Arvostelu: Underwater (2020)

UNDERWATER

Ohjaus: William Eubank
Pääosissa: Kristen Stewart, Vincent Cassel, T. J. Miller, John Gallagher Jr., Jessica Henwick, Mamoudou Athie ja Gunner Wright
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Underwater on Kristen Stewartin tähdittämä scifikauhuelokuva. Se kuvattiin jo keväällä 2017 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo pari vuotta sitten, mutta kun elokuvan tehnyt 20th Century Fox -yhtiö myytiin Disneylle, leffan julkaisu pistettiin jäihin. Vasta tammikuussa 2020, lähes kolme vuotta kuvausten jälkeen, Underwater julkaistiin monissa maissa teattereihin, missä se osoittautui taloudelliseksi flopiksi, mistä kriitikotkaan eivät sen kummemmin piitanneet. Suomeen elokuva on saapunut vasta nyt alkusyksystä, mutta suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itseäni kiinnosti leffa heti, kun kuulin siitä ja ihmettelin, ettei elokuva saanut teatterilevitystä täällä. Katsoinkin Underwaterin heti, kun se saapui vuokrattavaksi.

Syvällä Mariaanien haudan pohjassa porausryhmä tekee tutkimustyötä, kun heidän Kepler-asemansa alkaa yllättäen tuhoutua. Aluksi tutkijat epäilevät maanjäristystä, mutta kun he yrittävät keksiä keinoa palata pinnalle hengissä, he huomaavat, että poraus on herättänyt jotain meren pohjasta...

Twilight-fantasiaelokuvista (2008-2012) parhaiten tunnettu Kristen Stewart osoittaa jälleen, ettei ole oikeasti yhtä surkea näyttelijä kuin antoi Twilighteissa ymmärtää. Ei Stewart tässä erityisen huikeaa työtä tee, mutta hän ei todellakaan ole yhtä kiusallinen ja puinen enää. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan ole kovin kummoinen. Stewart näyttelee teknikko Norah Pricea, joka huomaa ensimmäisten joukossa Kepler-tutkimusasemaa järisyttävän uhkan. Hahmosta ei paljoa selviä leffan aikana ja hän pysyy aika tasapaksuna tyyppinä läpi elokuvan.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Kepler-aseman kapteeni Lucien (Vincent Cassel), poraustiimiläiset Rodrigo ja Paul (Mamoudou Athie ja T. J. Miller), insinööri Liam (John Gallagher Jr.) ja biologi Emily (Jessica Henwick). Yksikään hahmoista ei ole erityisen mielenkiintoinen ihmisenä, mutta jokaisen kautta tuodaan tarpeeksi sujuvasti erilaisia persoonia esiin, kun he suhtautuvat katastrofiin eri tavoin. Näyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Miller on paikoitellen raivostuttavan ärsyttävä vitsiniekkana. Miller on viimeisen kymmenen vuoden aikana jämähtänyt esittämään samaa roolia yhä uudestaan ja uudestaan. Uskonkin siis, että tekijät ovat tarkoituksella valinneet hänet heittämään kehnoja vitsejä vaaratilanteissa, eikä Miller ole itse tehnyt hahmostaan sellaista. Joka tapauksessa hän ei sovi mukaan ja hän vesittää monet kohtaukset huonoilla heitoillaan.

Underwateria voi helposti verrata Ridley Scottin scifikauhuklassikkoon Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Molemmissa leffoissa eristyksissä oleva miehistö kohtaa jonkinlaisen mörököllin ja yrittää selvitä pahasta paikasta. Avaruuden sijaan Underwater vain tapahtuu syvällä merenpohjassa. Konsepti on kiehtova ja potentiaalinen, mutta harmillisesti lopputulos ei yllä niihin korkeuksiin kuin sitä suunnitellessa on toivottu. Elokuva on nimittäin aika keskinkertaisesti toteutettu. Alienia kopioidaan aika innottomasti, eikä erityistä jännitettäkään onnistuta luomaan. Itselleni veden varaan sijoittuvat kauhuelokuvat aiheuttavat jo ajatuksen tasolla epämiellyttävää tunnetta, nähtyäni Tappajahain (Jaws - 1975) aivan liian nuorena. Minua jännittikin enemmän tämän elokuvan aloittaminen kuin lopulta sen tapahtumat.

Iso syy siihen, miksei elokuva jännitä, on se, kuinka vähän hahmoista välittää ja kuinka vähän heitä jaksaa kannustaa. Lisäksi leffa kulkee niin ennalta-arvattavia latuja, että sekin jo poistaa jännitettä siitä, mitä tuleman pitää. Kauhu perustuu lähinnä pimeydestä yhtäkkiä kameraa kohti hyökkääviin mörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi. Loppuhuipennuksessa elokuva yllättää ratkaisullaan, mikä muuttaa koko leffan todellista merkitystä (jos siis eräs tietty monsteri on entuudestaan tuttu tapaus), mutta toisaalta ratkaisu on myös oudon irrallinen ja tuntuu uudelleenkirjoitusten ja lisäkuvausten tulokselta. Underwater onkin kerran katsottavaa scifikauhuviihdettä, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.

Underwaterin ohjauksesta vastaa William Eubank, jonka aiempiinkin töihin kuuluu scifipainotteisia filmejä. Tässä Eubank kuitenkin sortuu aika ponnettomaan jo-nähtyjen ideoiden kierrätykseen, eikä tuo oikein mitään omaa mukaan. Hän ei edes rakenna tunnelmaa kummoisesti. Brian Duffieldin ja Adam Cozadin työstämä käsikirjoitus on myös keskinkertainen, eivätkä he ole jaksaneet panostaa hahmoihin. Elokuva on kuitenkin sujuvasti kuvattu ja Kepler-aseman lavasteet ovat tyylikkäät. Myös asut ovat hienot, vaikka leffan aikana käykin välillä turhauttavaksi ongelmaksi, että katsojan on vaikea sanoa, kenelle käy jotain ikävää, kun kaikilla on samanlaiset suojapuvut. Erikoistehosteet ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat. Niiden heikkouksia yritetään kovasti peitellä sillä, että taustat pidetään mahdollisimman pimeinä, mutta katsoja voi silti erottaa vaisut digitehosteet. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Marco Beltramin ja Brandon Robertsin säveltämät musiikit luovat edes jonkinlaista ahdistavuutta mukaan.

Yhteenveto: Underwater on kutkuttavasta konseptistaan huolimatta aika keskinkertainen monsteriraina, mikä lähinnä toistaa innottomasti paremman esikuvansa ideoita. Juoni pitää tarpeeksi sujuvasti mukanaan, vaikkei erityistä jännitettä pääsekään syntymään, eikä hahmojen kohtalosta jaksa välittää. Monissa kohtauksissa on myös vaikea sanoa, kenelle hahmoista sattuu jotain ikävää, sillä työryhmällä on usein yllään lähes identtiset suojapuvut. Rasittavaa T. J. Milleriä lukuunottamatta näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi kelvollisesti rooleistaan ja Kristen Stewart on yllättävänkin toimiva pääosassa. Heidän hahmonsa ovat kuitenkin toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Elokuvan kauhu pohjautuu liikaa äkillisesti pimeydestä hyökkääviin digimörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi kikaksi. Lopussa leffa onnistuu yllättämään, paljastaessaan todellisen luonteensa, mutta silti jättää hieman kylmäksi. Underwater on kerran katsottava scifikauhuilu, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Underwater, 2020, Twentieth Century Fox, 20th Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Come Play (2020)

COME PLAY

Ohjaus: Jacob Chase

Pääosissa: Azhy Robertson, Gillian Jacobs, John Gallagher Jr., Winslow Fegley, Jayden Marine, Gavin MacIver-Wright ja Eboni Booth

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Come Play on Jacob Chasen ohjaama kauhuelokuva, mikä pohjautuu Chasen omaan lyhytelokuvaan Larry vuodelta 2017. Chase sai vakuutettua tuottajia tarinansa potentiaalista koko illan elokuvana ja loppuvuodesta 2018 leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja nyt Come Play saa ensi-iltansa. Itse olin hieman ristiriitaisissa tunteissa filmiä kohtaan, sillä vaikka näin halloweenin aikaan haluankin kovasti nähdä uusia kauhuelokuvia, tiedostan myös, kuinka liiankin moni leffa genrestä on aikamoista kökköä. Peläten pahinta, mutta toivoen parasta, menin katsomaan Come Playn sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Non-verbaalinen ja autistinen poika Oliver on erilaisuutensa vuoksi vailla ystävää, eikä hän saa lohtua edes eron keskellä olevista vanhemmistaan. Eräänä iltana hän löytää puhelimestaan sadun Larrysta, olennosta, joka kaipaa ystävää. Mitä pidemmälle Oliver satua lukee, sitä todellisemmalta ja uhkaavammalta Larryn läsnäolo alkaa tuntua...

Elokuvan pääroolissa nuorena Oliverina nähdään Azhy Robertson, joka on nappivalinta osaansa. Autisminsa vuoksi Oliver ei puhu, vaan on hyvinkin sisäänpäin sulkeutunut ja kommunikoi lähinnä tekstiä puheeksi muuttavan puhelinsovelluksen kautta. Tämän vuoksi muut hänen koulussaan pitävät häntä outona, eikä Oliverilla ole ystäviä. Ei olekaan ihme, että kyyryselkäinen ja pitkäraajainen Larry-olento valitsee juuri hänet kohteekseen. Robertson tulkitsee hienosti vaativan hahmonsa vaikeita eleitä ja ilmeitä, välittäen paljon tunteita, vaikkei pääsekään puhumaan leffassa.

Oliverin eron kynnyksellä olevina vanhempina, Sarahina ja Martyna taas nähdään Gillian Jacobs ja John Gallagher Jr. Näyttelijäkaksikko tuo taidokkaasti esille haasteet Oliverin kaltaisen lapsen kasvatuksessa, sekä kumpikin omalla tahollaan erilailla ilmenevän rakkautensa poikaansa kohtaan. Etenkin Jacobs tekee todella hyvää työtä huolehtivana äitinä. Gallagher Jr:n esittämä Marty taas ei oikein osaa olla isä, mistä kehkeytyykin kiinnostava kehityskaari hahmolle.

Come Playsta löytyy kyllä omat ongelmansa (esimerkiksi paikoitellen tuntuu ihan liikaa, että Nickelodeon ja Paavo Pesusieni ovat olleet isoja sponsoreita leffassa), mutta pääasiassa olin onneksi huojentunut siitä, että kyseessä on oikein menevä ja toimiva kauhuleffa, minkä tulen varmasti katsomaan joskus uudestaan tulevien vuosien halloweeneina. Vaikka mukana onkin muutama pöljä ja täysin turha äkkisäikäytys, on kauhu muuten oivallisesti toteutettu. Ohjaaja Jacob Chase ymmärtää sen, että Larry toimii tehokkaimmin silloin, kun sitä ei näe. Hän haluaakin lähinnä rakentaa ahdistavaa tunnelmaa, joka Larryn tavoin hivuttautuu ruudulta ulos ja ympäröi katsojan. Uhkaa ei näe, mutta se on ehdottomasti olemassa. Chase myös veikeästi päivittää nykyaikaan tuttuja kauhuelokuvien kirjastoista löytyviä urbaaneja legendoja, kun Oliver löytääkin Larryn sadun puhelimestaan. Etenkin kuvituksensa puolesta Larryn satu on karmiva ja hahmon mytologia kiehtova.

Sen lisäksi, että leffa saa aidosti jännittämään niin Larryn uhkan vuoksi kuin pidettävien hahmojen puolesta, siitä myös löytyy sydäntä, mikä monista kauhuleffoista puuttuu. Äidin rakkaus lastaan kohtaan on voimakkaasti toteutettu ja yksi filmin kantavista voimista. Elokuva ei myöskään ole pelkkää tyhjänpäiväistä höttöä, vaan sillä on sanottavaa siitä, kuinka ihmiset tuppaavat tuomitsemaan muut erilaisuutensa vuoksi. Vaikka Larry onkin karmiva, katsoja ymmärtää, miksi Oliver silti kokee vetoa olentoon, molempien ollessa yksinäisiä ja ystävää vailla. Larryn ystävyyteen vain kuuluvat omat ehtonsa, miksi Oliverin kannattaisi pysyä ihmisissä. Tämän lisäksi leffa myös huomauttaa osuvasti siitä, kuinka paljon nykypäivän lapset viettävät aikaa erilaisten ruutujen äärellä ja mitä vaaroja on vaanimassa ihan vain puhelimessakin. Tätä viestiä katsoja voi pohtia samalla, kun katsoo Come Playta joltain ruudulta - oli kyseessä sitten valkokangas, televisio, tabletti tai puhelin. 

Chasen ohjaama alkuperäinen Larry-lyhäri on erittäin simppeli ja siksi myös tehokas. Chase on kuitenkin onnistunut rakentamaan kunnon kertomuksen tämän lyhärin ympärille ja ujuttamaan Larrysta tuttuja hetkiä koko illan leffaansa. Paikoitellen tällaisesta lyhytelokuvan pidentämisestä kunnon filmiksi tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt karmiva Lights Out (2016), minkä syntytarina on hyvin samanlainen. Lights Outissa ja Come Playssa on muutenkin jotain samanlaista ja helposti voisikin ajatella, että elokuvat tapahtuvat samassa maailmassa. Sen siitä saa, kun on Marvel-leffojen ja Kirottujen (The Conjuring - 2013-) myötä liian tottunut siihen, että kaikki ovat nykyään samaa universumia keskenään. Tekniseltä toteutukseltaan Come Play on myös oivallinen. Parissa kuvassa, joissa Larry on liian selvästi näkyvillä, olennon digitaalisuus paistaa läpi, mutta muuten mörkö toimii erittäin hyvin. Kuvaus on sujuvaa, vaikka mukana on jopa huvittavan monta "pelottavaa" otosta perheen talosta yöaikaan. Lavasteet toimivat, valaisu on tyylikästä ja muutamia tympiviä böö-pelotteluääniä lukuunottamatta äänimaailma on mainio. Roque Bañoksen säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa ja Larryn kehon päästämät rutisevat äänet ovat tehokkaat.

Yhteenveto: Come Play on oiva kauhuelokuva, mistä löytyy niin karmivaa henkeä ja pelottava monsteri kuin myös aitoa sydäntä, sekä viestiä lasten puhelimenkäytöstä. Larry-mörön satu on kiehtova, vaikkakin epämiellyttävä, joten ei ole ihme, kuinka hahmot jatkuvasti kokevat vetoa tarinan jatkamiseen. Samalla jännite rakentuu ja kasvaa hitaasti, johtaen kutkuttavan tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen. Parhaiten Larry toimii, kun sitä ei näe, mutta hirviö on hyytävä myös liikkuessaan siluettina taustalla. Olennon digitoteutus on hieman kömpelö lähikuvissa, mutta ohjaaja Jacob Chase on selvästi tietoinen tästä, eikä nostakaan mörköä näkyviin kuin vain silloin, kun on ihan pakko. Äidin rakkaus lastaan kohtaan tekee filmistä karmivan lisäksi myös hyvin sydämellisen ja sympaattisen. Gillian Jacobs on mainio äitinä ja Azhy Robertson on nappivalinta päärooliin Oliver-pojaksi. Tietyistä heikkouksistaan ja liiallisesta Paavo Pesusienen mainostamisesta huolimatta Come Play on oikein mainio monsterikauhuilu tälle halloweenille ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi yksin tai etenkin kavereiden kanssa vietettävään kauhuleffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Come Play, 2020, Amblin Partners, Reliance Entertainment, The Picture Company