Arvostelu: Plankton: Elokuva (Plankton: The Movie - 2025)

PLANKTON: ELOKUVA

PLANKTON: THE MOVIE

Ohjaus: Dave Needham

Pääosissa: Mr. Lawrence, Jill Talley, Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Carolyn Lawrence, Mary Jo Catlett, Lori Alan, Clancy Brown ja Rodger Bumpass

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Stephen Hillenburgin luoma piirrossarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants) nousi suosituksi, kun se alkoi pyöriä televisioissa vuonna 1999. Jo muutamaa vuotta myöhemmin hahmo päätettiin tuoda valkokankaille ja lopputuloksena oli menestyksekäs Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004), jota seurasivat Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) ja Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2020). Hillenburgin menehdyttyä Nickelodeon-yhtiö päätti ryhtyä tehtailemaan runsaasti lisää elokuvia ja sarjoja samasta maailmasta. Näistä ensimmäiseksi ilmestynyt Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan (Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie - 2024) sai murskavastaanoton, mutta lisää oli silti tulossa. Yhtiö oli jo pitkällä työstämässä pahasta Planktonista omaa leffaansa, joka vuoti internetiin vahingossa jo viime vuoden elokuussa. Plankton: Elokuva julkaistiin vihdoin virallisesti Netflixin kautta maaliskuussa ja itse odotin elokuvaa skeptisenä. Pidin kolmesta ensimmäisestä Paavo-leffasta, mutta Santa-Sannan oma elokuva oli minunkin mielestäni karmaisevan huono. Peläten pahinta pistin Plankton: Elokuvan pyörimään heti julkaisupäivänä.

Planktonin epäonnistuttua jälleen kerran rapupiiraan reseptin ryöstössä, tämän Kaarina-robottivaimo kyllästyy ja päättää lähteä omille teilleen, valloittaakseen maailman. Plankton tarvitsee Paavo Pesusienen apua pysäyttääkseen Kaarinan, joka ryhtyy raivoissaan tuhoamaan Tangalan kaupunkia.

Paavo Pesusienen luoja Stephen Hillenburg oli toivonut Nickelodeon-yhtiöltä, ettei yhtiö ryhtyisi rahastamaan franchisella liikaa ja ettei sarjan sivuhahmoista tehtäisi omia ohjelmiaan. Nickelodeon kunnioitti miehen toivetta vain tämän kuolemaan asti. Viime vuonna orava Santa-Sanna (Carolyn Lawrence) sai oman elokuvansa ja nyt on tosiaan ilkikurisen Planktonin (Mr. Lawrence) vuoro. Plankton on jälleen tutuissa puuhissaan, yrittäessään ties kuinka monetta sadattatuhannetta kertaa varastaa rapupiiraan salaisen reseptin ja epäonnistuessaan jälleen. Tympeä Plankton ylenkatsoo täysin robottivaimoaan Kaarinaa (Jill Talley) ja tällä kertaa Kaarina saakin tarpeekseen. Robotti hankkiutuu eroon empatiasirustaan ja päättää näyttää miehelleen, millainen todellisen pahiksen kuuluisi olla. Plankton on hupaisa, joskin tekojensa takia usein turhauttava hahmo ja on ihan kiva, että hän pääsee oman elokuvansa keulakuvaksi. Kaarina pääsee täysin uudella tavalla esille, näyttäen varsin hurjia puoliaan.

     Muutkin tutut Tangalan hahmot ovat menossa mukana, lähtien tietty Paavo Pesusienestä (Tom Kenny), joka päättää auttaa Planktonia palauttamaan Kaarinan ennalleen, ennen kuin tämä ehtii tuhota koko Tangalan. Johtaja Rapu (Clancy Brown), Patrik-meritähti (Bill Fagerbakke), Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) ja rouva Pöhö (Mary Jo Catlett) käyvät sen sijaan lähinnä kääntymässä, eikä Jalmarilla tainnut olla paria repliikkiä enempää koko leffan aikana.

Sanotaanpa heti se, että Plankton: Elokuva on selvästi parempi kuin viimevuotinen Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan. Ei voi sanoa, että tekijät olisivat ottaneet opikseen edellisistä virheistään, koska molemmat leffat olivat samaan aikaan tuotannossa ja elokuva vuoti kokonaisuudessaan internetiin jo ennen Santa-Sanna -rainan julkaisua, mutta ihan samoihin kompastuskiviin ei enää osuta. Plankton: Elokuva on onneksi älytty sijoittaa lähes sataprosenttisesti veden alle, eikä siitä löydy oikeita ihmisiä kuin todella lyhyesti rannalla loikoilemassa. Jo pelkkä Wanda Sykes oli viimeksi niin raivostuttavan huono roolissaan, että jo yksin hän teki Santa-Sanna -elokuvasta tuskaisaa katseltavaa.

Plankton: Elokuvan tarinakin on parempi, joskin tälläkin kertaa Tangala ja sen asukit ovat uhattuina. Toivon, että pian ilmestyvään Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailuun (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025) ollaan keksitty jotain muuta. On mukaansatempaavaa seurata Planktonin ja Paavon yritystä pysäyttää Kaarina ja vielä kiinnostavampaa on kuulla, kun Plankton avautuu yksinäisestä nuoruudestaan ja kuinka hän loi Kaarinan. Muistellessaan Plankton alkaa hissuksiin hoksaamaan Kaarinan merkitystä elämässään ja tästä saadaan aikaiseksi oivaa kasvutarinaa, mutta niin etteivät tekijät silti muuta Planktonista jotain tylsää hyvistä. Kaksikon seikkailun varrelle löytyy paljon vauhtia ja koheltamista, minkä uskoisin viihdyttävän lapsikatsojia mukavasti. Huumori onkin enemmän lapsien nauruhermoja kutittelevaa, mutta onnistuu leffa nostamaan hymynkaretta myös aikuiskatsojalle silloin tällöin.

Animaatiojäljeltään Plankton: Elokuva on ihan kiva, joskin jälleen motkotan sitä, että kolmiulotteisen tietokoneanimaation sijaan katsoisin Paavon ja kumppaneiden seikkailuja paljon mieluummin käsin piirrettynä kaksiulotteisena animaationa, millaisena itse sarjaakin yhä tehdään. Sarjan ulkonäkö on mielestäni niin mainio, että nämä elokuvat menettävät paljon digitaalisuudellaan. Hahmot kuitenkin liikkuvat sulavasti, taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja elokuva on mukavan värikäs. Äänimaailma on myös toimivasti rakennettu, joskin leffan lukuisat musikaalinumerot jättivät minut yksi kerrallaan kylmäksi ja tuntuivat vain keston pitkittämiseltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Plankton: The Movie, 2025, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies

Arvostelu: In the Lost Lands (2025)

IN THE LOST LANDS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Milla Jovovich, Dave Bautista, Arly Jover, Amara Koreke, Fraser James, Simon Lööf, Deirdre Mullins, Sebastian Stankiewicz, Tue Lunding ja Jacek Dzisiewicz

Genre: toiminta, seikkailu, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

In the Lost Lands perustuu George R. R. Martinin samannimiseen novelliin vuodelta 1982. Vuonna 2015 Constantin Werner hankki oikeudet Martinin novelliin, aikeenaan tehdä siitä elokuvan. Milla Jovovich pestattiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2021 Jojovichin mies Paul W. S. Anderson tarttui projektiin ja Werner jäi mukaan käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta In the Lost Lands sai ensi-iltansa joidenkin maiden teattereissa tämän vuoden alussa. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joten Suomessa leffa julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen julisteen ensi kertaa vuodenvaihteessa, joskin Anderson-Jovovich-duo ei juuri vakuuttanut. Eräänä syksyisenä iltana päätin hetken mielijohteesta antaa In the Lost Landsille mahdollisuuden. Elokuvaa ei ollut kestänyt montaa minuuttia, kun jo kaduin päätöstäni...

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunnan rippeet asuvat vuorenalaisessa kaupungissa, samalla kun ulkopuolella hirviöt ovat vallaneet erämaan. Kuningatar lähettää noidan ja metsästäjän uskaliaalle matkalle halki erämaan, löytämään kuningattarelle keinon muuttaa muotoaan pedoksi.

Alun perin In the Lost Landsin päärooleissa noita Gray Alysina ja metsästäjä Boycena oli tarkoitus nähdä Milla Jovovich ja Justin Chatwin, mutta kun projekti päätyi Jovovichin miehen, Paul W. S. Andersonin käsiin, vain Jovovich sai vähemmän yllättäen pitää pestinsä. Chatwin vaihtui Dave Bautistaan, joka on kieltämättä hieman uskottavampi valinta rooliinsa karskiksi mieheksi, joka uskaltaa matkata sinne, minne muut eivät. Kummastakin hahmosta löytyy kiinnostavat aspektinsa, mutta molemmat pilataan heikon käsikirjoituksen ja ontuvan näyttelijätyön vuoksi. Gray Alys on mukamas laajalti pelätty noita, mutta hahmo ei koskaan vakuuta siitä, että hän aiheuttaisi sellaisen reaktion. Asiaa ei auta Jovovichin vaivaannuttavan kömpelö suoritus, eikä ole ihme, että nainen saa rooleja nykyään lähinnä vain mieheltään. Yleensä vähintään kelvollisessa Bautistassakaan ei ole lopulta hurraamista, miehen takellellessa surkean dialogin kanssa. Jovovichin ja Bautistan välillä ei myöskään ole tippaakaan kemiaa, mitä vaadittaisiin, kun seikkailun aikana hahmojen tunteet toisiaan kohtaan muovautuvat.

     Elokuvassa nähdään myös Jacek Dzisiewicz vuorenalaista kaupunkia johtavana, mutta sairaana Ylivaltiaana, Amara Okereke tämän kuningatarvaimona, joka suunnittelee vallankaappausta, Simon Lööf kuningattaren uskollisena vartijana, Fraser James kirkkoa hallitsevana patriarkkana, jolla on omat katalat suunnitelmansa ja Arly Jover tämän kätyrinä Ashina, joka jahtaa Gray Alysia vimmaisesti. Sivuhahmojen potentiaalisesti kiinnostava valtataistelu jää täysin pintapuoleiseksi, eivätkä näyttelijät juuri vakuuta osissaan.

Paul W. S. Andersonin ura on ollut täynnä enemmän tai vähemmän heikkoja ja huonoja elokuvia, oli kyse yhä vain kökömmiksi muuttuneista Resident Evil -videopelirainoista (2002-2016), kiusallisesta Kolme muskettisoturia -seikkailusta (The Three Musketeers - 2011) tai hänen ja Jovovichin edellisestä yhteistyötä, fantasiarymistely Monster Hunterista (2020). In the Lost Lands taitaa kuitenkin olla Andersonin uran suurin pohjanoteeraus. Kyseessä on elokuva, josta minulla ei ole mitään muuta positiivista sanottavaa kuin että siinä on juttuja, joissa olisi voinut olla potentiaalia täysin eri työryhmän toteuttamana. Tällaisenaan leffa on kuitenkin käsittämätön fiasko joka osa-alueella, jota katsoessa en voinut olla kummastelematta, että miten ihmeessä iso joukko ihmisiä on voinut katsoa lopputulosta ja todeta että "juu, tämä on hyvä, tämä kannattaa julkaista".

On älytöntä, että pohjana tälle sekasotkulle on George R. R. Martinin kynäilemä tarina - saman Martinin, jonka kirjasarjan pohjalta tehtiin loppua lukuun ottamatta erinomainen Game of Thrones -fantasiasarja (2011-2019). In the Lost Landsin maailmanluonti jää todella kauas Game of Thronesin tarkkaan laaditusta ja historiaa pursuavasta kiehtovasta maailmasta. Kaikki jää täysin pinnalliseksi, eikä mihinkään saa otetta. Valtaistuinpeli jää myös kilometrien päähän Game of Thronesin koukuttavasta juonittelusta. Toki tässä on kyse vähän päälle puolentoista tunnin elokuvasta, kun taas Game of Thrones kertoi tarinansa kahdeksassa tuotantokaudessa, mutta jo sen sarjan avausjaksossa oli ennen puoltaväliä enemmän syvyyttä kuin tässä ontossa ja elottomassa tekeleessä koko kestonsa aikana.

Tämä valtataistelu jää kuitenkin lähinnä taustatarinaksi, kun muuten elokuva seuraa Gray Alysin ja Boycen matkaa vaarallisen erämaan halki löytämään keinoa antaa kuningattarelle muodonmuuttajan voimat. Jep, siinä on leffan juoni. Tämä johtaa pitkästyttävään seikkailuun, jossa periaatteessa tapahtuu kaiken aikaa jotain, mutta mikään ei tunnu miltään. Toimintakohtaukset ovat latteita ja täysin jännityksetöntä ryminää. Noidan ja metsästäjän välille muodostuva romanssintynkä ei ole millään tavalla uskottava, etenkin kun pääparin välillä ei ole kemiaa. Lopun typerät käänteet ovatkin sitten viimeiset naulat arkkuun. Hahmot tuntuvat muuttavan mieltään minkä ehtivät, eikä millään ole lopulta väliä. Gray Alysin innostama kapina ei tunnu millään tavalla ansaitulta ja tunteikkaiksi tarkoitetut hetket jättävät katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin tyhjällä ilmeellä.

Voisi kuvitella, että kolmen vuosikymmenen mittaisen uran myötä Paul W. S. Andersonille olisi kehittynyt edes jonkinlaista taitoa, mutta In the Lost Lands on kaikin puolin hämmentävän amatöörimäinen paketti. Asiaa ei auta Constantin Wernerin surkea käsikirjoitus naurettavan köykäisen replikoinnin, huonon maailmanrakentelun ja kömpelön kerronnan kanssa. Elokuvan epäonneksi se on myös teknisesti aika järkyttävä räpellys. Kyseessä on itse asiassa yksi rumimmista leffoista, jonka olen koskaan nähnyt. Kameraoperointi ja kuvasommittelut ajavat vielä asiansa, mutta jälkikäteen kuvaan asetettu filtteri, joka saa kaikki lamput, soihdut ja heijastavat pinnat loistamaan lähes häikäisevästi, on todella tökerö. Elokuva myös luottaa aivan liikaa tietokonetehosteisiinsa, joista mikään ei ole uskottava. Taustat näyttävät videopeliltä ja hahmojen kohtaamat digiörkit ovat huvittavan huonosti tehtyjä. Parit aidot lavasteet ovat kelvolliset, mutta pääasiassa leffa on selvästi kuvattu taustakangasta vasten. Leffa on myös värimäärittelyltään kaamea. Milla Jovovichin peruukki on hirveä. Äänimaailma on pelkkää kaoottista ryminää. Paul Haslinger yrittää musiikeillaan epätoivoisesti saada katsojaa luulemaan, että olisi nähnyt jotain mahtipontista ja elämää mullistavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Lost Lands, 2025, Constantin Film, Dream Bros. Entertainment, Rusalka Film

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2 - 2025)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI 2

ZOOTOPIA 2

Ohjaus: Jared Bush ja Byron Howard

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Ke Huy Quan, Fortune Feimster, Andy Samberg, David Strathairn, Idris Elba, Patrick Warburton, Quinta Brunson, Nate Torrence, Shakira, Bonnie Hunt, Don Lake, Macaulay Culkin, Brenda Song, Maurice LaMarche, Leah Latham, Raymond S. Persi, Tommy Lister Jr., Danny Trejo, Jean Reno, John Leguizamo, Stephanie Beatriz, Wilmer Valderrama, Jenny Slate, Alan Tudyk, Josh Gad, Michael J. Fox, Auli'i Cravalho ja Dwayne Johnson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) oli jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Disney+ -palvelussa ilmestyneen lyhyen animaatiosarja Zootropolis+:n (Zootopia+ - 2022) lisäksi yhtiö ilmoitti vuonna 2023 varsinaisen jatko-osaelokuvan olevan työn alla. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Zootropolis - eläinten kaupunki 2 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti ensimmäisestä Zootropolis-elokuvasta - se on jopa mielestäni Disneyn paras oma elokuva viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Olen odottanut jatko-osaa jännityksellä, toivoen sen olevan onnistunut, mutta peläten sen olevan väkisin rahan takia väännetty. Kävin katsomassa Zootropolis - eläinten kaupunki 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Poliisipari Judy Hopps ja Nick Wilde päätyvät uuden tutkimuksen äärelle, mihin liittyy koko Zootropoliksen historiaa mullistava salajuoni.

Pupu Judy Hopps (äänenä Ginnifer Goodwin) ja kettu Nick Wilde (Jason Bateman) tekevät paluun ja nyt kaksikko työskentelee yhdessä Zootropoliksen poliisivoimissa työparina. Paljastettuaan apulaispormestari Bellwetherin ilkikuriset aikomukset ja palautettuaan rauhan lihansyöjien ja kasvissyöjien välille, Judyä ja Nickiä juhlitaan sankareina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun he päätyvät uuden tapauksen äärelle, millä on shokeeraavia vaikutuksia koko kaupunkiin. Judy ja Nick ovat toistamiseen erittäin mainiot hahmot ja näiden kahden hyvin erilaisen persoonan yhteistyötä - tai ainakin siihen pyrkimistä - on jälleen ilo seurata.

     Monet muutkin tutut hahmot, kuten poliisipäällikkö Bogo (Idris Elba), Flash-laiskiainen (Raymond S. Persi), laulajatähti Gazelle (Shakira) ja gangsteri Big (Maurice LaMarche) tekevät paluun - osa hieman tarpeettomasti - ja uusina hahmoina jatko-osassa esitellään muun muassa Zootropoliksen neljä vyöhykettä suunnitelleen Lynxleyn ilvessuvun jäsenet, isä Milton (David Strathairn) ja lapset Pawbert (Andy Samberg), Cattrick (Macaulay Culkin) ja Kitty (Brenda Song), Zootropoliksen uusi pormestari Brian Winddancer (Patrick Warburton), salaliittoteoreetikko Nibbles Maplestick (Fortune Feimster) ja käärme Gary (Ke Huy Quan). Uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä, etenkin Gary, jonka ympärille uusi tutkimustapaus muodostuu. Nibbles taas on uusista hahmoista hupaisin.

Etukäteen vain yhdeltä Disneyn eläinanimaatiolta muiden joukossa vaikuttanut Zootropolis - eläinten kaupunki oli ällistyttävä ja yllättävänkin syvällinen tarina ennakkoluuloista, rasismista, seksismistä ja korruptiosta. Elokuva tuntui enemmän Pixarin työltä; niin vakuuttava se oli siinä kohtaa Disneyn muihin aikalaisiin tuotantoihin verrattuna. Paineet jatko-osaa kohtaan olivat siis korkeat ja vaikkei Zootropolis - eläinten kaupunki 2 olekaan edeltäjänsä veroinen napakymppi, on se loistokas uusi seikkailu tässä mielikuvituksellisessa eläinmaailmassa. Jo ykkösosassa eri ilmastovyöhykkeistä koostuva Zootropolis kiehtoi ja se on selvästi huomattu, sillä eri alueita esitellään enemmän ja ne liittyvät tarinaan huomattavasti merkittävämmin. Voisi jopa sanoa, että jos ensimmäinen elokuva kertoi tavallaan Zootropoliksen kansalaisista, jatko-osa kertoo nimenomaan itse kaupungista.

Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä leffa, jonka aikana pääsee nauramaan useasti, jännittämäänkin hieman ja kenties jopa pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä nämä hahmot, sekä tämä maailma ja kertomus ovat niin oivalliset. Ykkösosan tapaan leffassa myös riittää valtavasti bongailtavaa ja se on täynnä viittauksia niin muihin Disneyn animaatioihin kuin pariin todella yllättäväänkin elokuvaan. Nämä tuovat lisäherkkua erityisesti aikuiskatsojille, mitä tekevät myös elokuvan teemat. Ihan ykkösosan syvällisyyksiin ei päästä, mutta aihepiirit erilaisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, sekä niistä yli pääsemisestä ovat läsnä ja aina yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia.

Visuaalisesti Zootropolis - eläinten kaupunki 2 on puhdasta silmäkarkkia. Disneyn animaattorit tuntuvat joka vuosi ylittävän itsensä - niin häikäisevän yksityiskohtaisesti tämä eläinmaailma on loihdittu. Kaikki paikat ovat täynnä elämää ja taustoille on taatusti piiloteltu niin paljon lisävitsejä, että monet niistä hoksaa vasta useamman katselukerran jälkeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa taitavasti rakennettu Michael Giacchinon leikkisiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista kolmatta elokuvaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Zootopia 2, 2025, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Teräsleidit (2020)

TERÄSLEIDIT

Ohjaus: Pamela Tola

Pääosissa: Leena Uotila, Seela Sella, Saara Pakkasvirta, Pirjo Lonka, Heikki Nousiainen, Samuli Niittymäki, Jani Volanen, Linnea Skog, Mio Tola, Juhani Niemelä, Jussi Sorjanen ja Pamela Tola

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Teräsleidit on Pamela Tolan ohjaama kotimainen komediaelokuva. Tola kirjoitti elokuvan yhdessä Aleksi Bradyn kanssa ja sai mojovan rahoitustuen Suomen elokuvasäätiöltä. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja lopulta Teräsleidit sai ensi-iltansa tammikuussa 2020. Elokuva sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin menestys Suomessa ja sai parhaan elokuvan, naissivuosan ja maskeerauksen Jussi-ehdokkuudet. Itse en ole aiemmin katsonut Teräsleidejä, mutta muistan kun sen traileri pyöri vuosikymmenen vaihteessa. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Teräsleidit - kuin viimeistä päivää (2025), päätin vihdoin katsoa ensimmäisen osan ja samalla arvostella sen.

Kun Inkeri lyö suutuspäissään aviomiestään Tapiota paistinpannulla päähän ja uskoo tappaneensa hänet, hän lähtee siskojensa Railin ja Sylvin kanssa elämään ensimmäistä kertaa oikein kunnolla, ennen kuin hän joutuu loppuiäkseen vankilaan.

Elokuvan nimenmukaiset "teräsleidit" ovat siskokset Inkeri (Leena Uotila), Raili (Seela Sella) ja Sylvi (Saara Pakkasvirta). Kun Inkeri turhautuu tosissaan äksyyn mieheensä Tapioon (Heikki Nousiainen) ja lyö tätä paistinpannulla takaraivoon, uskoen tappaneen tämän, Inkeri ottaa siskonsa mukaansa ja lähtee elämänsä reissuun - vielä kun voi. Vaikka ikää näillä naisilla on jo ainakin päälle 70 vuotta, ei heistä ole lähdetty kirjoittamaan mitään herttaisia pullantuoksuisia mummeleita, vaan karaistuneita, kaiken nähneitä rouvia, jotka eivät anna juuri kenenkään hyppiä heidän silmilleen - etenkään toistensa. Raili tietää arvonsa ja töksäyttelee asiat mielensä mukaan, kun taas Sylvi kauhistelee kaikenlaista, jopa paljon sellaista, mitä hänen itse tekisi mieli sanoa ääneen. Inkeri jää johonkin näiden ääripäiden välille. Hahmot ovat aivan mahtavia ja niin ovat myös heidän näyttelijänsä. Uotila, Sella ja Jussi-ehdokkuutensa ansainnut Pakkasvirta ovat kaikki loistavia rooleissaan. Heidän välinen kemiansa on hykerryttävän hauskaa ja heidän naljailustaan kuulee, että kyse on monia vuosikymmeniä yhdessä viettäneistä siskoksista.

    Elokuvassa nähdään myös Pirjo Lonka Inkerin tyttärenä Maijana ja Jani Volanen tämän miehenä Villenä, Linnea Skog ja Mio Tola heidän lapsinaan Rosana ja Ronina, sekä käypä ohjaaja-käsikirjoittaja Pamela Tolakin piipahtamassa. Myös Lonka on väkevässä vedossa Maija-tyttärenä, joka on perinyt paljon äidiltään ja jonka vitutuskäyrän kasvamista on hupaisaa seurata.

Teräsleidit osoittautui erittäin mainioksi kotimaiseksi komediaksi, josta löytyy paljon räävittömiä kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka ei muutu missään kohtaa miksikään aivottomaksi perseilyksi, kuten monien suomalaisten hassuttelujen kohdalla valitettavasti käy. Isoin syy tähän on mahtavan päätrion lisäksi myös Tolan ja Aleksi Bradyn oiva käsikirjoitus, joka on täynnä hauskaa sanailua ja jonka tarinakin toimii, vaikkei näiden ikäihmisten road trip lähde ihan niin lentoon kuin voisi toivoa. On hupaisaa jo katsoa, kun Inkeri tulee siskojensa luo kertomaan, että on tappanut miehensä ja näiden reaktio on luokkaa "no sattuuhan sitä". Kolmikko lähtee elämänsä ajomatkalle, niin elääkseen vihdoin vapaana kuin myös etsimään todistusaineistoa, joka voisi mahdollisesti saada Inkerin teon näyttämään oikeutetulta.

Puolentoista tunnin kesto kulkee pääasiassa kuin siivillä, sillä näiden kolmen hahmon filtteritöntä töksäyttelyä on niin lystikästä kuunnella. Kautta linjan hahmot kokevat vihdoin voivansa sanoa asioita, joita he ovat padonneet sisäänsä vuosikaudet ja nämä purkaukset ovat niin hauskoja kuin oikealla tavalla vaivaannuttavia. Sen lisäksi, että leffa on hauska, on siinä myös hyvää sanottavaa oman elämänsä haltuun ottamisesta, oman elämänsä uudelleenarvioimisesta lopun lähestyessä, sekä siitä, että emme voi valita sukuamme, mutta yritetään ottaa kaikki irti siitä, mikä meille on annettu.

Pamela Tolan ohjaus on erittäin mainiota ja dialogin osalta hänen Aleksi Bradyn työstämä käsikirjoitus on lähes puhdasta kultaa. Teknisestikin Teräsleidit on onnistunut. Se on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustus toimivaa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Panu Aaltion säveltämät musiikit säestävät tätä matkaa mukavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Teräsleidit, 2020, Helsinki-Filmi

Arvostelu: Wicked: For Good (2025)

WICKED: FOR GOOD

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Jonathan Bailey, Michelle Yeoh, Jeff Goldblum, Marissa Bode, Ethan Slater, Bowen Yang, Bronwyn James, Colman Domingo, Sharon D. Clarke, Dee Bradley Baker ja Bethany Weaver

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Kun Gregory Maguiren kirjan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995) pohjalta tehty Broadway-musikaali päätettiin kääntää elokuvan muotoon, kävi lopulta selväksi, että tarina oli niin iso, että se pitäisi jakaa kahteen leffaan. Molempien elokuvien kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022 ja ensimmäinen osa Wicked sai ensi-iltansa marraskuussa 2024. Elokuva oli jättihitti, joka keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin musikaalin faneilta ja sai useita palkintoehdokkuuksia, jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Nyt vuotta myöhemmin Wicked: For Good on saapunut elokuvateattereihin. Minulle Wickedin tarina ei ollut entuudestaan tuttu - en ollut lukenut Maguiren kirjaa tai nähnyt siitä tehtyä näytelmää. Ensimmäinen Wicked-elokuva oli itselleni ristiriitainen kokemus, enkä ole juuri odottanut tarinan toista puoliskoa. Kävin silti katsomassa Wicked: For Goodin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Lännen ilkeäksi noidaksi tituleerattu Elphaba yrittää saada lopetettua valehtelevan Velhon hallinnon ja palauttaa eläimet takaisin Oziin. Kaikki muuttuu, kun pyörremyrsky tuo Oziin tytön nimeltä Dorothy.

Cynthia Erivo ja Ariana Grande tekevät paluun rooleihinsa Elphabaksi ja Glindaksi, ystäviksi, joiden välit hajosivat, kun Ozin Velho (Jeff Goldblum) paljastuikin tyrannimaiseksi hallitsijaksi ja patoutuneeksi valehtelijaksi, joka ohjailee Ozin kansaa propagandakoneiston kautta. Elphaba ei hyväksynyt Velhon aikomuksia poistaa eläimiltä älykkyys ja puhekyky, minkä seurauksena Velho loi Elphaballe imagon Lännen ilkeänä noitana, jota ozilaiset nyt pelkäävät. Glinda sen sijaan sai maineen Pohjoisen hyvänä noitana, mutta häntä hiertää se, ettei hän ollut ystävänsä tukena. Erivo ja Grande jatkavat oivaa suorittamistaan. Leffan selvä vahvuus on Elphaban ja Glindan välinen vaikea suhde tämän poliittisen myrskyn keskellä. Goldblum vetää tutun goldblum-maisesti osansa, mutta palataan hänen hahmoonsa kohta tarkemmin.

     Myös Jonathan Baileyn näyttelemä Fiyero, Marissa Boden esittämä Elphaban sisko Nessarose, Ethan Slaterin esittämä Boq ja Michelle Yeoh'n näyttelemä Madame Morrible tekevät paluun. Siinä, missä Morrible ottaa vielä tarkemmin haltuun roolinsa osana Velhon propagandaa, Fiyero, Nessarose ja Boq kokevat vaikeuksia päättää, asettuvatko Velhon puolelle, vai hyppäisivätkö rohkeasti Elphaban matkaan. Nämä neljä hahmoa pohjustettiin ensimmäisessä Wickedissä hyvin, mutta tässä heidän hahmokaarensa viedään todella hätäisesti loppuunsa, mikä turhauttaa, sillä hahmoille tapahtuu varsin radikaaleja asioita leffan varrella. Näyttelijät kuitenkin tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

Nyt Wicked: For Goodin nähtyäni olen jopa iloinen, etten vuosi sitten innostunut ensimmäisestä Wicked-leffasta, kuten niin monet muut. Olisin nimittäin luultavasti ollut aivan valtavan pettynyt tähän jatko-osaa... anteeksi, siis toiseen näytökseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa tosiaan hyvin ja Elphaban ja Glindan välinen suhde on loppuun asti hyvin kuvattu, mutta ne eivät pelastaneet mielestäni kokonaisuutta. Wicked: For Good on todella kömpelösti kasaan pistetty elokuva, jolla on erittäin ikäviä rytmitysongelmia. Siinä, missä mielestäni ensimmäinen Wicked oli hieman liian pitkä, lähes puoli tuntia lyhyempi For Good nimenomaan tarvitsisi sen lisäkeston.

Ensimmäisessä elokuvassa minua hiersi ikävästi se, että Wickedin tarina haluaa väkisin kääntää koko Ihmemaa Ozin kertomuksen päälaelleen, maalaillen pahiksista väärinymmärrettyjä hyviksiä ja harmaammalla alueella liikkuneista niitä todellisia pahiksia. Olihan Velho jo alkuperäistarinassa huijari, mutta Wicked maalaili hänestä tyrannin, samalla kun se teki kenties historian karmivimmasta ja ikonisimmasta noitahahmosta mustamaalatun ja sympaattisen henkilön. Se on vähän kuin joku kirjoittaisi Harry Potterille esiosatarinan, missä lordi Voldemort olikin itse asiassa se todellinen hyvä ja Dumbledore levitti tästä kamalia valheita.

Tässä kuluneen vuoden aikana olen alkanut olla jokseenkin sinut tämän päälaelleen käännetyn kuvauksen kanssa, mutta harmikseni Wicked: For Goodissa vastassani olivatkin täysin uudet ongelmat, jotka turhauttivat minua ihan eri tavalla. Tosin samalla ne myös auttoivat näkemään ensimmäisen Wickedin vahvuudet tarinankerronnassa. Vaikken ihan lämmennyt sen tarinalle, vietiin sitä kuitenkin onnistuneesti eteenpäin, käännekohta Velhon kanssa oli rauhassa työstetty ja finaali tuntui pohjustuksen arvoiselta.

Wicked: For Good on kuitenkin käsittämättömän epätasainen leffa. Alkupäässä se rakentelee asioita rauhassa, mutta kun Dorothy-tyttö sitten yhtäkkiä tupsahtaa Oziin, leffa painaa kaasun pohjaan ja tarina viedään pöyristyttävän hutiloiden päätökseensä. Alkuperäistarinasta tutut Tinamies ja Variksenpelätti saadaan mukaan vaivaannuttavan tönkösti ja elokuva luottaa liikaa siihen, että Ihmemaa Oz on tuttu vähintään leffana, jotta se voi tiivistää sen tapahtumat noin viiteen minuuttiin. Isoiksi tarkoitetut käänteet, muutokset ja paljastukset tuntuvat hätiköidyiltä, jopa lähes juosten kustuilta. Ja tämän kaiken jälkeen mielestäni elokuvan huipennus oli Elphaban ja Glindan herkästä For Good -tunnuslaulusta huolimatta varsinainen antikliimaksi. Kuulemani perusteella monet näistä ongelmista vaivasivat jo teatteriversiota, mutta kun tarina päätettiin elokuvissa jakaa kahtia ja vieläpä kahden lisätunnin kera, en ymmärrä, miten tätä lisäaikaa ei käytetty eheämmän kerronnan ja palkitsevamman finaalin varmistamiseksi. Minä en lähtökohtaisestikaan juuri innostunut Wickedistä, mutta mielestäni tarinan, Broadway-musikaalin ja ensimmäisen elokuvan fanit olisivat ansainneet parempaa.

Jos jokin ansaitsee kuitenkin kehut, niin elokuvan (pääasiassa) vaikuttava audiovisuaalinen toteutus. Osa tietokoneella luoduista eläimistä ja eräs diginuorennus eivät näytä kovin hyvältä, mutta muuten leffa on aikamoista silmäkarkkia. Se on näyttävästi kuvattu ja miellyttävän värikäs. Lavasteet ovat kertakaikkisen upeat ja puvustus on erinomaista - en yhtään ylläty, jos Oscar-patsaat menevät näihin osoitteisiin toista vuotta peräkkäin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Powellin ja Broadway-esityksestä vastanneen Stephen Schwartzin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Laulut eivät ole tällä kertaa läpikotaisin yhtä vakuuttavia, mutta mukaan mahtuu pari helmeä, kuten jo aiemmin mainittu nimikkobiisi For Good, sekä Elphaban jylhä No Good Deed.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked: For Good, 2025, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Good Boy (2025)

GOOD BOY

Ohjaus: Ben Leonberg

Pääosissa: Indy, Shane Jensen, Arielle Friedman, Larry Fessenden, Stuart Rudin ja Max

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 12 minuuttia

Ikäraja: 16

Good Boy on koiran näkökulmasta kerrottu kauhuelokuva. Ben Leonberg sai idean elokuvaan katsoessaan Poltergeistia (1982) ja hän hoksasi, että vaikka on kauhuklisee, että koirat aistivat vaaran ensimmäisinä, ei koiran vinkkelistä oltu aiemmin tehty kauhuleffaa. Hän ryhtyi kirjoittamaan leffaa Alex Cannonin kanssa jo vuonna 2017. Hän teki koiransa Indyn kanssa lyhytelokuvan, jolla hän onnistui voittamaan The Rode Reel -nettileffafestarin tuomariston palkinnon ja samalla tukirahan pitkälle elokuvalleen. Vain 70 tuhannen dollarin budjetin kanssa elokuvaa kuvattiin jopa kolmen vuoden ajan, koska Indyä ei oltu koulutettu toimimaan kameran edessä. Jonain kuvauspäivinä tekijät eivät saaneet lainkaan käyttökelpoista materiaalia, sillä koiraa kiinnosti kaikki muu paitsi ohjeiden noudattaminen. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Good Boy sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -festivaaleilla maaliskuussa 2025. Itse olen odottanut elokuvaa siitä asti, kun ensimmäisen kerran luin koiran vinkkelistä tehdystä kauhuleffasta. Ilahduinkin suuresti, kun huomasin Good Boyn olevan osa tämän syksyn Night Visions -festivaalin ohjelmistoa ja kävinkin katsomassa elokuvan siellä.

Kun Indy-koiran omistajan Toddin isä kuolee, kaksikko muuttaa isän vanhaan taloon keskellä metsää. Samalla kun Toddin vanha sairaus tekee paluun, Indy aistii pahan voiman ympäröivän heitä.

Good Boy on tosiaan varsin poikkeuksellinen elokuva. Se on kauhuleffa, joka on kuvattu kokonaan koiran vinkkelistä. Kyseessä on ohjaaja Ben Leonbergin oma koira Indy, novascotiannoutaja, eli tolleri. Indy näyttelee elokuvassa, noh, Indyä, joka on pennusta asti rakastanut syvästi omistajaansa Toddia (Shane Jensen) ja on huolissaan tämän voinnista, miehen sairastuttua pahasti aiemmin. Indy on kertakaikkisen suloinen hauva, jonka puolesta jännittää jo, kun vasta pistää leffaa pyörimään. On vaikea uskoa, että Indyä ei ole pennusta asti koulutettu olemaan kameran edessä, sillä niin mainio suoritus koirasta on saatu irti. Kuvauspäiviä oli lopulta jopa neljäsataa, sillä Leonberg koki usein vaikeuksia saada Indyn tekemään niin kuin tarvittaisiin, katsomaan oikeaan suuntaan ja niin edelleen. Indyä ohjattiin paikasta toiseen usein lelujen avulla ja koira saatiin katselemaan kummastuneena tiettyyn suuntaan hassuja ääniä päästelemällä. Toddista ei hahmona ole juuri sanottavaa, eikä Jensenin suorituksesta, mutta se onkin leffan pointti. Toddista nähdään pääasiassa jalat, kädet ja alavatsa, ja hänen kasvonsa ovat usein pimennossa, korostaen sitä, että kyse on tosiaan Indyn elokuvasta ja kuvaamalla asiat koiran vinkkelistä meinaa toki myös sitä, että kamera on asemoitu huomattavasti matalammalle kuin yleensä.

Kuten odotin ja toivoin, Good Boy osoittautui oikein mainioksi ja piristävän erilaiseksi kummitteluleffaksi. Leonbergin tavoin olen itsekin huomannut, että usein kauhuleffoissa koirat huomaavat pimeät voimat ensimmäisenä ja niinpä onkin fiksua rakentaa kauhuleffa juuri sen koiran kautta. Indy huomaa heti, että menehtyneen isän talossa on jotain pielessä. Tavanomaiset kummitustalokliseet ovat läsnä karmivasta kellarista lähtien, mutta koiraperspektiivi saa tututkin jutut tuntumaan raikkailta.

Kyseessä on oivallisen karmiva leffa, joka luottaa enemmän epämukavan tunnelman luomiseen kuin kovaäänisiin säikäyttelyihin, vaikka niitäkin mahtuu pari mukaan. On jännittävää seurata, kun Indy kuulee ääniä ja seuraa niitä ympäri taloa. Tarinaan on rakennettu ihan kelvollinen mysteeri liittyen aiemmin mainittuun kellariin, mutta pääpointti on omistaja Toddin palaavassa sairaudessa. Tähän liittyy tiettyä haikeutta, kun käy selväksi, että leffan pimeät voimat ovat enemmänkin vertauskuva sille sairaudelle. Ja se kävisi selväksi ilman, että Toddin siskon (Arielle Friedman) pitää silloin tällöin soittaa veljelleen, selittääkseen asiaa puhki katsojalle. Leffa luottaa muuten hyvin siihen, että koirapäähenkilön kanssa asiat pitää näyttää, eikä selittää dialogin kautta, joten tämä on turhauttavan tyhmentävä tyylirikko, joka tiputtaa kokonaisuudelta hieman pojoja.

Good Boy on teknisesti pääasiassa pätevä, joskin parista digiefektistä näkee selvästi leffan aika vaatimattoman budjetin. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, ja täytyy vielä oikein kehua sitä, kuinka kamera todella seuraa Indyä vain noin puolen metrin korkeudella lattiasta ja että Toddista näkyy lähinnä tämän jalat ja naama verhotaan usein pimeyteen. Lavasteet ovat oivalliset ja äänityöskentely on pääasiassa toimivaa. Elokuva piti jälkiäänittää lähes kokonaan, sillä kuvaustilanteissa Leonberg joutui tosiaan päästelemään hupsuja ääniä ja vihellyksiä, sekä puristelemaan vinkuleluja, saadakseen Indyn liikkumaan ja katsomaan toivotulla tavalla. Sam Boase-Millerin säveltämät musiikit tunnelmoivat muuten kelvollisesti, mutta loppuhuipennuksen jumputus välkkyvien valojen kera saa menon muistuttamaan huvittavalla tavalla jotain reivejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Good Boy, 2025, What's Wrong With Your Dog?

Arvostelu: Sirât (2025)

SIRÂT

Ohjaus: Óliver Laxe

Pääosissa: Sergi López, Bruno Núñez Arjona, Jade Oukid, Tonin Janvier, Richard Bellamy, Stefania Gadda ja Joshua Liam Henderson

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Sirât on espanjalaisen Óliver Laxen uusi elokuva. Laxe työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai sille tukirahan vuonna 2023, minkä lisäksi Movistar Plus+ -palvelu hyppäsi projektiin tuottajana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja lopulta Sirât sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla vuotta myöhemmin, toukokuussa 2025, missä se voitti muun muassa tuomariston palkinnon. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse olin utelias näkemään, mistä tässä paljon kohistussa leffassa onkaan kyse. Kävin katsomassa Sirâtin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Luis saapuu poikansa kanssa Marokon erämaassa järjestettäviin reiveihin etsimään kadonnutta tytärtään.

Parhaiten Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) häijynä kapteeni Vidalina tunnettu Sergi López näyttelee Luisia, jonka tytär on kadonnut ja joka saapuu Marokkoon etsimään häntä poikansa Estebanin (Bruno Núñez Arjona) kanssa. López tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa epätoivoa ja surua, joka vain kasvaa elokuvan edetessä. Luis on oiva hahmo, jonka toivoo onnistuvan tavoitteessaan. Myös nuori Arjona on hyvä valinta rooliinsa Esteban-pojaksi, eikä saa unohtaa heidän koiraansa Pipaa, joka palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Palm Dog -palkinnolla.

     Elokuvassa nähdään myös Jade Oukid, Tonin Janvier, Richard Bellamy, Stefania Gadda ja Joshua Liam Henderson Jadena, Toninina, Biguina, Stefinä ja Joshina, jotka järjestävät reivejä ympäri Marokon erämaata ja joiden matkaan Luis ja Esteban tarttuvat, toivoessaan tyttären ilmestyvän johonkin näistä tapahtumista. Tämä viisikko muodostaa varsin monipuolisen ja vekkulin joukon, joka ei aluksi ole järin innoissaan ulkopuolisten liittymisestä joukkoon, mutta jotka alkavat hissuksiin kokemaan sääliä isää ja poikaa kohtaan. Nämä lähes kokemattomat näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan.

Sirât jätti minut aika ristiriitaisiin tunnelmiin. Toisaalta kyseessä on jännittävä matka erämaassa, johon mahtuu monenmoista tapahtumaa, joista osa saa katsojalla taatusti suun loksahtamaan auki järkytyksestä. Reiviaspekti voi aluksi tuntua hämmentävältä, mutta nämä kohtaukset ovat lopulta jopa hieman hypnoottista katseltavaa ja oiva kuvaus siitä, kuinka karuksi muuttuvassa maailmassa ihminen tarvitsee tällaisia totaalisia irtiottoja, joissa voi vain antaa mennä täysillä ja unohtaa huolensa hetkeksi. Hahmot ovat tosiaan mainioita ja Luisin ja Estebanin etsintäretkelle lähtee kiinnostuneena mukaan.

Mutta.

Kun parituntisen matkan päätteeksi Sirâtin lopputekstit lähtivät rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli "siinäkö se nyt olikin?". Jokin leffassa ja sen ratkaisuissa jäi tökkimään. Tyttären etsiminen tuntuu lopulta enemmän syyltä, miksi Luis ja Esteban ovat näissä reiveissä, eikä mitään tavanomaisempaa etsintäretkeä suurine paljastuksineen kannata odottaa. Ymmärrän, mitä leffa hakee symboliikallaan, mutta lopulta sen teemat jäivät lähinnä hiertämään turhauttavasti. Lisäksi vaikka parit kohtaukset saavatkin katsojan järkyttymään, tuntuvat ne myös turhan paljon tarkoitukselliselta shokkireaktion tavoittelemiselta. Sirât oli lopulta itselleni enemmän yksittäisten juttujen juhlaa kuin vahvasti toimiva kokonaisuus.

Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin Sirâtin upeaa audiovisuaalista toteutusta. Elokuva on todella taidokkaasti kuvattu ja pätevästi valaistu. Lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tehosteita käytetään maltillisesti, mutta sitäkin vakuuttavammin. Äänimaailma on kenties leffan vahvin puoli. Sen lisäksi, että foley-työskentely on huolellisesti suunniteltua, Kangding Rayn säveltämät musiikit säestävät tätä ruumiillista ja hengellistä matkaa hurjalla jumputuksella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sirât, 2025, 4 A 4 Productions, El Deseo, Filmes da Ermida, Movistar Plus+, Uri Films

Arvostelu: Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975)

YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN

ONE FLEW OVER THE CUCKOO'S NEST

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif, William Redfield, Sydney Lassick, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Dean Brooks, William Duell, Vincent Schiavelli, Michael Berryman, Alonzo Brown, Nathan George, Mwako Cumbaka, Scatman Crothers, Marya Small, Louisa Moritz ja Mimi Sarkisian

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

One Flew Over the Cuckoo's Nest, eli suomalaisittain Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Heti ilmestymisvuonna näyttelijä Kirk Douglas osti kirjan oikeudet, voidakseen tehdä sen pohjalta sekä elokuvan että näytelmän ja tähdittää kumpaakin. Dale Wasserman työsti käsikirjoituksen ja näytelmä pääsi pikavauhtia tuotantoon ja sitä esitettiin vuosina 1963 ja 1964 Broadwaylla. Elokuvasovituksen kanssa muodostui kuitenkin ongelmia, eikä Douglas löytänyt vuosiin studiota, joka oli halukas tekemään leffan. Vuonna 1971 Kirk Douglasin näyttelijäpoika Michael pyysi isältään, että hän saisi toimia elokuvan tuottajana, mihin isä-Douglas suostui. Michael Douglas sai tehtyä diilin levy-yhtiö Fantasy Recordsin Saul Zaentzin kanssa, joka halusi laajentaa musiikkibisneksestä elokuva-alalle. Ohjaajan penkillä käväisivät Richard Rush ja Hal Ashby, ennen kuin pestin sai lopullisesti Miloš Forman. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1975 ja lopulta Yksi lensi yli käenpesän sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 19. marraskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja tulokasnäyttelijän Golden Globe -palkinnot. Itse katsoin Yksi lensi yli käenpesän kymmenisen vuotta sitten opiskellessani elokuva-alaa ammattiopistossa. Pidin elokuvasta todella paljon ja olen pitkään pohtinut sen uudelleenkatselua. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Tuomittu rikollinen Randle McMurphy siirretään mielisairaalaan, missä hän ryhtyy lietsomaan muita potilaita kapinaan paikkaa johtavaa hoitajaa, neiti Rachedia vastaan.

Koska elokuvan teossa kesti yli kymmenen vuotta, kun kuvaukset oltiin vihdoin saamassa käyntiin, Kirk Douglas koettiin liian vanhaksi päärooliin Randle Patrick McMurphyksi, eli kavereille ihan vain Maciksi. Rooliin pohdittiin Gene Hackmania, Marlon Brandoa ja Burt Reynoldsia, mutta kun he kieltäytyivät, roolin nappasi Jack Nicholson, joka oli jo kirjan ilmestymisen aikaan halukas tähdittämään leffasovitusta, mutta hävisi oikeuskilpailun Douglasia vastaan. Nicholson voitti roolisuorituksellaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa ja täysin ansaitusti. Nicholson on aivan mielettömässä vedossa läpi elokuvan, tehden jo pelkällä velmulla energiallaan McMurphystä tykättävän tyypin - jos siis sysää syrjään syyn siitä, miksi mies alun perin vangittiin. Nicholson on hurja, hauska, sympaattinen ja jopa vähän pelottava. McMurphyä ei juuri kiinnosta käskytettäväksi joutuminen ja hän ryhtyykin heti haastamaan status quota, kun hänet siirretään vankilasta mielisairaalaan hoitoon.

     Elokuvassa nähdään myös Louise Fletcher hoitaja Ratchedina, sekä muun muassa Will Sampson, Danny DeVito, Christopher Lloyd, William Redfield, Sydney Lassick, William Duell ja elokuvadebyyttinsä tekevä Brad "tappajanukke Chucky" Dourif mielisairaalan potilaina, "päällikkö" Bromdenina, Martinina, Taberina, Hardingina, Cheswickinä, Sefeltinä ja Billynä, jotka muodostavat äärimmäisen pidettävän joukon täynnä varsin värikkäitä persoonia. Hoitaja Ratchedissa ei sen sijaan ole mitään pidettävää, vaan tiukka, diktaattorimaisesti osastoa johtava nainen on onnistuneen hyytävä jokaisessa kohtauksessaan. Fletcherkin voitti Oscar-pystin täysin ansaitusti.

Pidin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta jo ensimmäisellä katselulla paljon, mutta nyt uusintakatselulla se kolahti vieläkin lujempaa. Kyseessä on erinomainen teos ja todellinen tunteiden vuoristorata, jonka kyytiin jokaisen kuuluisi hypätä edes kerran elämänsä aikana. Se on tehokas kuvaus siitä, kuinka mielenterveyspotilaita aikoinaan kohdeltiin, mutta samalla myös toiveikas kuvaus siitä, etteivät pään sisäiset ongelmat välttämättä rajoita mahdollisuutta elämään täysillä. Kun McMurphy saapuu mielisairaalaan, hän kummaksuu paikan menetelmiä ja Ratchedin tiukkuutta, ryhtyen heti sekoittamaan pakkaa. Onkin todella koukuttavaa seurata, kuinka McMurphy alkaa yksi kerrallaan voittamaan kaavoihinsa kangistuneita potilaita puolelleen ja saamaan nämä niin sanotusti "puhkeamaan kukkaansa".

Ja kuten totesin, tarina vie katsojaa tunnetilasta toiseen oikein antaumuksella. Sekaan mahtuu joitain shokeeraavia, jännittäviä, epämiellyttäviä ja todella surullisia hetkiä, mutta vastapainona myös runsaasti hauskuutta, lämpöä, sydäntä ja todellista elämän iloa. Kolkko mielisairaala onkin lopulta täynnä kauniita hetkiä ja kuivin silmin on varmaan mahdotonta katsoa leffaa loppuun asti. Nämä potilaat ovat myös niin tykättäviä tyyppejä, että heidän puuhasteluunsa uppoutuu sillä lailla, ettei leffan haluaisi päättyvän. Oli kyse sitten pokerista tupakkapanoksin, koripallomatseista vartijoita vastaan tai aivan mahtavasti kalastusretkestä, Yksi lensi yli käenpesän on täynnä upeasti rakennettuja kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä hienon kokemuksen, jonka pariin palaa mielellään useasti uudestaankin.

Elokuvan ohjaajaksi päätyi muutaman mutkan jälkeen Miloš Forman, joka oli alun perinkin Kirk Douglesin ykkösvalinta hommaan. Kun Douglas oli vielä projektissa aktiivisesti mukana, tšekkiläinen Forman oli kuitenkin estynyt ohjauksesta, Tšekkoslovakian miehityksen takia. Forman rakentaa tunnelmaa fantastisesti ja saa näyttelijät eläytymään riemastuttavasti. Lawrence Haubenin ja Bo Goldmanin käsikirjoitus on laadittu esimerkillisen hyvin hahmojen välisiä keskusteluja myöten. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet mainiot, puvustus ja maskeeraus pätevää ja äänimaailmakin onnistunut. Jack Nitzschen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975, Fantasy Films, N.V. Zvaluw

Arvostelu: Keeper (2025)

KEEPER

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Tatiana Maslany, Rossif Sutherland, Birkett Turton, Eden Weiss, Tess Degenstein, Glen Gordon ja Logan Pierce

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Keeper on Osgood Perkinsin uusi kauhuelokuva. Nick Lepard oli työstänyt elokuvan käsikirjoituksen, kun Perkins oli suunnittelemassa The Monkey -leffaa (2025) Stephen Kingin kirjan pohjalta. Kuitenkin kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakot estivät The Monkeyn kuvausten alkamisen, Perkins päättikin tehdä Lepardin tekstin pohjalta leffan Kanadassa, kiertäen siten lakot. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt Keeper on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon Perkinsin Longlegsistä (2024), mutta The Monkey oli mielestäni hieman ristiriitainen tapaus. Olin yllättynyt, että näin pian ilmestyi jo kolmas leffa häneltä ja kävin uteliaana katsomassa Keeperin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Ensimmäisen vuosipäivänsä kunniaksi Malcolm vie tyttöystävänsä Lizin perheensä mökille. Romanttiseksi tarkoitettu viikonloppu muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Liz alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä.

Päärooleissa vuoden seurustelleina Lizinä ja Malcolmina nähdään Osgood Perkinsin The Monkey -elokuvassakin esiintynyt Tatiana Maslany ja Rossif Sutherland, jotka valikoituivat pitkälti sen takia, että kanadalaisina he saivat luvan työskennellä Hollywood-lakoista huolimatta. Maslany on oiva roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa ahdistusta, kun taas Sutherlandin panos jää varsin latteaksi. Hahmoissa ei ole erityisemmin kehumista. Liz on taidemaalari ja Malcolm on lääkäri, ja hyvin pitkälti homma jää siihen, etenkin Lizin kohdalla, joka tuntuu hahmona lähes raakileelta.

     Elokuvassa nähdään myös Birkett Turton Malcolmin naistenmies-serkkuna Darrenina, Eden Weiss tämän uutena pokauksena Minkana, sekä Tess Degenstein Lizin parhaana kaverina Maggiena, joka nähdään vain parissa videopuhelussa, kun Liz soittaa tälle selittääkseen tuntemuksiaan katsojalle. Turton ja Weiss suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta myös heidän hahmonsa jäävät aika pinnallisiksi tyypeiksi.

Keeper jäi muutenkin valitettavan pintapuoleiseksi kauhurainaksi, josta jopa huokuu, että se tehtiin omanlaisenaan välityönä, kun Osgood Perkins joutui odottamaan pääsevänsä tekemään The Monkeyta. Lähdetään kuitenkin purkamaan leffaa positiivisuuksilla. Parasta leffassa on Perkinsin laatima epämukava ilmapiiri. Mukana on muutamia kohtauksia, joissa ohjaaja onnistuu rakentamaan tehokkaan jännittävää tunnelmaa. Longlegsin tavoin taustalle on toisinaan piilotettu jotain karmivaa, jolloin katsoja koko ajan pälyilee hahmojen taakse, bongatakseen jonkin pelottavan. Perkins ei onneksi luota kovaäänisiin böö-pelotteluihin, vaan rakentelee mieluummin ahdistavaa fiilistä.

Valitettavasti Nick Lepardin kehno käsikirjoitus ei palvele Perkinsin taitoja. Sen lisäksi, että hahmot jäävät turhauttavan raakileiksi, myös tarina tuntuu hutiloiden kypsytellyltä. Mökkiviikonlopun todellisen luonteen arvaa heti kättelyssä leffan ensimmäisen kuvaston takia ja sitten katsoja pistetäänkin lähinnä odottamaan, milloin paljastus tehdään myös hahmoille. Iso osa leffasta myös tuhlataan siihen tuttuakin tutumpaan ja jopa aika tylsään "nainen haahuilee yksin vieraassa talossa, missä tapahtuu kummia" -kuvioon. Vaikka kestoa on vain hieman päälle puolitoista tuntia, Keeper tuntuu ajoittain jopa pitkäveteiseltä, sillä tarina ei meinaa millään napata mukaansa. Elokuvassa on potentiaalia, mutta lopputulos jää armottoman keskinkertaiseksi ja unohdettavaksi.

Teknisesti Keeper on pääasiassa pätevä teos. Leffa on taitavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Lavastus on oivallista, puvustus menevää ja maskeeraukset sopivan häiriintyneet. Mukana on kuitenkin pari tehostetta, jotka eivät ihan vakuuttaneet ja jotka näyttivät mielestäni enemmän huvittavilta kuin pelottavilta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Edo Van Breemenin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Keeper, 2025, Oddfellows Pictures, Range Media Partners, Wayward Entertainment, Welcome Villain

Arvostelu: Now You See Me: Now You Don't (2025)

NOW YOU SEE ME: NOW YOU DON'T

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus (Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Suuri puhallus 2 (Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.

Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.

Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.

     Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.

Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.

Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin (2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media