Arvostelu: Greenland (2020)

GREENLAND

Ohjaus: Ric Roman Waugh
Pääosissa: Gerard Butler, Morena Baccarin, Roger Dale Floyd, David Denman, Hope Davis, Scott Glenn, Merrin Dungey, Andrew Bachelor ja Holt McCallany
Genre: jännitys, draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Greenland on Gerard Butlerin tähdittämä katastrofielokuva. Alunperin leffan pääroolissa oli tosin tarkoitus nähdä Chris Evans ja ohjaajaksi oli pestattu Neill Blomkamp. Kuitenkin alkuvuodesta 2019 Evans vaihtui Butleriin ja Blomkamp Ric Roman Waughiin. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja nyt Greenland saa ensi-iltansa. Itse aloin odottamaan elokuvaa yllättävänkin paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen trailerin kesällä - lähinnä siksi, että koko kesänä ei ole ilmestynyt kunnon ison luokan popcorn-viihdettä elokuvateattereihin. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa.

John Garrity yrittää saada perheensä turvaan salaisessa lokaatiossa sijaitsevaan bunkkeriin, kun Maapalloa uhkaa täystuho valtavan Clark-komeetan syöksyessä avaruudesta.

Esimerkiksi Olympos on valloitettu -elokuvaa (Olympus Has Fallen - 2013) ja sen jatko-osia tähdittänyt Gerard Butler nähdään pääroolissa John Garrityna, kovan luokan rakennussuunnittelijana, joka saa hallitukselta kutsun salattuun bunkkeriin (minkä lokaation elokuvan nimi paljastaa heti), kun Clarkiksi nimetty jättikomeetta uhkaa tuhota kaiken elämän Maan päältä. Mukaansa John saa ottaa vain vaimonsa Allisonin (Morena Baccarin) ja heidän poikansa Nathanin (Roger Dale Floyd). Pariskunnalla on aviokriisi päällä, minkä lähtökohtia salaillaan jostain syystä leffan loppupäähän asti. Avio-ongelmat ovat aika kömpelösti kirjoitetut ja lähinnä katsojaa huvittaa, kuinka Allison on valmis unohtamaan miehensä teot heti, kun tästä tulee valttikortti selviytymiselle, sillä Allison itse ei saa kutsua bunkkeriin. Butler ja Baccarin ovat kyllä oivalliset rooleissaan ja nuori Floyd on kelpo valinta heidän pojakseen.

Greenland ei harmillisesti oikein ollut sitä suurta kesäviihdettä, mitä siltä kaipasin. Elokuva on jopa yllättävän pienimuotoinen teokseksi maailmanlopusta. Clark-komeetta unohdetaan pitkin leffaa ja päähenkilöiden kohtaamat vaarat johtuvat lähinnä ihmisistä, jotka riehaantuvat kaaoksen keskellä tai yrittävät keplotella itsensä heidän kautta bunkkeriin. Pienen, vain noin 30 miljoonan dollarin budjetin (tällaiset leffat tehdään yleensä ainakin kolminkertaisella summalla) vuoksi palasia Clarkista putoilee maahan vain suunnilleen puolen tunnin välein, aiheuttaen jonkin verran tuhoa, mutta silti kunnon jännitettä ei koskaan pääse muodostumaan. Elokuva kuitenkin kuvittelee olevansa aikamoinen trilleri ja ottaa tarinansa todella vakavasti. Siinä, missä esimerkiksi katastrofileffa 2012 (2009) piti puhtaan viihdevaihteen päällä, Greenland haluaa katsojansa ahdistuvan ja ajattelevan, että tällainen tuho voisi hyvinkin olla mahdollista. Elokuva vajoaa usein ylidramaattisuuden puolelle ja sitä on siksi jotenkin raskasta katsoa.

Iso ongelma leffassa on sen käsikirjoitus. Eipä katastrofileffojen teksteiltä mitään Oscar-tasoista suoritusta voi koskaan odottaakaan, mutta Greenlandista löytyy selviä heikkouksia, mitä hieman muuttamalla elokuvasta olisi saanut jo paremman. Ärsyttävintä on, että suuri osa perheen kohtaamista vaikeuksista löytyy yhden hahmon ajattelemattomuudesta ja hetken mielihalusta tehdä jotain, mikä eskaloituu aikamoiseksi tapahtumavyyhdiksi. Elokuva olisi luultavasti puolessa tunnissa ohi, jos hahmo ei tekisi tätä pientä juttua. On ymmärrettävää, että pakettia on haluttu monimutkistaa, mutta nyt elokuva vain kulkee erilaisia kiertoteitä pidentääkseen kestoa liki kahteen tuntiin. Ei Greenland huono leffa ole, mutta se on lopulta aika keskinkertainen ja vaisu maailmanloppuraina. Puhtaasti aivottomana kesäviihteenä se toimisi paremmin ja nyt se kompastelee liialliseen yrittämiseen. Sentään suomalaiset voivat yhdessä kohtaa huutaa "Torille!" elokuvaa katsoessaan. On sekin kai jo jotain.

Ohjaaja Ric Roman Waugh työskenteli Butlerin kanssa viime vuonna Angel Has Fallenissa (2019), eli Olympos on valloitettu -elokuvan aloittaman trilogian kolmannessa osassa. Tässä Waughin ote on väsyneempi ja kenties juuri budjettisyistä tuntuu siltä, ettei hän koskaan pääse oikeasti vauhtiin leffan kanssa. Chris Sparlingin käsikirjoitus vaatisi viilaamista, mutta hienoa on, että hän yrittää keskittyä Allisoniin lähes yhtä paljon kuin Johniinkin. Greenlandin tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Erikoistehosteiden taso heittelee ja jotkut liekkiefektit näyttävät viimeistelemättömiltä. Kuvat ovat välillä turhan ahtaita ja esimerkiksi yksi nyrkkitappelu on todella kömpelösti kuvattu. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteet ovat kuitenkin mainiot ja äänimaailmakin toimii hyvin, vaikkakin David Buckleyn säveltämät musiikit eivät koskaan erotu kunnolla.

Yhteenveto: Greenland ottaa itsensä turhan vakavasti ja on lopulta harmillisen vaisu ja keskinkertainen maailmanloppuleffa. Clark-komeetta pohjustetaan hyvin, mutta kunnon uhan tunnetta se ei koskaan muodosta - ei, vaikka elokuva kuinka luulee olevansa mitä tiivistunnelmaisin trilleri. Luultavasti pienehkön budjetin takia komeettaa ei päästetä oikeasti valloilleen, tiputtelemaan tulikuumia palasia päähenkilöiden niskaan, vaan elokuva keskittyy enemmän ihmisiin, joista koituu haittaa matkan varrella. Budjetin huomaa myös erikoistehosteista, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi tehty kymmenen vuotta sitten. Tekninen toteutus ei muutenkaan onnistu säväyttämään. Tarinankerronnasta löytyy selvät ongelmansa, kun simppeliä juonta on pitänyt väkisin venyttää kahteen tuntiin ja aika käy yllättäen pitkäksi, varsinkin kun elokuva tuputtaa ylidramaattisuuttaan katsojan niskaan. Gerard Butler ja Morena Baccarin ovat kuitenkin hyvässä vireessä päärooleissa ja kantavat lopulta kahdestaan harteillaan aika mitäänsanomatonta katastrofiteosta. Isomman budjetin, kekseliäämmän käsikirjoituksen ja hieman viihteellisemmän menon kanssa Greenland olisi mitä mainioin rymistely, mitä tuijottaa jättikankaalta samalla, kun tunkee popcornia suuhunsa, mutta tällaisenaan sitä voi suositella lähinnä vain, koska muutakaan vastaavaa ei ole saatavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Greenland, 2020, Anton, G-BASE, Riverstone Pictures, STX Films, Truenorth Productions, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Akira (アキラ - 1988)

AKIRA

アキラ

Ohjaus: Katsuhiro Otomo

Pääosissa: Mitsuo Iwata, Nozomu Sasaki, Mami Koyama, Tarō Ishida, Mizuho Suzuki, Tetsusho Genda, Tatsuhiko Nakamura, Fukue Itō, Kazuhiro Kamifuji, Yuriko Fuchizaki, Masaaki Ōkura ja Takeshi Kusao

Genre: anime, scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Akira on Katsuhiro Otomon ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva, mikä perustuu Otomon samannimiseen manga-sarjakuvaan (1982-1990). Aluksi mangaa tehdessään Otomo ei edes pohtinut sen muuntamista elokuvan muotoon, mutta kun hän alkoi saamaan tarjouksia sellaisen ohjaamisesta itse, hän päätti lopulta tarttua haasteeseen. Elokuvan budjetti paisui siihen aikaan lähes ennennäkemättömiin mittoihin animeleffaksi ja elokuva tarvitsi monia rahoittajia, jotta se voitiin toteuttaa. Ennennäkemätöntä oli myös se, että elokuvan animointi tehtiin vasta, kun näyttelijät olivat äänittäneet repliikkinsä. Vaikka monissa maissa animaatioelokuvia tehdään tällä käytännöllä, animessa näyttelijät saapuvat mukaan vasta animoinnin jälkeen. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Akira julkaistiin Japanissa heinäkuussa 1988. Kotimaassaan filmi oli pienimuotoinen hitti, mutta iso menestys siitä on muodostunut vasta vuosien varrella, kun se levitettiin ympäri maailman. Elokuva olikin yksi tärkeimmistä animeinnostuksen aloittajista länsimaissa. Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa yhä vain enemmän ja nykyään leffaa pidetään niin yhtenä merkittävimpänä anime-elokuvana kuin yhtenä merkittävimpänä scifielokuvana. Suomessa Akira näytettiin vain Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla vuonna 1992, mutta muuten se ei ole oikeastaan saanut levitystä täällä elokuvateattereiden tai kotijulkaisujen muodossa. Nyt uuden 4K-restaurointinsa vuoksi elokuva saapuu vihdoin kunnolla Suomen teattereihin, mistä olin erittäin innoissani, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt Akiraa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa ja elokuvan päätyttyä kävelin ulos häkeltyneenä, koettuani jotain erittäin vaikuttavaa...

16. heinäkuuta 1988 Tokio tuhoutui suuressa räjähdyksessä. 31 vuotta myöhemmin kaupunki on rakennettu uudestaan Neo-Tokioksi. Siellä nuoret Kaneda ja Tetsuo kaahailevat moottoripyörillään pitkin katuja ja kohtaavat jahdatun nuoren pojan, jolla on yliluonnollisia kykyjä.

Koko elokuvan ajan toistensa nimiä huutavat Kaneda (äänenä Mitsuo Iwata) ja Tetsuo (Nozomu Sasaki) ovat olleet ystävykset lapsuudesta asti ja nyt he kuuluvat yhteiseen moottoripyöräjengiinsä. Lähes veljellisestä ystävyydestä huolimatta Kaneda jättää Tetsuota jatkuvasti varjoonsa, toimiessaan jengin johtohahmona. Tetsuo saa luvan korjailla Kanedan upeaa (ja nykyään ikonista) punaista moottoripyörää, muttei todellakaan saa ajaa sillä. Hahmoista pitää alusta alkaen ja heidän erilaiset luonteensa ovat molemmat kiinnostavat - etenkin kun kummallisen kohtaamisensa jälkeen alkaa tapahtumaan todella suuria muutoksia molempien elämille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Kanedan ihastuksen kohde, salaperäinen Kei (Mami Koyama), Tetsuon ihastus Kaori (Yuriko Fuchizaki), kummallisia voimia omaava Takashi (Tatsuhiko Nakamura), tätä jahtaava eversti Shikishima (Tarō Ishida), voimia tutkiva professori Ōnishi (Mizuho Suzuki), sekä Kanedan ja Tetsuon moottoripyöräjengiin kuuluvat Yamagata (Masaaki Ōkura) ja Kai (Takeshi Kusao). Sivuhahmoistakin löytyy paljon kiinnostavia tapauksia, joiden salaisuuksia avataan pitkin leffaa.

Ei ole mikään ihme, että Akiraa pidetään niin valtavan korkeassa arvossa. Heti ensimmäisestä kohtauksesta, missä rauhallinen päivä Tokiossa keskeytyy sillä, että massiivinen räjähdys pyyhkii koko kaupungin yli, elokuva vangitsi minut lumoihinsa. Metropoliksen (1927) ja Blade Runnerin (1982) inspiroima cyberpunk-henkinen Neo-Tokio esitellään ja suuni meinasi loksahtaa auki hämmästyksestä. Vaikuttavasti luotu kaupunki, mikä tuntuu aidosti elävän ja hengittävän, ja mihin uppoutuu samantien kuin se olisi todellinen paikka, on vasta yksi asia, mikä räjäyttää katsojan tajunnan. Ja sitä elokuva totta vie tekee ällistyttävään loppuhuipennukseensa asti, mikä saa aivan varmasti monet katsojista pähkäilemään, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtui? Elokuva tekee vaikutuksen kerta toisensa perään, minkä takia en myöskään ihmettele, miksi se toimii inspiraation lähteenä yhä tänäkin päivänä. Akiran vaikutusta voi bongailla niin toisesta animen scifiteoksesta, Ghost in the Shell - aaveäänestä (攻殻機動隊 - 1995) kuin esimerkiksi Hollywoodin megahitti toimintaelokuvasta The Matrix (1999). Jopa Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008) nähty Batmanin moottoripyörä muistuttaa tästä leffasta.

Ja niillä moottoripyörillähän todella kaahaillaan. On uskomatonta, kuinka käsin piirretyllä animaatiolla pystytään luomaan upeampaa ja henkeäsalpaavampaa jälkeä kuin monissa toimintaelokuvissa todellisten stunttien kera. Akiran alkupäästä löytyy mieletöntä menoa, enkä ole vähään aikaan elokuvia katsoessani unohtanut niin täysin kaikkea ympärillä olevaa kuin tämän leffan ensimmäisen puolituntisen aikana. Sen lisäksi, että Neo-Tokion fantastiset maisemat pääsevät hyvin esille moottoripyöräajelun kautta, johtaa kaahaaminen myös iskeviin toimintakohtauksiin. Vaikka kyseessä onkin piirretty, ei Akira todellakaan ole mikään koko perheen filmi. Pitkin elokuvaa en voinut olla ihmettelemättä leffan alhaista K12-ikärajaa, kun verta roiskuu pitkin katuja, rosvot repivät tytöltä vaatteita kujalla ja kun eräs hahmo yrittää kauhoa takaisin itseensä sisälmyksiään, jotka pursuavat ulos hänen auki viilletystä vatsastaan. Meno on rankkaa, eikä leffa aio säästellä katsojaansa. Hyvä niin.

Näyttävän scifikaupunkinsa ja rajujen toimintakohtaustensa lisäksi elokuva tietty tarjoaa animelle tuttuja syvällisyyksiä, mitkä jo itsessään tekevät Akirasta kypsemmän piirroselokuvan verrattuna moniin animaatioihin. Kuten monet muutkin japanilaisleffat, tästäkin löytyy selviä viittauksia ja vertauskuvia Hiroshiman ja Nagasakin pommituksille. Niitä ja niiden aiheuttamaa ydintuhoaseiden pelkoa on käsitelty mm. alkuperäisessä Godzillassa (ゴジラ - 1954), kun jättiliskolla oli vielä syvällisempi merkitys kuin pelkkä monsterimähinä. Akira tosiaan alkaa Tokion räjähdyksellä, mutta sen lisäksi, että elokuva käsittelee tuhon seurauksia maan asukkaissa, se käsittelee Japanin uutta nousua kauhun keskeltä. Luonto ja ihmisen suhde luontoon on myös tärkeä aihe japanilaisissa elokuvissa. Akirasta löytyy toki sitä, mutta myös pohdintaa ihmisen uudesta suhteesta teknologiaa kohtaan. Etenkin loppupäässä luonnon ja teknologian risteytys on merkittävä teema. Kyseessä on niitä teoksia, jotka ovat kuin lahjoja, jotka jatkavat antamistaan. Jo ensimmäisellä katselulla siitä löytyy valtavasti kiehtovia puolia, mutta sen pinnan alle jää muhimaan paljon asioita uudelleenkatseluita varten.

Joillekin Akirassa voi muodostua heikkoukseksi se, että sen mielikuvituksellinen ja yhä vain yliluonnollisemmaksi paisuva kertomus voi helposti mennä yli hilseen, vaikka tarinaa seuraisi kuinka tarkasti. Itselleni tämä jonkin sortin epävarmuus tietyistä asioista vain lisäsi innostustani elokuvaa kohtaan. Sen sijaan mielestäni leffan tasoa hieman latistaa se, kuinka pitkäksi loppupään tuhospektaakkeli venytetään. On toki hyvä, ettei voimakasta vastusta nujerreta helposti, mutta jossain kohtaa loppupää eskaloituu turhan massiiviseksi ja valtavat räjähdyksetkin alkavat toistamaan itseään kaikessa vaikuttavuudessaankin. Kuitenkin itse lopetus palkitsee katsojansa ja nostaa filmin jälleen suuriin korkeuksiin. Katsuhiro Otomo on tehnyt hurjan työn, ensin kirjoittaessaan ja piirtäessään noin 2000-sivuisen mangan ja sitten muokatessaan sen elokuvamuotoon kirjoittajana ja ohjaajana.

Visuaalisestikin Akira on aivan mahtava elokuva. Piirrosjälki on uskomattoman tarkkaa, yksityiskohtaista ja näyttävää pitkin leffaa. Kaikkiin kuviin on panostettu ja kaikki tuntuu pitkään mietityltä. Hullua on, että kun yleensä käsin piirretyissä animaatioissa nähdään 12 kuvaa sekunnissa, Akiraan työstettiin tuplasti otoksia, jotta se näyttäisi elokuvamaisemmalta 24 kuvan sekuntivauhdilla. Tämä tarkoittaa tietenkin hurjasti lisähommia, mutta kärsivällisyys pitää upean laadun yllä loppuun saakka. Värien käyttö on fantastista läpi elokuvan ja siinäkin Akira teki ennätyksen, sillä leffassa nähdään enemmän värisävyjä kuin animaatioelokuvissa koskaan aiemmin. Huikeita visuaalisuuksia palvelee tietty oiva äänimaailma. Musiikeissa on yhdistelty kiehtovasti perinteisiä japanilaissävelmiä 1980-luvun scifielokuville tyypillisiin syntikkasointuihin.

Yhteenveto: Akira on mielettömän upea scifielokuva, mikä ällistyttää niin mestarillisella animoinnillaan kuin kiehtovalla kertomuksellaan. Filmi nappaa mukaansa välittömästi ja loksauttaa suun auki, kun vaikuttavat moottoripyöräkaahailut alkavat. Meno on usein komeampaa kuin oikeiden stunttien kanssa kuvatuissa toimintaelokuvissa. Toimintakohtaukset ovat myös brutaaleja ja Suomessa annettu K12-ikäraja tuntuu hassun alhaiselta veren ja väkivallan määrän huomioon ottaen. Upeiden visuaalisuuksien ja iskevän toiminnan lisäksi elokuvasta löytyy paljon syvällisiä puolia ja teemoja, joita hoksaa varmasti joka katselulla lisää. Ydintuho ja sen pelko ovat vahvasti läsnä, kuten myös teknologian nousu luonnon keskellä. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja cyberpunk-henkinen Neo-Tokio tuntuu todelliselta paikalta, jonne voisi hypätä valkokankaan läpi. Pientä miinusta leffalle tuo sen hieman liiallisuuksiin paisuva tuhomekastus loppupäässä. Onneksi itse lopetus nostaa jälleen tason korkeaksi, eikä elokuva todellakaan latistu huipennuksessaan. Monille lopetus jättää varmasti paljon pähkäiltävää, mikä itseäni ainakin vain viehättää suuresti. Ei ole mikään ihme, että Akiraa pidetään niin korkeassa arvossa ja että se toimii inspiraation lähteenä yhä tänäkin päivänä. Se on liki täydellinen filmi ja niin animen kuin scifin merkkiteos!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

アキラ, 1988, Akira Committee Company Ltd., Akira Studio, TMS Entertainment, Kôdansha, Mainichi Broadcasting System, Bandai, Hakuhodo, Toho Company, LaserDisc., Sumitomo Corporation, TMS Entertainment

Arvostelu: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (Eat Pray Love - 2010)

EAT PRAY LOVE - OMAA TIETÄ ETSIMÄSSÄ

EAT PRAY LOVE

Ohjaus: Ryan Murphy
Pääosissa: Julia Roberts, Viola Davis, Billy Crudup, James Franco, Richard Jenkins, Tuva Novotny, Javier Bardem, Mike O'Malley, Sophie Thompson, Luca Argentero, Christine Hakim ja Hadi Subiyanto
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: S

Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä perustuu Elizabeth Gilbertin omiin kokemuksiin pohjautuvaan kirjaan Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Eat, Pray, Love: One Woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia) vuodelta 2006. Kirja nousi nopeasti valtavaksi menestykseksi - se pysyi mm. The New York Timesin bestsellerinä 187 viikkoa putkeen! Elokuvastudiot aloittivat tietty kiivaan kilpailun kirjan elokuvaoikeuksista, mitkä nappasi lopulta Columbia Pictures. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä sai maailmanensi-iltansa 10. elokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se nousi nopeasti isoksi hitiksi lippuluukuilla. Itse en ollut aiemmin nähnyt filmiä, mutta olin tiennyt siitä jo sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlistamaan elokuvan kymmenvuotissyntymäpäivää.

Avioliittoonsa tyytymätön Elizabeth Gilbert aloittaa uuden suhteen nuoren näyttelijän kanssa, mutta sekään ei tunnu oikealta. Elizabeth päättääkin lähteä vuoden kestävälle matkalle Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan löytääkseen jälleen itsensä ja kyvyn nauttia elämästä.

Romanttisten komedioiden kuningatar Julia Roberts nähdään pääroolissa elämänsä matkalle lähtevänä Elizabeth Gilbertinä. Monelle parisuhteeseensa kyllästyneelle naiselle Elizabeth on varmasti samaistuttava hahmo, mikä jo itsessään selittää elokuvan, sekä tietty kirjan menestyksen. Heidän lisäksi varmasti suuri osa on muutenkin ollut jossain kohtaa tympääntynyt elämäänsä ja haluaa löytää itsensä uudestaan. Siksi Elizabethin matkalle lähteekin aluksi ihan mielellään. Paikoitellen kuitenkin tuntuu siltä, että Elizabeth käyttää enemmän aikaa asioista valittamiseen ja niistä pakenemiseen kuin niiden korjaamiseen. Välillä tämä valitus alkaakin ärsyttämään. Roberts on kuitenkin erittäin mainio tuttuun tapaansa ja unelmiaan toteuttamaan lähtevän rooli onkin kuin suoraan hänelle kirjoitettu.

Elizabethin aviomiehenä Steveninä ja laastarisuhteen miehenä Davidina nähdään Billy Crudup ja James Franco. Crudup on passeli mitäänsanomattomana miehenä, jolloin katsoja voi ymmärtää, miksi Elizabeth haluaa tästä eroon. Francon ja Robertsin väliltä ei kuitenkaan löydy mitään kemiaa - mikä onkin varmaan tarkoitus, sillä Elizabeth jättää tämänkin nopeasti lähteäkseen reissuun. Loistava Viola Davis taas esittää Elizabethin ystävää Deliaa, joka ei ole täysin varma, mitä olisi mieltä Elizabethin matkaideasta. Matkallaan Elizabeth tapaa mm. ruotsalaisen reissaaja Sofin (Tuva Novotny), meditoivan Richardin (Richard Jenkins), bisnesmies Felipen (Javier Bardem) ja viisaita oppeja sekä hyvää huumoria latovan Ketut Liyerin (Hadi Subiyanto). Näyttelijät sopivat pääasiassa hyvin rooleihinsa, mutta sivuhenkilöt jäävät lopulta todella ohuiksi.

Vaikka on helppoa ymmärtää, mistä Eat Pray Loven suosio johtuu ja miksi jotkut ovat suorastaan rakastuneet teokseen, on myös äärimmäisen helppoa hoksata, miksi filmi sai osakseen myös niin paljon tylytystä. Kyseessä on lopulta aika tyhjänpäiväinen teos, missä puolet ajasta käytetään lähinnä maisemien ja nähtävyyksien ihasteluun, sekä syömiseen. Suosittelenkin jo tässä vaiheessa syömään joko ennen elokuvaa tai sen aikana, sillä etenkin Italian osuuden aikana kasvaa nopeasti kova nälkä, herkullisia pasta- ja pizza-annoksia katsellessa. Samalla juurikin Italian osuus on se tyhjänpäiväisin. Tarinallisen elokuvan sijaan tuntuu usein siltä kuin katsoisi Julia Robertsin matkailuohjelmaa. Esitellään muutaman maan kulttuuria pintapuolisesti ja maistellaan vähän kaikenlaista. Elokuvan kolmisanainen nimi Eat Pray Love kuvastaakin kolmea eri maata, joissa Elizabeth käy. Italiassa syödään, Intiassa rukoillaan ja Indonesiassa sitten on sitä rakkautta. Kaksi ensimmäistä maata yrittävät myös kuvastaa Elizabethin tapaa päästää elämänsä aiemmista miehistä irti.

Isoin kritiikkini leffaa kohtaan ei kuitenkaan ole se, kuinka paljon enemmän se muistuttaa matkailuohjelmaa kuin elokuvaa, vaan että se tuntuu pettävän katsojansa lopussa. Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä lähtee liikkeelle hyvästä ajatusmaailmasta, ettei naisen elämän tarkoitus ole vain löytää miestä, jonka kanssa olla ja jolle omistautua, vaan pitäisi antaa enemmän arvoa omalle elämälle. Tämä on tärkeä viesti ja vahva sanoma, mutta elokuva ei tunnu olevan valmis menemään loppuun asti sen kanssa. Lopetus lähestulkoon kumoaa sen vahvan viestin. Tätä voi toki perustella sillä, että näin Elizabethille oikeastikin kävi matkallaan, mutta se luo silti ison ongelman, kun elokuvan lopetus sotii sitä vastaan, mitä se esitti pitkään edustavansa. Jostain syystä tämä "petos" on kuitenkin ennalta-arvattava ratkaisu ja sitä odottaa alusta alkaen - kenties siksi kun leffa on alusta alkaen niin imelää hömppää. Tähän kun vielä lisää päälle, kuinka vähän todellista sisältöä filmissä oikeasti on ja että elokuvaa vielä kestää kaksi tuntia ja vartin, on Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä erittäin pitkäveteinen raina.

Elokuvan ohjaaja Ryan Murphy on tehnyt tämän lisäksi pari muutakin filmiä, mutta pääasiassa hänet tiedetään televisiosarjojen, kuten Gleen (2009-2015) ja American Horror Storyn (2011-) luojana. Eat Pray Lovesta löytyykin vahvaa televisiomaisuutta ja kun jokainen maa tuntuu omalta jaksoltaan, voisi kirjan pohjalta helposti tehdä televisiosarjan. Murphy ei kuitenkaan onnistu tuomaan mitään erityistä mukaan, vaan käsittelee kaikkea lopulta todella pintapuoleisesti - etenkin käsikirjoituksessaan, yhdessä Jennifer Saltin kanssa. Elokuvan loputtua tuntuu siltä, että päähenkilö on matkallaan oppinut vain sen, että jos nämä huonommissa olosuhteissa elävät voivat olla onnellisia, niin sittenhän myös hyvävarainen New Yorkissa asuva nainenkin voi olla. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on paljon kauniita ja värikkäitä maisemaotoksia. Leikkauksessa elokuva kaipaisi kuitenkin paljon tiivistämistä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja säveltäjä Dario Marianelli yrittää tuoda tiettyä haikeutta mukaan kelpo musiikeillaan.

Teattereissa julkaistun version lisäksi elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi ohjaajan versio. Se alkaa hieman eri tavalla, minkä lisäksi Elizabethin lähtö New Yorkista kestää kauemmin. Lisäksi mm. yksi ruokailuista Italiassa kestää kauemmin, kuten kestää myös eräs meditointikohtaus Intiassa.

Yhteenveto: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä haaskaa vahvan sanomansa naisen oman elämän merkityksestä muuttumalla täysin tyhjänpäiväiseksi matkailuohjelmaksi ja lopussa vielä pettämällä katsojansa unohtamalla teemansa. Julia Roberts on kyllä mainio pääroolissa Elizabeth Gilbertinä ja aluksi hänen kanssa lähtee matkalle mielellään, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän haluaisi vain palata kotiin. Jo ensimmäisessä kohteessa koko homma muuttuu elokuvasta Julia Robertsin matkailushowksi. Syömiseen ja nähtävyyksien ihailuun käytetään hurjasti aikaa. Muutenkin elokuva on todella venytetty ja aika käy jatkuvasti pitkäksi kahden tunnin ja vartin keston aikana. Loppupää alkaa jopa ärsyttämään ja romanttinen puoli tuntuu tyhmältä ratkaisulta kaiken jälkeen. Toisaalta se tuo vihdoin jotain sisältöä täysin tyhjänpäiväiseen leffaan, mutta tuntuu kuitenkin kumoavan sen, miksi koko matka ylipäätään alkoi. Lopputuloksena onkin heikko raina, mitä jaksaa katsoa vain Robertsin vetovoiman ansiosta. Eat Pray Lovea voi suositella lähinnä Gilbertin kirjasta innostuneille ja kehnossa suhteessa tai elämäntilanteessa eläville, jotka haaveilevat pakomatkasta ja rohkeasta arjen irtiotosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eat Pray Love, 2010, Columbia Pictures Corporation, Plan B Entertainment, Red Om Films

Arvostelu: 365 päivää (365 dni - 2020)

365 PÄIVÄÄ

365 DNI

Ohjaus: Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes
Pääosissa: Anna-Maria Sieklucka, Michele Morrone, Bronisław Wrocławski, Magdalena Lamparska, Otar Saralidze, Mateusz Łasowski, Grażyna Szapołowska, Tomasz Stockinger ja Gianni Parisi
Genre: draama, erotiikka
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16

"Are you lost, baby girl?"

365 dni, eli suomalaisittain 365 päivää perustuu Blanka Lipińskan samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Kirja nousi suureen suosioon ja sen pohjalta alettiin tietty heti työstämään filmatisointia. 365 päivää sai ensi-iltansa kotimaassaan Puolassa helmikuussa ja kesällä se julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelun kautta maailmanlaajuisesti. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn (leffalla on jopa 0% Rotten Tomatoesissa), kuten tekivät myös monet katsojista, mutta silti leffa onnistui nousemaan pitkäksi aikaa Netflixin katsotuimmaksi filmiksi. Itse kuulin koko elokuvasta vasta, kun se oli jo ollut Netflixin valikoimassa jonkin aikaa ja siitä alettiin kohista sosiaalisessa mediassa. Aluksi ajattelin jättää koko filmin väliin, mutta mitä enemmän leffalle naureskeltiin ja sitä haukuttiin, sitä enemmän minua alkoi kiinnostamaan, mistä oikein on kyse. Lopulta katsoin 365 päivää heinäkuun lopussa.

Puolalainen Laura Biel viettää syntymäpäiväänsä Italiassa poikaystävänsä kanssa, kun sisilialainen gangsteri Massimo Torricelli sieppaa hänet. Massimo kertoo pitävänsä Lauraa 365 päivää vankinaan, jotta tämä rakastuisi gangsteriin.

Päärooleissa Anastasia Steelenä ja Christian Greynä... ei kun siis Laura Bielinä ja Massimo Torricellinä nähdään Anna-Maria Sieklucka ja Michele Morrone. Katsojan on vaikea olla vertaamatta hahmoja Fifty Shades -trilogian (2015-2018) pääpariin ja kirjailijan kommentti siitä, että kyseinen trilogia oli hänelle suuri inspiraatio 365 päivää kirjoittaessaan, viittaa siihen, että hahmot todella ovat kopiot Anastasiasta ja Christianista. Laura on täysin mitäänsanomaton hento neito, joka elää tylsää elämää ja Massimo on rajusta seksistä tykkäävä paha poika, jolla on paljon rahaa. Massimo on kuitenkin niin hirveä paskiainen, että hän saa jopa toksisen Christian Greyn näyttämään varsinaiselta prinssi Uljaalta. Christian ei sentään siepannut Anastasiaa ja pitänyt tätä vankinaan. Massimo on lähinnä kuvottava ja kaamea pahishahmo, mutta elokuva yrittää kovasti esittää hänet joka naisen unelmamiehenä. Itse toivoin koko leffan ajan, että Laura saisi käsiinsä aseen ja ampuisi Massimon - etenkin kun tämä lupailee, ettei koske Lauraan ilman tämän lupaa ja heti työntää käsiään ties minne Lauran vartalossa. Sen lisäksi, että katsojana on vaikea ymmärtää, mitä Laura voisi nähdä Massimossa, on myös vaikea ymmärtää, mitä Massimo näkee Laurassa? Hahmo on niin tylsä. Vai onko se tylsyys juuri se vetovoima? Siekluckan ja Morronen väliltä sentään löytyy pienesti kemiaa, mutta eivät he kummoisia näyttelijöitä ole.

Jos 365 päivää olisi trilleri, psykologinen kauhuelokuva, sen tarina voisi toimia erittäin hyvin. Gangsteri sieppaa naisen ja pitää tätä vankinaan vuoden päivät, siinä toivossa, että nainen rakastuisi häneen. Juoni on karmiva ja siitä voisi saada aikaiseksi mainion jännärin. Mutta kyseessä ei ole minkäänlainen trilleri, vaan jonkun naisen märkä uni, minkä hän on onnistunut julkaisemaan kirjana Fifty Shades -villityksen aikoihin, vaikka hänen urpo seksifantasiansa kuuluisikin internetin pimeämmälle puolelle. Fifty Shades -menestyksen myötä myös elokuvasovitus oli varmaa ja nyt meillä on 365 päivää, yksi vuoden surkeimmista roskaläjistä.

Siinä, missä Fifty Shades of Grey (2015) kompasteli mm. amatöörimäisen toteutuksensa, kehnon käsikirjoituksensa ja kiusallisten näyttelijöidensä takia, 365 päivää kaatuu suoraan naamalleen jo juonensa takia. Joku voi toki kiihottua tällaisesta pakotetusta Tukholma-syndrooma-tarinasta, mutta itse en voinut olla kummastelematta, kuinka etenkin nykypäivänä voidaan tehdä elokuva, mikä suorastaan romantisoi raiskaamista, muuta seksuaalista ahdistelua ja naisten halventamista? Leffa esittää kauheat jutut osoituksena rakkaudesta ja se on paikoitellen jopa oksettavaa. Laura tietty antaa monet asiat anteeksi, kun käy ilmi, kuinka pullollaan Massimon lompakko on. Jokaisen teon jälkeen, mitkä saavat katsojan toivomaan, että mies joutuisi vähintään telkien taakse, kaikki onkin hyvin, kun Laura saa shoppailla kalliita vaatteita tai pääsee lentämään yksityislentokoneilla ja ottamaan aurinkoa veneellä, mikä voisi kaikessa hulppeudessaan toimia ihmisen kotina.

Massimon antaessa Lauralle 365 päivää aikaa rakastua häneen, elokuva antaa katsojalle kaksi tuntia aikaa olla sitä mieltä, että pari kuuluisi yhteen. Tätä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Twilightia (2008) myöten monet leffat ovat romantisoineet toksisuutta, mutta tässä meno äityy niin pitkälle, että katsoja vain vastustaa parisuhdetta kovaan ääneen. Tietenkin Laura ja Massimo päätyvät yhteen! Ja sitten elokuva päättää ylpeillä sillä, kuinka se on roisimpaa menoa kuin Fifty Shadesit ja alkaa kunnon seksimontaasit ärsyttävien pop-kappaleiden jumputtaessa taustalla. Elokuva yrittää olla kuuma ja kiimainen, mutta se on oikeastaan vain rasittava ja puuduttavan pitkäveteinen. Leffa tuntuu pitkälti yli kaksituntiselta. Valitettavasti piina ei lopu siinä kohtaa, kun päästään lopputeksteihin. Ehei, elokuvahan tietty pohjustaa jatkoa! Kyseessä on nimittäin trilogian ensimmäinen osa, mikä tarkoittaa, että tätä kuraa on tiedossa lisää!

Elokuvan ovat ohjanneet Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes, jotka toimivat myös käsikirjoittajina yhdessä kirjailija Lipińskan ja Tomasz Klimalan kanssa. Jopa neljän käsikirjoittajan voimin leffan tarina on todella ohut ja kahden tunnin kesto saadaan aikaiseksi puuduttavalla täytteellä. Lisäksi on jopa huvittavaa, kuinka moni kohtaus alkaa siitä, että Laura herää sängystä ja Massimo tuijottaa häntä vierestä. Ohjaus on läpikotaisin kehnoa. Kun seksimontaasi alkaa, muistuttaa toteutus jo enemmän musiikkivideota. Sentään 365 päivää on ihan kelvollisesti kuvattu. Vaikka mukana onkin paljon paljasta pintaa, leikkaus tapahtuu heti, kun on vaarana, että jommankumman jalkoväli näkyisi kameralle. Silti on varmaa, että monet painelevat pausea pitkin leffaa, jos leikkaus ei ehtisikään piilottamaan kaikkea. Sarapatan veljesten musiikki ei pääse mitenkään esille, kun leffaan tungetaan vähintään kymmenen minuutin välein jokin pop-biisi, millä yritetään tuoda energiaa kaiken pitkäveteisyyden keskelle.

Yhteenveto: 365 päivää on aivan kammottavaa roskaa, mikä saa jopa Fifty Shades -trilogian muistuttamaan laatuviihdettä. Elokuvan tarina sopisi hyvin trilleriin, missä siepattu nainen yrittää karata gangsterilta, mutta turha kuvitella, että leffa ottaisi sellaista suuntaa. Kahden tunnin ajan elokuva yrittää romantisoida raiskaamista sun muuta pahoinpitelyä ja vielä pahempana se sanoo, että kunhan mies ostaa naiselleen kaikkea kallista jälkeenpäin, täytyy pahat teot antaa anteeksi. Leffa kuvittelee olevansa todella tuhma ja kiihottava, mutta se on lähinnä ällöttävä, tahattoman koominen, ärsyttävä ja puuduttavan tylsä. Laura on täysin mitäänsanomaton tapaus, kun taas Massimo raivostuttaa jatkuvasti ollessaan ruudulla. Silti elokuva luulee, että katsoja kannustaisi heidän suhdettaan. Itse toivoin jatkuvasti, että Massimo kuolisi brutaalilla tavalla. Harmillisesti sitä tyydytystä elokuva ei tarjoa. Seksimontaasien alkaessa elokuva muistuttaa lähinnä tympeää musiikkivideota, eikä filmi tunnu ikinä loppuvan. Ja kun se vihdoin ja viimein loppuu, se kehtaa vielä pohjustaa jatkoa. 365 päivää -elokuvaa voi suositella vain, jos Fifty Shades -trilogia on todella lähellä sydäntä, mutta siinä ei kuitenkaan ollut vielä tarpeeksi nakuilua. Silti suosittelen kääntymään pornon puoleen, sillä jopa sieltä löytyy parempia tarinoita ja näyttelijäsuorituksia. (Ja siis tämänhän tiedän puhtaasti akateemisista syistä tehtyjen tutkimusten kautta...)

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
365 dni, 2020, Ekipa, Future Space, Next Film, TVN

Arvostelu: The Witch in the Window (2018)

THE WITCH IN THE WINDOW

Ohjaus: Andy Mitton
Pääosissa: Alex Draper, Charlie Tacker, Carol Stanzione, Greg Naughton ja Arija Bareikis
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 12

The Witch in the Window on Andy Mittonin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama, leikkaama ja säveltämä kauhuelokuva. Se sai maailmanensi-iltansa jo kaksi vuotta sitten Kanadassa ja jo samaisena syksynä se esitettiin Suomessakin Night Visions -elokuvafestivaaleilla. Nyt Night Visions tuo elokuvan Suomeen kunnon teatterilevitykseen kautta maan. Itse kuulin koko leffasta vasta viikkoa ennen kuin näin sen lehdistönäytöksessä. Menin katsomaan The Witch in the Windowia toiveikkaana, että pieni indietuotanto onnistuisi yllättämään positiivisesti.

Simon ja hänen poikansa Finn matkustavat Vermontiin korjatakseen vanhaa taloa ja myydäkseen sen eteenpäin. Siellä heitä alkaa piinaamaan talon vanhan omistajan paha henki, mikä vain voimistuu, kun taloa korjataan.

Simon-isää ja tämän Finn-poikaa näyttelevät Alex Draper ja Charlie Tacker. Koska suuren osan ajasta isä ja poika ovat ainoat hahmot valkokankaalla, on elokuvan onnistumisen kannalta äärimmäisen tärkeää, että hahmot toimivat. Niinpä onkin suuri harmi todeta, että elokuva kaatuu jo näihin hahmoihin ja etenkin heidän näyttelijöihinsä. Sen lisäksi, että nuorta Tackeria vaivaa paha ylinäytteleminen, ongelmia tuottaa myös se, kuinka puisesti kumpikin lausuu repliikkejään - aivan kuin he vain lukisivat niitä käsikirjoituksesta tai elokuvaan on otettu mukaan harjoitusvetoja kohtauksista. Tätä ei yhtään auta se, kuinka kökköä hahmoille kirjoitettu dialogi usein on. Kaiken tämän pohjalta löytyy oiva ajatus perheenisästä, joka pelkää menettävänsä perheensä olemalla läsnä ja sen takia kokeekin parhaaksi pysyä etäällä vaimostaan ja lapsestaan. Kömpelön toteutuksen kanssa tämä kuitenkin lässähtää.

The Witch in the Window on muutenkin kömpelösti toteutettu kauhuraina, mikä haaskaa oikeasti hyvät ideat. Jo elokuvan aloitus on tönkkö. Koko filmi lähtee käyntiin kuin sormien napsautuksesta, keskeltä kohtausta, aivan kuin alusta puuttuisi jotain. Sitten taas elokuvan lopetus on kömpelö siinä mielessä, että siinä on monta kertaa peräkkäin hetkiä, jolloin tuntuu kuin leffa päättyisi, mutta sitten sitä venytetäänkin vielä pidemmälle. Kestoa elokuvalla on vain tunti ja vartti, mikä voi ajatuksen tasolla tuntua hassun lyhyeltä, kun monet kauhuleffat kestävät nykyään jopa lähemmäs kaksi tuntia. The Witch in the Windowissa on loppujen lopuksi niin vähän sisältöä, että näinkin lyhyt kesto pitkästyttää välillä.

Alkupään paria pöhköä äkkisäikäytystä lukuunottamatta täytyy siitä näyttää peukkua ohjaaja Andy Mittonille, että tämä haluaa panostaa enemmän hitaasti katsojan ympäröivään karmivaan tunnelmaan, eikä niinkään katsojan jatkuvaan säikäyttämiseen böö-efektillä. Kun talon entisen omistajan, Lydian (Carol Stanzione) taustasta kerrotaan leffan alussa, kauhukierroksia aletaan nostattamaan. Parasta koko elokuvassa on, kuinka Lydia paljastetaan hitaasti. Aluksi hän näkyy vain synkkänä muotona pimeyden keskellä. Sitten hän kurkkii peilin kautta, ikkunan takaa ja jonkin ajan kuluttua hän seisoo hahmojen takana käytävällä. Harmi vain, että mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä alhaisemmaksi jännityksen taso laskee. Loppupäässä paljastuu uusia puolia, mitkä saavat näkemään kertomuksen uudessa valossa, mutta samalla tämäkin kiehtovaksi ajateltu osio kärsii samasta kömpelöstä toteutuksesta kuin moni muukin asia The Witch in the Windowissa.

Andy Mittonilla on ollut hyviä ideoita ja on hienoa, ettei hän syyllisty kauhun halvimpiin kikkoihin, mutta ei hän silti onnistu vakuuttamaan lähes missään hommassaan leffan parissa. Mittonin säveltämät musiikit ovat aika mitäänsanomatonta pianon pimputtelua ja leikkauskin on paikoittelen tönkköä. The Witch in the Window on kuitenkin kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Lydiasta on saatu karmiva oivallisten maskeerausten kautta. Ääniefektit luovat sopivasti aavemaista ilmapiiriä.

Yhteenveto: The Witch in the Window on harmillisen laimea kauhuraina, mikä haaskaa potentiaaliset ideansa kehnolla toteutuksella. On hienoa, että Andy Mitton ei syyllisty laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, vaan haluaa rakentaa hitaasti karmivaa tunnelmaa, mutta eipä se tunnelma oikein toimi. Lisäksi hänen kirjoittamansa dialogi on erittäin puista ja usein jopa kiusallisen huonoa. Isän ja pojan keskusteluja ei auta yhtään se, kuinka kehnosti heidän näyttelijänsä repliikkinsä lausuvat. Usein jopa tuntuu siltä kuin näyttelijät vain lukisivat lauseita paperilta. Rytmitys on kömpelöä ja vain tunnin ja vartin pituiseksi filmiksi The Witch in the Window on yllättävän pitkäveteinen. Parasta leffassa on itse noita Lydia, joka paljastetaan mainion pelottavasti pikkuhiljaa. Muuten leffa jättää kylmäksi kaikessa. Pienten indiekauhujen vannoutuneimmille faneille tämä tarjoaa varmasti paljon iloa, mutta muille elokuvaa on vaikea suositella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Witch in the Window, 2018, One Bad House Films

Arvostelu: Peninsula (반도 - 2020)

PENINSULA

반도

Ohjaus: Sang-ho Yeon
Pääosissa: Gang Dong-won, Lee Jung-hyun, Lee Re, Kwon Hae-hyo, Lee Ye-won, Kim Do-yoon, Kim Min-jae, Koo Kyo-hwan, Kim Kyu-baek, Moon Woo-jin ja Bella Rahim
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Eteläkorealainen zombielokuva Train to Busan, eli suomalaisittain Juna Busaniin (부산행 - 2016) oli yllätyshitti, mitä kriitikotkin ylistivät. Jatko-osan teko lähti pian liikkeelle ja tekijät saivat suosion takia jopa tuplabudjetin uutta elokuvaansa varten. Peninsulaksi nimetyn jatko-osan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa keväällä Cannesin elokuvajuhlilla, mutta koska ne peruttiin koronaviruksen takia, on julkaisua siirretty. Nyt Peninsula on kuitenkin ilmestymässä teattereihin ja itse olin erittäin innoissani. Juna Busaniin on aivan mahtava teos ja yksi zombigenren parhaista elokuvista. Innostustani jatko-osaa kohtaan vain kasvoi, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Neljä vuotta sen jälkeen, kun kammottava virus muutti lähes kaikki Etelä-Koreassa ihmislihaa himoitseviksi zombeiksi, ryhmä Hongkongiin pelastautuneita palaa takaisin maahan etsimään rekkaa, mikä pitää sisällään miljoonia dollareita.

Vaikka Peninsula on jatkoa Juna Busaniin -elokuvalle, ei se seuraa samoja hahmoja, vaan tarjoaa uuden hahmogallerian, jonka puolesta jännittää. Tärkeimmät hahmot ovat ex-kenraali Jung-seok (Gang Dong-won) ja tämän siskon miesystävä Chul-min (Kim Do-yoon), jotka lähtevät parin muun kanssa takaisin Etelä-Korean niemimaalle (engl. peninsula). Hahmoja yhdistää vaikea menneisyys, mikä aiheuttaa konflikteja matkalla. Chul-min jää silti pienesti alikehitetyksi leffan aikana. Hän on kiinnostava, mutta hänestä olisi saanut vielä enemmän irti. Jung-seok sen sijaan on sellainen zombeja tykittävä toimintatähti, ettei moista ole välttämättä elokuvissa nähty. Hän ampuu eläviäkuolleita kuin mikäkin John Wick ja loksauttaa suun auki aina, kun tarttuu aseeseen. Gang Dong-won on nappivalinta elokuvan päärooliin. Henkilönä hän ei ole yhtä iskevästi kirjoitettu kuin Juna Busaniin -leffan päähahmo Seok-woo (Gong Yoo), mutta toimii silti erittäin hyvin.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. selviytyjien ryhmä, joihin kuuluvat Min-jung (Lee Jung-hyun), hänen tyttärensä Jooni (Lee Re) ja Yu-jin (Lee Ye-won), sekä Min-jungin isä (Kwon Hae-hyo), ja zombeja lahtaavan osasto 631:n johtajat Seo (Koo Kyo-hwan) ja Hwang (Kim Min-jae). Nämäkin hahmot ovat mainioita tapauksia eri tavoin. Osasto 631 tarjoaa toimivan ihmisvastuksen päähenkilöille, kun taas selviytyjien ryhmä tuo leffaan yllättävän veikeää huumoria. Jos muutaman kuukauden kotona oleminen korona-aikana teki pääkopalle hupsuja, nämä ihmiset ovat viettäneet neljä vuotta zombien keskellä ilman ketään muuta ja sillä on kyllä omat vaikutuksensa.

Peninsulasta löytyy ongelmansa, mutta se on silti erittäin pätevä jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen parhaimmista zombielokuvista. Leffa lähtee käyntiin suoraan jännittävien tapahtumien keskeltä, hahmojen paetessa kaupungista, kun virus on juuri lähtenyt leviämään hurjaa vauhtia. Katsoja lämmiteltiin edellisessä leffassa siihen, mitä tuleman pitää, jotta Peninsula voi heittää katsojansa heti pakokauhuun. Ravistelevan alkunsa jälkeen elokuva hyppää neljä vuotta eteenpäin. Etelä-Korea on zombien valtaama ja näyttää kaukaa autiolta ja kuolleelta. Mutta koska virus on onnistuttu eristämään sinne, täytyy hahmot jotenkin saada takaisin Etelä-Koreaan ja siinä tulee yksi leffan ongelmista: hahmojen motiivi palata kotimaahansa. Ryöstöleffoissa raha on mitä erinomaisin motiivi, mutta kun hahmot päättävät lähteä planeetan vaarallisimpaan kolkkaan muutamien miljoonien takia, on luultavasti suuremmat mahdollisuudet voittaa lotossa kuin selvitä hengissä takaisin. Juna Busaniin -elokuvassa kyse oli selviytymisestä ja tyttären pelastamisesta. Vaikka rahan voisi kai kokea ihmisen perustarpeeksi, on se selvästi heikompi lähtösysäys hahmoille.

Kuitenkin kun lopulta päästään zombien valtakuntaan, elokuva nappaa taas mukaansa ja oiva jännite ympäröi katsojan. Erityisen pelottava leffa ei ole, mutta hahmot ovat onneksi tarpeeksi hyvin kirjoitetut, jotta jännite syntyy siitä, että heidän haluaa selviävän. Puhtaan kauhun sijaan Peninsulassa on enemmän panostettu näyttävään toimintaan ja siinä keksitään vähän väliä uusia tapoja pistää kuolleita hengiltä... toistamiseen. Kuitenkin kun meno äityy suuren luokan takaa-ajoksi, leffa heikkenee jälleen. Hurjapäät: Tokio Driftiä (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) muistuttavat kaahailut pitkin katuja ovat hieman kiusallisia videopeleistä revittyjen erikoistehosteidensa kera. Etenkin suuri ja liian pitkäksi venytetty loppuhuipennus näyttää, ettei tuplabudjetillakaan saa lopulta Hollywoodin megatuotantojen efektejä aikaiseksi. Urpojen zombien päältä kaahaaminen tarjoaa myös paljon komediaa, enkä ole täysin varma, onko se tahatonta vai tarkoituksellista. Ensimmäinen tällainen kaahailu on tavallaan aika hieno kohtaus, kun tietyt viat katsoo sormien läpi ja onnistuu hyppäämään veikeään kyytiin.

Elokuvan onnistumiset syntyvät pääasiassa siitä, kuinka hyviä nämä hahmot ovat. Juna Busaniin oli harvinainen tapaus siinä, kuinka paljon zombileffan ihmishahmoista voikaan välittää ja Peninsula pyrkii tekemään samaa. Vaikka rahaa on enemmän ja meno on kaikin tavoin isompaa, leffa pyrkii yhä olemaan hahmovetoinen teos. Tunnepuoli iskee toistamiseen yllättävän lujaa, vaikka loppupää meneekin hieman liialliseksi vetistelyksi. Ihmisten väliset konfliktit ovat toimivia, vaikka välillä saattaakin harmittaa, että ihmiset nousevat zombien yli leffan päävastuksiksi. Mielenkiintoisempia ovat toki ihmisten sisäiset konfliktit, joita heidän täytyy käsitellä elokuvan aikana. Peninsulasta löytyy kyllä heikkouksia, mutta kaikki hoidetaan kuitenkin varmemmalla kädellä kuin genren filmeissä yleensä, mikä nostaa tämänkin omalle jalustalleen. Leffa on myös todella viihdyttävä ja lähes kahden tunnin kesto on nopeasti ohi.

Leffan ohjauksesta vastaa Sang-ho Yeon, joka ohjasi Juna Busaniin -leffankin. On hienoa, että Yeon ei ole lähtenyt toistamaan aiemmassa elokuvassa nähtyä, vaan tekee täysin erilaisen filmin, mikä onnistuu kuitenkin tuntumaan samalta kuin ensimmäinen osa. Käsikirjoittajakin pysyy samana ja Park Joo-Suk lähestyy kertomusta onneksi toistamiseen hahmojen kautta. Elokuva on pääasiassa hyvin kuvattu, mutta toimintakohtauksista löytyy myös häiritsevää kameran heiluntaa. Jung-seokin tarttuessa aseeseen kamera kuitenkin lukittuu, sillä hänen taistelutaitojensa päheys on pakko taltioida kaikessa komeudessaan. Ränsistyneen, kasvillisuuden peittämän ja autioituneen kaupungin lavasteet ovat upeat. Zombien maskeeraukset ovat toistamiseen fantastiset. Erikoistehosteet eivät tosiaan vakuuta, mikä on harmi, kun isoin toimintakohtaus luottaa efekteihin niin voimakkaasti. Valaistus ja kuvan jälkityöt jättävät myös hieman toivomisen varaa muutamissa yökohtauksissa. Hahmot kävelevät yökiikareiden kanssa kuin olisi pilkkopimeää, mutta katsojan silmään kohtauksessa ei ole edes hämärää. On tietty mahtavaa, että kuva ei ole niin pimeä, ettei siitä erota mitään, mutta tekijät olisivat voineet rohkeammin synkentää kuvaa. Äänimaailma on kuitenkin erinomaisesti rakennettu ja Mowgin säveltämät musiikit tunnelmoivat ja tykittelevät oivallisesti taustalla.

Yhteenveto: Peninsula on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä zombielokuva, joka kuitenkin jää selvästi edeltäjänsä varjoon. Tuplasti edellistä osaa isompi budjetti takaa sen, että meno on suurikokoisempaa, eikä elokuva pysy tiukasti vain yhdessä lokaatiossa. Isompi budjetti ei silti ole mikään päätähuimaava ja sillä aikaan saadut tehosteet näyttävät lähinnä videopeliltä. Todella hyvältä videopeliltä, mutta videopeliltä silti. Autokaahailuista tulee mieleen Hurjapäät: Tokio Drift, kun taas ampumiskohtaukset muistuttavat John Wick -leffoista (2014-). Zombit saavat kyytiä vähän väliä, mutta jäävät silti hieman taustalle, ihmisten välisten ja sisäisten konfliktien ottaessa vallan. On hienoa, että isommasta budjetista huolimatta tekijät panostavat yhä hahmoihin ja heidän kautta kulkevaan tarinaan. Motiivi leffan seikkailulle on hieman köykäinen, mutta kun matka alkaa, pitää se hyvin mukanaan. Jännite pysyy yllä, mutta erityisen pelottava elokuva ei ole. Edellisen osan tapaan tästäkin löytyy vahvoja tunteita, vaikka loppu menee hieman liian ylidramaattiseksi. Näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla - etenkin Gang Dong-won, joka vakuuttaa toimintastarana. Heikkouksistaan huolimatta Peninsula on todella oivallinen leffa ja jos taso pysyy vähintään tällaisena, katson erittäin mielelläni lisää itsenäisiä jatko-osia tälle Etelä-Korean zombisaagalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
반도, 2020, Movic Comics, Next Entertainment World, RedPeter Film

Arvostelu: Ghostbusters II (1989)

GHOSTBUSTERS II

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters) oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin.

Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti.
     Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.

Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta.

Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.

Yhteenveto: Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation