Arvostelu: In the Heights (2021)

IN THE HEIGHTS

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Anthony Ramos, Leslie Grace, Melissa Barrera, Corey Hawkins, Olga Mereditz, Daphne Rubin-Vega, Gregory Diaz IV, Jimmy Smits, Stephanie Beatriz, Dascha Polanco, Noah Catala ja Lin-Manuel Miranda

Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: S

In the Heights perustuu samannimiseen Lin-Manuel Mirandan musikaaliesitykseen ja Quiara Alegría Hudesin kirjaan vuodelta 2005. Vuonna 2008 Universal Pictures alkoi työstää elokuvasovitusta esityksen pohjalta ja Kenny Ortega ehdittiin palkata ohjaajaksi, mutta projekti pistettiin jäihin vuonna 2011. Vuonna 2016 Lin-Manuel Miranda ilmoitti itse työstävänsä elokuvasovitusta yhdessä tuottaja Harvey Weinsteinin kanssa, mutta kun Weinsteinia kohtaan alkoi sadella syytöksiä seksuaalisista ahdisteluista, Miranda lopetti yhteistyön. The Weinstein Companyn sijaan Warner Bros. Pictures sai musikaalin elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime kesänä, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella ja nyt vihdoin In the Heights saa ensi-iltansa. Itse kuulin koko leffasta vasta kuukausi pari sitten, mutten erityisemmin alkanut odottaa sen näkemistä. Menin silti ihan positiivisin mielin katsomaan In the Heightsia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

New Yorkin Washington Heightsissa on käynnissä hurja lämpöaalto ja sähkökatkos alkaa olla lähellä. Heightsin asukit unelmoivat erilaisesta elämästä, mutta voiko unelmia saavuttaa pelkällä haaveilulla, musiikilla, laululla ja tanssilla?

Anthony Ramos näyttelee Usnavi de la Vegaa, nuorta pikkukaupan myyjää, joka haaveilee jättävänsä Washington Heightsin ja muuttavansa Dominikaaniseen tasavaltaan jatkamaan isänsä vanhaa yritystä aurinkorannan baarimikkona. Samalla hän kuitenkin haaveilee myös Melissa Barreran näyttelemästä Vanessasta, joka unelmoi vaatesuunnittelijan ammatista. Leslie Grace taas esittää Washington Heightsiin takaisin palaavaa Nina Rosariota, joka jätti koulunsa kesken, haaveillen erilaisesta tulevaisuudesta. Jimmy Smiths nähdään Ninan isänä Kevininä, joka haaveilee tarjoavansa tyttärelle paremmat mahdollisuudet kuin hänellä itsellään oli nuorena ja Corey Hawkinsin näyttelemä Benny haaveilee palaamisesta yhteen Ninan kanssa. Gregory Diaz IV esittää Usnavin serkkua Sonnya, jolla on kanssa omat unelmansa tulevaisuuttaan ajatellen, mutta hän pelkää taustansa estävän häntä. Daphne Rubin-Vega, Stephanie Beatriz ja Dascha Polanco taas nähdään hiussalonkia pyörittävinä Danielana, Carlana ja Cucana, jotka ovat siirtämässä bisnestään eri paikkaan New Yorkissa, haaveillen muuton tarjoavan isompia mahdollisuuksia. 

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Olga Mereditz Claudiana, joka toimii kaikkien isoäitihahmona, sekä In the Heights -musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda mehujääkauppiaana. Läpikotaisin niin hahmogalleria kuin näyttelijäkaarti on erinomainen. Filmi tasapainottelee taidokkaasti useiden henkilöiden ja heidän juonikuvioidensa parissa. Näyttelijät antavat jokainen kaikkensa elokuvan eteen. Veikeää on, että Mirandan lisäksi alkuperäismusikaali on tuttu myös Anthony Ramokselle ja Olga Mereditzille. Vuonna 2012 Utahissa Ramos esitti Sonny-serkun roolia ja vuonna 2018 hän pääsi esittämään leffahahmoaan Usnavia Washington D.C:ssä, kun taas Mereditz esitti mummu-Claudiaa jo vuonna 2008 Broadwaylla.

Siis VAU, kuinka upea elokuva - ei, vaan suorastaan elämys In the Heights on! Kyseessä on valloittavan riemastuttava ja sanoisinpa jopa että ihana musikaali, joka on niin täynnä elämäniloa, sydäntä ja sielua, että sen tuottama hyvä mieli jää piristämään vielä pitkäksi ajaksi. Jo sen takia leffa on juuri sitä, mitä nykyisessä ankeassa maailmantilassa tarvitaan. Tunnelma on kaiken kaikkiaan aivan fantastisesti rakennettu. Elokuva onnistuu olemaan valtavan ilahduttava, olematta koskaan teennäinen. Siitä löytyy suloista romantiikkaa ilman, että leffa on koskaan ällösiirappinen. Komediaakin löytyy ja leffa tarjoaa useammatkin makeat naurut. Ja kun elokuva imaisee katsojansa riemulla mukaansa, se pystyy salakavalasti ujuttautumaan katsojan muihinkin tunnetiloihin, joten elokuvan kääntäessä vaihdetta surullisempaan suuntaan, voi helposti huomata kyynelhanojen avautuvan. Parissakin kohtaa leffa sai minut herkistymään niin, että alahuuli alkoi hieman väpättää. Kyseessä on siis aikamoinen tunteiden vuoristorata.

Tarinaltaankin elokuva on todella väkevä. Kuten jo sanoin, elokuva onnistuu tasapainottelemaan useamman juonikuvion kanssa tyylikkäästi ja kun hahmot ovat läpikotaisin näin mainioita, ei yksikään juonikuvioista ole tylsä. Hahmoihin lisämielenkiintoa tuo se, kuinka heidän latinokulttuuriaan esitellään kiehtovasti. Elokuva ottaa kantaa Yhdysvaltojen ongelmiin koskien mm. maahanmuuttopolitiikkaa. Sekin onnistutaan hoitamaan ilman, että leffa tuntuu koskaan saarnaavalta. Juonikuviot viedään huolellisesti loppuun saakka, antaen jokaiselle aikaa huipentua ansaitsemallaan tavalla. Vaikka ihailen ja pidän tästä, täytyy minun silti sanoa, että filmin viimeistä varttia olisi voinut tiivistää ihan pienesti. Loppupäässä on kohta, jolloin tuntuu, että leffa päättyy, mutta sitten se jatkuukin suunnilleen vartin ajan. Pääasiassa lähes kahden ja puolen tunnin kesto ei häirinnyt minua, mutta ihan loppua olisi voinut hieman tiivistää. Ensimmäiset kaksi tuntia tuntuvat nimittäin hujahtavan vauhdilla ohi ja pienellä lisäleikkauksella myös loppu tuntuisi samalta.

Kun kyseessä on musikaali, niin tärkeitä kysymyksiähän tietty ovat, että ovatko elokuvan laulut hyviä, ovatko näyttelijät myös hyviä laulajia ja ovatko musikaalinumerot hyvin toteutettuja? Kyllä, kyllä ja kyllä! Erityisesti kappaleidensa (joiden sanoituksesta ja musiikista vastaa itse Lin-Manuel Miranda) puolesta In the Heights on varsinaista juhlaa. Elokuva tykittää yhä vain mahtavampia ja innostavampia lauluja. Katsoja saattaa jossain kohtaa joutua kovastikin vastustamaan kiusausta nousta penkistä ylös tanssimaan; niin svengaavia ne ovat! Erityiseksi suosikikseni nousi lottoon liittyvä kipale 96,000, joka todella jämähti päähäni soimaan ja jota olen nyt kuunnellut ties kuinka monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani. Sen lisäksi, että laulut ovat todella hyviä ja näyttelijät taitavia laulajia, musikaalinumeroiden toteutus on kertakaikkisen upeaa. Ympäristöä hyödynnetään hienosti ja jatkuvasti erilaiset pienet yksityiskohdat ajoitetaan mestarillisesti musiikin tahtiin. Ajoitus ja tahditus ovat täydellisyyteen asti hiottuja, eikä voi muuta kuin äimistellen ihailla, kun sadat ihmiset tanssivat täysin synkronoidusti kaduilla ja jopa uima-altaissa.

Elokuvan on ohjannut aiemmin aika epätasaista settiä tehnyt Jon M. Chu. Chun filmografiaan kuuluu keskinkertaista toimintarymistelyä G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) muodossa, mutta myös aidosti hyvää romanttista komediaa, eli Crazy Rich Asians (2018). Chu on myös ohjannut Step Up 2: The Streetsin (2008) ja Step Up 3D:n (2010), eli hänellä on taustaa musiikki- ja tanssileffojen parissa. In the Heights onkin kuin paluu juurille, mutta vuosikymmenen kokemusten jälkeen, mitkä ovat vahvistaneet Chun osaamista valtavasti. Sen lisäksi, että Chu hallitsee vauhdikkaat ja suuret musikaalinumerot, hänellä on muutenkin visuaalista silmää tyylikkäälle elokuvanteolle. Kaikin puolin In the Heights näyttää erittäin hyvältä. Se on upeasti kuvattu kaikkien laulajien ympärillä pyörivien kameroiden ja valtavien maisemaotostensa kera. Kuvausta vain tukee näyttävä värimaailma ja valaisu, sekä hienot lavasteet, asut ja maskeeraukset. Parissa kohtaa kikkaillaan myös taidokkaasti erikoistehosteilla, luoden oman lisänsä kaikkeen.

Yhteenveto: In the Heights on upea musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ihanalla valloittavuudellaan. Lin-Manuel Miranda tarjoaa toinen toistaan parempia ja ilahduttavampia lauluja, joiden ympärille ohjaaja Jon M. Chu rakentaa huikean hienoja musikaalinumeroita. Katsojana ei voi olla ihastelematta yhä vain vaikuttavammin toteutettuja laulukohtauksia, joissa lahjakkaat laulajat yhdistetään todella näyttävään tekniseen elokuvaamiseen. Näyttelijät ovat kaikki suorastaan liekeissä filmissä ja heidän riemunsa tarttuu nopeasti katsojaan. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja leffan aikana saa niin nauraa ja iloita kuin myös pidätellä kyyneliä. Tarinakin on todella hyvä, pitäen tiukasti mukanaan ja tasapainotellessaan onnistuneesti useamman juonikuvion välillä. Kaikki juonikuviot viedään rauhassa päätökseensä, mikä on toisaalta ihailtavaa, mutta samalla filmin lopetusta voisi tiivistää hieman. Pääasiassa kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, mutta viimeistä varttia olisi voinut hieman leikata lyhyemmäksi. Tästä huolimatta In the Heights on kaikin puolin aivan fantastinen teos, mikä todella pitää katsoa - ei, vaan kokea suurelta elokuvateatterikankaalta kunnon äänentoiston kera. Elokuva oli itselleni todellinen yllätys ja nousi kertaheitolla suosikikseni vuoden 2021 elokuvatarjonnasta. Nyt jään innoissani odottamaan Jon M. Chun ja Lin-Manuel Mirandan tulevia projekteja. Miranda on tehnyt laulut ja musiikit myöhemmin tänä vuonna ilmestyvään Disney-animaatio Encantoon (2021), kun taas Chu on pestattu ohjaajaksi Broadwayn hittimusikaali Wickedin elokuvasovitukseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Heights, 2021, Warner Bros., 5000 Broadway Productions, Likely Story, Scott Sanders Productions

Arvostelu: Hiljainen paikka Osa 2 (A Quiet Place Part II - 2020)

HILJAINEN PAIKKA OSA 2

A QUIET PLACE PART II

Ohjaus: John Krasinski
Pääosissa: Emily Blunt, Millicent Simmonds, Noah Jupe, Cillian Murphy, Djimon Hounsou ja John Krasinski
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

John Krasinskin ohjaama ja tähdittämä kauhuelokuva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Krasinski ei kuitenkaan aluksi halunnut itse tehdä jatko-osaa, vaikka studio kuinka suostutteli häntä jatkamaan ohjaajana. Hän suostui tekemään pohjan jatko-osan käsikirjoitukselle ja sitä työstessään koki saaneensa aikaiseksi niin hyvän tarinan, että lopulta suostui sittenkin ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja Hiljainen paikka Osa 2 ehti saada maailmanensi-iltansa New Yorkissa maaliskuussa 2020 juuri ennen kuin elokuvateatterit ympäri maailman sulkeutuivat. Elokuvan kunnon teatterikierrosta on siirretty pariinkin otteeseen, mutta nyt vihdoin ja viimein Hiljainen paikka Osa 2 saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta valtavan paljon ja kyseessä on mielestäni yksi 2000-luvun parhaista kauhuelokuvista tähän asti. Koin kuitenkin filmin toimivan täydellisesti omillaan, enkä edes halunnut sille jatkoa. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan Hiljainen paikka Osa 2:a sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa, toivoen, että jatko-osa onnistuisi olemaan edes kelvollinen tapaus hienon edeltäjänsä jälkeen.

Maatilansa tuhouduttua ja Lee-isän kuoltua äänen perässä metsästävien hirviöiden hyökkäyksessä, Abbottin perhe lähtee vaaralliselle matkalle, etsien muita selviytyjiä.

Emily Blunt, Millicent Simmonds ja Noah Jupe palaavat rooleihinsa Abbottin perheenjäseninä, Evelyn-äitinä, kuurona Regan-tyttärenä ja Marcus-poikana. Blunt näyttää jälleen kerran lahjansa, esittäessään päättäväistä äitiä, joka on valmis menemään mihin asti tahansa suojellakseen lapsiaan. Simmonds ja Jupe vakuuttavat vielä paremmin kuin ensimmäisessä elokuvassa perheen lapsina ja paikoitellen jopa tuntuu, että he (erityisesti Simmonds) nousevat filmin valokeilaan. Koko ajan itsevarmemman Reganin osuutta vain vahvistetaan ja välillä hän vaikuttaisi olevan elokuvan päähenkilö. Perheenjäsenet ovat kaikki kiinnostavia ja pidettäviä, ja heidän uusiin koettelemuksiinsa hyppää heti täysillä mukaan.

     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuvassa nähdään myös Peaky Blinders -televisiosarjasta (2013-) tuttu Cillian Murphy Abbottien vanhana perhetuttuna, ajalta ennen olentojen ensimmäistä hyökkäystä. Murphy on tietty erinomainen valinta rooliin ja hänenkin hahmostaan Emmettistä saadaan kiinnostava tapaus.

Joskus suorastaan rakastan sitä, että joku onnistuu osoittamaan, että olin väärässä jostain asiasta - erityisesti silloin, kun se liittyy elokuvaan, josta olin etukäteen hyvin ennakkoluuloinen. Kuten alussa kerroin ja kuten taisin kirjoittaa arvosteluuni ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta, en kokenut ensimmäisen osan tarvitsevan jatkoa. En suorastaan halunnut sille jatkoa. Nyt kun sellainen on kuitenkin tehty ja olen sen nähnyt, niin voin vain sanoa, kuinka valtavan iloinen olen, että sellainen tehtiin. Hiljainen paikka Osa 2 ei kalpene lainkaan edeltäjänsä rinnalla. En tiedä, olenko koskaan nähnyt näin tasokasta jatko-osaa mahtavalle kauhuelokuvalle. Siitä huolimatta, ettei Krasinski itsekään halunnut aluksi tehdä jatko-osaa, ei hänen työssään ohjaajana tai käsikirjoittajana näy minkäänlaista kiinnostuksen lopahdusta tai tasonpudotusta. Krasinski häikäisee toistamiseen kameran takana. Kyseessä on kirkkaasti yksi vuoden parhaista elokuvista.

Harvemmin tartun arvioissani näin tarkasti elokuvan nimeen, mutta pidän siitä, ettei leffa ole vain "Hiljainen paikka 2", vaan se on tarkalleen Hiljainen paikka Osa 2, viestien siitä, että kyseessä on toinen osa samasta, isommasta kokonaisuudesta. Tarkoitan sitä, että toisin kuin perinteinen jatkoelokuva, joka hyppäisi ajassa ja lähtisi kertomaan enemmän eri tarinaa samoilla hahmoilla, Hiljainen paikka Osa 2 on enemmänkin kuin saman televisiosarjan toinen jakso tai saman kirjan toinen luku. Se lähtee käyntiin siltä samalta sekunnilta, mihin ensimmäinen elokuva päättyi ja loppuu niin, että katsoja suorastaan vaatii jatkoa. Kun ensimmäisen Hiljaisen paikan jälkeen mietin, etten tarvitse jatkoa, nyt olisin mielelläni katsonut Hiljainen paikka Osa 3:n heti perään.

Kauhuosastolla Hiljainen paikka Osa 2 toimii upeasti. Elokuva on äärimmäisen jännittävä, usein suorastaan intensiivinen kokemus, josta ei löydy tylsää hetkeä tai sellaista kohtaa, jonka aikana tuntuisi, että hahmot ovat turvassa. Suuri uhka on jatkuvasti läsnä ja vähän väliä sydämeni takoi lujaa ja kämmeneni hikoilivat, kun jännitin perheen selviämisen puolesta niin paljon. Ensikohtauksestaan lähtien filmi tarjoaa erittäin tiivistunnelmaista kyytiä, jonka perään lopputekstit toimivat hyvin varsinaisesta elämyksestä toipumiseen. Sen lisäksi, että nämä äänen perässä metsästävät mörököllit ovat pelottavia tappajia, hyökätessään vauhdikkaasti suurella vimmalla ja raivolla, elokuvassa rakennetaan jännitettä parissa kohtaa esimerkillisen piinaavasti leikkaamalla usean juonikuvion välillä. Hahmot joutuvat erilleen ja kauhu rakentuu siitä, kun katsoja odottaa milloin ja kenen kimppuun käydään. Useassa kohtaa olin lähes tarrautunut penkkini käsinojiin, samalla kuitenkin intoillen, nähdessäni näin loistavan elokuvan.

Elokuvan teknisistä ansioista huomaa kyllä, että budjetti on kolminkertaistunut ensimmäisestä osasta. Sen lisäksi, että monsterit näyttävät huomattavasti paremmilta ja niitä kehtaakin siis esitellä enemmän, eikä vain väläytellä silloin tällöin pois pimeydestä, elokuva on muutenkin kalliimman näköinen ja tuntuinen. Siinä, missä ensimmäinen leffa pysytteli lähinnä maatilalla, Hiljainen paikka Osa 2 tuo mukaan monia lokaatioita, mikä tarjoittaa paljon enemmän ränsistyneiden paikkojen lavasteita sun muuta. Kaiken kaikkiaan filmi on visuaalisesti näyttävä. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee vahva leikkaus. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossa mukana ei ole mitään ylimääräistä, eikä jännite pääse hiipumaan. Tässäkin elokuvassa äänimaailma on upeasti rakennettu ja niin hiljaisuutta kuin meteliä hyödynnetään nerokkaasti tunnelman luomisessa. Marco Beltramin säveltämät musiikit tuovat vielä lisäsilauksen audiopuoleen.

Yhteenveto: Hiljainen paikka Osa 2 on yllättävänkin laadukas jatko-osa, joka ei kalpene lainkaan ensimmäisen osan rinnalla. Päinvastoin, nämä kaksi osaa tukevat toisiaan täydellisesti, muodostaen ainakin kaksi kolmasosaa isosta kokonaisuudesta, jonka huipennusta jää suurella innolla odottamaan. Onkin vain sääli, ettei vuodelle 2023 suunnitellusta kolmannesta Hiljainen paikka -leffasta enää vastaa John Krasinski. Krasinski tekee fantastista työtä kameran takana, rakentaen äärimmäisen väkevää jännitettä läpi leffan. Filmistä löytyy oikeaa intensiivisyyttä ja tiivis kesto takaa sen, ettei piinaavuus haihdu elokuvan lopussa. Mukana on parikin aidosti karmivaa kohtausta, joissa jännite nousee täysin huippuunsa. Isomman budjetin ansiosta hirviöitä uskalletaan näyttää enemmän ja olennoista saadaan aidosti hyytäviä. Näyttelijät jatkavat loistotyötään rooleissaan ja erityisesti nuori Millicent Simmonds pääsee tekemään ison vaikutuksen. Cillian Murphy on mahtilisä näyttelijäkaartiin. Äänimaailmaa hyödynnetään jälleen erinomaisesti, luoden sellaisen elämyksen, mikä on ihan pakko kokea elokuvateatterissa. Kaikin puolin Hiljainen paikka Osa 2 on ihan yhtä hieno kauhuteos kuin edeltäjänsä, nousten kevyesti genrensä kärkipäähän 2000-luvulta, sekä myös tämän vuoden elokuvien parhaimmiston joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Quiet Place Part II, 2020, Paramount Pictures, Buffalo FilmWorks, Platinum Dunes, Sunday Night

Arvostelu: Chaos Walking (2021)

CHAOS WALKING

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.

Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.

     Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.

Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.

Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.

Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.

Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures

Arvostelu: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä (Peter Rabbit 2: The Runaway - 2021)

PETTERI KANIINI: KANI KARKUTEILLÄ

PETER RABBIT 2: THE RUNAWAY

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini (Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.

Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.

Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.

     Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.

     Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.

Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.

Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.

Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle. 

Yhteenveto: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021)

KIROTTU 3: PAHOLAISEN VALLASSA

THE CONJURING: THE DEVIL MADE ME DO IT

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Ruairi O'Connor, Julian Hilliard, Sarah Catherine Hook, Shannon Kook, Eugenie Bondurant, John Noble, Keith Arthur Bolden, Ronnie Gene Blevins, Sterling Jerins ja Steve Coulter

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, jonka ympärille ryhdyttiin heti rakentamaan kokonaista elokuvauniversumia. Jo ennen Kirottu 2:a (The Conjuring - 2016) ilmestyi demonisesta nukesta kertova Annabelle (2014). Pian Kirottu 2:n ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen osan suunnittelu, mutta sitä ennen ilmestyivät Annabellen esiosa Annabelle: Creation (2017) ja jatko-osa Annabelle Comes Home (2019), Kirottu 2:ssa esitellystä Valak-demonista kertova Nunna (The Nun - 2018) ja meksikolaiseen kansantaruun pohjautuva Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019). Kolmannen Kirottu-elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 2020, mutta koronaviruspandemian suljettua elokuvateatterit ympäri maailman, julkaisua täytyi siirtää. Nyt The Conjuring: The Devil Made Me Do It, eli suomalaisittain Kirottu 3: Paholaisen vallassa saa vihdoin ensi-iltansa. Vaikka sekaan on mahtunut mätiä omenoita, olen pääasiassa pitänyt Kirottu-elokuvauniversumista ja yhä uusia lisäosia katsellessa olen pohtinut, milloin viimein pääsisimme näkemään jatkoa itse varsinaisille Kirottu-leffoille? Olinkin innoissani, kun pääsin vihdoin katsomaan Kirottu 3: Paholaisen vallassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1981 Arne Johnson murhaa vuokranantajansa ja joutuu vankilaan, tuomioistuimen harkitessa rangaistukseksi kuolemantuomiota. Ed ja Lorraine Warren ovat kuitenkin varmoja, että Arne oli murhateon aikana demonisen olennon riivaama ja heidän täytyy keksiä keinot todistaa Arnen syyttömyys ja päihittää häntä vallassaan pitävä paholainen, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat neljättä kertaa rooleihinsa paranormaaleja tapauksia selvittävänä Warrenin pariskuntana Lorrainena ja Edinä, tehtyään viimeksi vain lyhyet näyttäytymiset parin vuoden takaisessa Annabelle Comes Homessa. Jälleen kerran niin nämä näyttelijät kuin heidän hahmonsa toimivat erinomaisesti. Farmigan ja Wilsonin kemiat ovat kohdanneet heti ensimmäisestä Kirotusta lähtien täydellisesti ja he tuovatkin filmiin sydämen ja sielun kaikkien kauheuksien keskelle. Edin ja Lorrainen välinen rakkaus tuntuu käsinkosketeltavan aidolta ja hahmot ovat kenties vieläkin pidettävämpiä, jolloin heidän uusiin demonisiin koettelemuksiin hyppää taas innolla (ja jännittyneenä) mukaan.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Sterling Jerins pienessä roolissa Warrenien tyttärenä Judyna, Ruairi O'Connor poloisena Arne Johnsonina, joka suorittaa murhan paholaisen valtaamana, Sarah Catherine Hook Arnen tyttöystävänä Debbienä, Julian Hilliard Debbien pikkuveljenä Davidina, Keith Arthur Bolden poliisipäällikkö Clayna, John Noble entisenä pappi Kastnerina ja Shannon Kook Warreneita auttavana Drew'na. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti O'Connor vakuuttaa henkensä puolesta pelkäävänä Arnena, minkä lisäksi nuori Hilliard näyttää jo kolmatta kertaa taitonsa kauhun parissa, esiinnyttyään aiemmin Netflixin The Haunting of Hill House -sarjassa (2018) ja kosmisessa Color Out of Spacessa (2019).

Kirottu 3: Paholaisen vallassa ei lähde viivyttelemään kauhuosastonsa kanssa, vaan heittää niin Warrenit kuin katsojan heti ensiminuuteilla karmivan demonitapauksen äärelle. Siinä, missä kaksi edellistä Kirottua rakensivat hiljalleen kauhukertomustaan riivatun perheen kautta - kuinka he muuttavat uuteen asuntoon, huomaavat vähitellen asioiden olevan vinksallaan ja vasta noin puolessa välissä ottavat yhteyttä Warreneihin - tämä kolmas osa ottaa erilaisen lähestymistavan hyppäämällä yli tämän tutuksi tulleen kaavan. Samalla filmi poikkeaa edeltäjistään myös sillä, kuinka vähän se lopulta keskittyykään paholaisen piinaamiin perheenjäseniin ja nyt valokeilassa todella ovat itse Warrenit. Ja hyvä niin. Tämän pariskunnan kokemia tapahtumia katsoja haluaakin nähdä ja heidän puolestaan sitä oikeasti jännittää. Arneakin seurataan aika ajoin, mutta pääasiassa kyseessä on Warrenien show.

Kyseessä on kyllä oivallinen kauhuelokuva, mutta silti täytyy sanoa, että minulle jäi pienesti ristiriitainen olo leffaa katsoessani ja vielä sen päätyttyä. Se onnistuu olemaan karmiva ja se pitää sisällään kenties parhaat kauhuleffojen päähenkilöt vuosikausiin, mutta samalla koin, että jatkuvasti jotain jäi uupumaan. Se viimeinen silaus. Jatkuvasti toivoin, että jotain mielenkiintoista asiaa olisi avattu enemmän tai jotain olisi viety pidemmälle. Erityisesti toivoin, että Arnen oikeuskäsittelyllä olisi saatu enemmän aikaan, sillä kyseessähän oli ihan aito oikeustapaus. Oli mitä mieltä tahansa demonien sun muiden olemassaolosta, vuonna 1981 Arne Johnson ihan oikeasti murhasi miehen ja oikeudessa sanoi toimineensa demonin riivaamana, mikä houkutteli tosielämän Ed ja Lorraine Warrenin tutkimaan tapausta. Warrenien puolelta tapauksen tutkimista kyllä esitellään onnistuneesti, mutta sitä oikeuspuolta olisi voitu esitellä enemmän. 

Kenties eniten minua jäi harmittamaan, ettei Kirottu 3: Paholaisen vallassa tarjoa mitään uutta, päheää ja pelottavaa kauhuhahmoa, joka jäisi kummittelemaan mielessä jälkikäteen. Sarjassa on aiemmin nähty Annabelle-nukkea ja Valak-nunnaa, jotka ovat molemmat nousseet jo nyt ikonisiksi kauhuolennoiksi, mutta heidän lisäksi sarjan varrella on nähty monenlaista hirvitystä Crooked Manista (joka yhä tarvitsisi oman elokuvansa) La Lloronaan ja ties mihin mörköihin, joita Annabelle Comes Homella oli tarjottavanaan. Tästä elokuvasta sellainen uupuu ja sellaista leffa mielestäni tarvitsisi. Toisaalta elokuvasta löytyy jo nyt ihan oivallinen antagonisti, mutta itse Arnen riivaama paholainen jätti minut kylmäksi.

Näistä kritiikeistäni huolimatta haluan vielä painottaa, että pidin kyllä Kirottu 3:sta. Se ei ole ihan kahden ensimmäisen Kirotun tasoinen kauhuteos, mutta sentään se ymmärtää olla parisen kymmentä minuuttia lyhyempi kuin ylipitkä Kirottu 2. Päheän kauhuolennon puuttumisesta huolimatta leffa sisältää useita mukavan karmivia kohtauksia ja erityisesti leffan alkupää sai minut jännittämään. Paikoitellen pelottelut luottavat liikaa koviin ääniin, jonkun yhtäkkiä syöksyessä pimeydestä kohti kameraa. Kikkaa käytetään ainakin pari kertaa liikaa, mutta sentään äkkisäikäytykset eivät olleet siitä typerimmästä päästä.

James Wan ei harmillisesti toimi elokuvan ohjaajana, vaan tällä kertaa hommaa hoitaa Itkevän naisen kirouksen ohjaaja Michael Chaves. Näin jälkikäteen ajateltuna kyseinen leffa taisikin toimia lähinnä testinä, jolla Wan pystyi näkemään, onko löytänyt seuraajansa Kirottu 3: Paholaisen vallassa puikkoihin. Chaves ei ole ohjaajana Wanin veroinen, mutta Wanin vaikutukset näkyvät selvästi Chavesin työssä. Lisäksi leffaa katsoessa on päivänselvää, että kauhuklassikko Manaaja (The Exorcist - 1973) on suuri inspiraation lähde Chavesille; niin paljon mukana on samanlaista kuvastoa Manaajasta. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikäs sommitteluista kamera-ajoihin. Valaisu on mainiota, joskin Chaves luottaa liikaakin pimeyden tehoon kauhukohtauksissa. Tämän vuoksi aina, kun leffa siirtyi päiväsaikaan, koin tietyn huojennuksen tunteen, että nyt tuskin tapahtuu mitään karmivaa. Eikä Chaves harmillisesti lähde yllättämään ja poistamaan sitä tunnetta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat ja tiettyjä kovia ääniä ja kliseisiä demoninaksutuksia lukuunottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu efekteistä sarjan luottosäveltäjä Joseph Bisharan mainiosti tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Kirottu 3: Paholaisen vallassa on hyvä kauhuelokuva, joskin siitä tuntuu jäävän jatkuvasti uupumaan se viimeinen silaus. Elokuva on täynnä vallan mainioita ideoita ja juttuja, mutta lähes kaikki jää pienesti puolitiehen. Aivan kuin filmi olisi yhä jotenkin keskeneräinen. Itseäni jäi myös harmittamaan, ettei leffa lähde edes yrittämään luoda uutta ja hienoa kauhuolentoa Kirottu-universumin liki kaikkien aiempien osien tavoin. Tämänkertainen vastus ajaa asiansa, mutta jälleen kerran jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua. Heikkouksistaan huolimatta filmi on kyllä hyvä. Elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, vaikka ohjaaja Michael Chaves luottaakin turhan paljon äkkisäikäytyksiin ja pimeyteen. Tarina pitää hyvin mukanaan ja kesto on sopivan napakka alle kahdessa tunnissa, jolloin tylsää hetkeä ei oikeastaan tule. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallinen, mutta lopulta kaikkein parasta elokuvassa ovat sen päätähdet Vera Farmiga ja Patrick Wilson. He ovat täydelliset rooleissaan, heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja heidän hahmonsa ovat vielä mielenkiintoiset, jolloin heitä seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa yhdessä. Kaiken kaikkiaan suosittelen Kirottu 3: Paholaisen vallassa oikein lämpimästi tämän kauhu-universumin aiempien osien faneille. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä saaga seuraavaksi tarjoaa. Nunna 2 on tekeillä ja The Crooked Man -elokuva taitaa pyöriä jonkin sortin suunnittelussa. Itse olisin erityisen kiinnostunut näkemään filmit Annabelle Comes Homessa esitellyistä lautturista ja samurai-haarniskasta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

The Conjuring: The Devil Made Me Do It, 2021, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001)

ATLANTIS - KADONNUT KAUPUNKI

ATLANTIS: THE LOST EMPIRE

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Michael J. Fox, James Garner, Cree Summer, Don Novello, Phil Morris, Jacqueline Obradors, Corey Burton, Claudia Christian, Florence Stanley, Jim Varney, Leonard Nimoy ja John Mahoney
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Atlantis: The Lost Empire, eli suomalaisittain Atlantis - kadonnut kaupunki on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 40. osa. Idea elokuvaan syntyi vuonna 1996, kun elokuvan ohjaajat Gary Trousdale ja Kirk Wise, sekä tuottaja Don Hahn ja käsikirjoittaja Tab Murphy lounastivat saatuaan Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan (The Hunchback of Notre Dame - 1996) valmiiksi. Nelikko pyöritteli ideoita ja he halusivat tehdä kunnon seikkailuleffan Jules Vernen klassikkotarinan Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) jalanjäljissä. He eivät halunneet tehdä jälleen yhtä musikaalia Disneylle, vaan lauluttoman etsintäretken ja työryhmä pitikin elokuvan työstön ajan päällään paitoja, joissa luki suomennettuna "Atlantis - vähemmän lauluja, enemmän räjähdyksiä". Hittisarja Star Trekiin (1966-) klingonien kielen luonut Marc Okrand palkattiin kehittelemään kieli atlantislaisille. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Atlantis - kadonnut kaupunki sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Harmillisesti elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut toivottu hitti, jäätyään lippuluukuilla pahasti DreamWorksin Shrek-animaation (2001) jalkoihin. Itse näin Atlantis - kadonneen kaupungin hyvin pian sen jälkeen, kun se oli julkaistu VHS:lle ja katsoin sen useasti lapsena. Kului vuosia, kunnes katsoin sen jälleen noin viisi vuotta sitten ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Nyt kun Atlantis - kadonnut kaupunki täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1914 ryhmä tutkimusmatkailijoita lähtee etsimään myyttistä Atlantiksen kaupunkia, jonka kerrotaan uponneen meren alle tuhansia vuosia sitten ja pitävän sisällään suuren voiman.

Atlantista etsimään lähtee erikoisten heppujen joukko. Heihin kuuluvat mm. sosiaalisesti kömpelö kielitaitaja Milo Thatch (äänenä Michael J. Fox), joka on ollut kiinnostunut kadonneesta kaupungista koko elämänsä, karski kapteeni Rourke (James Garner), räjähde-ekspertti Vincenzo Santorini (Don Novello, joka luki käsikirjoituksen vain kerran ja improvisoi kaikki repliikkinsä), lempeä lääkintäupseeri Joshua Sweet (Phil Morris), sekopäinen kaivaja Gaetan "Myyrä" Molière (Corey Burton), tiukka luutnantti Helga Sinclair (Claudia Christian), moottoreista kaiken tietävä Audrey (Jacqueline Obradors), radio-operaattori rouva Packard (Florence Stanley), sekä kokki Farnsworth (Jim Varney), jonka keitokset näyttävät siltä kuin ne olisi jo kerran syöty. Katsojana innostuu Atlantiksen löytämisestä energisen Milon ansiosta. Hahmolle on saatu tarpeeksi sujuva kehityskaari, mutta harmillisesti muut hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Kun kyseessä on vain puolentoista tunnin teos ja hahmoja on näin paljon, on selvää, että suuri osa jää täysin sivuun. Jokaisella on kuitenkin sentään yksi tähtihetkensä ja vaikka hahmot ovat yksiulotteisia, ovat heidän persoonansa tavallaan niin mahtipontiset, että he jäävät hyvin mieleen.
     Muita hahmoja leffassa ovat tutkimusmatkan rahoittava miljonääri Whitmore (John Mahoney), joka on niin veikeä tapaus, että on suuri sääli, ettei hän lähde mukaan matkalle, sekä Atlantiksessa tutkimusmatkailijoiden kohtaamat kuningas Kashekim Nedakh (Leonard "Spock" Nimoy) ja tämän tytär, Kida (Cree Summer). Kida on merkittävä hahmo, mutta häntä käsitellään hieman kömpelösti. Hän on tärkeässä roolissa, mutta saa vain pari kunnon kohtausta, joissa hänen taustoihinsa panostetaan.

Atlantis - kadonneesta kaupungista kyllä huomaa vaikutteet Jules Vernen kirjoituksista. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsojakin on valmis pakkaamaan reppunsa tutkimusmatkaa varten. Lisäkiehtovuutta matkaan tuo se, kuinka siinä kuljetaan monin eri konstein ja nähdään monenlaisia lokaatioita - joskin joitain turhan lyhyenkin aikaa. Itseäni on lapsesta asti harmittanut, kuinka vähän aikaa hahmot hyödyntävät valtavaa sukellusalusta, joka on ulkoasultaan mielestäni huikean upea! Alus nähdään kyllä vauhdikkaassa taistossa Atlantista vartioivaa Leviatan-merihirviötä vastaan, mutta silti jään joka katselulla harmittelemaan, ettei alusta nähdä sen enempää. Elokuva tekee alussa monin tavoin hyvää työtä pohjustaessaan tutkimusmatkaa (mm. esittelemällä aluksen käynnistysprosessia eri vinkkeleistä), mutta itse matka jää hieman pintaraapaisuksi siitä, mitä se voisi olla. Jälleen leffan puolentoista tunnin kesto saa elokuvan kompastelemaan, sillä suuren hahmogalleriansa lisäksi mukaan on yritetty mahduttaa paljon tapahtumiakin. Rytmitys ei ole täysin sujuvaa ja se syö potentiaalista mahtavuutta.

Kyseessä onkin niitä filmejä, jotka kaipaisivat huomattavasti lisäpituutta, jotta sen monet puolet pääsisivät osoittamaan hienoutensa. Puolen tunnin lisäyksellä Atlantis - kadonnut kaupunki voisi lisätä seikkailun tuntua ja esitellä paikkoja paremmin, tarjoten niin hahmoille kuin katsojillekin oikeasti jotain ihmeteltävää. Itse Atlantis on mielenkiintoinen paikka, mutta elokuvan päätyttyäkin tuntuu, ettei siitä päässyt näkemään oikein mitään. Onneksi puolentoista tunnin kestossaankin filmi tarjoaa hyvää seikkailua, jännittäviä vaaratilanteita, hauskaa huumoria niin lapsille kuin aikuisille, sekä oivaa viestiä ihmisten vaarallisen ja kohtalokkaan itsekkäästä käytöksestä. Loppuhuipennus on näyttävä, vaikka siinäkin on puolia, joita olisi voinut avata vielä enemmän.

Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs elokuva. Hahmot ovat mainiosti toteutetut ja heidän ulkonäkönsä ovat suurimmaksi osaksi hauskoja. Taustat ovat vaikuttavat ja pidän äärimmäisen paljon steampunk-henkisistä kulkuneuvoista ja laitteista, joita hahmot käyttävät. Animoinnissa on taidokkaasti yhdistelty käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animointia. Digipuoli on selvä, muttei puske häiritsevästi päälle, vaan toimii onnistuneena tehokeinona. Ohjaajakaksikko Trousdale ja Wise rakentavat tunnelmaa sujuvasti, mutta käsikirjoittaja Murphy ei onnistu täysin tasapainottelemaan useiden hahmojen kanssa ja tiivistämään useita tapahtumia lyhyeen leffaan. Äänimaailma on erittäin hyvin luotu erilaisista äänitehosteista James Newton Howardin säveltämiin musiikkeihin, jotka käyvät välillä eeppisissäkin mitoissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty mahtava. Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on vaihtoehtoinen alku, poistettuja kohtauksia, nopea esittely atlantislaisten kielestä, sekä pätkä kivijättiläisistä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin 20 minuutiksi.

Yhteenveto: Atlantis - kadonnut kaupunki on mainio, joskin liian lyhyt ja täyteen ahdettu seikkailuanimaatio. Puolentoista tunnin keston vuoksi niin hahmoista kuin tapahtumapaikoista tunnutaan saavan vain pintaraapaisu suuresta potentiaalista. Kahden tunnin kestolla leffa voisi uppoutua syvemmin tutkimaan henkilöitä ja lokaatioita, sekä tietty itse Atlantiksen mytologiaa. Siinä mielessä kyseessä onkin niitä ani harvoja Disneyn animaatioita, joille näytelty uudelleenfilmatisointi voisi tehdä hyvää. Vaikka hahmot jäävätkin aika yksiulotteisiksi, ovat retkelle lähtevät tyypit silti monin tavoin veikeitä niissä tietyissä persoonissaankin. Lisäksi vaikka lähes kaikkia paikkoja toivoisi näkevänsä enemmän ja paremmin, jo tällaisenaan filmi saa herätettyä kiehtoneisuutta, sekä ennen kaikkea sitä tärkeää seikkailun henkeä. Huumoria riittää ja jännitystäkin löytyy lapsikatsojille. Leffa pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa heikkouksistaan huolimatta. Piirrosjälki on erittäin tyylikästä ja kaikin puolin filmiä on miellyttävä katsoa. Siinä on myös lisäsyy, miksi elokuvaa haluaisi katsoa vielä sen puoli tuntia pidempään. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Atlantis: The Lost Empire, 2001, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Ammonite (2020)

AMMONITE

Ohjaus: Francis Lee

Pääosissa: Kate Winslet, Saoirse Ronan, Gemma Jones, James McArdle, Fiona Shaw ja Alec Secăreanu

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ammonite perustuu löyhästi brittiläisen paleontologi Mary Anningin elämään. Sen teosta ilmoitettiin loppuvuodesta 2018 ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2020, mutta kun ne peruttiin koronaviruspandemian takia, filmi esitettiin ensi kertaa vasta Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa. Sen jälkeen leffaa on hiljalleen esitetty auki olevissa teattereissa maailmalla ja nyt Ammonite saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna ja kiinnostuin siitä päänäyttelijöiden vuoksi. Ehdin kuitenkin unohtaa leffan, kunnes minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä se ennakkoon lehdistönäytöksessä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Ammoniten.

1840-luvulla fossiileja etsivä paleontologi Mary Anning tapaa geologi Roderick Murchisonin vaimon Charlotten ja vähitellen naisten välille alkaa kehkeytymään intohimoinen suhde, joka tuo valoa kummankin kelmeään ja ilottomaan elämään.

Titanic-leffan (1997) tähti Kate Winslet nähdään elokuvan pääroolissa Mary Anningina, nuoresta asti fossiileista kiehtoutuneena paleontologina, joka elää pienessä Lymen kylässä, viettäen päivänsä etsimällä mahdollisia löytöjä rannalta ja huolehtien sairaasta äidistään (Gemma Jones). Huoli äitinsä terveydestä, sekä tympeys siitä, kuinka hänen saavutuksiaan vähätellään sukupuolen takia ovat tehneet Marysta hyvin äksyn muita kohtaan. Maryn roolissa Winslet taitaa olla parhaimmillaan jopa vuosikymmeneen. Hän istuu täydellisesti hahmoonsa, tuoden esille hyvin Maryn tunnemyrskyn, vaikka päällisin puolin Mary vaikuttaa vain yksinkertaisesti tylyltä.

     Erittäin hyvä on tietysti myös Saoirse Ronan, joka esittää Charlotte Murchisonia, jonka kanssa Marylla kehittyy salasuhde. Ronan on viime vuosikymmenen aikana todistanut useasti olevansa ikäpolvensa parhaita näyttelijöitä ja tekee sen taas, vaikka jää väkisinkin Winsletin varjoon. Charlotten suhde miehensä Roderickin (mainio James McArdle) kanssa on saanut hänet masennuksen partaalle ja yleensä valovoimaisesti sädehtivä Ronan pääsee uimaan synkemmissä vesissä. Ronanin ja Winsletin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Siitä huolimatta, että Winsletin ja Ronanin roolisuoritukset ovat ansaitusti keränneet kehuja maailmalta, filmi itse on saanut kritiikkiä siitä, ettei näiden kahden todellisen henkilön välillä todellisuudessa ollut suhdetta, vaikka sellaisesta on kuluneiden vuosikymmenten varrella spekuloitu. Tositapahtumiin en osaa sanoa juuta enkä jaata, joten voin tuomita Ammoniten puhtaasti vain elokuvana. Ja elokuvana Ammonite on oikein mainio ja laadukas draama, joka hyötyy todella paljon hyvistä pääosistaan. Heikompien näyttelijöiden kanssa leffa kaatuisi ja sen muut puolet, kuten äärimmäisen hidas kerronta, sekä turhankin rauhalliset ja hiljaiset, liki unettavat kohtaukset ottaisivat vallan. Pääparin välille muodostuva suhde on hyvin rakennettu ja kun se todella pääsee valloilleen, löytyy Winsletistä ja Ronanista aikamoista intohimoa.

Vaikka Maryn ja Charlotten tarinaa onkin kiinnostavaa seurata, siihen romanssin kukkaan puhkeamiseen on kuitenkin pitkä aika ja vähän väliä leffa koettelee katsojansa kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä. Vaikka pidänkin filmeistä, jotka käyttävät aikansa kertoakseen tarinaansa, olisi Ammonite kaivannut hieman reippautta. Tähän vaikuttaa todella vahvasti se, että elokuvan tarina on moneen kertaan nähty ja läpikotaisin ennalta-arvattava. Kun katsoja tietää jo filmin alussa kaikki, mitä tulee tapahtumaan, on niiden tapahtumien odottelu näin hitaan kerronnan kanssa erityisen hidasta puuhaa. Yllättävää on oikeastaan vain, kuinka rohkeita, kiihkeitä ja paljastavia leffan seksikohtaukset ovat - joskin monien muiden eurooppalaisten elokuvatuotantojen vierellä tämäkin on aika kesyä. Ei Ammonite missään nimessä huono ole. Sen katsoo kertaalleen, mutta ei se herättänyt tunnetta, että sitä pitäisi enää katsoa toistamiseen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Leen tyyli on hyvin rauhallinen ja hiljalleen maalaileva. Hän ei kuitenkaan saa täysin toivottua vangitsevuutta mukaan ja tekstinsä kanssa kulkee liian tuttuja latuja, jolloin kärsivällisyyttä ei tunnuta palkitsevan kunnolla koskaan. Teknisiltä ansioiltaan Ammonite on myös pätevä teos. Se on tyylikkäästi kuvattu ja värimaailmalla kuvastetaan hyvin päähahmojen mielenmaisemaa, jolloin filmi vaihtelee kelmeän ja harmaan, sekä värikkään ja lämpimän välillä. 1840-luku herätetään taidokkaasti henkiin hienolla lavastuksella ja puvustuksella. Äänityöskentely nousee todella selvästi esille, sillä mukana on pitkiä pätkiä ilman puhetta tai musiikkia. Säännölliset kovat äänet toimivat hyvin säpsäyttäjinä, kun ajatukset alkavat harhailla. 

Yhteenveto: Ammonite on oivallinen romanttinen draamaelokuva, joka kuitenkin kärsii turhankin rauhallisesta kerronnasta. Tarina ei tarjoa minkäänlaisia yllätyksiä suuntaan tai toiseen, joten välillä voi huomata pohtivansa, että voisiko leffa jo päästä itse asiaan. Hieman pitkäveteisempiäkin kohtauksia katsoo silti mielellään päänäyttelijäkaksikon vuoksi. Kate Winslet tekee kenties parhaan roolityönsä moniin vuosiin Mary Anningina ja Saoirse Ronan jatkaa vakuuttamista Charlotte Murchisonin roolissa. Maryn ja Charlotten välille hiljalleen muodostuva romanssi on intohimoa täynnä ja Winslet ja Ronan todella uppoutuvat rooliensa vietäväksi. Ajankuva on vaikuttavasti loihdittu asuin ja lavastein, minkä lisäksi kuvaus on tyylikästä, hahmojen mielenmaisemia kuvaavien värimäärittelyjen kera. Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Lee olisi kuitenkin voinut hieman tiivistää pakettia tai tuoda siihen jotain yllättävämpää koukkua. Jo tällaisenaan Ammonite on kuitenkin oikein pätevä elokuva. Jos leffa kiinnostaa, mutta se ei tule katsottavaksi lähiteatteriisi, on satavarmaa, että tätä tullaan jossain kohtaa näyttämään Ylen kanavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ammonite, 2020, BBC Films, British Film Institute, See-Saw Films, Cross City Films, Stage 6 Films