TV-sarja: The Midnight Club, kausi 1 (2022)

THE MIDNIGHT CLUB - KAUSI 1

Luojat: Mike Flanagan ja Leah Fong
Pääosissa: Iman Benson, Igby Rigney, Ruth Codd, Chris Sumpter, Annarah Cymone, Sauriyan Sapkota, Aya Furukawa, Adia, Heather Langenkamp, Samantha Sloyan, Zach Gilford, Matt Biedel, Patricia Drake, Larsen Thompson ja William B. Davis
Genre: kauhu, draama
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 48 minuuttia - 58 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia
Ikäraja: 16

"To those before. To those after. To us now. And to those beyond. Seen or unseen. Here but not here."

The Midnight Club perustuu Christopher Piken samannimiseen kirjaan vuodelta 1994. Vuonna 2020 Mike Flanagan ja Leah Fong ilmoittivat tekevänsä kirjan pohjalta televisiosarjan Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt The Midnight Clubin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Flanaganin tekevän uutta kauhusarjaa Netflixille; olinhan pitänyt herran kolmesta aiemmasta Netflix-sarjasta, The Haunting of Hill Housesta (2018), The Haunting of Bly Manorista (2020) ja Midnight Massista (2021). Kun The Midnight Club saapui Netflixiin, katsoin sen läpi heti julkaisuviikonloppuna.

Syöpädiagnoosin saanut teinityttö Ilonka muuttaa Brightcliffen saattokotiin, jossa kuolemansairaat nuoret kokoontuvat keskiyöllä kirjastoon kertomaan kauhutarinoita. Pian Ilonka huomaa, että Brightcliffessä on meneillään muutakin pelottavaa kuin teinien kertomukset...

Iman Benson näyttelee Ilonkaa, teinityttöä, joka saa kuulla, että hänellä on pahalaatuinen syöpä, eikä hänen uskota elävän enää kauaa. Ilonka löytää tiedon Brightcliffen saattokodista, missä on erikoinen historia ja mistä vuosia aiemmin yksi sairaista teineistä koki ihmeparantumisen. Ilonka vakuuttelee isänsä (Matt Biedel) viemään tytön Brightcliffeen, mutta siellä hän joutuukin pian kohtaamaan kaikenlaista kummallista ja karmivaa. Benson on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa päämääräisyyttä, kun tämä uskoo saattokodista löytyvän salaisuus, jolla sairaudet voi parantaa. Välillä Ilonkan tekemät ratkaisut ärsyttävät katsojaa, mutta silti tämän toki haluaa nähdä onnistuvan tavoitteessaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Brightcliffeä johtava tohtori Stanton (Heather Langenkamp), hoitajana toimiva Mark (Zach Gilford), lähistöllä asuva Shasta (Samantha Sloyan), sekä Brightcliffen muut kuolemansairaat nuoret, Kevin (Igby Rigney), Anya (Ruth Codd), Spencer (Chris Sumpter), Sandra (Annarah Cymone), Amesh (Sauriyan Sapkota), Natsuki (Aya Furukawa) ja Cheri (Adia). Näyttelijät suoriutuvat kaikki osistaan hyvin, niin vanhemmat ja useampia rooleja tehneet kuin myös liki tuntemattomat tulokkaat. Hahmoja syvennetään kauden edetessä vaihtelevasti. Osa nuorista saa paljon sisältöä ja muovautuu mielenkiintoisiksi tyypeiksi, kun taas pari jäävät lähinnä taka-alalle.

Pidin tosiaan paljon Mike Flanaganin aiemmista Netflix-kauhusarjoista, The Haunting of Hill Housesta, The Haunting of Bly Manorista ja Midnight Massista, joten odotukseni olivat korkeat The Midnight Clubia kohtaan. Vaikka lopputuloksena on ihan kelvollinen uusi kauhukertomus, uutuussarja jätti minut paikoitellen kylmäksi. Sarjan lähtökohdat ovat erittäin toimivat, mielenkiintoiset ja mukaansatempaavat. Ilonkan tavoin katsojakin ryhtyy kiehtoutuneena selvittämään tämän erikoisen saattokodin saloja, samalla kun käy joka yö kuuntelemassa seuraavan nuoren kertomaa kauhutarinaa. Hahmot ovat pääasiassa toimivia ja heistä alkaa vähitellen välittämään. Sarja onnistuukin paikoitellen iskemään katsojan tunteisiin.

Silti The Midnight Club jättää liikaa toivomisen varaan. Toki vaikuttaisi vahvasti siltä, että toisin kuin Flanaganin aiemmat minisarjat, tälle olisi tarkoitus tehdä jatkoa, mutta silti itseäni häiritsi, kuinka kesken moni asia tuntuu jäävän tai kuinka lepsusti osa jutuista hoidetaan. Varsinkin finaalijakson viime minuuteilla oiotaan turhan vauhdilla mutkia suoriksi, mikä tekee erityisesti yhdestä mielenkiintoisimmasta mysteeristä turhanpäiväiseltä tuntuvan. Sarja ei ihan osaa tasapainotella usean hahmon omien draamojen, heidän kertomien tarinoiden ja Brightcliffen mysteerien välillä niin hyvin kuin voisi toivoa. Hahmojen kertomien tarinoiden tasokin vaihtelee hurjasti. Osa kertomuksista, varsinkin Anyan kaksoisolentotarina, ovat todella mainioita, kun taas osa on suorastaan kehnoja. Tarinat pyrkivät peilaamaan kertojansa elämää ennen Brightcliffeä tai heidän sairauttaan. Osa metaforista toimii, toiset taas jäävät hieman köykäisiksi.

Kauhupuolellaan The Midnight Club tuottaa ison pettymyksen. Flanagan on aiemmin osoittanut lahjaansa luoda aidosti karmivaa, välillä suorastaan pelottavaa ilmapiiriä, joka saa oikeasti katsojan nostamaan peittoa kasvojensa eteen ja sydämen hakkaamaan. Tällä kertaa Flanagan menee siitä, mistä aita on matalin ja luottaa kauhupuolella lähes täysin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Nämä muka-yllätyspelottelut ovat vielä pääasiassa naurettavan kökköjä. Välillä pelottavaksi tarkoitettu juttu ehtii olla ruudulla jo hetken, ennen kuin äänisuunnittelijat muistavat ympätä mukaan kovan pamauksen - ääniefektin, jota kierrätetään kymmeniä kertoja jaksojen varrella ja joka saa katsojan tuhahtamaan ja pyörittämään silmiään yhä vain isommin.

Flanaganin johdolla ohjaajat eivät siis pahemmin onnistu kauhuosastolla, tehden aika laiskaa työtä. Tietyissä asioissa ohjaajat suoriutuvat passelisti, etenkin näyttelijöitä ohjatessaan. Myöskään Flanaganin käsikirjoitustiimi ei ole parhaassa vireessä. On turhauttavaa, kuinka lähes joka jakso lopetetaan siihen, että joku hahmoista on pinteessä, jotta katsojan on pakko katsoa heti seuraava jakso, mutta seuraavan jakson alussa homma hoidetaan helposti ja tylsästi pois alta. Äänimaailmaansa lukuun ottamatta The Midnight Club on teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu ihan sujuvasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat hienot ja valaistusta hyödynnetään tehokkaasti.

Yhteenveto: The Midnight Clubin ensimmäinen tuotantokausi on kelvollinen, joskin turhan ailahteleva avaus kauhusarjalle, jossa olisi potentiaalia parempaan. Sarja nappaa hyvin mukaansa ja katsoja on heti valmis kuuntelemaan kuolemansairaiden nuorten kauhutarinoita ja siinä sivussa selvittää Brightcliffen saattokodin salaisuuksia. Kauhutarinoiden taso vaihtelee kehnosta loistavaan ja kaikkeen siltä väliltä. Sarjan kauhun taso on pääasiassa aika ala-arvoista. Kauhu perustuu täysin äkkisäikäyttelyihin, joista suuri osa on vieläpä naurettavan huonosti tehtyjä. Vain harvoin sarjaan on jaksettu rakentaa oikeasti karmivaa ilmapiiriä. The Midnight Clubin on ilmoitettu rikkoneen Guinnessin maailmanennätyksen äkkisäikäytysten määrästä yhden jakson aikana, enkä todellakaan näe sitä kehuttavana saavutuksena. Käsikirjoittajat kokevat hieman vaikeuksia tasapainotellessaan usean hahmon ja heidän henkilökohtaisten vaikeuksien, heidän kertomien tarinoiden ja Brightcliffen mysteerin välillä. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja äänisuunnittelua lukuun ottamatta tekninen puoli on kunnossa. The Midnight Clubin avauskausi on harmillisen epätasainen paketti, mutta sarja pääsee tarpeeksi plussan puolelle, että siitä voisi ihan mielellään katsoa toisenkin kauden. Seuraavaksi Mike Flanaganilta on tulossa Netflixiin Edgar Allan Poen kirjoihin perustuva kauhusarja The Fall of the House of Usher (2023) ja toivon, että Flanagan tsemppaisi sen kohdalla hieman. Alkaa nimittäin tuntua, että hän tehtailee näitä kauhusarjoja turhankin vauhdikkaasti kuin liukuhihnatuotantona...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2022
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Midnight Club, 2022-, Intrepid Pictures, Téléfilm Canada