Arvostelu: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015)

NÄLKÄPELI - MATKIJANÄRHI, OSA 2

THE HUNGER GAMES: MOCKINGJAY - PART 2

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Natalie Dormer, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Jeffrey Wright, Willow Shields, Jena Malone, Elden Henson, Wes Chatham, Patina Miller, Stanley Tucci ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria hittejä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin tehdä elokuvamuotoon. Harry Potteria (2001-2011) ja Twilightia (2008-2012) kopioiden tekijät päättivät jakaa päätöskirjan kahdeksi elokuvaksi ja molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2013. Huipennuksen ensimmäinen osa Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1) ilmestyi teattereihin marraskuussa 2014 ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2. Sarjan edellinen osa oli kuitenkin osoittautunut monille niin tarpeettomaksi väliosaksi, ettei ihmisiä enää samalla lailla kiinnostanut koko elokuvasarja. Niinpä Matkijanärhi, osa 2 olikin sarjan huonoiten menestynyt elokuva, vaikka tienasikin mojovat 650 miljoonaa dollaria. Itse en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä teattereissa, sillä en välittänyt "Matkijanärhi"-kirjasta ("Mockingjay" - 2010). Katsoinkin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. En siis erityisemmin odottanut sarjan päätösosaa, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa sen heti ensi-iltana. Leffa osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja ostinkin sen hyllyyni heti, kun Blu-ray saapui kauppoihin. En kuitenkaan ole koskaan katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olenkin muutaman vuoden ajan pohtinut sarjan uudelleenkatselua, etenkin nykyään, kun kirjoitan elokuva-arvosteluja. Vasta kesällä 2018 katsoin sarjan avausosan ja koska pidin sitä todella hyvänä, katsoin seuraavana päivänä Vihan liekit, sitä seuraavana Matkijanärhi, osa 1:n ja parin päivän päästä huipensin sarjan katsomalla Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli, Nälkäpeli - Vihan liekit ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1!

Katniss Everdeen lähtee pienen kapinallisjoukon kanssa Capitoliin päättääkseen sodan tappamalla pahan presidentti Snow'n.

Jennifer Lawrence näyttelee Katniss Everdeeniä viimeistä kertaa ja hoitaa homman kunniakkaasti. Edellisessä osassa Lawrencen työksi jäi lähinnä harmitella kaikkea, kun taas tässä Katniss päättää vihdoin ottaa Panemin kohtalon omiin käsiinsä ja lähtee tekemään sankaritekoja. Lawrence onnistuu olemaan vaikuttava jousipyssynsä kanssa ja onkin ollut erittäin kiinnostavaa seurata Katnissin matkaa köyhästä tytöstä kansan ylistämäksi legendaksi.
     Edellisessä elokuvassa Josh Hutchersonin näyttelemä Peeta Mellark osoittautui Capitolin aivopesemäksi, kun hahmo yritti tappaa Katnissin. Tässä hahmon synkempää puolta käsitellään oivallisesti ja vaikka hänet saadaan rauhoittumaan, tuo Peeta pientä lisäjännitettä, kun ei voi tietää, milloin hän seuraavan kerran muuttuukin liittolaisesta vastustajaksi. Peetan kehityskaari läpi leffan on mainio ja Hutcherson tekee kelpo työtä läpi leffan.
     Sen sijaan Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta Galena. Vaikka Galekin lähtee taistoon mukaan, ei hän silti ole kiinnostava hahmo. Hän yrittää edelleen saada Katnissia itselleen, mutta kun ottaa huomioon, kuinka Katniss puhuu yhä Peetasta kaiken aikaa, ei katsojalle voi koskaan jäädä epäselväksi, että Gale joutuu tyytymään osaansa kolmantena pyöränä. Eikä mikään ihme, kun Hemsworthilta ei löydy lainkaan karismaa. Katsojana välittää hänen kohtalostaan ihan yhtä vähän kuin kapinallisjoukon uusista hahmoista, joiden nimi mainitaan ehkä kerran. Ennalta-arvattavasti kuolevien tyyppien ja pääkolmikon lisäksi Capitoliin lähtevät myös vanha Nälkäpeli-voittaja Finnick (Sam Claflin ei pääse tarpeeksi esille), edellisestä osasta tuttu kuvaustiimi Cressida (Natalie Dormer), Castor (Wes Chatham), Messalla (Evan Ross) ja mykkä Pollux (Elden Henson), sekä oikein mukava eversti Boggs (mahtava Mahershala Ali) ja uusi hahmo luutnantti Jackson (Michelle Forbes).
     Muutkin tutut hahmot palaavat viimeistä kertaa sarjaan. Woody Harrelsonin Haymitch ja Elizabeth Banksin hauska Effie ovat kuitenkin pahasti alikäytettyjä, puhumattakaan Stanley Tuccin esittämästä juontaja Caesarista, josta on kadonnut kaikki energia ja joka esiintyy vain yhdessä tai kahdessa televisiolähetyksessä. Kuvausten aikana menehtyneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän Plutarchin rooli on ymmärrettävästi aika pieni. Julianne Mooren näyttelemä kapinaliiton johtaja, presidentti Coin pääsee kuitenkin jälleen isoon rooliin ja vaikka Mooresta löytyy tiettyä arvokkuutta, minkä rooli vaatii, ei Coin ole vieläkään pidettävä hahmo. Tekniikkanero Beetee (Jeffrey Wright) ja tympeä Johanna (Jena Malone) nähdään myös, mutta pienissä osissa.
     Edellisen osan tavoin tämänkin filmin parhaaksi näyttelijäksi osoittautuu Donald Sutherland, jonka tulkitsema presidentti Snow osoittaa hienosti uusia puolia itsestään. Hahmon julmuus ja säälimättömyys ovat yhä tallella, mutta Snow osoittaa olevansa hieman enemmänkin kuin yksiulotteinen roisto. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa onkin, kun presidentti Snow paljastaa tämän puolen itsestään Katnissille.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n ensimmäinen vartti on aika lailla samanlaista meininkiä kuin pitkästyttävä Matkijanärhi, osa 1. Mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahdu ja tarina junnaa paikallaan. Alkupäässä nähdään tosin iloisempi hetki, mikä on yksi koko leffasarjan onnellisimmista ja erottuu siten edukseen. Kuitenkin vasta kun Katniss päättää lähteä Capitoliin presidenttimetsästykseen, koko Matkijanärhi-tarina pääsee vihdoin käyntiin. Myös tähän tungetaan mukaan tylsää propagandakuviota, mitä edellinen oli täynnä ärsyttävyyteen asti, mutta muuten Osa 2 on huomattavasti edellistä osaa viihdyttävämpi. Tästä huolimatta sarjan huipennusosakin jää pahasti kahden ensimmäisen Nälkäpeli -leffan jalkoihin. Elokuvassa yritetään luoda uusi Nälkäpeli sillä, että jotenkin mysteerisesti pelintekijät ovat yhtäkkiä kyenneet täyttämään Capitolin ansoilla, jotka aiheuttavat päänvaivaa hyökkääville kapinallisille. Ainoa selitys, minkä leffa antaa sille, että kokonainen kaupunki on hetkessä muutettu surmanloukuksi, on tulevaisuuden siisti teknologia. Katsojan täytyy vain hyväksyä, että tähän on pystytty, sillä muuten leffan viihdyttävistä puolista on vaikea nauttia.

Vaikka nämä ansoitukset tekevätkin elokuvasta edellistä osaa viihdyttävämmän, saavat ne leffan tuntumaan videopelimäiseltä tasohyppelyltä. Yksi ansa on yksi taso, mikä hahmojen eli pelaajien täytyy päästä läpi, jotta pääsee seuraavalle, hieman vaativammalle tasolle. Aluksi täytyy selvitä yksinkertaisista liekinheittimistä ja konetuliaseista, mutta kun pelissä pääsee pidemmälle, muuttuvat vastukset paljon vaarallisemmiksi. Esimerkiksi kohtaus synkissä tunneleissa, missä kapinallisten kimppuun hyökätään, on jännittävyytensä ansiosta leffan paras toimintajakso. Kuitenkin sen sijaan, että peli etenisi viimeiselle tasolle, missä vastaan tulee se kaikista pahin vastustaja, tasohyppelymeininki vain katkeaa kuin seinään ja niin katkeaa myös leffan viihdyttävyys. Elokuva nostattaa hyvin tunnelmaansa eri ansakohtausten kautta ja katsojana jännittää, pääseekö Katniss toteuttamaan suunnitelmansa, mutta sitten koko nostatus unohdetaan ja koko homma ratkaistaan todella tylsällä tavalla. Ärsyttävintä tässä on, ettei Katnissin ja kapinallisjoukon seikkailuilla ansoitetussa Capitolissa ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. He olisivat voineet jäädä tukikohtaan ja leffa päättyisi täysin samalla tavalla. Näin elokuva johtaa katsojia pahasti harhaan, eikä todellakaan hyvällä tavalla.

Sen lisäksi, että Panemin kohtalo ratkaistaan ihan liian helposti, on leffaa vielä jäljellä noin puoli tuntia... miksi?! Loppupäässä filmi palaa siihen samaan pitkäveteisyyteen kuin Matkijanärhi, osa 1. Siitä löytyy pari mainiota kohtausta, mutta suurimmaksi osaksi loppua on vain venytetty täysin turhaan. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) pitkä loppu tarkoitti sitä, että katsojille näytetään, mihin sen sarjan maailma oli menossa ja mitä rakkaille hahmoille lopulta tapahtuu. Matkijanärhi, osa 2:n loppu sen sijaan käyttää aikaa siihen, että hahmot käyvät laiskoja keskusteluja ja ihan vain laahustavat hitaasti ympäriinsä. Itse ainakin olisin kovasti halunnut tietää, mitä esimerkiksi Caesarille käy, sillä Tucci teki hahmosta niin pidettävän. Näistä asioista ei kuitenkaan voi syyttää tekijöitä, vaan kirjailija Suzanne Collinsia. Kirjan lukeneena tiedän, että se on ihan samalla lailla pitkäveteinen ja antiklimaattinen päätösosa hienosti alkaneelle sarjalle. Jos Collinsin kirja olisi parempi ja mielenkiintoisempi, olisivat nämä kaksi leffaakin. Elokuvantekijöitä voi vain syyttää siitä, että he päättivät jakaa tylsän kirjan kahtia, jolloin elokuvat ovat täynnä tarpeetonta täytettä. Yhtenä leffana Matkijanärhi olisi varmasti parempi, vaikka se sisältäisi silti samoja ongelmia.

Kaikesta tästä huolimatta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 ei ole kuitenkaan huono elokuva. Ei se ole heikkokaan kuten Osa 1, vaan tiettyjen hyvien puoliensa ansiosta se nousee ihan kelpo seikkailuksi. Viihdyttävien toimintakohtausten lisäksi elokuva esittelee erinomaisen kysymyksen siitä, onko olemassa rajaa, minkä ylittäessä kapinaliitto muuttuu samanlaiseksi kuin vastustajansa Capitol? Mitä jos tarinan sankarit eivät olekaan yhtään sen parempia kuin vihollisensa? Yhdessä kohtaa kapinan johtajat pohtivat, että jos he voittavat taiston, pitäisikö heidän järjestää Capitolin lapsista koostuva Nälkäpeli kostoksi, jolloin he muuttuisivat yhtä pahoiksi kuin Capitol. Tämä kysymys johtaa erittäin mielenkiintoiseen loppuratkaisuun, mutta siitä huolimatta leffa on kuitenkin pettymys, kun miettii, miten hyvää tarinan ja panosten rakentamista kaksi ensimmäistä Nälkäpeliä tekivät. Enkä enää ihmettele yhtään, miksen ole aikoihin katsonut näitä elokuvia uudestaan. Siinä, missä Nälkäpeli ja Vihan liekit saivat katsojan haluamaan lisää, ei kumpikaan Matkijanärhi-leffoista synnytä halua palata takaisin sarjan pariin. Ehdin jo innoissani pohtia lukevani kirjat uudestaan ja katsovani Blu-ray -julkaisujen sisältämät usean tunnin dokumentit leffojen teosta, mutta tämän uneliaasti päättyvän elokuvan jälkeen kadotin jälleen mielenkiintoni sarjaa kohtaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kahden edellisen osan tavoin Francis Lawrence. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa, muttei edes hänkään löydä kunnon syitä jakaa tarina kahtia. Tämän lisäksi kun käsikirjoitusta on ollut työstämässä edellisen osan kirjoittajakaksikko Danny Strong ja Peter Craig, on lopputulos tietty täynnä täytekohtauksia, jotta leffa kestäisi vaaditut kaksi tuntia. Leikkauksessa leffaa saisi helposti tiivistettyä parillakin kymmenellä minuutilla. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on kuitenkin taidokkaasti kuvattu, hienosti lavastettu, hyvin puvustettu ja yhtä Tigris-hahmoa (Eugenie Bondurant) lukuunottamatta mainiosti maskeerattu. Visuaaliset tehosteet ovat sarjan parhaimmistoa, minkä lisäksi leffan äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Etenkin synkkien tunnelien jännittävät ääniefektit ovat hyvin toteutetut. Siellä myös valaisu on parhaimmillaan. Musiikista vastaa jälleen James Newton Howard, jonka sävellykset sopivat leffaan, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on edellistä osaa parempi ja viihdyttävämpi teos, mutta on silti pettymys sarjan alkupään tekemän nostatuksen jälkeen. Asiat tuntuvat ratkeavan liian helposti, eikä viimeinen puolituntinen tunnu kaikessa tyhjäkäynnissään tarpeeksi eeppiseltä lopetukselta sarjalle. Leffasta löytyy onneksi pitkä videopelimäinen osio, jossa hahmot seikkailevat Capitolissa jännittävien ansojen keskellä. Onkin harmi, että myös tämä onnistutaan melkein pilaamaan, kun koko seikkailulla ei ole osaa lopputuloksen kannalta. Filmistä saisi helposti leikattua pitkiä pätkiä pois, jolloin kokonaisuus tuntuisi paremmalta paketilta. Hemsworthia lukuunottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. On suuri sääli, että ohjaaja Francis Lawrence vaikutti kadottaneensa sen innostuksen sarjaa kohtaan, mikä häneltä löytyi Nälkäpeli - Vihan liekkien aikana. Jos innostuit sarjan edellisistä osista, niin kannattaa katsoa myös Matkijanärhi, osa 2, tosin sillä varoituksella, että huipennus voi helposti tuottaa pettymyksen. Ei leffa huono ole, mutta Suzanne Collinsin aloittama tarina olisi ansainnut selkeästi paremman lopun. Huomattavan parannuksen olisi tehnyt jo se, jos Collinsin kirjaa ei olisi koskaan jaettu kahdeksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015, Lionsgate, Color Force, Studio Babelsberg

Arvostelu: Aladdin (2019)

ALADDIN

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari, Navid Negahban, Nasim Pedrad, Numan Acar, Alan Tudyk ja Billy Magnussen
Genre: seikkailu, fantasia, musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 7

Aladdin on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1992, mikä taas perustuu arabialaiseen satuun 1700-luvulta. 2000-luvun aikana Disney on innostunut tekemään uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Kun vuoden 2010 Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) osoittautui isoksi hitiksi, yhtiö huomasi, että ihmisiä voisi kiinnostaa uudet näkemykset tutuista leffoista ja viime vuosien aikana onkin ilmestynyt leffoja, kuten Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017), sekä uusimpana aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut Dumbo (2019). Aladdin on yksi Disneyn suosituimmista leffoista, joten olikin vain ajan kysymys, kun siitäkin tehtäisiin uusi versio. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Itse ilahduin, kun kuulin leffasta, sillä vanha Aladdin on yksi Disney-suosikeistani. Vähitellen innostukseni on kuitenkin hiipunut. Aluksi elokuvan ohjaaja Guy Ritchie tuotti suuren pettymyksen parin vuoden takaisella King Arthur: Legend of the Sword -fantasiallaan (2017), minkä jälkeen Aladdinin trailerit eivät ole tehneet kovin kummoista vaikutusta. Yritin kuitenkin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Aladdinia lehdistönäytökseen yhdessä leffahullu-ystäväni kanssa.

Kauan sitten Agraban kaupungissa nuori varas Aladdin päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet huijataan hakemaan Ihmeiden onkalosta myyttinen taikalamppu. Lampussa asustaa henki, jolla on mahti toteuttaa löytäjänsä kolme toivetta.

Varastelevana Aladdinina nähdään Mena Massoud, joka oli tätä ennen tehnyt lähinnä pieniä rooleja parissa elokuvassa ja muutamissa televisiosarjoissa. Massoud osoittautuu onneksi mainioksi valinnaksi ja hänestä löytyy oikeaa vekkulimaisuutta, mutta samalla myös hyväsydämisyyttä, mitä rooli vaatii. Aladdin elää Agraban kaduilla Abu-apinan kanssa ja joutuu jatkuvasti ongelmiin vartijoiden kanssa. Animaation tavoin hahmosta alkaa pitämään aika lailla heti ja on mielenkiintoista lähteä kokemaan tuttu seikkailu Massoudin tähdittämänä.
     Agraban prinsessa Jasminea näyttelee Naomi Scott, joka toimii vielä Massoudia paremmin roolissaan. Scott onnistuu tuomaan mukaan arvokkuutta ja pystyy tekemään prinsessahahmostaan oikealla tavalla jääräpään, ilman että hän tuntuu koskaan hemmotellulta kakaralta. Näin 2010-luvulla Jasminea tietty käsitellään eri tavalla kuin alkuperäisessä animaatiossa ja hän osoittaa esimerkiksi aiempaa enemmän halua johtaa Agrabaa, koska uskoo olevansa oikeudenmukainen, mutta kansaa rakastava hallitsija. Mistään avuttomasta neidosta ei siis todellakaan ole kyse ja tekijät ovat saaneet prinsessasta hieman syvällisemmän ja kiinnostavamman tapauksen kuin animaatiossa.
     Etukäteen monet kauhistelivat Will Smithin roolitusta lampun hengeksi - etenkin kun hän joutuisi astumaan Robin Williamsin valtaviin saappaisiin, joka teki aikoinaan legendaarisen suorituksen lampun hengen äänenä. Lampun henki on tässäkin osassa isosti esillä ja hänen on tarkoitus varastaa show useassa kohtauksessa, ja jos Smithin suoritus ei toimisi, vaikuttaisi se erittäin huonolla tavalla itse leffan toimivuuteen. Onneksi Smith kuitenkin toimii. Ainakin suurimmaksi osaksi. Joskus hänen yliampuva esiintymisensä pistää katsojan pyörittelemään silmiään, mutta pääasiassa hän on tarvittava piristysruiske muuten aika huumorittomaan filmiin. Smithin on helppo varastaa show, kun hänen vastanäyttelijöinään toimii Massoudin ja Scottin kaltaisia pienempiä nimiä.

Valitettavasti elokuvan pahishahmo, häijy sulttaanin neuvonantaja Jafar tuottaa suuren pettymyksen ja tämä johtuu täysin väärästä näyttelijävalinnasta. Marwan Kenzari jää pahasti kauas animaation julmasta ja karmivasta, mutta aivan mahtavasta Jafarista ja hänen tulkintansa hahmosta on valitettavasti todella laimea. Hän ei ole koskaan tarpeeksi kiero, tarpeeksi häijy tai lainkaan uhkaava. Tämä on todella suuri pettymys itselleni, sillä Jafar on ehdottomasti yksi suosikkipahiksistani Disneyn animaatioissa ja harmillisesti Kenzarin kohdalla käy juuri niin, että koska hän ei toimi, koko elokuvasta romahtaa tärkeä osa.
     Elokuvassa nähdään myös Navid Negahban prinsessa Jasminen isänä eli sulttaanina, joka ei valitettavasti ole millään lailla se hassu hahmo kuin animaatiossa, Nasim Pedrad prinsessa Jasminen hovineito Daliana, joka saa yllättävänkin paljon ruutuaikaa, sekä Billy Magnussen Jasminea kosiskelevana prinssi Andersina, joka on todella myötähäpeällinen lisäys. Jafarin uskollisen papukaijan äänenä kuullaan Disneyn 2010-luvun vakioääni Alan Tudyk ja mukana ovat tietty myös persoonallinen taikamatto, jolla Aladdin lentää seikkailemaan, sekä prinsessa Jasminen tiikeri Rajah.

Kuten trailereista oli pääteltävissä, uusi Aladdin-elokuva ei tuo paljoa uutta pöytään, vaan se on aika pitkälti pelkkä toisinto animaatiosta, tällä kertaa oikeiden näyttelijöiden, lavasteiden, asujen ja digiefektien kera. Mukana on pieniä lisäyksiä, kuten prinsessa Jasminen hovineito, joilla puolentoista tunnin animaatio on saatu venytettyä hieman yli kaksituntiseksi näytellyksi elokuvaksi, mutta tarina on täysin sama, joten jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä tarjoa lainkaan yllätyksiä. Lopulta itseäni jäi jopa harmittamaan, ettei elokuva kertaakaan tarjonnut minulle vau-elämystä, että "oho, he tekivätkin tuon tuolla tavalla, aika hienoa!" Suunnilleen puolet kohtauksista siirtyy menevästi animaatiosta näyteltyyn versioon, mutta toinen puolikas saa vain jatkuvasti miettimään, kuinka paljon paremmin tämä oli tehty animaatiossa. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei kyseessä ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin alkuperäinen animaatio, mikä kuuluu itselläni kymmenen suosikki Disney-leffani joukkoon.

Jos alkuperäisen animaation on nähnyt, on tätä elokuvaa lähes mahdotonta katsoa ilman, että kahta teosta vertaa jatkuvasti toisiinsa. Silti tärkein kysymys kuuluu, että onko uusi Aladdin hyvä elokuva omillaan? Noh, on ja ei. Kyseessä on täysin sujuvasti katsottava koko perheen seikkailu, mikä onnistuu viihdyttämään useassa kohtaa, tarjoaa hieman jännitystä, suloista romantiikka ja muutamat hyvät naurut. Samalla kyseessä on myös hieman ylipitkä teos, minkä aikana huomaa haukottelevansa useampaankin otteeseen ja jolla tuntuu kestävän oudon kauan, ennen kuin edes päästään Ihmeiden onkaloon ja tarina lähtee kunnolla käyntiin. Osa vitseistä menee myös pahasti vikaan ja myötähäpeä iskee väärissä kohdissa. Pääpahiksen mitäänsanomattomuus on iso ongelma ja etenkin lopputaistelun aikana Kenzarin onneton esitys pistää katsojan toivomaan, että leffa osaisi jo viedä tarinansa päätökseen. Koska olen nähnyt alkuperäisen animaation, minun on vaikea sanoa, toimiiko uusi Aladdin täysin itsenäisenä fantasialeffana. Kenties joillekin katsojista, mutta monet niistäkin, jotka eivät ole animaatiota nähneet, voivat varmasti huomata, että tämä on lähinnä vanhan kierrätystä nostalgiannälkäisten katsojien kalastelun toivossa, eikä elokuvan olemassaololle ole oikein muuta perustetta kuin Disneyn rikastuttaminen. Vaikka Aladdin on lopulta hieman parempi kuin uusi Dumbo, oli Dumbossa sentään enemmän uusia ideoita ja perustetta sille, miksi tarina täytyi kertoa uusiksi.

Alkuperäisen animaation tavoin myös uusi Aladdin on musikaali ja laulut ovat tietty samat kuin animaatiossa. Itse asiassa niiden lisäksi mukaan on kirjoitettu pari uutta kappaletta prinsessa Jasminelle, jolla ei ollut ainuttakaan soololaulua animaatiossa. Uudet laulut ovat kuitenkin tyylillisesti oudon erilaiset elokuvan muista kappaleista, jolloin on täysin selvää, että ne kirjoitettiin yli 20 vuotta vanhojen jälkeen. Toisaalta ne eivät kuitenkaan haittaa erityisemmin, sillä Scottilla on todella hyvä lauluääni. Vanhojen kappaleiden uusia sovituksia on hauska kuulla ja esimerkiksi mahtipontinen "Prince Ali" -laulu onnistui nostamaan ihoni kananlihalle. Myös hengen laulama "Friend Like Me" nostaa hymyn huulille energisyydellään - vaikka se pistääkin kohottelemaan kulmia, kun henki alkaa beatboxaamaan - ja "A Whole New World" on aina yhtä mahtava. Sen sijaan aloitushoilotus "Arabian Nights" ei ole tarvittavan hieno tapa kuljettaa katsoja Agrabaan. Ehdottomasti heikointa musikaalipuolella on Aladdinin laulama "One Jump Ahead", sillä se tuntuu olevan mukana pakotetusti. Kappale alkaa oudon kömpelösti, eikä itse musikaalinumero ole kovin hyvin toteutettu. Vaikka Massoud toimii muuten Aladdinina, hänelle näyttää tuottavan vaikeuksia laulaa ja esiintyä samanaikaisesti. Kyseessä on yksi niistä hetkistä, jotka katsoja toivoisi olevan nopeammin ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Ritchie, joka tekee tässä uransa ensimmäisen oikeasti lapsiystävällisen filmin. Rikoskomedioista fantasian pariin siirtyneen Ritchien kannattaisi kuitenkin miettiä uravalintojaan uusiksi, sillä Aladdin ei ole kovin paljoa parempi kuin parin vuoden takainen ankean harmaa King Arthur: Legend of the Sword. En voi muuta kuin ihmetellä, miksei Ritchie vain voi tehdä kolmatta Sherlock Holmesia... Tässä Ritchie kokee ongelmia pitäessään tunnelmaa kasassa ja pyörittäessään isoja musikaalinumeroita. Hän on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä John Augustin kanssa. Kaksikko on vain ottanut animaation käsikirjoituksen ja lisäillyt sinne asioita pidentääkseen kestoa. Elokuvan tekninen puoli on pääasiassa kunnossa, jos tiivistämistä vaativaa leikkausta ei lasketa mukaan. Aladdin on hyvin kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat tietty upeasti toteutetut ja kaikesta huokuu vahva Disney-henki. Tehosteetkin toimivat mainiosti ja jopa etukäteen kammoksittu henki näyttää itse elokuvassa yllättävänkin hyvältä. Aluksi sininen Will Smith vaatii pientä totuttelua, mutta ei aikaakaan, kun itse olin jo päässyt alkuhämmästyksen yli. Abu-apina ja Rajah-tiikeri ovat vaikuttavimmat efektiluomukset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu tehosteista Alan Menkenin tuttuihin musiikkeihin asti, joihin on kuitenkin tuotu joitain mielenkiintoisia lisäyksiä.

Yhteenveto: Uusi Aladdin on harmillisen keskinkertainen uusinta fantastisesta animaatiosta, mutta kyllä sitä pääasiassa ihan mielellään katsoo. Elokuva on usein viihdyttävä, mutta samalla se on myös paikoitellen pitkäveteinen. Leffa tarjoaa muutamat naurut, mutta siinä on paljon vitsejä, jotka eivät toimi ollenkaan. Erityistä jännitystä elokuvaan ei ole onnistuttu luomaan, sillä pääpahis Jafaria näyttelevä Marwan Kenzari on täysin väärä henkilö rooliinsa. Kenzari tekee yhdestä Disneyn parhaimmista vihollisista surullisen laimean tapauksen. Pituutta leffalle on yritetty vääntää mm. parilla uudella hahmolla ja prinsessa Jasminen uusilla lauluilla, ja paikoitellen lisäykset toimivat ihan hyvin. Vanhat tutut musikaalinumerot tuntuvat välillä hieman pakotetuilta, mutta "Friend Like Me", "Prince Ali" ja "A Whole New World" on saatu istutettua mukaan mainiosti. Mena Massoud ja Naomi Scott pärjäävät oivallisesti Aladdinina ja Jasminena, ja Will Smith pääsee yllättämään hengen roolissa. Visuaalisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, mutta muuten se kaipaisi viilausta vähän sieltä sun täältä. Lopputuloksena on ihan kiva koko perheen seikkailu, jonka olemassaolon unohtaa kuitenkin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Jos pitää alkuperäisestä Aladdin-animaatiosta, voi tämän uudenkin version vilkaista, mutta sillä varauksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä elokuva. Teatteriin asti tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua, vaan voi ihan rauhassa odottaa, että Aladdin ilmestyy vaikkapa Disneyn tulevaan striimipalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aladdin, 2019, Walt Disney Pictures, Lin Pictures, Rideback, Marc Platt Productions

Arvostelu: Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009)

KUNNIATTOMAT PASKIAISET

INGLOURIOUS BASTERDS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Eli Roth, Daniel Brühl, Diane Kruger, Til Schweiger, B. J. Novak, Michael Fassbender, August Diehl, Sylvester Groth, Martin Wuttke, Mike Myers, Jacky Ido, Omar Doom, Denis Ménochet, Harvey Keitel ja Samuel L. Jackson
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Kunniattomat paskiaiset on ohjaaja Quentin Tarantinon seitsemäs elokuva - kuudes, jos Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004) lasketaankin vain yhdeksi elokuvaksi ja kahdeksas, jos otetaan huomioon Tarantinon ensimmäinen teos, viimeistelemätön ja osittain tuhoutunut "My Best Friend's Birthday". Tarantino keksi idean Kunniattomiin paskiaisiin jo 1998, mutta kun tarina alkoi vain laajentua entisestään käsikirjoitusvaiheessa, ei hän keksinyt hyvää lopetusta elokuvalle ja jätti projektin rauhaan keskittyäkseen muihin elokuviin. Tarantino kuitenkin vähän väliä palasi tekstin pariin, sillä hän oli niin innoissaan leffasta ja piti sitä jopa parhaana kirjoituksenaan. Tarinan paisuessa hän pohti jopa muokkaavansa siitä minisarjan. Kun hän oli saanut viimeisteltyä Death Proof -elokuvan (2007), hän päätti uppoutua vanhaan ideaansa oikein kunnolla ja saada sen viimeisteltyä. Lopulta Tarantino sai tekstinsä valmiiksi ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Kunniattomat paskiaiset sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, missä se sai lähes 10 minuuttia kestävät suosionosoitukset. Suomeen leffa saapui vasta syyskuussa. Elokuva oli siihen mennessä Tarantinon uran isoin hitti ja se voitti suurimmaksi osaksi kriitikot puolelleen. Leffa voitti ja oli ehdolla useista palkinnoista, mm. kahdeksasta Oscar-palkinnosta (esim. paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosapystin. Itse näin Kunniattomat paskiaiset kesällä 2013 tätini kanssa, joka halusi näyttää minulle hieman erilaisen elokuvan. Ihastuin filmiin ensiminuuteista lähtien ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Olen kuitenkin katsonut sen vain kerran uudestaan, mistä on kulunut jo nelisen vuotta. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatselua, ja kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1944 joukko "Paskiaisiksi" kutsuttuja juutalaisamerikkalaisia sotilaita matkaa Ranskaan tappamaan natseja. Samalla elokuvateatteria pyörittävä neiti Mimieux keksii keinon kostaa kuolleen perheensä puolesta.

Natseja metsästävien "Paskiaisten" johtajana, luutnantti Aldo Rainena nähdään Brad Pitt, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Pitt on aivan huikea rentona, mutta määrätietoisena johtohahmona ja pääsee pitämään hauskaa Aldon vahvan aksentin kanssa. Hahmon tapa puhua tarjoaa useat naurut ja tätä vain vahvistaa Pittin tyyli näytellä hahmoaan. Aldon taustoja ei erityisemmin lähdetä avaamaan, mutta silti katsoja saa hyvän käsityksen siitä, millainen tyyppi hän on. Muita "Paskiaisia" Aldon lisäksi ovat pesäpallomailalla natseja hakkaava Donny "Karhujuutalainen" Donowitz (kauhuohjaaja Eli Roth), Hugo Stiglitz (Til Schweiger), Smithson Utivich (B. J. Novak), sekä pienikokoinen Ulmer (Omar Doom). Jokainen hahmoista saa jossain kohtaa leffaa hetkensä loistaa jollain tapaa. Joukkona "Paskiaisista" on tehty aikamoinen tiimi, jonka tehtävän suorittamista katsoja haluaa innokkaasti seurata.
     Mélanie Laurent näyttelee juutalaisneiti Mimieuxia, jonka perheen natsit ovat tappaneet ja joka nyt odottaa tilaisuuttaan kostaa. Katsoja huomaa välittömästi olevansa Mimieuxin puolella ja on jännittävää nähdä, millaisia juonia hän kehittelee. Laurent on nappivalinta rooliinsa ja hän tuo upeasti esille hahmon kokeman tuskan ja vihan.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka nappasi roolisuorituksestaan näyttelijäpalkinnon mm. Oscareissa, Golden Globesissa, Cannesin elokuvajuhlilla ja BAFTA-gaalassa. Waltz näyttelee julmaa natsieverstiä Hans Landaa, joka on hahmona aivan hirveä. Landasta onnistutaan luomaan epämiellyttävä ja ahdistava tapaus heti ensikohtauksessaan, ja leffan aikana hän jatkaa inhottavuuden osoittamista. Ja Waltz on aivan mielettömän hyvä osassaan; todellakin palkintojen arvoinen suoritus! Hän onnistuu luomaan hahmostaan niin vastenmielisen lieron että hieman hupaisankin tapauksen, kun tämä yrittää tehdä vaikeista tilanteista hieman rennompia. Waltzin tapa puhua, sekä hänen ilmeensä ja eleensä ovat hiottu täydellisiksi ja hänen fantastinen suorituksensa jääkin lähes päällimmäisenä mieleen elokuvan päätyttyä.
     Leffassa nähdään myös iso joukko muita hahmoja. Nykyään iso Hollywood-stara, mutta vielä 2009 aika tuntematon heppu Michael Fassbender näyttelee natsiksi soluttautunutta brittivakoojaa, joka saa käskynsä Mike Myersin esittämältä komentajalta. Kotimaassaan Saksassa iso tähti Daniel Brühl pääsee näyttelemään hieman meta-tasolla, sillä hänen hahmonsakin, Fredrick Zoller, on Saksassa juhlittu sotasankari, joka on päässyt näyttelemään elokuvassa. Myös Diane Kruger esittää saksalaisnäyttelijää, hienostunutta Bridget von Hammersmarkia, kun taas Sylvester Groth näyttelee tosielämän Joseph Goebbelsia, joka teki sotapropagandafilmejä natseille. Jacky Ido nähdään neiti Mimieuxin assistenttina elokuvateatterilla ja August Diehl taas esittää epämiellyttävää natsimajuria. Natsien johtajana, Adolf Hitlerinä nähdään Martin Wuttke, joka pääsee oikein kunnolla eläytymään huutavan ja katalan diktaattorin rooliin. Kaikki näyttelijät ovat todella mainioita osissaan, etenkin Brühl, joka sopii osaansa kuin valettu. Shrek- (2001-2010) ja Austin Powers -leffoista (1997-2002) tuttua Myersia on hauska nähdä todella erilaisessa roolissa kuin yleensä, ja Fassbenderin kohtauksissa on huvittavaa miettiä, että eipä hän tainnut tietää, millainen kuuluisuus hänestä muutaman vuoden päästä tulisi.
     Quentin Tarantinon tuttuun tyyliin ohjaaja tekee cameon jos toisenkin leffassa, minkä lisäksi hän on kutsunut mukaan pari ystäväänsä, jotka ovat esiintyneet hänen muissa elokuvissaan.

Ensimmäisenä Kunniattomista paskiaisista pitää tietää, että vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin toiseen maailmansotaan, ei elokuva kerro historiallista tositarinaa, vaan omaa fantasiaansa siitä, miten sodan kulku olisi voinut mennä. Toiseksi on hyvä tietää, että vaikka toinen maailmansota onkin isosti esillä, ei kyseessä ole sotaelokuva. Ammuskelua leffasta kyllä löytyy - Tarantinon tyyliin erittäin brutaalia ja veristä ammuskelua - mutta kunnon sotakohtauksia ei mukana ole. Elokuvaa on itse asiassa hyvin vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on toimintaa, mutta lopulta liian vähän, että se olisi toimintaelokuva. Mukana on myös romantiikkaa ja mustaa huumoria, mutta leffaa on vaikea kutsua romanttiseksi filmiksi tai komediaksi. Elokuva kallistuu vahvasti draaman puolelle useiden hitaiden keskustelukohtaustensa myötä, mutta samalla filmissä on niin paljon muutakin, ettei draamakaan lopulta ole oikea lajityyppi. Oikea termi onkin varmaan "Tarantino-elokuva". Kunniattomat paskiaiset on todella tarantinomainen teos monin tavoin ja minun täytyy sanoa, että olen aika samaa mieltä kuin Tarantino oli tätä elokuvaa kirjoittaessaan: kyseessä on mielestäni ohjaajan uran paras teos. Tiedän kyllä, että hän on ohjannut klassikkoasemaan jo nousseen elokuvan Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), mutta itseäni Kunniattomat paskiaiset puhuttelee huomattavasti enemmän.

Kun sanon elokuvan olevan hyvin tarantinomainen teos, tarkoitan tietty kaikenlaisia tyylejä, mitä Tarantino usein käyttää filmeissään. Ensinnäkin mukana tosiaan on todella väkivaltaisia hetkiä, mutta elokuva ei kuitenkaan mässäile verellä, vaan kauheat kuolemat on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin filmin aikana. Lisäksi mukana on paljon nokkelaa ja absurdia huumoria. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, mutta elokuvan aikana saa kyllä nauraa ja hymähdellä tyytyväisenä useampaankin otteeseen. Absurdius syntyy myös siitä, että Tarantino saattaa kesken kohtauksen päättää näyttää jotain hieman kummallista, mikä saattaa pysäyttää tarinan kulun kokonaan hetkeksi. Oivana esimerkkinä parissakin kohtaa kohtaus keskeytyy lyhyeksi aikaa selventääkseen jonkun hahmon menneisyyttä. Tarvitseeko leffa näitä hetkiä? Ei välttämättä, mutta olen täysin tyytyväinen, että Tarantino otti ne mukaan, sillä se vain lisäävät elokuvan kekseliäisyyttä.

Lisäksi tarantinomaisuutta löytyy paljon myös tarinasta ja tarinankerronnasta. Kosto on teemana hyvin tuttu Tarantinolle ja sitä hyödynnetään vahvasti myös tässä. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, sanoisinko jopa mestarillisen täydellisessä avauksessa Tarantino pääsee katsojan ihon alle ja luo upeasti jännitystä, minkä vuoksi katsoja seuraa tapahtumia hievahtumatta ensiminuuteista alkaen. Tämä avaus myös luo syyn kostolle ja katsoja on välittömästi kostajan puolella, jolloin hahmoa kannustaa koko elokuvan ajan. Itse tarina on tietty jaettu osiin, tässä tapauksessa lukuihin, aivan kuin teatteriesityksen näytöksiin. Filmissä onkin jotain hyvin teatterimaista, mikä kiehtoo itseäni valtavasti, sillä olen harrastanut teatteria neljän vuoden ajan. Jokainen luvuista sijoittuu pääasiassa yhteen tapahtumapaikkaan, jolloin luvut voisi siirtää helposti näyttämölle. Tämä myös luo luvuille jonkinlaista tarkoitusta, eivätkä ne ole mukana vain kivana lisäkikkailuna. Jokainen luvuista myös keskittyy hieman eri asiaan ja eri hahmoihin, mutta ne kuitenkin liikuttavat isompaa tarinaa eteenpäin, mikä johtaa mielestäni äärimmäisen onnistuneeseen tarinankerrontaan.

Kunniattomien paskiaisten vahvuus todella syntyy Quentin Tarantinosta ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän hoitaa molemmat hommat niin taiturimaisella otteella, etten voi olla ihailematta lopputulosta todella paljon. Elokuva on täynnä erinomaisesti rakennettuja ja huippuunsa hiottuja kohtauksia, mitkä vain lisäävät ja lisäävät filmin koukuttavuutta. Aloituksen lisäksi mahtava esimerkki on baarikohtaus, missä natseiksi naamioituneet "Paskiaiset" joutuvat pahaan paikkaan. Jännitystä nostatetaan vähitellen ja tilanteen epämiellyttävyys ja ahdistavuus välittyy hitaasti katsojaankin. Kaikki muu ympärillä unohtuu, kun leffa lumoaa kuin hypnoosi. Kohtauksen lopussa jännitys vedetään tappiinsa ja vasta kun ruutu menee mustaksi merkiksi luvun vaihtumisesta, katsoja voi jälleen hengähtää. Tarantino ei tee tätä vain yksittäisten kohtausten aikana, vaan koko elokuvansa kanssa. Leffa koostuu useista hitaista kohtauksista, joissa lähinnä vain keskustellaan. Mutta kun keskustelut ovat niin tarkasti luotuja ja näyteltyjä, aika menee todella nopeasti. Elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Loppuhuipennuksessa filmi painelee menemään oikein kunnolla ja leffan lopetus meinaa saada minut taputtamaan. Vain pari kohtausta tuntuvat hieman venytetyiltä, muuten Kunniattomat paskiaiset on mestariteos.

Kyseessä on myös teknisesti mestarillinen elokuva. Filmi on todella hienosti kuvattu; elokuva on täynnä tyylikkäitä otoksia ja hauskaa kamerakikkailua. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja kohtausten erikoiset katkaisut ovat nerokkaasti rytmitetyt. Valaisu on myös oivallista, minkä lisäksi näyttävät lavasteet ja tyylikkäät asut luovat hyvin toisen maailmansodan ajankuvaa. Tekoverta ei erityisemmin säästellä. Visuaalisuuksistakin löytyy paljon viittauksia vanhoihin aikoihin, esimerkiksi alku- ja lopputekstien tyyleillä. Äänimaailmakin on erittäin mainiosti rakennettu, mitä vain vahvistavat leffassa käytetyt oudon osuvat kappalevalinnat, sekä legendaarisen Ennio Morriconen sävelmät.

Yhteenveto: Kunniattomat paskiaiset on mestariteos ja omasta mielestäni Quentin Tarantinon paras elokuva! Tarantinon käsikirjoitus on nerokas - tavat, joilla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin saavat minut innostumaan suuresti, enkä voi muuta kuin ihailla, mitä hän on tämän filmin kanssa saanut aikaiseksi. Tässä tarinan jakaminen lukuihin ei ole pelkkää tyylikikkailua, vaan jokainen luku tuntuu kertovan hieman omaa tarinaansa, yhdistyen kuitenkin samalla isompaan kokonaisuuteen. Se, että jokainen luku sijoittuu lähinnä yhteen tapahtumapaikkaan, on mielestäni äärimmäisen kiehtovaa, sillä se luo elokuvaan uniikin teatterinäytelmän kaltaisen hengen. Tarantino luokin huikealla tavalla tunnelmaa ja yhdistelee eri lajityyppejä ja ideoita luodakseen täysin omannäköisensä taideteoksen. Elokuva pistää jännittämään, minkä lisäksi siinä saa nauraa. Ammuskelukohtaukset ovat raakoja, mutta mukana on myös romantiikkaa. Toisen maailmansodan ajankuva on erinomaisesti luotu lavasteiden, pukujen ja musiikkien voimin. Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä - Pitt tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja Christoph Waltz todella ansaitsi kaikki palkintonsa Hans Landan roolista. Mélanie Laurent ja Daniel Brühlkin ovat fantastiset osissaan. Vain pari kohtausta tuntuvat kestävän hieman liian kauan, mutta muuten Kunniattomat paskiaiset on aika lailla täydellinen teos, mitä ei voi olla ihastelematta. Suosittelenkin elokuvan katselua kaikille Tarantinon faneille, erikoisesti rakennettujen tarinoiden ystäville, sekä historiasta kiinnostuneille, vaikka leffa luokin ihan oman versionsa toisen maailmansodan kulusta.

"You know something, Utivich? I think this just might be my masterpiece."

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inglourious Basterds, 2009, Universal Pictures, The Weinstein Company, A Band Apart, Studio Babelsberg, Visiona Romantica

Arvostelu: John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019)

JOHN WICK: CHAPTER 3 - PARABELLUM

Ohjaus: Chad Stahelski
Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Halle Berry, Laurence Fishburne, Lance Reddick, Asia Kate Dillon, Mark Dacascos, Anjelica Huston, Jerome Flynn, Jason Mantzoukas ja Saïd Taghmaoui
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuonna 2014 ilmestynyt toimintaelokuva John Wick oli todellinen yllätyshitti, mikä nosti päätähti Keanu Reevesin takaisin pinnalle, hänen tehtyä vuosien ajan kehnosti vastaanotettuja rainoja. Elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa ja John Wick: Chapter 2 (2017) tuotti tuplasti sen verran, mitä ensimmäinen osa keräsi teatterikierroksellaan. Jo ennen toisen osan ilmestymistä ohjaaja Chad Stahelski alkoi suunnittelemaan kolmatta filmiä ja toisen osan suosio antoikin tekijöille mahdollisuuden viedä hommaa vielä pidemmälle isomman budjetin kera. Kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2018 ja nyt John Wick: Chapter 3 - Parabellum on saanut ensi-iltansa. Itse en erityisemmin innostunut ensimmäisestä John Wickistä, kun näin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Vasta, kun katsoin sen uudestaan ennen John Wick: Chapter 2:a, aloin ymmärtämään leffan hehkutuksen syytä. Vielä paremmin molemmat elokuvat iskivät, kun katsoin ne nyt uudestaan ennen kolmannen osan näkemistä. Aloinkin innolla odottamaan John Wick: Chapter 3 - Parabellumia ja kävin katsomassa sen yhdessä toimintaleffoja fanittavan isäni kanssa.

John Wick on erotettu mystisen neuvoston toimesta ja hänen tappamisestaan tarjotaan palkkioksi 14 miljoonaa dollaria, mikä pistää kaikki salamurhaajat hänen peräänsä. Johnin täytyy hyödyntää kaikkia taitojaan selvitäkseen elävänä.

Pääroolissa John Wickinä nähdään tietty yhä Keanu Reeves, joka on yksi harvoista näyttelijöistä, joka on kyennyt vuosien varrella siirtymään yhdestä isosta roolista toiseen niin, että hänet muistetaan nykyään paremmin jälkimmäisestä. Vielä viisi vuotta sitten Reevesistä puhuttiin The Matrix -tähtenä ja nykyään hänet tunnetaan John Wickinä. Vaikka olen aiempien John Wick -filmien arvosteluissani hieman kritisoinut Reevesin näyttelijänlahjoja draamakohtauksissa, olen tässä kohtaa jo tottunut hänen tyyliinsä ja pystyin vain riemuitsemaan, kuinka täysillä herra pistää itsensä likoon. Reeves todella antaa kaikkensa läpi leffan, mikä saa katsojan kannustamaan Johnia, kun tämä päätyy kenties koko elämänsä vaikeimpaan tilanteeseen. Johnin elämästä puheenollen, hahmon taustoja avataan leffassa hieman, mikä tuo mielenkiintoista lisäsisältöä hahmoon.
     Muutamat vanhat tutut hahmot tekevät paluun. Ian McShane näyttelee tietysti Continental-hotellin johtajaa Winstonia, kun taas hotellin vastaanottovirkailijana nähdään yhä Lance Reddick. Reevesin kanssa The Matrix -trilogiaa (1999-2003) tähdittänyt Laurence Fishburne esittää kyyhkysistä kiehtoutunutta rikollispomoa ja hänen hahmonsa on nostettu isompaan rooliin kuin edellisessä osassa. Kaikki kolme näyttelijää suorituvat jälleen mainiosti rooleistaan ja jokaisesta löytyy arvokkuutta hoitaa hommansa kunnialla.
     Uusina hahmoina elokuvassa taas esitellään Halle Berryn näyttelemä tappaja Sofia, Asia Kate Dillonin esittämä neuvoston tuomari, Anjelica Hustonin esittämä Ruska Roma -osaston johtaja, Saïd Taghmaouin näyttelemä koko neuvoston ylin johtaja, Mark Dacascosin esittämä innokas salamurhaaja Zero, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Jerome Flynnin näyttelemä neuvoston jäsen Berrada. Sofiaa ja Johnia yhdistää molempien kiintymys koiriin. Hauska fakta muuten on, että Berry osallistui itse aktiivisesti elokuvassa käytettyjen koirien kouluttamiseen ja omissa toimintaharjoituksissaan hän mursi kolme kylkiluuta. Etukäteen olin hieman epäileväinen, kuinka Berry toimisi roolissa, mutta lopulta hän toimi niinkin mainiosti, että minua jäi harmittamaan, että hahmon osuus jää aika vähäiseksi. Neuvoston tuomari toimii tarinassa jonkin sortin päävihollisena, mutta valitettavasti Dillonilta puuttuu tarvittava karisma, jotta hän onnistuisi luomaan minkäänlaista uhkaa. Sen sijaan John Wickin tappamista himoitsevaa Zeroa esittävä Dacascos heittäytyy täysillä toimintakohtauksiin mukaan ja onkin leffan pahin vastus.

John Wick: Chapter 3 - Parabellum pärähtää käyntiin suoraan siitä, mihin Chapter 2 päättyi. Tapettuaan Santino D'Antonion Continentalin tiloissa, John erotetaan ja hänelle on annettu tunti aikaa, ennen kuin kaikki salamurhaajat lähtevät hänen peräänsä. Elokuva heittää katsojan hienosti tiukan tilanteen keskelle ja pistää jännittämään, kuinka John voi selvitä hengissä, kun jokainen vastaantulija vaikuttaisi olevan tappaja. Alun tiivistunnelmaiset taistelut kirjojen ja veitsien kera, sekä takaa-ajo hevosta ja moottoripyöriä hyödyntäen viestivät jo hurjasta menosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan ruveta jarruttelemaan. Toiminnannälkäiset saavat takuuvarmasti sitä, mitä toivovat ja vieläkin enemmän. Tuttuun John Wick -tyyliin toimintakohtaukset ovat aivan mahtavasti toteutettuja aina nopeatempoisista taistelukoreografioista erinomaiseen tekniseen toteutukseen. Jokaisen toimintaleffojen teosta haaveilevan tulisi katsoa nämä kolme teosta, sillä näin toimintaa kuuluu tehdä. Ei sarjatulileikkausta ja heiluvaa kuvausta, vaan laajoja kuvia, joista katsoja näkee, että näyttelijät ja stuntmiehet ja -naiset pistävät itsensä täysillä likoon. Lisäksi leffa sisältää useita brutaaleja tappoja, joista osa saattaa tarjota hörähdyksen kekseliäisyydellään. Aseet laulavat, luodit viuhuvat, verta roiskuu ja ruumiita tulee niin juman perkuleesti, että tuskin yksikään katsoja poistuu teatterista sillä mielellä, että leffassa olisi ollut liian vähän toimintaa.

Tämä kuitenkin johtaa yhteen elokuvan ongelmista, sillä mitä jos tässä on jopa liikaa toimintaa? Vaikka kuinka ihailen taisteluiden toteutusta ja nostan isosti hattua tekijöille, täytyy myöntää, että vähempikin mäiske olisi riittänyt. Jo John Wick: Chapter 2:sta kävi selväksi, että tekijät ovat jatkaneet tarinaa ajatuksella "isompi on parempi" ja nyt tämän kolmannen elokuvan täytyy tietty olla isompi kuin toisen osan. Tekijöiden olisi kuitenkin pitänyt huomata, että toimintakohtausten teho hiipuu, mitä kauemmin ne kestävät. Alun fantastisessa veitsenheittelyssä pituus ei vielä ole ongelma, mutta kun myöhemmin nähdään useita taisteluita, mitkä tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan, mitä seuraa välittömästi uusi taistelu, on suuri riski, että katsoja alkaa vähitellen turtumaan näkemäänsä. Esimerkiksi yhden nimettömän korston hakkaamiseen ei tarvitse käyttää reilusti yli viittä minuuttia, vaikka onkin hienoa nähdä, että vastustajista on tällä kertaa oikeasti haastetta sankarille. Lähinnä leffan mahtipontiseksi paisuva loppuskabailu herättää jossain kohtaa ajatuksen, että hommaa voisi jo viedä päätökseen. Jos tiettyjä toimintapätkiä olisi älytty tiivistää hieman, olisivat ne tehokkaampia ja kokonaisuus iskisi lujempaa kuin nyt - vaikkakin haluan yhä painottaa, että ne iskevät jo nyt lujaa.

Todella taiturimaisesti toteutettujen taisteluiden lisäksi John Wick -filmit ovat erottuneet 2000-luvun toimintahutusta myös sen ansiosta, että niihin on haluttu luoda kunnon maailma, minne katsoja voi uppoutua ja minkä mysteereitä avataan joka elokuvan myötä. Salaperäisen salamurhaajaorganisaation maailmaa laajennetaan jälleen ja paikoitellen tämä toimii erittäin hyvin, mutta välillä tarina tuntuu pysähtyvän, jotta maailmaa saataisiin esiteltyä vieläkin lisää. Itseäni tämä organisaatio kiehtoo kyllä, mutta samalla se vie sarjaa kaiken aikaa kauemmas ensimmäisen osan maanläheisyydestä. Jo Chapter 2:n loppu pisti kummastelemaan, että kuuluvatko muka ihan kaikki newyorkilaiset tähän järjestöön ja Chapter 3 - Parabellumia seuratessa katsojalta vaaditaan välillä kunnon uskonloikkaa, jottei homma lässähdä käsiin. Itse en silti kyennyt yhdessä kohtauksessa juna-asemalla uskomaan, että kenellekään sivustakatsojista ei olisi ongelma se, kun John alkaa ampumaan salamurhaajia. Tietyistä ongelmistaan huolimatta elokuva pysyy silti reippaasti plussan puolella ja vaikkei se ole ihan yhtä hyvä paketti kuin sarjan kaksi edellistä osaa, on se silti todella hyvä ja normaalia näyttävämmin toteutettu toimintaelokuva.

Ohjaajana toimii edelleen Chad Stahelski, joka tietää tasan tarkkaan, kuinka luoda näyttäviä ja tiivistunnelmaisia toimintakohtauksia. Stahelski osoittaa useassa kohtaa luovuutensa, eikä vain kierrätä samanlaista mäiskettä kuin aiemmissa leffoissa. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa jopa neljä henkilöä - Derek Kolstad, Shay Hatten, Chris Collins ja Marc Abrams - ja täytyy sanoa, että kenties paikalla oli jopa turhankin monta kokkia, sillä itse tarinankuljetus muuttuu yhdessä vaiheessa hieman kömpelöksi. Tiivistämistä kaipaavaa leikkausta lukuunottamatta John Wick: Chapter 3 - Parabellumin teknisestä toteutuksesta ei synny moitteita. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, sen valaisu on huolellisesti toteutettu ja efektitkin ovat tyylikkäät. Maskeeraajat ovat päässeet luomaan useita ruhjeita ja puvustustiimi on leikkinyt salamurhaajien asujen kanssa. Äänimaailma on mahtavasti luotu ja aseet pamahtelevat oikein kunnolla. Musiikeista vastaavat Tyler Bates ja Joel J. Richard ovat saaneet aikaiseksi menevää jumputusta toimintakohtausten taustalle, mutta mikään musiikeista ei jää soimaan päässä.

Yhteenveto: John Wick: Chapter 3 - Parabellum on erittäin hyvä toimintaelokuva, mikä pistää suuren osan nykypäivän toimintarainoista nurkkaan häpeämään. Toimintakohtaukset ovat teknisesti uskomattoman taidokkaasti toteutettuja. Ne ovat kekseliäitä, brutaaleja, paikoittelen lystikkäitä, verisiä, tiivistunnelmaisia... ja valitettavasti parissa kohtaa liian pitkiä. Elokuvasta löytyy tiivistämisen varaa ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää, että taisteluiden tehokkuus alkaa katoilla, jos ne jatkuvat liian pitkään. Etenkin lopputaistelusta olisi voinut yhden täysin yhdentekevän turpaanvedon jättää pois kokonaan. Tästä huolimatta ei voi muuta kuin nostaa hattua lahjakkaille tekijöille ja mahtavalle stunt-tiimille, jotka ovat luoneet näitä näyttäviä ja vauhdikkaita taisteluita. Tarinallisesti filmi ei ole erityisen ihmeellinen ja yhdessä kohtaa kestoa lisätään hieman pakotetun oloisesti, mutta elokuva pitää silti oivallisesti otteessaan jännittävän meininkinsä kanssa. Leffasarjan mystisen alamaailman saloja avataan jälleen, vaikkakin välillä se johtaa aika epäuskottaviin tilanteisiin. Keanu Reeves on taas kerran liekeissä John Wickin roolissa ja Halle Berry on yllättävänkin hyvä lisä hänen rinnalleen. Tarinan pahista esittävä Asia Kate Dillon ei kuitenkaan vakuuta. Heikkouksiensakin kanssa John Wick: Chapter 3 - Parabellum pyyhkii lattioita suurella osalla 2000-luvun toimintaleffoista. Genren faneille elokuva tuottaa varmasti paljon riemua ja filmi kannattaakin kokea teatterissa kunnon äänentoistojärjestelmän kera, jotta aseiden jylinä pääsee oikeuksiinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick: Chapter 3 - Parabellum, 2019, Lionsgate, Thunder Road Picturs, 87Eleven

Arvostelu: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014)

NÄLKÄPELI - MATKIJANÄRHI, OSA 1

THE HUNGER GAMES: MOCKINGJAY - PART 1

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Liam Hemsworth, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Woody Harrelson, Jeffrey Wright, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Willow Shields, Donald Sutherland, Sam Claflin, Josh Hutcherson, Stanley Tucci, Natalie Dormer, Wes Chatham, Elden Henson ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria menestyksiä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin filmatisoida. Tekijöille ei kuitenkaan riittänyt tehdä elokuvatrilogiaa, joten he päättivät jakaa viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, samalla tavalla miten Harry Potter ja kuoleman varjelukset ja Twilight - Aamunkoi jaettiin kahtia. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja lopulta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 ilmestyi marraskuussa 2014. Elokuva ei kuitenkaan saanut yhtä positiivista vastaanottoa kuin edeltäjänsä, eikä ollut yhtä menestynyt kuin Vihan liekit. Vaikka kävin katsomassa sarjan aiemmat osat heti ensi-illoissa, en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä lainkaan teattereissa. Olin vasta keväällä 2014 saanut "Matkijanärhi"-kirjan ("Mockingjay" - 2010) käsiini ja minulla kesti pitkälti yli kuukausi lukea se, sillä kirja oli mielestäni niin kauhean tylsä. Tämän takia innostukseni sarjaa kohtaan alkoi kadota ja ajattelin, että katson leffan ihan sujuvasti vasta vuokralta. Ja niin myös teinkin, enkä pitänyt elokuvaa kovin ihmeellisenä. Ostin sen silti, jotta elokuvasarja olisi kokonaisena hyllyssäni, mutten ole koskaan katsonut leffaa uudelleen. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin pohtinut sarjan uudelleenkatselua, mutten jostain syystä ole saanut sitä aikaiseksi. Vasta kesällä 2018 katsoin vihdoin ensimmäisen Nälkäpelin ja koska se oli parempi kuin muistin, katsoin Vihan liekit heti seuraavana päivänä. Ja koska se oli mielestäni aivan mahtava filmi, katsoin Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:n sitä seuraavana aamuna.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli ja Nälkäpeli - Vihan liekit!

Katniss Everdeen auttaa vyöhyke 13:n kapinallisia valmistautumaan sotaan Capitolia vastaan. Pelastaakseen Peetan presidentti Snow'n kynsistä, Katnissistä täytyy tulla kapinaliiton keulakuva, Matkijanärhi.

Pääroolissa Katnissina nähdään tietty Jennifer Lawrence, joka on jälleen oivallinen roolissaan. Lawrence tuo hahmon tunteet hienosti esille, mutta harmillisesti hahmona Katniss on muuttunut hieman tylsempään suuntaan. Kapinalliset yrittävät tehdä Katnissista sankarin, joka innostaisi vyöhykkeitä nousemaan Capitolia vastaan, mutta Katniss itse ei ole erityisen kiinnostunut Panemin tilanteesta. Sen sijaan hän kyselee ihan koko ajan Peetan perään, jonka Capitol on vanginnut. Ja kun sanon "koko ajan", niin myös tarkoitan sitä. Elokuvassa ei taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa Katniss ei alkaisi puhua Peetasta ja jossain kohtaa tämä käy vain hyvin rasittavaksi.
     Josh Hutchersonin esittämää Peetaa ei paljoa nähdä elokuvan aikana; lähinnä hän esiintyy Capitolin televisiolähetyksissä mustamaalaamassa Katnissia. Hahmoa viedään uuteen suuntaan, mitä en paljasta, mutta sanonpahan vain, etten pidä siitä, koska se ei saa katsojaa pitämään Peetasta. Siksi ärsyttääkin vielä enemmän, kun Katniss ei keksi muita puheenaiheita. Hutcherson tekee parhaansa sen kanssa, mitä rooli hänelle tällä kertaa tarjoaa.
     Kun Peeta on poissa näkyvistä, Liam Hemsworthin näyttelemää Galea nostetaan enemmän esille. Voi miksi, kun hänen hahmonsa on niin kamalan pitkästyttävä? Tällä kertaa mukana ei ole edes perinteistä kolmiodraamaa, vaan hahmo vain roikkuu mukana. Kyllä Gale pääsee pari kertaa toimintaan mukaan, mutta hahmona hän on täysin mitäänsanomaton, minkä lisäksi Hemsworth on yhä todella pökkelö roolissaan.
     Pääpaha presidentti Snow'ta näyttelevää Donald Sutherlandia ei kuitenkaan voi tönkköydestä syyttää. Sutherland on joka kerta vain häijympi ja julmempi pahan diktaattorin roolissa, ja tässä leffassa presidentti Snow osoittaa entistäkin paremmin säälimättömyytensä. Hahmosta myös opitaan hieman uusia asioita, mikä tekee hänestä kiinnostavamman vastustajan.

Katnissin, Peetan, Galen ja presidentti Snow'n lisäksi leffassa nähdään tietty paljon muitakin tuttuja hahmoja. Elokuvan ehdoton valopilkku on Elizabeth Banksin näyttelemä muotitajuton Effie, joka tarjoaa muutamia hauskoja kohtauksia synkkyyden keskellä. Effie joutui jättämään Capitolin taakseen ja muuttamaan kapinaliiton tiloihin maan alaiseen tukikohtaan, ja onkin hupaisaa kuunnella, kuinka hän kritisoi, ettei kenelläkään ole tyyli- tai sisustustajua. Mahtavan Woody Harrelsonin esittämä Haymitch jää harmillisen pahasti muiden varjoon, minkä lisäksi myös Stanley Tuccin tv-persoona Caesarin energiatasoa on laskettu. Heidän sijaan edellisessä osassa esitellyt tekniikkanero Beetee (mainio Jeffrey Wright) ja kapinaliiton toinen johtaja Plutarch Heavensbee (Philip Seymour Hoffman) saavat paljon ruutuaikaa. Hoffman kuoli kuvausten aikana huumeiden yliannostukseen ja elokuva onkin omistettu hänen muistolleen. Edellisessä osassa esitelty Finnick (Sam Claflin) joutuu tyytymään erittäin pieneen osaan, mutta Katnissin sisko Prim (Willow Shields) pääsee paremmin esille kuin ennen. Tyttöjen äiti (Paula Malcomson) on kuitenkin yhtä unohdettava hahmo kuin aiemmin.
     Sen sijaan, että filmi hyödyntäisi tuttuja hahmoja paremmin, se esittelee ison liudan uusia henkilöitä; tärkeimpänä heistä Julianne Mooren näyttelemän kapinaliiton johtajan, presidentti Coinin. Vaikka hahmo johtaa sorrettuja vastarintaan, en silti pidä Coinista lähes lainkaan. Ensinnäkin Moore tekee hahmosta hyvin epämiellyttävän tuntuisen, minkä lisäksi en pidä siitä, että hahmon titteli on "presidentti". Tähän mennessä sarjassa on ollut vain yksi presidentti ja hän on koko tarinan suurin paha, jolloin on vaikea luottaa uuteen hahmoon, joka käyttää samaa arvonimeä. Mielestäni presidentti Coinin taustoja pitäisi avata leffassa, sillä tällaisenaan hän tuntuu vain astuvan tarinaan täysin puskista.
     Muita uusia hahmoja ovat mm. kapinaliiton eversti Boggs (Moonlightista, 2016, Oscarin napannut Mahershala Ali), jonka ainoa tehtävä tuntuu olevan viedä Katnissia paikasta toiseen, sekä kuvaustiimi, joka työstää Matkijanärhestä propagandafilmejä kapinaliitolle. Tiimiin ihan kuuluu ohjaaja (Natalie Dormer), tämän assistentti (Evan Ross), sekä kaksi kuvaajaa (Wes Chatham ja Elden Henson). Hensonin Pollux-hahmon kautta elokuvissa esitellään vihdoin avoxit, eli rikkomuksia tehneet henkilöt, joilta Capitol leikkasi kielen irti ja teki heistä orjia.

"Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirjan ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) jakamisen kahteen elokuvaan ymmärsi täysin, sillä kyseessä on lähes 900-sivuinen teos, mikä sisältää niin paljon tietoa, jolla sarjan eri langat kudotaan yhteen, ettei niitä voinut jättää pois. Twilight-kirjasarjan päätösosan "Aamunkoin" ("Breaking Dawn" - 2008) jakaminen oli kyseenalaisempi päätös, sillä pituudestaan huolimatta kirja ei ole kovin sisältörikas. Vielä kyseenalaisempaa oli kuitenkin jakaa "Matkijanärhi"-kirja kahtia. Ensinnäkin kyseessä on kirjasarjan lyhyin teos (hieman yli 300 sivua) ja toiseksi lopputulos ei tunnu kunnon elokuvalta, vaan pelkältä lämmittelyltä sarjan päätösosaa varten. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 -leffa (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) sisälsi myös lämmittelyä, mutta siinä oli selkeämpi tarina, mikä sisälsi hyvin kerrotun alun, keskikohdan ja lopun. Kaikista heikkouksistaan huolimatta myös Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) onnistui olemaan edes jollain tapaa oma leffansa ja siitäkin löytyi selkeästi alku, keskikohta ja loppuhuipennus. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 sisältää alun, minkä jälkeen nähdään kohtauksia vajaan parin tunnin edestä ja sitten elokuva päättyy. Tämä filmi ei tunnu niinkään elokuvalta, vaan pikemminkin ylipitkältä trailerilta seuraavasta osasta.

Kahden aiemman Nälkäpeli -elokuvan jälkeen Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys. Jo edellinen osa, Nälkäpeli - Vihan liekit pohjusti, että seuraavaksi on tulossa sota ja tässä junnataan kaksi tuntia paikoillaan samassa tilanteessa. Elokuva vain pohjustaa ja pohjustaa tulevia tapahtumia, mutta unohtaa siinä samalla olla oma kiinnostava tarinansa. Leffa on täynnä tarpeettomia hetkiä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin, eivätkä edes syvennä hahmoja. Henkilöt käyvät yhä vain samoja keskusteluja uudestaan, sillä kirjasta ei riitä materiaalia täyttämään kahta kahden tunnin elokuvaa. Filmissä ei usein tunnu tapahtuvan mitään kiinnostavaa, etenkään niiden hahmojen kanssa, joille on annettu nimet. Kaikkein kiinnostavimmat kohdat ovatkin niitä, joissa nimettömät vyöhykkeiden asukkaat aiheuttavat vahinkoa Capitolin joukoille. Ne ovat leffan parasta antia, mutta vaikka ne ovat hyviä kohtauksia, onhan se todella surullista, että ne eivät sisällä lainkaan tuttuja hahmoja. Ja vaikka mukana on pari kohtaa, joissa ammuskellaan, ei leffassa ole läheskään niin paljoa toimintaa, jotta kokonaisuudesta löytyisi jännitettä. Sen sijaan, että Katniss ja kumppanit lähtisivät taisteluun, he vain kuvaavat propagandavideoita eri vyöhykkeiden raunioissa ja surevat ja kauhistelevat Capitolin toimia. He myös kuvaavat yhdessä kohtauksessa studiolla, mikä nosti itselleni hymyn huulille, koska se tuntui lähinnä siltä kuin Jennifer Lawrence olisi koe-esiintynyt Katnissin rooliin todella kömpelösti.

Ei Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 kuitenkaan huono ole - se on lähinnä vain tarpeetonta tarinan venyttämistä. Mukana on tosiaan hyviä kohtauksia ja hyvää näyttelemistä, mitkä nostavat lopputuloksen todella keskinkertaiseksi. Jos Nälkäpeli olisikin televisiosarja, olisi Matkijanärhi, osa 1 oikein mainio jakso. Mutta kun tämä televisiosarjan jakso yrittää esittää elokuvaa, ei homma vain toimi, etenkään kun se tuntuu paikoitellen niin innottomasti tehdyltä, että katsojana haluaisi vain siirtyä seuraavaan osaan. Innottomuus myös viestii sitä, etteivät tekijätkään olisi halunneet jakaa lyhyttä kirjaa kahtia, vaan tämä tapahtui rahanahneen studion määräyksestä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 onkin olemassa vain ja ainoastaan ryöstääkseen rahaa hyväuskoisten fanien lompakoista.

Mitä ihmettä tapahtui ohjaaja Francis Lawrencelle? Hän teki niin hienoa työtä Nälkäpeli - Vihan liekkien kanssa, että on vaikea ymmärtää, miksi Lawrence ei ole saanut luotua kunnon tunnetta peliin tällä kertaa. Peter Craigin ja Danny Strongin käsikirjoitus on tosin niin väkisin väännetty, ettei ihme, että Lawrence ei löytänyt siitä paljoa iloa. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt ymmärtää tiivistää, jotta sen hetkittäinen pitkäveteisyys laskisi minimiin. Visuaalisesti Matkijanärhi, osa 1 on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on mainiosti kuvattu, minkä lisäksi tuhoutuneiden vyöhykkeiden rauniot ovat upeasti lavastetut. Maskeeraajat ovat tehneet oivaa työtä etenkin Peetan kanssa, mutta puvustajat eivät ole päässeet leikittelemään samalla tavalla kuin edellisten osien kanssa, sillä Capitolin räikeästi pukeutuvaa väkeä ei nähdä lähes ollenkaan. Visuaaliset tehosteet ovat oivasti toteutetut, minkä lisäksi leffan äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä James Newton Howard ei kuitenkaan ole saanut aikaiseksi mitään muistettavaa. Elokuvan jälkeen päähän jää lähinnä soimaan Katnissin hyräilemä "The Hanging Tree" -laulu.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys sarjan edellisten osien jälkeen. Collinsin kirjan jakaminen kahdeksi elokuvaksi oli todella kehno päätös, eikä filmistä tunnu löytyvän minkäänlaista tarinaa kerrottavakseen. Leffa on vain jatkuvaa pohjustusta, mikä ei johda tässä elokuvassa mihinkään. Kyseessä on täysin rahastuksen takia tehty väliosa, mistä löytyy iso kasa tarpeettomia ja pitkäveteisiä kohtauksia. Käsikirjoitus on hyvin innoton, eikä ohjaaja Francis Lawrencea ole jaksanut kiinnostaa elokuvan teko. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta valitettavasti paljon mielenkiintoisemmat tapahtumat on tarjottu nimettömille vyöhykkeiden kapinajoukoille, jotka tarjoavat edes vähän toimintaa muuten jännityksettömään tekeleeseen. Lopputulos tuntuu lähinnä televisiosarjan jaksolta ja silloinkin liian pitkältä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on hyvin keskinkertainen elokuva, eikä sitä voi suositella kenellekään muille kuin edellisten osien faneille. Yksittäisenä teoksena sillä ei ole mitään tarjottavaa. Onkin harmi, että siinä esitellään muutamia tärkeitä hahmoja ja juonikuvioita, jolloin sitä ei voi vain hypätä yli ja siirtyä paljon kiinnostavampaan Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:een...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 1, 2014, Lionsgate, Color Force

Arvostelu: The Equalizer 2 (2018)

THE EQUALIZER 2

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Ashton Sanders, Melissa Leo, Pedro Pascal, Bill Pullman, Orson Bean, Garrett Golden, Adam Karst ja Kazy Tauginas
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli pieni hitti, joten tekijät päättivät tehdä jatkoa. Jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä Sony Pictures- ja Escape Artists -yhtiöt suunnittelivat jatkoa, mutta ohjaaja Antoine Fuqua oli sitä mieltä, että hän tekisi toisen osan vain, jos päätähti Denzel Washington ja katsojat haluaisivat tarinan jatkuvan. Lopulta Fuqua ja Washington suostuivat tekemään toisenkin elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2017. The Equalizer 2 sai ensi-iltansa kesällä 2018 ja se tuotti edeltäjänsä tavoin tarpeeksi hyvin, jotta sitä voi kutsua menestykseksi. Leffa ei kuitenkaan saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin. Olin suunnitellut katsovani ja arvostelevani sarjan molemmat osat viime vuonna, mutta jostain syystä se ei toteutunutkaan. Kun The Equalizer 2 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja koska pidin siitä todella paljon, hankin jatko-osan pari päivää myöhemmin Blockbusterista ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Equalizer - oikeuden puolustaja!

Robert McCall on ryhtynyt kuskiksi ja yrittää samalla auttaa hädässä olevia ihmisiä. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, kun hänelle läheinen henkilö tapetaan.

Denzel Washington palaa Robert McCallin rooliin, mikä oli aikamoinen yllätys, sillä tätä ennen Washington ei ollut tehnyt jatko-osaa millekään elokuvalleen, eikä ole siis näytellyt samaa hahmoa kahta kertaa! Tähän osaan hän sopii yhä erinomaisesti ja onkin hienoa jälleen hypätä Robertin mukaan, kun tämä muuttaa näkemiään vääryyksiä maailmassa. Robertista on tullut jonkin sortin naamiokostaja, sillä päivisin hän elää tavallista elämää kuskaten ihmisiä paikasta toiseen ja yöllä hän lähtee hakkaamaan roistoja. Naamiota Robert ei tosin käytä, joten kai hän on vain kostaja.
     Edellisestä leffasta tutut Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman) tekevät myös paluun. Susan on huomattavasti tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä osassa, mutta Brian jää edelleen aika taustalle, mikä on harmi, sillä Avaruusboltseista (Spaceballs - 1987) tuttua Pullmania näkisi mielellään enemmänkin. Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta onnistuvat edellistä osaa paremmin tuomaan kunnon lisän tarinaan.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Susanin työpari Dave (Pedro Pascal), sekä Robertin naapurustossa asuva nuori poika Miles (Ashton Sanders), joka on siinä mielessä samanlainen hahmo kuin edellisen osan Chloë Grace Moretzin näyttelemä Teri, että molemmat ovat huonoilla poluilla kulkevia nuoria, joita Robert yrittää sysätä parempaan suuntaan.

The Equalizer 2 on ihan menevä filmi yksinään, mutta The Equalizer - oikeuden puolustajan jatko-osana se tuottaa pettymyksen. Elokuvasta ei löydy lainkaan sitä samaa koukuttavaa jännittävyyttä kuin edellisestä osasta, eikä sen tarina ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Ensimmäinen osa käytti alussa erinomaisesti aikansa esitelläkseen Robertin ja näyttääkseen, kuinka hänelle kehkeytyy halu suojella Teriä, jolloin Terin joutuessa sairaalaan, katsoja lähtee vihaisena kostoreissulle Robertin kanssa. Vaikka tässäkin Robertilla on kostettavaa, ei siihen ole löydetty samaa painoarvoa, mikä tekisi tarinasta läheskään yhtä vakuuttavan. The Equalizer 2:lla tuntuu myös kestävän todella kauan käynnistyä. Ensimmäinen puolisko käyttää kyllä aikaansa kostotarinan pohjustamiseen, mutta samalla se käyttää ihan liikaa aikaa näyttääkseen Robertin uuden elämän kulkua. Onhan se mukava nähdä, mitä Robert tekee nykyään, mutta filmi kokee pakottavaa tarvetta keskittyä hänen asiakkaisiinsa enemmän kuin katsojaa kiinnostaisi. Etenkin vanha Samuel (Orson Bean) taulupakkomielteensä kanssa on erittäin tylsä lisäys. Elokuvan vahvin puoli on selvästi Robertin ja Milesin välille syntyvä isä-poika -henkinen suhde. Kaksikon kohtaukset ovat parhaimmillaan erittäin mainioita ja suhdetta syvennetään läpi leffan paremmin kuin edellisessä osassa Robertin ja Terin välillä, kun Teri lähestulkoon katosi koko loppuelokuvasta jouduttuaan sairaalaan.

Kyseessä on huomattavasti selkeämpi toimintaelokuva kuin edeltäjänsä. Leffa ei malta rakentaa jännitettään, sillä se haluaa vain päästä räiskinnän ja mäiskinnän kimppuun. Toimintapuolelta löytyy tässäkin onnistuneita kohtauksia, mutta harmillisesti lopputaistelu jättää toivomisen varaa. Taistelun lokaatio on veikeä idea, mutta tarinan pahikset ovat niin tylsiä ja mitäänsanomattomia tapauksia, ettei taistelu jaksa erityisemmin innostaa. Siitä, kuten muustakin filmistä, löytyy hyvät hetkensä, mutta lopputulos jää aika keskinkertaiseksi, eikä elokuva saavuta lainkaan ensimmäisen osan todella hyvää tasoa.

Elokuvan tuottamaa pettymystä korostaa se, että ohjaajana toimii edelleen Antoine Fuqua, joka ei löydä samaa iskua kuin edellisessä osassa. The Equalizer 2 ei tunnu samalla lailla intohimoprojektilta kuin ensimmäinen osa, vaan Fuqua vaikuttaa tehneen leffan hieman siihen suuntaan. Richard Wenkin käsikirjoituskaan ei ole yhtä toimiva ja hänen kirjoittama roistokäänteensä on aivan liian laiska tähän filmiin. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kuvattu suurimmaksi osaksi (mukana on yksi häikäisevän upea kuva kesken toimintakohtausta autossa), eikä tekniseltä puolelta erityisemmin mitään haukuttavaa löydy, jos ei lasketa sitä, että leikkauksessa olisi voinut karsia turhia pois (köh kaikki Samuelia koskeva köh!). Äänimaailmassa on tehty hienoja juttuja etenkin lopputaistelun aikana, mutta tässäkään leffassa Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse esille.

Yhteenveto: The Equalizer 2 on harmillinen pettymys erittäin mainion The Equalizer - oikeuden puolustajan jälkeen. Elokuvasta löytyy todella hyvä ihmissuhde Robertin ja uuden Miles-nuorukaisen väliltä, mutta kaikki muu leffassa on aika keskinkertaista ja unohdettavaa kamaa. Toimintakohtauksista löytyy hetkensä, mutta kun leffa ei tee yhtä hyvää työtä pohjustuksen kanssa kuin edellinen osa, eivät tappelut nappaa mukaansa tai pistä jännittämään. Varsinkin lopputaistelu on yllättävän innotonta ammuskelua. Elokuvaan on myös tungettu liikaa tavaraa ja etenkin vanhan Samuelin juonikuvio taulunsa kanssa kuuluisi poistettuihin kohtauksiin kaikessa turhuudessaan. Lisäksi tarinalla kestää aivan liian kauan käynnistyä. Denzel Washington on edelleen todella mainio Robert McCallina ja Ashton Sanders on oiva valinta nuoren Milesin rooliin, mutta muuten näyttelijät eivät oikein vakuuta. On vaikea uskoa, että ohjaajana toimii yhä Antoine Fuqua, sillä elokuva on huomattavasti keskinkertaisemmin toteutettu kuin edeltäjänsä. Jos pidit The Equalizer - oikeuden puolustajasta, voi The Equalizer 2:nkin katsoa sujuvasti, mutta eipä siitä jää paljoa mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Equalizer 2, 2018, Columbia Pictures Corporation, Escape Artists, Fuqua Films, Lonetree Entertainment, Mace Neufeld Productions, Sony Pictures Entertainment, ZHIV Productions

Yhteistyössä: