Pääosissa: Maria Bakalova, Amandla Stenberg, Myha'la Herrold, Chase Sui Wonders, Rachel Sennott, Lee Pace ja Pete Davidson
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
Bodies Bodies Bodies on A24-studion uusi kauhukomediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Roupenianin ideasta, jonka A24 hankki itselleen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja Bodies Bodies Bodies sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla tämän vuoden maaliskuussa. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä ihan positiivisin mielin, vaikken siitä oikein mitään tiennyt ennakkoon. Kävin katsomassa Bodies Bodies Bodiesin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Joukko nuoria kaveruksia kerääntyy yhteen viettämään aikaa ja juhlimaan myrskyn keskellä ja pelaten murhapeli Bodies Bodies Bodiesia. Kun yksi nuorista löytyy kuolleena, nuorten täytyy yrittää selviytyä hengissä ja selvittää, kuka heistä on aito murhaaja?
Elokuva kertoo seitsemästä nuoresta, jotka kokoontuvat yhteen viettämään aikaa myrskypilvien lähestyessä. Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstanista (2020) tuttu ja palkintoehdokkuuksiakin kahminut Maria Bakalova näyttelee Beetä, joka päätyy hengailuun mukaan tyttöystävänsä Sophien (Amandla Stenberg) kautta. Juhlien järjestäjänä toimii Sophien paras ystävä David (Pete Davidson) ja mukana menossa ovat myös Davidin tyttöystävä Emma (Chase Sui Wonders), Jordan (Myha'la Herrold), Alice (Rachel Sennott) ja tämän uusi poikaystävä Greg (Lee Pace). Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti, näyttäen hyvin yhä vain isommaksi kasvavaa kauhua, kun yksi hahmoista löytyy kuolleena... eivätkä ruumiit siihen lopu. Hahmot ovat onnistuneen erilaisia persoonia, suhtautuen tapahtumiin eri tavoin. Osa joukosta voi herkästi tuntua ärsyttäviltä, joko tekemiensä ratkaisujen vuoksi tai koska lähes jokainen edustaa rikkaiden vanhempien hemmottelemia yläluokkakakaroita.
Heti tässä kohtaa pitää sanoa, että jos Bodies Bodies Bodiesia ryhtyy katsomaan, odottaen puhdasveristä kauhuelokuvaa, tulee pettymään pahasti. Kyseessä on kierosti kieli poskessa tehty kauhukomedia ja samalla satiiri z-sukupolvesta. Monet sukupolven jutut nostetaan esille TikTok-huumasta ja podcast-villityksestä erilaisten trendisanojen käyttöön, ilman että niitä välttämättä edes ymmärtää. "Triggered", "cancel", "ghosting", "gaslight", "woke", "toxic" ja ties mitkä muut sanat kuullaan leffan aikana ja niitä hyödynnetään niin nuorten arkipuheena kuin myös oivana piikittelykeinona. Elokuva ei kuitenkaan ole mitään puhdasta z-sukupolvelle silmien pyörittelyä, vaikka siitä löytyykin kritiikkinsä.
Bodies Bodies Bodies on yllättävänkin viihdyttävä filmi, joka tarjoaa onnistuneen satiirin lisäksi hilpeää huumoria, muutamia jännittäviä tilanteita ja hyviä, jopa yllättäviä juonenkäänteitä. Elokuva yhdistelee tavanomaista teinislasheria agathachristiemäiseen murhatutkimukseen, jossa hahmot kokoontuvat usein pohtimaan samassa huoneessa sitä, kuka olisi potentiaalinen murhaaja. Ja kun kyseessä on z-sukupolvi, on tämä pohdinta piikittelevästi sitä, että yksi osoittaa syyttävällä sormella ja muut hyppäävät tähän mukaan. Ensin syytellään ja "cancelloidaan" ja sitten vasta (ehkä) selvitetään faktat. Kristen Roupenianin ideasta on pyöritelty herkullinen paketti, joka pitää tiukasti otteen läpi puolitoistatuntisen kestonsa. Bodies Bodies Bodiesin katsoo mielellään uudelleenkin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa hollantilainen Halina Reijn, joka tekee Bodies Bodies Bodiesissa debyyttinsä amerikkalaiselokuvan puikoissa. Reijn pitää leikittelevää pakettia hyvin kasassa ja rakentaa tunnelmaa tehokkaasti. Roupenianin idean pohjalta Sarah DeLappe on kirjoittanut mainion käsikirjoituksen. Leffa on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu kasaan sulavasti. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset äityvät verisemmiksi, mitä pidemmälle filmi etenee. Äänimaailma ei onneksi luota äkkisäikäytyksiin ja Disasterpeacen säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.
Yhteenveto:Bodies Bodies Bodies on erittäin mainio kauhukomedia, joka yhdistelee veikeästi veristä teinislasheria ja Agatha Christien kirjoista vaikutteita ottavaa murhamysteeriä. Samalla filmi toimii näppäränä satiirina z-sukupolvesta. Monet sukupolveen liitetyt jutut nostetaan esille ja leffassa pohditaan, kuinka nämä TikTok-ajan nuoret toimisivat tällaisessa tilanteessa. Elokuvan aikana pääsee naureskelemaan, mutta siitä löytyy hyvää jännitettäkin. Tarina onnistuu myös yllättämään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti ja tekninen toteutus toimii hyvin. Halina Reijnin ohjaus on napakkaa ja Sarah DeLappen käsikirjoitus kekseliäs. Suosittelenkin Bodies Bodies Bodiesia lämpimästi, jos haluatte nähdä viihdyttävän kauhukomedian, jolla on myös jotain sanottavaa. Leffan katsoo mielellään uudestaankin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Brian O'Halloran, Jeff Anderson, Rosario Dawson, Trevor Fehrman, Jennifer Schwalbach, Jason Mewes, Kevin Smith, Jason Lee, Kevin Weisman, Zak Knutson, Wanda Sykes ja Ben Affleck
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16
Kevin Smithin esikoiselokuva Tiskirotat(Clerks - 1994) oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja on vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Laajennettuaan elokuvan aloittamaa maailmaa, "View Askewniverseä", leffoilla Häiriköt (Mallrats - 1995), Amyn jäljillä (Chasing Amy - 1997), Dogma (1999) ja Jay and Silent Bob Strike Back (2001), Smith ryhtyi vihdoin tosissaan työstämään jatko-osaa Tiskirotille. Työnimillä "Clerks 2: Hardly Clerkin'" ja "The Passion of the Clerks" kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2005 ja lopulta Clerks II, eli suomalaisittain Tiskirotat II sai ensi-iltansa toukokuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi menestys taloudellisesti ja sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Hassua kyllä, minä itse asiassa näin Tiskirotat II:n ennen ensimmäistä leffaa ja pidin sitä ihan hauskana. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa pidemmän odotuksen jälkeen Clerks III:n (2022) muodossa, päätin katsoa ja arvostella aiemmat osat uudestaan. Tasan kuukausi ensimmäisen Tiskirotat-elokuvan jälkeen katsoin Tiskirotat II:n.
Quick Shopin tuhouduttua tulipalossa, Dante ja Randal työskentelevät nyt pikaruokala Mooby'sissä. Dante aikoo kuitenkin muuttaa tyttöystävänsä kanssa Floridaan, mihin ravintolan henkilökunnan jäsenet suhtautuvat eri tavoin Danten viimeisenä työpäivänä.
Brian O'Halloran ja Jeff Anderson tekevät paluun rooleihinsa Dante Hicksinä ja Randal Gravesina, parhaimpina kaveruksina, jotka ovat siirtyneet töihin pikaruokala Mooby'siin, tulipalon tuhottua pienen Quick Shop -kaupan. Hahmot pysyvät samanlaisina, Danten pohtiessa rakkauspulmiaan liittyen uuteen tyttöystäväänsä Emmaan (Jennifer Schwalbach) ja Randalin heittäessä häröjä ja muutenkin asiattomia kommentteja. Kaksikko huvittaa edelleen mukavasti ja O'Halloranin ja Andersonin kemiat toimivat yhä hyvin. Näyttelijäduo suoriutuu kelvollisesti osistaan, joskin O'Halloran joutuu tyytymään leffan kenties epähauskimman hahmon esittämiseen.
Jason Mewes ja Kevin Smith palaavat myös rooleihinsa Jayna ja Silent Bobina, jotka olivat viisi vuotta aiemmin saaneet oman elokuvansa Jay and Silent Bob Strike Back. Mooby'sin kulmalle huumeita kaupustelemaan, musiikkia kuuntelemaan ja Raamatusta puhumaan siirtyneet Jay ja Silent Bob ovat ihan hilpeitä sivuhahmoina, mutten vieläkään ymmärrä, kuinka tästä duosta saatiin väännettyä omia leffojaan. Uusina hahmoina elokuva esittelee Danten ja Randalin pomon Beckyn (Rosario Dawson) ja Mooby'sissä työskentelevän nörtti Eliaksen (Trevor Fehrman), jonka Randal on ottanut silmätikukseen. Lisäksi Ben Affleck ja Wanda Sykes tekevät hupaisat pikkuroolit elokuvan aikana. Dawson ja Fehrman, joista jälkimmäisen elokuvaura katkesi kuin seinään Tiskirotat II:n jälkeen, ovat hahmoineen oivat lisäykset.
Katsoin Tiskirotat-leffat tosiaan lapsena hassusti nurinkurisessa järjestyksessä. Silloin pidin ensin näkemästäni kakkososasta enemmän, enkä pahemmin piitannut alkuperäisestä filmistä. Kuitenkin nyt aikuisiällä huomasin ykköselokuvan iskevän paremmin kuin Tiskirotat II. Jatko-osa on kyllä oivallinen ja siitä löytyy hauskoja juttuja, mutta alkuperäisen elokuvan kotikutoisuus, innokkuus ja samaistuttavuus viehättivät minua enemmän. Kevin Smithillä on selvästi ollut enemmän rahaa jatko-osaa varten ja se näkyy jo siinä, että Tiskirotat II on kuvattu väreinä, eikä mustavalkoisena. Lisäksi leffaa ei tarvittu kuvata Smithin omalla työpaikalla keskellä yötä, vaan työryhmä on saanut käyttöönsä ravintolan ja kunnon lavasteet ja kuvaavat päiväsaikaan.
Onneksi Smith ei ole hullaantunut isommasta budjetista liikaa, vaan elokuvan kertomus lähentelee hyvin alkuperäisteosta. Prologia ja epilogia lukuun ottamatta koko elokuva tapahtuu yhden päivän aikana - Danten viimeisenä työpäivänä, ennen Floridaan muuttamista tyttöystävänsä kanssa. Ykkösosan tavoin tämäkin elokuva sisältää paljon tyhjänpäiväistä, mutta silti hauskaa paskanjauhantaa ja erilaisille asiakkaille naljailua. Huumori on ronskia ja kierrokset vain nousevat leffan edetessä kohti loppuhuipennustaan, "lajirajat ylittävän erotiikkansa" kanssa. Vaikka mukana on joitain oikein hilpeitä juttuja, olen itse aina hekotellut eniten hahmojen väittelylle siitä, kumpi on parempi elokuvatrilogia, alkuperäiset Tähtien sodat(Star Wars - 1977-) vai Taru sormusten herrasta(The Lord of the Rings - 2001-2003)?
Smithin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tälläkin kertaa lystikkäitä, vaikkei elokuvasta löydy enää samaa henkilökohtaisuuden tuntua kuin ensimmäisestä osasta. Ykkösosan tavoin olisi hauskaa tietää, kuinka paljon dialogista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon improvisoitua. Tiskirotat II on mainiosti kuvattu ja Smithin leikkauskin on sujuvaa. Elokuvaa ei onneksi ole venytetty liian pitkäksi, vaan sen puolentoista tunnin kesto on erittäin passeli mitta tällaiselle pöljäkomedialle. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu James L. Venablen musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Tiskirotat II on kelpo ja hauska jatko-osa, joka ei kuitenkaan ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Elokuvaa on tehty ykkösosaa isommalla budjetilla ja vaikka se näkyy heti värikuvassa ja puitteissa, Kevin Smith pitää onneksi ensimmäisen leffan henkeä yllä. Filmi sijoittuu pääasiassa yhteen päivään ja pitää sisällään samanlaista tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa, mikä ykköselokuvassa viehätti. Erilaiset keskustelut ja kohtaamiset asiakkaiden kanssa tarjoavat runsaasti nauruja. Huumori sen kuin häröytyy leffan edetessä ja kierrokset nousevat hävytöntä loppuhuipennusta kohti. Näyttelijät jatkavat oivaa työtään ja tekniseltä puoleltaan filmi on mainiosti toteutettu. Tiskirotat II ei ihan yllä mielestäni ykkösosan tasolle, mutta se on oikein passeli jatko-osa ja odotan ihan positiivisin mielin näkeväni, millainen viisitoista vuotta myöhemmin tehty Clerks III tulee olemaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clerks II, 2006, View Askew Productions, The Weinstein Company
Pääosissa: Benjamin Evan Ainsworth, Tom Hanks, Joseph Gordon-Levitt, Cynthia Erivo, Keegan-Michael Key, Giuseppe Battiston, Lorraine Bracco, Luke Evans, Lorraine Bracco, Lewin Lloyd ja Angus Wright
Genre: seikkailu, komedia, jännitys, musikaali
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7
Pinocchio on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1940 ja se perustuu Carlo Collodin satukirjaan Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Vuonna 2015 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä näyteltyä versiota animaationsa pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sam Mendes, mutta hänen lähdettyään projektia työsti hetken Paul King, kunnes lopulta hommaan tarttui Robert Zemeckis. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Pinocchio on ilmestynyt suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan. Itse pidän Disneyn vanhasta piirrosleffasta, enkä nähnyt (tälläkään kertaa) mitään syytä uudelle versiolle klassikosta. Päätin silti toki antaa uudelle Pinocchiolle mahdollisuuden, etenkin kun sain sen Disneyltä katseltavaksi ennakkoon.
Italialainen puuseppä Geppetto rakentaa nukkepojan ja toivoo sen olevan elävä, oikea poika. Yöllä sininen haltiatar saapuu toteuttamaan sepän toiveen ja Pinocchioksi nimetty nukke herää eloon.
Ohjaaja Zemeckisin luottonäyttelijä Tom Hanks nähdään Geppettona, italialaisena puuseppänä ja leluntekijänä, joka työstää itselleen puisen nukkepojan ja nimeää sen Pinocchioksi. Elokuvan vihjatessa Geppetton olleen aikoinaan isä, jonka lapsi menehtyi, Geppetto esittää toivomustähdelle toiveen, että Pinocchio voisi olla elävä, ihka oikea poika - ja niin myös tapahtuu. The Haunting of Bly Manor -kauhusarjasta (2020) tutun Benjamin Evan Ainsworthin ääninäyttelemä Pinocchio herää eloon, mutta pysyy yhä puisena nukkena, jolla on hurjasti opittavaa maailmasta. Hanks on tietty oikein sympaattinen iäkkäänä puuseppänä. Ainsworthin ääni sopii hyvin naiiville nukelle, jonka visuaalinen toteutus näyttää kuitenkin viimeistelemättömältä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kertojaäänenäkin toimiva Samu Sirkka (Joseph Gordon-Levitt), Pinocchion eloon herättävä sininen haltiatar (Cynthia Erivo), lokki Sofia (Lorraine Bracco), huijarikettu Rehti Repo (Keegan-Michael Key) ja tämän mykkä toveri Kimi Keppostin, showmies Stromboli (Giuseppe Battiston) ja Huvitusten saarelle lapsia vievä ajuri (Luke Evans). Ainoana uutena hahmona mukaan on lisätty rampa tyttö Fabiana (Kyanne Lamaya), joka haaveilee tanssimisesta. Näyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti osistaan, mutta Hanksia lukuun ottamatta yksikään ei pahemmin erotu - jos ei siis puhuta siitä, kuinka häiritsevästi digianimoidut Samu Sirkka ja muut eläinhahmot pistävät silmään, Pinocchion tavoin hieman viimeistelemättömiltä näyttävien efektiensä kera.
Disneyn uusi näytelty Pinocchio on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa: turha, laiska ja sieluton rahastuskierrätys taianomaisesta piirrosklassikosta. Vaikka nämä näytellyt uudelleenfilmatisoinnit ovatkin olleet enemmän tai vähemmän taloudellisia menestyksiä, ovat ne olleet toinen toistaan mitäänsanomattomampia tuotoksia. Sekaan mahtuu parit yllättäjät, kuten pätevä Viidakkokirja(The Jungle Book - 2016) ja ilahduttavan kiero Cruella(2021), mutta digianimoitu Leijonakuningas(The Lion King - 2019) oli suorastaan pyhäinhäväistys ja olinkin jopa unohtanut kokonaan Kaunottaren ja Kulkurin(Lady and the Tramp - 2019) ja Mulanin(2020) olemassaolot. Ei Pinocchiossa mistään pyhäinhäväistyksestä ole kyse, mutta se vaipuu monen edeltäjänsä kanssa samaan "tulipahan mulkaistua" -kastiin, joiden pariin ei palaa enää toistamiseen.
Lukuun ottamatta Fabianaa, uusi Pinocchio kulkee tismalleen samaa kaavaa pitkin kuin piirrosklassikkokin. Yllätyksiä on turha odottaa ja jos vanha animaatio on hyvässä muistissa, katsoja tietää aina, mitä seuraavaksi tapahtuu. Zemeckisin ja Chris Weitzin käsikirjoitus tuntuukin siltä, että he ovat vain kaivaneet animaation käsikirjoituksen jostain Disneyn arkistosta ja pölyjen pyyhkimisen jälkeen kirjoittaneet muutamia erilaisia repliikkejä mukaan. Leffa seuraa tuttuja, jopa ikonisia tapahtumia orjallisesti, muttei uskalla muovata niitä, eikä edes yritä päihittää niitä. Kohtauksia käydään läpi kuin rastien listaa ja innottomuus paistaa elokuvasta yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään. Loppuhuipennuksena tässäkin toimiva Monstro hoidetaan turhankin helposti pois alta, jottei lapsia vain pääsisi jännittämään hurja valas.
On sääli, että klassikkoelokuvia, kuten Paluu tulevaisuuteen(Back to the Future - 1985) ja Oscar-voittajan Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on vajonnut tekemään näin mitäänsanomattomia rainoja. Elokuvasta ei näy koskaan, että Zemeckisillä olisi suurta intohimoa projektia kohtaan, Pinocchio tuntuu vain helpolta tienestiltä ohjaajalle. Kun elokuvaan ei ole saatu mitään intoa, on katsojankin todella vaikea innostua näkemästään. Mitä ihmettä Disneylle on tapahtunut? Miten ja miksi aiemmin niin ihastuttavia ja taianomaisia elokuvia tarjonnut firma on muuttunut tällaiseksi liukuhihnatehtaaksi? Eikä loppua näy, sillä studiolla on työn alla näytellyt versiot Pienestä merenneidosta(The Little Mermaid - 1989), Peter Panista (1953), Lumikki ja seitsemästä kääpiöstä(Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Herkuleksesta (Hercules - 1997), Notre Damen kellonsoittajasta(The Hunchback of Notre Dame - 1996), Robin Hoodista (1973), Bambista(1942), Aristokateista(The Aristocats - 1970) ja Lilosta ja Stitchistä(Lilo & Stitch - 2002)!
Elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on hieman liikaa isoiksi pullistettuja otoksia, joissa yritetään saada mahdollisimman paljon samaan kuvaan, mutta jotka eivät näytä erityisen elokuvallisilta. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, mutta samalla korostaa sitä, kuinka leffassa vain kiidetään tapahtumasta toiseen, ilman, että millekään ehditään antaa erityistä painoarvoa. Kierrättämisen keskellä tarinan syvät merkitykset ja hyvät opetukset jäävät lähinnä sivulauseiksi. Asut, maskeeraukset ja lavastukset ovat sentään mainiot ja Geppetton mökistä voi bongata viittauksia Disneyn muihin tuotoksiin, kuten Prinsessa Ruususeen(Sleeping Beauty - 1950) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988), sekä Aku Ankkaan. Erikoistehosteet näyttävät tosiaan siltä, että elokuva tehtiin kiireessä. Digianimoidut hahmot ovat toinen toistaan heikommin toteutettuja, eivätkä monet taustatkaan vakuuta. Äänimaailma on ihan pätevästi rakennettu tehosteista Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin. Elokuvan musikaalinumerot eivät kuitenkaan vakuuta ja lauluista mieleen jää vain ihana When You Wish Upon a Star, jota Disney käyttää yhä elokuvissaan logonsa kera.
Yhteenveto: Vuoden 2022 näytelty Pinocchio on jälleen uusi tylsän sieluton rahastuskierrätys Disneyltä. Elokuvasta uupuu kaikki riemukkuus, sydämellisyys ja seikkailullisuus, jotka tekivät vuoden 1940 animaatiosta klassikon. Lukuun ottamatta mukaan kirjoitettua Fabiana-tyttöä, elokuva kulkee täysin tuttuja latuja, aivan kuin rastien ruutuja listalta kohtauksista, mitkä pitää olla mukana. Mihinkään kohtaukseen ei ole pistetty minkäänlaista intoa mukaan ja meno tuntuu oudon tekopirteältä ja väkinäiseltä. Loppua kohti meno vain laiskistuu ja Monstro-valaan osio on todella hutiloiden hoidettu. Musikaalinumerot ovat latteita ja erikoistehosteet näyttävät läpikotaisin viimeistelemättömiltä. On sääli, että aiemmin hienoja filmejä tehnyt Robert Zemeckis ei saa tämän enempää aikaiseksi. Tom Hanks on elokuvan parasta antia sympaattisena Geppettona, mutta siihen ne kehut jäävätkin. Ei ole mikään ihme, että Pinocchio on päätetty heivata suoraan Disney+ -palveluun ilman teatterikierrosta - isolta kankaalta heikot efektitkin korostuisivat vielä monikymmentuumaista televisiota pahemmin. Näin loppuun haluaisin vielä huomauttaa, ettei turhautumisessani ole kyse pelkästä automaattisesta vihasta uudelleenfilmatisointeja ja saman aiheen uusia tulkintoja kohtaan. Odotan nimittäin innolla näkeväni, millaista jälkeä Guillermo del Toro on saanut aikaan tarinan kanssa jouluna Netflixiin ilmestyvässä Pinocchio-animaatiossa (2022).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pinocchio, 2022, Walt Disney Pictures, Depth of Field, ImageMovers
Pääosissa: Naomi Watts, Ewan McGregor, Tom Holland, Samuel Joslin, Oaklee Pendergast, Johan Sundberg, Marta Etura, Sönke Möhring ja Geraldine Chaplin
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12
Lo imposible (The Impossible), eli suomalaisittain Selviytyminen perustuu tositapahtumiin 26. joulukuuta 2004 tapahtuneesta Intian valtameren maanjäristyksestä, mikä aiheutti valtavan tsunamin, mikä iski Kaakkois-Aasian rannikolle tuhoisalla voimalla. Elokuva lähti liikkeelle espanjalaisten elokuvayhtiöiden, Apaches Entertainmentin ja Telecinco Cineman yhteistyönä, mutta tuotanto laajeni kansainvälisempiin mittoihin ja se päätettiin toteuttaa englanniksi espanjankielen sijaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2010 ja lopulta Selviytyminen sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta, joskin jotkut kritisoivat sitä, että paikallisten thaimaalaisten sijaan elokuva keskittyikin eurooppalaisiin turisteihin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Selviytymistä, vaikka se oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 2004 Bennettin perhe matkustaa joulunviettoon Khao Lakiin, Thaimaahan. Tapaninpäivänä perhejuhla muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi taisteluksi selviytymisestä, kun valtava tsunami iskee.
Elokuvan seuraama Bennettin perhe on osittain fiktiivinen ja osittain todellinen. Perheenjäsenet ja heidän koettelemuksensa perustuvat Belónin perheen kauhunhetkiin, kun he olivat lomalla Khao Lakissa tsunamin iskiessä. Kun espanjalaiset tekijät päättivät tehdä elokuvasta kansainvälisemmän, he muuttivat hahmot brittiläisiksi, jotta saisivat isoja tähtiä päärooleihin. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Naomi Watts ja Ewan McGregor näyttelevät Maria ja Henry Bennettiä, kun taas perheen lapsina, Lucasina, Thomasina ja Simonina nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Tom "Spider-Man" Holland, Paddingtoneistakin (2014-2017) tuttu Samuel Joslin ja Oaklee Pendergast. Lapsia myöten näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, tulkitessaan hahmojensa kauhuntunteita, kun he joutuvat hirvittävän tuhon keskelle. Watts on aivan mielettömän hyvä ja ehdottomasti palkintoehdokkuutensa ansainnut. McGregor on varsinkin erään puhelinsoiton aikana loistava. Holland osoittaa lahjakkuutensa jo tässä, mutta hänen hahmonsa käytös on paikoitellen hieman ärsyttävää.
Selviytyminen tekee alussa hieman kömpelöä työtä esitellessään Bennettin perhettä ja leffa hyppää kenties liiankin nopeasti "itse asiaan". Tsunami alkaa jo kymmenen minuutin kohdalla ja filmi kaipaisi kenties toiset kymmenen minuuttia sitä ennen rakentamaan perheen välejä toisiinsa paremmin, minkä lisäksi heidän mukavia lomapäiviä Thaimaassa olisi voinut näyttää hieman enemmän. Nyt tekijät lähinnä tyytyvät yhteen pallonpotkimishetkeen rannalla. Niinpä tsunamin iskiessä välitin lähinnä näyttelijöiden vaikuttavien roolisuoritusten ansiosta hahmojen kohtalosta, enkä niinkään itse hahmojen takia. Se minua ei kuitenkaan haittaa, että elokuva ei keskity thaimaalaiseen perheeseen. Jos kyseessä olisi thaimaalainen elokuva, olisi outoa, jos leffa kertoisi turistiperheestä, mutta kun Selviytyminen on eurooppalainen tuotanto, on ymmärrettävää, että he päättivät kertoa eurooppalaisista lomalla - etenkin kun Bennettin perheen tarina perustuu todellisen perheen koettelemuksiin.
Vaikka elokuva olisikin voinut käyttää tuplasti enemmän aikaa ennen tsunamia, niin kun tsunami osuu Khao Lakiin ja valtava vesimassa vyöryy kaiken läpi, leffa saa unohtamaan tämän ongelman, sillä kohtaus on niin hurjan vaikuttava. Sen lisäksi, että tsunamikohtaus on teknisesti huikean hyvin tehty, se on äärimmäisen jännittävä ja katsoja voi huomata pidättävänsä hengitystään, kun kauhulla seuraa hahmojen joutuvan erilleen toisistaan massiivisen vesivyöryn takia. Jo pelkän kauhistuttavan tsunamikohtauksen vuoksi Selviytyminen kannattaa katsoa. Kun eloonjääneet perheenjäsenet ryhtyvät loppuleffan ajaksi etsimään toisiaan tuhon ja kaaoksen keskeltä, ei jännite ole enää läheskään yhtä korkealla, mutta hahmot saavat pikkuhiljaa enemmän syvyyttä. Loppupäässä katsoja saattaa jopa herkistyä.
Elokuvan on ohjannut J. A. Bayona, joka rakentaa taidokkaasti tiivistä tunnelmaa ja tekee mestarillista työtä itse tsunamikohtauksen kanssa. Käsikirjoittaja Sergio G. Sánchez olisi kuitenkin voinut käyttää ennen tsunamia enemmän aikaa hahmoihin. Tai kenties hän käyttikin, mutta Bayona päätti leikkauksessa ottaa ne hetket pois. Selviytyminen on todella näyttävästi kuvattu ja tuhottujen rakennusten, autojen ja puiden lavasteet veden keskellä ovat vaikuttavan karmivaa katseltavaa. Maskeeraukset ovat erinomaisia ja joidenkin ihmisten saamat vammat ovat jopa kuvottavia. Erikoistehosteet ovat upeat ja tsunamissa on hienosti yhdistelty digiefektejä ja oikeaa vettä ja pienoismalleja. Äänimaailmakin on onnistunut. Tsunamin aikana hyödynnetään tehokkaasti ääniefektejä ja mitä hahmot kuulevat. Kun Hollandin esittämän Lucasin päähän osuu jotain, hän menettää kuulonsa hetkeksi ja samalla elokuvastakin äänet vaimenevat lähes olemattomiin. Säveltäjä Fernando Velázquez tunnelmoi hyvin musiikeillaan, lisäten niin jännitettä kuin herkkyyttä.
Yhteenveto:Selviytyminen on onnistunut draamajännäri, jonka tsunamikohtaus on kaikessa karmivuudessaan todella vaikuttavasti toteutettu kaikin puolin. Katsojan sydän hakkaa, kun seuraa valtavan vesimassan pyyhkivän Khao Lakin yli ja erottaen Bennettin perheenjäsenet toisistaan. Kohtausta ennen toivoisi, että perhe saisi hieman enemmän aikaa, jotta hahmoja rakennettaisiin paremmin ja siten katsoja välittäisi heidän hurjista koettelemuksistaan tosissaan. Tsunamin jälkeen on vangitsevaa seurata, kun perheenjäsenet yrittävät kaaoksen keskeltä löytää toisensa. Lopulta elokuva onnistuu myös iskemään katsojansa tunteisiin. Näyttelijät suoriutuvat vakuuttavasti rooleistaan; niin konkarit Naomi Watts ja Ewan McGregor kuin tulokaslapset Tom Hollandin johdolla. J. A. Bayonan ohjaus on vahvaa ja teknisiltä ansioiltaan filmi on kestänyt hyvin aikaa. Selviytyminen ei ole helppoa katseltavaa, sillä sen kauhumaisuus syntyy todellisen maailman hurjuuksista, mutta suosittelen silti erittäin lämpimästi katsomaan elokuvan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lo imposible, 2012, Mediaset España, Summit Entertainment, Apaches Entertainment, Telecinco Cinema, Canal+ España, Películas la Trini, Instituto de la Cinematografía y de las Artes Audiovisuales, DragonCove Studios, VS Service, Intitut Valencìa de Cinematografia, Generalitat Valenciana
Ohjaus: Lana Wachowski, Lilly Wachowski ja Tom Tykwer Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Ben Whishaw, Jim Sturgess, Doona Bae, Jim Broadbent, Hugh Grant, Hugo Weaving, Susan Sarandon, Keith David, James D'Arcy, Zhou Xun, David Gyasi ja Robert Fyfe Genre: draama, scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka, trilleri Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia Ikäraja: 16
Cloud Atlas, eli suomalaisittain Pilvikartasto perustuu David Mitchellin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004.The Matrix -elokuvien (1999-) ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski, sekä Tom Tykwer kiinnostuivat työstämään kirjan pohjalta filmatisoinnin ja hankkivatkin sen elokuvaoikeudet. Hollywoodissa ei kuitenkaan nähty elokuvan potentiaalia ja niinpä kolmikon täytyi yrittää kalastella rahoitusta muita reittejä. Monen jo epätoivoisen yrityksen jälkeen he lopulta saivat saksalaisyhtiöt A Companyn, ARD Degeto Filmin ja X Filmen tekemään yhteistyötä leffan rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011, eri ohjaajien työstäessä samanaikaisesti eri osioita elokuvaan. Lopulta Pilvikartasto sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, minkä lisäksi se jakoi niin kriitikoiden kuin katsojien mielipiteet voimakkaasti kahtia. Toiset ihastuivat elokuvaan, kun taas toiset haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin Pilvikartaston vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, vaikken todellakaan ymmärtänyt siitä kaikkea. Ymmärryksen puutteen takia ostinkin elokuvan heti Blu-raylla ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut aikaa jo ainakin kuusi vuotta. Kun huomasin Pilvikartaston täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1849 lakimies ystävystyy orjan kanssa laivamatkalla Amerikkaan. Vuonna 1936 homoseksuaalisuuttaan salaileva muusikonalku pääsee avustamaan arvostettua säveltäjää. Vuonna 1973 toimittaja saa selville salajuonen ydinreaktorin tuhoamisesta. Vuonna 2012 kirjakustantaja joutuu ongelmiin rikollisen kirjailijan kanssa. Vuonna 2144 keinotekoinen tarjooja päätyy vallankumoukselliselle karkumatkalle kapinallisen kanssa. Vuonna 2321 ihmiskunnan rippeet taistelevat selviytymisestään, Maan muuttuessa myrkylliseksi asukkailleen. Kaikki on yhteydessä toisiinsa.
Jos hämmennyitte äskeisestä juonikuvauksesta ja pohditte nyt, että mistä ihmeestä Pilvikartastossa on oikein kyse, ette takuulla ole ainoita. Kyseessä on erittäin hämmentävä teos - lähes kolmituntinen eepos, joka kulkee läpi usean vuosisadan, linkittäen vähitellen todella erilaiset tarinat toisiinsa. Läpi elokuvan katsoja jatkaa pohtimista, että miten ihmeessä nämä juonet kuuluvat samaan elokuvaan ja Pilvikartasto todella vaatiikin pari tai vielä useamman katselukerran, jotta siitä pääsee täysin kärryille, eikä välttämättä silloinkaan osaa varmasti sanoa, että mikä filmin kokonaiskertomus on. Katselukokemus ei todellakaan ole helpoimmasta päästä ja tavallaan ymmärrän, jos katselun päättää lopettaa kesken kaiken. Vaikka olinkin hämmentynyt läpi ensimmäisen katselun, Pilvikartasto teki minuun heti ison vaikutuksen, eikä se vaikutus ole haihtunut vuosien ja uudelleenkatselujen varrella. Oikeastaan päinvastoin. Mitä useammin olen leffan nähnyt ja mitä vanhempana sen katson, sitä enemmän saan siitä irti.
Pilvikartaston ensimmäinen katselukerta menee luultavasti lähinnä siihen, että yrittää pysyä jokaisessa juonikuviossa kärryillä. Elokuvassa kerrotaan kuusi päällekkäin kulkevaa tarinaa, jotka sijoittuvat villisti useammalle eri vuosisadalle. Sen lisäksi, että tarinat ovat hyvin erilaiset, kuuluvat kertomukset myös eri lajityyppeihin. On merellistä seikkailua, vakoojajännäriä, humoristisempaa pakoilua, scifitoimintaa ja traagista rakkaustarinaa. Leffa on myös täynnä erilaisia teemoja identiteetistä, orjuudesta, vapaudesta, totuudesta, ihmisluonteesta, rakkaudesta ja sielun uudelleensyntymisestä vuosisatojen, ellei jopa -tuhansien varrella. Tavallaan järki sanoo, etteivät nämä juonikuviot, lajityypit ja teemat millään voi kulkea käsikädessä, eikä elokuva millään voi toimia yhtenäisenä kokonaisuutena. Silti se toimii.
Ei toisaalta ole ihme, että kesti aikaa saada elokuvalle rahoittajia ja että niitä ei Yhdysvalloista löytynyt. Sen lisäksi, että tällaista hurjaa eeposta on vaikea edes markkinoida ja löytää sille oikeaa määrää yleisöä (mitä ei tosiaan harmillisesti löytynyt, elokuvan flopattua taloudellisesti), väärissä käsissä elokuva olisi täysi fiasko. Väärien tekijöiden työstämänä tämä kunnianhimoinen teos hajoaisi täysin käsiin. Niin vain Wachowskit ja Tykwer onnistuivat kyhäilemään tästä voimakkaan kokonaisuuden, jossa eri osaset tukevat toisiaan vakuuttavasti. Jokainen ohjaajista oli vastuussa kahdesta elokuvan tarinoista, mutta on selvää, että he suunnittelivat hommaansa pitkään yhdessä, jotta kaikista visioista muodostuisi lopulta yhteneväisyys. Sen lisäksi, että ihailen suuresti, kuinka vähitellen katsoja alkaa hoksaamaan, kuinka juonikuviot ja hahmot linkittyvät toisiinsa, ihailen valtavasti, kuinka nämä juonikuviot on leikattu yhteen. Pilvikartastossa on jotain hyvin runollista siinä, kuinka se pyörittelee käsittelemiään asioita vuosisadasta toiseen. Filmi on myös aika taiteellinen ja kaikin tavoin omalaatuinen, eikä sitä pysty vertaamaan mihinkään muuhun. Täysin uniikki elämys.
Alexander Bernerin leikkaus on ehdottomasti aplodit ansainnut, sillä kenellä tahansa menisi varmasti pala kurkkuun, kun tulisi pyyntö leikata kuusi juonikuviota toisiinsa sujuvasti. Bernerin työ on tyylikästä ja kaikin tavoin upeasti soljuvaa. Välillä hän keskittyy yhteen kertomukseen pidemmän aikaa, toisinaan hän saattaa leikata yhden minuutin sisällä jokaisen juonikuvion välillä. Palaset loksahtelevat paikoilleen juuri oikein ja läpi leffan intoilin, kuinka hahmojen eri teot tai repliikit tai ylipäätään leffan kuvat tukevat toisiaan, vaikka kuvien välillä tehtäisiin puolen vuosituhannenkin aikahyppy. Leikkauksen soljuvuuden huomaa myös siitä, että vaikka kestoa on liki kolme tuntia, ei se mielestäni ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Tähän vaikuttaa isosti se, että siinä ei seurata vain yhtä tarinaa kolmen tunnin ajan, vaan kuutta lyhyempää, noin 20-30 -minuuttista, joiden välillä leikataan tiuhaan tahtiin. Kun Wachowskien ja Tykwerin ohjaus sekä käsikirjoitus ja Bernerin leikkaus tukevat toisiaan näin vahvasti, on Pilvikartasto äärimmäisen mukaansatempaava elokuva.
Leikkauksen lisäksi leffan muukin tekninen työ on onnistunutta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu kamera-ajoja ja kuvasommitteluja myöten. Valaisukin toimii oivallisesti ja erikoistehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, eri aikakausia mukaillen ja ohjaaja Tykwerin, Johnny Klimekin ja Reinhold Heilin yhteistoimin työstetyt musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Lavastajille ja puvustajille elokuva on varsinainen riemuvoitto, sillä useiden juonikuvioiden ansiosta heille on tarjoutunut mahdollisuus työstää niin historiallisia ja moderneja kuin villin futuristisia paikkoja ja asusteita. Maskeeraajat tekevät myös ihailtavaa työtä, vaikka samalla se on myös vuosien varrella herättänyt kritisointia. Elokuvassa on nimittäin maskeerattu eri etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä näyttämään toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvilta. Normaalisti ymmärtäisin kritiikin, mutta tässä elokuvassa tätä tehdään niin suuntaan jos toiseenkin, etten itse näe siinä ongelmaa. Valkoinen mies on maskeerattu aasialaiseksi, aasialainen nainen valkoiseksi. Tummaihoinen nainen taas nähdään valkoisen miehen roolissa, kun taas eräs miesnäyttelijä esittää naista.
Yleensä puhun näyttelijöistä ja heidän roolihahmoistaan arvostelujeni alkupäässä, mutta tällä kertaa päätin jättää tämän osion tekstin loppuun. Elokuva on varustettu erinomaisella näyttelijäkaartilla ja erityisen hämmästyttävää on, kuinka monet näyttelijöistä esiintyvät jokaisessa leffan tarinassa. Vuonna 1849 Jim Sturgess näyttelee lakimies Ewingia, joka ystävystyy laivalla David Gyasin näyttelemän salamatkustajaorja Autuan kanssa. Laivan miehistöä taas esittävät mm. Jim Broadbent, Tom Hanks ja Ben Whishaw. Keith David esittää palvelija Kupakaa, Doona Bae näyttelee Ewingin vaimoa Tildaa ja Hugo Weaving nähdään Tildan isänä.
Vuoden 1936 kertomuksessa Whishaw taas nostetaan pääosaan Robert Frobisheriksi, jolla on salainen suhde James D'Arcyn näyttelemän Rufus Sixsmithin kanssa ja joka pääsee avustamaan ihailemaansa säveltäjää, Broadbentin näyttelemää Vyvyan Ayrsia. Halle Berry nähdään Ayrsin vaimona ja Weaving taas kapellimestari Kesselringinä.
Vuonna 1973 tapahtuvassa jännäritarinassa Berry näyttelee toimittaja Luisa Reytä, joka ryhtyy tutkimaan Hugh Grantin näyttelemän Lloyd Hooksin johtamaa tutkimuslaitosta. David esittää Luiselle vinkkejä antavaa Napieria, Hanks laitoksella työskentelevää Isaacia ja Weaving Luisan perään lähtevää palkkatappajaa.
Elokuvan ilmestymisvuoteen 2012 sijoittuvassa tarinassa Broadbent näyttelee kirjakustantaja Timothy Cavendishia, joka kavaltaa rahat Hanksin näyttelemältä rikolliskirjailija Hogginsilta. Weaving ja D'Arcy nähdään vanhainkodin hoitajina, Grantin esittäessä Timothyn veljeä.
Tulevaisuudessa, vuoden 2144 Neo-Soulissa tapahtuvassa scifikertomuksessa Doona Bae nähdään keinotekoisena tarjoojana, Sonmi-451:nä, jonka Sturgessin esittämä kapinallinen Hae-Joo Chang nappaa mukaansa pakomatkalle. Grant näyttelee Sonmi-451:n työpaikkana toimivan futuristisen kuppilan omistajaa, Näkijä Rheetä, kun taas Weaving esittää arvovaltaista Mephiä.
Kuudennessa, kaukaiseen tulevaisuuteen 2321 sijoittuvassa kertomuksessa ihmisiä on enää kourallinen jäljellä ja suuri osa ihmisistä on taantunut kehityksessä yli tuhat vuotta taaksepäin. Hanks näyttelee kylää johtavaa Zachryä, Berryn esittäessä kehittyneemmästä, yhä teknologiaa hyödyntävästä joukosta tulevaa Meronymiä. Grant on liki tunnistamaton julmana kannibaalien johtajana, Weavingin uhkuessa pahaenteisyyttä Zachryn näkyjen olentona. Edellä mainitut näyttelijät tekevät myös useita pienempiä rooleja leffassa, joista useita ei varmasti hoksaa ensimmäisellä katselulla, juurikin voimakkaiden maskeerausten takia. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hienoa työtä rooleissaan ja on hienoa nähdä tiettyjen näyttelijöiden tarjoavan täysin erilaisia roolitöitä saman elokuvan aikana. Erityisesti Tom Hanks pääsee esittelemään lahjojaan ja ihailtavaa muuntautumiskykyään.
Yhteenveto:Pilvikartasto on hieno ja tietyillä tavoilla aika käsittämätön elokuva. Sen lisäksi, että katsojalle koituu varmasti vaikeuksia ymmärtää filmin merkitystä ja täysin erilaisten tarinoiden yhteyttä toisiinsa, on myös käsittämätöntä, kuinka hyvin näin kummallinen paketti pysyy kasassa. Heikommissa käsissä leffa murenisi täysin oman painolastinsa alle, mutta Wachowskit ja Tykwer tekevät ihailtavaa työtä filmin parissa. Elokuva on erittäin lahjakkaasti leikattu kasaan. Tarinat soljuvat eteenpäin vakuuttavasti, vaikka heittelevätkin katsojaa aikakaudelta ja tapahtumaketjusta toiseen villisti. Tarinoiden yhteneväisyydessä on jotain kauniin runollista, kun alkaa vihdoin päästä jyvälle menosta. Rytmitys on tehokas ja liki kolmituntinen filmi tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomainen, monen yllättäessä useilla ja monipuolisilla roolitöillään leffan aikana. Myös teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti loihdittu kasaan. Pilvikartasto ei todellakaan ole elokuva sieltä helpoimmasta päästä, eikä sitä siksi ole helppoa suositella kenellekään. Se on varsinainen elämys, joka hakee vertaistaan ja joka jää pyörimään vielä pitkäksi aikaa mielessä päättymisensä jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cloud Atlas, 2012, Cloud Atlas Productions, X-Filme Creative Pool, Anarchos Pictures, A Company Filmproduktionsgesellschaft, ARD Degeto Film, Media Asia Group, Ascension Pictures, Dreams of Dragon Picture, Five Drops
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.
Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.
Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin(The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.
Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.
Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.
Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.
Yhteenveto:Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company
Ohjaus: Rian Johnson Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt, Noah Segan, Jeff Daniels, Pierce Gagnon, Piper Perabo, Summer Qing, Garret Dillahunt ja Paul Dano Genre: scifi, toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 16
Looper on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama scifielokuva. Johnson sai ideansa 2000-luvun alkupäässä ja alkoi puhua siitä tuottajaystävälleen Ram Bergmanille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja lopulta Looper sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli myös taloudellinen menestys. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, luokkakaverini kehuttua sitä minulle useaan otteeseen. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen parikin kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin tainnut vierähtää jo kuusi tai seitsemänkin vuotta. Kun huomasin Looperin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 2044 Joe-nimisen looppaajan hommana on tappaa tulevaisuudesta aikakoneella lähetetyt kohteet ja hankkiutua ruumiista eroon. Eräänä päivänä hänen tappokohde onkin hän itse, 30 vuotta vanhempana ja Joen täytyy tehdä päätös, tappaako hän vanhan itsensä vai päästääkö tämän karkuun ja joutuu itsekin jahdatuksi?
Joseph Gordon-Levitt näyttelee Joeta, nuorta looppaajaa, jonka työ on tappaa tulevaisuudesta hänen aikaansa lähetettyjä kohteita. Joe on erinomainen työssään ja tehnyt kovaa tiliä keikoillaan. Mutta miten käy, kun hänelle lähetetty kohde onkin hän itse? Tulevaisuuden iäkästä Joeta esittää Bruce Willis, kenties viimeisessä roolissaan, jota seuratessa tuntuu jopa siltä, että Willis on ollut kiinnostunut siitä, mitä tekee. 2000-luvulla Willisistä taisi hiipua kaikki into näyttelemistä kohtaan, eikä ihme, että hän vajosi tekemään täyttä tusinaskeidaa, joka ei saa edes leffateatterilevitystä. Looperissa taisi selvästi olla jotain erityistä Willisinkin mielestä, sillä hän on täysillä mukana - ja niin on myös Gordon-Levitt, joka on yritetty maskeerata näyttämään nuorelta Willisiltä. Jos on nähnyt Willisin filmejä yli 30 vuoden takaa, voi sanoa, että ei Gordon-Levitt maskienkaan kera näytä samalta, mutta eipä hän toisaalta näytä yhtään itseltään. Leffan parin ensimmäisen kohtauksen aikana sitä saattaa pohtia, että näyttääpä Gordon-Levitt elokuvassa kummalliselta ja kun hän on ensi kertaa samassa kohtauksessa Willisin kanssa, katsojana yrittää löytää yhtäläisyyksiä heidän kasvoistaan, mutta muuten filmi vie niin hyvin mukanaan, ettei tähän enää tartu. Gordon-Levitt ja Willis onnistuvat esittämään Joeta taidokkaan yhteneväisesti, jolloin tuntuu siltä, että he ovat sama henkilö 30 vuoden ikäerolla.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels looppaajien pomona Abena, Noah Segan ja Paul Dano looppaajakollegoina Kid Bluena ja Sethinä, sekä Emily Blunt maatilalla asuvana Sarana ja Pierce Gagnon hänen poikanaan Cidinä. Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) tuttu Daniels sopii yllättävänkin hyvin tylyn rikollispomon rooliin ja Blunt on tuttuun tapaansa karismaattinen omassa osassaan. Segan ja Dano ovat myös oivallisia ja lapsinäyttelijä Gagnon tekee yllättävänkin hyvää työtä vaativan hahmonsa kanssa.
Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Looper tuntuu äärimmäisen raikkaalta aikamatkustuselokuvalta omassa lajityypissään. Lukuun ottamatta vanhan Joen siirtymistä tulevaisuudesta menneisyyteen, leffassa ei kuitenkaan kovinkaan paljoa matkusteta ajassa. Elokuva hyödyntääkin tätä konseptia eri keinoin - pääasiassa suorastaan nerokkaasti! Koska Willisin esittämä Joe on vanha versio Gordon-Levittin esittämästä Joesta, nuoren Joen teoilla on vaikutusta vanhaan Joeen. Mitä kauemmin vanha Joe viettää aikaa nuoren Joen ajassa, sitä enemmän nuoren Joen elämä lähtee kulkemaan eri suuntaan kuin vanhan Joen elämä nuorena. Tällä on vaikutusta vanhaan Joeen mielen tasolla, sillä vanhalla Joella on omat muistonsa elämästään, mitä nuori Joe ei ole vielä kokenut. Mutta jos nuori Joe lähtee kulkemaan eri suuntaan, vanhan Joen muistot alkavat hiipua sitä mukaa, mitä epätodennäköisemmäksi käy, että nuoren Joen elämä tulee kulkemaan samalla lailla kuin vanhan kulki. Samalla myös fyysiset asiat vaikuttavat. Takaa-ajon aikana nuoren Joen korva saa osumaa ja se vuotaa loppuleffan ajan verta. Jos katsoo tarkkaan, tämän osuman jälkeen vanhan Joen korvasta on lähtenyt pieniä palasia, mutta hänen haavansa ovat jo arpeutuneet, sillä vanhan Joen vinkkelistä hänellä on ollut tämä haava jo kymmeniä vuosia. Nerokasta!
Rian Johnsonin käsikirjoituksen hienoudet eivät lopu vain siihen, kuinka tätä aikamatkustusta hyödynnetään filmissä. Ylipäätään tarina on vahvasti rakennettu, minkä pohjalta Johnsonin ohjauskin pääsee loistamaan. Looper on todella koukuttava elokuva, jonka jatkuva takaa-ajo pitää jännitettä hyvin yllä läpi leffan. Takaumia (tai siis visioita mahdollisesta tulevaisuudesta) hyödynnetään erinomaisesti ja välillä Johnson tekee todella luovia ratkaisuja siinä, kuinka hän siirtyy kohtauksesta toiseen ja kuinka hän näyttää asioita tai jättää näyttämättä. Elokuvasta löytyy oivaa pohdiskelua mm. siitä, voiko ihminen olla kykeneväinen tappamaan vanhemman itsensä, kuten myös siitä, onko tämän kaiken tarkoitus olla ikuisesti kehää kiertävä looppi, vai voiko sen murtaa ja muovata tulevaisuuden täysin? Kaikki johtaa todella väkevään loppuhuipennukseen, mikä vie filmin kunnialla finaaliin.
Teknisiltä ansioiltaankin Looper on onnistunut teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain todella erityisiä kameratyöskentelyitä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo putoaa korkealta ja kamera putoaa hänen mukanaan, kääntyen samalla ilmassa. Kuvausta vain tukee mainio valaisu. Lavasteet ovat oivalliset ja pidän erityisesti siitä, kuinka maltillinen filmin kuvaus vuodesta 2044 lopulta on. Lähinnä silmiin pistävät autot tökeröiden piuhojensa kera. Gordon-Levittin maskeeraukset eivät tosiaan saa häntä näyttämään Bruce Willisiltä nuorena, mutta on hienoa, että tekijät lähtivät yrittämään jotain käytännön metodein. Jos elokuva olisi ilmestynyt muutamia vuosia myöhemmin, Disneyn aloitettua kokeilemaan vanhempien näyttelijöiden digitaalisella nuorennuksella, voi olla, että olisimme joutuneet katsomaan todella häiritsevää digi-Willisiä maskeeratun Gordon-Levittin sijaan. Efektejä Looperissa hyödynnetään hyvinä tehokeinoina ja vain pari taustakankaan käyttöä viestivät pienestä budjetista. Äänitehosteet toimivat myös ja ohjaaja Rianin serkun Nathan Johnsonin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.
Yhteenveto:Looper on mahtava scifijännäri, joka pitää tiukasti koukussaan niin toimivan tarinansa kuin syvemmän pohdiskelunsa kanssa. Aikamatkustusta hyödynnetään todella veikeästi, jopa suorastaan nerokkaasti. On hienoa, kuinka nuoren Joen teot muovaavat vanhassa Joessa niin hänen muistojaan kuin ulkonäköään. Samalla tästä löytyy hyvää pohdintaa, voisiko ihminen tehdä mitään tulevaisuuden itselleen? Onko aika pelkkä ennalta määrätty kierre, vai voiko asioita muovata tahtonsa mukaan? Pohdiskelujen päälle leffa tarjoaa tiivistunnelmaisen ja mukaansatempaavan takaa-ajotarinan, jossa pääsee vähän väliä jännittämään jommankumman Joen puolesta. Rian Johnson hoitaa työnsä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana lahjakkaasti. Näyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan ja tekninenkin puoli elokuvasta on onnistunut. Kaikin puolin Looper on loistokas tieteiselokuva, jonka katsomista suositellen lämpimästi, erityisesti näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Looper, 2012, TriStar Pictures, FilmDistrict, Endgame Entertainment, DMG Entertainment, FilmNation Entertainment, Ram Bergman Productions
