions

Yli aidan (Over the Hedge - 2006) - elokuva-arvostelu

YLI AIDAN

OVER THE HEDGE

Ohjaus: Tim Johnson ja Karey Kirkpatrick

Näyttelijät: Bruce Willis, Garry Shandling, Steve Carell, Allison Janney, Wanda Sykes, Thomas Haden Church, William Shatner, Avril Lavigne, Eugene Levy, Catherine O'Hara, Shane Baumel, Sami Kirkpatrick, Madison Davenport, Omid Djalili ja Nick Nolte

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Over the Hedge, eli suomalaisittain Yli aidan perustuu Michael Fryn ja T. Lewisin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1995 alkaen. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Fox Animation Studios, studiopomo Chris Meledandrin tykästyttyä sarjakuvaan ja hankittua sen elokuvaoikeudet. Yhtiön Titan A.E. -animaatioelokuvan (2000) oltua jättimäinen floppi, yhtiö jouduttiin lopettamaan ja Fryn ja Lewisin sarjakuvan elokuvaoikeudet kaupattiin eteenpäin. Oikeuksiin tarttui DreamWorks-yhtiö, joka aloitti leffan teon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Yli aidan sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta positiivista palautetta, minkä lisäksi se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse en yhtään osaa sanoa, näinkö Yli aidan ensi kertaa jo teatterissa, vai vasta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta kuitenkin lapsena paljon ja olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan, joskin edellisestä katselusta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Yli aidan -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Juonitteleva pesukarhu RJ huiputtaa joukon eläimiä auttamaan häntä varastamaan ruokaa lähiöstä, maksaakseen velkansa hurjalle karhulle.

Päärooliin pesukarhu RJ:ksi kaavailtiin aluksi Bill Murrayta ja sitten rooliin oli ehditty jo hetkellisesti kiinnittää Jim Carrey, mutta lopulta hahmoa päätyi ääninäyttelemään Die Hard -elokuvista (1988-2013) tuttu Bruce Willis. RJ on viekas ja juonitteleva tyyppi, joka ajaa vain omaa etuaan ja on hyvä puhumaan itsensä ulos erilaisista pinteistä. Hän päätyy elämänsä pahimpaan pinteeseen, kun hän hetken mielijohteesta yrittää varastaa talviunia nukkuvan Vincent-karhun (Nick Nolte) ruokavaraston, vain tuhotakseen sen vahingossa. Jottei RJ joudu itse Vincentin kitaan, hän saa viikon aikaa kerätä ruoat takaisin. RJ on vekkuli päähahmo, vaikka toimiikin ison osan ajasta kyseenalaisesti ja Vincent on onnistunut uhka, etenkin Nolten vaikuttavan äänen ansiosta.

     Avukseen ruoan keräykseen RJ huiputtaa metsästä löytämänsä eläinperheen, johon kuuluvat joukkoa johtava ja ylivarovainen kilpikonna Verne (Garry Shandling), ylivilkas orava Hammy (Steve Carell), temperamenttinen haisunäätä Stella (Wanda Sykes), pelokas opossumi Ozzie (William Shatner) ja tämän tytär Heather (Avril Lavigne), sekä lempeät piikkisikavanhemmat Lou (Eugene Levy) ja Penny (Catherine O'Hara) ja heidän innokkaat lapsensa Spike (Shane Baumel), Bucky (Sami Kirkpatrick) ja Quillo (Madison Davenport). Ihmishahmojakin leffasta löytyy pari, tuoreen lähiön tiukka asukasyhdistyksen puheenjohtaja Gladys Sharp (Allison Janney), sekä eksentrinen tuholaistorjuja Dwayne LaFontant (Thomas Haden Church). Hahmokattaus on läpikotaisin täynnä hupaisia persoonia, joista eri katsojat voivat löytää omat suosikkinsa. Lapsena toki energiaa pursuava Hammy oli lempparini, joskin näin aikuisiällä huomasin tykästyväni kaikkea epäilevään Verneen.

