Arvostelu: Paluu tulevaisuuteen osa III (Back to the Future Part III - 1990)

PALUU TULEVAISUUTEEN OSA III

BACK TO THE FUTURE PART III

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Mary Steenburgen, Thomas F. Wilson, Lea Thompson, James Tolkan, Matt Clark ja Elisabeth Shue
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) oli ilmestymisvuotensa suurin hitti, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Koska jatko-osan käsikirjoituksesta tuli todella pitkä, täytyi se katkaista kahtia, jolloin löytyi tarina myös kolmanteen seikkailuun. Idea kolmannen leffan tarinaan syntyi päätähti Michael J. Foxilta, jolta ohjaaja Robert Zemeckis ja käsikirjoittaja Bob Gale kysyivät, minne hän haluaisi hahmon matkustavan ajassa? Kummatkin jatko-osat tehtiin samaan aikaan, jolloin kolmannen osan kuvaukset alkoivat lähes heti toisen osan kuvausten päätyttyä. Tekoprosessi oli haastavaa etenkin Zemeckikselle, joka joutui keksittymään samanaikaisesti sekä Paluu tulevaisuuteen osa II:n (Back to the Future Part II - 1989) viimeistelyyn että Paluu tulevaisuuteen osa III:n kuvaamiseen. Sarjan toinen osa ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta siitä huolimatta kolmas, eli trilogian päätösosa ilmestyi puoli vuotta Osa II:n jälkeen. Elokuva sai hieman paremmat arviot kuin edeltäjänsä, muttei menestynyt toivotusti lippuluukuilla. Itse näin elokuvan, kun sain isältäni Paluu tulevaisuuteen -trilogian DVD-boksissa ja katsoin kaikki elokuvat parin päivän sisään. Innostuin kovasti ja olen katsonut leffat useasti uudestaan. Kyseessä on ehkä ainoa leffasarja, josta olen nähnyt kaikki osat yhtä monta kertaa. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, Paluu tulevaisuuteen -elokuvat tulivat ensimmäisten joukossa mieleeni ja keväällä 2017 koittikin aika katsoa sarja uudestaan ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Paluu tulevaisuuteen ja Paluu tulevaisuuteen osa II!

Marty McFly lähtee pelastamaan Docia vuodesta 1885. Tehtävä ei ole kuitenkaan kovin helppo, sillä DeLoreanista on hajonnut osia, minkä lisäksi vaikeuksia tuottavat pelätty rikollinen Buford Tannen ja opettaja Clara Clayton, jonka kanssa Docilla syntyy säpinää...

Michael J. Fox on edelleen mahtava pääosassa Marty McFlyna. Valitettavasti elokuva ei täysin kuitenkaan tunnu Martyn seikkailulta, jolloin hahmo jää enemmän taka-alalle. Onneksi mukana on silti useita kohtia, joissa hän pääsee loistamaan. Outona uutuutena on se, että Marty tuntuu ymmärtävän vähemmän aikamatkustuksesta tässä leffassa kuin edellisessä, mikä hieman tyhmentää hahmoa. Foxin ilmeitä on jälleen hienoa nähdä, etenkin kun hahmo kokee Villin lännen asioita, kuten intiaanijoukon ajamassa häntä takaa. Elokuva kaipaisi selvästi tällaisia hetkiä lisää.
     Elokuvan keskiössä tuntuukin olevan Christopher Lloydin esittämä tohtori Emmett "Doc" Brown. Hahmo nähdään kahtena eri versiona leffassa: vuoden 1955 Docina, joka on juuri auttanut ensimmäisen osan Martyn palaamaan tulevaisuuteen, sekä vanhempana Docina, joka seikkaili Martyn kanssa edellisessä osassa ja on jäänyt jumiin 1880-luvulle. Lloyd suoriutuu osastaan hyvin ja hänellä on useita hienoja hetkiä, mutta hahmo on hieman tylsempi kuin aiemmin ja hänellä on liikaa ruutuaikaa, jolloin oikea sankari, eli Marty jää varjoon.
     Doc on keskiössä lähinnä opettaja Clara Claytonin (Mary Steenburgen) takia, johon hän ihastuu. Jos on vaikeaa tajuta, miksi Doc iskee silmänsä Claraan, niin ymmärrän sinua täysin. Vaikka Clara rakastaa Jules Vernen teoksia kuten Doc, ei hän ole oikeastaan millään lailla kiinnostava hahmo. Hän on oikeastaan aika tylsä tapaus, josta ei löydy mitään erikoista. Steenburgenin näyttelemisestäkään ei synny mitään merkittävää ja hän on itse asiassa paikoitellen jokseenkin ärsyttävä. Tavallaan hahmon kautta Dociin tuodaan uusia puolia, mutta tällaisenaan ratkaisu ei oikein tunnu toimivan.
     Elokuvan pahiksena nähdään Thomas F. Wilsonin esittämä Buford "Hullu Rakki" Tannen, eli Biffin isoisoisä, joka on pahamaineinen rosvo 1880-luvun Hill Valleyssa. Wilson on jälleen erinomainen ja vaikka hahmo on selvästi julmempi kuin Biff - ollessaan oikea rikollinen - löytyy hänestä selkeästi samanlaisuutta. Hahmosta on tehty hienosti uhkaava, jolloin tietää, että hän tulee aiheuttamaan ongelmia Martylle ja Docille. Tämän lisäksi Buford on myös aika tyhmä, mikä tekee hänestä hieman koomisenkin.

Uusina hahmoina esitellään myös Martyn isoisoisä Seamus McFly ja hänen vaimonsa Maggie. Seamuksena nähdään Michael J. Fox, jolloin katsojat pääsevät jälleen hämmästelemään, kuinka sama näyttelijä voi näkyä kahtena ruudulla? Maggiea taas esittää Martyn äidin näyttelijä Lea Thompson, mikä on tavallaan ihan hauska ratkaisu, sillä näin saadaan mukaan kahdessa edellisessäkin osassa nähty kohtaus, jossa Marty herää jostain ja selittää unisena nähneensä painajaista, jolloin hänen äitinsä vastaa. Kuitenkin ratkaisu on tavallaan myös kummallinen, kun miettii, että kaksikko on aiemmin näytellyt äitiä ja poikaa. Tekijät olisivat voineet käyttää Martyn tyttöystävä Jenniferin näyttelijää, Elisabeth Shueta Maggie McFlyna. Molemmat suoriutuvat kuitenkin osistaan mainiosti, etenkin irlantilaisaksenttiensa kanssa, jolloin ei ole oikeastaan valittamista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. James Tolkanin esittämä seriffi Strickland, joka on kahdesta edellisestä osasta tutun rehtori Stricklandin isoisoisä, sekä Matt Clarkin näyttelemä baarimikko. Seriffi Strickland on erinomainen keksintö, sillä hänen kauttaan näkee, että kaikki Stricklandit ovat olleet kuria rakastavia tosikkoja.

Paluu tulevaisuuteen osa II:n tavoin myös kolmas osa alkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi, näyttämällä ensin lyhyen pätkän edellisen osan lopusta. Ei kestäkään kauaa, kun seikkailu lähtee käyntiin ja Marty matkaa vuoteen 1885, eli Villiin länteen, jolloin DeLoreanin piilottaminen on vielä tärkeämpää, sillä sellaisia autoja ei ollut vielä olemassakaan. Muutkin asiat olivat hyvin erilaisia, joten Marty huomataan nopeasti ulkopuoliseksi. Jotta tehtävä ei olisi liian helppo, DeLoreanin bensiinitankki vuotaa tyhjäksi, jolloin täytyy keksiä keino liikuttaa kulkuneuvoa, joka toimii nesteellä, jota ei ole vielä edes keksitty. Aikaa ei ole kuitenkaan ikuisuuksiin, sillä vuodessa 1955 Marty huomasi Docin kuolevan Bufordin takia noin viikko kirjeensä kirjoittamisen jälkeen. Tällä luodaan jännitettä, ja kyseessä voisi helposti olla jännittävin ja hankalin tilanne tähän mennessä, mutta valitettavasti elokuvan tunnelma ei täysin tarjoa sitä, mitä se alkupäässä lupailee. Claran ilmestyessä mukaan tarinaan, Paluu tulevaisuuteen osa III alkaa muuttua huonolla tavalla erilaiseksi. Sarjan henki vaihtuu seikkailusta romantiikaksi ja pääosaan tuntuu nousevan Doc. Näin leffa ei tunnu enää oikein jatkavan samaa tarinaa, minkä ensimmäinen teos aloitti. Tuttuja elementtejä on onneksi kuitenkin mukana. Heräämiskohtauksen mainitsinkin jo, minkä lisäksi leffassa nähdään mm. kohta, jossa Buford ärsyttää Martya kutsumalla tätä pelkuriksi, kuten edellisissä osissa, sekä kohtaus, jossa Marty saapuu Hill Valleyn kahvilaan ostamaan juotavaa, mutta tällä kertaa kyseessä onkin saluuna, eikä siellä todellakaan tarjota Pepsiä. Doc tietty huudahtaa muutamaan otteeseen "Hyvät hyssykät!" ja Marty taas sanoo "Käheetä!"

Villi länsi voisi tarjota paljon erilaisia asioita, joita Marty ja Doc kokisivat selvittäessään poispääsyä. Intiaanit voisivat olla isommassa roolissa, minkä lisäksi lähes kaiken aikaa odottaa, että kaksikko vahingossa paljastaisi kunnolla, mitä tulevaisuudella on tarjottavanaan, mikä muokkaisi maailmaa todella paljon. Valitettavasti leffa ei lähde tällaisiin suuntiin, vaan keskittyy lähinnä Docin pulmaan siitä, lähtisikö hän Martyn mukana, vai jäisikö hän Claran luokse? Parissa kohtaa nähdään, kuinka Doc on 1880-luvun välineillä kasannut itselleen erilaisia vempaimia, joiden toimintaa on hauska seurata, mutta siihen se jääkin. Seikkailuhenkeä ei tosiaan ole kovin usein läsnä, jolloin Paluu tulevaisuuteen osa III tuntuu hidastelevan välillä. Kaksi edellistä osaa kulkivat selkeästi kaiken aikaa eteenpäin, pitäen katsojia tiukasti otteessaan, mutta tämä tarjoaa liian paljon hengähdystaukoja, ollakseen tosissaan kunnon loppuhuipennus. Edellisten leffojen jälkeen tämä ei tunnu erityisen hyvältä, minkä takia kyseessä on pienoinen pettymys. Elokuva on kyllä hyvä, mutta se ei ole erinomainen kuten alkuperäinen Paluu tulevaisuuteen, eikä kekseliäs ja moniulotteinen kuten Paluu tulevaisuuteen osa II. Useassa kohtaa miettii, olisiko tekijöiden kuitenkin kannattanut tehdä ensin toinen osa kunnolla valmiiksi ja sitten vasta keskittyä kolmanteen osaan, sillä näin tuntuu kuin leffaan ei oltaisi annettu samalla lailla koko sydäntä ja sielua.

Onneksi mukana on onnistuneita asioita, joiden takia leffan katsoo mieluusti loppuun saakka. Paluu tulevaisuuteen osa III on selvästi edellistä kevyempi teos ja huumoria on enemmän mukana. Nauraa saa monessa kohtaa, eikä elokuva ota itseään kovin vakavasti. Tämä on parannus edelliseen verrattuna, sillä siitä taas puuttui ensimmäisen osan kepeys, joka oli yksi parhaimpia asioita koko elokuvassa. Hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin se, että Villissä lännessä Marty kertoo nimekseen Clint Eastwood, joka on yksi tunnetuimmista western-näyttelijöistä. On hauskaa kuulla, kuinka muut hahmot puhuttelevat häntä useaan otteeseen "herra Eastwoodiksi". Olisi mielenkiintoista tietää, miten oikea herra Eastwood suhtautui vitsiin. Leffan alku on todella toimiva ja juttu alkaa lässähdellä vasta Claran tullessa mukaan tarinaan. Loppupäässä löydetään taas sama toimivuus ja oikea jännittävyys, kun pitäisi ratkaista monta asiaa ennen kuin voi matkata takaisin omaan aikaan. Ainoa mahdollisuus matkan toteuttamiseksi tuntuu myös lähestulkoon mahdottomalta, jolloin katsojana todella jännittää, miten käy. Valitettavasti elokuvan lopetus ei ole mielestäni mitä parhain, mutta ihan tarpeeksi toimiva. Loppujen lopuksi Paluu tulevaisuuteen osa III on tällaisenaan hyvä päätös sarjalle, eikä katsojalle tule leffan jälkeen tunnetta, että haluaisi lisää, sillä tarina on saatu loppuun, eikä se tarvitse enää jatkoa.

Sarjan ohjaaja Robert Zemeckis on itse asiassa sanonut, että kun hänellä on päätösvalta, niin Paluu tulevaisuuteen -sarjasta ei tehdä neljättä osaa tai minkäänlaista uusintaversiota. Joitain lyhytelokuvia ja animaatiosarja on tehty, mutta se riittää. Paluu tulevaisuuteen osa III:a tehdessä Zemeckis joutui keskittymään paljon Osa II:n viimeistelyyn, mikä vei ohjaajalta voimat nopeasti. Tämän valitettavasti huomaa, sillä leffasta ei löydy samaa innokkuutta tekopuolelta kuin kahdesta edellisestä. Käsikirjoitus tuntuu myös olevan hieman viimeistelemätön, jolloin tuntuu kuin kolmas osa olisi jokseenkin hätäisesti tehty. Elokuvan visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs. Lavastajat ovat päässeet vauhtiin muokatessaan tuttua Hill Valleya länkkärimaisemaksi, jossa tuttu kellotorni on vasta rakenteilla. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet jälleen hienoa työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu, vaikkakin pientä lyhentämistä olisi voinut tehdä. Visuaaliset efektit ovat mainioita, vaikka taustakankaan käytön huomaa pariin otteeseen. Paras tehoste on jälleen kerran, kuinka Michael J. Fox on saatu näkymään ruudulla tuplana, esittäessään sekä Martya että Seamus McFlyta. Äänitehosteet ovat hyviä ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt todella hyvää työtä musiikkien kanssa. Western kun on, leffassa kuullaan Paluu tulevaisuuteen teemakappale hieman eri soittimilla soitettuna ja mukana on esimerkiksi huuliharppua.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettu kohtaus, mokaotoksia, kuvagalleria, leffan teosta kertovat "Tales from the Future: Third Time's the Charm", "The Making of Back to the Future Part III" ja "Making the Trilogy: Chapter Three", elokuvan tekijöille esitettyjä kysymyksiä ja niihin vastauksia, "Back to the Future: The Riden" esittelyvideo, leffasarjan vaikutuksista kertova "Tales from the Future: The Test of Time", leffojen teon eri asioita paljastava "The Secrets of Back to the Future Trilogy" ja ZZ Topin "Doubleback" -musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Paluu tulevaisuuteen osa III on hyvä päätösosa sarjalle, mutta siitä jää selkeästi uupumaan jotain, jotta se saavuttaisi kahden edellisen leffan tason. Ohjaaja Zemeckis oli leffaa tehdessä uupunut, minkä huomaa lopputuloksesta. Vaikka onkin hauskaa, että jatko-osat tehtiin kerralla, olisi tekijöiden kannattanut kuitenkin keskittyä yhteen teokseen kerrallaan. Villi länsi on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta elokuva ei valitettavasti täysin hyödynnä sitä. Lavasteet, puvustukset jne. tuovat kyllä hienosti oikeaa tunnelmaa, mutta koko juttu kaipaisi jotain enemmän. Docin ja Claran rakkaustarina vie liikaa pois seikkailusta, jolloin leffa tuntuu hidastelevan ja Marty alkaa jäädä sivuhahmoksi. Onneksi loppupää on jälleen todella hyvä, vaikka lopetus ei kovin kummoinen olekaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta ei yhtä toimiva kuin kaksi edeltäjäänsä, vaikka onkin hienoa, että huumoria on jälleen enemmän mukana. Jos olet nähnyt kaksi edellistä Paluu tulevaisuuteen -leffaa ja pidit niistä, niin pakkohan se on Paluu tulevaisuuteen osa III:kin katsoa. Kokonaisuutena kyseessä on todella mainio seikkailukertomus, jonka katsoo mielellään useita kertoja uudestaan, eikä se todellakaan tarvitse jatkoa tai uudelleenfilmatisointia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Back to the Future Part III, 1990, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions

Arvostelu: Terminal (2018)

TERMINAL

Ohjaus: Vaughn Stein
Pääosissa: Margot Robbie, Simon Pegg, Dexter Fletcher, Max Irons, Mike Myers, Matthew Lewis ja Thomas Turgoose
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Terminal - ei siis Steven Spielbergin aliarvostettu Terminaali (The Terminal) vuodelta 2004, vaan uusi vuoden 2018 Terminal on ohjaajakäsikirjoittaja Vaughn Steinin esikoiselokuva. Leffa kuvattiin jo keväällä 2016 ja se on samaisen vuoden lopusta asti odottanut, että jokin yhtiö päättäisi levittää sitä teattereihin. Vasta tammikuussa 2018 RLJE Films nappasi sen itselleen ja vihdoin elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti sen näyttelijöiden takia; Margot Robbie on osoittanut taitonsa viime vuosien aikana ja Simon Peggiä on aina ilo nähdä elokuvissa. Odotukseni kuitenkin laskivat hieman, kun huomasin, ettei se ollut saanut kovin kummoisia arvioita. Menin silti katsomaan Terminalin ja ymmärsin hyvin nopeasti, miksi filmiä oli kritisoitu runsaasti. Elokuva on ihan järkyttävän surkea ja kerron nyt miksi.

Kaksi palkkatappajaa, kuolemansairas opettaja, linkuttava talonmies ja mystinen tarjoilija kohtaavat terminaalin juna-asemalla, ja yksi heistä janoaa kostoa.

Margot Robbien ura on viime vuosien aikana lähtenyt nousuun. The Wolf of Wall Streetissä (2013) tekemänsä paljastelevan roolin ansiosta Robbiesta tuli tunnettu, minkä jälkeen hän on päässyt isoihin (vaikkakin kehnoihin) megaluokan tuotantoihin, kuten Tarzanin legendaan (The Legend of Tarzan - 2016) ja Suicide Squadiin (2016). Tänä vuonna hän sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden työstään I, Tonyassa (2017), minkä luulisi avaavan hänelle vielä enemmän ovia. Ovat alkavat kuitenkin sulkeutua, jos Robbie ei lue tarkemmin tarjottuja käsikirjoituksia läpi ja tee sopimuksia tällaiseen roskaan. Hänen lahjakkuutensa menee täysin hukkaan kamalan tekstin takia. Kun kaikki muu hänen ympärillään tuntuu epäonnistuvan, Robbien mystinen tarjoilijahahmo (vai onko hän sittenkin palkkamurhaaja... vai ilotyttö...) pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Onkin suuri sääli, että viime metreillä hahmo onnistutaan pilaamaan täysin ja monista voi tuntua siltä, että tässä katsotaankin Robbien Suicide Squad -hahmo Harley Quinnin soololeffaa.
     Simon Pegg tekee yllättäen yhden parhaista roolisuorituksistaan, minkä olen koskaan häneltä nähnyt. Komedioista tuttu Pegg siirtyy Terminalissa vakavampaan suuntaan, esittäessään vakavaa sairautta potevaa opettajaa. Robbien lisäksi myös Pegg pitää kiinnostusta yllä ja on ihan huvittavaa katsoa, kun opettaja pohtii tarjoilijan kanssa tapoja, millä masentuneen opettajan kärsimyksen saisi päätettyä kivuttomasti. Tämän takia minua oikein suoraan sanottuna vitutti, kuinka tämäkin suoritus heitetään täysin hukkaan, kun hahmo on pitänyt kirjoittaa todella typerästi. Peggin hahmon voisi poistaa elokuvasta, eikä se tekisi muuta kuin lyhentäisi katsojan kärsimystä.
     Välillä filmi seuraa myös kahta palkkatappajaa, Vinceä ja Alfredia, joita esittävät Dexter Fletcher ja Max Irons. Fletcherin näyttelemä Vince on vanhempi ja kokeneempi tappohommissa, kun taas Ironsin esittämä Alfred on nuori ja uudempi alalla. Siinä missä Vince kaivaa vähän väliä asettaan esille, Alfred ei vaikuta tappajalta, vaan nuorelta hölmöltä. Hahmojen välille on yritetty luoda hassua kemiaa, mutta myös pientä jännitettä, jolloin katsoja ei tietäisi, ovatko he oikeasti tovereita, vai aikeissa pettää toisensa. Tässä on kuitenkin epäonnistuttu, eikä tappajien pitkäveteinen tehtävä tunnu johtavan mihinkään kiinnostavaan.
     Elokuvassa nähdään myös itse Austin Powers, eli vihreän Shrek-jätin ääni, legendaarinen Mike Myers, jonka suosio tuntui katkenneen kuin seinään, herran tehdessä haukutun komedian The Love Guru (2008). Tällä filmillä Myers kai yrittää tehdä jonkinlaista uudelleennousua, mutten usko sen onnistuvan. Myers esittää terminaalissa työskentelevää, linkuttavaa talonmiestä, joka aina välillä ilmestyy paikalle. Tavallaan Myersin roolityö on yllättävän toimiva, mutta toisaalta koomisen kummallinen talonmies ei oikein istu elokuvaan. Hänen lisäksi leffassa esiintyy myös mm. Harry Potter -elokuvasarjasta (2001-2011) tuttu Matthew "Neville" Lewis ja Thomas Turgoose hölmöinä pikkurikollisina, jotka lähinnä vain ovat mukana elokuvassa. Ottaen huomioon, kuinka jokaisella tuntuu olevan kunnon tarkoituksensa lopun suuressa paljastuksessa, on kaksikko hieman turha lisäys.

On sinänsä outoa sanoa, että Terminal olisi läpimätä teos, sillä ei se oikeastaan ole sitä. Mutta samalla se on juurikin sitä. Filmistä löytyy erittäin mainioita näyttelijöitä, jotka tekevät oikein hyvät roolityöt. Mutta kuten jo sanoin, ne menevät täysin hukkaan huonosti kirjoitettujen hahmojen ja surkean tarinan takia. Samoin käy myös elokuvan tekniselle toteutukselle. Leffa on nimittäin visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Jokaisesta kuvasta on pyritty luomaan taideteos; ne on sommiteltu ja ennen kaikkea valaistu hyvin huolellisesti. Terminalista on yritetty tehdä jonkinlainen futuristinen noir-teos, jolloin sen synkkiä lavasteita valaisevat lähinnä taustoilla näkyvät kirkkaat neonvalot, mitkä saavat hahmot näyttämään pelkiltä silueteilta. Läpi elokuvan ihailin kuvaustiimin teknistä osaamista, vaikkakin usein se sai minut ajattelemaan, että katson äärimmäisen pitkää musiikkivideota, enkä kunnon leffaa. Kun filmi sisältää tällaista lahjakkuutta, on suorastaan rikollista, että se on tuhlattu tällaiseen roskaan. Ja tästä minä syytän ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Vaughn Steiniä.

Stein on nimittäin vain kopioinut kaikilta muilta ja yrittänyt hyödyntää varastamiaan asioita omassa tarinassaan. Hän on selkeästi innokas Quentin Tarantinon -fani, sillä Terminalista löytyy paljon samoja asioita kuin Tarantinon teoksista. Etenkin palkkatappajakaksikko Vincen ja Alfredin kohdalla on yritetty saada aikaiseksi Tarantino-henkistä duoa, minkä huomaa parhaiten heidän käymistään muka-nokkelista keskusteluista. Heidän yhteinen kohtauksensa Robbien esittämän tarjoilijan kuppilassa tuo helposti mieleen esimerkiksi Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), jonka kahden roolihahmon pohjalta tappajakaksikko on aivan varmasti luotu. Samanlaista muka-nokkelaa sanailua on elokuva täynnä, mutta toisin kuin Tarantino, Stein ei osaa kirjoittaa oikeasti nokkelaa dialogia, eikä edes kovin kiinnostavaa. Myös Terminalin leikkaustyyli, jossa jotkut kohtaukset katkaistaan lyhyeksi hetkeksi, jotta näytetään jotain, mikä tapahtui joskus aiemmin, on hyvin tarantinomaista. Tarantinon lisäksi Stein on ottanut mallia myös Blade Runnerista (1982) luodessaan filmin visuaalista tyyliä ja Sin Citystä (2005) luodessaan elokuvan karua maailmaa - jota ei valitettavasti avata tarpeeksi, jolloin se tuntuu lähinnä hukatulta mahdollisuudelta, mikä tekee leffasta entistäkin kehnomman. Elokuva on myös aivan täynnä viittauksia Lewis Carrollin "Liisa Ihmemaassa" -klassikkosatuun (1865), jopa raivostuttavuuteen asti.

Terminalin juonta on hyvin vaikea kertoa lyhyesti paljastamatta mitään, sillä hyvin pitkään tuntuu siltä, ettei siinä oikein ole mitään juonta; asioita vain tapahtuu. Palkkatappajat saavat tehtäväkseen murhata jonkun. Mutta miten kuolemaa tekevä opettaja liittyy asiaan, kun hän ei edes esiinny yhdessäkään kohtauksessa heidän kanssaan? Ja miksi Margot Robbien hahmo ilmestyy jatkuvasti kaikkialle? Stein on halunnut saada aikaiseksi mahdollisimman mysteerisen tarinan, mutta ei ymmärrä, että katsojan ei pitäisi vain haluta saada vastauksia kysymyksiinsä, vaan katsoja pitäisi saada oikeasti kiinnostumaan leffan tapahtumista. Pohjimmiltaan kyseessä on hyvin yksinkertainen kostotarina, mutta se ei ole riittänyt liian kunnianhimoiselle Steinille, joka yrittää pistää heti esikoisteoksellaan haisemaan. Yksinkertainen ja loppujen lopuksi hyvin typerä kostotarina on yritetty piilottaa mahdollisimman monimutkikkaan tarinankerronnan alle, jolloin filmi hyppii vähän väliä ajassa taaksepäin ja taas eteenpäin. Simon Peggin hahmo tuntuu olevan kirjoitettu mukaan ihan vain sen takia, jotta tarina olisi vieläkin monimutkaisempi ja mysteerisempi. Ja jotta elokuva olisi edes puolitoista tuntia pitkä. Yllättävän lyhyeksi leffaksi Terminal tuntuu kestävän ikuisuuden.

Läpi elokuvan tunteeni sitä kohtaan vaihtelivat hyvinkin voimakkaasti. Välillä ihailin sen visuaalista tyyliä, välillä taas inhosin sen ärsyttävän muka-nokkelaa kirjoitusta. Välillä viihdyin Robbien ja Peggin yhteisten kohtausten aikana, välillä taas pohdin, miten nämä asiat muka liittyvät toisiinsa. Paikoitellen pidin filmiä ihan menevänä yrityksenä, mutta suurimmaksi osaksi en voinut uskoa, kuinka huonoa leffaa katson. Viimeisen vartin aikana tulinkin siihen tulokseen, että Terminal on surkea. Älkää huoliko, en aio paljastaa loppua, mutta sanonpahan vain, että se on syvältä. Siis todella syvältä! Stein on yrittänyt saada aikaiseksi Christopher Nolanin tyylisen yllätyksen, mutta lopputulos tuntuukin M. Night Shyamalanin työltä hänen huonoimpana päivänään. Kaikesta monimutkikkuudesta huolimatta leffa ei onnistu pohjustamaan sen huipennusta tarpeeksi hyvin, jolloin viimeiset kymmenen minuuttia käytetään siihen, että hahmo selittää koko ilkeän suunnitelmansa toiselle hahmolle (ja samalla pöyristyneille katsojille) kuin mikäkin geneerinen Bond-pahis. Hahmo joutuu selittämään, koska Stein ei osannut kertoa asioita vaivihkaa läpi leffan. Siinä kohtaa minua ihan aidosti oikeasti raivostutti. Paskat tyylikkäästä kuvauksesta ja valaistuksesta, sekä osaavista näyttelijöistä - en ikinä anna anteeksi, kuinka typerän lopun Stein on roskaansa kirjoittanut. Se tuntui suorastaan henkilökohtaiselta luokkaukselta kaikkia elokuvan ystäviä kohtaan; etenkin kun Stein ei ole kirjoittanut loppuun vain yhtä isoa paljastusta, vaan kolme. KOLME! Kaksi niistä arvasin, mutta kolmas on niin osaamattomasti toteutettu, että sitä täytyy ihan selittää useiden minuuttien ajan.

Yhteenveto: Terminal on aivan järkyttävän huono elokuva, joka tuntuu jopa loukkaukselta kaikkia elokuvan ystäviä kohtaan. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs filmi futuristisen noir -henkensä ja taidokkaan kuvauksensa ansiosta. Tämän lisäksi näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi hyviä. Robbien suoritus on loppua lukuunottamatta erittäin mainio ja Pegg tekee parhaimman roolisuorituksen, minkä olen häneltä nähnyt. Kun filmi on tällä lailla täynnä talenttia, on raivostuttavaa, että ohjaajana ja käsikirjoittajana on toiminut täysin taidoton tyyppi. Vaughn Stein varastaa paljon muilta tekijöiltä, muttei osaa käyttää lainauksiaan läheskään niin hyvin kuin alkuperäiset tekijät. Muka-nokkela dialogi ei huijaa katsojaa luulemaan, että leffalla olisi jotain todellista sisältöä. Ja sillä ei ole mitään väliä, kuinka monta isoa käännettä loppuhuipennus tarjoaa, jos niitä ei osaa pohjustaa lainkaan. Stein on yrittänyt muuttaa hyvin yksinkertaisen tarinan liian monimutkikkaaksi, eikä hän ole tietenkään onnistunut pitämään pakettia kasassa. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä kamalaa esikoistyötä. Leffan hyvät puolet vain korostavat Steinin massiivista epäonnistumista ja toivon, ettei minun tarvitse enää koskaan nähdä hänen elokuviaan. Jos olet kiinnostunut kuvaajan tai valaisijan ammatista ja haluaisit päästä tekemään musiikkivideoita, kannattaa Terminal vilkaista sen visuaalisen puolen takia. Muuten suosittelen pysymään mahdollisimman kaukana tästä hirvityksestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Terminal, 2018, Beagle Pug Films, Hassell Free Productions, Highland Film Group, LuckyChap Entertainment, Pryton Cinema, RuYi Media, Subotica Entertainment

Arvostelu: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound - 1981)

TOPI JA TESSU

THE FOX AND THE HOUND

Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens
Pääosissa: Keith Coogan, Corey Feldman, Mickey Rooney, Kurt Russell, Jack Albertson, Jeanette Nolan, Pearl Bailey, Sandy Duncan, Pat Buttram, Dick Bakalyan, Paul Winchell ja John Fiedler
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Fox and the Hound, eli suomalaisittain Topi ja Tessu on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 24. osa. Elokuva perustuu Daniel P. Mannixin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Monta Walt Disneyn animaatioleffaa peräkkäin ohjannut Wolfgang Reitherman luki kirjan ja tiesi heti, että siitä saisi aikaiseksi oivan elokuvan. Suunnittelu lähti käyntiin 1977 ja animointi vuotta myöhemmin. Topi ja Tessu ilmestyi kesällä 1981 ja vaikka se oli menestys, kriitikot eivät olleet siitä innoissaan. Leffaa ei haukuttu, mutta se ei myöskään saanut erityisiä kehuja, vaan jäi monen mielestä vain "ihan mukavaksi perhefilmiksi". Itse näin elokuvan pariin otteeseen lapsena ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan, katsoessani sen ystäväni kanssa joulukuussa 2015. Silloin en ollut enää yhtä innoissani leffasta ja pidin sitä jopa aika tylsänä. Ostin sen kuitenkin seuraavana kesänä, kun keräsin Disneyn klassikoita Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, oli jälleen aika katsoa Topi ja Tessu.

Kettupentu Topi ja ajokoira-pentu Tessu muodostavat epätavallisen ystävyyden. Mutta mitä tapahtuu, kun he kasvavat ja Tessu koulutetaan metsästämään kettuja?

Topi-kettu on pentuna utelias ja leikkisä. Hän vain haluaa itselleen leikkikaverin, eikä voi ymmärtää, miksi hänen parhaan ystävänsä tarkoituksena olisi tappaa hänet. Huipputehokkaalla hajuaistilla varustettu Tessu-koira haluaisi myös leikkiä, mutta tietää, ettei hän saisi veljeillä ketun kanssa. Leffan aikana onkin haikeaa seurata, kuinka ystävykset pakotetaan toisiaan vastaan, vaikka he ovatkin toisilleen juuri sitä, mitä he tarvitsevat. Vaikka elokuvan nimi onkin Topi ja Tessu, ja alkupäässä hahmot tuntuvat olevan yhtä lailla päähenkilöitä, niin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmaksi Topin osa kasvaa ja sitä enemmän Tessun rooli pienenee. Leffa onkin enemmän Topin tarina, vaikka hauva onkin siinä huipputärkeässä roolissa. Pentu-Topin äänenä kuullaan Keith Coogan, kun taas aikuista Topia ääninäyttelee Mickey Rooney. Tessua taas esittävät Corey Feldman (pentu) ja Kurt Russell (aikuinen).
     Filmin ihmishahmoja ovat rakastava Hilma-täti (Jeanette Nolan), joka ottaa Topi-pennun hoitoonsa, kun hän löytää yksinäisen ketun aitansa läheltä, ja Tessun ärhäkkä omistaja Aatu Remunen (Jack Albertson), joka inhoaa kettuja, eikä voi siis sietää Topia. Omistajahahmot ovat mukavuusasteeltaan täysin ääripäät toisistaan, jolloin on selvää, miksi päähenkilöt kasvavat tietynlaisiksi persooniksi. Vaikka Aatu haluaakin saada Topin hengiltä, ei hän kuitenkaan täysin paha ole ja leffan aikana hän osoittaa rakastavansa koiriaan. Häneltä löytyy myös pari ihan huvittavaakin hetkeä.
     Topin ja Tessun lisäksi leffan eläinhahmoja ovat Aatun vanhempi ajokoira Pösö (Pat Buttram), hellä Pöllömuori (Pearl Bailey), kettutyttö Kiki (Sandy Duncan), sekä lintukaksikko Näpsä (Dick Bakalyan) ja Nakkeli (Paul Winchell). Pösöä on koulutettu koko ikänsä metsästämään kettuja, joten hänkään ei pidä Topista yhtään. Pöllömuori sen sijaan tuntuu vain Hilma-tädin eläinversiolta, joka huolehtii Topista metsässä. Pieni Näpsä ja pitkä Nakkeli nähdään pääasiassa jahtaamassa toukkaa, jonka he aikovat popsia aamupalaksi, mutta operaatio ei tunnu luonnistuvan ja tuo mukaan komediaa. Hahmojen tarkoitus onkin vain tuoda huumoria tarinaan.

Huumoria Topi ja Tessu tarvitseekin, sillä ilman Näpsää ja Nakkelia kyseessä olisi aika iloton elokuva. Heti leffan alussa päästään jännitykseen mukaan, kun metsästäjä (kenties Aatu) jahtaa kettuemoa, joka juoksee läpi metsän ja pysähtyy vasta Hilma-tädin tilalle. Sinne hän jättää pienen Topi-pentunsa turvaan ja jatkaa matkaansa. Kauas hän ei kuitenkaan ehdi, sillä metsästä kuuluu traaginen laukaus. Bambin (1942) nimikkohahmon äidin kuoleman surullisuutta tämä ei saavuta, sillä hahmoa ei ehtinyt tuntea lainkaan, mutta kyseessä on silti voimakas ja Disneyltä hyvin erilainen tapa aloittaa lastenelokuva. Elokuvassa on muitakin koskettavia menettämisen hetkiä, joista ikävimmältä tuntuu se, kun Tessu-pentu lähtee Aatun ja Pösön kanssa kauas metsästämään ja kun he palaavat, ovat Topi ja Tessu jo aikuisia, eivätkä he enää voi olla lainkaan tekemisissä keskenään. Ystävyys on vahva teema läpi elokuvan, mutta sitä ei esitetä tavallisin tavoin, mitä lastenleffoissa on totuttu näkemään, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Elokuvan ensimmäinen kolmasosa on käytetty pääkaksikon esittelyyn ja heidän ystävyytensä muodostumiseen. Pentujen leikkimistä on mukava seurata ja sitä voisikin katsoa koko leffan ajan. Kun Tessu tulee aikuisena takaisin, aiheuttaa pahaa mieltä nähdä, miten Topi yrittää olla taas ystävänsä kanssa, mutta se ei olekaan mahdollista. Hieman yli puoleen väliin asti teos on todella hyvä, mutta valitettavasti sen jälkeen se alkaa hidastella ja muuttuu välillä hieman pitkäveteiseksi. Vaikka kettutyttö Kikin ilmestyminen mukaan tarinaan on kiva juttu Topille, kiinnostaisi katsojana seurata vain ystävyysteemaa, ilman ylimääräisiä rakastumisia. Loppuhuipennuksesta on onneksi saatu mainio ja hieman jopa jännittävä. Viimeinen kohtaus tuntuu valitettavasti liian lapsiystävälliseltä verrattuna aiempiin tapahtumiin, mutta sen kyllä ymmärtää, sillä lapsikatsojiahan tätä tehdessä on mietitty. Tai no, vaikka filmi kertookin tarinaa puhuvista eläimistä, on se tarinana kuitenkin enemmän aikuisille tehty, eivätkä lapset välttämättä edes saa siitä muuta irti kuin suloiset eläimet ja muutamat Näpsän ja Nakkelin hassuttelut. Aikuiset saattavat jopa miettiä tarinan vertauskuvana sille, että kahden eri uskonnon edustajat ystävystyvät, mutteivät voi sukujensa vakaumusten vuoksi olla yhdessä.

Topi ja Tessu ei ole musikaali, mutta mukana on kuitenkin muutama laulu, joista kolme ("Best of Friends", "Lack of Education" ja "Appreciate the Lady") laulaa Pöllömuori. Aatu hoilaa todella lyhyen, mutta viihdyttävän "A Huntin' Manin". Mukana on myös surullinen "Goodbye May Seem Forever". Valitettavasti laulut eivät ole muistettavia, vaikka ne toimivatkin pääasiassa ihan kivasti leffan aikana. Filmi on animoitu kuitenkin hyvin. Eläimissä on selkeää Disney-tyyliä, joka toimii aina. Taustat ovat usein maalaukselliset, mikä tuo oman miellyttävän lisäyksen visuaaliseen tyyliin ja sopii teokseen oivallisesti. Ohjaajakolmikko Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Bermanille ja Richille tämä on esikoisohjaus, mutta Stevens toimi ohjaajana jo Pelastuspartio Bernard ja Biancassa (The Rescuers - 1977). Berman on toiminut Disneyllä aiemmin kirjoittajana ja animaattorina, kun taas Stevens on tehnyt jälkimmäistä.

Leffa ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne., mutta noin puolessa välissä nähtävässä sadekohtauksessa puun oksaa pitkin juoksee orava, joka näyttää täysin Miekka kivessä -leffan (The Sword in the Stone - 1963) Artulta oravamuodossaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vain epätavallisista eläinystävistä kertova "Unlikely Friends" -pätkä, joka olisi mielenkiintoinen ilman rasittavaa selostajaa.

Yhteenveto: Topi ja Tessu on hyvä elokuva, joka on paljon surullisempi kuin lastenleffat yleensä. Huumoria ei ole mukana paljoa ja vaikka Näpsä ja Nakkeli tuovat oman keventävän lisäyksensä, ei filmin aikana saa nauraa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffassa käsitellään ystävyyttä tavoilla, joita ei lastenelokuvissa ole totuttu näkemään. Sen tarina on mielenkiintoinen ja tekee pahaa nähdä, miten ystävykset pakotetaan vihaamaan toisiaan. Topi ja Tessu ovat mainiosti kirjoitetut hahmot, vaikka hieman harmittaakin, miten pieni rooli jälkimmäisellä on loppupäässä tarinaa. Mukaan tungettu romanssi tuntuu ylimääräiseltä ja sen voisi poistaa kokonaan. Laulut toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Animointi on oivallista. Suosittelen katsomaan Topin ja Tessun, vaikkei lapsia löytyisikään, sillä se on enemmän koskettava draama kuin lasten eläinseikkailu. Lasten täytyy tämä silti tietty nähdä, mutta vasta ala-asteiässä, jotta he ymmärtävät paremmin teemojen merkitystä, josta kannattaa keskustella heidän kanssaan. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Topi ja Tessu 2 (The Fox and the Hound 2) vuonna 2006, mutta se ei saanut hyviä arvioita, enkä ole sitä vielä nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fox and the Hound, 1981, Walt Disney Productions

Arvostelu: Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018)

JURASSIC WORLD: KAATUNUT VALTAKUNTA

JURASSIC WORLD: FALLEN KINGDOM

Ohjaus: J. A. Bayona
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Justice Smith, Daniella Pineda, Rafe Spall, James Cromwell, Toby Jones, Ted Levine, Geraldine Chaplin, B. D. Wong ja Jeff Goldblum
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva Steven Spielbergin dinosauruselokuva Jurassic Park (1993) oli ilmestyessään maailman menestynein elokuva, mitä myös kriitikot arvostivat, joten jatkoahan sille tehtiin. Sen jatko-osa Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä, mutta tarinaa päätettiin silti jatkaa vielä ja Jurassic Park III ilmestyi vuonna 2001. Kolmas osa menestyi aika kehnosti, eikä se muutenkaan saanut positiivista vastaanottoa, jolloin neljättä osaa ei tehty, kuten oli alunperin suunniteltu. Monet uskoivat Jurassic Park -tarinan jo kuolleen sukupuuttoon, kunnes vuonna 2015 se heräsi takaisin henkiin Jurassic Worldin voimalla, joka nousi siihen aikaan maailman kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi, eikä ollut epäilystäkään, etteikö se saisi jatkoa. Sarjan viidennen osan teko lähtikin liikkeelle hyvin nopeasti, kun Jurassic World oli todettu hitiksi. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2017 ja vihdoin Jurassic World: Fallen Kingdom, eli suomalaisittain Jurassic World: Kaatunut valtakunta on saanut ensi-iltansa - tai no, ainakin meillä Suomessa, Yhdysvallat joutuvat odottamaan filmiä vielä yli viikon! Omasta mielestäni Jurassic World on ongelmistaan huolimatta aivan huikeaa kesäviihdettä, minkä ansiosta leffa nousi omalle suosikkilistalleni vuoden 2015 elokuvista. Olinkin siis innoissani, kun kuulin jatko-osasta. Innostukseni katkesi kuitenkin lähes totaalisesti, kun näin leffan trailerin. Se ei herättänyt minussa oikein mitään tunteita, kuten eivät tehneet sen jälkeenkään ilmestyneet mainokset. Vasta keväällä innostukseni palaili, kun näin alkuperäisen Jurassic Parkin elokuvateatterissa, mikä oli mielestäni upea kokemus. Katsoin myös sen jatko-osat ja vaikka Jurassic Park III tuttuun tapaansa latisti tunnelmaa, sai Jurassic World minut jälleen innostumaan dinosaurusseikkailusta ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan Jurassic World: Kaatuneen valtakunnan yhdessä tyttöystäväni ja sarjaa rakastavan ystäväni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park, Kadonnut maailma - Jurassic Park, Jurassic Park III ja Jurassic World!

Dinosaurussaari Isla Nublarin tulivuori on purkautumassa. Claire ja Owen palaavat takaisin saarelle pelastamaan dinosaurukset, ennen kuin ne jäävät virtaavan laavan alle.

Chris Pratt nähdään toistamiseen Owen Gradyna, joka lähtee tehtävään mukaan saadakseen velociraptor-toverinsa Bluen pelastettua. Owenin ja Bluen välistä "suhdetta" vahvistetaan lisää esimerkiksi näyttämällä videopätkiä ajasta, jolloin Blue oli vielä ihan pienokainen koulutettavana. Tämä myös saa Bluen näyttämään oikealta hahmolta elokuvassa, eikä vain eläimeltä tai hirviöltä, mitä täytyy pelätä. Tuttuun tapaansa Pratt huokuu karismaa ja osoittaa jälleen olevansa loistovalinta megaleffan pääosaan. Sen lisäksi, että on hienoa nähdä, kuinka rohkeasti Owen kohtaa vaaroja, on myös hienoa nähdä niitä hetkiä, jolloin Oweniakin oikeasti pelottaa. Ainoa harmi Owenissa on, että hahmo on aika lailla täysin samanlainen kuin edellisessä osassa, eivätkä Jurassic Worldin tapahtumat ole vaikuttaneet häneen näkyvästi.

Sen sijaan Bryce Dallas Howardin näyttelemä Claire on lähes täysin eri henkilö kuin viimeksi. Jurassic Worldin aikana Claire muuttui tympeästä bisnesnaisesta dinosauruksia arvostavaksi ja sydämelliseksi persoonaksi. Hahmo johtaa tällä kertaa liittoa, joka yrittää keksiä, miten dinosaurukset saisi turvaan. Tämä saa katsojan Clairen puolelle alusta alkaen, etenkin kun Claire on tällä kertaa ymmärtänyt jättää korkokengät kotiin. Howard on mainio osassaan, kenties jopa parempi kuin edellisessä elokuvassa.
     Clairen johtaman liiton työntekijöistä kaksi lähtee Isla Nublarille mukaan; Daniella Pinedan esittämä Zia ja Justice Smithin näyttelemä Franklin... ja elokuva pärjäisi ihan hyvin ilman heitä, sillä hahmot ovat lähinnä ärsyttäviä. Franklin on nörtti pelkuri, minkä vitsi katoaa hyvin nopeasti ja dinolääkäri Zia taas on täysi vastakohta ollessaan itsepäinen. Sekä Pineda että Smith vetävät roolinsa pienesti yli, jolloin he eivät tunnu todellisilta ihmisiltä, vaan heillä on vain pyritty luomaan hieman huumoria mukaan. Onhan se ensimmäisellä kerralla hupaisaa, kun Franklin kirkaisee kuin pikkutyttö, mutta jossain kohtaa aloin vain toivoa, että hahmo päätyisi Tyrannosauruksen kitaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat aikoinaan Hammondin kanssa dinoja suunnitellut iäkäs herra Lockwood (täydellisesti osaansa sopiva James Cromwell), hänen korkeassa asemassa toimiva avustajansa Eli Mills (laimeasti näyttelevä Rafe Spall), Lockwoodin lapsenlapsi Maisie (kelpo lapsinäyttelijä Isabella Sermon), Maisien hoitaja Iris (itse legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine Chaplin), saarelle mukaan lähtevä soturi Wheatley (Ted Levinen taidot eivät pääse esille huonosti kirjoitetun hahmon takia), sekä rahan perässä kulkeva Gunnar Eversol (oudon hömelösti näyttelevä Toby "kotitonttu Dobby" Jones). Mielestäni nuoret aikuiset Pinedan ja Smithin olisi voinut lähestulkoon poistaa kokonaan filmistä myös sen takia, että paljon nuorempi Isabella Sermon tekee parempaa työtä kuin kumpikaan heistä.
     Leffassa nähdään myös alkuperäisestä Jurassic Parkista tutut B. D. Wong tohtori Wuna ja Jeff Goldblum Ian Malcolmina, jonka osuudella ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä tarinan kannalta.

Jos Jurassic World toisti tarinassaan asioita Jurassic Parkista (hahmot päätyvät dinosaurussaarelle, dinot pääsevät vapaiksi ja loppuleffa on taistelua henkiinjäämisestä), toistaa Jurassic World: Kaatunut valtakunta asioita Kadonnut maailma - Jurassic Parkista. Hahmot palaavat dinosaurussaarelle pelastusoperaation takia ja dinot päätetään tuoda mantereelle turvaan... mikä ei voi olla suuri paljastus sanoa, ettei tämä ole kovin hyvä idea. Jurassic Worldin tavoin myös Kaatuneessa valtakunnassa on selkeitä viittauksia alkuperäiseen elokuvaan, mutta tällä kertaa viittaukset ovat hieman hienovaraisempia. Hahmot eivät vahingossa löydä ikonisia yönäkölaseja tai "When dinosaurus ruled the Earth" -lakanaa, jotka olivat omalla tavallaan mahtava tapa yhdistää nämä uudet filmit alkuperäiseen, mutta samalla niitä tungettiin hieman liikaa katsojan naamalle. Tällä kertaa viittaukset liittyvät lähinnä pieniin hetkiin, jotka ovat samanlaisia kuin alkuperäisessä filmissä - etenkin yksi kohtaus, jossa lapsi yrittää piiloutua dinosaurukselta, on hauskasti lainattu Jurassic Parkista. Tämän lisäksi jotkut dinot poseeraavat hetken ikonisissa asennoissaan. Harmillisesti paikoitellen tietyt tutut tarinaelementit tekevät muutamista paljastuksista hyvin ennalta-arvattavia, varsinkin parin hahmon kohdalla. En usko, että monille tulee yllätyksenä, kuka tai ketkä ovat filmin ihmisroistot...

Vaikka dinosaurusten vieminen pois saarelta kuulostaa Kadonnut maailma - Jurassic Parkin kopioimiselta, on toteutus loppujen lopuksi hyvin erilainen. Olin itse asiassa erittäin yllättynyt siitä, millainen filmin toinen puolikas on. Elokuvan ohjauksesta vastaa tällä kertaa espanjalainen J. A. Bayona, joka on tunnettu lähinnä hänen kauhuelokuvastaan Orpokoti (El Orfanato - 2007). Bayona selkeästi näki dinosauruksissa hirviömäisen kauhupuolen, sillä elokuvan toinen puolisko muuttuu aika lailla puhtaaksi kauhuleffaksi. Kauhukuvastoa on mukana niin paljon ja leffa on niin täynnä erittäin toimivia äkkisäikäytyksiä, että vanhempien kannattaa miettiä hetki, voiko lastaan viedä katsomaan elokuvaa. Jos minä olin koko toisen puolikkaan ajan paikoillani jännityksestä, voi tämä olla jopa traumaattinen kokemus joillekin muksuille. Kyseessä on ehdottomasti sarjan synkin ja karmivin osa tähän mennessä - jo filmin piinaava aloitus osoittaa tämän. Kauhumeininki ei ole kuitenkaan missään nimessä huono asia; se on aivan mahtavasti toteutettu! Bayona on hoitanut hommansa niin taidokkaasti, ettei leffan edes tarvitse näyttää verta, jotta tilanteet ovat ahdistavia tai pelottavia. Toisesta puoliskosta kyllä huomaa, minkä takia Bayona suostui tekemään leffan, sillä siitä löytyy niin paljon intohimoa projektia kohtaan.

Valitettavasti siinä, missä toisesta puolikkaasta näkee, että tämän Bayona on halunnut tehdä, ensimmäisestä puolikkaasta näkee, että Bayonaa ei niinkään kiinnosta itse Isla Nublar -saari. Vaikka ensimmäisestakin tunnista löytyy oivallisia hetkiä ja jännitystä, tuntuu se hieman laahaavalta ja innottomalta. On karua nähdä, millaiseksi Jurassic World -puisto on muuttunut, mutta itse tulivuoren purkautuminen oli jo niin kulutettu loppuun trailereissa, ettei siitä löytynyt itselleni mitään jännitettä (elokuvan trailerit ovat muutenkin hyvin paljastavia, joten pysykää niistä erossa!). Ensimmäisen tunnin ajan huomasin vähän väliä miettiväni, milloin elokuva lähtisi oikeasti käyntiin ja minua harmittikin, että se tapahtui vasta puolen välin jälkeen. Ja vaikka pidinkin erittäin paljon toisesta puoliskosta ja sen kauhuhengestä, ihan viimeiset minuutit jättivät minut kylmäksi. Olin jo etukäteen pelännyt, että tapahtumat tulisivat johtamaan tiettyyn lopputulokseen ja niinhän siinä sitten kävikin. Mitään paljastamatta sanon, että tarina jää selkeästi auki, eikä ihme, että seuraavan osan ensi-iltapäivä onkin jo asetettu kesälle 2021. Vaikken lopusta täysin innostunutkaan, jään silti mielenkiinnolla odottamaan, mitä sarjan seuraava osa tulee tarjoamaan...

Sen lisäksi, että Bayona hallitsee kauhun, hän hallitsee myös muitakin tunteita... ainakin melkein. Huumoripuoli leffassa ei oikein toimi, eikä mukana ole samaa seikkailuhenkeä kuin viime filmissä, mutta surullisemmat hetket ovat mainioita. Mukana on yksi sydäntäsärkevän koskettava ja vaikuttava hetki, minkä uskon jäävän elämään sarjan fanien keskuudessa. Vaikka tätä hetkeä on kauheaa katsoa, on siinä samalla jotain hyvin kaunista. Upeaa työtä Bayonalta! Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan ohjannut Colin Trevorrow, sekä edellisen osan kirjoittanut Derek Connolly ja he ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Ainoa todellinen ongelma on, kuinka leffassa esitellään erästä hahmoa koskeva sivujuoni, joka on todella tökerösti tungettu mukaan ja jäinkin pohtimaan, miten tätä viedään eteenpäin seuraavassa leffassa. Tai lähinnä pohdin, saako seuraava leffa idean tuntumaan vähemmän typerältä.

Tekniseltä puoleltaan Jurassic World: Kaatunut valtakunta on huikea taidonnäyte. Kyseessä on ehdottomasti parhaiten kuvattu Jurassic-leffa; niin monta huikaisevan lumoavaa kuvaa on päässyt mukaan. Ehdoton suosikkikuvani sisältää dinosauruksen kiipeilemässä katolla, samalla kun kamera kääntyy hitaasti oikeinpäin. Bayona ei onneksi leikkaa tiivistunnelmaisten kohtausten sisällä useaan kertaan, vaan pyrkii näyttämään mahdollisimman paljon pitkillä otoksilla sekä laajoilla kuvilla, oikein korostaakseen visuaalista osaamistaan. Tämän lisäksi valaistus on myös täydellistä. Vaikka filmissä esitellään turhankin monta dinoa samalla tavalla nopeiden välähdysten kautta, on efekti aivan mahtava. Digiefektit ovat tietysti erinomaiset, mutta on myös hienoa huomata, kuinka paljon dinosauruksia on toteutettu roboteilla. Etenkin häkissä nukkuva Tyrannosaurus Rex on mielettömän taidokkaasti tehty, ja se näyttää ja tuntuu todelliselta eläimeltä. Lavastus-, maskeeraus- ja puvustustiimit ovat kaikki tehneet loistotyötä, minkä lisäksi äänitehosteet ovat pelkkää nannaa korville aina dinojen äänistä Michael Giacchinon säveltämiin eeppisiin musiikkeihin asti. Ainoa ikävä huomautus tekniseltä puolelta koskee elokuvan leikkausta. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää hieman, olisi parissa kohtaa voitu katsoa jatkumoa tarkemmin. Parissa kohtaa nimittäin nähdään sama tapahtuma kaksi tai jopa kolme kertaa uudestaan eri kulmista kuvattuna. Jotkut eivät tätä huomaa, mutta itselläni se rikkoi hieman elokuvan kuljetuksen luontevuutta.

Yhteenveto: Jurassic World: Kaatunut valtakunta on hitaasta alustaan huolimatta erittäin mainio elokuva, joka jättää katsojan odottamaan seuraavaa osaa. Alusta alkaen leffasta voi huomata, että sen puikoissa toimii kauhutekijä, sillä niin karmivia, ahdistavia ja jopa piinaavia tilanteita ohjaaja J. A. Bayona on saanut mukaan. Elokuvan toinen puolisko onkin aika lailla puhdasta kauhua, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni. Onkin siis harmi, että leffa aidosti käynnistyy vasta puolen välin jälkeen. Vaikka saariosuus on pääasiassa oivallinen, ei se onnistu vielä nappaamaan mukaansa kunnolla. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin pelkkää silmäkarkkia alusta loppuun. Kuvaus ja efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne osoittavat, kuinka taidokas visuaalinen tekijä Bayona on. Hän on myös onnistunut luomaan koko sarjan koskettavimman hetken, joka varmasti särkee monen katsojan sydämet. Sen takia minua jäikin harmittamaan käsikirjoituksen outoilut, sekä muutamat kehnosti kirjoitetut hahmot, jotka olisi voinut poistaa kokonaan tai muokata huomattavasti. Muuten näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä - etenkin Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard, minkä lisäksi Isabella Sermon on oiva löytö. Jeff Goldblumin tunkeminen mukaan on aika tarpeetonta ja uskon, että hänen osuutensa tuottaa lähes kaikille pettymyksen. Suosittelen silti Jurassic World: Kaatunutta valtakuntaa lämpimästi kaikille sarjan faneille; käykää katsomassa elokuva mahdollisimman suurelta kankaalta! Vaikka mielestäni Bayona on taidokkaampi ohjaaja kuin edeltäjänsä Colin Trevorrow, pidän silti edellisestä Jurassic Worldista enemmän ja olen iloinen, että Trevorrow palaa takaisin ohjaamaan seuraavan osan, sillä en usko, että Bayona hallitsisi niin massiivista huipennusta, millaista elokuva lupailee seuraavan osan tarjoavan... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ign.com
Jurassic World: Fallen Kingdom, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Legendary Entertainment, Apaches Entertainment, Perfect World Pictures

Arvostelu: Paluu tulevaisuuteen osa II (Back to the Future Part II - 1989)

PALUU TULEVAISUUTEEN OSA II

BACK TO THE FUTURE II

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Lea Thompson, Thomas F. Wilson, Elisabeth Sue, Jeffrey Weissman, James Tolkan ja Flea
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1985 ilmestynyt aikamatkustuselokuva Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, mikä tarkoitti tietenkin, että jatkoa olisi luvassa. Ohjaaja Robert Zemeckis ja kirjoittaja Bob Gale loivat jatkumon seikkailulle ja päätyivät lopulta tekemään samalla myös sarjan kolmannen osan. Tuotantosyistä kolmannen leffan kuvaukset alkoivat jo, kun toisen osan kuvaukset olivat vielä käynnissä. Muutamia ongelmia syntyi, sillä pari tärkeää näyttelijää eivät palanneet rooleihinsa, minkä takia täytyi keksiä jotain heidän korvaamiseksi. Lopulta kuitenkin Back to the Future Part II, eli suomalaisittain Paluu tulevaisuuteen osa II, sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1989 ja edellisen osan suosion takia se oli yksi vuoden odotetuimmista elokuvista. Leffa olikin vuoden kolmanneksi menestynein elokuva, Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) ja Batmanin (1989) jälkeen. Kriitikot eivät kuitenkaan olleet samalla lailla innoissaan, eikä Paluu tulevaisuuteen osa II saanut yhtä positiivista vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse näin elokuvan kahden muun osan kanssa lapsena, kun sain koko trilogian omakseni. Innostuin jutusta ja olen nähnyt elokuvat useasti uudestaan. Viimeksi katsoin ne lokakuun 21. päivänä 2015, mikä on juuri se päivä, johon päähenkilöt Marty ja Doc matkaavat tässä elokuvassa. Vaikka katsoinkin leffat yksin, oli se silti hieno kokemus, kun pystyi vertaamaan, millainen kyseinen ajankohta oli oikeasti verrattuna elokuvassa näytettyyn vuoteen 2015. Kun alkuvuodesta 2017 mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Paluu tulevaisuuteen -leffat ilmestyivät ensimmäisten joukossa mieleeni. Keväällä koittikin aika katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paluu tulevaisuuteen!

Marty McFlyn ja tohtori Emmett Brownin täytyy matkata tulevaisuuteen auttaakseen Martyn poikaa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetusti, jolloin kaksikko joutuu seikkailemaan muissakin ajoissa, sekä vaihtoehtoisessa todellisuudessa...

Marty McFlyta näyttelevä Michael J. Fox on edelleen aivan mahtava roolissaan. Jos 1950-luku tuotti Martylle hämmästystä, niin tämä seikkailu voi helposti pistää Martyn pään täysin sekaisin. Foxin ilmeet ovat jälleen todella mainioita, etenkin Martyn ihmetellessä tulevaisuutta ja muita outouksia, joita aikamatkustelu voi aiheuttaa. Marty on itsevarmempi kuin aiemmin, eikä anna kenenkään pitää häntä pelkurina, mikä aiheuttaa hänelle ongelmia. Tulevaisuuskohtauksissa Michael J. Fox esittää Martyn lisäksi myös Martya vanhana, sekä Martyn poikaa ja tytärtä.
     Christopher Lloyd on jälleen loistava tohtori Emmett Brownina, eli Docina ja on hienoa nähdä vihdoin kunnolla se versio hahmosta, joka tietää aikamatkustuksesta paljon. Näin Doc voi olla seikkailussa paljon tietävämmin mukana ja hänen osuuttaan on kasvatettu hieman, mistä pidän kovasti, Docin ollessa erittäin mainio hahmo. Doc on jopa ehkä leffan hauskin hahmo, etenkin alkupuolella, jolloin Lloyd pääsee tosissaan loistamaan hassujen ilmeidensä ja oudon vaatetuksensa kanssa. Hänellä on esimerkiksi läpinäkyvä kravatti, jonka merkitystä saattaa miettiä leffan aikana useasti.
     Lea Thompson esittää taas Martyn Lorraine-äitinä, joka nähdään tulevaisuuskohtauksessa mummona, minkä lisäksi hahmo nähdään myös parina muunakin erilaisena versiona. Thompson suoriutuu tässäkin hienosti Lorrainen roolista. Hahmon tietää samaksi, vaikka eri aikakausien versiot hahmosta ovat erilaiset. Myös Martyn George-isä on mukana leffassa, mutta paljon pienemmässä roolissa, sillä ensimmäisessä osassa hahmoa näytellyt Crispin Glover ei suostunut jatkamaan hahmon esittämistä. Tässä leffassa Georgea esittää Jeffrey Weissman, joka on maskeerattu näyttämään Gloverilta.
     Thomas F. Wilsonin esittämä Biff Tannen on mukana tässäkin osassa ja hänet nähdään todella erilaisina versioina elokuvan aikana. Leffassa on mukana jopa neljä eri versiota Biffistä! Niiden lisäksi Wilson esittää myös Biffin lapsenlasta, Griff Tannenia, joka on samanlainen kiusaaja kuin isoisänsä. Wilson pääsee loistamaan edellistä osaa paremmin ja on todella upeaa, miten Biffistä on tehty niin erilaisia, mutta silti niin samanlaisia hahmoja.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Martyn tyttöystävä Jennifer (jonka näyttelijä vaihtui Claudia Wellsista Elisabeth Shuehun) ja rehtori Strickland (James Tolkan). Uutena hahmona esitellään lyhyesti Needles (Flea), joka aiheuttaa vanhalle Martylle ongelmia tulevaisuudessa. Hauskana faktana, että leffa sisältää Taru sormusten herrasta -tähti (The Lord of the Rings - 2001-2003) Elijah Woodin ensiesiintymisen. Hänet voi nähdä lyhyesti tulevaisuusosion kasarikahvilakohtauksessa.

Paluu tulevaisuuteen osa II on suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle. Niinkin suoraa, että elokuva alkaa edellisen osan loppukohtauksella, jossa Doc saapuu hakemaan Martyn ja Jenniferin mukaansa vuoteen 2015. Kohtaus on erittäin vakuuttavasti toteutettu, sillä Jenniferin näyttelijän vaihduttua koko kohtaus täytyi kuvata uudestaan ja se on saatu näyttämään lähes identtiseltä, paria uutta kuvaa lukuunottamatta. Leffa lähteekin välittömästi käyntiin turhia jahkailematta ja tarina kulkee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet ensimmäisen osan. Seikkailun alkaminen välittömästi on mainio ratkaisu, sillä siten elokuvan alussa ei ole lainkaan odottelua. Tulevaisuusosiota, eli vuotta 2015 on nykypäivänä hauskaa katsoa, sillä se ei ole enää tulevaisuutta, vaikka siltä se tosiaan vaikuttaa. Paluu tulevaisuuteen osa II:n 2015 sisältää nimittäin lentäviä autoja, leijuvia skeittilautoja, hologrammeja, sekä erittäin kummallisen pukeutumistyylin. Vaikka monet asiat on saatu mahdollisimman futuristisiksi, niin leffan tulevaisuus on silti jotenkin todella kasaria, mikä on ihan hauskaa. Jotkut tulevaisuusjutut ovat kyllä tapahtuneet, eivät tosin täysin samalla lailla. Vaikka vielä ei ole ilmestynyt "Tappajahai 19"-leffaa, niin 3D-elokuvat ja jatko-osat ovat nykyään suosiossa, minkä lisäksi on esimerkiksi mahdollista soittaa videopuheluita. Monet varmaan toivoisivat, että lentävät autot toteutuisivat ja voisivathan ne olla ihan siistejä, mutta kaikkein eniten toivoisin kuitenkin, että elokuvan pikanopeudella valmistuvat, suurentuvat minipizzat olisivat todellisia.

Leffa on loistava esimerkki siitä, mitä jatko-osan täytyy tehdä: luoda tuttuun maailmaan uutta, pitäen tunnelman samanlaisena, jotta tietää katsovansa samaa sarjaa. Elokuvan pitää olla sekä erilainen että samanlainen kuin edeltäjänsä, muttei liian erilainen, eikä liian samanlainen. Aikamatkustus on jo tuttu asia edellisestä osasta, mutta tällä kertaa mennäänkin sinne, jota hahmot eivät ole kokeneet vielä, eli tulevaisuuteen. Tämän lisäksi elokuvassa esitellään vaihtoehtoinen todellisuus, eli mitä tapahtuu, jos aikajatkumoa muuttelee liikaa? Seurauksena voi olla täysin erilainen maailma. Vaihtoehtoinen todellisuus on erinomainen laajennus elokuvasarjan maailmaan, joka luo täysin uudenlaiset paineet päähenkilöiden seikkailun onnistumiselle. Erittäin hienoa on, että leffassa nähdään myös edellisen elokuvan tapahtumia vuodesta 1955, mutta eri näkökulmista kuin aiemmin. Tämä osio leffasta on ennennäkemätöntä, eikä samanlaista olla nähty kovin montaa kertaa jälkeenpäin. Edellisen osan tapaan loppuhuipennukseen on saatu todella mainio jännite, minkä lisäksi jännitystä löytyy muutenkin läpi elokuvan. Mukana on jälleen hienoja hetkiä, sekä huumoria, mikä oli yksi edellisen osan onnistuneimmista asioista. Edellisestä osasta on tuotu mukaan tuttuja juttuja, kuten kohtauksia ja repliikkejä pienillä muutoksilla. Mukana on esimerkiksi ensimmäisestä osasta tuttu kohtaus, jossa Marty herää sängystä ja juttelee unisena äitinsä kanssa, luullen nähneensä unta, mutta pätkää on muuteltu, jotta se sopisi tähän tarinaan. Katsojalle on kuitenkin hauskaa, kuinka selkeitä kohtia on saatu siirrettyä erilaisiin tilanteisiin, jolloin niistä näkee uusia puolia. Mukana on myös Biffin ja Martyn välistä uhoamista, jännittävä takaa-ajo ja kuppilassa Pepsin tilaamista, minkä lisäksi Marty sanoo usein "Käheetä!" ja Doc toistelee lausahdusta "Hyvät hyssykät!"

Paluu tulevaisuuteen osa II ei kuitenkaan ole läheskään yhtä hauska kuin ensimmäinen elokuva, eikä sitä olla selkeästi edes tavoiteltu. Tulevaisuusosio on vielä koominen, huvittavien vempaimien ja outojen asioidensa takia, mutta vaihtoehtoisen todellisuuden myötä elokuva muuttuu synkemmäksi. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi elokuvan, mutta se on vakavampaa ja jollain tavalla myös hieman karmivampaa. Tavallaan synkempi lähestymistapa toimii ja tuo uutta tuulahdusta sarjaan, mutta samalla jää myös todella kovasti kaipaamaan edellisen osan kevyempää henkeä. Tämän takia Paluu tulevaisuuteen osa II ei saavuta edeltäjänsä hienoutta, vaan on hieman heikompi. Kyseessä on silti todella mainio teos, joka jatkaa tarinaa mielenkiintoisilla tavoilla eteenpäin, eikä päästä koskaan otteestaan. Leffassa ei edes ole kovin paljoa hengitysvaraa, sillä päähenkilöt pistetään vaikeasta tilanteesta seuraavaan heti, kun yksi asia on ratkennut. Tämän takia Martyn ja Docin täytyy tehdä kaikkensa onnistuakseen, jolloin katsojat pääsevät läpi leffan jännittämään, miten käy?

Ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Robert Zemeckis, joka selkeästi tietää, kuinka jännitys luodaan. Hänen olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, että monet innostuivat sarjasta kevyen hengen takia, joten tässäkin osassa pitäisi olla enemmän huumoria. Kuitenkin Zemeckisin ja Galen käsikirjoitus toimii, vaikka tarinasta voikin löytää aukkoja, mutta niin ei voi olla käymättä aikamatkustuskertomusten parissa. Paluu tulevaisuuteen osa II on hyvin kuvattu leffa, kuten myös mainiosti leikattu. Lavasteet ovat jälleen hienot, varsinkin kun pääsee näkemään tuttuja paikkoja eri tavoilla lavastettuina. Maskeeraustiimi on onnistunut toistamiseen, saadessaan näyttelijät näyttämään selkeästi erilaisilta, mutta selkeästi samoilta. Varsinkin Thomas F. Wilsonin esittämien Biffin ja Griffin kohdalla maskeeraus on erinomaisesti toteutettu. Puvustustiimi on päässyt hassuttelemaan tulevaisuusasujen kanssa ja vaikka monet puvut ovat ihan lystikkäitä, niin mukana on myös tyhmällä tavalla hölmöjä asusteita. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa mainiot. Vaikka taustakankaan käytön huomaa - etenkin tulevaisuusosiossa - niin mukana on paljon tyylikkäitä efektejä, kuten lentävät autot. Hienoin efekti kuitenkin elokuvassa on, kuinka sama näyttelijä on saatu moneen kertaan samaan kuvaan esiintymään. Tulevaisuusosiossa nähdään nimittäin Michael J. Fox esittämässä sekä vanhaa Martya, Martyn poikaa että Martyn tytärtä ja kaikki kolme näkyvät samanaikaisesti ruudulla, minkä lisäksi he vielä juttelevat toisilleen ja koskevat toisiaan! Nykyään tällainen on helppoa huipputietokoneiden kanssa, mutta 1980-luvulla tällaisen toteuttamiseen tarvitsi todellista taitoa ja näiden kuvien toteutus ansaitsee paljon kunnioitusta. Äänitehosteilla tuodaan hienosti lisäystä tunnelmaan. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat jälleen kerran loistavat. Tuttu tunnusmusiikki on tietenkin mukana, minkä lisäksi leffassa kuullaan uusia teemoja, jotka kuitenkin muistuttavat paljon aiemmin kuultua musiikkia.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertovat "Tales from the Future: Time Flies", "The Making of Back to the Future Part II" ja "Making the Trilogy: Chapter Two", seitsemänosainen "Behind-the-Scenes" -osio, joka sisältää lyhyitä pätkiä eri asioista, kuten DeLoreanista, leijulaudoista, efekteistä ja lavasteista, joiden lisäksi mukana on myös pätkä "The Physics of Back to the Future", jossa tohtori Michio Kaku selittää aikamatkustuksen todellisista mahdollisuuksista. Katsottavaa on yhteensä lähes puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Paluu tulevaisuuteen osa II on loistav jatko-osa aikamatkustustarinaan. Siinä on mukana paljon tuttuja elementtejä, mutta maailmaa laajennetaan upeasti näyttämällä tulevaisuutta, sekä vaihtoehtoinen maailma, jolloin katsojat pääsevät kokemaan paljon erilaisia aikamatkustukseen liittyviä vaaroja. Rytmitys on erittäin mainio, eikä elokuva suostu päästämään otteestaan, sisältäessään paljon uusia ja erilaisia asioita. Jännitys on saatu luotua hienosti, mutta huumoria on mukana liian vähän. Synkempi tarina toimii, mutta edellisen osan kepeyttä pitäisi saada lisää. Seikkailuhenki on onneksi vahvasti läsnä tässäkin leffassa. Hauskinta on nähdä, kuinka edellisestä osasta tuttuja kohtauksia ja repliikkejä on saatu tähän mukaan todella luovasti. Näyttelijät ovat erinomaisia ja tällä kertaa Docille on saatu hieman enemmän tekemistä, minkä lisäksi Thomas F. Wilson pääsee todella näyttämään lahjansa, näytellessään montaa eri versiota Biffistä. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja vaikka mukana on monia hienoja efektejä, hienoin tehoste on kuitenkin se, kuinka sama näyttelijä on saatu näkymään useampana hahmona samaan aikaan ruudulla. Alan Silvestrin musiikit ovat jälleen erittäin mainiot ja ohjaaja Robert Zemeckis on tehnyt todella hyvää työtä jatko-osan kanssa. Joitain aukkoja tarinasta löytää, mutta sitä tapahtuu kaikissa aikamatkustuselokuvissa. Jopa Terminator - tuhoajassa (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 -Tuomion päivässä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) on aikamatkustuksen takia syntyneitä juoniaukkoja, mutta silti niitä pidetään erittäin hienoina teoksina. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Paluu tulevaisuuteen osa II. Se ei ole yhtä viihdyttävä, mutta jännitystä, seikkailua ja mukaansatempaavuutta on tiedossa hienosti. Edellisen osan tapaan tarina jätetään auki ja se lopetetaan ensi viikolla, kun sarjan päätösosan, Paluu tulevaisuuteen osa III:n (Back to the Future Part III - 1990) arvostelu ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2017 - Muokattu 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.backtothefuture.wikia.com
Back to the Future Part II, 1989, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions

Arvostelu: Book Club - väreileviä lukunautintoja (Book Club - 2018)

BOOK CLUB - VÄREILEVIÄ LUKUNAUTINTOJA

BOOK CLUB

Ohjaus: Bill Holderman
Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Candice Bergen, Mary Steenburgen, Andy García, Don Johnson, Craig T. Nelson, Alicia Silverstone, Katie Aselton, Richard Dreyfuss ja Wallace Shawn
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Book Club - väreileviä lukunautintoja on tuottaja Bill Holdermanin esikoisohjaus, minkä hän on myös käsikirjoittanut itse. Elokuvan kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt se saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti hauskan mielenkiintoiselta ja samalla pidin myös sen näyttelijäkaartista. En ollut yllättynyt, kun en kuullut elokuvasta kovin kummoisia arvosteluita, mutta menin silti oikein positiivisin mielin katsomaan Book Clubin sen lehdistönäytökseen.

Neljä ystävää ovat vuosia sitten perustaneet kirjakerhon ja joka kuukausi he kokoontuvat keskustelemaan lukemastaan kirjasta. Kerran he päättävät lukea E. L. Jamesin menestyskirja "Fifty Shades of Greyn", mikä alkaa muuttamaan heistä jokaisen rakkauselämää.

Vaikka filmi keskittyykin aika tasaisesti jokaiseen neljästä ystävästä, on Book Club - väreileviä lukunautintoja kuitenkin Diane Keatonin elokuva. Hahmo toimii tarinan kertojana ja jos joku unohtaa leffan aikana näyttelijän nimen, on hahmonkin nimi Diane. Keaton vetää roolinsa tuttuun tyyliinsä olemalla usein hieman kummallinen, sekä eleilemällä ja heiluttelemalla käsiään samalla kun hän puhuu repliikkejään. Tiedän Keatonin osaavan, mutta tässä hän valitettavasti näyttelee useissa kohtauksissa niin innottomasti, että tuntuu siltä kuin hän olisi tehnyt filmin ihan vain rahan takia.
     Olinkin hyvin yllättynyt, kuinka paljon mielenkiintoisempia muut ystävyksistä ovat. Jane Fondan näyttelemä Vivian pyörittää omaa hotellia ja käy sängyssä siellä vierailevien miesten kanssa. Ei siis mikään ihme, että idea lukea "Fifty Shades of Grey" tulee häneltä. Fonda sopii osaansa täydellisesti ja hän osaa oikein heittäytyä hahmonsa kanssa joka kohtauksessa. Candice Bergenin esittämä, tuomarina työskentelevä Sharon taas on hieman ujompi tapaus. Kirjan innoittamana ja rohkaisemana Sharon päättää kuitenkin kokeilla nettideittipalvelua, mikä johtaa kiinnostaviin tilanteisiin. Myös Mary Steenburgenin näyttelemä Carol on hieman herkempi tapaus. Häntä kuitenkin kiehtovat kirjasta löytyvät seksileikit ja hän yrittääkin löytää jotain eloa hänen ja Bruce-miehensä (mainiosti yrmyä esittävä Craig T. Nelson) petipuuhiin. Vaikka Fonda uhkaakin varastaa shown energiallaan, eivät Bergen ja Steenburgen luovu omista hetkistään, vaan he nousivatkin suosikeikseni leffassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Dianen tyttäret Jill (Alicia Silverstone) ja raskaana oleva Adrianne (Katie Aselton), jotka ylihuolehtivat äidistään aina raivostuttavuuteen asti, Dianen tapaama hurmurimies Mitchell (Andy García), Vivianin entinen rakas Arthur (Fifty Shades of Grey -elokuvissa, 2015-2018, naispääosaa esittävän Dakota Johnsonin isä Don Johnson), sekä Sharonin tapaamat deittikumppanit, joita esittävät mm. huvittava Wallace Shawn ja esimerkiksi Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnettu Richard Dreyfuss.

Ylipitkän esittelypuheen jälkeen Book Club - väreileviä lukunautintoja lähtee käyntiin, eikä aikaakaan, kun kirjakerho kokoontuu ja ystävykset alkavat lukea "Fifty Shades of Greytä". On huvittavaa nähdä, kuinka vanhemmat rouvat lukevat E. L. Jamesin eroottisia tekstejä ja reagoivat niihin eri tavoin. Katsojana ei malta odottaa näkevänsä, miten Christian Greyn ja Anastasia Steelen tarina lisää maustetta hahmojen romansseihin ja harmillisesti sitä jää odottamaan vielä senkin jälkeen, kun leffa on päättynyt. Mitään kunnon tuhmuuksia ei siis ole luvassa. Yhdessä kohtauksessa Carolin mies Bruce on korjaamassa moottoripyöräänsä ja pyytää vaimoaan ojentamaan hänelle nippusiteitä, mihin Carol vastaa: "Ai, jotta voit sitoa minut sänkyyn?" Ja siihen se jää. Koko leffan irstain kohta on, kun Dreyfussin esittämä George poistuu Sharonin autosta posket täynnä huulipunan jälkiä. Book Clubista löytyisi paljon potentiaalia tarjota katsojille myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä ja pikkutuhmia sänkykohtauksia, mutta leffassa ei ole uskallettu hyödyntää sitä potentiaalia. Noin puolessa välissä elokuvaa koko "Fifty Shades of Grey" lähestulkoon unohdetaan kokonaan ja toinen puolisko on vain hyvin kliseistä ja nähtyä romanttista komediaa, joka ei onnistu millään lailla erottumaan massasta. Tavallaan on hyvä juttu, ettei elokuva vain yritä ratsastaa Jamesin kirjojen menestyksellä ... mutta toisaalta juuri sitä leffan olisi kenties pitänytkin tehdä.

Elokuvan on ohjannut Bill Holderman, joka ei tosiaan ole ennen toiminut ohjaajana. Valitettavasti sen kyllä huomaa. Hän on selvästi katsonut paljon television romanttisia komedioita ja yrittänyt luoda samaa tunnelmaa omaan leffaansa, mutta se saa Book Clubin tuntumaan lähinnä halvalta TV-tuotannolta, jonka koko budjetti meni tunnettuihin näyttelijöihin. Kenties elokuva olisikin toiminut paremmin televisiosarjana. Holderman on onnistunut keksimään hauskan idean, mutta hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa ja ohjata sitä, vaan antaa jonkun osaavamman hoitaa homman. Tai itse asiassa rohkeamman. Jos Book Club - väreileviä lukunautintoja ihan tosissaan kertoisi, kuinka "Fifty Shades of Grey" saa iäkkäät rouvat kokeilemaan uusia juttuja sängyssä, se voisi olla jollain omituisella tavalla viihdyttävä ja originaali. Leffa olisi kaivannut esimerkiksi sellaisia hetkiä, joissa joku naisista tuijottaa miestään ja alkaa yllättäen fantasioimaan tästä. Hän voisi vaikkapa nähdä, kuinka kukkia kasteleva mies repii yllättäen paitansa pois ja alkaa kastelemaan itseään. Fantasiointi tietenkin keskeytyy, kun nainen hätkähtää hereille ja tajuaa, kuinka arkista hänen elämä onkaan. Tällaisenaan elokuva on vain liian turvallinen, hyvin keskinkertainen ja yllättävän pitkäveteinen romanttinen komedia (joka ei muuten erityisemmin naurata). Neljä erilaista rakkaustarinaa eivät oikeastaan kiinnosta, kun arvaa heti, miten lopuksi käy. Kyllä Book Clubin kerran katsoi. Ei se huono ole, mutten koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä uudestaan.

Elokuvan teknisessäkään puolessa ei hirveästi ole kehumista. Filmi on kyllä kuvattu kelvollisesti ja vaikka leffa onkin ylipitkä, on leikkaus tarpeeksi sujuvaa. Pitkäveteisyys johtuu lähinnä Holdermanin ja Erin Simmsin innottomasta käsikirjoituksesta. Häiritsevintä kuvissa on niiden tietokoneella tehty jälkikäsittely. Useat päivällä tapahtuvat kohtaukset on muokattu ylivalottuneiksi, jolloin ne jopa hohtavat oudosti. Myös tämä lisää televisiotuotannon tuntua. Monissa kohtauksissa myös huomaa, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten - niin selkeästi voi nähdä, ettei tausta ole todellinen. Kaikkein kauhein taustakankaan käyttö löytyy kohtauksesta, jossa Mitchell vie Dianen lennolle. Book Clubin musiikitkin ovat kuin televisiosarjasta. Peter Nashelin sävellykset ovat usein hyvin yksitoikkoisen hilpeitä (tai surullisissa kohtauksissa geneerisen surullista), jotta katsojalle saisi nostettua hymyn huulille.

Yhteenveto: Book Clubista löytyy hauska idea, muttei osaavaa tekijää hyödyntämään leffan mahdollisuuksia. Elokuvasta olisi voinut saada aikaiseksi hulvattoman ja kiusallisen hömppäkomedian, joka onnistuu olemaan jopa hieman tuhma, mutta ensikertalaisohjaaja Holderman ei uskalla tarjota mitään tällaista. Hän on vain täyttänyt tarinansa puhkikulutetuilla juonikuvioilla ja kopioinut kaikenlaisia romanttisia televisiosarjoja, mikä saakin elokuvan tuntumaan televisioproduktiolta. Nimekkäät näyttelijät onnistuvat sentään hieman pelastamaan leffan toista puolikasta vajoamasta täysin pohjalle kliseidensä kanssa. Paikoitellen laiskanpulskeasti näyttelevää Keatonia lukuunottamatta muut näyttelijät onnistuvat osissaan hyvin, etenkin Bergen, Fonda ja Steenburgen. Tekniseltä puoleltakaan filmi ei ole kummoinen. On harmi, ettei Book Club - väreileviä lukunautintoja lopulta ole ihan katsottavaa parempi, sillä sen ideasta löytyisi paljon potentiaalia. Uskoisin, että vanhemmat naiset (varsinkin kirjoja ahmivat sellaiset) tulevat pitämään tästä, mutta muita kiinnostuneita kehotan katsomaan leffan vasta joskus televisiosta, mistä se on selkeästi tarkoitettukin katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dvdsreleasedates.com
Book Club, 2018, June Pictures, Apartment Story

Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions