Arvostelu: Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979)

ROCKYN UUSINTAOTTELU

ROCKY II

Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Carl Weathers, Burgess Meredith, Burt Young, Tony Burton ja Joe Spinell
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuoden 1976 urheiludraamaelokuva Rocky oli yllätyshitti, joka nosti Sylvester Stallonen kuuluisuuteen ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Kun United Artists -yhtiö tajusi filmin olevan suurmenestys, studiopomot alkoivat innoissaan kyselemään Stallonelta ja ohjaaja John G. Avildsenilta jatko-osaa. Stallone suostui kirjoittamaan ja tähdittämään jatkoa, mutta ohjaaja Avildsen jäi pois projektista tehdäkseen Saturday Night Feverin (1977) - josta hänet tosin erotettiin ennen kuvauksia. Stallone otti siis ohjaajan pestin itselleen ja alkoi työstämään jatkoa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rocky II, eli suomalaisittain Rockyn uusintaottelu sai ensi-iltansa kesällä 1979. Filmi oli iso hitti ja myös kriitikot innostuivat siitä. Palkintoja ei tällä kertaa sadellut, mutta teos on yhä suosittu monien ihmisten keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-leffoihin monta vuotta sitten, kun katsoin sarjan aloitusosan. En kuitenkaan innostunut nyrkkeilyaiheesta, enkä katsonut sarjan muita osia. Parin viime vuoden aikana olen vihdoin alkanut kiinnostumaan leffoista ja kun kuulin, että sarja olisi jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Creed II (2018), tajusin, että nyt olisi paras hetki katsoa ja arvostella koko sarja läpi. Hommasinkin sarjan Blu-raylla ja katsoin ensimmäisen osan. Ja koska se oli mielestäni tällä kertaa aivan mielettömän hieno teos, katsoin Rocky uusintaottelun vain muutamaa päivää myöhemmin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Rocky!

Vaikka Rocky Balboan ja Apollo Creedin nyrkkeilyottelu päättyi Creedin eduksi, ei hän silti ole tyytyväinen, sillä hän ei koe oikeasti voittaneensa Rockya. Kun Rocky yrittää aloittaa tavallisempaa elämää Adrianin kanssa, Creed haastaa hänet uusintaotteluun.

Rocky Balboan roolissa jatkaa tietysti Sylvester Stallone, joka pääsee jälleen osoittamaan, että hän oli joskus erittäin lahjakas näyttelijä. Valitettavasti Stallonelta löytyy hieman heikommat hetkensä ja esimerkiksi parissa surullisemmassa kohtauksessa hän ei täysin vakuuta. Pääasiassa hänen ongelmansa löytyvät alkupuolelta, sillä hänellä tuntuu välillä olevan vaikeuksia päästä takaisin hahmon pään sisään. Edellisessä filmissä huomasi, ettei Rocky ole erityisen älykäs, mutta tämän elokuvan alkupäässä hän vaikuttaa välillä jopa tyhmältä ja todella lapselliselta. Onneksi sekä hahmo että Stallone parantavat tasoaan, mitä pidemmälle tarina etenee ja viimeisen tunnin aikana molemmat ovat juuri sitä samaa mahtavuutta, mitä edellisessäkin osassa.
     Harmillisesti Talia Shire ei vieläkään vakuuta Rockyn tyttöystävänä Adrianina. Hahmoa on itse asiassa jopa muutettu ärsyttävämmäksi, sillä hän pistää Rockyn lopettamaan nyrkkeilemisen ja hankkimaan kunnon töitä. Toisin sanoen Adrian on kirjoitettu riippakiveksi, joka seisoo Rockyn ja tämän unelmien välissä. On suuri sääli, ettei elokuvan ainoasta kunnon naishahmosta ole saatu kirjoitettua pidettävämpää tai kiinnostavampaa tapausta.
     Rockyn ja Adrianin lisäksi muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Adrianin veljelle Paulielle (Burt Young) ei ole kuitenkaan keksitty samalla lailla tekemistä, vaikka pari hassua kohtausta hänelle onkin saatu kirjoitettua. Burgess Meredith loistaa jälleen Rockyn valmentajana Mickeynä ja hän vaikuttaa entistäkin äksymmältä kuin edellisessä osassa. Vaikka Mickey ei ole sellainen persoona, jonka kanssa haluaisi tutustua, tekee Meredith hänestä taas kerran hyvin pidettävän hahmon. Joe Spinellin esittämä rikollispomo Gazzokin käy kääntymässä pikaisesti.
     Kun Paulie ja Gazzo jäävät taka-alalle, Carl Weathersin näyttelemä Apollo Creed nousee paremmin esille. Weathers tuo upeasti esille, kuinka Apollon ego koki suuren kolauksen, kun hän ei saanutkaan tyrmättyä Rockya, minkä vuoksi Apollo vaikuttaa vihaavan häntä sydämensä kyllyydestä. Hahmo on kirjoitettu inhottavammaksi kuin edellisessä osassa, mikä on toimiva ratkaisu, sillä tässä leffassa katsojat haluavat entistäkin enemmän nähdä Rockyn päihittävän Apollon. Weathers pistää hienosti kaikkensa peliin läpi leffan, etenkin itse loppuottelussa. Tony Burton esittää Apollon manageria Dukea, joka yrittää rauhoitella nyrkkeilijää, kun tämä alkaa liikaa miettimään Rockyn nujertamista.

Rockyn uusintaottelu imaisee katsojan hienosti takaisin ensimmäisen Rockyn upeaan tunnelmaan aloittamalla elokuvan kertauksella Rockyn ja Apollon ottelusta. Vaikka leffa ilmestyi kolme vuotta Rockyn jälkeen, on todella mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu, että filmi jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Rocky ja Apollo viedään sairaalaan toisilleen aiheuttamien vammojensa takia, mistä päästyään Rocky ja Adrian aloittavat yhteisen elämänsä. Aluksi on hauska seurata, kuinka Rocky joutuu kuuluisuutensa takia mediahöykytykseen ja kun hän saa palkkionsa ottelusta, eikä ensimmäistä kertaa rikkaana tiedä, miten käyttäisi rahansa. Harmillisesti tämä myös tuo juuri sitä lapsellisempaa ja tyhmempää puolta esille hahmossa, minkä lisäksi leffa tuntuu ensimmäisen puolen tunnin aikana lähinnä junnaavan paikoillaan. Jonkinlaista potkua tarinaan tuo hetki, jolloin Apollo peruu edellisen osan sanansa ja haastaa Rockyn uusintaotteluun, mutta Rocky ei tähän suostukaan Adrianin takia, jolloin hänet leimataan pelkuriksi. On haikeaa katsoa, kuinka juuri kuuluisuuteen noussut ja maineesta nauttiva hyväsydäminen Rocky muuttuukin yhtäkkiä jopa halveksutuksi nyrkkeilypiirien keskuudessa.

Tästäkin huolimatta elokuva hakee itseään liian pitkään. Vaikka filmi ja Stallonen roolityö saavat katsojan Rockyn pään sisälle, kun tämä pohtii mitä tehdä elämällä, kestää draamailu liian kauan. Vasta noin puolessa välissä elokuvaa tarina alkaa vihdoin tosissaan starttailemaan ja alkaa rakentamaan jännitettä, mikä mainiosti johtaa Rocky Balboan ja Apollo Creedin uusintaotteluun. Luvassa on edellisestä filmistä kopioitu treenaamismontaasi, minkä taustalla soi tietty Bill Contin "Gonna Fly Now" -hittikappale. Kopioimisesta huolimatta montaasiosio toimii yhä pirun hienosti ja kasvattaa tunnelmaa entisestään. Kun Rocky toistamiseen nostaa portaiden yläpäässä nyrkkinsä ilmaan, on tilanne yhä äärimmäisen vaikuttava ja ihoni meni jälleen kananlihalle. Leffasta löytyy muitakin hetkiä, jolloin se kopioi edellistä osaa, mutta nämä voi suurimmaksi osaksi katsoa sormien läpi, etenkin kun päästään itse uusintaotteluun.

Ennen ottelun alkamista pelkäsin, että se tuntuisi vain tylsältä kopiolta edellisen osan ottelusta, mutta yllätyin erittäin positiivisesti, sillä olin täysin väärässä. Vaikka ensimmäinen Rocky on kokonaisuutena eheämpi ja parempi elokuva, on itse nyrkkeilymatsi mielestäni tässä filmissä paljon parempi. Tähän vaikuttaa jo parempi ohjaus, sekä tärkeämpänä taidokkaampi kuvaus. Ensimmäisessä Rockyssa pystyi useasti näkemään, etteivät nyrkiniskut todellakaan osuneet kohteeseensa, mutta tässä kameratyöskentelyllä ja kuvakulmilla on onnistuttu piilottamaan tällainen. Lyönnit näyttävät aidosti sattuvan ja meininki on aiempaa rankempaa ja tylympää. Tätä lisää se, että siinä missä edellisessä osassa Apollo luuli saavansa vastaan helposti päihitettävän amatöörin ja Rocky oli lähinnä otettu kunniasta kamppailla hänen kanssaan, on tässä nostettu panoksia niin paljon, että hahmot tuntuvat toistensa verivihollisilta. Apollon viha Rockya kohtaan oikein huokuu, eikä Rockykaan säästele iskuissaan samalla lailla. Ottelu muuttui jopa niin jännittäväksi, että huomasin istuvani sohvan reunalla aivan totaalisen kiehtoutuneena. Uusintaottelu on niin mestarillisesti luotu ja niin huikea tunnelmaltaan, että se saa antamaan anteeksi elokuvan ensimmäisen puoliskon ongelmia. Ottelun viimeisten erien aikana olin käsittämättömän innoissani ja kun filmi päättyi, minuun oli latautunut niin suuri adrenaliiniryöppy, että lähestulkoon tanssahtelin lopputekstien ajan. Jumaliste, mikä matsi ja pyhä jysäys, miten kova jatko-osa!

Edellisen Rockyn ohjannut John G. Avildsen oli tosiaan kiireinen toisen projektin kanssa, joten ohjauksesta vastaa tällä kertaa Stallone itse. On hyvin ymmärrettävää, että studiopomot kauhistelivat, kun leffan päätähti-käsikirjoittaja halusi ottaa itselleen myös ohjausvastuun, mutta Stallone osoitti heidän huolensa turhiksi. Stallone tekee loistotyötä ohjauksen kanssa ja on onnistunut luomaan samanlaista henkeä kuin edellisessä osassa. Ja kuten sanoin, Stallone tekee Avildsenia parempaa työtä itse nyrkkeilymatsin kanssa. Toki Stallonen ohjaaminen tarkoittaa sitä, että hänen roolisuorituksensa hieman kärsii, kun hän ohjaa itse itseään, mutta lopputulos voisi olla täysi katastrofi, joten siinä mielessä täytyy nostaa herralle hattua. Käsikirjoituksessaan Stallone tosiaan kopioi edellisen osan hetkiä, mutta tekee sen tarpeeksi toimivasti, jolloin kopiointi ei ole liian häiritsevää. Rockyn uusintaottelu on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut, vaikka alkupuoliskoa olisikin voinut tiivistää hieman leikkauksessa. Kuvausta jo kehuinkin, minkä lisäksi valaisu on todella oivallista ja äänimaisema on aiempaa paremmin rakennettu. Bill Conti on säveltänyt tämänkin filmin musiikit ja hän tekee toistamiseen erittäin hyvää työtä.

Yhteenveto: Rockyn uusintaottelu on laiskahkosta alkupäästään huolimatta loistava jatko-osa. Ensimmäisen elokuvan ottelun kertauksen jälkeen tarina haahuilee liikaa ja leffa lähtee kunnolla käyntiin vasta puolessa välissä. Vaikka treenaamismontaasi on lähes suoraan kopioitu edellisestä elokuvasta, toimii se silti yhä todella hyvin. Filmin parasta antia on kuitenkin itse uusintaottelu, missä meno on saatu uskomattoman jännittäväksi ja brutaaliksi. Katsojana kauhistelee nyrkiniskuja, jotka tällä kertaa näyttävät oikeasti osuvan kohteeseensa. Elokuvan loppu tarjoaa aivan mahtavan tunteen, mikä saa katsojan antamaan anteeksi leffan ongelmia. Sylvester Stallone on edelleen todella hyvä pääroolissa Rocky Balboana ja hän tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana ja ohjaajana. Burgess Meredith ja Carl Weathers ovat erinomaiset Mickeynä ja Creedinä, mutta Talia Shire jättää taas kylmäksi Adrianina. Jos pidit ensimmäisestä Rockysta, pidät takuuvarmasti myös Rocky uusintaottelusta. Ei leffa edeltäjänsä tasolle pääse (paitsi upeassa nyrkkeilyottelussaan) ja se tuntuu paikoitellen vanhan toistolta, mutta kyseessä on silti mahtava elokuva, mikä jättää katsojalle fantastisen tunteen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.etsy.com
Rocky II, 1979, Chartoff-Winkler Productions

Arvostelu: Muumio (The Mummy - 1932)

MUUMIO

THE MUMMY

Ohjaus: Karl Freund
Pääosissa: Boris Karloff, Zita Johann, David Manners, Arthur Byron, Edward Van Sloan, Leonard Mudie ja Bramwell Fletcher
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 13 minuuttia
Ikäraja: 12

The Mummy, eli suomalaisittain Muumio sai inspiraation faarao Tutankhamonin haudan löytymisestä. Universalin tuottaja Carl Laemmle Jr. ajatteli, että tästä saisi aikaiseksi oivan kauhuelokuvan, joten hän pyysi kirjoittaja Richard Schayeria etsimään aiheesta kertovan kirjan, jonka voisi muuttaa filmatisoinniksi. Schayer ei kuitenkaan löytänyt ainuttakaan, joten hän päätyi itse kirjoittamaan tarinan yhdessä Nina Wilcox Putnamin kanssa. Alunperin elokuva kertoi taikurista nimeltä Cagliostro, mutta kun projektia alettiin työstämään eteenpäin, hahmo muuttui ylipappi Imhotepiksi ja tarina sijoitettiin Egyptiin. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja Muumio sai ensi-iltansa joulukuussa 1932. Filmi oli hitti ja se sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella elokuva on jäänyt elämään kauhuklassikkona muiden Universalin hirviöteosten kanssa. Hahmon suosiota ovat vain lisänneet useat uudet versiot tarinasta, kuten koominen seikkailuelokuva Muumio (The Mummy Returns - 1999) ja sen jatko-osat Muumion paluu (The Mummy Returns - 2001) ja Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta (The Mummy: Tomb of the Dragon Emperor - 2008), sekä uusimpana Tom Cruisen tähdittämä The Mummy (2017), mitkä olen itse nähnyt. Olin jo vuosia tiennyt, että hahmo on nähty alunperin paljon vanhemmassa filmissä kuin vuoden 1999 versiossa, mutten ollut koskaan ennen nähnyt tätä 1932 klassikkoa. Kuitenkin viime vuonna päätin halloweenin kunniaksi ostaa Universalin hirviöklassikot ja arvostella niistä yhden. Pidin lukijoille äänestyksen, jossa he saivat valita, minkä elokuvan arvostelen ja äänestys johtikin yllättäen tasapeliin Draculan (1931) ja Frankensteinin (1931) välillä. Arvioinkin molemmat ja päätin seuraavana vuonna jatkaa Universalin kolmanteen hirviöfilmiin, eli Muumioon...

British Museumin tutkimusryhmä löytää Egyptistä ylipappi Imhotepin muumion, joka herää henkiin ja lähtee etsimään itselleen nuorta neitoa, johon hän voisi siirtää rakkaansa prinsessa Ankh-es-en-Amonin sielun.

Henkiinheränneenä ylipappi Imhotepina nähdään Frankensteinissa hirviötä esittänyt Boris Karloff, joka osoittaa toistamiseen taitavansa monsterin roolin. Vaikka Karloffista löytyy tiettyä eleganssia, tuo hän mukaan myös jotain epäinhimmillisen karmivaa yliharkituilla eleillään ja totisilla ilmeillään. Hahmona ylipappi Imhotep jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa, mikä ei johdu vain siitä, että hänet nähdään ikonisissa muumiokääreissään vain lyhyen hetken ajan. Elokuvalla kestää nimittäin todella kauan esittää ylipappi Imhotep tarinan pahiksena. Lähes koko leffan ajan hänestä saa lähinnä käsityksen, että kyseessä on rakastaan vuosituhansia ikävöinyt traaginen henkilö. Ei ole kovin hyvä asia, jos tällainen teos saa katsojan lähinnä säälimään hirviötä, kun se niin voimakkaasti yrittää sanoa Imhotepin olevan kauhea mörkö.
     Imhotep ottaa kohteekseen Zita Johannin näyttelemän Helenin, elokuvan ainoan naishahmon. Ei ihme, että Imhotep yrittää sinnikkäästi vietellä Heleniä, kun hän ei koskaan törmää kehenkään muuhun neitoon. Helen jää harmillisesti aika tyhjäksi henkilöksi, joka on lähinnä pelkkä miesten kohde. Joko yksi haluaa hänet rakkaakseen tai sitten jotkut yrittävät suojella häntä. Johannin suoritus jää hyvin unohdettavaksi, mikä on sääli.
     Toisaalta muidenkaan näyttelijöiden roolityöt eivät ole kummoisia. Arthur Byron on kyllä uskottava arkeologi sir Whemplenä, mutta David Manners on jokseenkin tönkkö Whemplen Frank-poikana, joka myös rakastuu Heleniin (katsojan pitäisi olla tässä asiassa Frankin puolella vain sen takia, ettei hän ole tuhansia vuosia vanha muumio). Bramwell Fletcher taas ylinäyttelee sir Whemplen assistenttina, miksi onkin hyvä, ettei hän saa paljoa ruutuaikaa. Draculan ja Frankensteinin tapaan leffassa nähdään tietty Edward Van Sloan, joka esittää jälleen vanhaa professoria, joka pääasiassa selittää hahmoille ja katsojille tarvittavaa tietoa.

Toisin kuin nykyversiot tarinasta, tämä Muumio ei käytä aikaa näyttääkseen, kuinka arkeologit löytävät muumion. Ylipappi Imhotep herääkin hyvin nopeasti kuolleista ja lähtee tekemään pahuuksi... ai eikö lähdekään? Hän muuttuukin seuraavan kymmenen vuoden aikana sivistyneeksi mieheksi, joka etsii itselleen rakasta? Hmmh... Eli hirviöelokuva ilman kunnollista hirviötä? Jaahas.

Muumion isoin ongelma todella on, että se pyytää katsojaa pelkäämään Imhotepia, muttei anna kunnon syytä siihen. Muut hahmot pelkäävät häntä lähinnä sen takia, että hän oli muumio. Jos hahmo edes laahustaisi ympäriinsä vessapaperiin käärittynä, niin häneen saataisiin jotain karmivuutta, mutta tällaisena hän on vain kummallinen raasu, jota huomasin sääliväni ja kannustavani. Minä halusin nähdä, että Imhotep onnistuu saamaan rakkaansa takaisin. Halusin hänen elävän elämänsä onnellisesti loppuun saakka Ankh-es-en-Amonin kanssa ja halusin muiden hahmojen jättävän hänet rauhaan. Minun mielestäni Whemplet sun muut olivat niitä hirviöitä, lähinnä ennakkoluulojensa takia. Toki Imhotep kuristaa jonkun ajatuksen voimalla kuin Darth Vader, muttei katsojaa saada koskaan välittämään siitä kuristettavasta.

Jos katsotte pääasiassa uudempia elokuvia kuten minä (1970-luvunkin leffat lasketaan uusiksi, jos niitä vertaa tähän), saatatte kokea Muumion tunnelman samalla lailla. Eli on jotenkin kiehtovaa nähdä, millaisilla tavoilla aikoinaan peloteltiin ihmisiä ja samalla voi miettiä, kuvailisivatko 2080-luvun lapset esimerkiksi Kirottua (The Conjuring - 2013) sanalla "naurettava". Kyseessä on mustavalkofilmi, jonka kuvasuhde poikkeaa nykypäivän normeista, äänitys on usein rahisevaa ja leikkaukset ovat tönkköjä - jotain maagista leffan vanhuus tarjoaa. Nämä asiat Muumiossa herättivät minussa tunteita, toisin kuin siihen ohjatut tunnetilat, kuten jännitys, ilo ja suru. Filmiä lähinnä vain katsoo ja kun se on ohi, huomaa, ettei se tarjonnut sisällöllisesti oikein mitään - pelkän aikamatkan 1930-luvulle. Se aikamatka oli kiehtova, mutten aio tehdä sitä enää uudelleen tämän teoksen parissa. Seuraavaksi matkustan 1930-luvulle Universalin seuraavan elokuvan, Näkymättömän miehen (The Invisible Man - 1933) kautta.

Filmin ohjauksesta vastaa Karl Freund, joka toimi Draculassa kuvaajana. Freundilta löytyy siis silmää visuaaliselle puolelle, muttei niinkään taitoa ohjaamiseen. John L. Balderstonin työstämä käsikirjoituskaan ei ole kovin hyvä, mikä on iso syy elokuvan ongelmiin. Leikkaus tosiaan on usein aika tönkköä. On harmi, että filmistä leikattiin lähes kaikki muinaiseen Egyptiin sijoittuvat kohtaukset pois, sillä ne olivat omasta mielestäni kenties kaikkein kiinnostavinta leffassa. Muumio on kuitenkin kuvattu ihan hyvin. Paikoitellen valaisu on liian himmeää, mutta pääasiassa tapahtumat näkee hyvin. Maskeeraus ja puvustus ovat erinomaisesti toteutettu Imhotepin kanssa, joten onkin rikos, ettei hän vietä koko leffaa muumiokääreissään! Lavastus on myös oivasti toteutettu. Äänitys on tosiaan kohisevaa, mutta toisin kuin Draculassa ja Frankensteinissa, tässä sitä peittää välillä musiikki, jonka on säveltänyt James Dietrich. Jostain syystä elokuvan alkuteksteihin on pistetty soimaan pätkä Tšaikovskin säveltämästä "Joutsenlampi"-baletista, mutta toisin kuin Draculan kanssa, tähän se ei sovi lainkaan.

Yhteenveto: Muumio on ihan katsottava elokuva. Ja sillä tarkoitan, että sitä katsoo ihan mielellään, mutta se ei tunnu lopuksi tarjoavan mitään. Kyseessä ei ole millään lailla pelottava leffa; rakkautta kaipaavaa Imhotep-poloista lähinnä säälii. Ja hänen pitäisi olla se hirviö? Jos näin on, niin Boris Karloff olisi täytynyt pitää muumiokääreissä koko elokuvan ajan, eikä olisi saanut vaihtaa hänelle sivistyneempää ulkoasua. En voi olla ainoa, joka pettyi siihen, ettei muumiota nähdä kunnon muumiona prologia kauemmin! Karloff tekee kuitenkin näyttelijänä oivallista työtä; paljon parempaa kuin vastanäyttelijänsä, joiden hahmot eivät katsojaa kiinnosta. Leffan käsikirjoitus on kuitenkin hyvin innoton, eikä ohjaaja Freund ole saanut oikeita tunteita mukaan, joten mitään erityistä ei ole luvassa. Loppujen lopuksi parasta tekeleessä onkin, että sen visuaalinen ilme ja tekninen toteutus tarjoavat katsojalle mahdollisuuden matkata ajassa lähes 90 vuotta taaksepäin. Tähän asti näkemistäni Universalin kauhuklassikoista Muumio on selkeästi heikoin, mutta annan sille silti samat pisteet kuin edeltäjilleen Draculalle ja Frankensteinille, sillä en odottanutkaan kovin laadukasta tai ihmeellistä teosta. Kovemman luokan kauhufaneille ja leffanörteille suosittelen elokuvaa ihan puhtaasti sen klassikkoaseman takia, mutta muita kehotan jättämään tämän väliin, vaikkei se toisaalta vie elämästä kuin vähän yli tunnin. Toisin kuin muut Universalin monsterielokuvat, tälle ei tehty suoraa jatkoa, vaan seuraavat Universalin muumiofilmit kertoivat Kharis-nimisestä muumiosta, joka sai jopa viisi elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org
The Mummy, 1932, Universal Pictures

Arvostelu: Bad Times at the El Royale (2018)

BAD TIMES AT THE EL ROYALE

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Jeff Bridges, Cynthia Erivo, Dakota Johnson, Jon Hamm, Lewis Pullman, Cailee Spaeny, Chris Hemsworth ja Nick Offerman
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Times at the El Royale on Drew Goddardin käsikirjoittama ja ohjaama trilleri. Goddard sai itse idean tarinaan ja piti käsikirjoitustaan visusti salassa, antaen vain tuotantoyhtiöiden pomojen lukea sen, jotta saisi myytyä idean ja tehdä elokuvan. Lopulta 20th Century Fox -yhtiö innostui siitä ja Goddard alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin Bad Times at the El Royale sai ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Yritin vältellä trailereita, jotten tietäisi paljoa elokuvasta ennen sen näkemistä ja meninkin erittäin toiveikkain mielin katsomaan leffan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Seitsemän muukalaista kohtaavat Kalifornian ja Nevadan rajalla sijaitsevassa El Royale -hotellissa. Jokaisella heistä on synkkä menneisyys, eikä heidän tulevaisuutensakaan vaikuta yhtään sen kirkkaammalta.

Tarinan seitsemän muukalaista ovat Jeff Bridgesin näyttelemä pappi Flynn, Cynthia Erivon esittämä laulaja Darlene Sweet, Jon Hammin esittämä imurimyyjä Seymour Sullivan, Dakota Johnsonin näyttelemä hippi Emily, Cailee Spaenyn esittämä Rose, Chris Hemsworthin näyttelemä kulttijohtaja Billy Lee, sekä Lewis Pullmanin esittämä hotellivirkailija Miles Miller. Yhdestäkään hahmosta on hyvin vaikea puhua paljastamatta mitään, sillä lähes kukaan ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa. Sen kuitenkin sanon, että jokainen seitsemästä hahmosta on äärimmäisen kiehtova ja erinomaisesti kirjoitettu, minkä lisäksi heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä. Fifty Shades -pehmopornoleffoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnsonkin suoriutuu osastaan hyvin, mistä olin äärimmäisen yllättynyt. Kun hän saapui mukaan tarinaan, pelkäsin homman lässähtävän, mutta huojennuin huomatessani, että hänellä onkin lahjoja, joita hän ei vain jostain syystä halunnut näyttää Fifty Shades -trilogiassa. Bridges, Hamm ja Hemsworth ovat lähestulkoon aina mainioita, minkä lisäksi itselleni täysin tuntematon Erivo teki vaikutuksen. Nuoret näyttelijänalut Pullman ja Spaeny sopivat rooleihinsa täydellisesti.

Bad Times at the El Royalesta huomaa päivänselvästi, että ohjaajakäsikirjoittaja Drew Goddard on Tarantinonsa katsellut. Elokuva on nimittäin täynnä samankaltaisuuksia Quentin Tarantinon filmien kanssa: Tarinan kertominen hieman sokkeloisessa järjestyksessä ja tarinan jakaminen erilaisiin lukuihin. Häiriintyneet hahmot, jotka käyvät pitkiä keskusteluja ja joiden taustat avautuvat vähitellen. Väkivaltaisia kohtauksia, joissa tulee yllättävänkin veristä jälkeä. Elokuva tuntuu vahvasti Tarantinon tekemältä, mutten todellakaan sano, että kyseessä olisi huono asia tai että ohjaaja vain kopioisi muita. Goddard hoitaa hommansa erittäin lahjakkaasti ja saa filmistä loppujen lopuksi tarpeeksi oman näköisensä. Kopiointi myös tapahtuu paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä trillerissä Terminal (2018). Lisäksi on huvittavaa, että Goddardin työ tuntuu enemmän aidolta Tarantinolta kuin Tarantinon viimeisin työ The Hateful Eight (2015), mikä tuntui lähinnä Tarantinon kömpelöltä yritykseltä kopioida itseään.

Bad Times at the El Royale vangitsee katsojan mestarillisesti alusta alkaen. Ensimmäinen, yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu kohtaus luo tunnelman täydellisesti ja saa katsojan haluamaan lisää. Itse El Royale -hotelli rakennetaan hienosti ja sen mystisyyttä on jännittävää tutkia yhdessä hahmojen kanssa. Tarina on äärimmäisen koukuttava, ja mikä parasta, elokuva yllätti minut jatkuvasti käänteidensä kanssa. Vaikka loppupäässä alkoi olla selvää, kuka tai ketkä selviävät hotelliyöstä hengissä, ensimmäiset kaksi tuntia tarjoavat mysteerisyyttä ja yllätyksiä tarpeeksi pitääkseen katsojaa jännityksessä tulevasta. Tiiviin tunnelman ja kiehtovan tarinan ansiosta lähes kahden ja puolen tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Erilaiset paljastukset ja hahmojen taustojen avaaminen takaumien kautta on todella mielenkiintoista, ja joitain kohtauksia voisi mielellään katsoa kauemminkin. On loistoratkaisu näyttää jotkut tilanteet eri näkökulmista ja on hauska huomata, kuinka toisilleen tuntemattomat hahmot sotkeutuvat vääriin bisneksiin. Parissa kohtaa elokuva jopa hipoo täydellisyyttä (esimerkiksi kohtaus, missä yksi hahmoista alkaa selvittämään El Royalen hämäriä hommia on mielettömän mahtava), mutta sitten taas yhden hahmon saapuessa tarinaan elokuvan loppupäässä, yleinen taso laskee pienesti. Goddard on kuitenkin onnistunut rakentamaan niin napakan trillerin, että pienten puutteidensakin kanssa Bad Times at the El Royale tarjoaa erittäin hyvän ajan leffateatterissa (ehheh, kuinka huono vitsi).

Goddardin kirjoittama dialogi ei ole ihan yhtä nokkelaa kuin Tarantinolla tämän parhaina päivinään, mutta ovat hänen keskustelunsa silti hienosti työstettyjä. Hän ei onneksi lähde liian selittelevälle linjalle keskusteluissa, minkä lisäksi on hienoa, että hän jättää tiettyjä asioita katsojan tulkinnan varaan. Goddardilta löytyy myös silmää vahvalle visuaaliselle puolelle. Bad Times at the El Royale näyttää nimittäin paikoitellen käsittämättömänkin hyvältä. Elokuva on upeasti kuvattu ja pitkät otokset suorastaan lumoavat katsojan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi erinomaista, mutta loppua voisi tosiaan tiivistää ja joissain dialogikohtauksissa voisi pysyä kauemmin samassa hahmossa ennen leikkausta toiseen henkilöön. Valopuoli on toteutettu erinomaisesti ja El Royale -hotellin neon-valoja käytetään hienosti hyödyksi sateisessa yössä. Hotellin lavasteet ovat muutenkin näyttävät. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu aina ääniefekteistä Michael Giacchinon säveltämiin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Bad Times at the El Royale on erinomainen ja äärimmäisen koukuttava trilleri. Ohjaaja Drew Goddard lainailee paljon Quentin Tarantinolta, mutta tekee sen tarpeeksi tyylikkäästi ja omalla hengellään, jotta elokuva tuntuu tarpeeksi raikkaalta. Filmin mysteerinen tarina ja vielä mysteerisemmät henkilöt vangitsevat katsojan, ja erilaisia salaisuuksia on mahtavaa päästä selvittämään. Jokainen hahmoista on loistavasti luotu ja heidän näyttelijänsä (jopa Dakota Johnson) tekevät huikeaa työtä. Tarina koukuttaa niinkin onnistuneesti, ettei lähes kahden ja puolen tunnin kesto ala tuntumaan pitkäveteiseltä, vaan joitain kohtauksia voisi sujuvasti katsoa vieläkin kauemmin. Pitkät dialogit ja yhtä lailla pitkät hiljaiset pätkät ovat mestarillista kerrontaa, ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Visuaalisesti kyseessä on häikäisevän hyvin tehty elokuva ja kaiken kaikkiaan Bad Times at the El Royale on upea taidonnäyte ohjaaja Goddardilta. Pitkästä kestosta huolimatta sen haluaa nähdä pian uudestaan, sillä päällekäin kulkevista juonikuvioista löytyy varmasti kiinnostavia asioita, mitä ei huomannut vielä ensimmäisellä katselulla. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka kaipaavat kieron koukuttavaa jännäriä elämäänsä. Tarantino-faneille tämä tarjoaa varmasti riemua, etenkin kun kyseessä on "kopionakin" parempi Tarantino-leffa kuin Tarantinon edellinen oma elokuva The Hateful Eight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bad Times at the El Royale, 2018, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

CHRISTOPHER ROBIN

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Jim Cummings, Hayley Atwell, Brad Garrett, Nick Mohammed, Bronte Carmichael, Peter Capaldi, Mark Gatiss, Toby Jones, Sophie Okonedo, Sara Sheen ja Oliver Ford Davies
Genre: seikkailu, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Christopher Robin, eli suomalaisittain Risto Reipas ja Nalle Puh perustuu A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin ("Winnie-the-Pooh" - 1926-1928). Elokuvan taustalla pyörivä tuotantoyhtiö Walt Disney hankki oikeudet Milnen kirjoihin jo 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän Puh-leffansa, Nalle Puhin (The Many Adventures of Winnie the Pooh) vuonna 1977. Suuren suosion takia Disney on jatkanut Puolen hehtaarin metsään sijoittuvien leffojen tekoa ja vuosien varrella onkin ilmestynyt piirrettyjä kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003). Vuonna 2015 Disney ilmoitti tekevänsä Milnen kirjojen pohjalta näytellyn filmin. Kuvaukset alkoivat pari vuotta myöhemmin ja lopulta Risto Reipas ja Nalle Puh sai ensi-iltansa monissa maissa jo elokuussa. Suomeen filmi rantautui valitettavasti vasta nyt. Itse kauhistuin hieman, kun Disney ilmoitti tekevänsä näytellyn version Nalle Puhista ja kumppaneista. Pohdiskelin, kuinka tutut ja monille (myös itselleni) rakkaat hahmot toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden kanssa kunnioittavasti. Huojennuin kuitenkin suuresti, kun leffan ensimmäinen traileri julkaistiin ja digihahmot näyttivät suoraan sanottuna täydellisiltä. Aloinkin odottamaan elokuvaa suurella innolla ja vaikka minua suututtikin, että myös tämä Disney-leffa saapuu Suomeen myöhässä, menin todella positiivisin mielin katsomaan Risto Reipas ja Nalle Puhin sen ensi-iltapäivänä.

Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, unohtanut Puolen hehtaarin metsän ystävänsä ja perustanut perheen vaimonsa Evelynin kanssa. Vuosien jälkeen erilaisten huolten musertama Risto kohtaa Nalle Puhin, joka on kadottanut kaikki ystävänsä. Vain Risto Reipas voi löytää heidät, mutta pystyykö hän enää palaamaan lapsuutensa maailmaan?

Pääosassa Risto Reippaana nähdään Star Wars -esiosista tuttu Ewan McGregor, joka sopii rooliinsa kuin valettu. Tämä Risto Reipas ei ole vanha tuttu leikkisä ja huolehtiva ystävä, vaan työnarkomaani, sekä aika kehno isä ja aviomies. Ristolla ei ole aikaa perheelleen, sillä hänen täytyy jatkuvasti paiskia töitä ja hän ajautuu vain kauemmas rakkaistaan. Puolen hehtaarin metsän väen Risto on unohtanut täysin, eikä häneltä todellakaan löydy aikaa höpsötteleville pehmokavereilleen. Tästä syystä katsojana tekisi useasti mieli läpsäistä Ristoa ja käskeä tätä keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. McGregor on erittäin hyvä osassaan ja esiintyy täysin luontevasti ilman oikeita vastanäyttelijöitä. Takaumissa lapsi-Ristoa esittää Orton O'Brien.
     Hayley Atwell näyttelee Riston vaimoa, Evelyn Reipasta, ja Bronte Carmichael esittää pariskunnan tytärtä Madelinea. Valitettavasti heidän tehtäväkseen jää lähinnä haikailu kiinnostuneemman aviomiehen/isän perään, mutta onneksi loppupäässä he saavat enemmän tekemistä. Atwell toimii roolissaan, muttei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta. Carmichaelkin suoriutuu kelvollisesti roolistaan, vaikkakin parissa kohtaa hänen esiintymisensä tuntuu hieman teennäiseltä.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Riston inhottava pomo Giles Winslow (Mark Gatiss) ja tämän isä, yhtiön johtaja herra Winslow (Oliver Ford Davies). Gilesin ärsyttävyys aukeaa lähinnä aikuiskatsojille, eikä filmi yritä väkisin tehdä lapsille selväksi, miksi hän on kehno työssään.
     Ja nyt, kun ihmishahmot on käsitelty, on aika siirtyä elokuvan parhaimpaan antiin, eli Puolen hehtaarin metsän ihaniin hahmoihin! Jo kolmen vuosikymmenen ajan Nalle Puhia ja Tiikeriä ääninäytellyt Jim Cummings palaa rooliinsa ja tekee sen yhtä ilahduttavasti kuin aina. Cummings heittäytyy täysillä molempiin hahmoihin, jotka saavat hyvin ruutuaikaa kumpikin. Nalle Puh on tietty vanha tuttu hajamielinen (mutta yllättävänkin filosofinen) karhu, joka rakastaa hunajaa, kun taas Tiikeri pomppii energisesti ympäri metsää ja iloitsee ollessaan ainoa laatuaan. Myös pelokas Nasu-possu (Nick Mohammed) ja masentunut Ihaa-aasi (Brad Garrett) saavat paljon ruutuaikaa, mutta harmillisesti komenteleva Kani (Peter Capaldi), viisas Pöllö (Toby Jones), sekä Kengu-äiti (Sophie Okonedo) ja Ruu-poika (Sara Sheen) jäävät taka-alalle. On selvää, että elokuvan tekijät halusivat keskittyä hahmoista rakastetuimpiin, jolloin heidän täytyi tiputtaa muiden ruutuaikaa huomattavasti.

Suureksi ilokseni voin todeta, etten voisi kuvitella parempaa näyteltyä Nalle Puh -filmiä. Risto Reipas ja Nalle Puh on aivan valloittavan ihana teos, mistä todella huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja kohtaan. Kaikkea käsitellään niin suurella lämmöllä ja huolella, että jo pelkästään siitä itsellä meinasi tulla tippa linssiin. Elokuva tuntuu täysin selkeältä jatkumolta Walt Disneyn Nalle Puh -piirretyille, minkä lisäksi se osoittaa huomattavan paljon kunnioitusta A. A. Milnen kirjoja kohtaan. Alkutekstien aikana näkyvät luonnokset ovat kuin suoraan kirjan kuvittaneen E. H. Shepardin jälkeä, minkä lisäksi leffa osoittaa alussa olevansa satukirja. Tavalliseen Nalle Puh -tyyliin tässä ei kuitenkaan kuulla kertojaa, joka selittäisi tapahtumia tai kävisi keskusteluja hahmojen kanssa, eivätkä Puh ja kumppanit loiki kirjan sivuja pitkin, vaan tekijät ovat päättäneet säilyttää tietyn illuusion läpi elokuvan. Shepardin kuvituksia kunnioitetaan myös Nasun vartalon värillä, mikä ei ole pinkki Disney-piirrettyjen tapaan, vaan vihreä.

Kaikista tärkeimmin Risto Reipas ja Nalle Puh kunnioittaa sekä Milnen kirjoja että Disneyn leffoja siten, ettei kyseessä ole mikään huima seikkailu. Puh-tarinat ovat aina olleet hyvin pienimuotoisia ja hahmopainotteisia, miksi onkin mahtavaa, että vielä nykypäivänä, jolloin lapset ovat tottuneet vauhdikkaaseen menoon, voidaan tehdä näinkin rauhallinen elokuva. Seikkailuhenkeä on toki mukana ja lopussa mennään hieman tavallista lujempaa, mutta pääasiassa filmin tempo on aivan täydellinen. Itse tarina on hyvin kiehtova, mutta kenties enemmän aikuisen näkökulmasta. Alkupäässä leffa menee yllättävänkin kypsäksi, näyttäessään kuinka Risto joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa kotiin lähtiessään sotaan. Kyseessä on muutenkin hyvin kypsä teos, mistä olin todella tyytyväinen. Läpi vuosien Nalle Puhia on käsitelty psykologian kautta, näyttäen, että jokainen hahmoista omaa jonkinlaisen häiriön. Puhilla on syömishäiriö, Ihaalla masennus, Tiikeri on ylivilkas ja Risto Reipas... noh, skitsofreenikko kuvitellessaan kaiken. Tässä elokuvassa tehdään selväksi, että Puolen hehtaarin metsän asukit eivät ole pelkkää mielikuvitusta, vaan täysin todellisia, mutta on hienoa, että kohdatessaan Puhin aikuisena, Risto kyseenalaistaa samantien mielenterveytensä.

Vaikka mukana onkin paljon kaikenlaista aikuiskatsojille, ei tämä todellakaan tarkoita, etteivätkö lapsetkin voisi nauttia elokuvasta. Näytöksessä, missä kävin katsomassa leffan, edessäni istui kaksi lasta ja etenkin nuorempi heistä oli aivan innoissaan läpi elokuvan. Kun Puh palaa kuvioihin alun draamapuolen jälkeen, lapsi oli täpinöissään ja selkeästi täysillä mukana. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen, oli kyse sitten perinteisestä hölmöilystä, Puhin hajamielisyydestä tai Ihaan masennusvitseistä. Nalle Puh -leffat ovat tunnettuja nokkelasta dialogistaan ja sitä löytyy paljon myös tästä. Aikuiskatsojat löytävät paljon syvällisyyksiä, mikä sai minut arvostamaan elokuvaa suuresti. Yleensä Risto Reippaan tehtävä on ollut pelastaa ystävänsä pulasta, mutta kenties tällä kertaa Nalle Puhin ja kavereiden täytyykin pelastaa Risto, ennen kuin tämän perhe ja samalla koko elämä häviää kuin tuhka tuuleen. Huumorin ja syvällisyyksien lisäksi Risto Reipas ja Nalle Puh tarjoaa myös surullisia kohtauksia. Paljon. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä itse pidättelin itkua lähes koko leffan ajan. Jotkut hetket ovat aivan sydäntäsärkeviä ja on mahtavaa, että tekijät ovat ottaneet tällaisia riskejä elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka aiempi elokuva Finding Neverland - tarinan lähteillä (2004) käsitteli myös hyvin rakastavasti klassikkokirjaa. Forster osoittautuukin erinomaiseksi tekijäksi siinä puuhassa, kun hän on saanut luotua upean filmin tästäkin. Forster tasapainottelee hienosti surullisuuden ja huumorin kanssa, ilman että kumpikaan tunne syö pois toisesta. Käsikirjoittajakolmikko Alex Ross Perry, Tom McCarthy ja Allison Schroeder ovat tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja he ymmärtävät hahmoja täydellisesti. Risto Reipas ja Nalle Puh on myös erittäin taidokkaasti kuvattu. Filmi leikkaa useaan otteeseen lähikuviin eri asioista, mitkä eivät välttämättä ole tarpeellisia otoksia, mutta tuovat silti jotain koskettavaa mukaan. Leikkauskin on onnistunutta, kuten on myös valaisu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1940- ja 1950-lukujen henkeä. Ällistyttävintä visuaalisessa puolessa ovat kuitenkin elokuvan tehosteet. Nalle Puh, Nasu, Tiikeri ja muut ovat tietty digitaalisesti toteutetut, mutta hahmoihin on panostettu niin paljon, että he oikeasti näyttävät eläviltä, ajan kanssa kuluneilta pehmoleluilta (paitsi Kani ja Pöllö, jotka ovat hauskasti todellisia eläimiä). Hahmojen ulkoasu on täydellinen ratkaisu, enkä voisi toivoa parempaa digitoteutusta. Jokainen hahmoista kuvastaa ulkonäöllään elokuvan haikean kaunista tunnelmaa. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Geoff Zanelli ja Jon Brion ovat tehneet mainiota työtä musiikkien parissa. Parasta musiikissa ovat tietty vanhat tutut sävelmät, joita kierrätetään aivan ihanilla tavoilla.

Yhteenveto: Risto Reipas ja Nalle Puh on hellyyttävän suloinen ja ihana teos, mikä toimii takuuvarmasti niin vanhemmille kuin nuoremmillekin Puh-faneille. Elokuvasta huokuu tekijöiden rakkaus hahmoja kohtaan, sekä kunnioitus A. A. Milneä kohtaan, jolloin filmiä on tehty huolella ja lämmöllä. Elokuva tasapainottelee upeasti komedian ja draaman välillä, tarjoten välillä hassuja höpsöilyjä ja välillä sydäntäsärkevän surullisia hetkiä. Tarinassa hienoa on, ettei kyseessä ole mikään hurja seikkailu, vaan pienimuotoisempi, hahmo- ja tunnevetoinen satu. Pienessä seikkailussaankin elokuva onnistuu tarjoamaan aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Puolen hehtaarin metsän digiasukkaat eivät todellakaan ole mikään pyhäinhäväistys, vaan mitä täydellisin ratkaisu toteuttaa Nalle Puh ja kumppanit oikeiden näyttelijöiden vierelle. Kyseessä on kaikin puolin fantastinen, syvällinen ja rakastettava elokuva, ja suosittelenkin Risto Reipas ja Nalle Puhia aivan kaikille. Tiettyjen dramaattisten hetkien takia se ei sovellu vielä perheen pienimmille, mutta muuten siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. En koe, että elokuvalle tarvitsisi tehdä jatkoa, mutta toivon todella, että tämän jälkeen Disney innostuisi tekemään lisää Nalle Puh -piirrettyjä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Christopher Robin, 2018, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Rocky (1976)

ROCKY

Ohjaus: John G. Avildsen
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Carl Weathers, Burgess Meredith, Joe Spinell ja Thayer David
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Nykyään Rocky tunnetaan nyrkkeilyelokuvien klassikkona ja Sylvester Stallone aikamoisena superstarana. Ennen vuotta 1976 tilanne oli kuitenkin täysin toinen. Stallone oli esiintynyt vain pienissä rooleissa, mutta nekään eivät tuntuneet johtavan mihinkään. Stallonella oli suuria rahavaikeuksia ja hän joutui asumaan ties missä läävissä. 24. maaliskuuta 1975 tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti hänen elämänsä. Stallone näki nyrkkeilyottelun, jossa moninkertainen voittaja Muhammad Ali kohtasi tuntemattomamman Chuck Wepnerin. Kaikkien odotuksien vastaisesti Wepner kesti lähes loppuun asti mestaria vastaan, mikä todella avasi Stallonen silmät. Hän näki Wepnerissä itsensä tavoittelemassa unelmaansa ja inspiroitui kirjoittamaan käsikirjoituksen amatöörinyrkkeilijästä, joka kohtaa maailmanmestarin. Stallone alkoi kauppaamaan tarinaansa eri yhtiöille, mutta sillä ehdolla, että hän itse voisi tähdittää elokuvaa. Lopulta United Artists suostui hänen vaatimukseensa ja filmi teko alkoi. Studio ei kuitenkaan täysin luottanut Stalloneen ja antoikin käyttöön pienen budjetin, jotteivät ennustetut tappiot olisi kovin suuret. Ja voi pojat, että kaikki epäilijät olivat väärässä. Ilmestyessään Rocky tuotti yli 200 miljoonaa dollaria, nousten vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi! Tämän lisäksi kriitikot ylistivät filmiä ja se voittikin kolme Oscar-palkintoa (paras elokuva, paras ohjaus ja paras leikkaus) kymmenestä ehdokkuudestaan. Stallonesta tuli välittömästi tähti ja Rocky nousi vuosien varrella klassikon asemaan. Itse näin Rockyn joitain vuosia sitten, mutten innostunut siitä lähes lainkaan, sillä en pidä urheilusta ja pidin nyrkkeilyä tylsänä. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin pohtinut elokuvan ja sen jatko-osien katselua, mutta vasta kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018), päätin, että nyt on oikeasti aika ottaa itseä niskasta kiinni ja katsoa Rocky-leffat läpi. Hommasinkin ne Blu-rayna ja katsoin ensimmäisen Rockyn välittömästi uudelleen. Ja tuota noin niin... VAU!

Kun nyrkkeilyn maailmanmestari Apollo Creed ilmoittaa ottelevansa seuraavaksi tuntematonta amatööriä vastaan, nyrkkeilemisestä haaveileva nuori Rocky Balboa näkee tilaisuutensa tulleen.

Pääroolissa Rocky Balboana nähdään tosiaan Sylvester Stallone ja täytyy sanoa, etten ole koskaan nähnyt häneltä yhtä mielettömän huikeaa roolisuoritusta! Stallone teki ihan oikean päätöksen, kun ei suostunut yhtiöiden pyyntöihin roolittaa Rockyksi joku tunnetumpi näyttelijä ja läpi leffan hän osoittaa olevansa ainoa oikea mies hommaan. Hän suorastaan pursuaa raakaa energiaa ja näyttämisen halua. Samalla tavalla miten Rocky yrittää todistaa muille ja itselleen taitonsa, myös Stallone tekee sitä roolityöllään. Kuntoilukohtauksissa hän saa hien valumaan oikein kunnolla, pistäessään kehonsa koetukselle ja parissa kohtaa hän järisyttää upeilla puheillaan. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista on, kun Rocky huutaa oven takaa valmentajalleen siitä, miten tämä ei auttanut Rockya, kun hän tarvitsi apua, mutta nyt hänen pitäisi ottaa apu vastaan, kun valmentaja voisi hyötyä ottelun tuomasta maineesta. Ja tässä täytyy todella ottaa huomioon, että Stallone kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja repliikit. Hänhän on aivan häikäisevän talentti tekijä tässä! Replikointi on huikeaa läpi leffan ja tietty Stallone säästi parhaat repliikit itselleen. Hahmona Rocky on äärimmäisen pidettävä heppu. Hän ei ole mitä fiksuin tapaus, mutta hän on sitäkin hyväsydämisempi. Läpi elokuvan Rocky auttaa kaikkia tuttujaan - jopa silloin kun touhu menee rikollisuuden puolelle... Hahmosta välittää ensimmäisistä minuuteista lähtien ja katsoja kannustaa täysillä Rockya voittoon. Stallone sai elokuvasta parhaan miespääosan ja parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet ja mielestäni hänen olisi myös pitänyt viedä pystit, sillä hän olisi todella ansainnut ne.
     Stallone ei ollut ainoa, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, vaan kolme muutakin näyttelijää saivat. Talia Share näyttelee Adriania, eläinkaupanpitäjää ja Rockyn ihastuksenkohdetta, joka on mielestäni elokuvan heikoin lenkki. Adrian on hyvin ujo tapaus ja... noh, siihen se tuntuukin jäävän. Kaiken tapahtuvan keskellä Adrian jää usein pienelle huomiolle ja vaikka hän jakaakin mukavan luisteluillan Rockyn kanssa, ei hän koskaan nouse kunnolla esille. Share on kyllä kelpo roolissaan, mutta hahmo on harmillisen unohdettava. Sen sijaan Adrianin veli Paulie (Burt Young) pääsee useassa kohtaa loistamaan. Paulie on Rockyn kaveri, jolla tapahtuu pään sisällä paljon muutoksia. Välillä Paulie on ystävällinen ja rento, kun taas välillä hän on aggressiivinen. Paikoitellen hän auttaa Rockya treenaamaan ja välillä hän onkin hyvin mustasukkainen hänelle. Young tuo Paulien eri tunnetilat hienosti esille ja luo todellista persoonaa.
     Neljäs Oscar-ehdokasnäyttelijä on Burgess Meredith, joka esittää äksyä valmentaja Mickeytä. Hahmo puhuu usein todella inhasti Rockya kohtaan, mutta hän selkeästi tekee niin "vahvistaakseen luonnetta". Useassa kohtaa Mickeyn tapa puhua motivoi Rockya parhaimmalla mahdollisella tavalla ja Meredith sopii osaansa täydellisesti.
     Carl Weathers näyttelee maailmanmestarinyrkkeilijä Apollo Creediä ja hänkin sopii rooliinsa kuin valettu. Weathers on uskottava sekä kehässä rankkana tappelijana että ihmisten hymyilevänä idolina. Elokuva ei onneksi esitä Apolloa kaikkein kliseisimpänä mulkvistina, vaikkakin se, että Apollo haluaa haastaa tuntemattoman nyrkkeilijän, jotta voisi nöyryyttää tätä matsissa, viestii todella itserakkaasta egopullistelusta.
     Elokuvassa nähdään myös oiva Joe Spinell rikollisherra Gazzona, jolle Rocky tekee töitä elättääkseen itsensä ja kilpikonnalemmikkinsä, sekä Thayer David promoottori Jergensinä.

Kuten jo alussa sanoin, en tykkää yhtään urheilun katsomisesta ja lapsena ajattelin Rockyn olevan vain tylsä nyrkkeilypätkä, missä Stallone machoilee. En tiedä, mitä elokuvaa katsoin lapsena, sillä se ei ollut sama Rocky, minkä näin nyt. Vaikka tarina pyörii nyrkkeilemisen ympärillä ja siinä on kuntoilua ja lihaksien pullistelua, on elokuvaa vaikea kutsua urheiluleffaksi. Nyrkkeilymatseja nähdään vain heti alussa ja ihan lopussa Rockyn kohdatessa Apollo Creedin. Niiden välissä filmi on lähinnä puhdasta henkilödraamaa... ja aivan törkeän mestarillisesti kerrottua sellaista! Katsoja pääsee kokemaan Rockyn matkan aivan mielettömän huikealla tavalla. Alusta alkaen elokuva pohjustaa Rockyn hahmoa täydellisesti, näyttäen miten hän toimii muiden ihmisten kanssa. Useassa kohtaa Rocky vain kävelee kadulla ja hänen ohitseen kulkee hänen tuttunsa ja heidän lyhyistä tervehtimisistä voi jo päätellä, että kyseessä on hyvinkin pidetty henkilö näillä kulmilla. Eikä syyttä. Yhdessä kohtauksessa Rocky huomaa, että hänen tuntemansa nuori tyttö hengailee kujalla epäilyttävien miesten kanssa ja Rocky käy taluttamassa tytön pois, antaen samalla ohjeita siitä, miten elämä voi mennä päin helvettiä tuollaisen käytöksen takia. Syvällisyyttä tähän kohtaukseen tuo se, että Rocky itse työskentelee rikolliselle, mutta silloinkin hän näyttää pehmon puolensa, sillä ohjeiden vastaisesti hän ei ole valmis satuttamaan uhkailemiaan ihmisiä. Hahmo on niin hienosti pohjustettu, että hänen kautta katsoja imaistaan täysillä mukaan tarinaan.

Kyseessä on aika hidastempoinen elokuva, mutta se ei tarkoita, että Rocky olisi tylsä, ehei. Jotkut Adrianiin liittyvät hetket ovat kyllä hieman pitkäveteisiä, mutta muuten aika kuluu todella nopeasti. Erinomaisten hahmoesittelyjen jälkeen Rocky saa vihdoin kutsun nyrkkeillä Apollo Creediä vastaan ja tästä alkaa tietty valmistautuminen matsiin. Tässäkään kohtaa leffa ei kallistu kaikkein tyypillisimpiin ja tylsimpiin salilla käymisiin, vaan Rocky etsii muita keinoja treenata itseään. Eikä elokuva mene todellakaan siitä, mistä aita on matalin ja näytä pelkästään Rockya hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä, vaan se tuo myös taidokkaasti esille hahmon kokeman henkisen treenin. Ja ai että se hetki, kun Rocky päättää vihdoin ottaa itseään ihan tosissaan niskasta kiinni ja alkaa treenimontaasi upean "Gonna Fly Now" -kappaleen (jonka olisi pitänyt viedä Oscar-palkinto) tahtiin, mikä päättyy ikoniseen kuvaan, jossa Rocky juoksee portaat ylös ja huipulla nostaa nyrkit ilmaan, niin kyllä meni iho kananlihalle kohtauksen voimakkuudesta!

Elokuvassa on muitakin vaikuttavia kohtauksia kuin Rockyn huuto valmentajalle ja treenimontaasi. Lopun nyrkkeilymatsi Rockyn ja Apollo Creedin välillä on hyvinkin vaikuttavasti toteutettu, mistä olin todella yllättynyt, sillä kuten sanoin, en pidä urheilun katsomisesta. Mutta kun elokuva on rakentanut tarinansa ja tunnelmansa näin hienosti, ja siinä luodaan todellista henkistä kamppailua näiden kahden nyrkkeilijän välille, niin onhan se loppumatsi lumoavaa katseltavaa - sekä hyvin rankkaa. Vaikka useassa kohtaa voi päivänselvästi huomata, ettei nyrkinisku oikeasti mene perille asti ja iskettävä kaatuu ilmavirran takia, on matsi brutaalia menoa. Yhdessä kohtaa homma menee siihen pisteeseen asti, että Rockyn silmä on turvonnut ja muurautunut umpeen, jolloin hän ihan oikeasti pyytää, että se leikattaisiin auki, jotta hän voisi jatkaa ottelua! Olin myös vaikuttunut siitä, että leffa menee silläkin lailla syvälliseksi, että se tarjoaa pohdiskelua siitä, miksi kukaan harrastaisi urheilua, missä molempia osapuolia voi sattua erittäin pahasti?

Pientä negatiivista sanottavaa tuo kuitenkin leffan ihan viimeinen minuutti ennen lopputekstejä, mikä muuttuu turhankin juustoiseksi. Pari muutakin siirappisempaa kohtausta on luvassa, mutta lähinnä viimeisen minuutin olisi voinut hoitaa jollain muulla tavalla. Tästä huolimatta Rocky on huikea mestariteos, joka ansaitsee asemansa klassikkona. Kyseessä on yksi inspiroivimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt, sillä sekä Rockyn että hänen näyttelijänsä Sylvester Stallonen nousu tuntemattomasta tähdeksi osoittaa, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, kun todella uskoo siihen ja painaa vain täysillä eteenpäin!

Ehdinkin jo kehua Stallonen käsikirjoitustaitoja, mutta miten pärjäsi sen parissa työskennellyt ohjaaja John G. Avildsen? No todella hyvin, ottaen huomioon, että hän jopa voitti Oscarin työstään elokuvan parissa! Avildsen luo hienosti tunnelmaa ja saa tiettyihin kohtauksiin juuri oikealla tavalla voimaa. Vaikka muutamissa kohdissa tosiaan näkee, etteivät nyrkiniskut osu kohteeseensa, on Rocky silti muuten taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu kasaan. Kuvauksella on näyttävästi vangittu Philadelphian henki, missä tarina tapahtuu. Äänitehosteet eivät ole mitä parhaimmasta päästä ja äänitys kohisee välillä, mutta Bill Contin mieleenpainuvat sävellykset toimivat täysillä ja kuten jo sanoin, hänen olisi pitänyt napata Oscar-pysti "Gonna Fly Now'n" säveltämisestä.

Yhteenveto: Rocky on todellinen mestariteos ja urheiluelokuvien ehta klassikko. Leffaa ei tosin voi täysin urheiluelokuvaksi kutsua, sillä nyrkkeilyä siinä on yllättävän vähän. Pääasiassa filmi keskittyy henkilödraamaan ja päähahmo Rockyyn persoonana, sekä tämän suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Elokuvan draamapuoli on erinomaisesti rakennettu, mistä voi kiittää Sylvester Stallonea, joka on tehnyt upeaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Vielä parempaa työtä Stallone tekee näytellessään Rockya - hän on aivan mielettömän hyvä roolissa! Hieman liian hiljaiseksi jäävää Talia Shirea lukuunottamatta muutkin näyttelijät ovat todella mainioita osissaan. Ohjaaja John G. Avildsen on onnistunut luomaan hienon tunnelman, mikä kulkee läpi elokuvan ja hän onnistuukin nostamaan ihon kananlihalle muutamaan otteeseen mahtavien ja vaikuttavien hetkien ansiosta. Rockyn puhe oven takaa, loistavan "Gonna Fly Now'n" säestämä treenimontaasi ja itse nyrkkeilyottelu ovat aivan huikeita kohtauksia! Pientä miinusta hieman heikonpuoleisesti kirjoitetun naispääosan lisäksi tuo ihan viimeinen minuutti, mitä olisi voinut miettiä hieman uudestaan. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus ja muuten Rocky on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen inspiroivimmista teoksista sekä Rockyn tarinan, että taustalla tapahtuneen Stallonen tarinan takia. Tästä syystä Rocky onkin niitä filmejä, mitkä jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky, 1976, Chartoff-Winkler Productions

Arvostelu: Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018)

ENSIMMÄISENÄ KUUSSA

FIRST MAN

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciarán Hinds, Olivia Hamilton ja Lukas Haas
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle."

First Man, eli suomalaisittain Ensimmäisenä Kuussa perustuu James R. Hansenin kirjaan "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (2005), mikä taas pohjautuu tositapahtumiin. Jo kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi suunnittelemaan filmiä. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, jolloin se päätyi Universal-yhtiön käsiin muutama vuosi sitten. Universal käynnisti leffan työstämisen tosissaan ja palkkasi kehutun Damien Chazellen ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin ja lopulta Ensimmäisenä Kuussa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa, ja nyt se on saapumassa myös Suomeen. Itse innostuin välittömästi, kun kuulin filmistä. Ensinnäkin sen tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi innostuin myös elokuvan tekijöistä. Chazelle on todella lahjakas nuori tekijä ja olin varma, että hän tekisi huikeaa työtä myös tämän projektin kanssa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

1960-luvulla NASA pistää kaikkensa peliin saadakseen ihmisen kävelemään Kuun pinnalla. Astronautti Neil Armstrong pyrkii projektiin mukaan, samalla kun hän yrittää pitää perhe-elämäänsä kasassa.

Pääroolissa astronautti Neil Armstrongina nähdään Ryan Gosling, joka tekee jälleen kerran upean roolisuorituksen. Gosling pystyy näyttämään huiman määrän tunteita pelkillä silmillään, mikä on tärkeä taito, kun kyseessä on hahmo, joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Heti leffan alussa käy selväksi, että ennen Kuussa käymistä Armstrongin elämä oli erittäin raskasta ja jopa traagista, minkä takia Goslingin lahja tulee tarpeeseen. Armstrongista alkaa välittämään filmin alusta alkaen ja katsoja pääsee täydellisesti hahmon pään sisälle.
     Armstrongin vaimoa, Janetia näyttelee Claire Foy, joka on myös aivan huikea roolissaan. Janet näyttää tunteitaan paljon voimakkaammin, mutta yrittää pitää niitä sisällään. Kyseessä on kannustava vaimo, mutta kun hänen miehensä ei vaikuta olevan kiinnostunut perheestään, vaan tähyilee kaiken aikaa avaruuteen, Janet kyllä huomauttaa Neilin toimivan väärin. Foy pääsee useaan otteeseen näyttämään lahjansa ja pitämään pari aivan uskomattoman hienosti näyteltyä puhetta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. astronautti Ed White (mainio Jason Clarke) ja tämän vaimo Patricia (Olivia Hamilton), Armstrongin kanssa Kuuhun lähtevä Buzz Aldrin (harmillisen unohdettava Corey Stoll), sekä NASA:n avaruusohjelmaa johtavat herra Slayton (Kyle Chandler) ja herra Gilruth (Ciarán Hinds). Sivunäyttelijät eivät tee läheskään yhtä isoa vaikutusta kuin pääpari, eikä heille edes anneta samalla lailla tekemistä. Jokainen kuitenkin suoriutuu menevästi osastaan.

Viime kuukauden aikana Ensimmäisenä Kuussa on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei siinä ole mukana kuvaa, missä Neil Armstrong ja Buzz Aldrin pystyttävät Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle. Tämä on mennyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump totesi elokuvan loukkaavan tätä amerikkalaista saavutusta, eikä hän aio tämän takia katsoa leffaa. Ja tämähän on täysin naurettavaa. Ensinnäkin, jos kritisoijat oikeasti katsoisivat elokuvan, he ymmärtäisivät, ettei se kerro niinkään Kuussa käymisestä, vaan Neil Armstrongin elämästä. Kuussa käynti on toki iso osa leffaa, mutta se on kuvattu Armstrongin näkökulmasta. Toiseksi, elokuvalle kannattaa antaa mahdollisuus jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aidosti todella hieno teos. Ohjaaja Damien Chazellen voittoputki jatkuu ja viimeistään tässä vaiheessa hän todistaa olevansa lahjakkuus, jonka jokainen tuleva leffa on tapaus, mikä täytyy kokea. Chazelle on saanut aikaiseksi hyvin vaikuttavan kokonaisuuden ja sanon jo nyt, että on kumma, jos filmille ei laskeudu useita palkintoehdokkuuksia ja voittoja.

Yksi tärkeimmistä asioista, minkä Chazelle on saavuttanut, on tosiaan se, kuinka nerokkaasti elokuva kerrotaan Armstrongin näkökulmasta. Isoimpana esimerkkinä on avaruuslennot, mitkä kuvataan pääasiassa alusten sisäpuolelta, eikä perinteiseen tapaan ulkopuolelta. Tietty mukana on näyttäviä kuvia avaruudesta käsin, missä alus nähdään pienenä täplänä maailmankaikkeuden keskellä, mutta pääasiassa avaruutta joutuu kurkkimaan Armstrongin kanssa aluksen ikkunasta. Tämä on mielettömän nerokas päätös, sillä tämän ansiosta katsojana todella kokee olevansa mukana avaruuslennoilla. Niissä pääse ihastelemaan avaruuden mahtavuutta, mutta samalla ne myös osoittavat, kuinka epämiellyttävä ja ahdistava matkustustapa on kyseessä. Avaruusaluksia ei ole koolla pilattu ja katsojaa puistattaa pelkkä ajatuskin siitä, että sellaiseen metallipurkkiin pitäisi ahtautua päiviksi.

Vaikka avaruusmatkailu on äärimmäisen kiehtovaa ja avaruuskohtauksia jaksaisi katsoa paljon kauemminkin, on hienoa, että leffa keskittyy myös täysillä Neilin ja Janetin suhteeseen. Heidän väliset kohtauksensa eivät onneksi käy tylsiksi, vaan pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä - pääasiassa tietysti erinomaisten roolitöiden ansiosta. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun Janet pakottaa Neilin kertomaan lapsilleen sen faktan, ettei hän välttämättä palaa takaisin kotiin. Kohtaus koskettaa aidosti ja luo hyvää jännitystä operaation onnistumisesta. Toki kaikkien kuuluisi tietää, että kuulento onnistuu - onhan kyseessä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista - mutta silti katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot ehjin nahoin takaisin. Ja se itse Kuussa käynti... voi pojat, kuinka uskomattoman hienosti se onkaan toteutettu! Kuu-osio on henkeäsalpaavan vaikuttava ja koskettava, sekä kenties ennen kaikkea, häkellyttävän todellisen tuntuinen. Kohtaus tuntuu siltä kuin hahmot ihan oikeasti olisivat Kuussa. Se ei tunnu ja näytä lavasteelta tai studiolta, vaan ihan oikealta paikalta. Kuinka niin eloton paikka voikaan olla niin mielettömän kaunis näky? Kohtaus nostattaa helposti tunteet pintaan jo pelkän vaikuttavuutensa ansiosta. Aivan uskomaton suoritus tekijätiimiltä!

Vielä on kuitenkin pakko todeta, ettei Ensimmäisenä Kuussa mikään ongelmaton elokuva ole, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi erinomainen teos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Filmillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka avaruusosioissa ja pääparin suhteen näyttämisessä pitkäkestoiset kohtaukset ovat mukaansatempaavaa katseltavaa, ovat jotkut tieteeseen painottuvat hetket ja Kuuhun haikailut hieman pitkäveteisempää seurattavaa. Niihin käytettyä aikaa olisi ihan hyvin voinut siirtää avaruuskohtauksiin ja vaikkapa lisätä sen Yhdysvaltain lipun pystyttämisen Kuuhun, jotta presidentti Trumpkin voi hyvillä mielin katsoa leffan. Elokuvasta saisi pilkottua pieniä pätkiä sieltä täältä ja typistää kestoa noin kymmenellä minuutilla. Siten kyseessä olisi entistäkin paremmin otteessaan pitävä kokemus.

Ensimmäisenä Kuussa poikkeaa tyylillisesti todella vahvasti ohjaaja Chazellen aiemmista töistä, Whiplashista (2014) ja La La Landista (2016). Siinä, missä ne pohjautuvat hyvin paljon musiikkiin, tässä on pitkiä pätkiä, joissa ei kuulla melodian melodiaa. Justin Hurwitzin sävellyksiä käytetään erittäin maltillisesti, jolloin kun musiikit pärähtävät käyntiin, ne lisäävät vaikutuksen tuntua. Chazelle tekee loistotyötä tunnelman kanssa ja kyseessä on myös teknisesti upea teos. Elokuva on kuvattu uskomattoman hyvin - etenkin Kuussa tapahtuvan kohtauksen kuvaus on ällistyttävää. Valastuskin on äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Lavasteilla ja puvustuksella on hienosti tuotu esille 1960-luvun ajankuvaa, minkä lisäksi molemmat tiimit ovat onnistuneet avaruusalusten ja -asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutetut, enkä osaa yhtään sanoa, ovatko avaruudessa lentävät alukset pienoismalleja, vai digiefekti. Äänimaailma on myös mahtava ja rakettien noustessa ilmaan teatterin penkit tärisevät ja tuottavat kylmiä väreitä.

Yhteenveto: Ensimmäisenä Kuussa on erinomainen elokuva, mikä osoittaa Damien Chazellen olevan oikeasti lahjakas tekijä. Chazelle on pyrkinyt tekemään täysin erilaisen filmin kuin pari aiempaa teostaan ja onkin saanut aikaiseksi häkellyttävän hienon leffan, mikä tulee varmasti keräämään useita palkintoehdokkuuksia. Chazelle vie katsojan täydellisesti Neil Armstrongin pään sisään, mitä vain vahvistaa Ryan Goslingin huikea roolisuoritus. Avaruuslennot ovat aivan mahtavasti toteutetut ja katsojana tuntuu siltä kuin olisi aluksessa mukana Armstrongin kanssa. Itse Kuussa käynti on myös aivan uskomattomasti luotu ja loi minuun suuren vaikutuksen kauneudellaan. Goslingin lisäksi myös Claire Foy tarjoaa loistokkaan roolityön ja on ihme, jos pari ei saa mies- ja naispääosa-ehdokkuuksia. Muutamassa tiedehöpötyskohtauksessa leffa käy hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten yli kahden tunnin kesto ei haittaa, sillä mukana on niin vangitsevia kohtauksia. Ensimmäisenä Kuussa todella on yksi vuoden parhaista elokuvista ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Joidenkin mielestä se saattaa olla tylsä erittäin rauhallisen temponsa takia, mutta kun siihen keskittyy, leffa vie oikein kunnolla mukanaan. Tämän perään on muuten hauska katsoa Apollo 13 (1995), joka alkaa aika lailla siitä, mihin Ensimmäisenä Kuussa päättyy. Tiedän, koska kokeilin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Man, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, Perfect World Pictures, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Talo jossa kello tikittää (The House with a Clock in Its Walls - 2018)

TALO JOSSA KELLO TIKITTÄÄ

THE HOUSE WITH A CLOCK IN ITS WALLS

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Owen Vaccaro, Jack Black, Cate Blanchett, Kyle MacLauchlan, Sunny Suljic, Colleen Camp, Renée Elise Goldsberry, Vanessa Anne Williams, Lorenza Izzo ja Eli Roth
Genre: fantasia, jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

The House with a Clock in Its Walls, eli suomalaisittain Talo jossa kello tikittää perustuu John Bellairsin samannimiseen kirjasarjan aloitusosaan vuodelta 1973. Universal Pictures hommasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja nyt vuotta myöhemmin Talo jossa kello tikittää sai vihdoin ensi-iltansa. Elokuva herätti kiinnostukseni heti, kun kuulin siitä. Jack Blackin ja Cate Blanchettin tähdittämä fantasiaseikkailu kuulosti mielenkiintoiselta, mitä lisäsi se, että pääasiassa kauhua tekevä Eli Roth toimisi elokuvan ohjaajana. Kiinnostukseni vain kasvoikin, kun luin, että Yhdysvalloissa monet vanhemmat ovat valittaneet leffan olevan liian pelottava lapsille ja meninkin positiivisin mielin katsomaan Talon jossa kello tikittää sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1955 orpopoika Lewis muuttaa Jonathan-enonsa luokse asumaan. Pian Lewisille selviää, että Jonathan on velho ja että hänen talonsa seinien sisällä tikittää kello, mikä varoittaa tulevasta tuhosta...

Pääroolissa orpopoika Lewisina nähdään Daddy's Home -komedioista (2015-2017) tuttu Owen Vaccaro, joka sopii rooliinsa oikein mainiosti. Vaccarolta löytyy pari heikompaa hetkeä (yhdessä kohtaa häntä on selvästi ohjattu irrottelemaan oikein kunnolla, mikä johtaa aika myötähäpeälliseen hetkeen), mutta suurimmaksi osaksi hän hoitaa hommansa hyvin. Lewisista alkaa välittämään heti elokuvan alusta alkaen, mikä johtuu suurimmaksi osaksi Vaccaron sympaattisuudesta. Hahmo innostuu enonsa taikalahjoista ja ymmärrettävästi haluaa itsekin kouluttautua velhoksi. Lewis kokee leffan aikana hyvin perinteisen mutta toimivan hahmokaaren, missä hänen täytyy kerätä rohkeutensa ja lähteä jossain kohtaa sankarihommiin.
     Velhoeno Jonathan Barnaveltina nähdään Jack Black, joka vetää roolinsa yllättävän maltillisesti. Välillä Black päästää tutun ylienergisen itsensä valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän oikeasti keskittyy tekemiseensä ja yrittää luoda vaikutelmaa viisaasta velhosta. Jonathan on kiehtova hahmo ja hänen taustojaan avataan hyvin läpi leffan.
     Cate Blanchett taas näyttelee Jonathanin naapuria Florence Zimmermannia, joka on noita. Florenceltakin löytyy kiinnostava tausta, mikä vaikuttaa hänen taikakykyihinsä ja on hienoa, kuinka hänellekin on luotu selkeä kaari elokuvan aikana. Hienointa on kuitenkin Florencen ja Jonathanin välinen hauska "suhde". He ovat selvästi todella tärkeitä toisilleen, mutta naljailevat toisilleen minkä kerkeävät ja kutsuvat toisiaan muka-ilkeillä nimillä. Blanchett sopii osaansa hyvin, muttei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää roolityötä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lewisin luokkatoverit Tarby (Sunny Suljic) ja Rose Rita (Vanessa Anne Williams) ja Jonathanin täysin tavallinen naapuri rouva Hanchett (osaansa täydellisesti sopiva Colleen Camp). Leffassa nähdään myös Kyle MacLauchlan velho Isaacina, Renée Elise Goldsberry tämän rakkaana Selenana, sekä ohjaaja Eli Roth pienessä, mutta jollain tapaa merkittävässä sivuroolissa.

Kuten jo sanoin alussa, Talo jossa kello tikittää on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian pelottava koko perheen elokuvaksi ja omalla tavallaan tämä on kyllä ymmärrettävää. Mukana nimittäin on yllättävänkin karmivia kohtauksia, joissa ohjaaja Eli Roth osoittaa kauhutaustansa. Jännittävä ilmapiiri vallitsee suurimman osan ajasta ja muutamassa kohtaa aikuiskatsojakin huomaa pulssin kohoavan. Itse en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan tätä, vaan mielestäni on aivan mielettömän mahtavaa, että lapsillekin tehdään "kauhua". Monet lapset alkavat jo hyvin varhain kiinnostumaan kauhusta ja kun vanhempi miettii, mitä muksulle voisi näyttää, on Talo jossa kello tikittää erittäin oivallinen vaihtoehto. Jos elokuva tuntuu liian hurjalta, ei kannata siirtyä Sen (It - 2017) tai Hohdon (The Shining - 1980) kaltaisiin kunnon kauhufilmeihin. Lapsille hyvänä kevennyksenä leffassa on kuitenkin myös paljon huumoria, mistä suuri osa onnistuu naurattamaan myös aikuisia. Jotkut kakkavitsit menevät täysin päin mäntyä ainakin omalla kohdallani, mutta joillekin lapsille ne voivat olla tärkeä osa sitä, etteivät he näe painajaisia elokuvan jälkeen.

Hyvin luodun (vaikkakin välillä turhan paljon heittelevän) ilmapiirin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtovan mysteerinen tarina. Talon seinien sisällä tikittävän kellon merkityksen selvittäminen naulaa katsojan paikoilleen, minkä lisäksi on hauska seurata, kun Lewis yrittää oppia velhoksi. Paikoitellen elokuva kärsii hieman kompastelevasta rytmityksestä - jotkut hetket ovat ohi liian nopeasti, kun taas toiset voisivat loppua aiemmin - mutta leffa pitää silti hyvin mukanaan. Mukaan on myös ujutettu lapsille tärkeää viestiä siitä, ettei erilaisuus ole pahasta, vaan siitä pitäisi pitää kiinni, eikä vain mennä massan mukana hyväksymisen toivossa.

Täysin loppuun asti filmi ei kuitenkaan kestä. Loppupäässä elokuva hieman unohtelee sivujuoniaan ja kun se muistaa ne, on ne kirjoitettu loppuun aika hutiloiden. Loppuhuipennus ei myöskään ole ihan niin hyvä kuin voisi toivoa. Elokuva on täynnä taikuutta, mutta lopussa sitä ei hyödynnetä läheskään niin paljon kuin olisi mahdollista. Erilaiset kekseliäät taikaniksit tekisivät lopusta paljon mielenkiintoisemman. Loppua parantaisi myös paljon se, jos siitä poistaisi yhden täysin typerän, liian kauan kestävän vitsin. Kenties tekijät ajattelivat, että ilman sitä lapset lähtisivät kirkuen ulos teatterista, mutta omasta mielestäni se vain latistaa hyvin rakennettua ilmapiiriä. Pienin muutoksin Talo jossa kello tikittää voisi siis olla jopa erittäin hyvä fantasiaseikkailu, mutta tiettyjen vikojensa takia elokuva ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tästä huolimatta kyseessä on oivallinen elokuva, mikä sopii todella hyvin koko perheen kanssa vietettävään halloween-leffailtaan.

En ole kaikkia Rothin elokuvia vielä nähnyt, mutta tähän mennessä nähdyistä Talo jossa kello tikittää on selvästi paras. Roth osoittaa oikeasti osaavansa ohjata, eikä vain halua shokeerata verimässäilyllä ja kiduttamisella. Käsikirjoittaja Eric Kripke on tehnyt muuten mainiota työtä, mutta tietyt tyhmät vitsit hän olisi voinut poistaa. Tämän lisäksi elokuvan alkupään pienesti kiirehtivää rytmitystä olisi pitänyt korjailla joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Muuten filmi on kelvollisesti leikattu. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita karmivia otoksia. Lavasteet ovat todella tyylikkäät; Jonathanin talo on upeasti luotu, minkä lisäksi 1950-luvun ajankuva on tuotu oivasti esille. Visuaalisesti leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuvassa on hienosti käytetty nukkeja ja maskeerauksia luomaan karmivia hetkiä, mutta digiefektit eivät ole parhaasta päästä. Parissa kohtaa digitaalisuudet ovat jopa kamalan silmäänpistäviä. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu aina ääniefekteistä Nathan Barrin säveltämiin, tunnelmaa hyvin lisääviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Talo jossa kello tikittää on mainio fantasiaseikkailu, joka tarjoaa mukavasti karmivia hetkiä koko perheelle. Herkimmille elokuvan "kauhu"-kohtaukset saattavat olla liikaa, mutta monet nuoremmat katsojat tulevat varmasti nauttimaan leffan aiheuttamasta jännityksestä. Karmivuutta on tietty pehmentämässä oiva määrä huumoria, mistä suuri osa saa kaikenikäiset nauramaan. Mukaan on kuitenkin lipsahtanut muutama kakkapissavitsi, mitkä naurattavat lähinnä niitä, joilla ei ole vielä ikää katsoa leffaa. Elokuvan tarina on kiehtova ja siihen on saatu maagisen mysteeristä tuntua. Ihan loppuun asti homma ei kuitenkaan kestä, vaan finaali menettää hieman otettaan katsojasta. Tästä huolimatta kyseessä on oikein hyvä leffa. Eli Roth osoittaa taitonsa yhdistellessään kauhua koko perheen seikkailuun, minkä lisäksi pääkolmikko Vaccaro, Black ja Blanchett sopivat hyvin rooleihinsa. Digiefektit eivät ole parhaasta päästä, mutta nukkeolennot ja lavasteet tarjoavat hienoja visuaalisuuksia. Suosittelenkin Taloa jossa kello tikittää erittäin lämpimästi koko perheen kanssa vietettävään jännitysiltaan. Elokuva sopii mitä parhaiten halloweenina katsottavaksi, jos ei ole vielä ikää lähteä katsomaan pian ilmestyvää Halloweenia (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The House with a Clock in Its Walls, 2018, DreamWorks, Amblin Entertainment, Mythology Entertainment