Vaikka Yli aidan tuottikin teatterikierroksellaan lähes 350 miljoonaa dollaria ja se sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta, DreamWorks -yhtiö näki tuloksen silti pienoisena pettymyksenä ja perui suunnitelmansa jatko-osasta. Samalla elokuva tuntuu jääneen vuosien varrella unholaan, eikä moni mainitse sitä ensimmäisten joukossa, kun ryhdytään listaamaan DreamWorksin parhaita animaatioita. Vaikken olekaan katsonut Yli aidan -elokuvaa yli kymmeneen vuoteen ja vaikkei elokuva lukeudukaan sinne yhtiön huipputeoksiin Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) seuraan, pidän leffasta edelleen. Toisaalta taas yhtiön mielestä leffan heikko menestys johti siihen, ettei hommaa pilattu tarpeettomilla jatko-osilla ja Yli aidan onkin selvästi parempi kuin osa Shrekin ja Kung Fu Pandan jatko-osista.

Yli aidan sisältää hupaisan premissin ja on hauskaa seurata, kuinka RJ yrittää saada huiputettua hyväuskoiset eläimet auttamaan häntä, jotta hän ei päädy karhun kitaan. Nämä hahmot ovat niin mainioita, että heidän parissa viihtyy mukavasti ja luvassa onkin runsaasti hauskoja tilanteita. Tuohon aikaan en muista nähneeni lastenleffoissa tarinoita ryöstäjistä ja leffasta löytyykin viittauksia esimerkiksi pankkiryöstöelokuviin, kun RJ:n johdolla eläimet suunnittelevat tapaa tyhjentää lähiön jääkaapit. Mutta koska kyseessä on lastenleffa, elokuva jaksaa osoittaa, ettei rikos kannata ja aluksi itsekeskeinen RJ:kin alkaa tietty lämmetä uusille eläintovereilleen. Dwayne-tuholaistorjuja ja Vincent-karhu taas tarjoavat eri lailla vaaratilanteita hahmoille. Siinä, missä Dwayne on yliampuvuudessaan aika koominen, Vincent taas voi helposti aiheuttaa painajaisia perheen pienimmille siinä missä RJ:llekin.

Visuaalisesti Yli aidan on kestänyt hyvin aikaa, vaikka leffa ei toki näytä yhtä vaikuttavalta kuin nykypäivän animaatiot, teknologian kehityttyä roimasti viimeisten 20 vuoden aikana. Eläinhahmot ovat myös ulkoisesti hupaisia ja liikkuvat sulavasti, samalla kun niin metsä kuin sen myyttisen aidan toiselta puolelta löytyvä lähiöalue näyttävät hyviltä. Ongelmana ovat oikeastaan ihmishahmot, jotka onneksi ovat tosiaan pienemmässä roolissa. Värien käyttö on myös miellyttävää pitkin leffan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Over the Hedge, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation

The Pitt, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

THE PITT - KAUSI 2

Luoja: R. Scott Gemmill

Näyttelijät: Noah Wyle, Katherine LaNasa, Patrick Ball, Supriya Ganesh, Fiona Dourif, Taylor Dearden, Isa Briones, Gerran Howell, Shabana Azeez, Sepideh Moafi, Amielynn Abellera, Brandon Mendez Homer, Irene Choi, Lucas Iverson, Laëtitia Hollard, Kristin Villanueva, Tracy Vilar, Shawn Hatosy, Jalen Thomas Brooks, Ernest Harden Jr., Ned Brower, Lesley Boone, Charles Baker, Ayesha Harris, Tal Anderson, Ken Kirby, Meta Golding, Christopher Thornton, Becca Blackwell, Brittany Allen, Rusty Schwimmer, Jeff Kober, Luke Tennie, Sofia Hasmik ja Deepti Gupta

Genre: draama

Jaksomäärä: 15

Jakson kesto: 42 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 12 tuntia

Ikäraja: 12

R. Scott Gemmillin luoma sairaalasarja The Pitt nousi suureen suosioon, kun sen palkintoja kahminut ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä HBO Maxissa tammikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa ja nyt The Pittin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta valtavan paljon ja olen innolla odottanut sarjan jatkumista. Kun toisesta kaudesta oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Tohtori Langdon palaa vieroituksesta Pittiin, samalla kun itsenäisyyspäivä tuo ensiapuklinikalle lukuisia potilaita erilaisten vaivojensa kanssa.

Lukuun ottamatta Tracy Ifeachorin näyttelemää raskaana ollutta lääkäri Heather Collinsia, muut tutut hahmot The Pittin avauskaudelta tekevät paluun. Pittin päivävuoroa johtaa edelleen tohtori Robby (Noah Wyle), joka tosin odottaa pääsevänsä pitkälle lomareissulle heti vuoron päätyttyä. Osastojohtaja Dana (Katherine LaNasa), tohtorit Mohan (Supriya Ganesh), McKay (Fiona Dourif), King (Taylor Dearden) ja Santos (Isa Briones), hoitajat Javadi (Shabana Azeez), Perlah (Amielynn Abellera), Princess (Kristin Villanueva) ja Donnie (Brandon Mendez Homer), sekä odotustilan virkailija Lupe (Tracy Vilar) suorittavat hommiaan tuttuun tapaansa. Whitaker (Gerran Howell) on tuotantokausien välissä saanut paikkansa lääkärinä, kun taas lääkkeitä varastanut ja vieroitukseen päätynyt Langdon (Patrick Ball) tekee paluun Pittiin useamman kuukauden jälkeen. Uusina hahmoina kakkoskausi esittelee tohtori Baran Al-Hashimin (Sepideh Moafi), joka saapuu Pittiin ottamaan johtovastuun Robbyn loman ajaksi, sekä tämänkertaiset opiskelijat Joy Kwonin (Irene Choi), James Ogilvien (Lucas Iverson) ja Emma Nolanin (Laëtitia Hollard), jotka ovat ykköskauden tapaan ensimmäistä päivää tutustumassa Pittin menoon. Näyttelijäkaarti on toistamiseen huikeassa vedossa. Kaikki tulkitsevat hahmojensa ammattitaitoisuutta, epävarmuuksia, stressitasoja ja muuta erinomaisesti. Wyle tuo uusia puolia esille Robbysta, LaNasa tanssahtelee väkevästi tiukan ja lempeän välillä Danana, Ball esittää onnistuneesti Langdonin katumusta ja pelkoja ja Howell näyttää hyvin Whitakerin kasvun kausien välissä. Moafi, Choi, Iverson ja Hollard hyppäävät pätevästi menoon mukaan ja pitäähän sitä toki kehua kaikkien kymmenien eri syistä Pittiin päätyneiden potilaiden esittäjiä.

Jos se ei käynyt selväksi jo fantastisesta avauskaudesta, niin viimeistään tämä toinen tuotantokausi sementoi The Pittin aseman tämän hetken parhaana televisiosarjana. Kakkoskausi ei kalpene yhtään edeltäjänsä rinnalla, vaan se on ihan yhtä intensiivinen tunteiden vuoristorata. Stressitasot ovat tapissaan jo ensimmäisen jakson puolessa välissä ja meno ei ota hellittääkseen, kun tämä pitkäksi venyvä itsenäisyyspäivän vuoro etenee, tuoden joka jaksossa uudet haasteensa hahmojen eteen. Monet tilanteet ovat jännittäviä, eikä tälläkään kertaa selvitä herkiltä hetkiltä, koska kaikkia potilaita ei pystytä pelastamaan. Kausi osoittaa useasti vahvuutensa henkilödraaman saralla, kuten myös komedian osalla, mikä on tarvittavaa kevennystä kireän ilmapiirin ja tuohtuvien tunteiden keskellä. Kaudella nähdään aivan mahtavia parivaljakoita, joiden väliset sanailut ovat kertakaikkisen erinomaista kuunneltavaa.

Tyyliltään The Pitt pysyy ennallaan ja kakkoskausikin tarjoaa viisitoista noin tunnin mittaista jaksoa, jotka kertovat yhden työvuoron reaaliajassa. Kikka ei onneksi vanhene, vaan toimii toistamiseen hienosti. Uudistusta kausi tuo käsittelemillään aiheilla. Siinä, missä ykköskaudella näytettiin, kuinka epäkiitollista työtä hoitoala voikaan olla ja kuinka resurssit huononevat vuosi vuodelta typeristä säästösyistä, kakkoskausi ottaa kantaa Yhdysvaltojen surkeaan terveydenhoitopolitiikkaan. Ajankohtaisena aiheena mukana on myös huomautus siitä, mikä kaamea vaikutus ICE:llä on sairaaloissa, oli kyse sitten agenttien tuomista potilaista, joiden vammoille ei kannata kysellä selitystä tai agenttien läsnäolon aiheuttamasta kaaoksesta, kun vastaanottotila tyhjenee ja osa työntekijöistäkin lähtee piiloon. Tekoälyäkin pohditaan hyötyineen ja ongelmineen. Kaikki nämä puolet tekevät The Pittin kakkoskaudesta toisen pirun koukuttavan viisitoistatuntisen, enkä yhtään ihmettele, jos joku huomaa taas katsoneensa kaikki jaksot yhtä kyytiä. Kolmas kausi on jo tekeillä, enkä pistäisi vastaan, mikäli HBO Max ilmoittaisi työstävänsä sisarsarjan yövuorolaisista. Jos taso pysyy tällaisena, katson The Pittiä ja sen mahdollista lisäosaa ilomielin.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Noah Wyle ja yövuorolaista tohtori Abbotia näyttelevä Shawn Hatosy kokeilevat onneaan myös kameran takana) pitävät koukuttavaa ilmapiiriä tehokkaasti yllä, samalla kun R. Scott Gemmillin johtama käsikirjoitustiimi keksii kaiken aikaa uusia tapauksia hahmojen päiden menoksi. Teknisestikin The Pitt pysyy laadukkaana. Toinen kausi on todella hyvin kuvattu, etenkin kun kohtauksissa siirrytään hahmoista toisiin, kameran liikkuessa sulavasti pitkin vaikuttavaa sairaalalavastetta. Puvustus on myös oivallista ja maskeeraajat pääsevät loihtimaan erilaisia ruhjeita. Tehostetiimi häikäisee ällöttävän aidon näköisillä luomuksillaan, kun potilaita pitää esimerkiksi leikata auki. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja osa sarjan tehoa on edelleen tarkoituksellinen musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Pitt, Yhdysvallat, 2025-, Max, Warner Bros. Television, John Wells Productions, R. Scott Gemmill Productions, Sky Studios

Scarlet (果てしなきスカーレット - 2025) - elokuva-arvostelu

SCARLET

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Näyttelijät: Mana Ashida, Masaki Okada, Koji Yakusho, Kōtarō Yoshida, Yutaka Matsushige, Kazuhiro Yamaji, Tokio Emoto, Munetaka Aoki, Shota Sometani, Yuki Saito ja Masachika Ichimura

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Scarlet pohjautuu William Shakespearen Hamlet, Tanskan prinssi -näytelmään (Hamlet, Prince of Denmark) 1600-luvun alusta. Ohjaaja Mamoru Hosoda kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Studio Chizu ryhtyi työstämään animaatiota, joka yhdisteli perinteistä kaksiulotteista piirrosjälkeä kolmiulotteisiin tietokonevisuaaleihin. Maailmanensi-iltansa Scarlet sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt, vihdoin ja viimein elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta viime vuonna, kun näin siitä ensimmäisiä mainoksia. Elokuvan Suomen ensi-illan jatkuva viivästyttäminen on turhauttanut minua ja kävinkin katsomassa Scarletin heti sen ensimmäisessä näytöksessä.

Epäonnistuttuaan kostamaan isänsä murhan, prinsessa Scarlet päätyy tuonpuoleiseen, missä hän kohtaa ensihoitajan, jonka näkemykset maailmasta ja ihmisistä ovat hyvin erilaiset kuin vihan sokaiseman Scarletin.

Elokuvan keskiössä on sen nimikkohahmo Scarlet (äänenä Mana Ashida), 1500-luvun Tanskan kuningaskunnan prinsessa, joka joutuu näkemään isänsä, kuningas Amlethin (Masachika Ichimura) murhan hänen petturisetänsä Claudiuksen (Koji Yakusho) käsissä. Viha ja kostonhimo täyttävät Scarletin, mutta yrittäessään tappaa kuninkaaksi itsensä julistaneen setänsä, Scarlet epäonnistuu ja joutuu tuonpuoleiseen. Scarlet on mainio hahmo, jonka suurta tuskaa ja siitä syntyvää raivoa voi helposti ymmärtää. Hahmolle on myös kirjoitettu oivallinen kehityskaari, kun hän kohtaa tuonpuoleisessa nykyajasta tulleen ensihoitajamiehen Hijirin (Masaki Okada), joka uskoo rauhanomaisiin sovitteluihin ja välttelee väkivaltaa viimeiseen saakka. Scarlet ja Hijiri ovat aikamoiset vastakohdat, mutta siksi he juurikin täydentävät toisiaan ja kaksikon yhteistä matkaa tuonpuoleisessa seuraa mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Claudiukselle uskolliset Cornelius (Yutaka Matsushige), Voltimand (Kōtarō Yoshida), Polonius (Kazuhiro Yamaji), Laertes (Tokio Emoto), Guildenstern (Shota Sometani) ja Rosencrantz (Munetaka Aoki), jotka aiheuttavat pääkaksikolle päänvaivaa tuonpuoleisessa. Hahmot ovat sopivan eri tavalla omanlaisiaan uhkia, sekä keljuja tapauksia.

Scarlet on kiinnostavan erilainen tulkinta William Shakespearen Hamlet-klassikon pohjalta. Siitä löytyy tuttuja tarinallisia juttuja, sekä samannimisiä hahmoja, mutta Scarlet lähtee toki omille poluilleen, kun tarina siirtyy tuonpuoleiseen ja prinsessa kohtaa 500 vuotta myöhemmin eläneen Hijirin. Näiden kahden hahmon erilaiset maailmankuvat ovat leffan kantava voima ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka Scarlet ja Hijiri muovaavat toisiaan tarinan edetessä. Scarlet löytää taas myötätuntonsa ja viha alkaa hissuksiin poistumaan hänen kehostaan, kun taas Hijirinkin on jossain kohtaa pystyttävä tarttumaan aseisiin, koska kaikkia vaaroja ei voi kohdata sanoin.

Hyvistä lähtökohdistaan ja oivallisista hahmoistaan huolimatta Scarlet jäi kuitenkin kokonaisuutena lähinnä vain kelvolliseksi fantasiaseikkailuksi. Tähän vaikutti omalla kohdallani erityisesti hieman kompasteleva tarinankerronta ja se että tunnepuoli jätti minut harmillisen kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ihan komeaa katseltavaa, mutta niistä uupuivat jännite ja todelliset vau-hetket. Lopulta paras kohtaus mielestäni on, kun Scarlet ja Hijiri päätyvät rauhalliseen pikkukylään ja Scarlet muistaa pitkästä aikaa, millaista on olla rakastavassa yhteisössä. Tämä osio onnistui nostamaan hymyn huulilleni, mutta valitettavasti sen jälkeen vastaavia aitoja tunnereaktioita ei päässyt syntymään.

Visuaalisesti Scarlet on kuitenkin komea, vaikka aluksi minulta kestikin tottua, ettei se ole animaatiojäljeltään ihan perinteistä animea. Mamoru Hosoda on halunnut yhdistellä kaksiulotteista käsin piirrettyä animaatiota kolmiulotteiseen digianimointiin ja yhdistelmä on pääasiassa hieno. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin taistelukohtausten aikana ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Etenkin Claudiuksen synkkä, mutta jylhä linna ja sitä ympäröivä valtava ihmismassa ovat näyttäviä ilmestyksiä. Värien käyttö on myös tyylikästä. Äänityöskentelykin on mainiota ja Taisei Iwasakin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

果てしなきスカーレット, Japani, 2025, Studio Chizu, Hakuhodo, Kadokawa, Movic, Nippon Television Network, Yomiuri Telecasting Corporation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures