Arvostelu: Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002)

LILO JA STITCH

LILO & STITCH

Ohjaus: Chris Sanders ja Dean DeBlois
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Jason Scott Lee, Zoe Caldwell ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

"O'hana means family. Family means nobody gets left behind - or forgotten."

Lilo ja Stitch on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 41. osa. Elokuvan idea on lähtöisin sen ohjaajalta Chris Sandersilta, joka oli jo vuonna 1985 kehitellyt Stitch-nimisen olennon lastenkirjan hahmoksi, mikä ei kuitenkaan johtanut silloin mihinkään. 1990-luvun lopulla Disney halusi tehdä mahdollisimman kokeilunhaluisen ja erilaisen piirroselokuvan ja yhtiö kääntyikin Sandersin idean puoleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus tapahtua Kansasissa, Yhdysvalloissa, mutta Sandersia alkoi kiehtomaan eksoottisemmat Havaijin saaret. Animointi alkoi ja lopulta Lilo ja Stitch sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli suuri menestys, jonka ansiosta siitä päätettiin tehdä kokonainen franchise. Itselleni Lilo ja Stitch oli tärkeä elokuva lapsena ja katsoin sen monen monta kertaa. Lisäksi katsoin myös usein suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistua lisäosaleffaa Stitch! Avaruuskoe 626 (Stitch! The Movie - 2003), sekä Lilo & Stitch -animaatiosarjaa (Lilo & Stitch: The Series - 2003-2006). Viimeisen vuosikymmenen aikana olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja pidän siitä edelleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty heti katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi!

Kuusivuotias havaijilaistyttö Lilo löytää erikoisen koiran, jonka hän nimeää Stitchiksi. Stitch ei kuitenkaan ole mikään koira, vaan karkuteillä oleva avaruusolento, jota Galaksien liitto jahtaa.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty sen nimikkohahmot Lilo ja Stitch. Lilo (äänenä Daveigh Chase) on kuusivuotias tyttö, joka asuu kahdestaan isosiskonsa Nanin (Tia Carrere), heidän vanhempiensa menehdyttyä. Orvoksi jääminen ja monimutkikas suhde siskoon ovat tehneet Lilosta hankalan tapauksen, joka on jatkuvasti ongelmissa. Stitch (äänenä hahmon luoja ja elokuvan ohjaaja Chris Sanders) taas on hullun avaruustiedemiehen, Jumban (David Ogden Stiers) luoma avaruuskoe, jonka tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta. Kun Stitch karkaa vankeudestaan ja päätyy pienelle havaijilaissaarelle, Kaua'ille, on hänen vaikea löytää mitään tuhottavaa. Yhdessä äkkipikaisten Lilon ja Stitchin täytyy löytää itsestään kyky hillitä itseään ja olla mukavia muille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jumban kanssa Stitchiä etsimään lähtevä Maa-tutkija Pleakley (Kevin McDonald), Galaksien liiton johtaja (Zoe Caldwell), tämän oikea käsi, järkälemäinen kapteeni Gantu (Kevin Michael Richardson), Naniin ihastunut David (Jason Scott Lee) ja sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles (Ving Rhames), joka saapuu arvioimaan, voiko Lilo asua siskonsa luona. Kaikin puolin hahmogalleria on aivan mahtava ja lystikäs. Ääninäyttelijät tekevät kaikki loistotyötä rooleissaan ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättävänkin laadukkaasti rakennetut alle puolentoista tunnin leffaksi.

Lilon ja Stitchin taika ei ole vieläkään haihtunut, vaikka sen ilmestymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta ja olen kasvanut huomattavasti siitä, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ensinnäkin scifielokuvana se on todella erilainen animaatio verrattuna Disneyn aiempaan tuotantoon. Leffa siis loistaa edukseen prinsessasatujen ja puhuvien eläinten keskellä. Jo vuotta aiemmin Disney oli kokeillut omaa tieteistarinaa Atlantis - kadonneen kaupungin (Atlantis: The Lost Empire - 2001) muodossa, mutta silti se oli perinteisempi seikkailukertomus Liloon ja Stitchiin verrattuna, jonka ensimmäiset kymmenen minuuttia vietetään ulkoavaruudessa, ennen kuin päädytään Havaijille. Lilo ja Stitch onnistuu lyhyessä kestossaankin olemaan erittäin monisävyinen ja -kerroksinen tarina, mistä voi nauttia kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tarina kahden todella erilaisen tyypin välille muodostuvasta ystävyydestä on jo kiinnostava ja siitä tekee vielä paremman se, kuinka loistavat hahmot Lilo ja Stitch ovat. Molemmista löytyy paljon enemmän kuin nopealta vilkaisulta voisi luulla ja on erityisen hienoa, kuinka nämä kaksi hankalaksi tuomittua hahmoa löytävät toisistaan hyvät puolet ja tekevät toisistaan parempia niin muille kuin itselleen. Erikoinen ystävyys tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, Lilon esitellessä Stitchille havaijilaiselämää (sekä idolinsa Elviksen) ja Stitchin yrittäessä epätoivoisesti löytää edes jotain tuhottavaa pikkukylästä. Muutenkin leffa on erittäin lystikäs ja sen monipuolinen huumorintaju takaa sen, että jokainen pääsee nauramaan elokuvaa katsoessaan.

Riemun ja hauskuuden lisäksi elokuva tarjoaa myös vauhdikkaita lasertaisteluita ja jännitettä, kun muut avaruuden muukalaiset saapuvat etsimään Stitchiä. Kun perheen pienemmät katsojat jännittävät, saavatko oliot napattua Stitchin ja joutuuko Lilo jättämään hyvästit uudelle ystävälleen, aikuiset voivat huomata jännittävänsä toisesta syystä. Elokuvaan on erittäin hienosti kirjoitettu juonikuvio, missä sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles saapuu Lilon ja Nanin kotiin selvittämään, voiko Nani toimia Lilon huoltajana, vai pitäisikö Lilo viedä lastenkotiin? Varttuneempana katsojana voi huomata arvostavansa erityisesti Nania ja tämän yrityksiä osoittaa olevansa hyvä huoltaja rakkaalle pikkusiskolleen. Juonikuvio tarjoaa aitoa liikuttavuutta ja täytyy myöntää, että silmäni kostuivat, kun Nani joutuu kertomaan Lilolle mahdollisuudesta, etteivät he välttämättä voi enää asua yhdessä. 

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois ovat siis keksineet veikeän intergalaktisen scifijuonen ja täyttäneet sen suurella sydämellä, hyvillä teemoilla eksyksissä olemisesta ja sitten löytämisestä tavalla tai toisella, sekä perheen merkityksestä, oli perhe sitten tyypillinen tai rikkinäinen. Tekstinsä pohjalta he ovat ohjanneet mukaansatempaavan leffan, mikä on mielestäni yhä yksi Disneyn parhaista. Animaatiopuoli on tietty myös onnistunutta. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja niin scifilokaatiot kuin Havaiji tarjoavat lumoavia maisemia. Hahmot ovat erityisen hyvin animoituja. Sen lisäksi, että Stitch on ulkonäöltään niin suloinen kuin jo ikoninenkin, ihmishahmoista löytyy tiettyä pyöreyttä, mikä on hyvin erilainen ja siten kiinnostava lähestymistapa, kun hahmoja vertaa Disneyn moniin laihoihin ja tikkumaisiin ihmisiin. Äänimaailmakin on oivallinen ja niin Alan Silvestrin seikkailulliset sekä liikuttavat musiikit kuin Elvis Presleyn legendaariset rallatukset luovat ison osan tunnelmasta.

Ja mitä olisikaan Disney-piirretty ilman viittauksia mm. muihin yhtiön elokuviin? Nanin huoneesta voi helposti bongata Mulanin (1998) julisteen, jonka parissa Sanders ja DeBlois työskentelivät ennen Liloa ja Stitchiä. Elokuvaan viitataan myös ravintola Mulan Wokilla, jonka ohi hahmot kävelevät kaupungilla. Lilolla taas on huoneessaan Dumbon (1941) nimikkohahmo pehmoleluna, sekä valokuva Mikki Hiirestä. Stitch puhuu omaa kieltään lähes koko leffan, mutta kun hän saapuu Maahan, voi tarkkaavaisin katsoja kuulla hänen huudahtavan "Chewbacca", mikä on tietty viittaus samannimiseen karvaturriin Tähtien sota -saagasta (Star Wars - 1977-). Stitchin tutkiessa Lilon ja Nanin taloa ensi kertaa, hän kulkee Pixarin leffoissa usein nähdyn punatähtisen keltaisen pallon ohi. On myös hauska silmänisku, kun avaruusolennot viittaavat Maahan pikaisesti "alue 51:nä". Lisäksi niin Stitchin rakentamasta pienoiskaupungista kuin bensiinirekasta ja paloautosta löytyy rekisterikilpi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneeseen, missä monet Disneyn animaattoreista opiskelivat.

Yhteenveto: Lilo ja Stitch on mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Sen teemat ystävyydestä ja perheestä ovat aidon sydämellisiä ja koskettavia, minkä lisäksi elokuva tarjoaa runsaasti hupia ja vauhdikkaita vaaratilanteita. Elokuvan aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan niin hahmojen sanomisille kuin myös hilpeälle fyysiselle komedialle. Jännittäviä hetkiä on myös luvassa, muiden avaruusolentojen jahdatessa Stitchiä ja Nani-siskon yrittäessä keksiä keinon voidakseen pitää Lilon poissa sosiaalityöntekijöiden kynsistä. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla, mutta siinäkin ajassa tekijät onnistuvat kertomaan vahvan tarinan ja täyttämään sen monipuolisilla tunteilla. Animaatiojälki on todella taidokasta, joten kaikin puolin Liloa ja Stitchiä on suuri ilo katsoa. Elokuva toimii hienosti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja itse pidän sitä edelleen yhtenä Disneyn parhaista filmeistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Lightyear (2022)

LIGHTYEAR

Ohjaus: Angus MacLane

Pääosissa: Chris Evans, Keke Palmer, Peter Sohn, Taika Waititi, Dale Soules, Uzo Aduba, Mary McDonald-Lewis, Isiah Whitlock Jr., Efren Ramirez ja James Brolin

Genre: animaatio, scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

"Kohti ääretöntä... ja sen yli!"

Pixar-animaatioyhtiön esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka mullisti animaatioteollisuuden digiteknologiallaan. Jatko-osat Toy Story 2 (1999), Toy Story 3 (2010) ja Toy Story 4 (2019) saivat myös paljon kehuja ja olivat suuria menestyksiä lippuluukuilla. Jo ennen Toy Story 4:n ilmestymistä Angus MacLane ehdotti Pixarille ideansa Buzz Lightyearin omasta elokuvasta ja yhtiö innostui siitä. Animointiprosessi käynnistyi ja nyt Lightyear-nimen saanut elokuva saa ensi-iltansa. Itse olin skeptinen, kun Pixar ilmoitti tekevänsä hahmosta oman filminsä, mutta yritin muistuttaa itseäni siitä, että olin todella skeptinen myös Toy Story 4:n suhteen ja se osoittautui loistoleffaksi. Mitä enemmän kuulin elokuvasta, sitä enemmän innostuin sen erilaisesta lähestymistavasta ja Lightyear nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Lightyearia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa - mukanani oma Buzz Lightyear -leluni!

Avaruusretkikunta jää jumiin vihamieliselle planeetalle valovuosien päässä Maasta. Avaruusrangeri Buzz Lightyear yrittää keksiä pelastuskeinoa yhdessä robottikissa Soxin ja alokasryhmän kanssa, kun he saavat vastaansa pahan Zurgin ja tämän armeijan.

Siitä asti, kun elokuvan teosta ilmoitettiin, monet ovat kummastelleet, että mistä on oikein kyse ja miksi Buzz Lightyear näyttää ihan erilaiselta kuin Toy Story -leffoissa? Se johtuu siitä, että tämä ei ole se Buzz Lightyear -lelu, johon olemme tottuneet. Tämä on se Buzz Lightyear, jonka pohjalta tunnettu lelu tehtiin. Kuten heti elokuvan alussa kerrotaan: "Vuonna 1995 Andy-poika sai syntymäpäivälahjaksi Buzz Lightyear -lelun, joka perustuu Andyn lempielokuvaan. Tämä on se elokuva." Tästä syystä Tim Allen ei palaa Buzzin ääneksi, vaan roolissa kuullaan Chris Evans. Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Evans sopii toki täydellisesti urhoollisen avaruussankarin osaan, joka aikoo tehdä kaikkensa pelastaakseen muut. Hahmon omaan seikkailuun hyppääkin innoissaan mukaan ja on hauska nähdä todellinen Buzz Lightyear toiminnassa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Buzzin avaruusrangerikaveri Alisha (Uzo Aduba), nuori ja innokas kokelassotilas Izzy (Keke Palmer) ja tämän kaverit Mo (Taika Waititi) ja Darby (Dale Soules), Buzzin robottikissa Sox (Peter Sohn), komentaja Burnside (Isiah Whitlock Jr.), sekä Toy Story -elokuvista tuttu avaruusrangerien arkkivihollinen Zurg (James Brolin). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti mukana seikkailussa, joskin yleensä lystikkään Waititin esittämä hahmo on paikoitellen aika ärsyttävä jatkuvan toilailunsa kanssa. Sox-robottikissa on elokuvan hauskinta antia ja Zurgista taas on onnistuttu tekemään varsin uhkaava vastus sankareille.

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että onpa aivan mahtavaa päästä pitkästä aikaa näkemään Pixarin leffa valkokankaalta. Yhtiön leffoja levittävä Disney on ollut koronavuosina todella epäreilu Pixaria kohtaan, heivatessaan jopa kolme peräkkäistä elokuvaa, Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020), Lucan (2021) ja Punaisen (Turning Red - 2022) suoraan Disney+ -suoratoistopalveluunsa. Minua jännittikin pitkään, että myös Lightyear tungettaisiin suoraan striimiin, ilman mahdollisuutta nähdä elokuvaa siten kuin se on tarkoitettu. Onneksi Disney hoksasi, että tämä avaruusseikkailu kuuluu katsoa isolta valkokankaalta. Siitä ei välttämättä löydy samoja oivalluksia ja syvyyksiä kuin kolmesta suoratoistoon päätyneestä elokuvasta, mutta se on täysin puhdasveristä ja valloittavaa viihdettä, josta koko perhe voi nauttia.

Elokuvan toimivia juonenkäänteitä sisältävä scifikertomus vie täysin mukanaan ja noin tunnin ja 45 minuutin kesto kulkee vauhdilla. Rytmitys on tehokas, jolloin leffalla on meno hyvin päällä, mutta homma ei koskaan kiirehdi ja tarvittaessa on myös aikaa hengähdystauoille ja draamapainotteisemmille henkilöhetkille. Seikkailun henki on vahvasti läsnä ja vauhdikasta toimintaa on paljon. Huumoria löytyy runsaasti, mutta myös oivallisen jännittäviä hetkiä on saatu mukaan. Ja kun kyseessä on Pixarin leffa, voitte olla varmoja, että nenäliinoille on käyttöä. Lightyearista ei ollut tainnut mennä edes puolta tuntia, kun minulla meinasi tulla tippa linssiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Angus MacLane, joka oli aiemmin auttanut mm. Doria etsimässä -leffan (Finding Dory - 2016) teossa. MacLanen ohjauksessa on oivaa sähäkkyyttä ja kyseessä on selvästi ollut intohimoprojekti. Hän toimii myös toisena käsikirjoittajana Jason Headleyn kanssa ja kaksikon teksti on mainio niin tarinankerrontansa kuin hahmokäsittelynsä puolesta. Visuaalisesti Lightyear on täyttä Pixar-laatua. Animointi on henkeäsalpaavan upeaa. Niin karu planeetta ihmisten rakentamine asutuksineen kuin myös avaruuskohtaukset ovat todella näyttäviä. Animaattorit ovat pistäneet parastaan ja täyttäneet joka otoksen yksityiskohdilla. Monet taustat ovat niin vaikuttavia, että ne menisivät läpi näytellyn elokuvan aidoista lavasteista. Hyviä visuaalisuuksia on toki tukemassa mainio äänimaailma, jota tehostaa Michael Giacchinon säveltämät musiikit. Giacchinolla on muuten ollut todella kiireinen vuosi. Hän oli juuri tehnyt musiikit suurelokuviin Spider-Man: No Way Home (2021), The Batman (2022) ja Jurassic World: Dominion (2022) ja myös ensi kuussa ilmestyvässä Thor: Love and Thunderissa (2022) kuullaan Giacchinon sävelmiä. Olen ollut vuosia herran kannattaja ja on hienoa nähdä, että hänestä on muovautunut näin iso luottonimi Hollywoodissa.

Pixarille ominaiseen tapaan Lightyear on toki täynnä monenlaisia viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Sen lisäksi, että studion fanit voivat bongailla tuttuja juttuja piilotettuina kuvien taustoihin, scifielokuvien ystävät voivat riemastua monista viittauksista tunnettuihin tieteisklassikoihin. Tähtien sota -leffat (Star Wars - 1977-) ovat olleet ilmiselvä innoittaja, mutta elokuvassa on kuvastoa, joka tuo mieleen esimerkiksi 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Aliens - paluun (Aliens - 1986). Tarinasta taas herää mielleyhtymiä mm. Interstellariin (2014).

Yhteenveto: Lightyear on loistava avaruusseikkailu, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Tekijöiden lähestymistapa Buzz Lightyearin omaan elokuvaan on veikeä ja vaikka hahmon erilaiseen ulkonäköön tottumiseen menisikin hetki, kertomus vie niin hyvin mukanaan, että tämä tuskin haittaa. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kesto kulkee vauhdilla, mutta elokuva osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa syventämään hahmojaan. Mihinkään erityisiin syvällisyyksiin Pixar ei tässä leffassa mene, mutta silti homma toimii hienosti. Hauskaa huumoria riittää, kuten myös hurjaa toimintaa. Osa kohtauksista voi olla aikuisillekin hieman jännittäviä ja surulliset hetket iskevät ihan jokaisen tunteisiin. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Pixarin animaattorit pistävät parastaan ja on aivan mahtavaa, että tämän leffan pääsee näkemään elokuvateatterissa, missä se on tarkoitettukin katsottavaksi. Lightyear osoittautui itse asiassa niinkin mainioksi leffakokemukseksi, että aion käydä katsomassa sen vielä uudelleen isolta kankaalta - itse asiassa jopa isommalta kankaalta, sillä kyseessä on ensimmäinen IMAX-formaattiin tehty animaatioelokuva!

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä kolme kohtausta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lightyear, 2022, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Jurassic World: Dominion (2022)

JURASSIC WORLD: DOMINION

Ohjaus: Colin Trevorrow

Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Laura Dern, Sam Neill, Jeff Goldblum, DeWanda Wise, Campbell Scott, Mamoudou Athie, BD Wong, Justice Smith, Omar Sy, Scott Haze ja Dichen Lachman

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan (Jurassic Park - 1990) perustuva Steven Spielbergin elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ja Jurassic Park III (2001) menestyivät molemmat edeltäjäänsä heikommin ja saivat alhaisemmat arviot kriitikoilta, jolloin alkuperäiset ideat neljännestä elokuvasta kuopattiin. Sen sijaan 2010-luvulla leffasarja päätettiin herättää uudella tavalla henkiin ja vuonna 2015 ilmestyi valtavaksi kassamagneetiksi osoittautunut Jurassic World. Sille tehtiin jatko-osa Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018), jonka jälkeen alkoi pian kuudennen filmin työstäminen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne täytyi keskeyttää koronaviruspandemian alkamisen takia. Kuvaukset jatkuivat taas heinäkuussa ja alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa kesällä 2021, mutta julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Jurassic World: Dominion saapuu elokuvateattereihin. Jurassic Park III:a lukuun ottamatta olen pitänyt sarjan aiemmista osista ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Jurassic World: Dominionin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Neljä vuotta Isla Nublarin tulivuorenpurkauksen jälkeen dinosaurukset elävät nyt ympäri maailmaa ihmisten kanssa. Owen ja Claire päätyvät uuteen seikkailuun, suojellakseen kloonityttö Maisieta ja kohtaavat alkuperäisen Jurassic Park -puiston selviytyjät, Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin.

Jurassic-elokuvien vanhat tutut hahmot tekevät paluun - ja näillä näkymin viimeistä kertaa, studion markkinoidessa Dominionia tämän jurakautisen saagan päätösosana. Uusien Jurassic World -elokuvien tähdet Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard palaavat tietty rooleihinsa Owen Gradyna ja Claire Dearingina, jotka toimivat nyt sijaisvanhempina kloonityttö Maisielle (Isabella Sermon). Kun heidän yrityksensä pitää etsityn tytön olinpaikka salassa epäonnistuu, Owen ja Claire tarvitsevat vanhojen kavereidensa Franklinin (Justice Smith) ja Barryn (Omar Sy) apua. Pratt istuu yhä hyvin raptorikouluttajan rooliin, mutta jää tällä kertaa hieman Howardin varjoon, jonka Claire-hahmo pääsee aiempaa enemmän toimintaan. Nuori Sermon suoriutuu osastaan kelvollisesti, joskin joinain hetkinä hänelle tuottaa haasteita välittää uskottavia tunteita tai lausua repliikkejään luontevasti.

     Myös alkuperäisen Jurassic Park -trilogian ikoniset hahmot nähdään jälleen. BD Wongin esittämä tohtori Wu nähtiin jo ensimmäisessä Jurassic Worldissa ja Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm teki paluun rooliinsa Kaatuneessa valtakunnassa. Nyt he saavat seuraansa Sam Neillin näyttelemän Alan Grantin ja Laura Dernin esittämän Ellie Sattlerin. Alkuperäisen pääkolmikon paluu tuntuu hienolta ja niin Goldblum kuin Neill ja Dernkin hoitavat hommansa tyylikkäästi. Vähemmän yllättäen Goldblum nousee leffan viihdyttävimmäksi suorittajaksi lystikkään Ian-hahmonsa kanssa. Wongkin toimii yhä tutkijan roolissa.

Tulokkaina elokuvassa nähdään myös DeWanda Wise lentäjä Kaylana, Scott Haze ja Dichen Lachman Maisieta etsivinä Delacourtina ja Santosina, sekä Campbell Scott Biosyn Genetics -firman tohtori Lewis Dodgsonina. Dodgson ei hahmona tosin ole uusi; nähtiinhän hänet pikaisesti jo alkuperäisessä Jurassic Parkissa Cameron Thorin esittämänä. Hahmo on tämänkertainen Jurassic-leffan pakollinen rahanahne ihmispahis, joka tympii katsojaa läpi leffan. Dodgson on elokuvan heikointa antia niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätyönsä puolesta. Wise, Haze ja Lachman ovat kuitenkin toimivia osissaan, joskin kahden jälkimmäisen roistohahmot jäävät todella pahvisiksi.

Koronan takia on kestänyt jopa neljä vuotta Kaatuneesta valtakunnasta, että fanit pääsevät vihdoin palaamaan elokuvasarjan pariin. Odotuksen tuottamaa tuskaa on yritetty lieventää lyhytleffalla Battle at Big Rock (2019), Netflixin animaatiosarjalla Jurassic World: Liitukauden leiri (Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-), sekä julkaisemalla elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia yli puoli vuotta etukäteen YouTubessa. Tai no, jotain jälkituotannossa on tapahtunut, sillä näitä viittä minuuttia ei leffassa lopulta nähdä lainkaan. Nyt pitkä odotus on vihdoin ohi ja Jurassic World: Dominion on nähty, niin mitäpä siitä sanoisi? Kyseessä on ihan kelpo dinosauruselokuva, josta löytyy hyvät juttunsa, mutta myös selvät heikkoutensa.

Jurassic World: Dominion ei näin saagan loppumetreillä enää koe tarpeelliseksi keksiä uusia juttuja, vaan se kierrättää paljon jo aiemmin nähtyä. Ei se välttämättä huono juttu ole; olihan ensimmäinen Jurassic Worldkin monin tavoin lähes kopio alkuperäiselokuvasta ja pidän siitä todella paljon. Silti tavallaan Dominion tuntuu paikoitellen hieman laiskalta. Käsikirjoittajat olisivat voineet revitellä enemmän, sillä nyt kertomus kulkee tuttuja ja turvallisia latuja. Dinosaurusten vapautuminen maailmaan avaa paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei oikein lähdetä tutkimaan. Mukaan mahtuu yksi vauhdikas ja aika jännittäväkin takaa-ajokohtaus raptoreiden kanssa Maltan kaduilla, mutta lähinnä meno keskittyy uuteen laitokseen, jonne löydetyt dinosaurukset viedään.

Tämäkään ei vielä häiritsisi, jos elokuva todella keskittyisi niihin dinoihin. Jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin kokeneet neronleimaukseksi nostaa elokuvan keskiöön jotkut geenimuunnellut heinäsirkat, jotka meinaavat tuhota viljan ympäri maailmaa. Jep, en vitsaile. Hahmot ovat huomattavasti enemmän huolissaan jättiläishyönteisistä, jotka uhkaavat tuhota Maapallon viljavarastot kuin vapaana rellestävistä dinosauruksista, jotka tuhoavat paikkoja ja popsivat ihmisiä menemään. Tämä on vain yksi esimerkki hassuista ratkaisuista, joita Jurassic World: Dominionista aika ajoin löytyy. Turhauttavaa on myös, kuinka kirjoittajat eivät tunnu haluavan viedä joitain kuvioita loppuun asti ja niinpä eheän kokonaisuuden sijaan elokuva leviää paikoitellen vähän sinne sun tänne.

Ei kyseessä silti huono elokuva ole. Dominion nousee juuri ja juuri plussan puolelle ja valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi viihtynyt sen parissa. Liki kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Elokuvasta löytyy muutamia varsin onnistuneita hetkiä ja kun hahmot joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, dinosaurusten tallustellessa lähistöllä, myös katsojan sydän alkaa lyömään lujempaa. Oivaa huumoriakin on seassa. Tiettyjen dinojen näkeminen innosti minua kuin pikkupoikana ja onhan se hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Jurassic World -elokuvien uudet hahmot yhdessä vanhojen starojen kanssa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisen Jurassic Worldin tehnyt Colin Trevorrow, joka on myös käsikirjoittanut leffan Emily Carmichaelin kanssa. Trevorrow'n ohjaus on ihan sujuvaa, mutta hänen ja Carmichaelin teksti vaatisi viilaamista. Kaksikko on kuitenkin selvästi kuunnellut fanien kritiikkiä aiemmista osista, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että geenimanipuloidut mutanttidinosaurukset on menneisyyteen jäänyt juttu. Lisäksi klooni-Maisien kuvio ärsytti monia ja sitä on yritetty perustella loogisemmaksi. Dominion on oivallisesti kuvattu, joskin Trevorrow'lta ei löydy samaa silmää tyylikkyydelle kuin näyttävän Kaatuneen valtakunnan ohjanneelta J. A. Bayonalta. Lavasteet ovat hulppeat ja asut ja maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat hienot ja parasta on, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu robotteina ja nukkeina pelkkien tietokone-efektien sijaan. Äänimaailma jytisee toki voimakkaasti dinojen karjaisujen voimasta. Michael Giacchinon säveltämät musiikit tuottavat kuitenkin tällä kertaa pettymyksen. Hänen työnsä jää todella unohdettavaksi, eikä hän hyödynnä John Williamsin upeita Jurassic Park -melodioita niin paljon kuin voisi toivoa.

Yhteenveto: Jurassic World: Dominion on ihan kelpo finaali dinosaurussaagalle, vaikka siitä löytyy selvät ongelmansa. Elokuvan keskittyminen näin loppumetreillä sarjaa geenimanipuloituihin heinäsirkkoihin ja kloonattuun ihmistyttöön dinosaurusten sijaan tuntuu hassulta ratkaisulta. Dinosaurukset ovat upeita, kun niitä näkee, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät ne ole enää homman pääjuttu. Elokuvasta löytyy hieman tarpeettomia sivukuvioita, jotka eivät oikein johda mihinkään. On myös harmi, ettei elokuva ota paljoa irti siitä, että dinot rellestävät nyt ympäri maailmaa, vaan iso osa tapahtumista sijoittuu jälleen yhteen puistomaiseen paikkaan. Tämänkertainen ihmispahis Dodgson on lisäksi todella kehno. Ongelmistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti ja liki kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin vauhdilla ohi. Jännittäviä hetkiä on muutama ja oivaa huumoriakin löytyy. Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard jatkavat hyvää työtään päärooleissa, mutta show'n varastaa tietty alkuperäinen pääkolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja on hienoa, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu käytännön tehostein digiefektien sijaan. Kovan luokan Jurassic-faneille Dominion tarjoaa varmasti riemua koko rahan edestä, mutta jos olet ollut pettynyt lähes jokaiseen sarjan elokuvaan alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen, tämä päätösosa tuskin innostaa.

Tai "päätösosa" ja "päätösosa"... Kaikkihan me tiedämme, että jos ja kun elokuva on hitti, dinosauruspuistot palaavat vielä jossain kohtaa valkokankaille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World: Dominion, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Latina Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Men (2022)

MEN

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Jessie Buckley, Rory Kinnear, Gayle Rankin ja Paapa Essiedu

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Men on Ex Machinan (2014) ja Hävityksen (Annihilation - 2018) ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin uusi elokuva. Garland ilmoitti työstävänsä elokuvaa tammikuussa 2021 ja kuvaukset käynnistyivät pari kuukautta myöhemmin. Nyt Men saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä innolla. Olen pitänyt molemmista Garlandin elokuvista, kuten myös hänen scifisarjastaan Devsistä (2020). Elokuvan trailerit antoivat kiehtovan ja karmivan kuvan, ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Menin sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harper Marlowe vuokraa maaseudulta idyllisen talon, yrittäessään toipua miehensä itsemurhasta. Siellä häntä alkavat vainota niin hänen sisäiset demoninsa kuin myös läheisen kylän monet miehet.

Vastikään parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden The Lost Daughterista (2021) saanut Jessie Buckley esittelee jälleen vaikuttavia lahjojaan. Tällä kertaa hän näyttelee Harper Marlowea, juuri leskeksi jäänyttä naista, hänen miehensä (Paapa Essiedu) tehtyä itsemurhan. Yrittäessään toipua tästä tragediasta, hän matkustaa pieneen englantilaiskylään ja vuokraa sieltä hienon talon puutarhoineen kaikkineen. Rauhoittavaksi lomaksi tarkoitettu reissu muuttuu vähitellen varsinaiseksi painajaiseksi ja Buckley tulkitsee hienosti hahmonsa kasvavaa kauhun tunnetta. Samalla hän myös tuo voimakkaasti esille hahmonsa muut tuntemukset, liittyen miehensä kuolemaan.

     Vaikka Buckley loistaakin pääosassa, on Men lopulta Rory Kinnearin show. Lukuun ottamatta Harperin kuollutta miestä, Kinnear nimittäin näyttelee kaikkia muita elokuvan miehiä. Hänet nähdään mm. vuokranantajana, kirkkoherrana, baarimikkona, leikkivänä poikana, poliisina ja metsässä asustelevana alastomana hiippailijana. Eri tavoin Kinnear tekee näistä miehistä toinen toistaan epämiellyttävämpiä tapauksia, jotka ryhtyvät piinaamaan Harperia. Näihin hahmoihin on ympätty monenlaisia negatiivisia piirteitä miehissä toksisuudesta misogyniaan, mikä herättää varmasti närää osassa katsojia. Kinnear katoaa täysin useisiin rooleihinsa ja vaikka kasvot ovatkin samat, usein jopa unohtaa katsovansa jälleen samaa näyttelijää.

Men onnistuu menemään visusti katsojansa ihon alle - ja katsojasta riippuen eri tavoin. Osa katsojista ahdistuu suuresti näkemästään, kun taas osa tulee tympääntymään, että miehet esitetään näin negatiivisessa valossa. "Feminatsi-propagandaa! En katso!" lukee varmasti monissa kommenteissa sosiaalisessa mediassa leffaan liittyen. Katsoi sitä miltä kantilta tahansa, ei Men ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja sulateltavaa. Alex Garland on rakentanut erittäin painostavan ilmapiirin, joka puskee läpi valkokankaasta ja kietoutuu katsojan ympärille. Pakoon ei pääse vaikka haluaisi. Samalla kokee kuitenkin pakottavaa tarvetta nähdä, minne tapahtumat ovat eskaloitumassa. Ja nehän totta vie eskaloituvat. Huh huh! Loppuhuipennus on niin "ihanan" epämiellyttävää ja suorastaan kuvottavaa katsottavaa, että elokuvan jälkeen tekisi mieli käydä suihkussa ja pestä silmätkin.

Ja jos provokatiivinen miehet-ovat-hirviöitä -kertomus, ahdistava tunnelma ja loppupään yhä yököttävämmäksi muuttuva kuvasto eivät ole vielä tarpeeksi, Men myös pitää sisällään useampia kerroksia, joista moni jää täysin katsojan tulkinnan varaan. Osa katsojista tulee turhautumaan siitä, ettei filmi anna selkeitä vastauksia moniin kysymyksiin (päällimmäisenä toki, että miksi kaikki kylän miehet näyttävät samalta), mutta itse pidin tästä mysteeristä ja asioiden auki jättämisestä. Monet filmifriikit tulevat keskustelemaan vielä pitkään elokuvan monista merkityksistä ja esimerkiksi uskonnollisista viittauksista, minä mukaan lukien. Ei kyseessä tosin mikään täysi napakymppi ole, mutta voi olla, että Men vain paranee vuosien ja uusintakatselujen myötä.

Tekniseltä puoleltaan Men on myös onnistunut teos. Se on upeasti kuvattu. Jokainen otos on tarkkaan suunniteltu, sommiteltu ja valaistu. Varsinkin loppupäässä kikkaillaan valojen kanssa taidokkaasti. Filmin värimaailma on myös erinomainen. Metsä on niin kauniin vihreä, että se on suorastaan satumaisen lumoava, mikä on täydellisessä kontrastissa sen kanssa, kuinka ahdistava paikka on oikeasti kyseessä. Leikkaus on sujuvaa ja takaumia hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Kinnearin maskeeraukset mainiot. Eräs erikoistehostein ja maskeerauksin toteutettu ruumiinosa filmin loppupäässä on todella inha näky. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja karmiva, luottamatta typeriin äkkisäikäytyksiin. Ben Salisbury ja Geoff Barrow tunnelmoivat hyvin musiikeillaan, mutta lopulta äänimaailmasta jää parhaiten mieleen Harperin nimihuutelu, jota hyödynnetään elokuvan mittaan niin mystisesti kuin karmivasti.

Yhteenveto: Men on tehokkaan karmiva ja mieleenpainuva kauhuelokuva, joka herättää varmasti voimakkaita tunteita katsojassaan. Leffa työntyy inhottavasti katsojansa ihon alle eri keinoin. Mieshahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä tyyppejä ja Rory Kinnear häikäisee useissa rooleissaan. Jessie Buckley pääsee tulkitsemaan vakuuttavasti hahmonsa kokemia pelko- ja traumatiloja. Elokuvan ilmapiiri on hyvinkin ahdistava ja loppupäässä se pitää sisällään suorastaan kuvottavaa kuvastoa. Jos jo tämä ei tee leffasta vaativaa katsojalleen, ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on tehnyt elokuvasta moniulotteisen ja -tulkinnallisen. Osaa katsojista Men tulee varmasti turhauttamaan, kun taas toiset kiehtoutuvat suuresti siitä. Itse pidin filmistä todella paljon, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain vielä enemmän Garlandin aiempien töiden perusteella. Men on silti oiva lisäys herran filmografiaan, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tarjoaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Men, 2022, A24, DNA Films

Arvostelu: Poltergeist (1982)

POLTERGEIST

Ohjaus: Tobe Hooper
Pääosissa: JoBeth Williams, Craig T. Nelson, Oliver Robins, Heather O'Rourke, Dominique Dunne, Beatrice Straight, Zelda Rubinstein, Richard Lawson, Martin Casella ja James Karen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16

Poltergeist on Steven Spiel... siis Tobe Hooperin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle Hooperin ideoista, joiden pohjalta Steven Spielberg kehitteli tarinan perheestä, joka joutuu yliluonnollisten kummittelujen uhriksi. Spielberg halusi ohjata filmin, mutta koska hänellä oli työn alla scifileffa E.T. the Extra-Terrestrial (1982), ei hän sopimussyistä voinut toimia ohjaajana toisen studion filmissä. Niinpä Spielberg pyysi Hooperin ohjaamaan. Kuitenkin jo tuotantovaiheesta lähtien aina tähän päivään saakka on käyty paljon keskustelua, toimiko Spielberg sittenkin oikeasti elokuvan ohjaajana? Jotkut näyttelijöistä ja kuvausryhmästä ovat todenneet Spielbergin olleen kuvauksissa jatkuvasti paikalla ja antanut useasti ohjeita. Spielberg ja Hooper itse ovat kuitenkin todenneet, että asia ei ole näin, vaan Hooper oli ohjaaja ja Spielberg antoi korkeintaan muutamia vinkkejä. Lopulta Poltergeist sai maailmanensi-iltansa 4. kesäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Se voitti BAFTA-palkinnon erikoistehosteistaan, minkä lisäksi leffa oli ehdolla parhaiden erikoistehosteiden, äänitehosteiden ja musiikin Oscar-palkinnoista. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, mutta sitä ennen olin nähnyt vuonna 2015 tehdyn Poltergeist-uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin alkuperäisen Poltergeistin täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Freelingin perhe on muuttanut uudelle asuinalueelle ja perhe-elämä on vallan mukavaa. Siihen tulee pian muutos, kun kummallisia asioita alkaa tapahtua. Tytär keskustelee jonkun kanssa television läpi, koira haukkuu tyhjää seinää, aterimet vääntyilevät ja huonekalut rupeavat liikkumaan itsekseen...

Paranormaaleja tapahtumia kokemaan joutuvaan Freelingin perheeseen kuuluvat Diane-äiti (JoBeth Williams) ja Steven-isä (Craig T. Nelson), sekä heidän lapsensa, teini-ikäinen Dana (Dominique Dunne), Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-) rakastava Robbie (Oliver Robins) ja pieni Carol Anne (Heather O'Rourke, joka traagisesti menehtyi viisi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen 13-vuotiaana). Aikuisista lapsiin perheen näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä, joskin Danaa esittävä Dunne saa aika vähän ruutuaikaa. Pelottelut liittyvät lähinnä vanhempiin ja kahteen nuorempaan lapseen, jolloin välillä saattaa jopa ihmetellä, miksi teinihahmo kirjoitettiin mukaan? Robins ja O'Rourke ovat sympaattiset ja heidän reaktionsa tapahtumiin hyvin erilaiset, Robbien pelätessä ja Carol Annen ollessa lumoutunut. Dianessa ja Stevenissä kenties parasta on, kuinka todelliselta avioparilta Williams ja Nelson saavat hahmonsa tuntumaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Beatrice Straight, Zelda Rubinstein, Richard Lawson ja Martin Casella yliluonnollisuuksia tutkivana tieteilijöinä ja kaikki ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Straight ja Rubinstein, joiden hahmot tietävät kummitteluista ja poltergeisteista paljon.

Vaikkei tietäisi elokuvan tuotantoon liittyvää ohjaajakohua, katsoja saattaisi silti nähdä Poltergeistin enemmän Steven Spielbergin filminä kuin Tobe Hooperin. Elokuvalla on enemmän yhteistä tyyliltään ja hengeltään Spielbergin teosten, kuten Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977), Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin kanssa kuin vaikkapa Hooperin ohjaaman Texasin moottorisahamurhien (The Texas Chain Saw Massacre - 1974) kanssa. Ihan sama vaikka Spielberg ei tosiaan olisikaan toiminut ohjaajan hommissa, hänen kädenjälkensä näkyy ihan kaikessa leffaa. Ihan sama on myös se, kumpi on lopulta ohjannut elokuvan, sillä yhdessä Spielberg ja Hooper ovat saaneet aikaiseksi loistavan kauhuleffan.

Poltergeist ei ole mitenkään piinaavan pelottava tai karmiva, mutta siihen on silti rakennettu oivaa tunnelmaa, joka saa katsojan niin jännittymään kuin myös viihtymään erityisen hyvän kummituskertomuksen äärellä. Elokuvassa on tiettyä lumoavaa aavemaisuutta, jonka ansiosta katsoja juurikin haluaa nähdä, mitä tapahtuu, sen sijaan että koko ajan tekisi mieli nostaa käsiä silmien peitoksi. Loppua kohti meno alkaa äityä hurjemmaksi ja mukaan mahtuu tehokkaita säikäytyksiä, kuten myös muuta karmivaa kuvastoa. Silti Poltergeist tuntuu erikoisesti lähes koko perheen kummitusleffalta. Tiettyjen juttujen takia tätä ei kannata pienille lapsille näyttää, mutta muuten koen Poltergeistin mitä parhaimpana elokuvana, jonka kautta tutustuttaa omaa jälkikasvua kauhuleffojen maailmaan. Se on juuri sopivan jännä, mutta samalla myös tarpeeksi kevyt.

Jos jostain voi Spielbergiä varmasti kehua, niin hän toimii yhtenä käsikirjoittajana. Hänen, Michael Graisin ja Mark Victorin teksti on onnistunut ja pidän erityisesti siitä, kuinka nopeasti koko perhe hoksaa, että jotain on vialla. Tuntuu siltä, että usein kauhuelokuvissa etenkin aikuishahmot eivät pitkään usko lastensa kohtaamia kauhuja, jolloin ensimmäisen puoliskon ajan katsoja odottelee, että kaikki hahmot tietävät, missä mennään. Kauhujuttujen lisäksi myös tarinaa kuljetetaan sulavasti eteenpäin... yhtä hetkeä lukuun ottamatta, mikä tosin johtuu yhdestä kömpelöstä leikkauksesta. Perheenjäsenet ovat juuri kohdanneet jotain outoa ja karmivaa, ja tuntuu siltä kuin kohtaus jatkuisi yhä, mutta yhtäkkiä hahmot ovatkin naapureidensa luona. Leikkaus on jopa niin töksähtävä, että hetken aikaa kummastelin, onko Blu-ray -levyssäni jotain vikaa ja jouduin kelaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, kuuluiko leffan oikeasti kulkea näin?

Yhtä leikkausta lukuun ottamatta Poltergeist on erittäin onnistunut teknisesti - joskin jotkut erikoistehosteet eivät tietenkään näytä yhtä vakuuttavilta tänä päivänä kuin 40 vuotta sitten. Silti mainiot käytännön efektit ja oman aikansa teknologia luovat kutkuttavan illuusion, mihin uppoutuu täysillä mukaan. Kuvaus on todella tyylikästä ja siinä hyödynnetään vaikuttavasti niin etu- ja taka-alaa kuin varjoja ja valoja. Tosin tähän kohtaa täytyy varoittaa, että jos välkkyvät valot voivat herkästi aiheuttaa epileptisen kohtauksen tai pahan migreenin, elokuvassa on parikin kohtausta, joissa on pitkän ajan todella voimakkaasti välkkyvä televisioruutu. Lavasteet, asut ja erityisesti maskeeraukset ovat näyttävät. Äänimaailmalla lisätään hyvin tunnelmaa ja on hienoa, etteivät ääniefektit todellakaan turvaudu laiskoihin äkkisäikyttelyihin. Musiikeista vastaava Jerry Goldsmith rakentaa niin jännitettä kuin tiettyä lumoavuutta hienoilla sävelmillään.

Yhteenveto: Poltergeist on loistava kauhuelokuva, joka sisältää juuri oikeanlaisen aavemaisen tunnelman. Elokuvan jännittävä henki ympäröi katsojan tehokkaasti ja kummituskertomusta ryhtyy seuraamaan kiehtoutuneena. Tunnelma vain tiivistyy ja meno äityy hurjemmaksi elokuvan edetessä, mutta silti mistään piinaavan kauhistuttavasta teoksesta ei ole kyse. Filmi on yllättävänkin perheystävällinen ja se voisi toimia mitä parhaimpana kauhugenren esittelynä hieman vanhemmille lapsille. Elokuva pitää tehonsa loppuun asti, vaikka eräs seasta löytyvä kömpelö leikkaus kohtausten välillä saattaakin herkästi puskea katsojan hetkellisesti ulos onnistuneesti kypsytellystä tunnelmasta. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan leffa on toimiva, joskin ajan julma hammas on päässyt nakertelemaan osaa elokuvan tehosteista. Oli Poltergeistin ohjaaja sitten Tobe Hooper tai Steven Spielberg, se on lopulta ihan se ja sama, sillä kaksikko on saanut yhdessä aikaiseksi hienon kauhuelokuvan, joka toimii vakuuttavasti yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Poltergeist, 1982, Metro-Goldwyn-Mayer, SLM Production Group, Amblin Entertainment

Arvostelu: The Expendables 2 (2012)

THE EXPENDABLES 2

Ohjaus: Simon West

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Yu Nan, Dolph Lundgren, Terry Crews, Randy Couture, Jet Li, Liam Hemsworth, Jean-Claude Van Damme, Bruce Willis, Arnold Schwarzenegger ja Chuck Norris

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Sylvester Stallonen ohjaama ja tähdittämä toimintaelokuva The Expendables (2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta hitti lippuluukuilla, joten jatkoa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Kuvausten aikana stunt-mies Kun Liu menetti traagisesti henkensä räjähdyksessä, minkä lisäksi Bulgariassa ympäristöaktivistit syyttivät työryhmää luonnon tuhoamisesta ja useiden lepakoiden kuolemantuottamuksesta. Molemmat tapaukset vietiin oikeuteen asti. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Expendables 2 sai ensi-iltansa elokuussa 2012. Leffa oli ensimmäistä osaa isompi menestys taloudellisesti, minkä lisäksi se keräsi kehuja myös kriitikoilta. Kävin itsekin katsomassa elokuvan isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. En silloin pahemmin piitannut näkemästäni, enkä ole katsonut leffaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa neljännen osansa, päätin valmistautumisena katsoa ja arvostella aiemmat leffat uudestaan. Noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin The Expendables 2:n.

Barney Rossin johtama Expendables-tiimi saa uuden tehtävän, joka muuttuu kuitenkin kostoretkeksi, kun palkkasoturi Jean Vilain tappaa yhden tiimin jäsenistä.

Mickey Rourkea ja Steve Austinia lukuun ottamatta ensimmäisestä The Expendables -elokuvasta tutut kovanaamat tekevät paluun - ja tällä kertaa Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger pääsevät ihan toimintaan mukaan! Sylvester Stallonen näyttelemä Barney Ross pysyy tiimin keulakuvana, vierellään äreä Lee Christmas (Jason Statham). Gunnerin (Dolph Lundgren) takinkäännöt on nähtävästi annettu anteeksi ja hän taistelee Yin Yangin (Jet Li), Hale Caesarin (Terry Crews) ja Toll Roadin (Randy Couture) rinnalla. Uutena tiimiin liittyvät Liam Hemsworthin esittämä tarkka-ampuja Billy the Kid ja Yu Nanin näyttelemä CIA-agentti Maggie Chan.

     Ja jos tässä ei ole vielä macho-pullistelevaa äijäenergiaa tarpeeksi, kornisti Vilain-nimen saaneen pahiksen roolissa nähdään Jean-Claude Van Damme ja käypä itse meemimateriaaliksi muuttunut Chuck Norriskin pelastamassa kaverit pulasta. Näyttelijäkaarti on varsinainen kasarin toimintaleffafanien märkä päiväuni. Vaikka täytyy myöntää, että innostuin itsekin nähdessäni Rambon, terminaattorin ja John McClanen samaan aikaan kuvassa, ampumassa roistoja täyteen reikiä, eivät näyttelijät mitään palkinnonarvoisia roolisuorituksia tarjoa. Pääasiassa kaikki hoitavat kuitenkin hommansa toimivasti ja on selvää, että toimintalegendoilla on ollut hauskaa kuvauksissa. Van Dammeahan oli pyydetty jo ensimmäiseen The Expendablesiin. Hän oli kieltäytynyt tarjouksesta ja tullut katumapäälle nähdessään valmiin tuotoksen.

Vaikkei The Expendables 2 kovin kaksinen teos ole ja jää samalle keskinkertaisuuden tasolle kuin ensimmäinenkin filmi, on kyseessä silti ihan viihdyttävä toimintaraina. Tavallaan elokuva viihdyttää jopa edeltäjäänsä paremmin, eikä vain siksi, että Willis ja Schwarzenegger ovat enemmän mukana ja sekaan on saatu Van Damme ja Norris, eli koko toimintaäijien kööri alkaa tosissaan olla kasassa. Siinä, missä ensimmäinen The Expendables otti itsensä turhan vakavasti, jatko-osa on tehty enemmän kieli poskessa. Edellisestä leffasta löytyi toki vitsinsä, mutta se oli silti turhan totinen. Jatko-osassa on ymmärretty tuoda mukaan kasaritoiminnalle ominaista korniutta ja juustoisuutta. Onhan se pirun siistiä, kun iso-Arska saapuu pelastamaan muut ja sanoo: "I'm back!"

Myös toimintansa puolesta The Expendables 2 on edellistä leffaa vakuuttavampi. Heiluvan kameran ja äkkipikaisen leikkauksen sijaan taistelut kuvataan pääasiassa pidemmillä laajoilla otoksilla, joista näkee, mitä hahmot tekevät. Jet Lin kamppailulajeja hyödynnetään vihdoin tyylikkäässä kohtauksessa ja kun Stallone, Schwarzenegger ja Willis ampuvat yhdessä, on tämä historiallinen hetki pakko esittää koko komeudessaan laajalla ja pitkällä otoksella. Toimintakohtauksia vaivaa kuitenkin sama juttu kuin viimeksi, eli jännityksen puute. Barneyn tiimi on sellainen tuhojoukko, että eipä heidän puolestaan pahemmin jaksa jännittää. Roistot kaatuvat helposti kumoon, mutta ampuvat toki kaiken aikaa huteja, jolloin sankareiden ei pahemmin tarvitse edes vaivautua suojautumaan. Lopputaisteluun mennessä tulitusta ja tykitystä on jo nähty niin paljon, että Barneyn ja Vilainin nyrkkimatsia lukuun ottamatta meno käy aika puuduttavaksi.

Sylvester Stallone ei tällä kertaa toimi ohjaajana, mikä on etu filmille. Täten Stallone pystyy keskittymään patsasteluun kameran edessä ja jättää ohjausvastuun Simon Westille, joka oli tätä ennen tehnyt mainion ysäritoiminnan Con Air - lento vapauteen (Con Air - 1997). Westin työ on osaavampaa, vaikka hän joutuukin ammentamaan Stallonen ja Richard Wenkin höttöisestä käsikirjoituksesta. Tekniseltä puoleltaankin filmi on edeltäjäänsä parempi. Kehuin jo kuvausta ja leikkausta toimintakohtausten aikana. Niiden lisäksi filmi on myös oivallisesti valaistu ja lavastettu, ja näyttelijät ovat hyvin puvustettuja ja maskeerattuja. Erikoistehosteista paistaa yhä läpi digitaalisuus ja roiskuvasta verestä huomaa, että raakuudet tehtiin jälkikäteen tietokoneella, kun studio päättikin kuvausten jälkeen tehdä filmistä lapsilta kielletyn. Äänimaailma tykittelee oivallisesti niin efektien kuin Brian Tylerin musiikkien puolesta.

Yhteenveto: The Expendables 2 on hitusen edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen toimintaraina. Arnold Schwarzeneggerin ja Bruce Willisin ruutuajan kasvattaminen, sekä Jean-Claude Van Dammen ja Chuck Norrisin tuominen mukaan toimivat vain plussana, tehostaen filmin testosteronista äijätykitystä. Monen kasaritoimintaleffafanin on varmasti vaikea pidättää ilopissaa, kun näkee Stallonen ja kumppanit ruudulla yhtä aikaa. Elokuvan vahvuutena toimii 

tekijöiden ymmärrys tehdä leffa tällä kertaa enemmän kieli poskessa ja juustoisemmin, ykkösleffan ylidramaattisen patsastelun sijaan. Elokuva tarjoaa usean oivallisen ja tyylikkään kohtauksen, jotka riemastuttavat. Tarina ei kuitenkaan ole kaksinen, eikä toiminnasta löydy minkäänlaista jännitettä. Loppuhuipennus käy mekastuksessaan jopa aika puuduttavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on edeltäjäänsä laadukkaampi, vaikka erikoistehosteet ovatkin jo parhaat päivänsä nähneet. Jos pidit ensimmäisestä The Expendablesista, kannattaa jatko-osakin katsoa. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 2, 2012, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Splendid Film, Barney's Christmas, Acquire Entertainment Group, Le Vision Pictures