Arvostelu: Long Shot - Mahdoton yhtälö (Long Shot - 2019)

LONG SHOT - MAHDOTON YHTÄLÖ

LONG SHOT

Ohjaus: Jonathan Levine
Pääosissa: Seth Rogen, Charlize Theron, O'Shea Jackson Jr., June Diane Raphael, Ravi Patel, Bob Odenkirk, Tristan D. Lalla, Andy Serkis, Alexander Skarsgård, Lisa Kudrow ja Randall Park
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Long Shot - Mahdoton yhtälö on Seth Rogenin ja Charlize Theronin tähdittämä uusi romanttinen draamakomedia. Elokuva lähti liikkeelle muutama vuosi sitten työnimellä "Flarsky" ja sen tarinan oli keksinyt Dan Sterling. Mukaan saapui kuitenkin uusi kirjoittaja Liz Hannah, joka pisti Sterlingin käsikirjoituksen uusiksi ennen kuvauksia, jotka alkoivat alkuvuodesta 2018. Nimi vaihdettiin ja nyt Long Shot - Mahdoton yhtälö on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät ja mielenkiintoni heräsi entisestään, kun näin filmin trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä tätini ja serkkuni kanssa ensi-iltaviikonloppuna.

Toimittaja Fred Flarsky on juuri saanut potkut, kun hän saa uuden, paljon mielenkiintoisemman työtarjouksen. Frediä lapsena vahtineesta Charlotte Fieldistä on tullut Yhdysvaltain ulkoministeri, joka aikoo pyrkiä maan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Charlotten puheet eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä ja siksi hän tarvitsee Fredin taitoja kirjoittajana.

Fred Flarskyna nähdään komediatähti Seth Rogen, joka tekee yllättävän maltillisen roolityön tässä leffassa. Pössyttelykomedioistaan ja tunnistettavasta hörönaurustaan tuttu Rogen tuo tähänkin rooliin mukaan tuttuja piirteitään, mutta hillitsee niitä kaikkia. Parissa kohtaa Rogen päästää sekoiluaan hieman valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän ymmärtää, ettei yliampuvuus sovi tällaiseen filmiin. Hänen mukanaolonsa jakaa hyvin luultavasti katsojat kahtia ja ne, jotka yleensä inhoavat Rogenia, ajattelevat varmaan hänen pilaavan muuten hyvän leffan. Itse taas pidin hänen roolittamistaan yllättävänkin toimivana ratkaisuna. Rogen on tuttuun tapaansa pidettävä ja rento heppu, ja joka kerta, kun hän on ruudulla, leviää tunne siitä kuin viettäisi aikaa hieman hönön ystävän kanssa.
     Ulkoministeri Charlotte Fieldinä taas nähdään Charlize Theron, joka on erittäin hyvä valinta arvokkaan naisen rooliin. Theron huokuu oikeanlaista johtajahenkeä, mutta hän tuo mukaan myös tiettyä rentoutta, kun Fred saapuu kuvioihin. Rogen ja Theron eivät ensisilmäyksellä vaikuta loogiselta parilta, mutta todella positiivisena yllätyksenä heidän kemiansa iskevät täysillä yhteen. Fred ja Charlotte tulevat täysin erilaisista maailmoista ja juuri sen takia he tukevat toisiaan niin hyvin. Elokuvan aikana molemmat oppivat uutta toistensa kautta ja leffan parasta antia ovatkin Rogenin ja Theronin kahdenkeskeiset kohtaukset.
     Elokuvassa nähdään myös O'Shea Jackson Jr. Fredin parhaana ystävänä Lancena, June Diane Raphael ja Ravi Patel Charlotten tärkeinä avustajina, Bob Odenkirk Yhdysvaltain presidenttinä, Alexander Skarsgård Kanadan pääministerinä, sekä lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Andy Serkis lierona bisnesmiehenä Parker Wembleynä. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkei Skarsgård pääsekään pökkelyydestään eroon ja suuni todella loksahti auki, kun tajusin Wembleyn olevan Serkis.

Riippuen siitä, pidätkö Seth Rogenin komedioista vai et, Long Shot - Mahdoton yhtälö tulee olemaan joko pettymys tai positiivinen yllätys. Rogenin tyyliä inhoavat saattavat tykästyä tähän, kun taas Rogenin ronskimmasta tuotannosta innostuneille tämä voi tuntua liian kiltiltä kokonaisuudelta. Itse tosiaan pidin siitä, että Rogen hoitaa hommansa maltillisemmin, mutta itse elokuvasta jäi silti hieman ristiriitainen tunne. Elokuvasta löytyy Rogenin filmeille tuttuja piirteitä, mutta vain muutamassa kohtaa. Sekaan on heitetty oudon härkejä vitsejä, jotka eivät pääasiassa sovi mukaan, sillä leffa ei muuten ole sellainen. Long Shot - Mahdoton yhtälö yrittää olla romanttinen komedia, mikä miellyttäisi sekä naisia että miehiä, minkä lisäksi leffa kallistuu usein draaman puolelle ja monessa kohtaa se pyrkii puskemaan vahvaa poliittista näkemystään esille. Elokuvan viittaukset Yhdysvaltojen nykyiseen hallitukseen eivät voi mennä ohi ja leffa onkin selvä sanoma siitä, kuinka asioiden pitäisi olla toisin. Bob Odenkirkin näyttelemä presidentti välittää enemmän julkisesta asemastaan kuin maan johtamisesta, kansan hyvinvoinnista tai vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Tuleeko ketään mieleen...?

Paikoitellen leffan poliittinen puoli muuttuu jopa päällekäyväksi, jolloin se tekee muuten kevyehköstä romanttisesta draamakomediasta raskasta seurattavaa. Suurimmaksi osaksi draamapuoli on kunnossa, mutta liikuttavissa kohtauksissa leffa ei onnistu menemään tunteisiin asti, vaan katsoja jää etäiseksi emotionaalisella tasolla. Romantiikkapuoli elokuvalla on parhaiten hoidossa ja kuten jo totesin, Theronin ja Rogenin kemiat toimivat yllättävänkin hyvin. Komediaosastolla leffa kompastelee eniten ja vaikka siinä onkin paljon hauskoja juttuja (kuten hulvaton alkukohtaus), löytyy elokuvasta paljon vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa - jotkut jopa lentävät täysin eri suuntaan maalilta. Leffa nimittäin pysähtyy paikoitellen näyttämään keskusteluohjelmaa, missä puhutaan Charlottesta ja siitä, voiko nainen johtaa Yhdysvaltoja, eivätkä nämä hetket toimi yhtään. Ne ovat todella seksistisiä vitsejä, mitkä eivät istu muuten aika feministiseen elokuvaan ja niitä pahentaa vielä se, kuinka elokuva kokee pakottavaa tarvetta pyydellä jokaista ilkeää vitsiä anteeksi. Jos sitä karkeaa huumoria on pakko istuttaa muuten kiltihköön elokuvaan, niin pistäkää se mukaan rohkeasti, eikä niin että täytyy pyytää aina anteeksi, ettei kukaan vain pahoita mieltään. Nämä kohtaukset voisi poistaa kokonaan leffasta. Ja poistamisesta puheenollen leffasta löytyy muutenkin tiivistämisen varaa. Long Shotilla on kestoa yli kaksi tuntia ja se pärjäisi todella hyvin vartin lyhyempänäkin. Kyseessä on siis aika epätasainen paketti, joka pysyy kuitenkin plussan puolella sen erittäin mainion pääparin ansiosta.

Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine, mutta sen epätasaisuus tunnelmissa viestii siitä, että mukana olisi ollut useampikin tekijä, eikä kyseessä ole vain yhden ihmisen visio. Levine saa Theronin ja Rogenin pistämään paikoitellen parastaan, muttei onnistu pitämään pakettia kunnolla kasassa. Dan Sterlingin kirjoittama ja Liz Hannahin muokkaama käsikirjoitus vaatii tiivistämistä, mitä olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuvasta kuitenkin löytyy paljon sujuvaa editointia ja paikoitellen kekseliäitä siirtymiä. Kuvauskin on oivallista ja leffa näyttää kaikin puolin oikein hyvältä. Marco Beltramin ja Miles Hankinsin säveltämät musiikit toimivat taustalla, mutteivät erotu koskaan tai jää millään tavalla mieleen.

Yhteenveto: Long Shot - Mahdoton yhtälö on kelpo romanttinen draamakomedia, mikä kuitenkin kompastelee erikoiseen epätasaisuuteensa. Seth Rogenille tutummat ronskit vitsit eivät sovi leffaan lainkaan ja paikoitellen ne ovat tökeröitä lähinnä sen takia, että elokuva itse alkaa pyytelemään niitä anteeksi. Välillä filmin poliittinen agenda puskee hieman liiankin kovaa ja tekee joistakin hetkistä turhan raskasta katsottavaa. Katsoja ymmärtää vähemmälläkin, mitä leffalla on sanottavanaan. Lisäksi elokuva kaipaa tiivistämistä, sillä yli kahden tunnin pituudessa mukaan mahtuu paljon ylimääräistä, mitä ilman elokuva tuntuisi napakammalta paketilta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja romanttinen puoli hoituu yllättävänkin hyvin Seth Rogenilta ja Charlize Theronilta, jotka ovat pääsyy siihen, että elokuvan katsoo sujuvasti loppuun saakka. Long Shot - Mahdottoman yhtälön katsoo kerran ihan mielellään, muttei siitä paljoa jää mieleen ja tuskinpa sitä tarvitsee enää toistamiseen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Long Shot, 2019, Denver and Delilah Productions, Good Universe, Point Grey Pictures

Arvostelu: Booksmart (2019)

BOOKSMART

Ohjaus: Olivia Wilde
Pääosissa: Beanie Feldstein, Kaitlyn Dever, Billie Lourd, Skyler Gisondo, Diana Silvers, Jason Sudeikis, Mason Gooding, Noah Galvin, Molly Gordon, Eduardo Franco, Austin Crute, Nico Hiraga, Victoria Ruesga, Jessica Williams, Lisa Kudrow, Will Forte ja Mike O'Brien
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Booksmart on näyttelijä Olivia Wilden esikoisohjauselokuva. Idea leffaan syntyi jo kymmenisen vuotta sitten, kun Emily Halpern ja Sarah Haskins työstivät ensimmäisen version sen käsikirjoituksesta. 2014 Susanna Fogel nappasi tekstin ja työsti sitä uuteen suuntaan, mistä Annapurna Pictures -yhtiö kiinnostui ja hankki tekstin itselleen. Wildelle tarjottiin mahdollisuutta ohjata elokuva ja hän suostui siihen heti. Käsikirjoitusta muokattiin vielä hieman modernimpaan suuntaan ja kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Booksmart sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla maaliskuussa ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kuulin leffasta vasta muutamia viikkoja sitten, kun kaikkialla alettiin kehumaan sitä. Olin yllättynyt, että filmi saapui Suomessa teattereihin, mutten ollut täysin varma, menisinkö katsomaan sen, vai odotanko, että se saapuu vuokralle. Kuitenkin kun olen huomannut tämän vuoden isojen filmin tuottaneen minulle pettymyksiä, ajattelin, että kenties minun pitäisi panostaa enemmän pienen luokan leffojen katseluun ja päätin antaa Booksmartille reilun mahdollisuuden. Kävin katsomassa leffan elokuvateatteri Cinamonissa ja hyvä niin, sillä kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista!

Koko high schoolin ajan pänttäämiselle omistautuneet Molly ja Amy saavat tietää, että myös koulun välinpitämättömiltä vaikuttavat juhlijaopiskelijat ovat päässeet huippu-collegeihin. Ystävykset kokevat tehneensä kaiken rankan puurtamisen turhaan ja päättävät viimeisenä kouluiltanaan juhlia ensimmäistä kertaa elämässään.

Elokuvan päähenkilöitä, Mollya ja Amya näyttelevät Beanie Feldstein ja Kaitlyn Dever, jotka ovat nappivalinnat rooleihinsa ja heidän kemiansa pelaavat täysillä yhteen. Feldstein ja Dever tuntuvat oikeasti ystäviltä lapsuudesta saakka, mikä on ehdottomasti yksi filmin vahvimmista puolista. Jos pääpari ei toimisi yhdessä, ei leffakaan toimisi. Uskottava ystävyys nostaa leveän hymyn huulille, mikä vain pysyy yllä läpi elokuvan. Heidän hahmonsakin ovat mitä mainioimmat ja Mollyn ja Amyn bileiltaan lähtee erittäin mielellään mukaan. Hahmoista löytyy mielenkiintoisia puolia, joita käsitellään erinomaisin tavoin. Esimerkiksi Amy on homoseksuaali, mutta siitä ei nosteta mitään haloota, vaan se esitetään täysin arkipäiväisenä asiana, mikä oli mielestäni aivan mahtavaa!
     Mollyn ja Amyn luokka on täynnä mitä persoonallisimpia ja kiinnostavimpia tapauksia, joita haluaisi nähdä jopa enemmän kuin he lopulta saavat ruutuaikaa. Seasta löytyy pelleileviä poikia (Mason Gooding, Eduardo Franco ja Nico Hiraga), kundista toiseen hyppivä "Tiepalvelu" (Molly Gordon), töykeä Hope (Diana Silvers), todella erikoinen ja täysin omassa maailmassaan elävä Gigi (Billie Lourd), yliampuvat ja taiteelliset homopojat George (Noah Galvin) ja Alan (Austin Crute), Amyn ihastus, skeittarityttö Ryan (Victoria Ruesga), sekä oma suosikkini, varakkaasta perheestä tuleva ja epätoivoisesti suosiota hakeva Jared (Skyler Gisondo). Gisondo on mm. Loma-komediassa (Vacation - 2015) ja Netflixin Santa Clarita Diet -sarjassa (2017-2019) osoittanut olevansa täydellinen noloissa rooleissa ja tekee saman myös tässä hulvattomin seurauksin. Yleisestikin ottaen hahmot ovat kaikki jollain tavalla hauskoja ja nuoret näyttelijät hoitavat hommansa todella hyvin.
     Aikuishahmoja leffassa taas ovat Amyn vanhemmat (Lisa Kudrow ja Will Forte), luokan opettaja Fine (Jessica Williams), rehtori Brown (Jason Sudeikis), sekä pizzakuski Pat (Mike O'Brien). Aikuiset eivät saa yhtä paljon ruutuaikaa kuin nuoret, mutta jokainen saa ainakin yhden kohtauksen aikaa loistaa ja jokainen todella käyttää kohtauksensa hyödyksi.

Olin hyvin varma ennen leffan näkemistä, että tulisin pitämään siitä, mutten arvannut, että pitäisin siitä näinkin paljon. Booksmart ei ole vain yksi vuoden parhaimmista elokuvista, se on tähän mennessä vuoden hauskin. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin paljon leffan aikana! Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan mahtavaa vitsiä toisensa perään, mutta huumori ei tunnu koskaan halvalta ja typerältä, vaan pääasiassa nokkelalta ja fiksulta. Vitsiä revitään ties mistä ja monet hetket yllättivät minut siitä, kuinka pitkälle tekijät ovat valmiita menemään. Etenkin yhdessä kohtaa leffa todella kiskaisee maton jalkojen alta, enkä voinut muuta kuin tuijottaa suu auki, että olipas tekijöillä pokkaa. Mollyn ja Amyn matka elämiensä ensimmäiseen juhlaan ei tietenkään suju ilman mutkia matkassa ja juuri nämä mutkat, sekä niiden selvittely on usein hulvatonta seurattavaa. Paikoitellen homma käy epäuskottavuuden rajoilla, mutta itseäni tuo ei haitannut. Elokuvassa riittää huumoria moneen makuun ja kun katsojana omaa laajan huumorintajun, on Booksmart yhtä lystiä. Loppupäässä elokuvaa meno muuttuu kuitenkin enemmän draaman puolelle, mikä on usein vaikea paikka komedioille. Tässä draama tuodaan onneksi täydellisesti mukaan ja silloin huomaa, kuinka tärkeiksi nämä hahmot ovat ehtineet muodostua katsojalle.

Booksmart on myös oikeasti hyvin älykäs filmi ja siinä on tärkeitä aiheita, joita se käsittelee esimerkillisesti. Yksi tärkeimmistä teemoista on, ettei ihmistä todellakaan pitäisi tuomita kannen perusteella, sillä ahkerasti opiskelevat eivät ole vain muita tuomitsevia lukutoukkia tai tylsimyksiä, eivätkä bilettäjät ole vain surkeita arvosanoja saavia urpoja, joiden tulevaisuus näyttää heikolta. Elokuvasta löytyy stereotyyppiseltä vaikuttavia hahmoja, jotka kuitenkin osoittavat olevansa paljon enemmän. Leffa pyrkii rikkomaan ennakkoluuloja ja siksi se tuntuu usein hyvin merkittävältä teokselta. Monille nuorille tämä tulee olemaan todella samaistuttava elokuva ja siksi suosittelenkin jo nyt nuoria menemään katsomaan tämän - etenkin nuoria naisia, joille tämä on pääasiassa tarkoitettu, vaikkei kyseessä olekaan selvästi vain tyttöjen leffa. 12 vuotta sitten saimme Superbadin (2007) ja Booksmart tuntuu, että se voisi olla tytöille sama kuin Superbad oli ja on pojille. Minun on vaikea löytää mitään erityistä kritisoitavaa leffasta, sillä se on kaikin puolin aivan mahtava. Rehellisesti sanottuna minulla on ollut omassa elämässäni jo pidempään vaikea ajanjakso ja Booksmart oli juurikin sitä, mitä nyt tarvitsin. Hieman yli puolentoista tunnin ajaksi pääsin eroon murheistani ja vain nauroin, iloitsin ja viihdyin, sekä loppupäässä hieman liikutuin. Kokemukseni täydellisti se, ettei salissa ollut muita katsojia ja pystyin täysillä nauttimaan kokemuksesta ilman häiriötekijöitä.

Elokuvan on tosiaan ohjannut näyttelijä Olivia Wilde, joka osoittaa olevansa kenties jopa parempi ohjaajana kuin näyttelijänä. Wildella on mielenkiintoinen tyyli ja hän sähköistää filmin täyteen energiaan, mikä lupaa sen, ettei tylsää hetkeä löydy. Elokuva on muutenkin rytmitetty käsikirjoituksessa ja leikkauksessa niin taiturimaisesti, ettei aika voi käydä pitkäksi. Käsikirjoitus on läpikotaisin fantastinen niin mainion tarinansa kuin kiinnostavien hahmojensa ja heidän käymien keskustelujensa puolesta. Booksmart on lisäksi taidokkaasti kuvattu, sekä paikoitellen veikeästi valaistu. Yhden kohdan efektit ovat hauskat ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Dan the Automatorin musiikit jumputtavat taustalla ja pitävät tunnelman katossa läpi filmin.

Yhteenveto: Booksmart on tähän mennessä vuoden hauskin komedia ja yksi vuoden parhaimmista elokuvista! Leffa tarjoaa useita hulvattomia hetkiä ja vitsejä, ja ensimmäisen tunnin aikana pääseekin nauramaan todella makeasti. Välillä vitsit ovat ronskeja, mutteivät muutu typeräksi urpoiluksi, ja paikoitellen ne ovat taas käsittämättömän absurdeja. Vaikka loppupäässä meininki alkaa painottua enemmän draaman puolelle, ei tämä haittaa, sillä elokuva on salakavalasti saanut katsojan todella välittämään päähenkilöistään, jolloin koskettavat hetket iskevät kunnolla. Molly ja Amy ovat mahtavat hahmot, joiden bileseikkailua on hauska seurata. He todella tuntuvat ystäviltä, mihin vaikuttaa Beanie Feldsteinin ja Kaitlyn Deverin huikea kemia. Kaikin puolin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan ja aika pitkälti jokainen hahmoista saa oman tähtihetkensä. Lisäksi leffa uppoutuu tärkeisiin sanomiin ja teemoihin, ja käsittelee niitä taidokkaasti. Käsikirjoitus on monin tavoin erinomainen ja Olivia Wilde osoittaa olevansa lahjakas ohjaaja, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee. Suosittelen Booksmartia aivan kaikille nuorille, sillä leffa on äärimmäisen samaistuttava ja pidettävä. Aikuiskatsojillekin leviää varmasti hymy huulille sen aikana. Itselläni oli todella hyvä mieli, kun poistuin leffateatterista ja haluaisin nähdä Booksmartin jo nyt uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Booksmart, 2019, Annapurna Pictures, Gloria Sanchez Productions

Arvostelu: X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019)

X-MEN: DARK PHOENIX

DARK PHOENIX

Ohjaus: Simon Kinberg
Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2 (2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.

Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.

Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.

Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana.
     Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.

X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.

Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".

Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.

Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.

Yhteenveto: X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company

Arvostelu: Men in Black 3 (2012)

MEN IN BLACK 3

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Josh Brolin, Tommy Lee Jones, Jemaine Clement, Emma Thompson, Michael Stuhlbarg, Mike Colter, Michael Chernus, Bill Hader, David Rasche, Alice Eve ja Will Arnett
Genre: scifi, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

"The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustuva scifikomedia Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002) ei kuitenkaan voittanut kriitikoita puolelleen, eikä ollut yhtä menestynyt filmi kuin edeltäjänsä. Toisen osan kuvauksissa kehkeytyi silti jo ajatus kolmannesta leffasta, kun päätähti Will Smith ehdotti ohjaaja Barry Sonnenfeldille, että seuraava osa voisi sisältää aikamatkustusta. Toisen osan toivottua heikompi menestys ja Sonnenfeldin riidat Sony-yhtiön kanssa kuitenkin hankaloittivat sarjan jatkamista. Lopulta erimielisyydet saatiin kuitenkin selvitettyä ja vuonna 2009 ilmoitettiin, että sarjan kolmannen osan teko lähtee liikkeelle. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2010, ennen kuin käsikirjoitusta oli edes tehty loppuun saakka! Tekijät kehittivät tarinaa eteenpäin kuvausten aikana ja lopulta leffa saatiin purkkiin ja loppukeväästä 2012 Men in Black 3 sai ensi-iltansa. Elokuva menestyi paremmin kuin sarjan aiemmat osat, muttei saanut erityisemmin kehuja kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta myöhemmin vuokralta. Pidin filmiä viihdyttävänä ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jonkinlaista jatkoa elokuvalla Men in Black: International (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Men in Black - miehet mustissa ja MIIB - Miehet mustissa 2!

Vaarallinen boglodiitti Elukka-Boris pakenee Kuun vankilasta kostaakseen agentti K:lle, joka passitti hänet sinne yli 40 vuotta aiemmin. Boris matkaa ajassa vuoteen 1969 ja tappaa K:n, sekoittaen aikajatkumon, jolloin vain agentti J muistaa K:n olemassa olon. Agentti J:n täytyy myös matkata vuoteen 1969, pelastaakseen agenttiparinsa hengen.

Will Smith ja Tommy Lee Jones tekevät kymmenen vuoden tauon jälkeen paluun rooleihinsa agenteiksi J ja K. Tauko on selvästi tehnyt hyvää, sillä molemmat suoriutuvat paremmin kuin MIIB - Miehet mustissa 2:ssa. Jones ei tosin paljoa pääse tekemään, sillä Elukka-Boris tappaa K:n heti leffan alussa, jolloin kyseessä on entistä selvemmin Will Smithin show. Smith parantaa paljon tasoaan edellisestä osasta ja löytää saman meiningin kuin ensimmäisessä elokuvassa. J:stä on vuosien varrella noussut ylimmän luokan agentti, mutta hahmo ei ole muuttunut tylsemmäksi, vaan läppä lentää samaa tahtia ja kaiken kokemansa jälkeenkin J hämmästelee yhä avaruuden ihmeitä.
     Vaikka Jonesin esittämä K kuolee, on hahmo isosti mukana leffassa, sillä vuonna 1969 nähdään nuori K, jota näyttelee Josh Brolin. Brolin on ehdottomasti yksi elokuvan parhaimmista asioista, sillä hänen ollessa ruudulla tuntuu todella siltä kuin katsoisi nuorta Tommy Lee Jonesia. Brolin on tainnut tarkkailla Jonesin työtä pitkään ja hartaasti, sillä niin täydellisesti hän kanavoi Jonesin maneereja ja ilmeitä. Brolin on hämmästyttävän hyvä leffassa, minkä lisäksi hänen hahmonsa, nuori K on mielenkiintoinen tapaus, sillä hän on vielä hieman rennompi kuin vanha K.
     Elokuvan päävihollisena, Elukka-Boriksena nähdään Jemaine Clement, joka onnistuu tekemään hahmostaan uhkaavan ja karmivan, vaikka vetääkin homman parissa kohtaa yli. Elukka-Boris on vaarallinen tappaja, joka on erittäin oivallinen vastus sankareille ja tuo jännitettä siitä, pystyykö J sittenkään onnistumaan tehtävässään.
     Leffassa nähdään myös Emma Thompson Miehet mustissa -järjestön uutena johtajana O:na, Michael Chernus aikamatkustuslaitteen omistavana Jeffrey Pricena, sekä Michael Stuhlbarg viidennen ulottuvuuden olentona, Griffininä, jolle aika toimii täysin eri lailla kuin ihmisille. Hahmo on tavallaan mielenkiintoinen, mutta samalla myös todella ärsyttävä. Stuhlbargin lapsenomainen innostus ja tapa puhua eivät oikein toimi, minkä lisäksi hahmolle kirjoitetut repliikit pistävät välillä katsojan pyörittelemään silmiään. Thompsonista sen sijaan löytyy arvokkuutta johtohahmoksi ja yhtä myötähäpeällistä ääntelyä lukuunottamatta hän on mainio valinta rooliinsa.

Men in Black 3 ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta todella laimean toisen osan jälkeen tämä tuntuu isolta parannukselta. Filmin tarina on huomattavasti koukuttavampi, aikamatkustuksen tuodessa erittäin kiehtovan lisäyksen mukanaan. Elukka-Boris on paljon parempi pahis kuin huonosti näytelty Serleena. Leffan puitteetkin ovat laadukkaammat, eikä leffa tunnu TV-elokuvalta kuten MIIB - Miehet mustissa 2. Alkuperäisen Men in Black -elokuvan tasolle ei valitettavasti päästä, mutta on Men in Black 3 oikein viihdyttävät tunti ja kolme varttia, vaikkei se tulekaan ilman heikkouksia. Jotkut vitsit eivät toimi ja jotkut hetket ovat myötähäpeällisen lapsellisia. Griffin ei mielestäni toimi ja siksi itseäni häiritsee suuresti, kuinka isossa osassa hahmo on. Taistelut eivät tarjoa mitään vau-elämyksiä tai jännitystä, mutta niitä katsoo ihan mielellään.

Will Smithin ja Josh Brolinin välinen kemia on elokuvan parempaa antia. On todella veikeää nähdä, kuinka J tapaa nuoren K:n ja kuinka he päätyvät hoitamaan tehtävää yhdessä, kun J on tuntenut vanhan K:n vuosia, mutta tämä K ei ole koskaan tavannutkaan J:tä. J:n täytyy siis tehdä häneen vaikutus, yrittäen samalla selvittää, mikä on tehnyt K:stä niin yrmyn äijän. Heidän ansiosta hymy nousee huulille samaan tapaan kuin ensimmäistä Men in Blackia katsoessa. Tekijät ovat selvästi luottaneet Smithin ja Brolinin toimivan yhdessä ja hyvä niin, sillä kaksikko on aivan mahtava. Panoksia kasvatellaan mukavasti kohti huipennusta ja lopputaisto Elukka-Borista vastaan on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Loppupäässä leffa myös hieman testailee, kuinka paljon katsoja on elokuvien varrella alkanut välittämään näistä hahmoista ja onnistuu tarjoamaan yllättävänkin liikuttavan kohtauksen.

Kahden aiemman osan tavoin tämänkin Men in Black -leffan on ohjannut Barry Sonnenfeld. Sonnenfeld on päässyt paljon paremmin juttuun takaisin mukaan kuin toisessa osassa ja pääseekin välillä tunnelman kanssa lähelle ensimmäistä osaa. Etan Cohenin aikamatkustuskäsikirjoitus on koukuttava, mutta huumoripuoli ei Cohenilta oikein suju. Men in Black 3 on muuten oivallisesti kuvattu, mutta mukaan mahtuu parissa kohtaa kummallisesti sommiteltuja lähikuvia. Leikkaus on sujuvaa ja valaisun avulla kaikesta on tehty mahdollisimman kirkasta - kenties välillä liiankin, jolloin mukaan tulee keinotekoisuuden tuntua. Lavasteet ja asut ovat tuttuun tapaan tyylikkäät, minkä lisäksi erilaiset avaruuden olennot ovat hienosti luotuja maskeerausten ja digiefektien avulla. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ääniefekteistä Danny Elfmanin sävellyksiin asti.

Yhteenveto: Men in Black 3 on selvä parannus laimean MIIB - Miehet mustissa 2:n jälkeen, muttei ole mikään erityisen ihmeellinen filmi, eikä nouse sarjan aloitusosan tasolle. Kelpo scifikomediana tätä katsoo kuitenkin mielellään. Will Smith on hyvässä vedossa agentti J:nä ja vaikkei Tommy Lee Jones esiinny leffassa kauaa, korvaa Josh Brolin hänet täydellisesti nuorena K:na. Smithin ja Brolinin kemia iskee täysillä yhteen ja heidän seikkailunsa nappaa heti mukaansa. Aikamatkustustarina on kiinnostava lisäys sarjaan ja se luo hyvää huumoria. Valitettavasti mukaan mahtuu myös paljon kehnoja ja typeriä vitsejä, jotka aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Esimerkiksi Griffin on hahmona kiinnostava, mutta häntä esittävä Michael Stuhlbarg on ärsyttävä ja oudon lapsellinen roolissa. Jemaine Clementin näyttelemä Elukka-Boris on mainio pahis ja luo koukuttavia vaaratilanteita päähenkilöille. Erityistä jännitystä leffasta ei löydy, mutta lopussa elokuva yllättää koskettavuudellaan. Visuaalisesti elokuvasta löytyy hienoja puolia, mutta myös heikompia efektejä. Jos siis pidit sarjan ensimmäisestä elokuvasta (tai miksei myös toisestakin), kannattaa Men in Black 3:kin vilkaista. Seuraavaksi sitten nähdään, kuinka Tessa Thompson ja Chris Hemsworth toimivat sarjan uusina tähtinä. Men in Black: Internationalista lisää sitten ensi viikolla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black 3, 2012, Columbia Pictures Corporation, Hemisphere Media Capital, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation, Imagenation Abu Dhabi FZ

Arvostelu: Mami (Ma - 2019)

MAMI

MA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Diana Silvers, Octavia Spencer, McKaley Miller, Juliette Lewis, Corey Fogelmanis, Gianni Paolo, Dante Brown, Luke Evans, Missi Pyle ja Allison Janney
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Ma, eli suomalaisittain Mami on Tate Taylorin ohjaama ja Octavia Spencerin tähdittämä kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Taylorin halusta tehdä jotain todella sairasta elokuvassa ja Spencerin toiveesta esittää välillä jotain poikkeavaa perinteisistä rooleistaan. Taylor oli eräänä päivänä käymässä tuottajaystävänsä Jason Blumin luona ja kertoi ajatuksistaan. Blum oli juuri saanut käsiinsä Scotty Landesin työstämän kauhutekstin ja tarjosi sitä Taylorille, joka innostui siitä heti. Taylor kysyi välittömästi Spenceriä mukaan, joka suostui lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Mami on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Olen jo pidemmän aikaa pitänyt Spenceriä erinomaisena näyttelijänä ja innostuin ajatuksesta, että hän olisi mukana kauhuleffassa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Mamin heti ensi-iltaviikonloppuna yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Pieneen kaupunkiin muuttanut nuori Maggie päätyy kavereidensa kanssa viinakaupan eteen, jotta he saisivat jonkun aikuisen ostamaan heille juomat. Mukavalta vaikuttava Sue Ann käy heidän puolestaan kaupassa, minkä lisäksi hän ehdottaa, että nuoret tulisivat juomaan hänen kellariinsa. Aluksi paikka vaikuttaa unelmien biletysmestalta, mutta nopeasti käy selväksi, että Sue Annissa, eli "Mamissa" on jotain pahasti vialla...

Octavia Spencer nähdään yleensä draamaelokuvien sivurooleissa ja vaikka hän onkin lähes poikkeuksetta erinomainen, ei ole ihme, että hänestä on alkanut tuntua kuin hän esittäisi samanlaista hahmoa yhä uudestaan ja uudestaan. Sue Annin - tai kuten nuoret alkavat kutsumaan häntä "Mamiksi" - roolissa Spencerillä on selvästi todella hauskaa ja hän pääsee irrottelemaan oikein kunnolla. Spencer on selvästi parasta koko leffassa ja hänen mahtava tyylinsä esittää kieroa hahmoaan pitää katsojan mielenkiinnon yllä heikompinakin hetkinä. Vasta loppupäässä Spencerillä tuntuu karkaavan mopo käsistä, mutta ennen sitä hän suorastaan loistaa erittäin poikkeuksellisen kauhuhahmon roolissa.
     Nuorena Maggie Thompsonina nähdään aloitteleva näyttelijä Diana Silvers, joka on oikein passeli valinta osaansa. Hahmo on todella perinteinen kauhuleffan päähenkilö, ollessaan kiltti tyttö, joka ei halua käyttää alkoholia, mutta haluaisi olla suositumpi ja on tietty kiinnostunut jostain luokkansa pojasta. Maggie on onneksi tavallista kiinnostavampi tapaus, mikä taitaa tosin johtua siitä, kuinka stereotyyppisten teinihahmojen kanssa hän hengailee. Haley (McKaley Miller) on koulun suosituin tyttö, Chaz (Gianni Paolo) on sporttinen muka-äijä, Andy (Corey Fogelmanis) on kilttinä poikana tietty se, johon Maggie iskee silmänsä ja Darrell (Dante Brown) lähinnä vain on. Hahmoista ei jaksa välittää ja suurimmaksi osaksi leffasta huomasin kannustavani Mamia.
     Elokuvassa nähdään Octavia Spencerin lisäksi muitakin mainioita aikuisnäyttelijöitä, kuten Juliette Lewis Maggien äitinä, Luke Evans Andyn isänä ja Missi Pyle tämän tyttöystävänä, Allison Janney Mamin pomona, sekä ohjaaja Taylor poliisina. Lewis ja Evans sopivat oivallisesti vanhempien rooleihin, mutta Janneyn mukanaolo aiheutti itsessäni suurta kummastelua. Janney on fantastinen näyttelijä, mutta tässä hänet on tungettu todella mitättömään sivurooliin, mistä on mahdotonta saada mitään irti. Miten ihmeessä hän suostui tähän leffaan?

Mamin idea on mielestäni kiehtova ja ajatuksen tasolla inhottavan karmiva. Kertomus lempeästä naisesta, joka osoittaa ystävyyttään nuoria kohtaan, mutta alkaa välittömästi tunkeutumaan näiden elämään kyseenalaisin tavoin, sisältää suuren potentiaalin ja kun kyseisen naisen rooliin on valittu niin hieno näyttelijä kuin Octavia Spencer, voiko mikään mennä vikaan? Mamin mysteeri ja sen hidas avautuminen on jokseenkin koukuttavaa seurattavaa, mutta kun ennen finaalia paljastetaan, mistä koko hommassa on ollut kyse, katsojana ymmärtää, ettei leffalla ollut muuta tarjottavanaan. Salaisuuksien paljastuessa myös Spencerin roolityö lähtee alamäkeen, jolloin filmin hyvien puolien verho liukuu pois ja tilalle jää vain kehnompi osuus. Jo ennen paljastumista voi huomata, että mysteeri on elokuvan ainoa, hieman epätoivoiseltakin tuntuva kiinnostava puoli. On ymmärrettävää, että tekijät haluavat avata salaisuuksia hitaasti ja vähän kerrallaan, mutta kun leffassa ei ole erityisemmin muuta tarinallista sisältöä, junnaa elokuva pääasiassa paikoillaan. Joko biletetään Mamin luona tai pohditaan, kannattaako Mamin luokse mennä bilettämään. Muutaman vartin ajan elokuva on aika lailla pelkästään tuota ja pariin otteeseen näytetään takaumia Mamin menneisyydestä. Useassa kohtaa leffan voisi helposti viedä päätökseen, mutta jotta kestoa saataisiin edes puolitoista tuntia, on ohutta tarinaa tietty pitänyt venyttää vaikka väkisin.

Tavallaan voisin sanoa, että Mami on todella ennalta-arvattava elokuva, sillä hoksasin kaikki käänteet etukäteen, mutta toisaalta kenelle tahansa, joka on nähnyt leffan trailerin filmi on ennalta-arvattava, sillä traileri spoilaa yllättävänkin paljon. Trailerissa on jopa useita pätkiä loppuhuipennuksesta ja sen nähneenä oli helppo arvata, mistä koko hommassa on oikeasti kyse. Tämä on tietty erittäin surullista ja mielestäni elokuvan markkinointitiimi teki työnsä huonosti. Sitten taas toisaalta aika lailla kaikki "kauhu"-kohtaukset on jätetty vasta loppuun (poislukien parit hölmöt äkkisäikäytykset), joten on siinä mielessä ymmärrettävää, että lopun pätkiä on ollut pakko näyttää, jotta potentiaaliset katsojat saisi kiinnostumaan. On selvää, mitä kaikkea tekijät ovat yrittäneet saada aikaiseksi leffalla, mutta valitettavasti lähes mitkään yrityksistä eivät saavuta päämääräänsä. Aikomuksena on tainnut olla rakentaa hitaasti jännitystä, mikä päästetään lopuksi valloilleen, mutta itse en kokenut elokuvaa jännittäväksi. Puoliväli oli lähinnä pitkäveteinen paikoillaan junnaavan tarinan takia. Juoni on ajatuksen tasolla ahdistava, mutta toteutus menee usein siitä, mistä aita on matalin. Silti pidin ensimmäistä tuntia ihan kelvollisena elokuvana. Finaali on kuitenkin todella huono, etenkin kun sen yritykset shokeerata jäävät lopulta laimeiksi. Erittäin kehno lopetus jättää katsojalle ikävän maun suuhun. Mamissa olisi ollut potentiaalia huomattavasti parempaan.

On todella kummallista, ettei erittäin hyvän Piiat-elokuvan (The Help - 2011) ohjaaja Tate Taylor ole tässä saanut enempää aikaiseksi. Hänen yrityksensä rakentaa epämiellyttävää tunnelmaa jää lopulta pelkäksi yritykseksi, eikä hänellä riitä lopussa uskallusta lähteä oikeasti shokeeraamaan. Isoimmat ongelmat syntyvät kuitenkin hänen ja Scotty Landesin käsikirjoituksesta. Kaksikko on halunnut tehdä karmivan tarinan, mikä sisältäisi tavallisesta poikkeavan kauhuhahmon. Hahmo löytyy ja idea karmivaan tarinaan, mutta käsikirjoitus tuntuu jääneen siihen vaiheeseen, missä sillä haetaan rahoittajaa, eikä tämä tunnu lopulliselta versiolta, mitä kannattaa lähteä kuvaamaan. Nuoret hahmot ovat jääneet kauhukliseiksi, motiivit Mamin tekoihin ovat vasta löyhästi olemassa ja kaiken kaikkiaan tarina tuntuu olevan kesken. Tarvittavien viimeistelyjen sijaan tekijät ovat vain ryhtyneet kuvaamaan ja lopputulos onkin todella ponneton esitys. Sentään kuvauspuoli filmissä on kunnossa. Etenkin muutamat kuvat, joissa hyödynnetään syvyyttä pistämällä joku hahmo lähelle kameraa ja kauas hänen taakse asetetaan jotain mielenkiintoista, ovat upeita. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää reippaasti, kun käsikirjoitus on jämähtänyt paikoilleen puolessa välissä tarinaa. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä Mamin bilekellarin kanssa ja äänisuunnittelukin on mainiota. Gregory Tripin säveltämät musiikit eivät valitettavasti nouse esille, eivätkä nekään pysty luomaan tunnelmaa silloin, kun ohjaaja Taylorilta se ei luonnistu.

Yhteenveto: Mami on mainioista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen laimea elokuva. Filmin idea on kiehtova ja Octavia Spencer on nappivalinta karmivaksi Mamiksi, mutta muuten kaikessa mennään sieltä, mistä aita on matalin. Ensimmäinen tunti on vielä ihan menevää mysteerin rakentelua, vaikka itse tarina ei tunnu etenevän mihinkään, mutta kun asiat vihdoin paljastuvat (mitkä ovat toisaalta hyvin ennalta-arvattavia paljastuksia), loppu lässähtää täysin. Leffan shokeerausyritykset jäävät erikoisen muka-tuhmiksi ja lopulta elokuvassa on pelottavaa vain sen konsepti. Nuoret hahmot ovat mitä perinteisimpiä stereotyyppejä ja kauhukliseitä, eikä aikuisnäyttelijöille ole Spenceriä lukuunottamatta keksitty mitään kiinnostavaa tekemistä. Allison Janneyn raahaaminen mukaan ihmetyttää minua vielä pitkään. Kauhuelokuvaksi Mami on harmillisen jännityksetön ja mysteerinä se on valitettavan lattea. Ilman Octavia Spencerin erittäin hyvää roolisuoritusta tästä olisi vaikea löytää hyvää sanottavaa. Potentiaalia löytyisi paljon parempaan, mutta elokuva on lähinnä pettymys, eikä siihen kannata rahoja tuhlata. Jos Mami kiinnostaa, niin kannattaa vain odottaa sen saapumista vaikkapa Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ma, 2019, Blumhouse Productions, Wyolah Films

Arvostelu: Godzilla II: King of the Monsters (2019)

GODZILLA II: KING OF THE MONSTERS

Ohjaus: Michael Dougherty
Pääosissa: Kyle Chandler, Ken Watanabe, Vera Farmiga, Millie Bobby Brown, Bradley Whitford, Thomas Middleditch, Aisha Hinds, Charles Dance, Sally Hawkins, Zhang Ziyi ja O'Shea Jackson Jr.
Genre: jännitys, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Ilman epäilystäkään Godzilla on yksi koko maailman tunnetuimmista hirviöhahmoista, ellei jopa tunnetuin. Hirviö teki ensiesiintymisensä vuonna 1954 elokuvassa Godzilla (ゴジラ) ja on nopeasti noussut suureen suosioon, ensin kotimaassaan Japanissa ja sittemmin ympäri maailman. Hahmo on esiintynyt yli kolmessakymmenessä elokuvassa, sekä lukuisissa televisiosarjoissa, peleissä ja sarjakuvissa. Vuonna 1998 ilmestyi ensimmäinen Yhdysvalloissa tehty leffa Godzillasta, mutta se oli niin kriitikoiden kuin fanien vihaama, eikä sille tehty jatkoa. Vuonna 2014 Hollywood yritti uudestaan ja silloin ilmestynyt Godzilla oli positiivisen vastaanoton saanut hitti. Elokuvalle ilmoitettiin välittömästi jatko-osa, jonka suunnittelu alkoi heti. Legendary-yhtiö hankki oikeudet Godzillan kolmeen tunnetuimpaan vastustajaan, kuningas Ghidorahiin, Mothraan ja Rodaniin, jotta voisi käyttää niitä leffassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Gareth Edward oli kuitenkin kiireinen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kanssa, jolloin yhtiö palkkasi hänen tilalle Michael Doughertyn ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta julkaisua jouduttiin siirtämään lähes vuodella eteenpäin. Nyt Godzilla II: King of the Monsters on saanut ensi-iltansa ja itse odotin sen näkemistä hyvin ristiriitaisin tuntein. Vuoden 2014 Godzilla oli ollut suuri pettymys, leffan keskittyessä liikaa tylsiin ihmishahmoihin ja kahteen mitäänsanomattomaan mörköön, jolloin Godzilla itse sai ruutuaikaa vain noin kymmenisen minuuttia kahden tunnin elokuvasta. Lisäksi leffalla oli kumma tapa katkaista kaikki toimintakohtaukset juuri kun ne olivat alkamassa ja lopputaistelu oli aivan liian synkkä, ankean harmaa ja pölyinen, jotta siitä olisi jaksanut innostua. Jatko-osan trailerit näyttivät siltä, että taisteluita kyllä olisi ja värejä olisi osattu lisätä, mutta siltikään ne eivät saaneet minua innostumaan. Vielä kun leffa sai aika kehnoja arvioita, toiveeni alkoivat hiipua. Menin kuitenkin ihan positiivisin mielin katsomaan Godzilla II: King of the Monstersin ystäväni kanssa ja samalla testasimme Cinamon-leffateatterin kauppakeskus Redissä.

Kun ihmiskunnan ylimielisyys ja halu leikkiä jumalaa kostautuu useiden titaaniolentojen, kuten kolmipäisen Ghidorahin ja tulilintu Rodanin herätessä horroksestaan kylvämään tuhoa Maan päällä, Godzillan täytyy nousta jälleen esiin palauttamaan tasapaino.

Hirviöiden kuningas Godzilla tekee näyttävän paluun valkokankaille ja pistää jälleen kerran parastaan, jotta faneilla tirahtaisi pieni ilopissa housuun. Edellisessä elokuvassa ongelmana oli hirviön lähes olematon ruutuaika ja tässä jatko-osassa tekijät ovat onneksi tajunneet, että tätä jättiliskoa katsojat ovat tulleet ihastelemaan, joten Godzilla pistetään paljon useammin ja isommin toimintaan. Klassinen hirviö on toistamiseen toteutettu uskomattoman upealla tavalla ja vähällä oli, etten antanut aplodeja joka kerta, kun Godzilla alkoi syöksemään sinistä plasmaa suustaan tai ihan vain ärjäisi vastustajilleen. Monsteriin on jopa onnistuttu tuomaan persoonallisuutta ja pelkän vihaisen tuijotuksen sijaan Godzillalta löytyy muitakin ilmeitä. Ehdoton suosikkini oli tyytyväinen virne, kun Godzilla tiesi olevansa niskan päällä.
     Tylsien MUTO-olioiden sijaan Godzilla saa vastaansa klassisia vastuksiaan, mitkä herättävät varmasti lisäinnostusta faneissa. Perhosta muistuttava Mothra pyrkii näyttämään mahdollisimman kauniilta, kun taas Rodan nousee tulivuoresta ja lentäessään tuhoaa kaupunkeja pelkällä aiheuttamallaan paineella. Tärkein vastustajista on tietty Godzillan arkkivihollinen kuningas Ghidorah, kolmipäinen lisko-olio, joka syöksee jonkin sortin energiaa kaikista suistaan. Kuningas Ghidorah on ehdottomasti Godzillan jälkeen parasta leffassa ja näiden kahden titaanin yhteenottoa kannattaakin odottaa.

Valitettavasti sitä eeppistä yhteenottoa joutuukin odottamaan ja odotteluaikahan vietetään tietty pääasiassa tylsien ihmishahmojen parissa. Tosi kiva. Elokuvaan on saatu tungettua nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Kyle Chandleria, Vera Farmigaa, Charles Dancea ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttua Millie Bobby Brownia, mutta eipä heille ole paljoa mielenkiintoista sisältöä tai tekemistä keksitty. Chandler ja Farmiga näyttelevät eronnutta pariskuntaa ja Bobby Brown on heidän tyttärensä. Dance on ekoterroristi, joka luulee titaanien vapauttamisen pelastavan maailman. Oikeasti Dance vain esittää roolinsa täysin samalla lailla kuin Game of Thronesissa (2011-2019), mutta hänen hahmonsa on todella kömpelösti tungettu mukaan. Chandlerin ja Farmigan on vaikea löytää mitään kiinnostavaa hahmoistaan, etenkin kun Farmigan tutkijahahmo Emma on niin kehnosti kirjoitettu. Edellisestä Godzilla-leffasta tutut Ken Watanabe ja Sally Hawkins palaavat rooleihinsa tohtori Serizawana ja tohtori Grahamina. Watanabe on hämmentävän huono roolissaan, kun hänen ainoaksi tehtäväksi jää toistaa, kuinka ihmisten pitää vain luottaa Godzillaan ja että kyllä Godzilla pelastaa päivän. Mukana on myös paljon muita tylsiä tyyppejä, kuten huonoja vitsejä heittävä tohtori Stanton (Bradley Whitford), Monarch-yhtiön teknologiapuolella työskentelevä Coleman (Thomas Middleditch), identtiset tohtorikaksoset Ilene ja Ling (molempia esittää Zhang Ziyi), sekä perinteiset sotilashahmot (Aisha Hinds ja O'Shea Jackson Jr.), jotka jakavat komentoja aina välillä ja yrittävät kuulostaa siisteiltä. On sääli, kuinka näyttelijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun heille tarjottu käsikirjoitus on näin mitäänsanomaton.

Godzilla II: King of the Monstersin alku vaikuttaa vielä lupaavalta ja siltä että tekijät olisivat oppineet jotain edellisen osan virheistä. Itse Godzilla ilmestyy ruutuun jo heti elokuvan alussa, eikä tarvitse odottaa lähes tuntia, että pääsee näkemään nimikkohirviön. Elokuvan alku esittelee mielenkiintoisen maailman, missä ensimmäisen filmin aiheuttama tuho on muuttanut paljon ihmisiä. Kaupungit ovat varusteltuja hälyttimillä ja armeijat päivittävät sotavarustustaan, jotta pärjäisivät tällä kertaa sodassa ylivoimaisia titaaneja vastaan. Leffasta löytyy siis toimivat lähtökohdat ja ikonisia monstereita, mitkä eivät malta odottaa pääsevänsä vetämään toisiaan turpaan. Siksi en voi olla ihmettelemättä, kuinka tekijät saivatkin aikaiseksi näin raskassoutuisen ja pitkäveteisen elokuvan?! Mukana on muutama eeppinen hirviötaisto, mutta kaikki niiden välissä tapahtuva on tylsää. Yksi ensimmäisen elokuvan isoimmista kritiikeistä oli, kuinka se keskittyi liikaa tylsiin ihmishahmoihin. Tähän on päätetty lisätä vieläkin enemmän tylsiä ihmishahmoja! Mitä hemmettiä? Kuinka vaikeaa on tehdä viihdyttävä popcorn-pläjäys Godzillasta?!

Pitäisi olla sanomattakin selvää, etten odota mitään Oscarin arvoista käsikirjoitusta filmiltä, jonka nimessä lukee "Godzilla". Hölmöyksiä on varmasti luvassa, sehän kuuluu tähän juttuun, mutta kun hahmot tekevät yhä vain typerimpiä ratkaisuja ja kun heidän motiivinsa ovat vielä todella huonosti kirjoitetut, on vaikea olla pyörittelemättä silmiä. Tekijöille on selvästi tuottanut suuria vaikeuksia pitää näin isoa hahmogalleriaa kasassa, mikä ilmenee mm. oudoilla teleporttailuilla paikasta toiseen. Suuria vaikeuksia löytyy muutenkin tarinankerronnan kanssa. Rytmitys leffassa on erittäin kömpelöä, jolloin jotkut kohtaukset kiertävät kehää hahmojen toistaessa samoja repliikkejä yhä uudestaan, kun taas joskus leffa kiitää vauhdilla eteenpäin, jotta monsterimäiske voi alkaa. Ja silloinkin kun hirviöiden mittelö alkaa, tekijät kokevat suurta tarvetta leikata jatkuvasti takaisin ihmishahmoihin, joista katsoja ei voisi välittää lainkaan. Itselleni oli se ja sama, vaikka kaikki ihmiset olisivat jääneet Godzillan jalkojen alle taistelun aikana. Siten olisin varmaan päässyt katsomaan enemmän niitä elokuvan harvoja hyviä puolia. Parissa kohtaa leffalla on jopa pokkaa yrittää olla koskettava, kun täysin yhdentekevä hahmo uhraa itsensä muiden puolesta. Näiden hahmojen kuolema tuntuu täysin samalta kuin tuhansien nimettömien, sekunnin ruudulla vilahtavien poloisten kohdalla, jotka kuolevat ryminän keskellä. Jostain syystä kaikista shokeeraavimmat tuhot näytetään vain joko vilaukselta tai niistä kerrotaan pikaisesti, mikä pistää jälleen harmittelemaan, miksi aika täytyy viettää näiden huonojen ihmishahmojen kanssa?

Ymmärrän, että taisteluissa ihmishahmojen tehtävänä on toimia vertailun kohteena jättihirviöiden koolle. Katsojan on helpompi käsittää Godzillan ja kumppaneiden massiivisuus, kun ne nähdään ihmisen näkökulmasta. Ensimmäinen Godzilla onnistui tässä paikoitellen todella hyvin, mutta jatko-osassa samassa ei onnistuta. Lisäksi minua ärsytti, etteivät tekijät olleet ottaneet opikseen myöskään taisteluihin kohdistuneesta kritiikistä, kun katsojat moittivat täysin ymmärrettävästi, että taisteluista on vaikea saada selvää, kun ne tapahtuvat yöllä pimeässä, savun peitossa ja sateessa. Tässä leffassa taistelut tapahtuvat myös yöllä, sateessa ja savun keskellä. Tässä savu ei onneksi tee kaikesta ankean harmaata ja tylsää kuten ensimmäisessä osassa, ja värejäkin on osattu lisätä. Näyttävä loppuhuipennus onnistuu lopulta tarjoamaan rahoille vastinetta, mutta itse poistuin teatterista pettyneenä. Omalla tavallaan tämä viihdytti enemmän kuin ensimmäinen Godzilla, mutta toisaalta tämä toisti samoja virheitä, mikä ärsytti minua paljon. Taistelut olivat vaikuttavampia, mutta vastapainona ihmisten kohtaukset olivat puuduttavan tylsiä. Godzilla II: King of the Monsters voisi helposti olla todella paljon parempi hirviöleffa kuin se tällaisenaan on.

Elokuvan on ohjannut Michael Dougherty, joka oli tätä ennen tehnyt halloweenin aikaan sijoittuvan kauhuleffan Trick 'r Treat (2007) ja jouluun sijoittuvan kauhufilmin Krampus (2015). Pienimuotoisista kauhuelokuvista jättimäisen Hollywood-spektaakkelin tekijäksi on selvästi ollut liian iso pala purtavaksi Doughertylle, vaikka hän hallitseekin viihdyttävien monsteritaisteluiden teon. Doughertyn ohjaus on kuitenkin huomattavasti parempaa kuin hänen ja Zach Shieldsin käsikirjoitus, mikä on todella juostenkustu ja täynnä surkeaa dialogia. Onneksi Godzilla II: King of the Monstersin visuaalinen puoli on pääasiassa kunnossa. Vaikka mukana on ärsyttävän heiluvaa kameratyöskentelyä, leffasta löytyy useita todella vaikuttavia otoksia. Parissa kohtaa efektit eivät ole kummoiset, mutta suurimmaksi osaksi ajasta tehosteet ovat puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on upeasti luotu aina hirviöiden karjahteluista ja sortuvien rakennusten ryskeestä Bear McCrearyn säveltämiin musiikkeihin asti, mitkä ovat yksi elokuvan parhaimmista asioista. McCreary on ottanut mukaan alkuperäisen, vuoden 1954 Godzilla-leffan tunnusmusiikin ja tehnyt siitä entistäkin eeppisemmän.

Yhteenveto: Godzilla II: King of the Monsters tarjoaa muutaman hienon monsteritaistelun, mutta kaikki niiden välillä on harmillisen pitkäveteistä seurattavaa. Tekijät ovat tehneet täydellistä työtä hirviöiden kanssa, eikä itse Godzilla voisi mitenkään olla enää eeppisempi, mutta harmillisesti leffassa seurataan pääasiassa tylsiä ja yksiulotteisia ihmishahmoja, joista katsoja ei voisi välittää pätkääkään. Hyvät näyttelijät menevät täysin hukkaan laiskan käsikirjoituksen takia. Kenen tahansa olisi vaikea saada näin huono dialogi kuulostamaan luonnolliselta. Lisäksi hahmojen motiivit ovat kehnosti kirjoitettuja ja monessa kohtaa he toimivat ällistyttävän typerästi. Elokuvan rytmitys on kömpelösti rakennettu, jolloin välillä leffa laahaa ja välillä se hyppii ajassa ja paikassa hullua vauhtia. Onneksi elokuvan massiivinen lopputaistelu on odottamisen arvoinen ja se nostaa elokuvan tasoa huomattavasti. Upeilla tehosteilla luotu Godzillan ja kuningas Ghidorahin taistelu on eeppistä seurattavaa, mitä vain parantaa Bear McCrearyn mahtipontiset sävellykset. Hirviömäiskettä odottaville leffa siis tarjoaa muutaman vaikuttavan yhteenoton, mutta muuten Godzilla II: King of the Monsters on iso pettymys. Tekijät eivät ole oppineet paljoa edellisen osan virheistä ja on outoa, etteivät he saaneet tätä parempaa tai edes viihdyttävämpää teosta aikaiseksi viidessä vuodessa. Seuraavana legendaarinen jättilisko kohtaa toisen tunnetun hirviön, kun ensi vuonna ilmestyy Godzilla vs. Kong (2020). Tästä leffasta löytyy jo viittauksia parin vuoden takaiseen Kong: Pääkallosaareen (Kong: Skull Island - 2017) ja lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Godzilla: King of the Monsters, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, Wanda Qingdao Studios

Arvostelu: Rocketman (2019)

ROCKETMAN

Ohjaus: Dexter Fletcher
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon
Genre: draama, musikaali
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!

Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.

Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa (2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.

Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.

Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.

Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?

Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.

Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").

Yhteenveto: Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures