MAANALAINEN RAUTATIE
THE UNDERGROUND RAILROAD
Luoja: Barry Jenkins
Pääosissa: Thuso Mbedu, Joel Edgerton, Aaron Pierre, Chase W. Dillon, Justice Leak, Benjamin Walker, Damon Herriman, William Jackson Harper, Amber Gray, Lily Rabe, Lucius Baston, Fred Hechinger, Peter De Jersey, Irone Singleton, Will Poulter, Sheila Atim ja Peter Mullan
Genre: draama, historia
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 20 minuuttia - 1 tunti 18 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 53 minuuttia
Ikäraja: 18
The Underground Railroad, eli suomalaisittain Maanalainen rautatie perustuu Colson Whiteheadin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Jo kirjan ilmestyttyä ohjaaja Barry Jenkins ryhtyi suunnittelemaan minisarjaa kirjan pohjalta. Hän sai Amazonin kiinnostumaan projektista ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019, mutta ne jouduttiin keskeyttämään alkuvuodesta 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia. Syksyllä kuvauksia päästiin jatkamaan ja nyt Maanalainen rautatie on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse luin koko sarjan olemassaolosta vasta pari viikkoa ennen sen julkaisua ja pohdin, että siinä voisi olla paljon potentiaalia nousta vuoden parhaiden televisiosarjojen joukkoon. Aloitinkin Maanalaisen rautatien katsomisen heti, kun se oli julkaistu Prime Videossa ja katsoin sarjan läpi muutamassa päivässä.
1800-luvulla kaksi orjaa, Cora ja Caesar saavat kuulla maanalaisesta rautatiestä, mustien salaisesta junasta, joka kuljettaa orjat vapauteen Amerikan etelävaltioista. Cora ja Caesar karkaavat ja saavat peräänsä vannoutuneen orjienmetsästäjä Ridgewayn.
Sarjan päähenkilö on orja nimeltä Cora, jota näyttelee Thuso Mbedu. Mbedu ei ole itselleni ollenkaan tuttu näyttelijä - eikä toisaalta ihme; kyseessä on hänen ensimmäinen roolinsa amerikkalaistuotannossa. Mbedu onnistuu vakuuttamaan hyvin ja mielenkiinnolla odotan, mitä muuta hän pääsee tämän jälkeen tekemään. Hänen hahmostaan löytyy mielenkiintoisia juttuja liittyen mm. hänen äitiinsä (Sheila Atim), mutta samalla Corasta tuntuu kuitenkin uupuvan se viimeinen silaus. Pitkin sarjaa hän tuntuu olevan tylsempi tapaus kuin ihmiset, joita hän pakomatkallaan kohtaa, eivätkä hekään ole erityisen kaksisesti kirjoitettuja. Aika tylsä hahmo on erityisesti Coran mukana pakosalle lähtevä Caesar (Aaron Pierre), josta irtoaa lopulta harmillisen vähän.
Yllättäen kenties kiinnostavin hahmo on pakenevien orjien perään lähtevä Ridgeway, jota näyttelee Joel Edgerton. Edgerton kanavoi karmivan vakuuttavasti kamalaa ihmishirviötä, joka on varmistamassa, että etelävaltioiden mustat pysyvät plantaaseillaan. Samalla hahmosta alkaa kuitenkin vähitellen löytymään muitakin puolia, jotka luovat häneen erilaisia tasoja. Välittömästi erikoinen seikka on, että Ridgewayn mukana kulkee musta Homer-poika (Chase W. Dillon), jonka Ridgeway on opettanut lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi käyttäytymään kuin hienostunut iäkäs herra. Kun tietää Ridgewayn suhtautumisen mustiin, katsojana alkaa heti pohtimaan, miksi hahmolla on juurikin tummaihoinen assistentti - ja vieläpä lapsi. Homerin koin hahmoista kaikista pidettävimmäksi, vaikka hän auttaakin orjien sieppaamisessa. On kuitenkin hupaisan absurdia, kuinka Homer käyttäytyy ja puhuu, ja nuori Dillon hoitaa hommansa hyvin.
Lisäksi sarjassa nähdään mm. Coran ja Caesarin omistavat veljekset James ja Terrance Randall (Justice Leak ja Benjamin Walker), pakomatkalla olevia orjia auttavat Martin (Damon Herriman) ja Sam (Will Poulter), Coran tapaama Royal (William Jackson Harper), sekä Ridgewayn isä (Peter Mullan). Sivuhahmot eivät tosiaan ole kovinkaan kiinnostavia, mutta näyttelijät suoriutuvat työstään mallikkaasti ja läpikotaisin jokainen on hyvin omaksunut 1800-luvun puhetavat ja etelävaltioiden aksentit.
Maanalainen rautatie tuotti itselleni valitettavasti pettymyksen ja kyseessä on jo kolmas peräkkäinen Barry Jenkinsin ohjaustyö, joka ei ole vakuuttanut minua samanlaisiin kehuihin, mitä hän kerää ympäri maailmaa. Parhaan elokuvan Oscar-voittajaleffa Moonlight (2016) alkoi vahvasti, mutta jokaisen aikahypyn ja päähahmon näyttelijävaihdoksen myötä filmin laatu tuntui tekevän selkeitä laskuja. Vähemmälle huomiolle jäänyt If Beale Street Could Talk (2018) oli mielestäni parempi elokuva, mutta sekin oli mielestäni hieman epätasainen ja paikoitellen pitkäveteinen. Sama epätasaisuus ja pitkäveteisyys jatkuvat harmillisesti Maanalaisessa rautatiessä. Taso tuntui kulkevan vuoristoradan lailla pitkin sarjaa ja suunnilleen yhtä villisti heitteli kiinnostukseni sarjan tapahtumia kohtaan.
Kyseessä on todella, siis todella hidastempoinen sarja ja jo avausjakson ensimmäisen vartin jälkeen tiesin, että siinä missä jotkut tulevat lumoutumaan Jenkinsin rauhallisesta kerronnasta, jotkut muut taas jättävät sarjan kesken jo ensimmäisen jakson aikana. Jenkins todella käyttää aikansa jokaisen lyhyemmänkin hetken näyttämiseen. Elokuvassa tällainen ei välttämättä häiritsisi itseäni, mutta kymmentuntisen sarjan kohdalla liiallinen hidastelu alkoi käydä raskaaksi. Varsinkin sarjan puolivälin jaksot tuntuivat laahaavan. Suuri osa jaksoista kestää yli tunnin; pisin jakso on jopa lähes tunnin ja 20 minuuttia pitkä! Sitten taas mukana on yksi jakso, joka kestää vain alle 20 minuuttia ja tuntuu hieman hassulta väliosalta. Katselukokemuksen vaikeuksia ei tietenkään auta se, että aiheiltaan Maanalainen rautatie on jo itsessään erittäin raskas, kaikin puolin iloton ja synkistelevä. Orjuuden ajan hirveyksiä ei lähdetä todellakaan kaunistelemaan, vaan sarja esittelee kauheita kohtauksia ja nekin Jenkins venyttää äärirajoille asti. Avausjakso alkaa syyllistyä ihan kurjuudella mässäilyyn, sillä niin pitkäksi orjien kidutuskohtaukset venytetään.
Ei sarja mielestäni kuitenkaan huono ole, vaikka olenkin sitä nyt lähinnä kritisoinut. Siitä löytyy paljon hyvää. Kuten totesin, laadukkuuden taso kulkee kuin vuoristorata, mikä tarkoittaa, että mukana on ne huippuhetkensäkin. Toisen, kolmannen ja yhdeksännen jakson koin erityisen väkeviksi. Vaikka joissain kohtauksissa Jenkinsin hidastempoisuus käy päälle jopa hyökkäävänä, loppupäässä sarjaa on erinomaisesti rakennettu todella pitkä kohtaus, jossa nostatellaan jännitettä hiljalleen, kunnes se pamautetaan tyylikkäästi huippuunsa. Vaikka avausjaksossa nähtävä ruoskinta ja elävältä polttaminen onkin kaamea näky, koin jotenkin vielä karummaksi toisessa jaksossa, kun sarjassa esitellään jonkinlainen näyttely, johon mustia on palkattu esittämään orjia. Valkoiset maksavat rahaa siitä, että he pääsevät katsomaan, kun oikeat mustat ihmiset näyttelevät työkseen sitä, mitä orjat joutuvat tekemään. Elävältä polttaminen on toki hirveää, mutta tällainen on jotenkin äärimmäisen kieroa. Valkoiset lapset käyttäytyvät kuin jossain eläintarhassa, ihastellen akvaariolasien takana olevia mustia, jotka näyttelevät työskentelevänsä puuvillaplantaasilla. Kohtauksen kautta Jenkins tuo hienosti esiin, kuinka rasismia on monenlaista. Näyttelyä pitävät vakuuttelevat etteivät olisi rasisteja, koska eivät oikeasti pistä mustia orjahommiin. Siinä ei voinut muuta kuin hiljaa tuijottaa ja pohtia, mitä nämä orjuudesta vapauteen päässeet käyvät päässään läpi, kun heidät palkataan tekemään samoja hommia erilaisen valkoisen väen viihteeksi.
Ohjauksen lisäksi Jenkins toimii myös yhtenä käsikirjoittajana. Käsikirjoitustiimi olisi voinut tiivistää materiaalia huomattavasti, sillä tällaisenaan se käy turhankin usein väsyttäväksi. Mukaan kuitenkin saadaan paljon hyvää pohdiskelua ja kritiikkiä siitä, kuinka Yhdysvalloista puhutaan "vapaiden maana", mutta perustus, jonka päälle tämä on rakennettu, on ollut kaikkea muuta kuin vapautta. Vaikka asia onkin painavaa ja on ymmärrettävää, että sitä taotaan kuin nyrkkiä pöytään, paikoitellen sarja tuntuu jopa kiusallisen saarnaavalta. Sarja on muuten tyylikkäästi kuvattu, mutta aina silloin tällöin mukana olevat kuvat ihmisistä katsomassa suoraan kameraan syyllistävästi tuntuvat hieman kehnolta tehokeinolta. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kaikki huikean upeasti toteutetut, eikä niistä löydy lainkaan moittimista. Nicholas Britellin säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta äänityksen ja äänitehosteiden miksaus on paikoitellen kömpelöä. Välillä ääniefektien voimakkuustasot on nostettu aivan liian korkeiksi, mikä on erityisen häiritsevää kohtauksissa, joissa puheet peittyvät mm. heinän kohinan ja sirkkojen sirityksen alle.
Yhteenveto: Maanalainen rautatie on kelpo minisarja, josta löytyy niin selvät onnistumisensa kuin epäonnistumisensa. Thuso Mbedu on hyvä löytö päärooliin Coraksi ja Joel Edgerton tekee oivaa työtä antagonistina. Toinen, kolmas ja yhdeksäs jaksot ovat erittäin mainiot, nousten paikoitellen ihan loistokkaiksi asti. Niissä sarjan hyvät puolet pääsevät täysillä esille, mikä saakin harmittelemaan niitä sarjan heikkouksia. Kymmentuntinen sarja on aivan liian hidastempoinen ja osa jaksoista on äärimmilleen venytettyjä ja suorastaan laahaavia. Katselukokemus on vaikea jo aiheensa takia, mutta sarjan luojana, ohjaajana ja käsikirjoittajana toimiva Barry Jenkins päättää haastaa katsojaa vielä lisää turhankin rauhallisella kerronnalla. Vaikka on hienoa, ettei Jenkins lähde mitenkään kaunistelemaan orjuuden ajan tapahtumia, hän syyllistyy välillä kurjuudella mässäilemiseen. Ajankuva on vaikuttavasti toteutettu lavastein ja asuin, minkä lisäksi kuvaus on todella tyylikästä. Maanalaisen rautatien matka on täynnä ylä- ja alamäkiä, luoden kokonaisuudesta epätasaisen ja hieman uuvuttavankin paketin kaikkien hyvienkin puoliensa kanssa. Sarjaa ei todellakaan ole tehty mihinkään yhden päivän tykitysmaratonia varten, vaikka se julkaistiin kerralla Prime Videossa. Koin, että jo kolmelle päivälle sarjan jakaminen oli liian reipas vauhti sen katsomiseen. Jakso päivässä tai jopa viikossa olisi varmaan toiminut paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2021
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com
The Underground Railroad, Yhdysvallat, 2021, Amazon Studios, PASTEL, Plan B Entertainment, Big Indie Picutres
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti