Arvostelu: Superman Returns (2006)

SUPERMAN RETURNS

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Brandon Routh, Kate Bosworth, Kevin Spacey, James Marsden, Tristan Lake Leabu, Frank Langella, Sam Huntington, Parker Posey, Eva Marie Saint, Kal Penn ja Marlon Brando
Genre: supersankarielokuva, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli ylistetty menestys, joten se sai tietty jatkoa. Myös Teräsmies II (Superman II - 1980) sai paljon kehuja, mutta Teräsmies III (Superman III - 1983) ja etenkin lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) ja Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) lytättiin täysin sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa. Suunniteltua "Teräsmies V" -elokuvaa ei siis koskaan tehty. Hahmo haluttiin kuitenkin pitää valkokankailla, ja Warner Bros. Picturesin ostaessa hahmon oikeudet, yhtiö alkoi kehittelemään "Superman Reborn" -leffaa. Vaikka elokuva kirjoitettiin pariin otteeseen uudestaan, ei siitä tullut mitään. Kun Kevin Smith pestattiin käsikirjoittajaksi, tarina muuttui ja filmi alkoi kulkea nimellä "Superman Lives". Projektia kehiteltiin jopa niin pitkälle, että Tim Burton valittiin ohjaajaksi ja Nicolas Cage roolitettiin Supermaniksi. Tämäkään yritys ei onnistunut, ja lopulta yhtiö pisti projektin jäihin ja Burton poistui tekemään muita elokuvia. Käsikirjoittaja Alex Ford ehdotti yhtiölle omaa tarinaansa "Superman: The Man of Steel", mutta erimielisyyksien vuoksi Fordin idea ei lähtenyt liikkeelle. J. J. Abrams taas ehdotti, että koko sarja alkaisi alusta ja kirjoitti yhtiölle elokuvan "Superman: Flyby". Ohjaajana oli tarkoitus toimia McG, mutta hän päätti lopulta hylätä leffan tehdäkseen Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Yhtiö ajatteli yhdistää DC:n tunnetuimmat hahmot ja tehdä elokuvan "Batman vs. Superman", mutta päätti lopulta keskittyä hahmojen sooloseikkailuihin. Kun se ei lähtenyt liikkeelle, Warner Bros. kääntyi takaisin Abramsin puoleen ja "Superman: Flybyn" kehittäminen jatkui. Ohjaajaksi valittiin Brett Ratner, mutta kun projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, hänkin hylkäsi elokuvan. McG palasi takaisin, mutta yhtiö päätti korvata hänet Bryan Singerillä, joka hylkäsi aloittamansa X-Men -sarjan (2000-) tehdäkseen lapsuutensa sankarista filmin. Hassua kyllä, Brett Ratner taas korvasi Singerin X-Menin puolella. Hahmot saatiin roolitettua ja kuvaukset voitiin vihdoin aloittaa. Superman Returns sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja se oli menestys, minkä lisäksi kriitikot pitivät filmistä. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvostus on alkanut selkeästi laskea ja nykyään leffaa pidetään jopa todella huonona! Itse näin leffan lapsena muiden Superman-filmien ohessa. Pidin siitä ja katsoin sen uudelleenkin, mutta siitä on jo vuosia. Kun mietin, mitä elokuvia voisin arvostella vuodelle 2019, vanhat Teräsmiehet kävivät mielessäni, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan ja koska olin jo päättänyt arvioida vanhat Batmanit. En kuitenkaan omistanut niitä, joten unohdin idean. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi elokuvat, jolloin päätin kirjoittaa niistä arviot. Tämä on Teräsmies-arvosteluista viimeinen tältä erää.

Superman on ollut poissa maapallolta viisi vuotta ja kun hän palaa takaisin, ovat asiat muuttuneet. Lex Luthor on kuitenkin sama rikollisnero kuin aiemmin ja häneltä löytyy jo uusi ilkeä juoni Supermanin pään menoksi.

Tällä kertaa Supermanin eli Clark Kentin eli Kal-Elin roolissa nähdään Brandon Routh, joka on mielestäni aivan väärä valinta. Ensinnäkin hän on liian nuori tämän elokuvan Supermaniksi. Routh oli 25-vuotias tämän kuvausten aikana, mikä olisi sopiva ikä, jos leffa kertoisi Supermanin syntytarinan. Tämän leffan Superman on ollut viisi vuotta poissa maapallolta, mitä ennen hän on ehtinyt tekemään sankarihommia varmaankin yli vuoden. 18- tai 19-vuotias Superman ei ole kovin uskottava tapaus, joten rooliin olisi pitänyt saada joku viitisen vuotta vanhempi. Toiseksi Routh on aika tönkkö roolissaan. Hän yrittää kai parhaansa imitoidakseen edeltäjäänsä, Christopher Reeveä, mutta se on lähinnä hieman surullista katseltavaa. Supermanista on muutenkin tehty yllättävän surullinen tapaus, mille löytyy toki syitä, mutta on se silti paikoitellen hieman kummallista. Toilailevaksi Clark Kentiksi Routh sopii ihan kivasti, muttei hän silti vakuuta olevansa mikään sankari. Toisaalta Routhista on vaikea saada irti mitään, sillä hahmolle on annettu yllättävän vähän ruutuaikaa.
     Välillä elokuvan päähenkilö tuntuu nimittäin olevan toimittaja Lois Lane, jota näyttelee Kate Bosworth. Valitettavasti Bosworthista löytyvät samat ongelmat kuin Routhista: hän on liian nuori, eikä hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Siihen kun vielä lisää päälle sen, että hahmo on aika rasittava, ei Loisin tarinaa jaksaisi seurata. Lois ei tunnu osaavan keskittyä asioihin, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvä toimittaja... tai kovin hyvä äiti. Lois Lane on nimittäin mennyt kihloihin lentäjä Richard Whiten (James Marsden) kanssa ja heillä on yhteinen lapsi Jason (Tristan Lake Leabu). Richardia käy hieman sääliksi, sillä Lois on selvästi yhä rakastunut Supermaniin, ja katsojana pohtiikin, kumman hän valitsee. Vaikka molemmat miesehdokkaat osaavat lentää (toinen lentokoneella ja toinen ilman mitään apua), on Superman kaikista vahvin ja paljon siistimpi, joten mitä mahdollisuuksia Richard-poloiselle jää?

Supermanilla ei todella taida olla muita vihollisia, sillä jälleen kerran pahiksena nähdään Lex Luthor. Tällä kertaa hahmoa esittää Kevin Spacey, joka tekee kyllä hyvää työtä - parempaa kuin Routh ja Bosworth - mutta silti ainakin itse haluaisin välillä nähdä jonkun toisen roiston, joka vaikuttaisi oikealta uhalta Supermanille. Läpi elokuvasarjan tekijät ovat miettineet, että seuraavassa leffassa sankari kohtaisi voimakkaat Doomsdayn, Brainiacin tai Darkseidin, mutta joka kerta he päätyvät Luthoriin. Hahmoon ei ole myöskään tuotu oikein mitään uutta, jolloin hän on entistäkin tylsempi roisto. Luthorin neroutta ei vieläkään saada korostettua tarpeeksi ja hän on jälleen onnistunut ympäröimään itsensä aika tyhmillä kätyreillä. Luthorin mukana pyörii Parker Poseyn näyttelemä Kitty, joka muistuttaa alkuperäisen Supermanin Eve Teschmacher -hahmoa ollessaan paikoitellen hieman tyhmä, pukeutuessaan kalliisti ja kokiessaan pientä empatiaa Supermania kohtaan.
     Supermanin, Loisin ja Luthorin lisäksi myös muut tutut hahmot tekevät paluun. Daily Planet -lehden pomo Perry White (Frank Langella) haluaa tehdä isoimmat jutut sankarin paluusta. Valokuvaaja Jimmy Olsen (Sam Huntington) on innoissaan kaikesta ja yrittää saada otettua valokuvan, joka voittaisi kaikki muut. Clark Kentin äiti Martha Kentkin nähdään pienessä roolissa ja häntä esittää Eva Marie Saint. Elokuvassa on myös hyödynnetty arkistokuvaa Marlon Brandosta, joka näytteli alkuperäisessä leffassa Supermanin oikeaa isää, Jor-Eliä.

Vaikka Superman Returns onkin Teräsmies-sarjan viides elokuva (kuudes, jos laskee kamalan Supertytön mukaan), ei se ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille. Elokuvaa tehdessä on selvästi mietitty, etteivät Teräsmies III ja Teräsmies ja uhka auringosta olisi koskaan tapahtuneet, vaan viittauksia on vain kahteen ensimmäiseen osaan. Ainoastaan alkuperäiselle Teräsmiehelle elokuva on varmasti jatkoa, kun ottaa huomioon Marlon Brandon Jor-Elinä, John Williamsin ikonisen tunnusmusiikin käytön ja monet repliikit, jotka viittaavat alkuperäiseen osaan. Leffasta oikein huokuu ohjaaja Bryan Singerin into alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä Superman Returnsissa nähdään useita hetkiä, jotka ovat suoraan siitä kopioituja. Jotkut hetket ovat erinomaisia viittauksia, kuten lopun tuttu kuva, jossa Superman hymyilee ja lentää kohti avaruutta, mutta mukaan mahtuu myös hetkiä, jotka kopioivat hieman liikaa vanhoja juttuja. Itse pidin ehkä jopa eniten kohdasta, jossa hahmot katsovat suttuista kuvaa lentävästä Supermanista ja heidän repliikkeihinsä on saatu mukaan vanha kunnon: "Onko se lintu? Onko se lentokone?"

Lopputuloksena voisi olla mainio yhdistelmä jatko-osaa, uudelleenfilmatisointia, sarjan uudelleenkäynnistystä ja omillaan seisovaa seikkailua, mutta valitettavasti Superman Returns jää vain ihan kivaksi elokuvaksi. Leffa alkaa todella vahvasti alkuperäistä osaa kopioivilla alkuteksteillä, minkä jälkeen mukaan on saatu kiinnostavaa mysteerisyyttä. Vaikka elokuvan nimen mukaista Supermanin paluuta täytyykin odotella lähes kolme varttia, kuluu aika yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa, kun Clark Kent pistää tutut sinipunaiset trikoonsa ylle, on tunnelma saatu oikeaksi vauhdikkaassa lentokoneonnettomuuskohtauksessa. Valitettavasti sen jälkeen taso alkaa laskea. Kuten jo sanoin, Supermanista on tehty yllättävän surullinen hahmo, mikä ymmärrettävästi johtuu siitä, että hänen rakkautensa kohde Lois Lane on löytänyt uuden miehen. Silti Supermanin hiljaisista suremiskohtauksista on tehty jokseenkin jopa tylsiä, vaikka niistä löytyy myös hieman kaunistakin puolta. Ainakin kohtauksen, jossa Superman leijuu Loisin ja Richardin talon edessä, ja katsoo voimiensa avulla seinien läpi ja kuuntelee pariskunnan keskustelua, olisi pitänyt poistaa, sillä se tuntuu enemmänkin karmivalta.

Filmi yrittää kopioida alkuperäistä Teräsmiestä myös siten, että sen rytmitys on todella rauhallinen, eikä mukana ole kovin paljoa toimintaa. Kopiointi on siinä mielessä toiminut, että alkuperäisen leffan tavoin myös tämä on paikoitellen pitkäveteistä katsottavaa. Ensimmäinen tunti menee kyllä nopeasti, mutta sen jälkeen elokuva käväisee pariin otteeseen jopa tylsyyden puolella. Loppuhuipennuksesta on myös väännetty aivan liian pitkä, jolloin katsoja ei enää jaksa välittää, miten siinä tulee käymään. Myös sen jälkeinen osio tuntuu vain kestävän ja kestävän. Tämä ei ole mikään Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)! Me emme juuri päässeet kokemaan mitä eeppisintä ja täydellisintä seikkailua, josta ei halua päästää irti, jolloin pitkä päätösosio ei haittaa lainkaan. Superman Returns jatkuu vielä vartin verran lopputaistelun jälkeen, jolloin katsoja haluaisi lopputekstien jo alkavan, jotta pääsisi vessaan. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, missä on noin 20 minuuttia liikaa. Lyhyemmällä kestolla tämän viihdearvo kasvaisi, jolloin kokonaisuutta voisi kutsua jopa kelvoksi. Tällaisenaan kyseessä on vain keskinkertainen supersankariteos, jota ei kovin montaa kertaa jaksa katsoa.

Ohjaaja Bryan Singerin olisi kannattanut tehdä X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006) eikä tätä, sillä tässä hänen otteensa tuntuu jokseenkin laiskalta. Singer ei ole saanut mukaan lähes minkäänlaista jännitystä, mikä tekee lopusta vieläkin pitkästyttävämmän. Hän on kuitenkin päättänyt lisäillä paljon Jeesus-viittauksia, jotka ovat paikoitellen jopa liian päälleliimattuja. Michael Doughertyn ja Dan Harrisin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen. Huumoria on yritetty hieman, mutta ainoa hauska asia leffassa on kannibaalikoira, joka huvittaa kieroista jutuista tykkääviä. Leikkauspuolella kokonaisuutta olisi pitänyt tiivistää, mutta sentään Superman Returns on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, sillä monet jutut näyttävät selkeästi tietokoneella toteutetuilta. Supermanin puvusta on sentään saatu tyylikkäämpi kuin ennen, vaikkakin kalsarit olisi voinut pukea housujen alle. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä, kuten ovat myös äänitehosteiden kanssa työskennelleet - vaikkakin minua häiritsivät pienoismallikaupungista kuuluvat kirkumiset ja huudot. John Williamsin upea tunnusmusiikki on tosiaan mukana, mutta pääasiassa musiikit on säveltänyt toinen leikkaaja John Ottman. Hän ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa.

Yhteenveto: Superman Returns on ihan kiva, vaikkakin liian pitkä elokuva. On tavallaan hyvä, että leffa kertoo tarinansa rauhassa, mutta paikoitellen se muuttuu lähinnä pitkäveteiseksi ja kokonaisuudesta saisi helposti leikattua noin parikymmentä minuuttia pois. Se nostaisi mukaan pientä viihdearvoa, sillä tällaisenaan kyseessä ei ole kovin mukaansatempaava teos. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta draamailua on senkin edestä. Ratkaisu harmittaa lähinnä sen takia, ettei draamapuolesta ole saatu kovin kiinnostavaa, mikä johtuu pääasiassa kehnosta näyttelemisestä. Brandon Routh on täysin väärä valinta pääosaan Supermaniksi sekä ikänsä että lahjojensa (tai siis lahjattomuutensa) puolesta. Myös Kate Bosworth vetää aika tönkön roolisuorituksen Lois Lanena. Kevin Spacey on kyllä hyvä valinta Lex Luthor -konnaksi, mutta hahmo alkaa käydä todella tylsäksi tässä vaiheessa sarjaa. Tai no, tässä ja tässä vaiheessa, ottaen huomioon, ettei filmi tunnu olevan jatkoa kuin alkuperäiselle Teräsmiehelle. Se on selkeästi tärkeä elokuva ohjaaja Bryan Singerille, joka on lisännyt mukaan paljon viittauksia. Valitettavasti Singer on kuitenkin kadottanut tässä tietyn energian, mikä löytyy hänen X-Men -filmeistään, jolloin leffa on lähinnä vain keskinkertaista vanhojen aikojen muistelua. Jos olette pitäneet aiemmista Teräsmies-elokuvista, voihan tämänkin vilkaista. Koska Superman Returns ei ole selkeää jatkoa aiemmille osille, voi tämän katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt muita filmejä sankarista. Monille tämä on kuitenkin pelkkä ylipitkä supersankaridraamailu, jonka unohtaa nopeasti lajityypin parempien edustajien takia. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta kun leffa ei ollutkaan täysin toivottu menestys ja Bryan Singer poistui tekemään Operaatio Valkyrien (Valkyrie - 2008), ei jatkoa ilmestynyt, vaan koko Superman-sarja päätettiin aloittaa alusta elokuvalla Man of Steel (2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicvine.gamestop.com
Superman Returns, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Peters Entertainment, Bad Har Harry Productions, DC Comics, Red Sun Productions Pty. Ltd.

Arvostelu: Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019)

MALEFICENT 2: PAHAN VALTIATAR

MALEFICENT: MISTRESS OF EVIL

Ohjaus: Joachim Rønning
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuva Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.

Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.

Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.

Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa.
     Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina.

Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.

Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.

Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.

Yhteenveto: Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Jeti (Abominable - 2019)

JETI

ABOMINABLE

Ohjaus: Jill Culton
Pääosissa: Chloe Bennet, Albert Tsai, Tenzing Norgay Trainor, Eddie Izzard, Sarah Paulson, Tsai Chin, Michelle Wong, Rich Dietl ja Rupert Gregson-Williams
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Abominable, eli suomeksi Jeti on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Yhtiö aloitti leffan suunnittelun jo noin kymmenen vuotta sitten ja se lähti liikkeelle työnimellä "Everest". Matkan varrella nimi kuitenkin vaihtui - kenties, jottei sitä sekoitettaisi vuoden 2015 Everest-elokuvaan. Jill Culton oli aluksi valittu ohjaajaksi, mutta kun projekti ei edennyt, hän hylkäsi sen ja hänet korvattiin Tim Johnsonilla. Viime vuonna Culton kuitenkin palasi leffan pariin, korvaten oman korvaajansa. Animointiprosessi alkoi ja nyt Jeti saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut leffasta, kun kuulin siitä, vaikka jeti-kertomus vaikutti kivalta idealta. Rakastan animaatioelokuvia ja olinkin lähinnä kiinnostunut näkemään, millainen filmi olisi visuaalisesti. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen, mutta toivoin tietty yllättyväni positiivisesti.

Nuori tyttö Yi löytää talonsa katolta ihka oikean jetin ja päättää auttaa tätä pääsemään takaisin kotiinsa Mount Everestille. Heidän täytyy kuitenkin liikkua varovaisesti, sillä jetin perässä on myös järjestö, jolla ei ole hyvät mielessään.

Chloe Bennetin ääninäyttelemä Yi on reipas nuorukainen, joka on ottanut tulevaisuudelleen selkeän tavoitteen, mitä lumihirviön löytäminen kuitenkin sekoittaa. Yi on ihan toimiva päähenkilö ja hänelle on kirjoitettu selvä sisäinen konflikti, mitä leffan aikana yritetään selvittää. Hän onkin hahmoista paras, vaikka show'n usein varastaakin itse jeti, jonka Yi nimeää Everestiksi. Koska kyseessä on lastenleffa, ei Everestistä ole tehty hurjaa ilmestystä, vaan jeti on tietty suloinen ja hassu veikkonen. Toki se osaa tarpeen tullen olla uhkaava, mutta pääasiassa lapset tulevat haluamaan itselleen oman halittavan jättiläisen.
     Mukaan seikkailuun lähtevät myös koripallosta intoileva poika Peng (Albert Tsai) ja tämän serkku Jin (Tenzing Norgay Trainor), joka on kiinnostunut tytöistä, omasta ulkonäöstään ja puhelimestaan. Jinillekin on kirjoitettu oma juonikuvionsa, minkä on tarkoitus viestiä, että nuorten pitäisi käyttää vähemmän ruutuja ja nähdä maailmaa enemmän, mutta Peng on vain muka-hauska sivuhahmo, joka saattaa naurattaa lapsia, mutta lähinnä ärsyttää aikuisia pöhköilyllään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Yin äiti (Michelle Wong), sekä veikeä isoäiti (Tsai Chin), jetin nappaamisesta haaveileva herra Burnish (Eddie Izzard) ja tätä auttava eläintieteilijä Zara (Sarah Paulson). Pahishahmot ovat tylsiä tapauksia ja herra Burnish tuntuu lähinnä Up - kohti korkeuksia -leffan (Up - 2009) Charles Muntzin laimealta kopiolta. Äitihahmo jää täysin sivuun, mutta huvittava (ja tietty fiksu) isoäiti nostetaan parissa kohtaa hyvin esille.

Valitettavasti Jeti ei ollut se positiivinen yllätys, mitä hieman toivoin sen olevan. Odotukseni eivät tosiaan olleet korkeat, mutta minusta tuntuu siltä, ettei leffa yltänyt edes niihin vähiinkään odotuksiin. Kyseessä on todella keskinkertainen elokuva. Lapset saavat tästä varmasti paljon enemmän riemua irti, mutta itse en voinut olla miettimättä, että tämä on vain laiska kopio monista tätä paremmista teoksista - nyt vain lumihirviön kera. Leffalla kestää kauan lähteä käyntiin ja vaikka Yin hahmo esitellään ihan sujuvasti, ei hänkään ole lopulta tarpeeksi kantamaan koko filmiä. Itse seikkailu on nimittäin oudon pitkäveteinen ja puolentoista tunnin elokuvaksi Jeti tuntuu kummasti ainakin puoli tuntia pidemmältä. Se ei koskaan nappaa mukaansa, eivätkä edes vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Lapsille kohtaukset voivat olla vangitsevia, mutta aikuiselle ne eivät luultavasti tarjoa minkäänlaista jännitettä. Etenkin kun kaikki tilanteet ratkaistaan aivan liian helposti.

Elokuva ei ole edes hauska. Siinä on pari juttua, mitkä saavat hymähtämään positiivisesti, mutta pääasiassa leffan huumori ei toimi - ei ainakaan minulle. Jeti on selvästi tehty lähinnä lapsikatsojia ajatellen ja siksi komediapuoli on aika lapsellista. Aikuiset voivat yrittää saada irti jotain Yin draamapuolesta. Seikkailuun mahtuu mukaan pari aidosti hyvääkin hetkeä. Yi on viulunsoittaja ja etenkin yhdessä kohtaa hänen viulunsoittonsa johtaa hienoon ja jopa kauniiseen hetkeen. Yin ja Everest-jetin välille muodostuva ystävyys on myös aika sympaattinen, mutta siinäpä se. Leffa tarvitsisi paljon enemmän, jotta sitä voisi kutsua kokonaisuudessaan hyväksi.

Parasta Jetissä on lopulta sen visuaalinen puoli. Tietokoneanimaatio on hämmästyttävän upean näköistä. Maisemakuvat ovat vaikuttavia - oli kyse sitten kaupunkinäkymästä tai luonnosta. Yksityiskohtia on paljon ja Everest-jetin turkki on upeasti toteutettu. Leffa on myös ihanan värikäs ja sen vahvat visuaalisuudet pitivät kiinnostustani yllä, kun laiskahko tarinankerronta ei siihen pystynyt. Tuntuukin siltä, että animaattorit ovat ahertaneet enemmän kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Jill Culton. Vaikka filmiä on työstetty jo kymmenen vuoden ajan, muistuttaa lopputulos paikoitellen hätäisesti rahan perässä väännettyä välityötä. Ääniefektit tukevat visuaalisuuksia ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit säestävät hahmojen matkaa hyvin, vaikka musiikeista ei mitään jääkään mieleen.

Yhteenveto: Jeti on harmillisen keskinkertainen seikkailuelokuva. Se ei onnistu nappaamaan mukaansa, eikä se saa jännittämään päähenkilöiden puolesta, vaikka ns. vaaratilanteita löytyykin. Kaikki ratkeaa liian helposti, eivätkä muka-isot takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Huumori on pääasiassa lapsellista ja aikuiskatsojaa Pengin urpoilu luultavasti vain ärsyttää. Yin kautta tuodaan pienesti toimivaa draamapuolta mukaan, mutta sekin jää hieman etäiseksi. Mukaan mahtuu onneksi muutama hyvä hetki (etenkin eräs maaginen viulunsoitto) ja Yin ja Everest-jetin ystävyys on ihan sympaattinen, mutta muuten leffa on aika pitkäveteinen ja unohtuu nopeasti. Visuaalisesti se on sentään tyylikäs teos. Lapset saavat Jetistä varmasti paljon enemmän irti ja kyseessä onkin enemmän lastenelokuva kuin koko perheen animaatioseikkailu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Abominable, 2019, DreamWorks Animation, Pearl Studio

Arvostelu: Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014)

MALEFICENT - PAHATAR

MALEFICENT

Ohjaus: Robert Stromberg
Pääosissa: Angelina Jolie, Sharlto Copley, Elle Fanning, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites ja Kenneth Cranham
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Maleficent - Pahatar pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Prinsessa Ruusunen" ("Dornröschen" - 1812), mikä taas pohjautuu Charles Perraultin samannimiseen satuun ("La Belle au bois dormant" - 1697), mikä taas perustuu Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), mikä taas pohjautuu vielä vanhempiin kansantaruihin. Satu on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja siitä on tietty tehty useita eri versioita myös peleinä, näytelminä, sekä elokuvina. Elokuvista tunnetuin on aika varmasti Walt Disneyn piirretty Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) vuodelta 1959. 2000-luvun alussa Disney alkoi suunnittelemaan uutta elokuvaa sadun pohjalta, tällä kertaa näyttelijöiden kera. Alunperin ohjaajana piti toimia Tim Burton, mutta hän hylkäsi projektin ja siirtyi tekemään Disneylle toisesta klassikkosadusta elokuvaa Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010). Pääroolin sai Angelina Jolie, joka oli halunnut esittää Pahatar-hahmoa lapsesta asti ihastuttuaan satuun. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta hölmöllä tuplanimellä Suomessa kulkeva Maleficent - Pahatar sai ensi-iltansa keväällä 2014. Elokuva oli suurmenestys, muttei miellyttänyt kriitikoita. Leffa ei harmillisesti miellyttänyt itseänikään, kun kävin katsomassa sen teattereissa. Pidin filmiä lähinnä kehnona yrityksenä kertoa klassikkosatu uudesta näkökulmasta, enkä katsonut elokuvaa toiste. Kun ilmoitettiin, että leffa saisi tänä vuonna jatkoa elokuvalla Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019), päätin antaa Maleficent - Pahattarelle uuden mahdollisuuden.

Kostonhimoinen ja synkkä haltijatar nimeltä Pahatar langettaa hirvittävän kirouksen kuninkaan vastasyntyneen tyttären ylle: täyttäessään 16 vuotta, tytär koskisi värttinän piikkiin, mikä vaivuttaisi hänet ikiaikaiseen uneen.

Nimikkohahmo Pahattarena nähdään tosiaan Angelina Jolie, joka ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä. Tähän rooliin hän sopii kuitenkin täydellisesti. Mustiin pukeutunut ja sarvipäinen Pahatar on kiero loitsija, jonka kolkot kasvot säteilevät pahuutta ja Jolie on ulkonäkönsä puolesta kuin valettu hahmoksi. Onneksi hän ei vain näytä upealta asussaan ja maskeerauksissaan, vaan hän myös eläytyy pahuuden rooliin hienosti. Jolien eleet, ilmeet ja ääni täydellistävät hahmon, enkä voisi kuvitellakaan parempaa näyteltyä versiota Pahattaresta. Hahmona Pahatar on kuitenkin hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Elokuva nimittäin avaa enemmän hahmon taustoja, mikä on täysin loogista, kun leffa on nimetty hänen mukaansa (loogista ei kuitenkaan ole, että hänen nimensä oli lapsenakin Pahatar, vaikka silloin hän oli aivan kiltti). Elokuva seuraa Pahattaren elämää lapsuudesta asti, kertoo miksi hän muuttui sellaiseksi kuin hänet tunnetaan ja antaa hänelle selvemmän motiivin kirota kuninkaan tytär. Disneyn Prinsessa Ruusunen -piirretyssä Pahattaren syy kiroukselle tuntui olevan vain se, että hän on ilkeä ja suuttui, koska ei saanut kutsua tytön syntymäjuhlaan. Lapsena Pahatarta esittää innokas Isobelle Molloy ja nuorena aikuisena Ella Purnell.

Elokuvassa nähdään suuri osa muistakin sadun ja Disney-piirretyn hahmoista. Sharlto Copley näyttelee kuningasta, jolla on huomattavasti erilaisempi rooli kuin aiemmin. Hahmoon kirjoitetut muutokset kuulostavat paperilla hyviltä, mutta harmillisesti ne on todella kömpelösti toteutettu itse elokuvassa. Ja vaikka pidänkin Copleystä näyttelijänä, tässä hän vetää roolinsa kummallisesti. Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville esittävät kolmea haltiakummia, Tataria, Ohdaketta ja Liihoketta. Haltiakummit ovat ihanan hassuja tapauksia piirretyssä, mutta tässä he ovat lähinnä ärsyttäviä. Näyttelijät vetävät roolinsa yli, minkä lisäksi haltiakummien digitoteutus on silmiinpistävän huono. Sam Riley näyttelee Pahattaren korppikätyrin ihmismuotoa, kun taas Brenton Thwaites nähdään prinssi Philipinä.
     Prinsessa Ruususta, eli Auroraa esittää muutamakin eri tyttö. Vauva-Aurorana nähdään Angelina Jolien tytär, sillä hän oli vauvoista ainoa, joka ei pelännyt Jolieta Pahatar-maskeerauksissa. Hieman vanhempana lapsena Auroraa esittää Eleanor Worthington-Cox ja 15-vuotiasta Auroraa näyttelee Elle Fanning. Nuori Fanning on osoittanut lahjakkuutensa useampaankin otteeseen elokuvissa, kuten Super 8 (2011) ja The Neon Demon (2016), mutta tässä hän ei ole erityisen hyvä. Tämä tosin johtuu luultavasti siitä, miten Fanningia on ohjattu, sillä Auroran on tarkoitus olla jatkuvasti iloinen, hymyilevä ja innostunut, eikä Fanning onnistu hoitamaan hommaansa loppuun asti, muuttumatta jossain kohtaa teennäiseksi. Fanningin ongelmaksi myös koituu se, että kun kyseessä todella on Pahattaren elokuva, jää Aurora hyvin tylsäksi tapaukseksi.

Maleficent - Pahatarta ei voi kutsua Prinsessa Ruususen uudelleenfilmatisoinniksi, sillä elokuvat ovat loppujen lopuksi hyvin erilaiset toisistaan, vaikka pohjautuvatkin samaan lähdemateriaaliin. Jotkut saattavat inhota leffaa jo isojen muutosten takia, mutta itse pidän muutoksia kiehtovana ideana. On mahtavaa, kuinka Pahattaresta on päätetty luoda kunnon henkilö. Hän ei ole vain pahuuden ruumiillistuma, kuten piirretyssä, vaan moniulotteinen hahmo, jonka menneisyys on johtanut hänet pahoille teille. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia käytetäänkin hahmon menneisyyden avaamiseen, ennen kuin tarinan tutumpi puoli lähtee liikkeelle - vaikka sekin on kerrottu Pahattaren näkökulmasta. Leffan parasta antia ovat hetket, joina Pahatar seuraa Auroran varttumista ja loppupäässä tämä johtaa filmin hienoimpaan kohtaan. Maleficent - Pahattarella on selvä syy olla olemassa. Se ei ole pelkkä kuvasta kuvaan kopio piirretystä, vaan siihen on keksitty huolella uusia puolia, mitkä tekevät kokemuksesta erilaisen.

Leffa sisältää useita hyviä ideoita, mutta ideoiden toteutus on surullisen usein kaukana hyvästä. Auroran isä, kuningas on erinomainen esimerkki tästä. Hahmolle on keksitty uusi taustatarina ja hänestä on yritetty kirjoittaa monikerroksinen henkilö, mutta leffa käsittelee kaikkea tätä todella huolimattomasti, jolloin hahmo kärsii pahasti. Maleficent - Pahattaren isoin ongelma on kuitenkin sen rytmitys. Elokuva tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi saksittu kolme varttia pois, jolloin lopputuloksena on kiirehtivä puolentoista tunnin pätkä, mikä ei jaksa panostaa mihinkään. Pahattaren menneisyys on kiehtova, mutta se on niin hätäisesti kerrottu, että vaikka katsojana ymmärtää hahmon motiivit kääntyä pahaksi, muutos tapahtuu niin nopeasti, ettei se ole kovinkaan uskottava. Lisäksi vaikka prologi syventää hahmoa, sen hätiköidyn toteutuksen huomaa siinä, että tapahtumia selittävä kertojaääni tuntuu viime hetken ratkaisulta, kun tekijät tajusivat, ettei alussa ole tolkkua ilman, että joku selostaa kaiken katsojille. Elokuva yrittää luoda monimutkaisia ihmissuhteita ja laajemman maailman kuin Prinsessa Ruususessa, mutta sillä ei riitä aikaa kaikkeen, jolloin suuri osa leffan hyvistä ideoista jää puolitiehen toteutuksessa. Kiirehtimisen vuoksi draamapuoli ei onnistu koskettamaan läheskään niin iskevästi kuin tekijät ovat selvästi toivoneet. Lopputaistelu laskee leffan tasoa entisestään, sillä se on vain todella tylsä ja mitäänsanomaton.

Maleficent - Pahattaren ohjauksesta vastaa Robert Stromberg, joka oli tätä ennen työskennellyt leffojen parissa vain efektipuolella ja ohjaajana hän on ensikertalainen, minkä valitettavasti kyllä huomaa. Strombergillä on suuria vaikeuksia pitää pakettia kasassa, mitä ei yhtään helpota todella kömpelö leikkaus. Lahjakkaamman ohjaajan ja leikkaajan käsissä elokuvasta olisi voinut saada paljon paremman. Elokuvan tehostepuoli ei myöskään yllä normaalille Disney-tasolle ja kamalien haltiakummien lisäksi myös eri leffoista revityt fantasiaolennot olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen kuin leffa sai ensi-iltansa. Kyseessä on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu filmi, minkä lisäksi lavasteet ja puvut ovat todella tyylikkäät. Pahattaren ulkonäön kanssa on tehty täydellistä työtä. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Maleficent - Pahatar sisältää mielenkiintoisen lähestymistavan klassikkosatuun, mutta se pilaa kaiken huonolla tarinankerronnalla. Leffa kestää vain puolitoista tuntia, missä ajassa se yrittää venyä liian moneen suuntaan, onnistumatta tavoitteissaan. Lopputulos tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi leikattu kymmeniä minuutteja pois, jolloin filmi kiirehtii minkä kerkeää. Mihinkään ei ehditä keskittyä, eikä mitään viedä kunnolla loppuun asti. Yritykset syventää hahmoja jäävät pelkäksi yritykseksi. Alun prologi on todella hätäisesti kasattu ja sen kertojaääni kuulostaa viime hetken epätoivoiselta lisäykseltä. Leffan efektit eivät näyttäneet kovin hyviltä edes elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä kummoisilta viisi vuotta myöhemmin. Erilaiset hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi varastettu muista fantasiaelokuvista, eivätkä ne tunnu kuuluvan samaan maailmaan. Angelina Jolie on kuitenkin täydellinen Pahattarena. Hänen eleensä, ilmeensä ja äänensä ovat erinomaiset ja hänen maskeerauksensa ja asunsa upeat. Onkin surullista, että sen kerran, kun pidän Joliesta jossain elokuvassa, leffa hänen ympärillään ei ole hyvä. Maleficent - Pahatar on kuitenkin todella hyvä esimerkki siitä, kuinka hätäisesti rustattu käsikirjoitus ja huono leikkaus voivat pilata hyvän tarinan. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten erityisemmin odota Maleficent 2: Pahan valtiattaren näkemistä. Toivon tietty, että yllätyn positiivisesti, mutta epäilen sitä suuresti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maleficent, 2014, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Gemini Man (2019)

GEMINI MAN

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Will Smith, Mary Elizabeth Winstead, Clive Owen, Benedict Wong, Linda Emond, Ralph Brown, Ilia Volok, E. J. Bonilla ja Douglas Hodge
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Gemini Man on Ang Leen ohjaama ja Will Smithin tähdittämä toimintaelokuva. Idea elokuvaan syntyi jo yli 20 vuotta sitten Darren Lemken toimesta, joka myi tarinan Sony-yhtiölle. Leffan oli tarkoitus ilmestyä 1997 ja sen ohjaajaksi oli jo kiinnitetty Tony Scott. Pääosaan taas oli ehdolla näyttelijöitä kuten Harrison Ford, Mel Gibson, Brad Pitt, Nicolas Cage, Tom Cruise ja Arnold Schwarzenegger. Tekijät kuitenkin kokivat, ettei sen aikainen teknologia vielä mahdollistanut filmin tekoa, jolloin projekti pistettiin jäihin. Käsikirjoitusta on kuitenkin työstetty vuosien aikana uudestaan useiden kirjoittajien toimesta. Vuonna 2016 Skydance Media hankki tarinan oikeudet ja alkoi tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Gemini Man saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä, kun kuulin siitä. Trailerit eivät vakuuttaneet minua ja aika negatiiviset ensireaktiot tiputtivat odotuksiani entisestään. Olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Gemini Manin sen ennakkonäytöksessä, missä se näytettiin kriitikoille uudella 3D+ -tekniikalla.

Viisikymppinen palkkamurhaaja Henry Brogan joutuu toisen palkkamurhaajan jahtaamaksi, joka näyttää täysin Henryltä 20-vuotiaana.

Will Smith tekee tuplaroolin sekä Henry Broganina että häntä jahtaavana palkkamurhaajana. Vaikka Smith murjaiseekin pari vitsiä, on hän huomattavasti vakavampi tässä leffassa kuin yleensä. Hän sopii yllättävänkin hyvin ikääntyneen ja eläkkeelle pääsystä haaveilevan tappajan rooliin, minkä lisäksi hän tekee kelpo työtä myös nuorena palkkamurhaajana. On kuitenkin valitettavasti pakko sanoa, että digitaalisesti nuorennettu Will Smith pistää välillä todella pahasti silmään. Nuorennusefekti muistuttaa paikoitellen jotain Snapchatin kuvafiltteriä, millä poistetaan ryppyjä. Tavallaan tätä voi kehua teknisenä saavutuksena, mutta samalla ihmissilmä huomaa kaikenlaiset pienet yksityiskohdat, mitkä paljastavat, ettei ruudulla oleva Smith näytä luonnolliselta. Eron huomaa varsinkin, kun sekä Henry että nuori tappaja ovat näkyvillä samaan aikaan. Toinen näyttää todelliselta Smithiltä ja toinen videopelihahmolta. Pimeissä kohtauksissa nuorennettu versio toimii huomattavasti paremmin kuin päivänvalossa.
     Elokuvassa nähdään myös Ralph Brown ja Linda Emond Henryn pomoina, Clive Owen Gemini-projektin johtajana, Benedict Wong Henryn kolleegana, sekä Mary Elizabeth Winstead veneitä vuokraavana Dannyna. Winstead ja Wong ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta Owen ei vakuuta omassa osassaan. Tähän vaikuttaa myös hänen tylsästi kirjoitettu hahmonsa, mistä olisi monelle muullekin vaikea saada mitään irti.

Gemini Man ei valitettavasti ole kovin hyvä elokuva. Silti täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin etukäteen pelkäsin maailmalta sadelleiden ensireaktioiden perusteella. Parasta elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, mitkä ovat täynnä kekseliäitä kikkailuja, erilaisia tyylejä, sekä kaikin puolin aikamoista vauhtia. Henryn ja häntä jahtaavan tappajan kykyjä esitellään toden teolla ja on mielenkiintoista seurata, kuinka heidän täytyy tehdä kaiken aikaa salamannopeita päätöksiä selvitäkseen taistoista elävänä. Molemmat hyödyntävät ties mitä aseenaan ja mukaan mahtuu niksejä, joita en ole aiemmin elokuvissa nähnyt. Etenkin Henryn ja tappajan ensikohtaaminen on todella viihdyttävää ja vangitsevaa katseltavaa, ja siinä ehtii nähdä niin ammuskelua, nyrkkimäiskettä kuin takaa-ajoa moottoripyörillä, mikä vasta johtaakin veikeään tilanteeseen. Taisteluissa hyödynnetään hahmojen vahvuuksia ja parissa kohtaa nähdään yllättävän fiksujakin ratkaisuja. Koreografiat ovat taidokkaasti mietittyjä ja hienointa on, ettei toimintaa ole leikattu silpuksi, vaan se esitetään selkeissä pitkissä kuvissa. Mukana on yksi liian pimeässä tapahtuva tappelu, minkä aikana on usein vaikea saada selvää, kumpi Smithin esittämistä hahmoista on voitolla, mutta muuten toiminta on filmin parasta antia.

Itse tarina on kuitenkin valitettavan tökkivä. Syy nuoren tappajan kuvioihin astumiselle on aika löyhä ja sen jälkeen tuntuukin, että juonentynkä on enemmänkin tekosyy tarjota vauhdikkaita taisteluita. Kun mukana ei ole toimintaa, ei elokuva erityisemmin nappaa mukaansa ja siitä löytyy pitkäveteisetkin hetkensä. Kyseessä ei ole videopeliin perustuva filmi, mutta paikoitellen elokuva tuntuu videopeliltä, minkä eri tasojen väleissä olevat selitysvideot kestävät liian kauan. Leffan roisto ja hänen suunnitelmansa on aika laimea, kun se paljastuu, eikä filmi koskaan tarjoa uhkaavaa tai jännittävää tunnetta katsojalle. Siinä mielessä Henry on jopa liiankin taitava tappajana. Elokuva yrittää heittää sekaan syvällisempää pohdiskelua nuoren tappajan kautta. Oikein tehtynä tämä pohdiskelu voisi pelastaa paljon, mutta tällaisenaan toteutus on kömpelöä ja alikehitettyä, jolloin lopputulos jää pinnalliseksi. Loppujen lopuksi Gemini Man tarjoaa vain tyylikkäitä toimintakohtauksia, muttei oikeastaan muuta.

Ang Lee on mielestäni todella epätasainen elokuvantekijä. Hänen filmiensä taso heittelee sysisurkean ja loistavan välillä, mihin moni tekijä ei kykene. Gemini Man ei ole kumpaakaan ääripäätä, vaan todella keskinkertainen tekele. Minun täytyy kuitenkin kehua Leetä siitä, että hän on onnistunut puskemaan visionsa läpi. Elokuva ei koskaan tunnu studiotuotteelta, vaan siitä näkyy ohjaajan panos. Leen työtä on vaikeuttanut 20 vuoden ajan useiden eri kirjoittajien läpi kulkenut tarina, mikä ei vakuuta. Käsikirjoituksen ongelmaksi käy myös aivan liian selittävä dialogi. Leffa on kuvattu oivallisesti, vaikkakin mukaan mahtuu yksi erittäin hämmentävä ja jopa ruma kuva junasta, jolloin kuvasuhde muuttuu radikaalisti. Jos joku ei tiennyt, elokuvat näytetään yleensä 24 kuvaa sekunnissa. Sekunnin aikana siis pyöritetään 24 kuvaa, mitkä tykitetään niin nopeasti, että kuvat näyttävät muodostavan liikettä. Muutama vuosi sitten Hobitti-trilogia (The Hobbit - 2012-2014) kokeili jotain uutta ja leffat pyörivät teattereissa 48 kuvaa sekunnissa. Gemini Man ylittää vielä sen. 3D:nä leffa näytetään 60 kuvaa sekunnissa ja 2D:nä jopa 120 kuvaa sekunnissa! Tämä johtaa siis hypertarkkaan kuvaan, mikä on tavallaan näyttävää, mutta samalla filmistä puuttuu tietty elokuvallisuus. Jos siis pohditte, että leffa näyttää mielestänne jotenkin poikkeavalta, tässä on syy. 3D:tä tämä kikkailu tukee hyvin ja jos ei muuta, niin ainakin Gemini Man oli yksi hienoimmista 3D-kokemuksista itselleni. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut, mutta efektien taso vaihtelee. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Lorne Balfen säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gemini Man on harmillisen keskinkertainen tekele, mikä sisältää onneksi joitain viihdyttäviä hetkiä. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä ja vauhdikkaita. Niihin on saatu mukaan veikeää kikkailua, millaista en ole ennen leffoissa nähnyt. Will Smith on myös toimiva tuplaroolissaan palkkamurhaajina. Nuorennettu Smith näyttää kuitenkin paikoitellen häiritsevän digitaaliselta - aivan kuin videopelihahmolta. Filmissä on muutenkin samanlaista henkeä kuin videopelissä. Toimintakohtausten välissä olevat (liian selittävät) puhepätkät vain kestävät liian kauan, eikä itse pääse pelaamaan. Tarina ei ole kummoinen ja käsikirjoitus poukkoilee välillä oudosti. On kuitenkin hienoa nähdä, että Ang Lee on saanut puskea läpi visionsa ohjaajana, eikä elokuva tunnu studiotuotteelta. Jos Gemini Man kiinnostaa, voihan sen käydä vilkaisemassa, mutta jos trailerit herättivät tunteen, ettei kyseessä voi olla kovin hyvä leffa, ei itse filmi tule muuttamaan mieltäsi. 60 kuvaa sekunnissa vie pois filmin elokuvallisuudesta, mutta se tekee 3D-tehosteesta huomattavasti paremman. Samalla se kuitenkin korostaa ikävästi nuorennettua digi-Smithiä. Olisi mielenkiintoista nähdä elokuvan 2D-versio, mikä esitetään 120 kuvaa sekunnissa. Pystyykö ihmissilmä enää näkemään kuvatykitysten eroa ja kuinka oudolta 120 kuvaa sekunnissa ylipäätään näyttää...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gemini Man, 2019, Jerry Bruckheimer Films, Skydance Media, Alibaba Pictures, Fosun Group Forever Pictures

Arvostelu: Late Lammas -elokuva: Farmageddon (A Shaun the Sheep Movie: Farmageddon - 2019)

LATE LAMMAS -ELOKUVA: FARMAGEDDON

A SHAUN THE SHEEP MOVIE: FARMAGEDDON

Ohjaus: Will Becher ja Richard Phelan
Pääosissa: Justin Fletcher, John Sparkes, Amalia Vitale, Kate Harbour, David Holt, Richard Webber, Simon Greenall, Emma Tate ja Andy Nyman
Genre: animaatio, komedia, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: S

Wallace ja Gromit -lyhytanimaatiossa Läheltä piti (A Close Shave - 1995) ensiesiintymisensä tehnyt lammashahmo Late sai oman televisiosarjansa vuonna 2007. Late Lammas -sarja (Shaun the Sheep) oli todella suosittu, joten sen tehnyt Aardman-yhtiö päätti tehdä hahmosta koko illan elokuvan. Late Lammas -elokuva (Shaun the Sheep Movie - 2015) oli kriitikoilta kehuja saanut hitti, joka sai myös parhaan animaation Oscar-ehdokkuuden. Hyvin nopeasti Aardman ilmoitti työstävänsä jatko-osaa ja nyt veikeästi nimetty Late Lammas -elokuva: Farmageddon saa ensi-iltansa. Itse en ollut enää kohderyhmää, kun Late Lammas -sarja alkoi, mutta viihdyin passelisti katsomieni jaksojen parissa. Hahmon elokuva oli oikein positiivinen yllätys ja iloitsinkin kuullessani, että jatkoa on tulossa. Filmin nimi "Farmageddon" sai minut jopa innostumaan ja kävin hyvillä mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä.

Pelokas ja herkkuja himoava avaruusolento laskeutuu lähelle Sammalperän maatilaa, muttei tiedä, kuinka pääsisi enää takaisin kotiplaneetalleen. Late Lammas päättää auttaa uutta ystäväänsä, mutta keino on löydettävä nopeasti ennen kuin avaruusolennoista kiinnostunut järjestö pääsee heidän jäljilleen.

Late Lammas (äänenä Justin Fletcher) on sama vanha tuttu, joka haluaa pitää hauskaa maatilalla ja hieman pelleillä muiden kustannuksella, mutta tosipaikan tullen ryhdistäytyy ja hoitaa hommat asiallisesti loppuun saakka. Late on edelleen erittäin pidettävä tapaus, jonka kanssa lähtee jälleen mielellään seikkailuun - etenkin kun tämänkertainen seikkailu tarjoaa ulkoavaruuden ihmeitä.
     Muutkin Sammalperän maatilan asukit nähdään leffassa. Muut lampaat tarjoavat hassuja hetkiä, kuten myös possut ja aamuisin kiekuva kukko. Vuhku-koira (John Sparkes) on täysin kyllästynyt lampaiden pöhköilyyn, eikä pidä ollenkaan siitä, että jokin avaruuden olento saapuu sekoittamaan pakkaa vielä isommin. Isännälle (myös Sparkes) on luotu tähänkin filmiin oma hauska juonikuvionsa. Hänellä ei tietenkään ole mitään käsitystä, mitä hänen farmillaan on oikeasti meneillään ja mitä hänen eläimensä puuhaavat, kun silmä välttää.
     Uusina hahmoina esitellään mm. avaruusolento Lu-La (Amalia Vitale), joka on oikein suloinen tapaus, sekä tätä jahtaava agentti (Kate Harbour) ja tämän robottiapuri (David Holt), joka tarjoaa muutamat naurut sekä hölmöillä että nokkelilla jutuillaan.

Late Lammas -elokuva: Farmageddon ei ole ihan yhtä hyvä teos kuin edeltäjänsä, mutta se on silti mainio seikkailuleffa koko perheelle. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin; alku hakee itseään, eivätkä alun vitsit naurata. Leffa onnistuu kuitenkin nostamaan tasoa vähitellen ja se jopa paranee, mitä pidemmälle tarina kulkee. Vaikka mukaan on tuotu vahva scifipuoli Lu-Lan kautta, on meno täysin samaa, mihin Laten fanit ovat jo tottuneet. Meininki on välillä yliampuvaa hyvällä maulla ja mitä oudommaksi seikkailu menee, sitä viihdyttävämpi ja huvittavampi siitä tulee. Lu-Lan auttamisoperaatiota vaikeutetaan jatkuvasti eri tavoilla ja mukaan on onnistuttu saamaan pientä jännitettäkin. Tarinan kerronnassa täytyy kehua tekijöitä samasta kuin edellisenkin elokuvan kohdalla. Käsikirjoittajat ovat noudattaneet tärkeää "näytä, älä kerro" -sääntöä ja kun hahmot eivät puhu selkeää kieltä, vaan ihme mölinäänsä, on tekijöiden täytynyt selittää kaikki jollain muulla tavalla katsojalle. Leffasta ei koskaan putoa kärryiltä, vaikka se ei sanoin selitä mitään. Lapsia aliarvioivien animaatioiden ympäröimänä Late Lammas -elokuvat erottuvat siis hyvin edukseen.

Huumoripuolellaan filmi ei yllä edeltäjänsä tasolle, eikä Farmageddonia katsoessa saa samalla lailla nauraa useaan otteeseen ääneen. Kaikessa nokkeluudessaankin jotkut vitsit saavat lähinnä vain hymähtelemään tyytyväisenä. Lapsille on luvassa veikeää toilailua ja hassuttelua, ja osa tästä tehoaa aikuiseenkin. Scifileffoista intoilevalle katsojalle on luvassa yllättävänkin paljon herkkua, sillä Farmageddon oikein pursuaa kaikenlaisia viittauksia erilaisiin tieteiselokuviin. Viittauksia on niin 2001: Avaruusseikkailuun (2001: A Space Odyssey - 1968), Star Trekiin (1966-), Kolmannen asteen yhteyteen (Close Encounters of the Third Kind - 1977), Doctor Who -sarjaan (1963-), E.T. the Extra-Terrestrialiin (1982), Salaisiin kansioihin (The X-Files - 1993-), WALL-E -animaatioon (2008) kuin jopa Arrivaliinkin (2016). Oivaltavat viittaukset, muutenkin lystikkäät osuudet, sekä oiva tarina pitävät katsojan mukanaan koko vajaan puolentoista tunnin keston ajan.

Tuttuun Aardmanin tyyliin Late Lammas -elokuva: Farmageddon on tietysti toteutettu stop motion -animaatiotekniikalla. Tekijät ovat valmistaneet erilaisia nukkeja hahmoista, jotka sitten asemoidaan upeasti tehtyihin, yksityiskohtaisiin pienoislavasteisiin. Nukeista otetaan kuva, niitä liikutetaan pienesti, otetaan taas kuva, liikutetaan nukkea lisää ja jatketaan sitä siihen asti, että peräkkäin pyöritettynä hahmot näyttävät liikkuvan itsestään. Animointi on jälleen erittäin vaikuttavasti tehty ja ihailinkin isommissa kohtauksissa suuresti animaattoreiden vahvaa työpanosta. Mark Burtonin ja Jon Brownin käsikirjoitus on kekseliäs ja mukaansatempaava, ja ohjaajakaksikko Will Becher ja Richard Belan rakentavat toimivasti tunnelmaa. Tekijät olisivat voineet revitellä avaruustarinallaan vielä lisää, mutta jo tällaisenaan leffa toimii. Äänimaailma on luotu taidokkaasti aina ääniefekteistä Tom Howen säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Late Lammas -elokuva: Farmageddon on oikein mainio koko perheen seikkailuleffa, mikä kuitenkin jää erittäin hyvän ensimmäisen osan jalkoihin. Leffalla kestää lähteä käyntiin, eikä kyseessä ole yhtä hauska filmi. Elokuva tarjoaa kyllä muutamat naurut, mutta suurimmaksi osaksi sen vitsit saavat lähinnä hymähtämään positiivisesti - ihan sama kuinka nokkelia vitsejä onkaan mukana. Lapsille on tarjolla hassuttelua, kun taas scifinörtit voivat innostua elokuvan lukuisista viittauksista tieteiselokuviin. Ihailen suuresti, että tekijät ovat uskaltaneet tehdä leffan ilman selvää dialogia ja vielä enemmän ihailen filmin teknistä näyttävyyttä. Elokuvasta jää kuitenkin uupumaan jotain. Sen seikkailuhenki voisi olla vahvempi, sen vitsit voisivat olla hauskempia ja sen avaruuspuolella voisi leikitellä isommin. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin oiva leffa. Jos pidit tai lapsesi piti ensimmäisestä Late Lammas -elokuvasta tai sarjasta, kannattaa käydä katsomassa Farmageddon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Shaun the Sheep Movie: Farmageddon, 2019, Aardman Animations, Amazon Prime Video, Anton, StudioCanal

Arvostelu: Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987)

TERÄSMIES JA UHKA AURINGOSTA

SUPERMAN IV: THE QUEST FOR PEACE

Ohjaus: Sidney J. Furie
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Mariel Hemingway, Jackie Cooper, Marc McClure, Jon Cryer, Sam Wanamaker, Mark Pillow ja Damian McLawhorn
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvasankariin perustuva Teräsmies (Superman - 1978) oli kehuttu menestyselokuva, joten se sai tietty jatkoa. Teräsmies II (Superman II - 1980) oli myös kehuttu, vaikka sen tuotannossa oli paljon ongelmia. Teräsmies III (Superman III - 1983) oli kuitenkin sekä kriitikoiden että fanien lyttäämä elokuva. Sen jälkeen tehty lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) vasta haukuttu olikin, joten hahmon elokuvaoikeudet omistava Ilya Salkind päätti myydä oikeudet Cannon Films -yhtiölle. Tämä ei ollut kuitenkaan kovin viisas päätös. Uutta Teräsmies-elokuvaa alettiin tekemään, mutta yhtiö ei jaksanut panostaa siihen. Leffassa näyttelevä Jon Cryer on jopa sanonut, että kun yhtiöltä loppuivat rahat kesken, se julkaisi elokuvan viimeistelemättömänä. Testiyleisö ei pitänyt filmistä lainkaan, joten siitä poistettiin noin kolme varttia, ennen kuin se julkaistiin teattereihin. Superman IV: The Quest for Peace, eli suomalaisittain Teräsmies ja uhka auringosta sai ensi-iltansa kesällä 1987, eikä muukaan yleisö siitä välittänyt. Elokuva kyllä tuotti rahansa takaisin, mutta se johtui siitä, että sen budjetti oli todella pieni. Leffa ei tuottanut edes puolia siitä, mitä Teräsmies III tuotti, mikä ei taas ollut tuottanut edes kolmasosaa siitä mitä ensimmäinen Teräsmies oli tuottanut. Kriitikot inhosivat elokuvaa, kuten myös suurin osa faneista. Leffa oli ehdolla kahdesta Razzie-palkinnosta; Huonoimmasta naissivuosasta ja Huonoimmista erikoistehosteista, muttei "voittanut" kumpaakaan. Teräsmies ja uhka auringosta onkin jäänyt elämään yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana supersankarielokuvana. Itse näin elokuvan lapsena aiempien Supermanien kanssa, enkä oikein pitänyt siitä. Toisin kuin kolme edellistä osaa, tätä filmiä en katsonut toistamiseen ennen sitä, kun vilkaisin sen arvostelua varten. Olin jo aiemmin vuonna 2017 pohtinut Superman-elokuvien arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, ajattelin jättää arviot tekemättä. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi kaikki vanhat Teräsmiehet (1978-2006), joten päätin sittenkin arvostella ne. Katsoin Teräsmies ja uhka auringosta samalla viikolla kuin Teräsmies III:n ja Supertytön.

Teräsmies päättää estää mahdollisen ydinsodan ja heittää kaikki maailman ydinaseet aurinkoon. Valitettavasti vankilasta karannut Lex Luthor hyödyntää Teräsmiehen suunnitelmaa pahoihin tarkoituksiin ja luo siten Atomimiehen, jonka tehtävänä on tuhota Teräsmies.

Christopher Reeve nähdään viimeistä kertaa Kal-Elin, eli Clark Kentin, eli Teräsmiehen roolissa. Tuttuun tapaansa Reeve sopii rooliin, vaikka häneltä löytyy myös heikompia hetkiä. Clarkina hän pääsee naurattamaan kömpelöydellään enemmän kuin viimeksi, minkä lisäksi hän tekee enemmän urotekoja Teräsmiehenä. Mitään uutta Reeve ei kuitenkaan tuo rooliin, vaan jatkaa vain samoilla linjoilla kuin edellisissäkin filmeissä.
     Margot Kidderin roolisuoritus toimittaja Lois Lanena taas tuntuu huonontuvan joka leffan myötä. Tässä Kidder on lähinnä huono, etenkin eräässä kohtauksessa, jossa hän saapuu höpöttämään Clarkin asunnolle. Siinä kohtaa Kidder saa hädintuskin mumistua sanottavansa ulos suustaan. Toisin kuin Teräsmies III:ssa, tässä Lois ei ole pelkkä cameohahmo, vaan hän on jälleen suuresti kiinnostunut Teräsmiehestä sekä työnsä puolesta että ihastumismerkeissä. Vaikka aluksi onkin hyvä, että Lois on kunnolla mukana, muuttuu se leffan aikana tunteeksi siitä, että hahmon olisi voinut korvata jollain toisellakin. Tavallaan niin on tosin tehty, mutta Lois on silti isosti mukana.
     Gene Hackman palaa rooliinsa Lex Luthor -rikollisena, mutta tällä kertaa hän on aika mitäänsanomaton. Hackmanista ei löydy samanlaista henkeä kuin aiemmin, eikä hän tunnu yhtä juonittelevan nerokkaalta. Loisin tavoin myös Lex Luthorin kohdalla käy niin, että aluksi katsojana innostuu, että hän on jälleen mukana, mutta hyvin nopeasti tunne vaihtuu siihen, että eikö Teräsmiehelle ihan oikeasti ole muita pahiksia?
     Sentään Teräsmiehelle on luotu vastukseksi myös Atomimies (Mark Pillow), mutta se ei toisaalta ole hyvä asia. Atomimies on nimittäin aivan kamalan surkea pahis. Vaikka hän pärjää nyrkkitappelussa Teräsmiestä vastaan, on hänen toteutuksessaan suunnilleen kaikki pielessä. Ensinnäkin Atomimiehen asu on naurettava, minkä lisäksi Pillow on vain todella huono roolissa. Hahmo on myös erittäin tylsä tapaus, sillä hän vain haluaa tuhota Teräsmiehen. Siihen hänen persoonansa sitten jääkin. Kaiken aikaa vihainen Atomimies saa katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään, eikä kauhistelemaan, että miten Teräsmies voisi ikinä voittaa - etenkin kun Atomimiehen heikkoutta on äärimmäisen helppo hyödyntää.

Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tutut Daily Planet -lehden pomo Perry White (Jackie Cooper), joka pääsee hieman paremmin esille ja valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure), jolla oli enemmän ruutuaikaa Supertytössä, sekä uudet hahmot, joita ovat Lex Luthorin sukulaispoika Lenny ("Two and a Half Men" -sarjasta, 2003-2015, tuttu Jon Cryer), Daily Planetin uusi omistaja David Warfield (Sam Wanamaker), hänen tyttärensä Lacy (Mariel Hemingway) ja nuori Jeremy-poika (Damian McLawhorn), joka ehdottaa Teräsmiehelle sitä, että hän hankkiutuisi eroon ydinaseista. Uusista hahmoista parhaiten esille pääsee Lacy Warfield, joka on jostain syystä ihastunut Clark Kentiin ja luo siten kolmiodraamaa mukaan. Lenny Luthor on aika ärsyttävä tapaus ja pistää katsojat jälleen miettimään, miten Lex voisi olla suuri nero, jos hän työskentelee jatkuvasti idioottien kanssa?

Teräsmies ja uhka auringosta ei todellakaan ole hyvä elokuva... mutta erikoista kyllä, se on hieman parempi kuin muistin. Sen sijaan, että leffa olisi täyttä roskaa, on siinä jonkinlaista viihdearvoa, minkä lisäksi sen ensimmäinen puolisko on jopa ihan kiinnostava. Kyseessä on itse asiassa aika ajankohtainen elokuva, mikä lisää hieman sen arvoa. Ydinsota on tosiaan pieni pelko elokuvassa ja sellainen on nykyäänkin olemassa uhittelevan Pohjois-Korean takia. Vaikka tuntuu todella typerältä, että Teräsmies kerää kaikki maailman ydinohjukset suureen verkkoon avaruudessa, en voinut olla miettimättä, kuinka hienoa olisi, jos joku ihan oikeasti voisi tehdä niin. Myös Daily Planetissa tapahtuvat asiat vaikuttivat nykypäivään sopivilta. Uusi omistaja David Warfield haluaisi nimittäin muuttaa koko homman juorulehdeksi, aivan kuin joku päättäisi muuttaa Helsingin Sanomat Seiskaksi. Tämä muistuttaa myös hieman sitä, kun nykyään yhä useammat uutissivut internetissä turvautuvat klikkiotsikoihin, jotta ne saisivat lukijoita enemmän. Minua kiinnosti myös heti alussa nähtävä kohtaus, jossa Clark Kent käy vanhalla kotitilallaan, joka on laitettu myyntiin. Clark ei kuitenkaan halua myydä tonttia millekään megafirmalle, joka muuttaa sen ostoskeskukseksi, sillä paikka on rakas hänelle. Harmi vain, ettei tämä juonikuvio etene yhtä kohtausta pidemmälle. Jos sen poistaisi leffasta, ei sillä olisi muuta vaikutusta kuin että elokuva olisi muutaman minuutin lyhyempi. Tämä on ensimmäinen asia, mistä huomaa, että kyseessä todella on keskeneräinen teos.

Farmikohtauksen lisäksi esimerkiksi Lacyn ihastuminen Clarkiin ei koskaan etene mihinkään, vaan se unohtuu loppuhuipennuksen aikana. Mukana on myös osio, jossa Teräsmies sairastuu ja heikkenee vakavasti. Hän näyttää jopa tekevän kuolemaa... kunnes yhtäkkiä hän onkin noin vain täysin kunnossa. Silti minun on pakko myöntää, että erilaiset juonikuviot pitivät kiinnostustani yllä. Ajattelin alkupäässä, että ehkä elokuva onkin niitä, jotka ovat parantuneet vuosien varrella. Ehkä Teräsmies ja uhka auringosta olikin aikaansa edellä ja sen arvo huomattaisiin vasta nykypäivänä. Ja sitten mukaan tulee Atomimies... Ja elokuvan taso laskee - tai no, enemmänkin putoaa kielekkeeltä. Teräsmiehen ja Atomimiehen välinen taistelu on todella kammottavaa ja myötähäpeällistä seurattavaa. Se, minkä pitäisi olla kahden jumalallisen olennon eeppinen taisto, muistuttaa lähinnä sitä, että kaksi trikoomiestä halailisivat ja painisivat humalassa. Taistelu on niin tönkköä ja hidasta, ettei voi mitenkään olla mahdollista, että se olisi näyttänyt edes jokseenkin hyvältä vuonna 1987. Taistelu sisältää myös todella typeriä hetkiä ja Teräsmiehelle on jälleen tietty luotu uusia voimia. Tällä kertaa hän voi esimerkiksi rakentaa tuhoutuneen Kiinan muurin katseellaan. Mitä helvettiä?! Eikä kukaan voi väittää, että hän vain kasaisi sen salamannopeasti, sillä hän ihan oikeasti vain katsoo muuria, jolloin se korjaantuu.

Leffa sisältää paljon muitakin typeriä kohtia. Teräsmiehen täytyy tietysti viedä Lois Lane jälleen lentämään, mikä olisi noloa jo ilman sitä hetkeä, kun Teräsmies päästää irti ja Lois vain jatkaa lentämistä. Yhdessä kohtaa eräs ihminen myös viedään avaruuteen, jossa hän pystyykin hengittämään. Ei tarvitse olla kovin viisas, jotta voi huomata, ettei yhtiötä oikeasti kiinnostanut tämän elokuvan teko. Mukaan on jopa valitettavasti tungettu sellainen kohtaus, jossa Clark Kentin ja Teräsmiehen pitäisi olla paikalla samaan aikaan, jolloin on käytetty sitä vitsiä, jossa Clark yrittää keksiä tavan päästä pois, jotta hän voi saapua paikalle Teräsmiehenä, ja sitten hänen täytyy keksiä tapa päästä tilanteesta taas pois, jotta voi tulla takaisin Clarkina. Eikä sitä ole tehty hauskaksi. Se on lähinnä noloa. Yleisestikään filmin "vitsit" eivät ole hauskoja. Silti sen aikana saa nauraa, sillä vaikka taistelukohtaukset ovat kamalia, ovat ne niin huonoja, että on vain pakko nauraa. Yksi pöhköimmistä hetkistä on, kun Atomimies hakkaa Teräsmiestä Kuun sisälle kuin löisi vasaralla naulaa seinään. Onneksi sentään leffalla on älyä kestää vain puolitoista tuntia, jolloin sitä voi pitää juuri ja juuri menevänä viihteenä. Yli kahden tunnin kestossa tämä olisi vain kauheaa sontaa. Nyt se on vain naurettavan kökkö.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Sidney J. Furie, jolta en ole nähnyt muita leffoja, mutta on hän kai tehnyt hyviäkin filmejä, kerran hänen kauhuelokuvansa The Entity (1981) on ohjaaja Martin Scorsesen mielestä yksi kaikkien aikojen pelottavimmista leffoista ja hänen sotaelokuvansa The Boys in Company C (1978) toimi Stanley Kubrickin inspiraationa Full Metal Jacketia (1987) tehdessään. Tässä Furie ei ole onnistunut lähes ollenkaan, mutta jälleen kerran pitää sanoa, että onhan se vaikea työskennellä surkean käsikirjoituksen pohjalta. Furie on tehnyt parhaansa ottaen huomioon, kuinka huono Lawrence Konnerin ja Mark Rosenthalin käsikirjoitus suurimmaksi osaksi on. Repliikit ovat usein hölmöjä, eikä juonikuvioita osata viedä loppuun asti. Elokuvaa ei ole edes kuvattu kummoisesti, minkä lisäksi leikkaus on kömpelöä. Visuaaliset tehosteet ovat hirveitä ja on lystikästä laskea, kuinka monta kertaa filmissä käytetään samaa kuvaa, jossa Teräsmies lentää kohti kameraa. Taustakankaan käyttö on selkeämpää kuin ensimmäisessä Teräsmiehessä, joka ilmestyi yhdeksän vuotta aiemmin. Ääniefektitkin ovat aika kehnoja. Sentään leffassa on käytetty paljon John Williamsin säveltämiä musiikkeja, jotka Alexander Courage on sovittanut mukaan elokuvaan. Se tosin vaatiikin paljon "couragea" (hehheh), jotta uskaltaa koskea Williamsin kaltaisen maestron musiikkeihin.

Yhteenveto: Teräsmies ja uhka auringosta alkaa ihan hyvin, mutta sen viimeinen puolituntinen on hieman jopa tuskallista katsottavaa. Alkupäässä filmi tuntuu yllättävän ajankohtaiselta teokselta aiheidensa ja teemojensa vuoksi, mutta harmillisesti ne kaikki heitetään roskakoriin, jotta voi näyttää kenties noloimman supersankaritaiston koskaan. Jos ajattelette, että ydinohjusten kerääminen suureen avaruusverkkoon tuntuu hölmöltä, niin odottakaa vain, kunnes pääsette näkemään myötähäpeällisen taistelun Teräsmiehen ja Atomimiehen välillä! Elokuva on täynnä mitä typerämpiä juttuja, mutta ne saavat onneksi lähinnä nauramaan, jolloin leffa ei tunnu vain läpimädältä. Kaikessa pöhköydessään elokuvalla on selvästi enemmän viihdearvoa kuin Supertytöllä, joka oli vain kauhea. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia - etenkään Margot Kidder Lois Lanena ja Mark Pillow Atomimiehenä - mutta he tekevät tarpeeksi kelpo työtä, ottaen huomioon, millainen leffa näyttelijöitä ympäröi. Tehosteet ovat pahasti eläneet parhaat päivänsä ja käsikirjoitus on pääasiassa kehno, mutta John Williamsin tuttuja musiikkeja on saatu sovitettua mukaan yllättävän sopivasti. Teräsmies ja uhka auringosta ei ole mielestäni ihan niin kamala tekele kuin monet sanovat. Jos ihan aidosti oikeasti rakastat alkuperäistä Teräsmiestä ja kenties myös Teräsmies II:a, tämä voi tietty tuntua kauhealta pyhäinhäväistykseltä, mutta jos ne eivät ole tehneet erityistä vaikutusta, tämän katsoo sujuvasti "aivot narikkaan" -hömppänä. Kaikkien supersankarifanien täytyy nähdä Teräsmies ja uhka auringosta ainakin kerran elämässään jo sen huonon maineen takia. Ja kuten jo sanoin, leffan alusta löytyy erittäin kiinnostavia ja oivallisia asioita, jotka lupailevat ihan hyvää elokuvaa. Harmi vain, ettei niitä ole osattu hyödyntää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Superman IV: The Quest for Peace, 1987, Warner Bros. Pictures, Cannon Films, Golan-Globus Productions, London-Cannon Films