Arvostelu: Papillon (1973)

PAPILLON

Ohjaus: Franklin J. Schaffner

Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman, Don Gordon, Robert Deman, Woodrow Parfrey, Bill Mumy, George Coulouris, William Smithers, Val Avery, Anthony Zerbe ja Victor Jory

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Papillon perustuu Henri Charrièren omaelämäkertakirjaan Vanki nimeltä Papillon (Papillon - 1969), joka kertoo Charrièren vankeudesta Ranskan Guayanassa. Kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot ryhtyivät taistelemaan sen oikeuksista, jotka voitti Continental Distributing. Roman Polanski palkattiin ohjaajaksi ja Warren Beatty päätähdeksi, mutta studio ei onnistunutkaan rahoittamaan filmiä ja joutui myymään oikeudet tuottaja Robert Dorfmannille. Dorfmann kaavaili ohjaajaksi Terence Youngia ja päätähdeksi Charles Bronsonia, ennen kuin Franklin J. Schaffner ja Steve McQueen valittiin hommiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Papillon sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Papillonia, kuullessani siitä vasta vuonna 2017, kun elokuva sai samannimisen uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin vihdoin korjata tämän aukon elokuvasivistyksessäni ja katsoa ja arvostella filmin juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1933 Henri Charrière, lempinimeltään Papillon, tuomitaan murhasta, johon hän on syytön ja lähetetään Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Siellä hän tapaa varakkaan Louis Dagan, jonka rahojen avulla Papillon ryhtyy suunnittelemaan pakoa.

Kymmenen vuotta aiemmin toisenlaista vankilapakoelokuvaa, Suurta pakoretkeä (The Great Escape - 1963) tähdittänyt Steve McQueen näyttelee tässä Henri Charrièreä, joka on saanut rintaansa koristavasta perhostatuoinnista lempinimen Papillon ("papillon" on ranskaksi "perhonen"). Henrin, eli Papillonin rikolliset puuhat rajoittuvat kassakaappien murtamiseen, mutta häntä syytetään väärin parittajan murhasta ja niinpä hänet passitetaan elinkautiseksi Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Karismaattinen McQueen tulkitsee erinomaisesti hahmoaan ja tämän eri puolia, joita pitkän vankeuden aikana syntyy. Parissa kohtaa hän on erityisen häikäisevä, kun Papillonin psyyke alkaa murtua. Silti hahmo pitää vimmaisesti kiinni aikomuksestaan paeta saarelta, mistä ei kenenkään mukaan pysty pakenemaan.

     Dustin Hoffman taas esittää Louis Dagaa, joka on tuomittu vankeuteen obligaatioväärennyksistä. Hoffmankin on nappivalinta osaansa Louisina, jota ei ole veistetty yhtä kovasta kivestä kuin Papillonia. Erilaiset hahmot lyöttäytyvät pian yhteen, aluksi hyötyäkseen toisistaan, mutta Papillonin ja Louisin välille muodostuu tietty pikkuhiljaa aito ystävyys. McQueenin ja Hoffmanin kemiat kohtaavatkin vakuuttavasti. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa William Smithers vanginvartijana ja Don Gordon, Woodrow Parfrey ja Robert Deman muina vankeina.

Kuten vähän ounastelinkin, Papillon osoittautui hienoksi vankiladraamaksi. Ei se mielestäni nouse lajityyppinsä parhaaksi edustajaksi, Rita Hayworth - avain pakoon -filmin (The Shawshank Redemption - 1994) ollessa mielestäni aina ja ikuisesti vankilaleffojen aatelia. McQueenin ja Hoffmanin vahvojen roolitöiden ja heidän hahmojensa välille rakennetun mainion ja jopa liikuttavan ystävyyden lisäksi Papillon tarjoaa kiehtovan kuvauksen ihmisen mielen murtumisesta, kun ihminen asetetaan tällaiseen ympäristöön. Elokuvan kenties parasta antia on eristysselliosio, joka on vaativaa katseltavaa, mutta joka on ällistyttävän upeasti toteutettu ohjauksensa, tunnelmansa, näyttelijätyönsä ja kummallisten näkyjensä puolesta. Leffa ei toki muutenkaan ole helppoa katseltavaa, mutta silti, yllättävää kyllä, sen kahden ja puolen tunnin kesto vierähtää varsin vauhdikkaasti.

Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen menee kuin siivillä, katsojan seuratessa hahmoesittelyjä ja laivamatkaa vankilalle. Varsinkin sen aikana hahmojen väliset keskustelut pitävät tiukasti mukanaan ja on kiinnostavaa kuulla, mitä tuomittavaa vankimatkustajat ovat tehneet ja kuinka eri vangit suhtautuvat tulevaisuuteensa saarella. Osa murtuu jo matkalla, toiset perille päästyään ja jotkut vasta paljon myöhemmin. Seuraava tunti on myös mielenkiintoinen, erityisesti aiemmin mainitsemani eristysselliosionsa vuoksi. Viimeinen tunti, johon kuuluu itse pakoyritys, on toki koukuttava - sitähän katsoja onkin alusta alkaen halunnutkin nähdä. Pakoyritys ei kuitenkaan ole ihan niin jännittävä ja iskevä kuin voisi toivoa. Viimeisen tunnin aikana heräsikin ensimmäisen kerran ajatus siitä, että filmi kaipaisi kenties ihan minimaalista tiivistämistä.

Elokuvan on ohjannut Franklin J. Schaffner, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa tieteisklassikon Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja parhaan elokuvan Oscar-voittajan Panssarikenraali Patton (Patton - 1970). Schaffner osoittaa lahjojaan myös Papillonissa, pitäen väkevää menoa yllä liki kaiken aikaa. Parhaimmillaan hän saa aikaan mestarillista jälkeä ja heikoimmillaankin elokuva on oikein mainio. Lorenzo Semple Jr:n ja aikoinaan Hollywoodin mustalla listalla olleen Dalton Trumbon käsikirjoitus on oiva ja kiinnostava kuvaus tapahtumista, vaikka kaksikko onkin nähtävästi ottanut vapauksia tositarinasta. Teknisiltä ansioiltaan Papillon on myös hieno. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja varsinkin eristysselliosion aikana valaistusta hyödynnetään näyttävästi. Vankilan lavasteet ovat vaikuttavat ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimitkin ovat tehneet taidokasta työtä. Äänitehosteet kuulostavat alkupäässä hieman päälleliimatuilta, mutta Oscar-ehdokkuuden saaneen Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat usein aivan mahtavat. Schaffner on sen huomannut ja joissakin kohtauksissa Goldsmithin melodiat saavat täysin valokeilan itselleen.

Yhteenveto: Papillon on hieno vankiladraama, joka pitää pääasiassa vahvasti otteessaan. On koukuttavaa seurata matkaa vankilasaarelle, sitten itse vaativaa aikaa vankilassa ja lopuksi tietty vankilapaon yritystä. On kiehtovaa nähdä väkevää kuvausta ihmismielen murtumisesta, eikä leffaa ole aina helppoa katsoa. Karuuden keskelle lämpöä tuo Papillonin ja Louisin välille hiljalleen muodostuva ystävyys, joka johtaa jopa liikuttavuuteen. Steve McQueen ja Dustin Hoffman ovat nappivalinnat päärooleihin. Franklin J. Schaffnerin ohjaus on väkevää ja tekninen puoli on kunnossa Jerry Goldsmithin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Papillon on yksi parhaista vankilaelokuvista ja suosittelen sen katsomista paljon, jos aihe kiinnostaa - etenkin nyt sen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Papillon, 1973, Les Films Corona, General Production Company, Solar Productions