Arvostelu: Sausage Party (2016)

SAUSAGE PARTY (2016)

Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon
Pääosissa: Seth Rogen, Kristen Wiig, Michael Cera, Nick Kroll, Edward Norton, David Krumholtz, Salma Hayek, Jonah Hill, Bill Hader, Scott Underwood, Craig Robinson, Danny McBride, James Franco ja Paul Rudd
Genre: komedia, animaatio
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin internetissä juttua mullistavasta animaatiosta, joka olisi tarina ruoista, jotka päätyvät ihmisten kotiin paremman elämän toivossa, mutta heidät yllättääkin se, että ihmiset syövät heidät. En kuitenkaan ihan tajunnut, oliko kyse jostain uudesta ilmiöstä vai lyhytelokuvasta, ennen kuin näin elokuvan mainoksen, joka oli aivan mieletön. Sausage Party tuntui niin nerokkaalta elokuvalta ja katsoinkin mainoksen useasti uudestaan - joko yksin tai kun näytin sen tuttavilleni. Odotin elokuvan näkemistä todella kovasti ja alkoi jo syntyä pieni epätoivo, kun mistään ei kuulunut, tulisiko se teatterilevitykseen Suomessa. Kun vihdoin näin ilmoituksen lehdistönäytöksestä, innostuin todella paljon ja olen vain jokaisen muun pressin yhteydessä odottanut, että koittaisi se päivä, kun vihdoin näen Sausage Partyn. Tuntui siltä, että odotin näkeväni Sausage Partyn enemmän kuin odotin näkeväni Doctor Strangen (2016), vaikka olenkin Marvel- ja supersankarielokuvien fani. Viikkoa ennen näytöstä minua alkoi hieman jännittää, että vastaisiko elokuva odotuksiani, vai kaatuisiko se samoihin ongelmiin kuin monet muut saman tuotantotiimin elokuvat? Senhän sai tietysti selville vain katsomalla elokuvan...

Shopwell's-kaupan ruoat ja muut tuotteet ovat siinä uskossa, että kun ihminen ottaa heidät mukaansa, he pääsevät paratiisiin. Totuus onkin jotain paljon kammottavampaa.

Noin kuusi vuotta sitten en voinut sietää Seth Rogenia, mutta ajan kanssa kuitenkin totuin häneen ja aloin pitää hänen elokuvistaan. Tässä Rogen esittää Frankia, hot dog -nakkia, joka unelmoi pääsevänsä pois paketista ihmisen kotona ja työntyvänsä syvälle sämpylään. Alkupuolella Frank esitetään haaveilijana, mutta elokuvan aikana hän muuttuu siitä ja pelokkaasta päättäväisemmäksi. Rogenin ääni ei erityisemmin ärsytä tässä, eikä hän päästele tuttuja äännähdyksiään. Silti Frank muistuttaa paljon muita Rogenin rooleja eri elokuvista, sillä sekä hän että hänen hahmonsa tuntuvat olevan hyvin samanlaisia. Tässä vain sattuu olemaan kyseessä animoitu nakki.
     Muita nakkeja ovat mm. Michael Ceran ääninäyttelemä Barry, joka on selkeästi muita pienempi ja erittäin pelokas, ja Jonah Hillin esittämä Carl, joka on paljon itsevarmempi kuin Barry. Olisin toivonut Barrylle ja Carlille enemmän tehtävää elokuvan aikana, mutta muuten Barryn hahmon kaari on toteutettu mainiosti.
     Kristen Wiig kuullaan hot dog -sämpylä Brendan äänenä. Brenda on Frankin tyttöystävä ja heidän pakettinsa ovat kaupan hyllyllä vierekkäin. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Brenda on mukana, hahmo esitetään ärsyttävänä diivailijana ja aika samanlaisena kuin tytöt Mean Girlsissa (2004), mutta loppuleffan ajan hän on täysin erilainen. Brenda ei pääse paljoa tekemään, muttei onneksi ole "neito pulassa" -tyyppinen ratkaisu, joka Frankin pitäisi kaiken aikaa pelastaa. Päättäväisyyttä Brendalta löytyy paljon.
     Frankin ja Brendan mukana kulkevat myös lavash nimeltä Karee Abdul Lavash, jonka äänenä kuullaan David Krumholtz, rinkeli Sammy Bagel Jr, jolle äänensä on antanut (jostain kumman syystä) Edward Norton, sekä taco Teresa del Taco, jota ääninäyttelee Salma Hayek. Lavashin ja Bagelin jatkuva riitely on erittäin onnistunut viittaus kahden uskonnon edustajien taistelusta, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Teresa del Taco taas on "sillä lailla" kiinnostunut Brendasta ja katseleekin usein tämän takapuolta suurin silmin.
     Jostain kumman syystä tällä elokuvalla piti olla joku muukin pahis kuin vain ihmiset, jotka haluavat syödä päähenkilöt. Nick Krollin esittämä Huuhteluaine kantaa kaunaa Frankille ja Brendalle, sillä heidän takiaan hän ei päässyt ihmisen kyydissä pois kaupasta ja aikookin siksi tappaa heidät. Huuhteluaineen kylki vuotaa, joten hän joutuu täyttämään itseään läpi elokuvan imemällä muista nesteitä sisältävistä hahmoista "elämän", tullakseen voimakkaammaksi. Tavallaan idea on ihan kekseliäs, mutta hahmo on sinänsä erittäin turha, eikä hänen hölmösti kirjoitettuaan pahispuhetta jaksa kuunnella kauaa.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. kuolemattomat elintarvikkeet Firewater (Bill Hader), Mr. Grits (Craig Robinson) ja Twink (Scott Underwood), sekä kauppaan takaisin palautettu, sekoava Hunajasinappi (Danny McBride). Bill Hader kuullaan myös Tequilan äänenä ja Scott Underwood kuullaan Stephen Hawkingia muistuttavan Purkan äänenä, joka on aivan loistava lisäys elokuvaan. Tärkeimmät ihmishahmot ovat huumeita käyttävä heppu (James Franco) ja kaupassa työskentelevä mies (Paul Rudd). Suurimmat osat näyttelijöistä tunnistin pelkän äänen perusteella, mutta ihmishahmoja en pystynyt tunnistamaan millään, enkä mitenkään olisi tajunnut Bagelin olevan Norton.

Elokuva alkaa musikaalinumerolla, jossa kaupan tuotteet laulavat siitä, kuinka he pääsevät jumalina pitämiensä ihmisten kanssa "Suureen tuonpuoleiseen", eli "Luvattuun maahan". Kappaleessa lauletaan suoraan, että tämän on pakko olla fakta, eikä kenellekään voisi mitenkään käydä pahasti - ja kaikki tietty uskovat laulun sanoihin. Ainoa pelko kaupassa on Pimeyden ruhtinas, joka vie pilaantuneet ruoat roskikseen. Vihdoin Frankin ja Brendan unelmat käyvät toteen, sillä eräs nainen saapuu kauppaan ja pistää heidän pakettinsa ostoskärryihinsä. Kärryihin päätyy myös takaisin palautettu Hunajasinappi, joka yrittää varoittaa muita tulevasta vaarasta, mikä aiheuttaa törmäyksen ja osa kärryjen sisällöstä lentää lattialle, mukaanlukien Frank, Brenda ja Huuhteluaine. Frank päättää ottaa selvää, oliko Hunajasinappi oikeassa ja lähtee matkalle kaupan läpi selvittääkseen totuuden. Niille, jotka lähtivät naisen mukaan kaupasta... noh, heille ei käy kovin hyvin...

Sausage Party ei todellakaan ole lastenelokuva. Aiemmin mietin vain, että mainoksessakin näytetty kohtaus, jossa ihminen alkaa kokata, olisi liian rajua katsottavaa perheen pienimmille, mutta siinä on paljon muutakin, mikä ei sovi lasten silmille. Tai korville. Elokuvassa nimittäin kiroillaan todella paljon. En tiedä, oliko tässä tarkoituksena tehdä ennätys kirosanojen käytössä puolitoistatuntisen elokuvan aikana, mutta se ennätys on varmaan joka tapauksessa nyt tehty, sillä lähes joka lause sisältää jonkin kirosanan. Aluksi kiroilevat ja härösti puhuvat ruoat ovat hauska idea, mutta siihen kyllästyy yllättävänkin nopeasti. Kun repliikit ovat tasoa "shit fuck siellä, shit fuck täällä, joka puolella shit fuck", niin katsoja pyörittelee silmiään, eikä oikein tiedä, pitikö siinä kohtaa nauraa. Monessa kohtaa elokuvan aikana mietinkin, oliko minun tarkoitus nauraa - ja minä nauran yleensä huonoillekin jutuille. Kyllä minä siis nauroin elokuvan aikana, en kuitenkaan valitettavasti niin paljon kuin olisin toivonut. Kuten siis pelkäsinkin, elokuva kompastuu samoihin asioihin kuin suurin osa saman tuotantotiimin elokuvista. Härskiä läppää on läpi koko elokuvan ja jotkut jutut toimivat paremmin kuin toiset. Tuhmat vitsit ovat parempia silloin, kun ne eivät ole suoraan sanottuja häröyksiä, vaan lähinnä piiloviittauksia. Esimerkiksi elokuvassa nähtävä kaupan tuotteiden orgiakohtaus on jo hieman liian yliampuvan mauton ja itse ainakin vain toivoin kohtauksen päättyvän mahdollisimman nopeasti. Mainoksissa kiroilu alkoi vasta, kun katsojille oltiin jo esitelty maailma, mikä oli hienoa, sillä silloin ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää. Itse elokuvassa jo ensimmäinen repliikki sisältää kiroilua. Mielestäni elokuvan todellista luonnetta olisi voinut pitää piilossa hieman kauemmin.

Kun kiroilun ja härskiyden ottaa lähes kokonaan pois, niin alta paljastuu se hienous, mitä toivoin näkeväni. Tai ainakin melkein. Mainoksista sai sen käsityksen, että elokuva kertoisi siitä, kun ruoat lähtevät ihmisen matkaan ja tajuttuaan, mistä onkin kyse, he yrittävät paeta ja päästä takaisin kauppaan. Olin pettynyt siitä, että elokuva tapahtuukin lähes kokonaan kaupassa. Ehkä jos en olisi nähnyt mainosta, niin odotukseni eivät olisi olleet toiset tai sitten mainoksissa ajettiin katsojia tarkoituksella harhaan. Ruoanlaittokohtaus kuitenkin onneksi esiintyy elokuvassa ja se on todella hieno! Se alkaa perunan kuorimisella tai kuten tässä se annetaan ymmärtää: hahmon nylkemisellä, jonka jälkeen juustoa raastetaan, leipää leikataan siivuiksi ja miniporkkanoita syödään niin, että suun sisällä näkyy, miten nämä "lapsiporkkanat" jauhetaan tuskallisesti hampailla pieniksi paloiksi samalla, kun muut ruoat pyrkivät pakoon. Tämän kohtauksen lisäksi oli myös aivan upeaa nähdä pätkä, jossa ruoat putoavat kärryistä kaupan käytävälle; jauho pöllyää ilmassa; purkit vetävät viimeisiä hengenvetojaan, sisältöjen valuessa ulos suolien kaltaisesti; Oreo-keksiltä näyttävä tyyppi löytää selästään puuttuvan palasen; joku itkee rakkaansa perään... kohtaus on niin hyvin rakennettu muistuttamaan pommi-iskun jälkeistä kaaosta ja sitä miten aika pysähtyy siihen tiettyyn hetkeen, ettei voinut muuta kuin ihailla tekijöiden neroutta. Myös kohtaus, jossa kadulla lojuva käytetty kondomi kertoo hirveästä kokemuksestaan yhdelle nakeista ja lähes anelee tältä armokuolemaa, on omalla tavallaan puhdasta kultaa. Harmi, että nerous lähes hukkuu huonojen vitsien alle.

Onneksi Sausage Partysta löytyy myös oikeasti yhteiskunnallisia piilomerkityksiä ja niistä suurin on uskonto. Tietenkin myös rasismiin, seksismiin jne otetaan kantaa, mutta uskonto on hyvin vahva teema läpi elokuvan. Enkä tarkoita, että kyseessä olisi erityisen uskonnollinen elokuva, vaan siinä lähinnä näytetään, miten uskonnolla voidaan huijata ihmisiä ja miten eri uskonnot ajavat porukkaa taistelemaan keskenään vain sen takia, että he uskovat eri asioihin. Ensinnäkin se, että kaupan tuotteille on uskoteltu ihmisten olevan jumalia, jotka vievät heidät paratiisiin, on selkeä viittaus siihen, miten monet uskovat, että kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen, missä kaikki olisi paremmin. Kuten jo aiemmin mainitsin, niin Lavashin ja Bagelin riita on oiva viittaus kahden uskontokunnan aika turhiin erimielisyyksiin. Kun hahmot miettivät lopulta tarkemmin, niin he eivät edes keksi, mikseivät lavashit ja rinkelit voi tulla toimeen keskenään, sillä heille vain on opetettu, ettei se ole oikein. Teresa del Tacon kautta mukaan tulee eri seksuaalisten suuntautumisten hyväksymistä ja miten kaikissa olisi sisällä "piilobiseksuaali". Monet hahmot ovat stereotypisiä versioita eri kulttuurien edustajista, millä tuodaan rasismi mukaan elokuvaan. Nämä asiat ovat enemmän tai vähemmän onnistuneesti tuotu esille ja onkin hienoa, miten monet luulevat katsovansa vain häröä komediaa, mutta huomaavatkin jälkikäteen, että siinä olikin kyse myös monista muista asioista.

Elokuva on animoitu erittäin taidokkaasti - mielestäni jopa yllättävän mainiosti. Ihmishahmot ovat erittäin piirrosmaisia, eikä taustoja lukuunottamatta mikään oikeastaan näytä kovin realistiselta, mutta pidin tyylistä paljon. Elokuva on myös todella värikäs, mistä pidin todella paljon. Kaupan tuotteet näkevat maailman erittäin kirkkaana ja värikkäänä, kun taas ihmiset kokevat maailman ankean harmaana. Tämä ratkaisu toimi täydellisesti. Sausage Partyn ohjauksesta vastaavat Greg Tiernan ja Conrad Vernon. Tiernan on tätä ennen tehnyt lähinnä vain Tuomas Veturi -pätkiä vuodesta 2009 lähtien, mutta Vernon taas on hieman kokeneempi elokuvien puolella ja onkin ohjannut esimerkiksi DreamWorksin elokuvat Shrek 2 (2004) ja Madagascar 3: Europe's Most Wanted (2012). Ohjaajat kuullaan myös muutamien sivuhahmojen ääninä. Elokuvan tarina syntyi Seth Rogenilta ja Jonah Hillilta, jotka ovat antaneet äänensä elokuvan hahmoille, sekä Evan Goldbergilta, joka on aiemmin kirjoittanut Rogenin tähdittämiä elokuvia. Itse käsikirjoituksesta vastaa Goldbergin ja Rogenin lisäksi myös Kyle Hunter ja Ariel Shaffir.

Yhteenveto: Sausage Party on pettymys, mutta lähinnä sen takia, että odotin paljon nerokkaampaa teosta. Ääninäyttely on kyllä onnistunutta ja animointi erittäin tyylikästä. Elokuvaan enemmän tai vähemmän piilotetut teemat ovat kekseliäitä ja perusidea tarinalle on nerokas. Kohtaus, jossa "kuolemaa tekevät" kaupan tuotteet hortoilevat pöllyävän jauhon seassa on erittäin hieno, kuten myös kokkausosio, jossa oikeasti katsojana tuntuu pahalta ruokien puolesta. Ruokien kärsimys on tuotu täydellisesti esille. Monet vitsit ovat onnistuneita ja jotkut jutut naurattavat kaikessa omituisuudessaankin. Siihen se sitten tavallaan jääkin. Alkupuolen "Mitä helvettiä minä oikein katson?" -ajatus, kun koko juttu naurattaa absurdiudessaan muuttuu valitettavan usein ajatukseksi: "Miksi helvetissä minä oikein katson tätä?" Jatkuva häröily ja kiroilu vievät paljon makua elokuvasta ja väkisin lisätty pahis tuntuu täysin turhalta. Kaupan tuotteiden orgiakohtauksen olisi voinut poistaa kokonaan. Vaikka mukana onkin nerokkaita juttuja, niin ne eivät saa pelastettua elokuvaa täysin, sillä omat ongelmani elokuvan kanssa ovat niin päälleliimattuja. Ei kiroilussa ja häröilyssä sinänsä mitään vikaa ole, kunhan nekin pysyvät kohtuuden rajoissa. Tai ainakin vähän sen yläpuolella. Suosittelen silti katsomaan tämän elokuvan, sillä sen nerokkaat osuudet pitää nähdä ja kokea. Lapsille tätä ei todellakaan ole tarkoitettu, joten älkää viekö heitä katsomaan tätä tai näyttäkö tätä heille vielä muutamiin vuosiin. Sausage Party on tavallaan samaan aikaan sekä erittäin nerokas että erittäin kökkö elokuva. Seth Rogen on sanonut, että jatko-osa olisi mahdollinen, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa olisi lisää aikuisille suunnattuja animaatioita. Toivon mieluummin, että he tekisivät uusia tarinoita, sillä on hieman vaikeaa miettiä, mitä Sausage Partyyn lähtisi enää lisäämään.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Sausage Party, 2016, Annapurna Pictures, Columbia Pictures, Point Grey Pictures

Arvostelu: The Magnificent Seven (2016)

THE MAGNIFICENT SEVEN (2016)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Vincent D'Onofrio, Byung-hun Lee, Manuel Garcia-Rulfo, Martin Sensmeier, Haley Bennett ja Peter Sarsgaard
Genre: western, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

The Magnificent Seven on uusintaversio samannimisestä elokuvasta vuodelta 1960, joka taas perustuu elokuvaan Shichinin no samurai (1954), eli suomalaisittain Seitsemän samuraita. Kumpaakaan aiempaa elokuvaa en ole nähnyt, mutta tiedän kyseessä olevan kaksi enemmän tai vähemmän ylistettyä klassikkoa, jotka todellisten elokuvaharrastajien kuuluisi nähdä ainakin kerran elämässään. Sen sijaan päädyin katsomaan tämän uuden version, joka ilmestyi jo viikkoja sitten, mutta jota en saanut aikaiseksi katsottua. Lehdistönäytöksiin en ehtinyt, mutta syyslomamaanantaina oli vihdoin aikaa käydä vilkaisemassa kyseinen westernpätkä. Odotukset olivat omalla tavallaan korkeat, mutta lähinnä kahden päätähden, etenkin Chris Prattin takia. Siinä ohessa länkkäriteemakin menisi helposti.

1800-luvun lopussa pahan Boguen pitäessä pientä Rose Creek -kaupunkia vallassaan, seitsemän miestä saapuu päihittämään Boguen.

Tämän elokuvan "seitsemän rohkeaa miestä" ovat aika hätäisesti kasattu jengi. Porukan johtoasemassa on haastemies Sam Chisolm, jota näyttelee Denzel Washington. Washington ei tunnu hirveästi isomman luokan elokuvia tekevän tällä hetkellä ja onkin hienoa nähdä hänet vihdoin valkokankaalla. Tuttuun tapaansa Washington suoriutuu roolistaan oivallisesti ja sopii johtohahmoksi täydellisesti.
     Guardians of the Galaxylla (2014) minut vakuuttanut Chris Pratt näyttää jälleen, että hänet on luotu näyttelijäksi. Prattilta löytyy todella paljon karismaa ja itsevarmuutta, ja hän suoriutuu tässäkin elokuvassa mallikkaasti roolistaan. Hän näyttelee korttitemppuja tekevää Faradayta, joka on myös erittäin hyvä ampumaan ja heittämään hyviä heittoja muille hahmoille.
     Ethan Hawke näyttelee jonkin sortin legendaa, Goodnight Robicheauxia, joka tuntuu olevan taidoiltaan heikompi kuin mitä hänestä kerrotut jutut antavat ymmärtää. Goodnightin hahmosta ei oikein saa kunnon otetta, mutta Hawke on tehnyt parhaansa näyttelemisessään. Goodnightin apurina toimii tiimin neljäs jäsen, Byung-hun Leen näyttelemä Billy Rocks, joka on kova poika veitsiensä kanssa. Omasta mielestäni ainakin Billy oli mielenkiintoisempi kuin itse Goodnight. Pitäisiköhän sitä muuttaa oma nimi näin suomalaisittain, että olisin "Hyvääyötä"...
     Tiimiin kuuluvat myös Vincent D'Onofrion näyttelemä Jack Horne, isokokoinen mies, jota muut vertaavat välillä karhuun ja joka puhuu hieman hassusti; Martin Sensmeierin esittämä paikoitellen-hieman-stereotypinen intiaani Red Harvest, joka on hiljainen, mutta tappava kaveri; sekä Manuel Garcia-Rulfon näyttelemä meksikolainen Vasquez, joka lähinnä tuntuu vain roikkuvan porukan mukana, eikä hänen mukanaoloaan välillä edes muista.
     The Magnificent Seven -porukan kokoamisen aloittaa häiritsevän paljon Jennifer Lawrencelta näyttävän Haley Bennettin esittämä rouva Emma Cullen, joka haluaa saada kostetuksi miehensä kuoleman, jonka Boguen joukot olivat aiheuttaneet. Tämä on lyhyen ajan sisällä toinen kerta, kun näen Bennettin elokuvassa ja tähän mennessä hän on vaikuttanut lupaavalta näyttelijältä. Tässä hän näyttää olevansa myös kova mimmi, jolle ei kannata ryttyillä. Emman kanssa ryhmää etsii Teddy Q (Luke Grimes), joka ei loppujen lopuksi kovin paljoa tunnu tekevän.
     Elokuvan pahista, Bogueta näyttelee Peter Sarsgaard. Aluksi minun oli erittäin vaikeaa ottaa Sarsgaardia tosissaan, sillä minulle tuli vain mieleen hänen hirveä roolisuorituksensa Green Lanternissa (2011). Onneksi hän on tässä kuitenkin ihan hyvä, vaikkei kovin ihmeellinen tai erityisen uhkaava pahis olekaan kyseessä.

Elokuvan alussa kerrotaan, kuinka Bogue ja hänen miehensä sortavat Rose Creekin kaupunkia ja kaupungin asukkaat haluavat nousta vastarintaan. Viimeinen pisara on, kun Boguen miehet polttavat kaupungin kirkon. Emma lähtee etsimään avukseen oikeita taistelijoita, jotta kaupungin kokema kurjuus loppuisi. Emma löytää Samin ja Faradayn, joiden avulla hän kokoaa joukkoon vielä viisi muuta, joista osa päätyy mukaan hieman vahingossa.

The Magnificent Sevenin juoni on erittäin yksinkertainen. Pahiksia vastaan tarvitaan taistelijoita, taistelijat haetaan ja sitten taistellaan. Ajattelin, että kun kyseessä on uusi versio ylistetystä klassikosta, niin juoni olisi jollain tapaa todella erityinen, mutta se olikin yllättävän simppeli. Elokuva kulkee todella suoraviivaisesti eteenpäin, eikä tuo katsojille minkäänlaisia käänteitä kestonsa aikana. Tavallaan olen pettynyt, mutta tavallaan mietin, tarvitseeko elokuva sen kummempia? Paikoitellen kyseessä on hieman pitkästyttävä elokuva; lähinnä silloin kun siinä avataan seitsemän päähenkilön taustoja. Kaikille ei tunnu kuitenkaan olevan kovin paljoa aikaa, eikä The Magnificent Seven -ryhmä ole nimensä mukaisesti kovinkaan "magnificent". Sitten kun vihdoin taistellaan, niin kyseessä on erittäin tyylikkään näköinen leffa, mutta sitä ennen se ei kovin paljoa nappaa mukaansa. Ilman päätähtiään ja hyvää huumoria elokuva ei varmasti toimisi edes näin kivasti. Kyseessä onkin siis vain "ihan kiva" elokuva, joka on aika tyhjentävä kokemus, kun sitä tarkemmin miettii. Hirveästi mitään syvällistä on turha hakea, eikä kovin suuria moraalisiakaan juttuja tunnu elokuvassa esiintyvän. Nopeammalla temmolla tämä toimisi paremmin ja sen voisi laskea helpoksi popcornviihteeksi, mitä tosin alkuperäinen Seitsemän samuraita ei varmasti ole. Hieman ihmettelin, miksi elokuvan ikäraja oli 16, sillä ei se mielestäni niin rajulta tuntunut. Välillä heitetään kirosanoja, mutta verta ei tunnu olevan nimeksikään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Antoine Fuqua, joka on työskennellyt Denzel Washingtonin kanssa jo kaksi kertaa aiemmin, elokuvissa Training Day (2001) ja The Equalizer (2014). Fuqualla tuntuu olevan näyttelijäohjaus ihan hallussa, mutta muuten paketti ei tunnu täysin kokonaiselta. Leikkauspöydällä olisi voinut hieman tiivistää rohkeammin. Vaikka muutamat kuvat ovatkin epätarkkoja, niin elokuva on yleisesti ottaen kuvattu erinomaisesti. Etenkin lopun taistelu on todella näyttävän näköinen. Visuaalisesti länkkärimeininki on hyvin saatu toteutettua ja siitä voi onnitella ainakin lavastus- ja puvustustiimejä. Elokuvan musiikista vastaavat Simon Franglen ja James Horner, jotka ovat luoneet oikein menevän soundtrackin elokuvalle. Äänimaailma rikastuttaa myös westerntunnelmaa.

Yhteenveto: The Magnificent Seven on valitettavasti aika lattea pätkä, mutta on siinä onneksi hyvät hetkensä, joiden ansiosta se on tasolla "ihan kiva". Westerntunnelma on hyvin saatu tehtyä ja päätähdet ovat oikein mainioita. Juoni on erittäin yksinkertainen ja oli pettymys, ettei siinä ollut minkäänlaisia käänteitä ja yllätyksiä. Lopputaistelu on hieno ja useasti elokuva onnistuu naurattamaan, mutta kovin kummoisesta pätkästä ei ole kyse. Välillä tarina tuntui laahaavan ja kävi tylsäksi. Se olisi muuten selkeä viihde-elokuva, mutta hitaalla temmollaan se ei täysin sovi siihen kategoriaan. Korkeahkon ikärajan takia odotin rajumpaa menoa ja olinkin hieman pettynyt, ettei siinä ollut mielestäni asioita, joiden takia se olisi selkeästi K16. Kovin suurta houkutusta ei tästä herännyt nähdä alkuperäistä versiota elokuvasta, mutta täytyyhän se jossain kohtaa katsoa. Jos elokuva kiinnostaa, niin kannattaahan se vilkaista, mutta ei siitä kannata elokuvalipun hintaa välttämättä pulittaa, vaan kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta. Jos on ihan pakko päästä pitkästä aikaa näkemään lännenelokuva valkokankaalta, niin sitten kannattaa toki mennä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Magnificent Seven, 2016, Metro-Goldwyn-Mayer Pictures, Columbia Pictures, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Pin High Productions, Escape Artists, Fuqua Films

Arvostelu: Avengers: Age of Ultron (2015)

AVENGERS: AGE OF ULTRON

Ohjaus: Joss Whedon
Pääosissa: Robert Downey Jr, Chris Evans, Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Scarlett Johansson, Jeremy Renner, James Spader, Don Cheadle, Anthony Mackie, Aaron Taylor-Johnson, Elizabeth Olsen, Samuel L. Jackson, Paul Bettany, Idris Elba, Stellan Skarsgård, Thomas Kretschmann ja Andy Serkis
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

The Avengers (2012) oli fanien unelma, joka nousi yhdeksi maailman menestyneimmäksi elokuvaksi. Oli tietenkin täysin loogista, että elokuvalle tulisi jatkoa ja se ilmoitettiinkin heti ensimmäisen sankarien yhteisseikkailun ilmestyttyä. Odotin innolla Avengers: Age of Ultronia, etenkin kun sen mainoksia alkoi ilmestyä. Elokuvan ensimmäinen mainos ilmestyikin jo muutaman vuoden ennen elokuvan ilmestymistä, joten kaikille kävi selväksi, että Marvel Studiosilla tehdään hyvin nopeita päätöksiä. Hieman ennen ensi-iltaa liikkui huhu, että elokuva kestäisi lähes kolme tuntia, mistä tavallaan innostuin ja hieman petyinkin, kun kävi ilmi, että kyseessä olisikin oikeasti pari minuuttia lyhyempi elokuva kuin The Avengers. Onneksi kuitenkaan elokuva ei kestä kolmea tuntia, sillä se alkaisi puuduttaa helposti. Kävin tietty katsomassa elokuvan sen ensi-illassa ja olen nähnyt sen pari kertaa myöhemmin uudestaan. Nyt kun Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-), johon näiden sankareiden seikkailut kuuluvat, uusin elokuva Doctor Strange (2016) on saamassa ensi-iltansa, oli aika katsoa MCU:n elokuvat uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia Iron Man (2008), The Incredible Hulk (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), The Avengers, Iron Man 3 (2013), Thor: The Dark World (2013) ja Captain America: The Winter Soldier (2014)!

Tuhotessaan viimeisiä HYDRAn tukikohtia, Avengerit löytävät Lokin valtikan, jonka voimaa Tony Stark käyttää luodakseen tekoälyllisen Ultronin sankareiden ja ihmisten avuksi. Ultron kokeekin ainoan suojelutavan olevan ihmiskunnan hävittäminen, jolloin Avengerit joutuvat jälleen uuteen taisteluun.

Robert Downey Jr loistaa Tony Starkina/Iron Manina, kuten aiemminkin. Vaikka Iron Man 3:n lopussa vaikutti hieman siltä, että Stark olisi lopettamassa sankarinhommansa, niin tässä hän kuitenkin palaa auttamaan Avengereja ja onkin luonut näiden avuksi pienen robottiarmeijan. Kun hän panikoi aiemmin, joutuessaan taistelemaan yli-ihmisten kanssa, niin tässä hän on selvästi alkanut päästä yli peloistaan ja hyödyntää teknologiaa ollakseen samalla tasolla kuin muutenkin vahvat hahmot.
     Captain America: The Winter Soldierissa nimikkohahmo Captain America, eli Steve Rogers (Chris Evans), saatiin vihdoin juuri oikeanlaiseksi, vastaamaan sitä johtajahahmoa, mikä hänen kuuluisikin olla. Tässä hän jatkaa samalla mallilla ja Evansin suoritus on yhä mainio. Hän antaa ohjeita muille Avengereille ja pyrkii pitämään tiiminsä kasassa vaikeissakin paikoissa. Hänen pukunsa on vihdoin saatu tyyliteltyä erittäin hienoksi ja yksi hauskoista asioista on, että hänen käsivarressaan on jonkinlaiset härpäkkeet, joiden avulla hahmon ikoninen kilpi palaa aina takaisin hänen luokseen.
     Chris Hemsworthin esittämä ukkosenjumala Thor on hieman pienemmässä roolissa, mutta se sopii itselleni mainiosti, sillä hahmo ei tässä tunnu kovin erikoisesti toimivan. Yhdessä kohtaa elokuvaa tuntuu, että hahmon rooli on vain kehuskella voimiensa kanssa ja häipyä hetkeksi aikaa, jotta voi palata takaisin selittämään tulevia tapahtumia hahmoille. Hemsworthinkaan suoritus ei ole erityisen vakuuttava tässä.
     Mark Ruffalon näyttelemä Bruce Banner/Hulk on yllättävän helposti lähtenyt sankareiden mukaan taistelemaan pahuutta vastaan, ottaen huomioon, kuinka hahmo aiemmin niin pelkäsi vain aiheuttavansa vahinkoa muille. Bannerin pelot käyvät valitettavasti toteen, jonka seurauksena on yksi elokuvan tyylikkäimmistä kohtauksista. Ruffalon suoritus toimii mainiosti.
     Jostain kumman syystä Banner on unohtanut kokonaan tyttöystävänsä Betty Rossin ja hänellä on alkanut olla säpinää Scarlett Johanssonin näyttelemän Natasha Romanoffin/Black Widow'n kanssa. Hahmojen kummallinen suhde ei välillä oikein toimi, mutta välillä se taas tuntuu ihan kivalta lisältä. Black Widow'n hahmo toimii muuten ja Johansson on ihan hyvä roolissaan.
     Aiemmin todella pieneen rooliin jääneelle Clint Bartonille/Hawkeyelle (Jeremy Renner) on yritetty keksiä jotain taustaa, jotta hahmo olisi mielenkiintoisempi kuin millaisena hänet on aiemmin esitetty. Tavallaan hahmoa ymmärtää enemmän tämän elokuvan jälkeen, mutta jousipyssyjäbä muiden sankarien keskellä ei vieläkään erityisemmin säväytä. Renner on kuitenkin ihan hyvä ja hänellä on hauskoja osuuksia elokuvassa.

Tässä elokuvassa nähdään varmaan paras MCU-pahis tähän mennessä: Ultron, jonka äänenä kuullaan James Spader. Aluksi Ultron vaikuttaa todella vaaralliselta, mutta myöhemmin hänestä ilmenee kummallisia puolia ja hän on välillä jopa hauska ja sarkastinen. Aika geneerinen maailmantuhoamissuunnitelma Ultronilla on, mutta hahmo itse tekee pahiksesta niin hyvän. Ultronin synty on hieman kiireellä toteutettu, mutta sen jälkeen hahmo toimii. Spaderin ääni sopii hahmolle erinomaisesti.
     Uusina supervoimaisina hahmoina nähdään Captain America: The Winter Soldierin lopputekstien aikana tulleessa kohtauksessa vilahtaneet kaksoset Wanda Maximoff/Scarlet Witch (Elizabeth Olsen) ja Pietro Maximoff/Quicksilver (Aaron Taylor-Johnson). Wanda osaa hallita muiden mieliä ja Pietro on todella nopea. Hahmojen aksentit tuntuvat aluksi erittäin hölmöiltä ja väkisin väännetyiltä, mutta niihin joko tottuu tai ne paranevat loppupuolella. Hassu fakta: Olsen ja Taylor-Johnson esittivät pariskuntaa vuosi aiemmin ilmestyneessä hirviöleffassa Godzilla (2014).
     Tutut sankarit James Rhodes/War Machine (Don Cheadle), Sam Wilson/Falcon (Anthony Mackie) ja S.H.I.E.L.D:n entinen johtaja Nick Fury (Samuel L. Jackson) tekevät lyhyet esiintymiset elokuvan aikana. Thor-elokuvista tutut Heimdall (Idris Elba) ja Erik Selvig (Stellan Skarsgård) käyvät myös visiitillä. Kaksosten lisäksi Captain America: The Winter Soldierin lopputekstikohtauksessa esiintynyt paroni Strucker (Thomas Kretschmann) nähdään elokuvan alussa, mutta on valitettavasti muuten erittäin alikäytetty hahmo. Tulevan Black Panther -elokuvan (2018) pahis Klaw (Andy Serkis) esiintyy hetken, mutta kovin monet eivät välttämättä tiedä, kuka hahmo on, jos eivät lue paljoa sarjakuvia. Uutena hahmona esitellään myös sankari Vision, jota näyttelee Paul Bettany. Näyttelijän nimi voi jo kertoa, kuka Vision alunperin on. Olen jo aiemmin sanonut, etten erityisemmin välitä Bettanysta, eikä hän tässäkään oikeastaan vakuuta minua punaisessa maskeerauksessaan.

Vaikka jotkut näin luulevat, niin tämä ei ole vain jatko-osa The Avengersille, vaan jatko-osa sen jälkeen ilmestyneille elokuville, etenkin Thor: The Dark Worldille ja Captain America: The Winter Soldierille. Kun paljastui, että S.H.I.E.L.D:iin on vuosien aikana soluttautunut paljon HYDRAn agentteja, Captain America ja Black Widow paljastivat nämä kaikille. Agentit piiloutuivat, jolloin Avengerit kokoontuivat tuhotakseen HYDRAn lopullisesti. He jäljittävät HYDRAn hallussa olevan Lokin valtikan Sokoviaan, jossa on yksi viimeisistä järjestön tukikohdista. Lokin valtikan lisäksi Stark löytää teknologiaa, jolla hän pystyisi vihdoin yhdessä Bannerin kanssa luomaan tekoälyllä varustetun suojelijarobotin, Ultronin. Kun Ultron saa tietoisuuden, hän käykin tekijöidensä kimppuun ja karkaa toteuttaakseen oman suunnitelmansa, mikä tarkoittaisi ihmiskunnan hävittämistä.

Jos The Avengersin lopputaistelu New Yorkissa tuntui massiiviselta, niin tässä juttua on paisutettu lisää. Hahmoja on enemmän ja jälleen on vastassa jonkinlainen pahiksen armeija. Jostain kumman syystä megaelokuvien tekijät tuppaavat miettimään, että "mitä isompaa, sen parempaa", jolloin tällaisten elokuvien jatko-osien täytyy aina olla kokoluokaltaan suurempia. Noh, mikäs siinä jos homma toimii. Ja kyllähän se toimii, etenkin näin nörtin vinkkelistä. Tutut hahmot ovat kolmen vuoden tauon jälkeen vihdoin yhdistäneet voimansa ja onkin hienoa nähdä Avengerien toimivan tiiminä jo ensimmäisten minuuttien aikana. Alun pitkä kuva, jossa sankarit mätkivät eri puolilla metsää pahiksia turpaan, on varsinkin faneille suurta iloa. Henkilö, joka ei ole ennen nähnyt sarjan elokuvia luultavimmin vain miettii, että "jaahas". Paikoitellen elokuvassa on hieman tylsempiä osuuksia, mutta sitten kun taas mennään, niin tylsät osuudet unohtaa helposti. Vihdoin hahmoilla on hyvä vastustaja, mikä tekee elokuvan katsomisesta miellyttävämpää. Lopputaistelu paisuu paikoitellen niin massiivisiin mittoihin, että sitä on valitettavasti hieman vaikeaa seurata - varsinkin kun hahmoja saapuu vielä enemmän taistoon. Hienoin skabailu elokuvassa on ehdottomasti Hulkin ja Iron Manin välinen turpaanmätkintä, kun Iron Man ottaa käyttöön Veronica-asunsa, eli faneille tutummin nimettynä Hulkbuster-puvun.

Huumoria tietty löytyy kevennyksenä, kuten muissakin MCU-leffoissa. Tämän elokuvan hauskin kohtaus on, kun Avengerit yrittävät vuorotellen nostaa Thorin Mjolnir-vasaraa juhliensa jälkeen. Tästä kohtauksesta siirrytään tyylikkäästi Ultronin esittelyyn, joka on aivan mahtava! Ensimmäisen kerran Ultron nähdään romuttuneena robottina, joka pystyy hädintuskin kävellä. Kohtaus on äärimmäisen hyvin rakennettu ja siinä on juuri täydellisesti luotua uhkaavuutta. Ultron vaikuttaa vaaralliselta ja kun hän puhuu aina välillä itselleen ja välillä päähenkilöille, katsoja kokee yhdessä Avengerien kanssa, että kyseessä on arvaamaton hahmo. Vaikka myöhemmin tuleekin pienoisena yllätyksenä, että Ultronkin heittää vitsejä, niin hahmo toimii silti. Läpi elokuvan kantaa myös todella laimea vitsi siitä, että Captain America käskee elokuvan alussa varomaan kielenkäyttöä, yhden hahmon päästäessä kirosanan. Vitsi on huono ja onkin ärsyttävää, että se tuodaan esille vielä ihan lopussakin.

Jos edellisessä Avengerien yhteisseikkailussa sankareilla oli paikoitellen heikohko yhteishenki, niin tässä porukka toimii tiiminä vain juuri ja juuri. Ryhmän sisäiset draamat aiheuttavat ongelmia, eivätkä jotkut ajatukset ihmiskunnan auttamisesta osu yhteen toisten kanssa. Tässähän tietenkin pohjustetaan Captain America: Civil Waria (2016), jossa sankarit käyvät lopulta taistoon keskenään. Elokuva käyttää muutenkin paljon aikaa pohjustaakseen tulevia tapahtumia, eikä aina keskity täysillä omaan tarinaansa. Niin Thor: Ragnarok (2017) kuin Black Panther, sekä tietysti myös Avengers: Infinity War (2018) ovat pohjustettuna enemmän tai vähemmän. Pohjustukset eivät ole erityisen hienovaraisia, eivätkä ne esiinny vain lopputekstien jälkeisissä kohtauksissa, vaan välillä elokuvan aikana nähdään satunnaisia kohtauksia, jotka voivat tuntua erittäin irrallisilta, jos ei tiedä, mitä niillä haetaan. Avengers: Age of Ultron on selkeästi tehty palvelemaan sarjakuvien faneja ja Marvel Cinematic Universen suurkuluttajia. Itse koen kuuluvani kumpaankin kastiin, joten minun on helppo ymmärtää viittauksia ja pystyn helpommin nauttimaan elokuvasta. Suosittelenkin siis, että ehdottomasti katsoo sarjan aiemmat osat, ennen kuin pistää tämän pyörimään.

Avengers: Age of Ultronin on ohjannut The Avengersin tapaan Joss Whedon, joka on itse niin fani ja nörtti, että tietää kyllä, mitä fanit haluavat nähdä. Tätä elokuvaa tehdessään Whedon kulutti itsensä niin pahasti kuitenkin loppuun, ettei ole ohjannut yhtäkään leffaa tämän jälkeen, eikä hänellä ole tiettävästi suunnitelmissakaan mitään. Omasta mielestäni hänen luomansa paketti pysyy lähes oivallisesti kasassa ja onkin erittäin viihdyttävää katseltavaa. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, kuten myös leikattu, vaikka jotkut pätkät olisikin voinut jättää pois lopputuloksesta. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan törkeän hieno. Lopputaistelu on toteutettu erittäin upean näköiseksi. Harmi vain, ettei tässä elokuvassa ole yhtä kirkasta ja värikästä tyyliä kuin edellisessä Avengers-pätkässä. Äänimaailmalla on korostettu hienosti suuria taistoja, ja Danny Elfmanin ja Brian Tylerin musiikki säestää meininkiä oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutettuja.

Elokuva sisältää tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Tässä elokuvassa esimerkiksi mainitaan Thorin tyttöystävä Jane Fosterin olevan tutkimassa samaa asiaa, mikä nähtiin Thor: The Dark Worldissa, kuten myös viitataan Captain America: The Winter Soldierissa esiintyneeseen Bucky Barnesiin/Winter Soldieriin. Stan Lee tekee tietty cameonsa ja heittää vielä kuuluisan "Excelsior!" -huudahduksensa. Kovimmat nörtit tunnistavat monia viittauksia sarjakuviin, jotka on otettu huomioon elokuvaa tehdessä.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen, kuten arvata saattaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailuosio, sekä pätkät "From the Inside Out: Making of Avengers: Age of Ultron", "The Infinite Six" ja "Global Adventure". Katseltavaa löytyy muutamaksi vartiksi. Harmi vain, ettei lisäksi ole lyhytelokuvaa, eikä edes pientä vilkaisua tämän jälkeen ilmestyneeseen Ant-Maniin (2015).

Yhteenveto: Avengers: Age of Ultron on erittäin hyvä elokuva... faneille. Jos et ole Marvelin fani, niin ei tästä leffasta luultavasti paljoa irtoa. Itse olen fani, joten kaikista hölmöyksistään huolimatta pidän elokuvasta paljon. Se ei ole niin hieno kuin The Avengers, eikä sankareiden kokoontuminen yhteen tunnu yhtä huikealta, koska sen on jo päässyt kokemaan. Nyt hahmoja on erittäin paljon, eikä elokuva kykene täysin keskittymään jokaiseen. Onneksi muutama hahmo on älytty pitää selkeästi taka-alalla. Iron Manin ja Captain American hahmot toimivat, mutta Thorin ei niinkään. Hulkille ja Black Widow'lle on luotu outoa romantiikkaa ja Hawkeyelle jonkinlainen taustatarina. Quicksilver ja Scarlet Witch ovat hyvä lisä, mutta Vision on paikoitellen hieman turha. Ultron on selkeästi yksi parhaista, ellei jopa MCU:n paras pahishahmo. Hauskoja kohtia löytyy, mutta kielenkäyttövitsin jatkuva heittely alkaa jossain kohtaa rasittaa. Elokuva sisältää ihan hullun määrän pohjustuksia tuleville MCU-elokuville ja välillä ne syövät hieman pois itse Avengers: Age of Ultronin tarinasta. Visuaalisesti elokuva on näyttävän näköinen, mutta lopputaistelu on paikoitellen hieman liian massiivinen. Iron Manin ja Hulkin tappelu on todella kovaa meininkiä. Marvelin faneille, sekä hahmojen ja sarjakuvien ystäville suosittelen tätä elokuvaa, kuten myös mäiskintäpätkien kuluttajille. Aloittakaa silti ihan Marvel Cinematic Universen alusta, sillä Avengers: Age of Ultron on jo sarjan yhdestoista elokuva, joten monet asiat voivat mennä täysin ohi. Tällä kertaa ei lopputekstejä tarvitsee katsoa kokonaan, sillä "piilotettu" kohtaus tulee jo puolessa välissä lopputekstejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Avengers: Age of Ultron, 2015, Marvel Studios, Prime Focus

Arvostelu: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010)

HARRY POTTER JA KUOLEMAN VARJELUKSET, OSA 1

HARRY POTTER AND THE DEATHLY HALLOWS - PART 1

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Helena Bonham Carter, Imelda Staunton, Robbie Coltrane, Alan Rickman, Jason Isaacs, Tom Felton, Rhys Ifans, Bill Nighy, Warwick Davis ja Toby Jones
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat tärkeä osa elämääni. Nyt kun taikamaailmaa laajennetaan uudella elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli jälleen aika palata katsomaan aikaisemmat elokuvat ja arvostella ne. Muistan, kun "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirja julkaistiin suomeksi 2008 ja sain sen heti ensimmäisenä päivänä ja luin sen todella nopeasti alusta loppuun - sekä vielä uudestaan samana vuonna. Kun ilmoitettiin, että viimeinen kirja jaettaisiin kahteen elokuvaan, olin hieman huolestunut, sillä en ollut aiemmin nähnyt samanlaista toteutusta ja mietin, miten koko juttu toimisi. Tietenkin mietin myös, mistä kohtaa kirjaa tarina katkeaisi? Lukiessani kirjaa uudestaan, arvelin löytäneeni mahdollisen kohdan, mihin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 päättyisi ja olinkin lopulta oikeassa. Näin elokuvan leffateatterissa sen ensi-iltapäivänä, sekä kaksi päivää myöhemmin ja vielä kolmannen kerran seuraavassa kuussa. Tuntuihan se hieman hölmöltä, että tarina jäi pahasti kesken, mutta onneksi tarinan päätöstä täytyi odottaa vain vähän yli puoli vuotta.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004), Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005), Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) ja Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009)!

Harry, Ron ja Hermione lähtevät etsimään ja tuhoamaan lordi Voldemortin hirnyrkkejä, jotta he voivat lopulta tuhota itse Voldemortin.

Daniel Radcliffen suoritus Harry Potterina on suurimmaksi osaksi hyvä, vaikka jälleen heikompiakin hetkiä löytyy. Harry on nyt viimeistään hyväksynyt täysin sankarin roolinsa ja aikoo tuhota lordi Voldemortin lopullisesti. Harryssa nähdään jälleen synkempiä puolia, mutta hän näyttää myös välittävänsä tärkeistä henkilöistä elämässään.
     Rupert Grintin esittämä Ron Weasley vasta näyttääkin synkempiä puolia. Grint on kehittynyt sarjaa tehdessään huimasti ja tässä todistaa, että hänessä on oikeasti potentiaalia vakavasti otettavaksi näyttelijäksi, eikä "vain" Harry Potter -tähdeksi. Emma Watsonin näyttelemä Hermione Granger näyttää taas tietävänsä enemmän kuin muut ja pääsee myös taistelemaan. Watson on tuttuun tapaansa hyvä. Pääkolmikon kemia toimii elokuvassa täydellisesti ja mielestäni on hienoa, että yhdessä kohtaa yksi heistä ehdottaa jopa luovuttamista, kun tehtävä näyttää niin mahdottomalta. Usein tällaisissa tarinoissa vain mennään eikä meinata, mitä tavalliset ihmiset eivät tekisi.
     Harry Potter ja Feeniksin killassa hieman kylmäksi jättänyt Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tekee tässä karmivan paluun. Hahmo on saatu jälleen täydelliseksi ja paikoitellen Voldemort on oikeasti pelottava. Pelottavampi on kuitenkin hänen käärmeensä Nagini, jonka kanssa nähdään yksi todella jännittävä kohtaus.

Muut tutut pahikset, eli hullu Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter), Matohäntä (Timothy Spall) ja Severus Kalkaros (Alan Rickman) nähdään tietty. Elokuvassa myös esitellään uusia pahiksia, kuten kaapparit, joihin kuuluvat mm. Scabior (Nick Moran) ja lyhyesti edellisessä elokuvassa esiintynyt Fenrir Harmaaselkä (edesmennyt Dave Legeno). Vaikka hahmo ei täysin pahis olekaan - ollessaan silti erittäin inhottava - niin myös Dolores Pimento esiintyy jälleen sarjassa ja häntä näyttelevä Imelda Staunton suoriutuu osasta tuttuun tapaansa hyvin.

     Ensimmäistä kertaa koko Malfoyn perhe nähdään yhdessä. Tom Feltonin näyttelemästä Draco Malfoysta näkee selkeää pelkoa, sillä hän ei kuitenkaan täysin kuulu Kuolonsyöjien joukkoon, vaikka niin kuvitteli. Hänen isänsä Lucius Malfoy (Jason Isaacs) joutui viettämään vuoden Azkabanin vankilassa ja sen myös huomaa, sillä hahmo on todella riutunut. Oli hienoa nähdä, miten aiemmin niin tyylikkäästä ja mahtavasta miehestä muuttui sellainen ihmisraunio. Dracon äiti Narcissa (Helen McCrory) ei valitettavasti paljoa tee elokuvassa.

     Ronin sisko/Harryn tyttöystävä Ginny Weasley (Bonnie Wright) esiintyy vain elokuvan alussa. Kaksoset Fred ja George (James ja Oliver Phelps) ovat myös mukana, eikä elämä ole enää yhtä iloista heille. Arthur (Mark Williams) ja Molly Weasley (Julie Walters) eivät paljoa tee tässä. Elokuvassa esitellään uutena hahmona Ronin isoveli Bill Weasley, jona nähdään Villisilmä Vauhkomieltä esittävän Brendan Gleesonin poika, Domhnall Gleeson. Bill Weasleyn morsiamena nähdään Harry Potter ja liekehtivästä pikarista tuttu Fleur Delacour (Clémence Poésy). Kirjoissa esiintyvää Charlie Weasleyta ei nähdä vieläkään.

Brendan Gleesonin esittämä Villisilmä Vauhkomieli pistäytyy elokuvan alussa, kuten myös Hagrid-jätti (Robbie Coltrane) lentävän moottoripyöränsä kanssa, pariskunta Remus Lupin (David Thewlis) ja Nymfadora Tonks (Natalie Tena), sekä Kingsley Kahlesalpa (George Harris). Uutena hahmona nähdään myös varasteleva Mundungus Fletcher (Andy Linden), joka jostain kumman syystä kuuluu hyvisten joukkoon. Fletcher on aika inhottava tapaus ja Linden on uskottava roolissaan.

     Tuttuja oppilaita ei erityisemmin nähdä elokuvassa; ainoastaan lyhyessä kohtauksessa Tylypahkan pikajunassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) on isommassa roolissa ja katsojille esitellään vihdoin hänen isänsä, Ksenofilius Lovekiva (Rhys Ifans), jolla on tärkeä rooli elokuvan juonen kannalta. Ifans on tuttuun tapaansa hyvä ja sopii täydellisesti hieman kummallisen haihattelijan rooliin.
     Yksi parhaista asioista elokuvassa on mielestäni Dobbyn paluu. Dobby on kenties jopa suosikkihahmoni koko sarjasta. Kuten jo sanoin Salaisuuksien kammion arvostelussani, minulla on sydämessä paikka suloisille hahmoille elokuvissa ja Dobby on yksi niistä. Dobby on todella sympaattinen ja tuo huumoria mukaan. Hänellä on yhä vaatteenaan tuttu tyynyliina, mutta on saanut jostain hommattua pienet tossut, jotka sopivat hahmolle täydellisesti. Dobby on toteutettu upeasti ja hänen äänenään kuullaan Toby Jones. Dobbyn lisäksi myös kotitonttu Oljo nähdään jälleen ja hänen äänenä toimii Simon McBurney.

Elokuvassa nähdään myös Harry Potter ja viisasten kivessä esiintyneet Lujahaka-maahinen (Warwick Davis) ja sauvakauppias Ollivander (John Hurt). Joko Hurt on maskeerattu todella voimakkaasti tai sitten hän vain on oikeasti jo niin vanha kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Tässä myös esitellään vielä kaksi uutta hahmoa. Elokuvassa on uusi Taikaministeri nimeltä Rufus Rymistyir, jota näyttelee todella lahjakas Bill Nighy. Hahmo ei kauaa esiinny, mutta hän pitää todella vaikuttavan puheen alussa. Taikahistorioitsija Bathilda Bagshotia esittää Hazel Douglas ja pakko sanoa, että Bagshot on ehkä karmivin mummeli, jonka olen koskaan nähnyt. Toivottavasti ei tarvitse kadulla törmätä häneen - etenkään pimeällä.

Elokuva alkaa hyvin synkissä merkeissä. Uusi taikaministeri Rufus Rymistyir pitää puhetta siitä, että kaikesta huolimatta Taikaministeriö pysyisi vahvana. Harry, Ron ja Hermione valmistautuvat tulevaan matkaansa ja heti elokuvan alussa on paljon tunnetta; Dursleyn perheen lähtiessä pois, sillä muuten he voisivat olla vaarassa ja Hermione joutuu pyyhkimään vanhempiensa muistot hänestä, suojellakseen heitä. Samalla lordi Voldemort kokoontuu Kuolonsyöjien kanssa suunnittelemaan Harryn tuhoamista. Elokuvan juoni on hyvin yksinkertaisesti sitä, että hyvä yrittää tuhota pahan, samalla kun paha yrittää tuhota hyvän. Tapa, jolla juonta kerrotaan, muuttuu läpi elokuvan. Alkupuolella se tuntuu toimintapätkältä, jonka jälkeen se muuttuu jännäriksi ja siinä on samanlaisia juttuja kuin jossain pankkiryöstöleffassa, sitten se muuttuu ahdistavaksi trilleriksi ja käy jopa kauhun puolella, kunnes muuttuu tutummaksi seikkailuelokuvaksi, jollaisena kaikki Harry Potterin tietävät.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on hyvin erilainen kuin yksikään sarjan aiempi osa. Ensinnäkään siinä ei nähdä Tylypahkaa ollenkaan. Muutamat tutut oppilaat näkyvät pikaisesti, mutta pääasiassa elokuva tapahtuu ympäri Brittejä, Harryn, Ronin ja Hermionen metsästäessä hirnyrkkejä. Uhka sille, että he paljastuisivat on suuri, joten he joutuvat vaihtamaan paikkaa monta kertaa. Uhkaava tunnelma välittyy selkeästi katsojalle ja paikoitellen elokuva on todella ahdistava. Montaasi, jossa pääkolmikko kävelee hylätyissä paikoissa, samalla kun taikaradiosta kuuluu lista kadonneista henkilöistä, on todella pysäyttävä. Aiemmin Harry Pottereissa on ollut hyvänä vastapainona huumoria synkkyyden ohella, mutta tämä painottuu enimmäkseen vakavan tarinan puolelle. Elokuvassa saa nauraa vain pariin otteeseen, mutta toisaalta ei edes haittaa, että elokuva keskittyy synkempiin asioihin, sillä se pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Muutamia hengähdystaukoja onneksi löytyy ja välillä elokuva voi tuntua hieman hidastempoiselta. Katsojan huulille leviää hymy, kun Harry ja Hermione tanssivat hitaita teltassa Nick Caven "O Children" -kappaleen tahtiin. Loppu on jälleen erittäin surullinen ja se saa katsojalle voimakkaan tahdon nähdä sarjan päättävän elokuvan. Myös läpi elokuvan esiintyy kohtia, jotka voivat aiheuttaa surua, tuttujen hahmojen kuollessa.

Tämä voi hyvin helposti tuntua vain turhalta väliosalta ja tavallaan se on totta. Mutta vain "tavallaan". Se on selkeä lämmittely lopetukselle, mutta siinä on niin paljon tärkeitä asioita, että se ei ole turha. Erilaisen lähestymistavan vuoksi elokuva tuntuu hyvin kiehtovalta, sillä aiemmat osat katsoja on pääosin viettänyt tutussa ja turvallisessa Tylypahkan linnassa. Nyt päästään näkemään esimerkiksi Malfoyn perheen kartano, sekä Harryn syntymäpaikka Godricin notko. Toisin kuin tämän jälkeen ilmestyneissä sarjojen päätösosissa, kuten Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2 - 2012), sekä Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015), tässä on täysin perusteltua jakaa päätös kahteen elokuvaan. Ensinnäkin kirja on todella pitkä ja toiseksi siinä on niin paljon sisältöä, että yhtenä elokuvana paketti tuntuisi liian kiirehtivältä. Tällä tavalla ollaan pysytty hyvin uskollisina alkuperäiselle teokselle, vaikka joitain asioita onkin muutettu. Tämä ei tunnu rahastuspätkältä ja vaikka yksinään se on hieman sekava, niin yhdessä aiempien elokuvien ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) kanssa, tämä sopii täydellisesti kokonaisuuteen. Jos ei ole jostain syystä koskaan nähnyt Harry Pottereita tai lukenut kirjoja, niin tämä on täysin väärä osa aloittaa, sillä tällaisenaan tämä jättää helposti kylmäksi. Eihän sitä tietenkään ole tarkoitettu katsottavan ilman muita osia ja minusta onkin hienoa, etteivät elokuvat käytä turhaa aikaa selittääkseen, mitä aiemmissa osissa on tapahtunut.

Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi myös kaksi edellistä elokuvaa. Hänellä oli niin vahva visio Harry Potter ja puoliverisestä prinssistä, että on ollut hyvä ratkaisu pitää hänet mukana loppuun asti. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin. Äänitehosteet ovat kiehtovia ja yksi hienoimmista kohtauksista teknisesti on takaa-ajo läpi metsän, sillä siinä ei ole erityisemmin musiikkia ja se painottuu enemmän äänitehosteiden puolelle. Kohtauksen kuvaus on hieman sekavaa, mutta se painottaa hyvin kohtauksessa esiintyvää paniikkia. Tehosteet ovat tietysti huikeita ja ehkä kaikkein paras tehoste on, miten "Seitsemän Potteria" -kohtaus on luotu. Taistelut ovat myös näyttäviä, etenkin alkupuolen lentotaisto. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat tietysti ammattimaisesti toteutettuja. Musiikista vastaa Alexander Desplat ja hän on luonut paljon hyviä teemoja elokuvaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jonka avulla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa. Maximum Movie Mode -versio on noin kaksikymmentä minuuttia pidempi kuin itse elokuva sellaisenaan. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten On the Road jossa nähdään leffan kuvauksia eri puolilla Englantia, näyttelijöiden haastatteluja, tekijöiden keskustelua siitä, miksi viimeinen kirja piti jakaa kahteen osaan, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter seitsemäs, tunnin kestävä osa Story, jossa J.K. Rowling ja käsikirjoittaja Steve Kloves keskustelevat kirjojen muuttamisesta elokuviksi.

Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on erittäin hyvä aloitus sarjan lopetukselle. Se kulkee eteenpäin hieman eri tyylilajeissa, jotka toimivat. Parhaimpia kohtauksia ovat mielestäni ministeriö, Godrikin notko ja juoksu metsän läpi, kuten myös montaasi, jossa kolmikko vaeltaa eri paikoissa, kuunnellen samalla radiosta kadonneiden henkilöiden listaa. Lopussa on yksi juttu, jota en anna anteeksi, mutta ymmärrän, miksi se tapahtuu. Näytteleminen on tasokasta läpi elokuvan. Grint ja Fiennes parantavat suorituksiaan ja oli hienoa nähdä Ron hieman synkempänä. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Ohjaaja Yatesilla on vahva visio Potter-sarjan päättämisestä. Muistan, kun kävelin ulos teatterista ensimmäisen kerran nähtyäni elokuvan ja minuun iski kunnolla se tieto, että seuraava elokuva olisi sarjan viimeinen... Suosittelen Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ä kaikille sarjan faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville - kunhan olette tietty nähneet sarjan aiemmat osat. Jos aiemmat osat ovat tuntuneet synkemmiltä, niin tämä sitä vasta onkin. Enää ei voi Harry Potteria kutsua lasten seikkailusarjaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thegeekgeneration.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1, 2010, Warner Bros, Heyday Films

Arvostelu: Pete's Dragon / Pete ja lohikäärme Elliott (2016)

PETE'S DRAGON (2016)

PETE JA LOHIKÄÄRME ELLIOTT

Ohjaus: David Lowery
Pääosissa: Oakes Fegley, Bryce Dallas Howard, Oona Laurence, Robert Redford, Wes Bentley ja Karl Urban
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Pete's Dragon, eli suomalaisittain Pete ja lohikäärme Elliott, perustuu Walt Disneyn samannimiseen, vuoden 1977 musikaalielokuvaan, joka yhdistää oikeita näyttelijöitä ja animaatiota. Itse en ole tätä "klassikkoa" nähnyt, joten minulla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä tarinaa kohtaan. Kuulin uudesta Pete's Dragonista jo viime vuonna, mutta sain selville, että kyseessä on uusioversio vasta tänä vuonna. Alkuvuodesta minua kiinnosti elokuva enemmän, sillä pidän lohikäärmeistä ja ajattelin, että Disneyn tekemä lohikäärmepätkä voisi toimia mainiosti. Kun mainoksia alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski. Ainoa videomainos, jonka näin, oli suomeksi dubattu ja se latisti kiinnostustani paljon. Kun vihdoin näin kuvat itse lohikäärme Elliottista, olin hieman pettynyt. Halusin silti nähdä elokuvan ja niin meninkin katsomaan sen viikkoa ennen ensi-iltaa. Onneksi lehdistönäytöksessä esitettiin englanniksi puhuttu originaaliversio.

Orpo Pete-poika asustaa metsässä lohikäärmeystävänsä Elliottin kanssa. Eräänä päivänä metsään saapuu ihmisiä, jotka vievät Peten pois Elliottin luota.

Peten roolissa nähdään Oakes Fegley, jolle tämä on neljäs rooli kokoillan elokuvassa. Nyt hän on päässyt pääosaan ja toimii siinä mielestäni oivasti. Fegleystä tulee todella helposti mieleen uuden The Jungle Bookin (2016) pääroolissa nähty Neel Sethi. Ei pelkästään siitä, että kummatkin hahmot ovat orpopoikia, joilla on risaiset vaatteet ja elävät metsän keskellä, eikä hiuksia ole leikattu pitkään aikaan, vaan heidän esiintymistavassaan on myös jotain samaa. Molemmat ovat myös joutuneet näyttelemään paljon digihahmon kanssa ja joutuneet käyttämään mielikuvitustaan kuvitellakseen vastanäyttelijänsä. Elokuvassa on useita osioita, joissa Pete ei erityisemmin puhu, jolloin Fegley pääsee eleillään ja ilmeillään näyttelemään paremmin.
     Olin täysin turhaan huolissani siitä, millainen elokuvan lohikäärme olisi. Vaikka aluksi vihreäkarvainen Elliott on hieman kummallinen näkemys lohikäärmeestä (kun yleensä on tottunut näkemään vihaisia ja suomuisia hirviöitä), niin kun häntä on nähnyt jo muutaman minuutin ruudulla, niin erilainen lähestymistapa alkaa toimia. Monin tavoin Elliott muistuttaa koiraa. Lohikäärme nuuskii paljon ja hänellä on leikkisä luonne. Yhdessä kohtaa Elliott jopa jahtaa häntäänsä. Tulen syöksemistä ei pääse erityisemmin näkemään, mikä oli harmi, mutta jo tällaisena lohikäärmehahmo toimi erinomaisesti. Minulla on sydämessä paikka söpöille hahmoille elokuvista ja minusta hieman tuntuu, että Elliott voisi jopa päästä sinne, ollessaan useaan otteeseen erittäin suloinen. Täysin en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Elliott pystyy muuttumaan näkymättömäksi tai sulautumaan taustoihin kameleonttien tavoin.
     Bryce Dallas Howard näyttelee metsänvartija Gracea, joka käyttäytyy hyvin äidillisesti, löytäessään Peten metsästä. Dallas Howard on mielestäni suurimmaksi osaksi hyvä näyttelijä ja antaa onnistuneen suorituksen tässäkin. Jostain kumman syystä luontoa rakastava Grace on valinnut miehekseen Jackin, joka toimii puunhakkuufirmassa. Suhteen osapuolten uravalinnat eivät tunnu täysin kulkevan kivasti yhdessä, joten ihmettelin koko elokuvan ajan, eikö heille tule kaiken aikaa ongelmia, kun mielipiteet metsän kaatamisesta ovat niin erilaiset? Jackina nähdään Wes Bentley, joka on todella yksiulotteinen ja monotoninen heppu koko elokuvan ajan. Jackin Natalie-tytärtä näyttelevä Oona Laurence taas vetää useassa kohtaa yli ja ehkä pääseekin ryhmään "ärsyttävän näsäviisaat muksut elokuvissa". Onneksi Laurence osaa myös vetää rooliaan rauhallisemmin, kun on sellaiseen tarve.
     Robert Redford esittää puunveistäjä Meachamia, joka on Gracen isä. Meacham kertoo kaikille kaupungissa tarinoita metsässä asustelevasta, hirviömäisestä Millhavenin lohikäärmeestä. Kukaan ei tietenkään ota Meachamin höpinöitä tosissaan, paitsi perheen pienimmät. Redford suoriutuu roolistaan hyvin ja hän saa toimivasti välitettyä katsojille ihmetyksensä lohikäärmettä kohtaan.
     Elokuvassa nähdään myös Karl Urban, joka esittää puunhakkaaja Gavinia. Gavin on erittäin yksiulotteinen hahmo, minkä tajuaa jo heti elokuvan alussa. Tavallaan kyseessä on elokuvan "pahis", sillä hän haluaa vain vangita Elliottin ja ottaa lohikäärmeen nappaamisesta kaiken kunnian itselleen. Urbanin lahjat ovat hukkaan heitettyjä tässä, mikä oli sääli.

Pikku-Pete on automatkalla vanhempiensa kanssa ja lukee kirjaa Elliott-koirasta, joka eksyy. Käy onnettomuus ja auto lentää ympäri, minkä takia Peten vanhemmat menehtyvät. Yksinäinen Pete kulkee metsään, missä hän törmää Elliott-lohikäärmeeseen. Kuusi vuotta myöhemmin kaksikko asustaa metsässä, jossa he elävät ja leikkivät yhdessä. Kun Grace saapuu käymään metsässä, Peten kiinnostus herää ja hän lähtee seuraamaan Gracea, löytääkseen koneet, jotka ovat jo tuhonneet osan metsästä. Natalie huomaa Peten metsässä ja lähtee seuraamaan tätä, mikä johtaa siihen, että ihmiset vievät pojan kaupunkiin. Hätääntynyt Elliott paljastaa itsensä ihmisille, jolloin Pete joutuu keksimään, miten voi suojella parasta ystäväänsä.

En odottanut kovin paljoa, kun menin katsomaan elokuvaa. Yllätyin kyllä, että elokuva alkaa aika surullisesti ja hieman jännittävästi, mutta sen jälkeen en täysin lämmennyt hetkeen - paitsi Elliottille. Kuitenkin kun tarina kulki eteenpäin, aloin huomata, miten hyväsydäminen elokuva oli kyseessä, enkä voinut oikeastaan muuta kuin pitää siitä. Hieman lapsellisia juttuja elokuvasta löytyy paljon, mutta ne voi antaa anteeksi ottamalla huomioon, että kyseessähän on pääasiassa lapsille suunnattu seikkailuelokuva. Aikuisille ei siis ole luvassa kovin jännittäviä hetkiä, mutta perheen pienimmille tämä voi toimia erittäin hyvin. Se on erittäin selkeästi Walt Disneyn elokuva. Pete's Dragon on värikäs, lämmin ja tyylikkäästi toteutettu pätkä. Disneyn taika on vahvasti läsnä, mutta onneksi tässä ei kuitenkaan lauleta, kuten vuoden 1977 versiossa. Aika yksinkertainen tarina on kyseessä, muttei sen tarvitsekaan olla kovin ihmeellinen. Tällaisenaan se sopii mainiosti toimivana viihteenä koko perheen elokuvailtaan - tai omalla kohdallani tiistaiaamuun ilman muita.

Elokuvan on ohjannut David Lowery, joka on toiminut aiemmin paljon leikkaajana. Tätä ennen hän on lähinnä ohjannut lyhytelokuvia, mutta onnistuu silti pitämään isomman projektin kasassa. Lowery on ilmoitettu ohjaamaan tuleva Walt Disneyn Peter Pan -elokuva (2018). Tämän perusteella olen iloinen ilmoituksesta, sillä uskon, että yhdistämällä Loweryn ja Disneyn, voisimme saada vihdoinkin hyvän näytellyn Peter Panin. Pete's Dragon on loistavasti kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja teräviä. Pidän myös siitä, että elokuva on todella kirkas. Leikkaus on myös sujuvaa ja etenkin Elliottin äänitehosteet ovat hienoja. Musiikin sävellyksestä vastaa Daniel Hart ja välillä musiikki nousee selkeämmin esille, muttei jää mieleen jälkikäteen. Visuaalisesti elokuva on tietenkin todella hienon näköinen. Varsinkin Elliott on erittäin taidokkaasti toteutettu. Pitää jostain käydä selvittämässä, miten Peten ja Elliottin kohtaukset kuvattiin - esimerkiksi oliko Elliottin pään tilalla aina jokin iso pallo, mitä Fegleyn täytyi seurata, jotta jälkikäsittelyssä kuva saatiin näyttämään siltä, että Pete katsoo lohikäärmettä silmiin.

Yhteenveto: Pete's Dragon on positiivinen yllätys, sillä en uskonut sen olevan parempi kuin vain "ihan kiva". Toisin kuin Alice in Wonderland (2010) ja Maleficent (2014), tämä on osoitus siitä, että Walt Disneyn todella kannattaa tehdä vanhoista elokuvistaan uusia, näyteltyjä versioita (tosin en silti hyväksy tulevaa The Lion King -elokuvaa). Oakes Fegley toimii erinomaisesti pääosassa ja Bryce Dallas Howard on hyvä myös. David Lowery ja Karl Urban jättävät aika kylmäksi. Oona Laurence on paikoitellen ärsyttävä, mutta onneksi näyttää myös osaavansa, jos niin haluaa. Parasta on tietty lohikäärme Elliott, joka on todella suloinen ja hienosti toteutettu hahmo. Hän ei kuitenkaan pääse suosikkilohikäärmeekseni, vaan sitä paikkaa pitää edelleen The Hobbit -trilogiassa (2012-2014) nähty Smaug. Tämä on selkeämmin lastenelokuva kuin tänä vuonna aiemmin ilmestynyt The Jungle Book, mutta voi silti toimia aikuisillekin, jos tarpeeksi lapsenmielisyyttä löytyy. Kyynisille aikuisille en tätä suosittele; tuhlaisitte vain rahojanne. Viekää lapsenne katsomaan Pete's Dragon ja voitte itsekin viihtyä. Paitsi jos käytte katsomassa suomeksi dubatun version - mainosten perusteella suosittelen kiertämään sen kaukaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Pete's Dragon, 2016, Walt Disney Productions

Arvostelu: Masterminds (2016)

MASTERMINDS (2016)

Ohjaus: Jared Hess
Pääosissa: Zach Galifianakis, Kristen Wiig, Owen Wilson, Jason Sudeikis, Kate McKinnon ja Leslie Jones
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Mastermindsin oli tarkoitus ilmestyä jo elokuussa 2015, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää yhä vain uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta se päätettiin julkaista vasta syksyllä 2016. Muistan, kun näin ensimmäiset mainokset elokuvasta jo ajat sitten ja luulinkin, että elokuva oli ilmestynyt jo, kunnes elokuvan mainokset alkoivat jälleen pyöriä internetissä ja elokuvateattereissa. Mainokset näyttivät ihan viihdyttäviltä, joten halusin tietenkin nähdä elokuvan. Ennen elokuvan näkemistä tiesin, että kyseessä on tositarina yhdestä isoimmasta ryöstöstä Yhdysvalloissa ja siinä näyttelisi Zach Galifianakiksen lisäksi monta Saturday Night Live -ohjelman (1975-) näyttelijää. Toivoin lähinnä, että saisin leffan aikana monet naurut, vaikka se ei muuten erikoinen olisikaan.

Rikkaaksi haluavat ystävät käyttävät hömelöä panssariautokuskia hyödykseen, jotta voivat tehdä Yhdysvaltain suurimman pankkiryöstön.

Zach Galifianakis tekee ihan kelpo suorituksia ja totaalisia huteja. Tässä hän tekee lähinnä hudin. Galifianakis nähdään pääosassa David Ghanttina, joka toimii Loomis Fargo -pankin panssariautokuskina. David on hieman höhlä ja säälipisteitä keräävä pullukka - eli juuri sellainen, mitä Galifianakis tuntuu yleensäkin esittävän. Loppupuolella hahmo muuttuu yllättävänkin radikaalisti, mikä ei täysin toiminut. Kertoo jo paljon, että elokuva oli mielestäni usein viihdyttävämpi, kun Galifianakis ei ollut ruudulla. Alunperin pääosassa piti olla Jim Carrey ja onkin harmi, että hän lähti pois projektista.
     Davidin työkaveria, Kelly Campbellia, näyttelee Kristen Wiig, joka ei onneksi vedä yli ja toimiikin ihan hyvin. David on rakastunut Campbelliin, mutta tämä ei tunnu täysin ymmärtävän sitä. Yhdessä kohtauksessa Wiig näyttää, että hänellä olisi lahjoja, muttei kykene niitä erityisemmin muuten tuomaan esille.
     En ole koskaan oikeastaan pitänyt Owen Wilsonista. Free Birdsissa (2013) hän toimi, kun ei tarvinnut katsella hänen naamaansa. Tässäkään elokuvassa Wilson ei vakuuta. Hän esittää Steven Chambersia, joka keksii idean ryöstölle ja päättää käyttää Davidia hyödyksi.
     Jason Sudeikis vetää tavallaan ehkä parhaan suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Sudeikis nähdään palkkatappaja Mike McKinneyna ja aluksi kun hahmo tulee mukaan, Sudeikis vaikuttaa jopa hieman uhkaavalta. Harmi vain, että homma hieman lässähtää, muttei onneksi liian pahasti.
     Wiigin lisäksi elokuvassa nähdään myös kaksi muuta uudesta Ghostbusters -elokuvan (2016) jengistä: Kate McKinnon, joka näyttelee Davidin erittäin psykoottista tyttöystävää ja vetää roolinsa ihan överiksi, mitä hieman pelkäsinkin, sekä Leslie Jones, joka esittää FBI:n poliisia ja yllätti minut sillä, että hän jopa osaa näytellä, jos haluaa. Harmi vain, että Jonesin hahmo on mukana tosi vähän. Koska muutkin Haamujengistä olivat mukana, niin jotenkin odotin, että Melissa McCarthykin kävisi piipahtamassa (tiedän kyllä, että tämä on kuvattu ennen Ghostbustersia, mutta olisihan se silti ollut hauska yhteensattuma, että koko poppoo olisi toisessakin elokuvassa kasassa).

Elokuvan alussa Davidin kertojaääni selittää katsojille, kuinka hän otti panssariautokuskin työn, luullessaan sen olevan erittäin jännittävää. Mitään erityisen jännittävää ei kuitenkaan tapahdu, mutta hän ei siltikään halua erota töistä, koska on niin ihastunut työkaveriinsa Kellyyn. David on parisuhteessa ärsyttävän Jandicen kanssa, jolla on selkeästi jotain vikaa päässään, mutta he ovat kuitenkin menossa naimisiin. Eräänä päivänä Kelly saa potkut töistään ja päätyy asumaan Steven Chambersin luo, joka suunnittelee pankkiryöstöä. Kun selviää, että he voisivat helposti käyttää Davidia, päättävät he ryöstää Loomis Fargon. David suostuu hommaan mukaan, sillä siitä voisi löytyä sitä jännitystä, mistä hän on haaveillut ja hän on siinä uskossa, että voisi viettää loppuelämänsä karkumatkalla Kellyn kanssa.

Elokuvan tarina on mielenkiintoinen, kuten mielestäni monien muidenkin ryöstöelokuvien kohdalla. Itseäni juttu kiinnosti vielä enemmän, kun se perustui tositapahtumiin ja on myös komedia. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että minun on pakko selvittää aidot tapahtumat jostain, sillä meno on välillä ihan älyvapaata. Galifianakiksen tohelointia ei jaksa seurata kovin kauaa, ei edes muutamia minuutteja ja hän lähinnä puuduttaa katsojaa, kuten Owen Wilsonkin. Vaikka tarina toimii, niin se on pilattu komiikalla, joka on lähinnä vain myötähäpeällistä nähtävää ja kuultavaa. Kun elokuva yrittää olla hauska, niin se epäonnistuu siinä lähes kokonaan. Muutamat jutut naurattavat, mutta lähinnä siksi, että ne ovat jo aivan käsittämättömän huonoja. Ja elokuvahan tietty yrittää naurattaa lähes kaiken aikaa. Alkupuolella jo ajattelin, että tästä tulee tuskaiset puolitoista tuntia, mutta onneksi toinen puolituntinen on ihan semikivaa katsottavaa. Viimeiset puoli tuntia jälleen lässähtävät, eikä edes toimiva tarina pysty pelastamaan elokuvaa, jolloin se jää erittäin heikoksi tekeleeksi. Yksi hauskimmista asioista oli Davidin autossa yhden oven tilalla oleva puulauta. Se kertoo erittäin paljon vitsien tasosta.

Elokuvan on ohjannut Jared Hess, joka on ohjannut myös esimerkiksi Nacho Libren (2006). Omasta mielestäni Nacho Libre ei toiminut, eikä toimi tämäkään. Onneksi sentään tarina on hyvä, sillä ilman sitä elokuva olisi syvällä pohjamudissa. Huumori on heikompaa kuin Mike and Dave Need Wedding Datesissa (2016), mutta juonensa puolesta Masterminds on sentään parempi. Leffa perustuu tositapahtumiin lähinnä vain alkunsa puolesta ja siihen on keksitty täysin toisenlainen lopetus kuin mitä todellisuudessa kävi. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta yhdessä kohtauksessa nähdään todella kökösti toteutettu digiankerias. Äänitehosteet toimivat ja musiikkina jumputtaa tunnettuja kappaleita.

Yhteenveto: Mastermindsissa on hyvä tarina, mutta kun se yrittää olla hauska, se epäonnistuu lähes totaalisesti. Muutama juttu naurattaa, mutta samalla miettii päässään, että "mitähän vit..." Zach Galifianakis, Owen Wilson ja Kate McKinnon vetävät heikot suoritukset, kun taas Jason Sudeikis ja Leslie Jones yllättävät, näyttäen, että kummassakin olisi potentiaalia parempaan. Kristen Wiig on vain ihan hyvä. En lähtisi tätä erityisesti suosittelemaan kenellekään, mutta jos kaikki huumori uppoaa, niin kai tämäkin toimii. Odottakaa silti, että tämä ilmestyy vaikkapa Netflixiin ja säästäkää rahanne johonkin muuhun. Komedioita tulee kuitenkin koko ajan lisää, niin muutakin katsottavaa löytyy. Lohdutuksena on, ettei Masterminds ole läpimätä ja sen juoni on hyvä, muttei se valitettavasti tarpeeksi lohduta. On se sentään parempi kuin Mike and Dave Need Wedding Dates, mikä ei tosin paljoa vaadi...

Kirjoittanut: Joonatan, 29.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Masterminds, 2016, Broadway Video, Michaels-Goldwyn, Relativity Media

Arvostelu: Angels & Demons / Enkelit ja demonit (2009)

ANGELS & DEMONS (2009)

ENKELIT JA DEMONIT

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Ayelet Zurer, Ewan McGregor, Stellan Skarsgård, Pierfrancesco Favino, Armin Mueller-Stahl ja Nikolaj Lie Kaas
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

"Angels & Demons" (2000), eli suomalaisittain "Enkelit ja demonit", on toinen Dan Brownin jonkinlaisen Langdon-kirjasarjan teoksista, joka käännettiin elokuvaksi, "The Da Vinci Coden" (2003) ollessa ensimmäinen. Hassusti kirjat muutettiin elokuviksi eri järjestyksessä kuin miten kirjat olivat ilmestyneet, mutta ratkaisu toimii ihan hyvin, sillä tarinat eivät ole kytköksissä toisiinsa. Jos siis olet miettinyt katsovasi Angels & Demonsin, muttet ole nähnyt The Da Vinci Codea (2006) ja mietit, onko tämä jatko-osa, niin vastaus on, että ei ole. Päähenkilö on kyllä sama molemmissa, mutta muuten ne ovat itsenäisiä tarinoita. Kuitenkin näin elokuvat siinä järjestyksessä, missä ne oli tehty, kun katsoin ne ensimmäistä kertaa; The Da Vinci Coden kesällä 2014 ja Angels & Demonsin alkuvuodesta 2015, kun se tuli televisiosta. Nyt kun kolmas Langdom-kirja on tulossa elokuvana Inferno (2016), täytyi tietysti katsoa sarjan kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella ne.

Paavi menehtyy ja maailman kardinaalit kokoontuvat valitsemaan uuden paavin. Neljä kardinaaleista katoaa, Vatikaania kohtaan tehdään pommiuhkaus ja syylliseksi epäillään Illuminati-salaseuraa. Professori Robert Langdon haetaan Vatikaaniin selvittämään tapausta.

Tom Hanks on jälleen aivan huippu pääroolissa Robert Langdonina. Symbologistin rooli sopii Hanksille oivallisesti ja tuntuu kuin hänen olisi helpompaa esittää Langdonia nyt, kun on jo esittänyt häntä yhdessä elokuvassa. Hanks osaa olla erittäin vakuuttava, mikä on yksi tärkeimmistä asioista hahmossa. Vaikka Langdonin puhetta ei välillä ymmärtäisi, niin tapa jolla hän sanoo asiansa, täytyy olla luonteva ja uskottava, jotta katsojana uskoisi, että tämä hahmo todella tietää nämä jutut. Hanksin vahvuutena on juurikin se uskottavuus ja mielestäni hän on yhä täydellinen valinta pääosaan. Langdonilla on muuten hieno Mikki Hiiri -kello.
     Langdonia Vatikaanissa auttaa tohtori Vittoria Vetra, jota näyttelee Ayelet Zurer. Vetra ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen, eikä katsojana saa oikein kiinni siitä, että miten Vetra tietää joitain asioita, kun ottaa huomioon, mitä hahmo tekee työkseen. Zurer kuitenkin suoriutuu osastaan mainiosti.
     Ewan McGregor esittää isä McKenneyta, joka toimii Vatikaanissa camerlengona, eli henkilönä jolle siirtyy suurin valta paavin kuoltua. Aluksi minun oli hieman vaikea ottaa McGregoria tosissaan, kun minulle tuli kaiken aikaa mieleen hänen roolinsa Obi-Wan Kenobina elokuvissa Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) ja Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith (2005). Onneksi totuin hänen rooliinsa tässä jossain kohtaa ja McGregor sai minut vakuuttuneeksi siitä, että on uskon mies, joka yrittää toimia Vatikaanin ja kirkon parhaaksi.
     Stellan Skarsgård näyttelee Vatikaania turvaavan sveitsiläiskaartin komentaja Richteriä. Skarsgård on tuttuun tapaansa hyvä, vaikkei kovin paljoa pääse esille ja välillä hänen hahmonsa ärsyttääkin, sillä hän ei tunnu luottavan Langdonin teorioihin. Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino poliisi Olivettina ja Armin Mueller-Stahl kardinaali Straussina, joka on kardinaaleista isoimmassa roolissa.

Elokuva alkaa paavin kuolemalla, sekä kertojaäänellä joka selittää katsojille, miten Vatikaanissa toimitaan, kun näin käy. Samoihin aikoihin Sveitsissä tehdään antimateriaalikoetta hiukkaskiihdyttimellä. Tohtori Vetra, joka työskentelee Sveitsin tutkimuskeskuksella, huomaa, että yksi antimateriasäiliöistä on varastettu. Jos säiliöstä loppuu akku, tapahtuu räjähdys, eli varas voisi käyttää sitä pommina. Professori Langdon pyydetään Vatikaaniin, kun Illuminatin symboli yhdistetään kardinaalien katoamiseen. Yhdessä hahmot saavat selville, että jonkun on tarkoitus tappaa kardinaalit ja räjäyttää antimateriasäiliön avulla Vatikaani. Langdon ja Vetra huomaavat, että säiliön sijainti liittyy Illuminatin salaisuuteen ja alkavat seurata vihjeitä ympäri Vatikaania ja Roomaa löytääkseen kardinaalit ja säiliön, ennen kuin Vatikaani tuhoutuu.

Tämäkin Langdon-seikkailu koostuu vihjeiden metsästyksestä, sekä ikivanhojen salaisuuksien paljastumisista - joista suuri osa on tosin jälleen luotu tätä tarinaa varten. Vaikka Angels & Demons sisältää samanlaisia asioita kuin The Da Vinci Code, niin se ei kuitenkaan ole samanlainen "aarteenetsintäelokuva". Pidän silti paljon siitä, että kahteen erilaiseen juoneen on saatu niin paljon samankaltaisuuksia. Vaikka antimateriapommi kuulostaa paikoitellen hieman hölmöltä ja tavallaan futuristiselta verrattuna muuhun tarinaan, niin homma toimii silti erittäin hyvin. Elokuva on todella jännittävä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tylsiä kohtia ei oikeastaan ole ja katsojan mielenkiinto saadaan säilymään läpi elokuvan keston. Kun hahmot tajuavat, että kardinaaleja kuolisi tunnin välein, täytyy heidän toimia mahdollisimman nopeasti ja päättelytyö pitää tehdä kiireellä, jolloin on suurempi vaara siihen, että jotain menee pieleen. Paniikin näkee hahmojen kasvoilta ja itsekin huomaa olevansa kuin naulittuna paikoilleen ja haluaa jo päästä näkemään - ei vaan kokemaan - loppuratkaisun. Kuten The Da Vinci Code, myös Angels & Demons pääsee yllättämään monta kertaa kestonsa aikana.

Kirkko ja uskonto ovat tietysti vahvoja teemoja koko elokuvan ajan, minkä voi helposti päätellä elokuvan tapahtumapaikasta. Paikoitellen kirkon toiminta on esitetty erittäin kyseenalaisesti elokuvassa ja välillä heidän toimintansa moraalius tuntuu vaihtelevan siitä, minkä porsaanreiän he löytävät laistaan. Angels & Demons myös esittelee yleisesti pahana pidetyn Illuminatin todellisia puolia ja tarkoitusperiä, sekä kertoo, miksi salaseura toimii niin kuin toimii. Mielestäni on hienoa, että elokuvassa kyseenalaistetaan, kumpi onkin oikeasti se suurempi paha: kirkko vai Illuminati? Kuten The Da Vinci Code, niin myös tämän elokuvan loppupuolelta löytyy hieman hölmöjä asioita, kuten todellinen juoni kaiken taustalla, jossa ei ole paljoa järkeä, kun tarkkaan miettii. Onneksi muuten elokuva toimii niin hienosti, että katsojana voi antaa tuollaisen asian anteeksi.

The Da Vinci Coden tapaan myös Angels & Demonsin on ohjannut Ron Howard. Howard ja Hanks ovat selkeästi hyvä yhdistelmä ja paketti pysyy loistavasti kasassa. Kuvaus ja leikkaus ovat taidokkaasti toteutettuja. Kuvat liikkuvat sujuvasti, eikä heiluvaa käsivarakuvaa oltu erityisemmin käytetty. Lavasteet ovat erittäin upeat ja visuaalisesti elokuva on näyttävä. Katsojana ei joskus edes hahmota, milloin taustana on todellinen Rooma, milloin lavaste ja milloin taas tietokoneella luotu tausta. Äänimaailma on myös hiottu loppuun saakka ja Hans Zimmerin musiikki säestää kokonaisuutta mainiosti. Harmi vain, ettei musiikki jää jälkikäteen erityisemmin mieleen. Elokuvasta on olemassa kahdeksan minuuttia pidempi versio, joka sisältää lisättyjä, sekä pidennettyjä kohtauksia ja joissain kohtaa kuvaa on vaihdettu esimerkiksi laajempaan. Pidennetyssä versiossa on näkyvissä enemmän verta kuin teatteriversiossa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on pätkät "Writing Angels & Demons", jossa kerrotaan, kuinka kirjaa alettiin siirtämään elokuvaksi ja "Angels & Demons: The Full Story", jossa kerrotaan elokuvan teosta. Mukana on myös mainoksia, sekä "Cinechat"-ominaisuus, jos laitteesta löytyy internetyhteys.

Yhteenveto: Hassusti ajateltuna omasta mielestäni The Da Vinci Coden tarina on mielenkiintoisempi, mutta elokuvana Angels & Demons on parempi kokonaisuus. En muistanut kovin paljoa elokuvasta, kun katsoin sen uudestaan, sillä olin nähnyt sen vain kerran aiemmin lähes puolitoista vuotta sitten. Hanks on yhä todella hyvä pääosassa ja muidenkin suoritukset ovat mainiot. Visuaalisesti kyseessä on hieno elokuva, sillä katsojana ei voi välillä tietää, miten taustat ovat toteutettu. Loppupuolen suuri paljastus on hieman hölmö ja se muuttuu hölmömmäksi, kun sitä miettii tarkemmin, mutta onneksi muu elokuva on niin hieno ja jännittävä, että lopun voi antaa anteeksi. Jos pidit The Da Vinci Codesta, niin suosittelen katsomaan tämänkin. Se ei ole samalla lailla "aarteenetsintäelokuva", mutta siinä on paljon samanlaisia asioita. Jos haluat nähdä erittäin hyvän jännityspätkän, niin kannattaa tämä vilkaista. Angels & Demons nappaa katsojan mukaansa lähes heti alussa ja pitää otteessaan loppuun saakka. Odotan erittäin paljon näkeväni Infernon ja toivon, että taso pysyy samana, vaikka elokuvien ilmestymisien välissä on jopa seitsemän vuotta.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Angels & Demons, 2009, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, Skylark Productions, Panorama Films