Lähdetään heti siitä liikkeelle, että jos johonkin elokuvaan interaktiivinen toteutus istuu kuin nenä päähän, niin Black Mirror -elokuvaan. Teknologian kanssa kikkailevan sarjan pohjalta tehdyssä elokuvassa on vain loogista, että teknologiapuolta viedään entistä pidemmälle. Lisäksi interaktiivisuus sopii täydellisesti elokuvan tarinaan, onhan interaktiivisuus nimenomaan videopeleistä tuttu juttu. Toteutus antaa tekijöilleen mahdollisuuden kirjoittaa tarinaansa kulkemaan useampiin suuntiin, sekä katsojalle mahdollisuuden päättää päähenkilön valintojen puolesta. Luultavasti hyvinkin usein kirjoittajat pohtivat, mihin eri suuntiin hahmon tekemä valinta voisi johtaa, mutta yleensä kirjoittajan täytyy päättää yksi tietty suunta. Samalla lailla katsojaa voi turhauttaa, miksi hahmo teki juuri tietyn valinnan, toisen kuulostaessa loogisemmalta. Interaktiivinen toteutus tarjoaa niin kirjoittajalle kuin katsojalle mahdollisuuden nähdä nämä eri reitit ja päättää sitten itse, kumpi olikaan parempi vaihtoehto. Näiden valintojen tekeminen ja niiden seurausten katsominen on myös varsin koukuttavaa puuhaa ja leffan parissa voi viettää useammankin lisätunnin sen jälkeen, kun on kerran vienyt sen päätökseensä. Interaktiivisuus linkittyy myös vahvasti elokuvan teemaan valinnanvapaudesta ja sen illuusiosta. Samalla lailla kuin Stefan alkaa pohtia, kuka oikeasti hallitseekaan hänen elämäänsä, hän itse vai jokin ulkopuolinen taho, myös katsojalle luodaan illuusio kontrollista. Vaikka katsoja toisaalta voikin ohjata Stefanin elämää, perustuvat nämä valinnat jonkun kirjoittamaan tekstiin. Katsoja voi viedä hahmon eri lopputulemiin, mutta nämä lopputulemat ovat kuitenkin jonkun muun ennalta määräämiä.
Interaktiivisella toteutuksella on myös haittapuolensa, ainakin Black Mirror: Bandersnatchissa. Isoin ongelma on, että tekijät ovat olleet niin keskittyneitä tekniseen kikkailuun, että kaikki muu tuntuu jäävän toissijaiseksi. Tunnepuoleltaan elokuva jää köyhäksi ja siinä, missä parhaat Black Mirror -jaksot kouraisevat syvästi, tämän leffan kertomus jättää hieman kylmäksi, riippumatta tehdyistä valinnoista. Lisäksi jatkuva valintojen tekeminen muuttuu vääjäämättä enemmän suorittamiselta tuntuvaksi hommaksi kuin elokuvan tarinasta nauttimiseksi. Kun katsoja saa selville, millaisia eri skenaarioita voikaan olla tarjolla ja millä kaikilla tavoilla tarina voikaan päättyä, niiden polkujen löytäminen muuttuu likimain työksi. Toki katsojana voi jättää valintojen tekemisen Netflixin käsiin, jolloin Bandersnatch kulkee ennalta määrättyä reittiä, käyden läpi lähes kaikki mahdolliset skenaariot. Tämä tosin tekee katselukokemuksesta varsin sekavan, elokuvan käydessä pääasiassa ensin umpikujat läpi ja hyppien jatkuvasti taaksepäin, mistä pää menee helposti pyörälle. Myös hahmokehitykset jäävät kömpelöiksi. Stefanin vainoharhaisuus tuntuu toisinaan liian äkkipikaiselta ja toisinaan taas täysin loogiselta. Erityisesti hänen isänsä muuttuu valintojen myötä liiankin radikaalisti, eikä hahmon kohdalla ole oikein mitään punaista lankaa valinnoista riippumatta.
Minne päin seuraavaksi? Haluatko nyt lukea elokuvan hahmoista ja näyttelijöistä, vai sen teknisestä toteutuksesta, kuvauksesta, leikkauksesta ja sen sellaisesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti