Arvostelu: Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024)

OLEN YHÄ TÄÄLLÄ

AINDA ESTOU AQUI

Ohjaus: Walter Salles

Pääosissa: Fernanda Torres, Selton Mello, Guilherme Silveira, Valentina Herszage, Luiza Kosovski, Barbara Luz, Cora Mora, Pri Helena, Fernanda Montenegro, Antonio Saboia, Maria Manoella, Marjorie Estiano, Gabriela Carneiro, Olívia Torres, Humberto Carrão, Maeve Jinkings ja Caio Horowicz

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Ainda Estou Aqui, eli englanniksi I'm Still Here, eli näin suomalaisittain Olen yhä täällä perustuu Marcelo Rubens Paivan samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2015, joka puolestaan pohjautuu Marcelon omiin kokemuksiin lapsena sotilasdiktatuurin alla kärsineessä Brasiliassa. Murilo Hauser ja Heitor Lorega kirjoittivat muistelman pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja saivat sen läpi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja lopulta Olen yhä täällä sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2024. Pikkuhiljaa elokuva on saanut myös kunnon teatterikierrosta festivaaliesitysten lisäksi ja nyt, parhaan elokuvan, parhaan ulkomaalaisen elokuvan ja parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuksien siivittelemänä Olen yhä täällä saapuu Suomenkin leffateattereihin. Itse kuulin elokuvasta vasta, kun se sai Oscar-ehdokkuutensa ja kiinnostuin näkemään, mistä onkaan kyse. Ilokseni leffasta järjestettiin ennen Oscar-gaalaa ennakkonäytöksiä ja kävinkin katsomassa elokuvan heti.

1970-luvun alussa Brasilia on hirmuisen sotilasdiktatuurin vallan alla. Paivan perheen elämä saa ikävän käänteen, kun eräänä päivänä tuntemattomat miehet saapuvat taloon ja vievät Rubens-isän mennessään, tämän kongressitaustan takia. Alkaa muun perheen sinnikäs yritys löytää isä ja saada tämä vapaaksi.

Fernanda Torres on saanut usean naispääosaehdokkuuden eri gaaloissa Olen yhä täällä -elokuvan tiimoilta, eikä ihme, sillä Torres on upeassa vedossa. Torres näyttelee Paivan perheen äitiä, Eunicea, joka joutuu ahtaalle, kun eräänä päivänä tuntemattomat miehet vievät hänen miehensä Rubensin (Selton Mello). Eunicen pitää yhtäkkiä yksin pyörittää perhettään, saada rahaa jostain ja samalla yrittää keksiä, millä keinolla hän voisi saada miehensä takaisin. Nainen on neuvokas ja yrittää usein vedota muiden hyvyyteen, toivoen, että jos hän on ystävällinen myös uhkaavia ihmisiä kohtaan, nämä tekisivät vastapalveluksen ja jättäisivät hänet ja hänen perheensä rauhaan. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu ja Torres tulkitseekin hyvin Eunicen kasvavaa vimmaisuutta ja vainoharhaisuutta, samalla kun hän yrittää parhaansa mukaan rauhoitella lapsiaan, että kaikki on hyvin ja isi tulee pian kotiin.

     Eunicella ja Rubensilla on viisi lasta: aikuisuuden kynnyksellä oleva Vera-tytär (Valentina Herszage), joka muuttaa Lontooseen elokuvan alussa ja on lähes tietämätön siitä, mitä kotimaassa onkaan meneillä, nuoremmista sisaruksistaan huolta pitävä Eliana-tytär (Luiza Kosovski), jalkapalloa harrastava Nalu-tytär (Barbara Luz), nukkeaan kaikkialle vievä Maria-tytär (Cora Mora), sekä kavereiden kanssa seikkailemisesta pitävä Marcelo-poika (Guilherme Silveira), jonka muistelmakirjaan elokuvan perustuu. Eikä pidä unohtaa perheen kodinhoitajaa Zezéä (Pri Helena). Lapsinäyttelijätkin ovat rooleissaan hyviä ja he saavat muodostettua kuvan aidosta perheestä, jonka jäsenet eivät aina tule toimeen keskenään, mutta jotka näyttävät rakkautensa todellisen ahdingon edessä.

Olen yhä täällä osoittautui hienoksi tositapahtumiin perustuvaksi jännitysnäytelmäksi, joka saa niin hahmot kuin katsojansakin varpaille siitä, minne tarina seuraavaksi etenee. Vielä aluksi kaikki vaikuttaa ihanalta auvolta. Aurinko paistaa Rio de Janeirossa, lapset uiskentelevat rannalla, pelaavat jalkapalloa, sekä leikkivät uuden koiransa kanssa ja vanhempien suhde näyttäisi olevan hyvällä tolalla. Kun sitten eräänä päivänä tuntemattomat miehet tunkeilevat kylään ja vaativat Rubens-isää lähtemään mukaansa kuulusteltavaksi, ilmapiiri muuttuu lennosta tehokkaan ahdistavaksi. Elokuva on mielenkiintoinen aikamatka 1970-luvun alun Brasiliaan ja siihen missä jamassa maa oli. Brasiliassa koettiin vallankaappaus vuonna 1964, minkä seurauksena maa jäi armeijan hallitsemaksi ja erilaisista väärinajattelijoista ja "maanpettureista" hankkiuduttiin toki eroon. Jo alussa tästä nähdään pieniä viitteitä, kun armeijan ajoneuvot ajavat rannan viertä, mutta hirmuvalta tulee yhä vain ikävämmin selväksi leffan edetessä.

Samalla kyseessä on vaikuttava ja koskettava kuvaus perheen periksiantamattomuudesta ja toistensa tukemisesta. Tapahtumien etenemistä on parhaimmillaan erittäin jännittävää seurata ja erityisesti vankilaosio on pirun ikävää katseltavaa. Leffa ei muutenkaan päästä helpolla ja etenkin loppupää kouraisee oikein tosissaan ja minunkin näytöksestäni useampi katsoja poistui teatterista kyyneliä pyyhkien. Varttia yli parin tunnin kesto pitää tehokkaasti otteessaan ja kaiken kaikkiaan Olen yhä täällä on väkevä teos. Jos elokuva nyt tänä yönä häviää parhaan ulkomaalaisen elokuvan palkinnon Emilia Pérezille (2024) myös Oscareissa, ei voi muuta kuin sanoa, että arvoisa Academyn äänestäjäraati saakoon haistaa pitkät.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Walter Salles, jonka rakentama ilmapiiri on onnistuneen epämukava ja saa katsojankin vilkuilemaan perheenjäsenten olkien yli, että ovatko taustalla näkyvät ihmiset vain omissa puuhissaan, vai seuraavatko he Paivoja. Murilo Hauserin ja Heitor Loregan käsikirjoitus on väkevä ja sisältää muutamia erityisen taitavasti rakennettuja kohtauksia ja osioita. Olen yhä täällä on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, äänimaailma mainiosti rakennettu ja Warren Elliksen säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ainda Estou Aqui, 2024, VideoFilmes, RT Features, MACT Productions, Arte France Cinéma, Conspiração Filmes, Globoplay, Canal+, Ciné+OCS

Arvostelu: The Sound of Music (1965)

THE SOUND OF MUSIC

Ohjaus: Robert Wise

Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner, Kym Karath, Eleanor Parker, Peggy Wood, Gil Stuart, Norma Varden, Richard Haydn, Daniel Truhitte, Anna Lee, Portia Nelson, Marni Nixon, Evadne Baker ja Ben Wright

Genre: musikaali, komedia, romantiikka, jännitys

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: S

The Sound of Music (esitetty Suomessa myös nimellä "Laulava Trappin perhe") perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1959, joka puolestaan perustuu Maria Augusta von Trappin muistelmakirjaan Laulava Trappin perhe (The Story of the Trapp Family Singers) vuodelta 1949. Länsi-Saksassa kirjan pohjalta oli jo tehty elokuva Trappin perhe (Die Trapp-Familie) vuonna 1956. 20th Century Fox -yhtiön johtajat näkivät Broadway-esityksen ja innostuivat siitä niin, että hankkivat pian sen elokuvaoikeudet. Ernest Lehman pestattiin muokkaamaan esityksestä elokuvakäsikirjoitus ja useamman suostuttelun jälkeen ohjaajaksi valikoitu aluksi William Wyler, joka oli inhonnut musikaalia. Wyler lopulta jättikin projektin ja tilalle otettiin Robert Wise, jonka Lehman oli alun perin halunnutkin elokuvan puikkoihin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1964 ja lopulta The Sound of Music sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva voitti yleisöt välittömästi puolelleen ja siitä muodostui valtava jättimenestys, inflaation mukaan laskien kyseessä on edelleen maailman kuudenneksi tuottoisin elokuva ikinä. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, leikkauksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja parhaan naispääosan palkinnot. Aluksi kriitikot suhtautuivat leffaan aika nuivasti, mutta vuosien varrella heidänkin arvostuksensa elokuvaa kohtaan on kasvanut ja nykyään The Sound of Music nauttii asemasta ehtana klassikkona. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta jo lapsesta asti, lähinnä sen nimikkolaulun ja ikoniseksi muodostuneen alkukuvaston kautta, mutten ole aiemmin katsonut leffaa. Kuitenkin nyt kun huomasin The Sound of Musicin täyttävän 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin sivistää itseäni sillä ja samalla arvostella elokuvan.

Itävallan Salzburgissa nuori Maria pyrkii nunnaksi, mutta häntä pidetään leikkisän luonteensa vuoksi epäsopivana tehtävään. Marian taitoja päätetään testata lähettämällä hänet kotiopettajaksi leskeksi jääneen ja tiukkaa kuria pitävän kapteeni von Trappin lapsille.

Julie Andrews nähdään elokuvan pääroolissa Maija Poppasena, joka saapuu lauleskellen lastenhoitajaksi tiukan miehen lapsille... Äh, nyt sekoitin elokuvat. Julie Andrews näyttelee siis Mariaa, nunnaksi pyrkivää itävaltalaista postulanttia, joka saa tehtäväkseen toimia kotiopettajana vaimonsa menettäneen kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) lapsille. Andrews oli tehnyt elokuvadebyyttinsä vuotta aiemmin jättihitiksi muodostuneessa Maija Poppanen -musikaalissa (Mary Poppins - 1964). Kun The Sound of Musicin tekijät pääsivät näkemään elokuvan ennakkoon, he olivat niin myytyjä Andrewsin suorituksesta, että hänestä tuli ainoa vaihtoehto Marian rooliin. Andrews onkin aivan fantastinen elokuvassa, tulkiten hyvin pää pilvissä kulkevaa ja ilomielistä hahmoaan, joka haluaa todistaa pystyvänsä olemaan vastuullinen ja esimerkillinen henkilö. Haaveilijaluonne Maria on välittömästi pidettävä päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Kapteeni von Trappiksi oli aluksi ehdolla muun muassa Sean Connery, Yul Brunner ja Richard Burton, mutta ohjaaja Robert Wise vaati rooliin Christopher Plummeria. Plummer ei aluksi halunnut olla missään tekemisissä leffan kanssa, mutta pitkän taivuttelun jälkeen Wise sai tahtonsa läpi ja Plummer suostui mukaan. Plummer on jälkikäteen ilmaissut inhonsa elokuvaa ja sen tekoa kohtaan, mikä tavallaan jopa tehostaa hänen suoritustaan. Kapteeni von Trapp on nimittäin erittäin tiukka mies, joka vaatii täydellistä kuria huushollissaan ja hänelle tuleekin järkytyksenä, kun uudeksi kotiopettajaksi valikoituu laulava ja tanssiva Maria. Plummer on loistava roolissaan, erityisesti kun hän muodostaa välillä pienenpieniä hymyntapaisia, kun Marian hyväntuulisuus alkaa vähitellen tarttua häneen.

Elokuvassa nähdään myös Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner ja Kym Karath kapteeni von Trappin lapsina, Lieslinä, Friedrichinä, Louisana, Kurtina, Brigittana, Martana ja pikku Gretlinä, Eleanor Parker kapteenin uutena mielitiettynä, paronitar von Schraederina, Peggy Wood paikallisen luostarin abbedissana, Gil Stuart ja Norma Varden kapteenin hovimestari Franzina ja taloudenhoitaja Schmidtinä, Richard Haydn bisnesmies Max Detweilerinä, sekä Daniel Truhitte Lieslin salarakkaana, sähkelähetti Rolfena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, eikä yksikään lapsista käy hermoille, vaan heihin tykästyy samaan aikaan Marian kanssa.

Miksi en ollut älynnyt katsoa The Sound of Musicia aiemmin? Kyseessä todella on klassikkostatuksensa ansainnut suorastaan ihana musikaalielokuva, jonka kertomukseen uppoutuu niin ilomielin, että vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva tekee hyvää työtä esitellessään Marian ja vieden hänet sitten jo koputtelemaan kapteeni von Trappin kartanon ovea. On mielenkiintoista seurata, kuinka aluksi niin kapteenin nenänvartta pitkin katsoma kuin tilanteeseensa tyytymättömien lapsien metkujen kohteeksi joutuva Maria alkaa vähitellen vahvistamaan roolia taloudessa, saaden lapset tykästymään häneen ja pehmentäessään kapteenin kivisyyttä.

Kenties asia mistä yllätyin eniten, oli se, kuinka hauska elokuva The Sound of Music onkaan. Sen hyväntahtoinen huumori vie välittömästi täysin mennessään ja leffan parissa pääsee nauramaan makeasti useita kertoja. Vähintään hymy pysyy huulilla, vaikka myös dramaattisempia hetkiä on luvassa. Läpi 1930-luvun loppuun sijoittuvan elokuvan puhutaan Natsi-Saksan laajenemisesta ja siitä, kuinka natsit alkavat tunkeutua myös Itävaltaan. Loppupäässä leffaa tämä realisoituu ja finaali onkin varsinaista jännitysnäytelmää, sillä kapteeni von Trapp ei ole valmis antamaan periksi hakaristilipun edessä. Elokuvasta löytyy tietty myös romantiikkaa, eikä varmaan kenellekään tule yllätyksenä, että sen lisäksi, että Maria saa kapteenin löysentämään kuriaan, nainen saa miehen sydämen sykkimään.

Parin mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Robert Wise, joka oli aluksi estynyt toisen projektinsa, sotaleffa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles - 1966) vuoksi. Kuitenkin kun elokuvan kuvausten aloitus viivästyi, Wise päätti odotellessa sittenkin tehdä myös The Sound of Musicin. Wise on nappivalinta hommaan, senhän osoitti jo miehen työ myöskin Oscar-palkintoja napsineessa West Side Storyssä (1961). Wise rakentaa tunnelmaa taitavasti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Ernest Lehmanin käsikirjoitus on mainio ja niin hyvin rakennettu, ettei aika käy pitkäksi - mihin vaikuttaa toki myös ansiokas leikkaus. Kameratyöskentely on upeaa ja Itävallan henkeäsalpaavan komeita vuoristomaisemia esitelläänkin koko rahan edestä pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat myös hienot, samoin asut.

The Sound of Musicista ei tietenkään voi puhua mainitsematta sitä musiikkia. Elokuva hyödyntää toki Broadway-näytelmästä tuttuja Richard Rodgersin säveltämiä ja Oscar Hammersteinin sanoittamia lauluja, jotka Irwin Kostal sovitti elokuvaa varten hieman uuteen uskoon. Elokuvan musikaalinumerot ovat läpikotaisin mahtavia, heti alun nimikkobiisistä lähtien, jossa katsoja pistetään heti ällistelemään Salzburgin kauneutta. Muita erinomaisia kappaleita leffan varrelta ovat Do-Re-Mi, jonka aikana Maria opettaa lapsia laulamaan ja juhlissa lasten esittämä So Long, Farewell. Mainioita ovat myös Lieslin ja Rolfen rakkauslaulu Sixteen Going On Seventeen ja Marian laulama My Favorite Things, jolla hän yrittää rauhoittaa lapsia hurjan ukkosmyrskyn aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sound of Music, 1965, Robert Wise Productions, Argyle Enterprises

Arvostelu: Nickelin pojat (Nickel Boys - 2024)

NICKELIN POJAT

NICKEL BOYS

Ohjaus: RaMell Ross

Pääosissa: Ethan Herisse, Brandon Wilson, Aunjanue Ellis-Taylor, Hamish Linklater, Fred Hechinger, Daveed Diggs, Luke Tennie ja Jimmie Fails

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Nickel Boys, eli suomalaisittain Nickelin pojat perustuu Colson Whiteheadin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuvasovitus ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nickelin pojat sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen Amazon Prime Video -palvelun kautta, juuri sopivasti ennen Oscar-gaalaa, missä elokuva kilpailee parhaan elokuvan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnoista. Itse en ollut kuullutkaan Nickelin pojista, ennen kuin se sai Oscar-ehdokkuudet ja koska pyrin katsomaan kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, minun oli tietty nähtävä tämäkin. Ilokseni Nickelin pojat ilmestyi Prime Videon valikoimaan juuri muutamaa päivää ennen Oscareita. 

Vuonna 1962 lupaava nuori tummaihoinen poika Elwood Curtis pidätetään rikoksesta, kun hän liftaa kyydin varastetusta autosta, eikä poliiseja kiinnosta se, ettei Elwood tunne kuskia. Poika passitetaan Nickel-akatemiaan, missä hän tapaa samassa jamassa olevan Turnerin.

Ethan Herisse näyttelee Elwood Curtisia, teini-ikäistä poikaa, jolla uskotaan olevan lupaava tulevaisuus edessään, Elwoodin pärjätessä koulussa erittäin hyvin. Eräänä päivänä epäonnekseen hän kuitenkin liftaa kyydin ja kyseinen auto osoittautuu varastetuksi. Poliiseja ei kiinnosta tippaakaan, että Elwood oli pelkkä sattumalta kyytiin hypännyt pojankloppi, vaan häntä syytetään rikoskumppaniksi. Nuoren ikänsä takia Elwoodia ei lukita vankilaan, vaan hänet lähetetään Nickel-akatemiaan, missä pyritään koulimaan rikollisista nuorista kuuliaisia kansalaisia. Herisse on roolissaan oivallinen, tulkiten hyvin ujo poikaa, jolla on sydän paikallaan, mutta joka ei uskalla haastaa systeemiä rangaistuksestaan. Vielä parempi on Brandon Wilson Turnerina, joka on ollut Nickelissä jo pidemmän aikaa ja tietää kuinka homma toimii. Turner on reippaampi heppu, joka yrittää tsempata Elwoodia ja pojista muodostuukin nopeasti ystävykset, jotka auttavat toisiaan ikävässä tilanteessa.

     Elokuvassa nähdään myös Aunjanue Ellis-Taylor Elwoodin isoäitinä, joka on kasvattanut Ellisiä tämän vanhempien menehtymisen jälkeen, Hamish Linklater Nickel-akatemian katalana johtajana Spencerinä, sekä lyhyen ajan sisällä useammassakin leffassa, kuten Gladiator II:ssa (2024) ja Kraven the Hunterissa (2024) nähty Fred Hechinger Harperina, joka tekee Nickelissä erilaisia hommia. Sivunäyttelijätkin ovat hyvät rooleissaan, etenkin Ellis-Taylor, joka pursuaa suurta energiaa ja ottaa kaikki kohtauksensa täysin haltuunsa.

Nickelin pojilla on hyvin omanlainen tapa kertoa tarinaansa. Kun tekijät ovat pohtineet, kuinka he saisivat katsojan samaistumaan entistä enemmän päähenkilön tilanteeseen, he päättivät repäistä kunnolla ja lähes kirjaimellisesti pistää katsojan Elwoodin saappaisiin. Lähes koko leffa on nimittäin kuvattu pojan silmien kautta, vaihdellen välillä myös Turnerin vinkkeliin, sekä erilaisiin videopätkiin muun muassa Martin Luther Kingin puheista ja Yhdysvaltojen kiivaasta yrityksestä päästä Kuuhun ennen Neuvostoliittoa. Samanlaista kikkailua on käytetty aiemmin esimerkiksi toimintaleffassa Hardcore Henry (2015), joka kuvattiin kokonaan päähahmon silmien kautta, mutta tässä kikkaa on sovellettu hyvin erilaiseen tarkoitukseen.

Tähän "point of view" -toteutukseen voi kestää hetki tottua, minkä lisäksi läpi leffan on ajoittain vaikea sanoa, seurataanko tapahtumia nyt Elwoodin vai Turnerin vinkkelistä. Kun tähän tyyliin pääsee sisälle, edessä avautuu mainio kuvaus ystävyydestä ja sen merkityksestä ikävässä tilanteessa. Nickel-akatemia pohjautuu floridalaiseen Dozier School for Boysiin, joka paljastui myöhemmin oppilaitaan hirvein tavoin kohdelleeksi opinahjoksi. Nickelin pojat ei lähde kaunistelemaan asioita, vaan se lisää kierroksia edetessään. Aluksi Nickel vaikuttaa ikävältä vain siksi, että valkoiset pojat saavat mukavammat nukkumispaikat ja pääsevät tekemään erilaisia aktiviteetteja, mutta hissuksiin koulun kierommat puolet nousevat pinnalle. Leffaa ei voi suositella herkemmille katsojille, etenkin loppusuoransa aikana, jolloin elokuva muuttuu jopa varsin tunteikkaaksi. Helppo elokuva Nickelin pojat ei todellakaan ole, osittain myös sen takia, että vajaan kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu toisinaan liialliselta ja leffa siten hitusen raskassoutuiselta.

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen RaMell Ross, joka on myös käsikirjoittanut Nickelin pojat yhdessä Joslyn Barnesin kanssa. Ross on heti haukannut aimo palan kakkua, sillä hän ei ole halunnut työstää debyyttileffaansa helpoimman kautta. Näyttelijöiden on täytynyt kaiken aikaa katsoa kameraa kuin vastanäyttelijäänsä ja kuvaaja puolestaan joutuu periaatteessa näyttelemään aina sen henkilön puolesta, jonka vinkkelistä tapahtumia esitetään. Teknisesti tämä kikka on taitavasti toteutettu, etenkin silloin, kun jostain vaikkapa peilistä tai ikkunasta näemme hahmon heijastuksen, mutta kamera loistaa poissaolollaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja äänityöskentely onnistunutta. Alex Somersin ja Scott Alarion säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nickel Boys, 2024, Orion Pictures, Plan B Entertainment, Louverture Films, Anonymous Content