Arvostelu: Creed II (2018)

CREED II

Ohjaus: Steven Caple Jr.
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Florian Munteanu, Dolph Lundgren, Phylicia Rashad, Wood Harris, Russell Hornsby, Brigitte Nielsen ja Milo Ventimiglia
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Creed II on Rocky-elokuvasarjan kahdeksas osa. Alkuperäinen Sylvester Stallonen tähdittämä Rocky (1976) oli iso menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös sen jatko-osa Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli kehuttu hitti, mutta sen jälkeen taso putosi. Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat kassamagneetteja, mutta saivat palkintoja lähinnä huonoudestaan. Rocky V (1990) oli floppi niin lippuluukuilla kuin katsojien ja kriitikoiden mielestä. 2006 sarjaa yritettiin herättää henkiin leffalla Rocky Balboa (2006), mutta vaikka se oli pidetty elokuva, ei se ollut kovin iso hitti. Elokuvan oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta 2015 ilmestyikin tarinaa jatkava lisäosaleffa Creed: The Legacy of Rocky (Creed), mikä oli sekä katsojien että kriitikoiden mieleen. Kovin iso hitti ei sekään ollut, mutta rahaa tuli tarpeeksi, jotta studio päätti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt Creed II on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin alkuperäisen Rocky-elokuvan. Se ei kuitenkaan erityisemmin iskenyt, sillä minua ei ole koskaan kiinnostanut urheilu. Olen välillä pohtinut uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta tämä pohdinta päätyi toteutukseen vasta, kun kuulin Creed II:n olevan tekeillä. Katsoin Rockyn uudestaan ja vihdoin ymmärsin sen hienouden, mikä sai minut innostumaan sarjasta. Rockyn uusintaottelukin oli mahtava leffa, mutta sitten taso putosi ja kiinnostuksenikin alkoi kadota. Innostukseni onneksi palasi oikein kunnolla, kun pääsin vihdoin ensimmäiseen Creediin asti, mikä osoittautui aivan loistokkaaksi teokseksi ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Creed II:n sen ensi-iltapäivänä Stallonea fanittavan isäni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V, Rocky Balboa ja Creed: The Legacy of Rocky!

Nyrkkeilijä Adonis Creed yrittää keskittyä suhteeseensa laulajatyttöystävänsä Biancan kanssa, kun hänen isänsä Apollon tappajan, Ivan Dragon poika Viktor haastaa hänet otteluun...

Michael B. Jordan osoittaa jälleen lahjakkuutensa palatessaan Adonis Creedin rooliin. Jordan pistää jatkuvasti itsensä koville, ja treeni- ja nyrkkeilykohtauksissa on vaikuttavaa nähdä, minkälaiseen rääkkiin hän on valmis itsensä pistämään roolin vuoksi. Valitettavasti Jordanin hahmo ei ole mitä parhaiten kirjoitettu. Adonikselta löytyy hyviä juttuja leffan aikana, mutta katsojan on vaikea päästä hänen päänsä sisälle ja hyväksyä hänen ratkaisuja, kun kyseessä on nyrkkeily. On ymmärrettävää, että Adonis haluaa kostaa isänsä kuoleman kohtaamalla Viktor Dragon kehässä, mutta tämä motiivi ei saa katsojan sympatioita puolelleen.
     Tessa Thompson palaa Adoniksen tyttöystävän Biancan rooliin ja hänen hahmoaan onnistutaan syventämään hyvin. Pidin ensimmäisessä Creed-elokuvassa paljon siitä, kuinka Biancallekin oltiin kirjoitettu oma tarinansa kuulovian vuoksi ja tässä sitä jatketaan kiinnostavasti. Katsojana saattaakin huomata tuntevansa enemmän kuuloansa menettävää laulajaa kohtaan kuin tämän nyrkkeilijämiestä. Thompson on erittäin mainio roolissaan ja häneltä löytyy hieno lauluääni.
     Rocky Balboana nähdään tietysti kahdeksatta kertaa Sylvester Stallone, joka meinaa jatkuvasti varastaa show'n ollessaan ruudulla. Itse asiassa vain nyrkkeilykohtauksissa Stallone osataan jättää taka-alalle ja muuten hän todella varastaa show'n. Hänelle on kirjoitettu aidosti koskettavaa draamaa, mikä on myös kiinnostavampaa kuin Adoniksen kostoreissu. Stallone vakuuttaa vahvoilla puheillaan ja katsoja on Rockyn puolella, kun tämä yrittää saada Adonista jäämään kotiin ja unohtamaan Dragot kokonaan. Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön, kuten häneltä voi näissä leffoissa odottaakin.
     Yllättäen parasta koko elokuvassa ovat itse Dragot. Rocky-leffoissa on ollut isona ongelmana, etteivät niiden vastustajahahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, vaan he jäävät aika ohuiksi hahmoiksi, mutta tämä elokuva on vahva poikkeus. Rocky IV:ssä nähty Dolph Lundgren palaa järkälemäisen Ivan Dragon rooliin ja tämän poikana Viktorina nähdään Florian Munteanu. Hahmojen välinen isä-poika-suhde on aivan huikean hyvin rakennettu ja heillä on todella mielenkiintoinen tausta, minkä vuoksi katsojana saattaa jopa kannustaa heitä Adoniksen sijaan! Dragot ovat edelleen vähäsanaisia miehiä, mitä on käytetty mahtavasti hyväksi, jolloin heidän katseisiinsa on panostettu ja niistä voi tehdä isoja päätelmiä siitä, mitä heidän välillä on meneillään. Lundgren yllätti minut täysin tarjoamalla aidosti hienon roolisuorituksen. Tässä hän ei ole vain isokokoinen tuhokone, vaan hän tuntuu ihmiseltä. Ensikertalaisnäyttelijä Munteanu tekee myös vahvan roolityön (enkä tarkoita vain sitä jättimäistä lihasmassaa, mikä häneltä löytyy) ja hänen ja Lundgrenin väliltä löytyy oikeaa kemiaa uskottaviksi isäksi ja pojaksi.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Phylicia Rashad Adoniksen huolehtivana äitipuolena, Wood Harris Adoniksen valmentajana Little Dukena ja Russell Hornsby Dragojen managerina.

Creed II onneksi jatkaa ensimmäisen Creedin asettamalla erittäin hyvällä linjalla, vaikkei pääsekään samalla mahtavalle tasolle. Elokuvassa tasapainotellaan taidokkaasti väkivaltaisten nyrkkeilyotteluiden ja koskettavamman draaman kanssa. Nyrkkeilymatseja nähdään enemmän, mutta meno ei onneksi muutu aivottomaksi mäiskeeksi, kuten Rocky-sarjalle tapahtui 1980-luvulla, vaan draamapuoli on vahvasti esillä sekä kehässä että sen ulkopuolella. Adoniksen haaveet maineesta ja kunniasta eivät onnistu säväyttämään, mutta onneksi hänen ja Biancan parisuhde kiinnostaa vielä enemmän kuin viime filmissä. Parille on luotu kiinnostavia juonikuvioita, joihin voisi välillä uppoutua koko loppuleffankin ajaksi ja unohtaa koko nyrkkeilyn. Tietty silloin, kun matsit alkavat, niitä voisi katsoa pidempään, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Ensimmäisen Creedin otteluiden tasolle ei päästä teknisellä toteutuksella eikä jännityspuolella, mutta matsit pitävät mielenkiinnon yllä, meiningin muuttuessa yhä vain rajummaksi.

Rocky-elokuvia on toisesta leffasta lähtien haitannut tietty kaavamaisuus. Lähes jokainen leffa kulkee eteenpäin hyvin samanlaisia reittejä pitkin, vaikka töyssyt ja mutkat reitin varrella vaihtelevatkin. Ensimmäinen Creed kopioi paikoitellen hyvinkin vahvasti alkuperäistä Rockya, mutta onnistui luomaan jotain todella raikasta ja voimakasta mukaan, mikä sai elokuvan tuntumaan lähestulkoon tuoreelta. Harmi vain, että Creed II tuntuu hieman liiankin kaavamaiselta. Jälleen kerran mukana on niitä mutkia esimerkiksi päähenkilöiden parisuhteesta, mitkä luovat jotain uutta mukaan, mutta nyrkkeilypuolen kertomuksena elokuva on aika ennalta-arvattava. Tämä valitettavasti johtaa siihen, ettei muuten vaikuttavista nyrkkeilyotteluista tunnu löytyvän jännitettä ja sellaisia "hei vau" -fiiliksiä, mitä ensimmäisen Creedin matseista löytyi. Yksi syy jännitteen puuttumiseen on myös se, ettei Adonis ole yhtä kiinnostavasti kirjoitettu hahmo kuin viimeksi ja se että katsoja saattaa huomata kannustavansa Dragoja tällä kertaa. Jos leffa nojaisi liikaa pelkkään nyrkkeilyyn, kyseessä olisi varmasti yksi heikommista Rocky-sarjan elokuvista. Onneksi mukana onkin sitä vahvaa draamaa otteluiden väleissä ja erinomaisesti kirjoitettuja ihmissuhteita, mitkä nostavat leffan tasoa korkeammalle. Dragojen loistavasti luotu isä-poika-suhde on lisäpisteen arvoinen.

Creed: The Legacy of Rockyn ohjaaja Ryan Coogler siirtyi tekemään supersankarileffan Black Panther (2018), minkä vuoksi hänet täytyi korvata Steven Caple Jr.:lla. Caple Jr. on tätä ennen tehnyt vain pienen indiedraaman The Land (2016) ja paikoitellen tuntuu siltä, että hyppääminen siitä Rocky-sarjan kahdeksanteen osaan oli kenties liian iso pala purtavaksi. Caple Jr. näyttää lahjansa draamapuolella, mutta isoissa nyrkkeilyotteluissa jää kaipaamaan Cooglerin hienoa visiota. Käsikirjoituksesta vastaavat Juel Taylor ja Sylvester Stallone, ja olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Stallone itsensä isompaan rooliin, vai onko hänen ansiotaan, että Dragoihin on panostettu niin paljon. Voi myös olla, että ennalta-arvattavuus johtuu juurikin Stallonen käsikirjoitustyöstä ja hänen olisi varmaan pitänyt pysyä kameran edessä. Kamerasta puheenollen Creed II on mainiosti kuvattu, vaikka paikoittelen käsivaralta otettu kuva heiluu liikaa. Leikkaus on taidokasta, eikä filmi tunnu edeltäjänsä tavoin liian pitkältä. Valotiimi on päässyt pitämään hauskaa nyrkkeilyareenoiden showvalaistuksen kanssa, kun taas maskeeraajat pääsevät jälleen kerran valmistamaan erilaisia ruhjeita. Lavastus on taidokkaasti luotu ja nyrkkeilyotteluissa kiinnostaisi tietää, kuinka paljon areenasta on totta ja kuinka iso osa toteutettiin tietokoneella. Äänisuunnittelijat ovat päässeet taas kerran leikkimään vahvoilla nyrkiniskuilla. Valitettavasti Ludwig Göranssonin sävellykset eivät tällä kertaa tee kovin kummoista vaikutusta, sillä ne jäävät täysin elokuvassa käytettyjen kappaleiden varjoon. Minua jäi myös häiritsemään, että Göransson hyödynsi ikonista Rocky-tunnaria, "Gonna Fly Now'ta" täysin samalla tavalla kuin edellisessäkin Creedissä.

Yhteenveto: Creed II on oikein mainio jatko-osa, mikä jää kuitenkin ensimmäisen Creed-elokuvan jalkoihin. Michael B. Jordan on erittäin hyvä nimikkoroolissa, mutta valitettavasti hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu kaikkein parhaimmalla tavalla. Adonikselta löytyy kiinnostavaa draamaa tyttöystävänsä kanssa, mutta hahmona Bianca on tällä kertaa mielenkiintoisempi. Stallone pistää jälleen parastaan Rocky Balboana ja onkin kai itse nostanut omaa osuuttaan isommaksi. Yllätyksenä kaikkein parasta koko leffassa ovatkin sen roistot, eli isä ja poika Drago, joihin on panostettu upeasti. Hahmojen vähäsanaisuutta käytetään hienosti hyödyksi, ja Lundgren ja Munteanu tarjoavat loistavat roolisuoritukset. Ohjaaja Steven Caple Jr. osaa asiansa draamapuolella, mutta nyrkkeilyotteluihin kaipaisi hänen edeltäjänsä Cooglerin kosketusta. Otteluista puuttuu jännite, sillä leffa on hyvin ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon hyvää, jolloin se nousee Rocky-sarjan paremmalle puolelle. Suosittelenkin Creed II:a kaikille Rocky-sarjan faneille, etenkin niille, jotka innostuivat Creed: The Legacy of Rockysta. Jos Adoniksen tarina ei viime kerralla kiinnostanut ja mielestäsi koko homma olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, niin sitten ei kannata käyttää aikaa tähän filmiin. Itse en pistäisi pahitteeksi, jos Creed-sarjaa jatkettaisiin vielä ainakin yhdellä elokuvalla - kunhan itse Creed-hahmo kirjoitetaan paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed II, 2018, Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer Studios, New Line Cinema

Arvostelu: Widows (2018)

WIDOWS

Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Viola Davis, Michelle Rodriguez, Elizabeth Debicki, Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Cynthia Erivo, Brian Tyree Henry, Robert Duvall, Jacki Weaver, Lukas Haas, Garret Dillahunt, Liam Neeson ja Jon Bernthal
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Widows perustuu samannimiseen brittiläiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1983 vuoteen 1985. Vuonna 2015 20th Century Fox -yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvan televisiosarjan pohjalta ja projekti lähti etenemään. Näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017. Widows sai ensi-iltansa syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen julisteen ja kaikki näyttelijät, joita leffa pitäisi sisällään. Kiinnostustani lisäsi mielenkiintoiselta vaikuttava traileri, sekä kehuvat arvostelut ja meninkin positiivisin mielin katsomaan leffan yhdessä tätini kanssa.

Kuolleen rikollisjoukon leskeksi jääneet vaimot joutuvat pahaan paikkaan, kun heitä kiristetään palauttamaan miestensä varastamat rahat takaisin. Lesket joutuvat keksimään suunnitelman varastaakseen itse ison summan rahaa tai muuten hekin päätyvät hautaan.

Elokuvan nimen mukaisia leskiä ovat Viola Davisin näyttelemä Veronica, Michelle Rodriguezin esittämä Linda ja Elizabeth Debickin näyttelemä Alice. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvällä tavalla erilaisia toisistaan, Veronican varustaessa itsensä kylmällä ja kovalla ulkokuorella, Lindan ollessa kiireinen yksinhuoltajaäiti ja Alicen yrittäessä selvitä rahahuolistaan kamalan äitinsä (rooliinsa täydellisesti sopiva Jacki Weaver) kanssa. Kolmikkoa kuitenkin yhdistää, kuinka rikkinäisiä jokainen heistä on, mikä tekee jokaisesta kiinnostavan. Mielenkiintoisuutta lisää todella vahvat näyttelijänsuoritukset. Viola Davisin huikeus ei tule minään yllätyksenä, mutta olin hieman hämilläni, kuinka hyvin Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Rodriguez pärjää hänen rinnallaan. Debicki on nappivalinta omaan osaansa, sillä hänestä löytyy tiettyä lujuutta, mutta myös tarpeellista herkkyyttä.
     Leskien lisäksi elokuvassa on aikamoinen määrä muita hahmoja, jotka jollain tavalla liittyvät filmin monikerroksiseen tarinaan. Colin Farrell näyttelee poliitikko Jack Mulligania, joka on ehdolla valtuustoon ja yrittää selvitä kunnianhimoisen isänsä (häijyn roolityön tekevä Robert Duvall) aiheuttamista paineista. Brian Tyree Henry taas esittää Jackin vastaehdokasta, Jamal Manningia ja viime vuonna Get Outin (2017) kautta kuuluisuuteen noussut Daniel Kaluuya näyttelee tämän veljeä, jota ei kannata suututtaa. Kuukausi sitten Bad Times at the El Royalessa (2018) vakuuttaneen Cynthia Erivon esittämä lapsenvahti Belle joutuu myös tapahtumiin mukaan. Jokainen näyttelijöistä tekee erittäin hyvää työtä läpi leffan. Etenkin Kaluuya vakuuttaa uhkaavana Jatemme Manningina, joka hoitaa veljensä likaiset työt. Farrellilta taas löytyy oikeaa arvokkuutta ja uskottavuutta poliitikon rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson ja Jon Bernthal Veronican ja Alicen rikollisina miehinä, Lukas Haas naisseuraa etsivänä kiinteistönvälittäjänä ja Garret Dillahunt Veronican uskollisena kuskina. Neesonin rooli on hyvin pieni, mutta hän ehtii sinä aikana tekemään ison vaikutuksen.

Widows on tavallaan hyvin perinteinen ryöstöleffa. Jokin saa päähenkilöt vaikeaan paikkaan, minkä takia heidän täytyy kääntyä rikolliselle polulle ja suunnitella ryöstö, minkä toteuttamista katsoja pääsee jännittämään. Tämä on kuitenkin kerrottu hyvin erilaisella tavalla, minkä takia elokuva ei olekaan kovin perinteinen. Kuten jo totesin, leffan tarina on monikerroksinen ja eri hahmojen merkitys tarinassa avautuu pikkuhiljaa. Elokuva on todella hidastempoinen ja se vaatii katsojalta keskittymistä, jotta tarinassa pysyy kärryillä. Leffa ei selittele turhia, vaan luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana tapahtumissa. Joillekin tämä hidastempoisuus tuntuu vain pitkästyttävältä, mutta itse olin jollain tavalla jopa lumoutunut elokuvan toteutuksesta. Jotkut katsojat voivat myös olla pettyneitä siihen, ettei kyseessä ole kovin toiminnallinen teos, mutta itseäni tämä ei haitannut, sillä mukana on niin hyvin luotua draamaa. Widowsin on ohjannut Steve McQueen, joka on aiemmin tehnyt mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen 12 Years a Slaven (2013) ja tässä McQueen osoittaa jälleen lahjakkuutensa. 12 Years a Slaven tavoin McQueen hyödyntää eri aikatasoilla käymistä kerronnassaan, jolloin katsoja saattaa joidenkin kohtauksien alussa ihmetellä, milloin tämä nyt tapahtuu? McQueenin ohjaus on vahvaa ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti, mikä teki katselukokemuksesta itselleni hyvinkin koukuttavan. On todella kiehtovaa seurata, kuinka nämä toisilleen tuntemattomat naiset lyöttäytyvät yhteen, yrittävät tehdä itsestään roistoja ja korjata miestensä tekemät virheet.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, mitkä estävät sitä nousemasta upean rikosleffan tasolle. Vaikka itse pidinkin kovasti, kuinka rauhallisesti tarina kerrotaan, täytyy silti myöntää, että pari kohtausta olisivat voineet olla selvästi lyhyempiä. Niistä löytyi hieman venyttämisen makua. Toiseksi, vaikka näyttelijät tekevätkin huikeaa työtä, heidän hahmonsa eivät pureudu katsojaan niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla he jäävät hieman etäisiksi, jolloin tietyt koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät erityisemmin liikuta katsojaa. Suurin ongelma Widowsissa kuitenkin on, että rikosleffojen tapaan kuuluen mukaan on tietty ujutettu iso juonenkäänne, mikä ei valitettavasti ole lainkaan niin yllättävä kuin tekijät ovat tainneet luulla. Toisaalta siinä näytöksessä, missä itse olin, katsojien reaktioista pystyi päätellä, että joillekin tämä tuli yllätyksenä, joten käänne saattaa olla yllättävämpi sinulle kuin minulle, eikä se ole siten ongelma kaikille katsojille. Itselleni tämä käänne oli kuitenkin täysin selvää jo alusta alkaen.

Tekniseltä puoleltaan Widows on tyylikäs taidonnäyte. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja valaistu. Filmi hyödyntää hienosti lähikuvia, mikä luo tiettyä taiteellisuutta mukaan. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja hidastempoinen paketti pysyy kasassa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikean hyvin rakennettu. Alun kovaääninen toimintakohtaus nappaa katsojan hienosti mukaansa ja musiikit säveltänyt Hans Zimmer on tuttuun tapaansa tehnyt mahtavaa työtä melodioiden kanssa. Itse ryöstön aikana pauhaava musiikki luo mukaan kunnon jännitettä.

Yhteenveto: Widows on erittäin hyvä rikosdraama, mikä kerrotaan kiinnostavalla tavalla. Ohjaaja Steve McQueen ei turhia selittele, vaan luottaa katsojan ymmärrykseen ja vaatii katsojalta keskittymistä. Joillekin katsojista filmi voi tuntua pitkästyttävältä, mutta itse olin paikoitellen jopa lumoutunut kerronnan vuoksi. On kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilöt lyöttäytyvät yhteen ja joutuvat ajattelemaan rikollisen tavoin selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Myös lahjakkaat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Viola Davis on tietty aivan mahtava pääroolissa, minkä lisäksi Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Elizabeth Debicki, Robert Duvall ja jopa Michelle Rodriguez tekevät vakuuttavaa työtä. Teknisesti kyseessä on upea elokuva aina taiturimaisesta kuvauksestaan Hans Zimmerin mahtipontisiin musiikkeihin. Miinusta leffalle tuo todella ennalta-arvattava juonenkäänne, mutta muuten pidin Widowsista todella paljon. Suosittelenkin elokuvaa hitaanpuoleisten rikosdraamojen ystäville. Toimintaa ja mäiskettä kaipaaville leffa ei paljoa tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Widows, 2018, Regency Enterprises, See-Saw Films, Film4, New Regency Pictures

Arvostelu: The Grinch (2018)

THE GRINCH

Ohjaus: Yarrow Cheney ja Scott Mosier
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Rashida Jones, Kenan Thompson, Tristan O'Hare, Angela Lansbury ja Pharrell Williams
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Grinch perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" vuodelta 1957. Vuonna 1966 kirjan pohjalta tehtiin samanniminen lyhytanimaatio, joka oli erittäin suosittu amerikkalaisten lasten keskuudessa. Lähes 40 vuotta myöhemmin, vuonna 2000 Grinch-hahmo tuotiin valkokankaille Jim Carreyn esittämänä elokuvassa The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas). 2013 Illumination Entertainment -animaatioyhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Dr. Seussin kirjasta, sillä yhtiö oli tehnyt leffan jo yhdestä kirjailijan teoksesta, Loraxin (Dr. Seuss' The Lorax - 2012). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja nyt uusi The Grinch on saanut ensi-iltansa. Itse en ole koskaan lukenut Dr. Seussin kirjaa tai katsonut vuoden 1966 lyhytanimaatiota, mutta pidän oudolla tavalla todella paljon Carreyn The Grinchistä. Sen yliampuvuus ja ällövärikkyys sopii täydellisesti jouluun, minkä lisäksi siitä löytyy yllättävänkin julmia vitsejä. Kun kuulin, että Illumination-yhtiö tekisi uuden filmin hahmosta, en erityisemmin pitänyt ajatuksesta, sillä en oikein välitä yhtiön supersuositusta Itse ilkimys -leffasarjasta (2010-). Sain kuitenkin hieman toivoa leffan onnistumiseen, kun huomasin, että yhtiön uudemmat animaatiot Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) ja Sing (2016) olivatkin erittäin hyviä teoksia. The Grinch ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa kriitikoilta tai katsojilta, joten menin hyvin varautunein mielin katsomaan sen.

Huu-kylän asukkaat valmistautuvat innokkaasti joulunviettoon, mutta korkealla vuorella asuva Grinch ei voi sietää koko joulua. Hän keksiikin ilkikurisen juonen pilatakseen kyläläisten juhlan.

Benedict Cumberbatch ääninäyttelee Grinchiä, vihreää ja ilkikurista tyyppiä, joka inhoaa joulua ja kaikkia sitä viettäviä. Grinch pitää yksinäisyydestä ja masentavista asioista, eikä hän voi sietää iloisia lauluja ja sukujuhlia. Kuitenkin jo leffan alkupäässä käy selville, että jokin Grinchin menneisyydessä on johtanut tällaiseen tilanteeseen ja vähän väliä elokuvan aikana nähdään, kuinka Grinch pysähtyy hetkeksi miettimään tekojaan. Näin hahmosta pyritään saamaan pidettävä myös jouluintoilijoiden keskuudessa. Eikä Grinch ole täysin yksin, sillä hänellä on kaverinaan koira Max, jota Grinch yrittää saada mukaansa pahoihin suunnitelmiinsa. Cumberbatchin ääni sopii erinomaisesti hahmolle, etenkin kaikista ilkeimmissä kohdissa, jolloin Cumberbatch pääsee leikittelemään häijyllä äänellään.
     Muita hahmoja leffassa ovat pieni huu-tyttö Cindy Lou (Cameron Seely), hänen hellä äitinsä Donna (Rashida Jones), joulusta intoileva herra Pikkelsbaum (Kenan Thompson), Huu-kylän pormestari (Angela Lansbury), sekä Cindy Loun paras kaveri Ruupertti (Tristan O'Hare). Pidin siitä, että Cindy Loulle on keksitty täysin erilainen juonikuvio kuin Carreyn The Grinchissä, mikä tuo jotain uutta vanhaan tarinaan. On vain harmi, ettei tämä juonikuvio ole erityisen kiinnostava, eikä ole myöskään itse Cindy Lou. Hahmon tarina tuntuu lähinnä venyttävän leffan kestoa puolentoista tunnin mittaan, kun pelkän Grinchin puuhailut eivät siihen riitä. Tarinan kertojana kuullaan Pharrell Williams, jolle on kirjoitettu Dr. Seussin teksteiltä kuulostavia riimisanaleikkejä, jotka eivät ole kuitenkaan läheskään niin hauskoja kuin kirjoittajat ovat selkeästi luulleet.

Yllättävää kyllä, pidin uudesta The Grinchistä enemmän kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en odottanut elokuvalta kovin paljon, joten odotusteni ylittäminen oli aika helppo saavutus. Ylitys ei myöskään tapahtunut kovin isosti, vaan vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin luulin, on se silti vain ihan kiva. Jos Cindy Loun tylsähkön sivutarinan poistaisi leffasta ja se keskittyisi täysillä Grinchiin ja hänen hölmöilyihin ja ilkeilyihin, olisi filmi heti paljon parempi. Grinchin ollessa ruudulla pidin elokuvaa mainiona jouluanimaationa, joka saa katsojan mukavasti juhlamielelle, ja Huu-kyläläisten koristellessa kyläänsä, tekisi itsekin mieli mennä pistämään koti täyteen joulukoristeita. Grinchin negatiivisesta ajattelutavasta huolimatta leffasta löytyy lämmintä henkeä ja tunnelmaa. Elokuva on myös hauskempi kuin ajattelin. Trailerien vitsit eivät erityisemmin naurattaneet, mutta itse leffa sai minut onneksi hekottelemaan muutamaankin otteeseen. Useat vitsit perustuvat siihen, että Grinchiä sattuu, mikä naurattaa varmasti yhtä lailla sekä lapsia että aikuisia. Vanhemmilla tämä huumori luultavasti vanhenee nopeammin kuin lasten mielestä.

The Grinch onkin selvästi enemmän lasten makuun tehty kuin aikuisten. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Onhan se hienoa, että lapsille on tehty tällainen jouluhassuttelu, minkä aikuisetkin voivat sujuvasti katsoa. Kyseessä on huomattavasti silotellumpi leffa kuin Jim Carreyn The Grinch, missä Grinch söi jätteitä ja lasinsiruja, ja puhui itselleen todella psykoottisin tavoin. Carreyn versio on myös karmivampi ilmestys ja veikkaisin että nykypäivänä, kun monet vanhemmat haluavat suojella lapsiaan kaikelta vähänkin traumatisoivalta, Carreyn leffa ei ole enää sopiva lapsille. Animaatioyhtiöt eivät uskalla ottaa samalla lailla riskejä ja tehdä synkempää materiaalia, vaan elokuvista pitää tehdä hieman pumpulimaisia, jotta ne eivät varmasti loukkaa ketään. Tämä uusi The Grinch onkin täysin harmiton ja siinä mielessä kaikille sopiva filmi. Tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin, jottei lapsilla varmasti ole tylsää ja siihen on saatu hyvää sanomaa siitä, ettei joulu ole vain lahjoja, mikä on tärkeä opetus lapsille. Max ja eräs poro tuovat mukaan söpöyttä, muttei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan niin että aikuinenkin saattaa ostaa itselleen jommankumman pehmoleluna unikaverikseen.

Ehdottomasti parasta elokuvassa on sen animaatiojälki. Filmi on visuaalisesti todella hieno. Hahmot ovat oivallisen karikatyyrimaisia ja upeana yksityiskohtana voi huomata, että kaikkien naamaa peittää pieni karvakerros. Grinchin turkin yksittäiset karvat erottuvat selvästi, minkä lisäksi Huu-kylän näyttävä jouluilme on jopa kaunista katseltavaa. Koristeita on lisätty ympäri kylää ja kaukaa katsottuna yksityiskohtien määrä on järjetön. Harmi vain, ettei Michael LeSieurin ja Tommy Swerdlowin käsikirjoitus yllä läheskään samoihin sfääreihin. Kaksikko on työstänyt todella kiltin tarinan häijyine puolineen, mutta he ovat kokeneet suuria vaikeuksia keksiessään Cindy Loulle uutta juonikuviota, jolloin se todella tuntuu väkisin mukaan tungetulta. Kirjoittajat myös kiirehtivät liikaa ja ratkaisevat lopun liian helposti. Ohjaajakaksikko Scott Mosier ja Yarrow Cheney tekevät kuitenkin kelpo työtä tunnelman ja hauskuuttamisen kanssa. Äänimaailma on hyvin luotu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat mainiot. Tyler, the Creatorin versio "You're a Mean One, Mr. Grinch" -kappaleesta on yllättävän toimiva, vaikkakin itseäni häiritsi hieman, että siinä lauletaan Grinchin inhottavan kellertävistä hampaista, vaikka ne ovat oikeasti kiiltävän puhtaat ja valkoiset.

Ennen The Grinchin alkua elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Yellow is the New Black", missä seikkailevat tietty Illumination-yhtiön suosikkiveijarit, eli minionit. Itse en erityisemmin välitä näistä keltaisista siansaksaa hölöttävistä urpohahmoista, mutta lyhäristä löytyy muutama ihan hassu hetki. Lapset varmasti nauttivat pätkästä enemmän kuin aikuiset, jotka hörähtävät lähinnä nokkelalle otsikolle.

Yhteenveto: The Grinch on ihan kiva joululeffa, mikä tarjoaa varmasti riemua perheen pienimmille. Asioita on siloteltu aiempiin versioihin nähden, jottei elokuva varmasti loukkaa tai traumatisoi ketään. Psykopaattimörököllin sijaan Grinch on lähinnä vain äksy ja ilkikurinen vihreä ukko. Benedict Cumberbatchin ääni sopii erittäin hyvin nimikkohahmolle ja hän leikittelee häijyissä kohdissa oivallisesti. Grinchin suunnittelemista ja sekoilemista katsoisi mielellään koko puolentoista tunnin ajan ja kyseessä olisikin luultavasti parempi teos, jos Cindy Loun ja hänen tylsän sivujuonensa poistaisi kokonaan. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos hienojen yksityiskohtiensa ja ihanan värikkyytensä ansiosta. Käsikirjoitusta olisi voinut vielä hioa, etenkin loppupäästä, mutta muuten The Grinch on oikein passeli valinta perheen yhteiseen joululeffahetkeen. Aikuiset ilahtuvat muutamasta hassusta vitsistä, mutta suurinta riemua tuottaa luultavasti nähdä, kuinka hauskaa lapsilla on. Viekää siis lapsenne katsomaan The Grinch ennen joulua ja juhlamieli on taattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Grinch, 2018, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Perfect World Pictures

Arvostelu: Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015)

CREED: THE LEGACY OF ROCKY

CREED

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Anthony Bellew, Phylicia Rashad, Graham McTavish ja Wood Harris
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli suuri menestys, joka nosti Sylvester Stallonen tähdeksi ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli arvostettu hitti, mutta sen jälkeiset osat Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982), Rocky IV (1985) ja Rocky V (1990) eivät enää olleet kriitikoiden mieleen, vaikka tuottivatkin isoja summia rahaa. Rocky V tosin oli sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma, eikä menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jolloin sarja ajateltiin jättää siihen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin Stallone tuli kuitenkin katumapäälle ja teki filmin Rocky Balboa (2006), minkä hän ajatteli olevan sarjan päätösosa. Toisin kävi ja vuonna 2013 ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Tekijät halusivat kuitenkin ottaa uuden suunnan ja nimesivät sarjan seitsemännen osan Creediksi. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Creed sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2015. Suomeen filmi saapui vasta tammikuussa 2016 lisänimellä The Legacy of Rocky, jotta katsojat varmasti ymmärtäisivät yhteyden. Elokuva menestyi oikein hyvin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan ensimmäisen osan. En kuitenkaan innostunut silloin, sillä en ole koskaan välittänyt urheilusta. Kun Creed: The Legacy of Rocky ilmestyi, pohdin uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta päätin tehdä sen vasta, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018). Ostinkin kerralla koko Rocky-sarjan Blu-raylla ja aloitin katsomisen. Kahden ensimmäisen mahtavan elokuvan jälkeen taso käväisi lähes pohjamudissa asti, mutta parempaa suuntaa osoittavan Rocky Balboan jälkeen olin innoissani, kun aloin vihdoin katsomaan Creed: The Legacy of Rockya.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V ja Rocky Balboa!

Rocky Balboa alkaa valmentamaan nuorta nyrkkeilijänalkua Adonis Johnsonia, joka paljastuu Rockyn edesmenneen vastustajaystävä Apollo Creedin pojaksi.

Pääroolissa Adonis Johnsonina nähdään Michael B. Jordan, jota olen aiemmin pitänyt kelpo näyttelijänä. Tässä roolissa Jordan kuitenkin näyttää oikean lahjakkuutensa ja sopii täydellisesti pääosaan äkkipikaiseksi nyrkkeilijänuorukaiseksi. Isänsä maineesta huolimatta - tai pikemminkin juuri sen takia - Adonis käyttää Johnson-sukunimeä, sillä hän haluaa erottua joukosta ja luoda omaa nimeään, sillä häntä pelottaa tulla leimatuksi Creedinä. Tämä luo hyvin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka tarinaan on helppo hypätä mukaan. Jordanin roolityön ja hahmon onnistuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä muuten katsoja menettää nopeasti kiinnostuksensa, eikä halua jatkaa Rocky-tarinaa jonkun toisen hahmon kautta.
     Itse Rocky Balboana nähdään tietty Sylvester Stallone, joka tekee parhaan roolisuorituksensa sitten alkuperäisen Rocky-leffan. Stallone sai roolityöstään Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi hän voitti lukuisia sivuosapalkintoja, ja kyllä hän myös ansaitsi ne. Stallone istuu rooliinsa ihan yhtä täydellisesti kuin vuonna 1976. Siinä, missä 1970-luvulla Stallone ja Rocky nousivat maailmanmaineeseen tullessaan lähes tyhjästä, tässä leffassa sekä Stallone että Rocky siirtyvät sivuun ja antavat uuden sukupolven jatkaa heidän perintöään. Stallonen roolisuoritusta vain vahvistaa, kuinka hyvin hänen hahmonsa on kirjoitettu. Hänen vaimonsa Adrian ja tämän veli Paulie ovat menehtyneet, ja hänen poikansa on jättänyt hänet yksin, mikä on tehnyt Rockysta todella rikkinäisen miehen. Hahmosta on tehty hyvin liikuttava ja siksi onkin hienoa, kun Rocky saa uuden "pojan" Adoniksesta, jolla ei taas ole koskaan ollut isää. Elokuvan aikana Adoniksen ja Rockyn välille muodostuu vahva side, mitä on aivan mahtavaa seurata.

Muita tärkeitä hahmoja ovat myös Tessa Thompsonin näyttelemä Adoniksen naapuri Bianca ja nyrkkeilijä Anthony Bellewin esittämä nyrkkeilijä Ricky Conlan. Biancan ja Adoniksen välille syntyy tietty säpinää, mutta on hienoa, ettei Biancan hahmo jää vain siihen. Bianca on laulaja, jolla on omat unelmansa, minkä lisäksi hänelle on kirjoitettu tiettyä traagisuutta, mikä luo hahmosta paljon syvällisemmän kuin perinteiset päähenkilöiden neitoset. Valitettavasti Ricky Conlan jättää hieman toivomisen varaan. Hahmosta löytyy kiinnostava tarina, mutta sitä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Bellew kuitenkin sopii osaansa (paremmin kuin sarjan aiemmat nyrkkeilijänäyttelijät), kuten sopii myös Thompson, joka tekee mainiota työtä hahmonsa kanssa.
     Elokuvassa nähdään heidän lisäksi Phylicia Rashad Adoniksen äitipuolena ja Graham McTavish Conlanin valmentajana.

Kuten jo sanoin, kahden ensimmäisen Rocky-leffan (alkuperäisen ollessa ehta klassikko ja Rockyn uusintaottelun ollessa mahtava jatko-osa takeltelevasta alustaan huolimatta) jälkeen taso putosi oikein kunnolla. Tiikerinsilmä - Rocky III oli ihan viihdyttävä, mutta aika turhanpäiväinen hömppä, mikä vaihtoi syvällisemmän draaman aivottomampaan mäiskeeseen. Rocky IV taas oli aivan käsittämättömän typerä leffa, mikä aiheuttaa minussa ärtymystä joka kerta, kun mietin sitä. Rocky V yritti viedä hommaa takaisin vakavamman draaman puolelle, mutta teki sen aika kömpelösti. Rocky Balboa oli kelpo paluu sarjan juurille, mutta tuntui loppujen lopuksi hieman liian paljon nostalgian varassa roikkuvalta ja melodramaattiselta teokselta. Ja sitten paikalle saapuu ohjaaja Ryan Coogler, joka tarjoaa parhaan Rocky-leffan sitten alkuperäisen osan! Creed: The Legacy of Rocky palauttaa sarjan takaisin mahtavalle tasolle, missä se ei ollut käynyt 1970-luvun jälkeen. Juuri kun katsoja on ehtinyt vuosia toivoa, että sarja olisi jo osattu lopettaa, tämä leffa näyttää, että vielä on paljonkin toivoa.

Alkuperäinen Rocky-filmi on selvästi tärkeä teos ohjaaja Cooglerille, sillä Creed: The Legacy of Rockysta paistaa tekijän rakkaus elokuvaa kohtaan. Coogler ottaa vaikutteita alkuperäisestä leffasta ja tämän filmin tarinakin on rakennettu aika samalla tavalla kuin ensimmäisen Rockyn, mutta silti Coogler saa tuotua oman vahvan visionsa ja tyylinsä mukaan, mikä tekee elokuvasta todella raikkaan ja luovan tuntuisen. Coogler ei luota pelkkään nostalgiaan, vaan hänellä on uusi tarina kerrottavanaan ja antaa kaikkensa sen kertomiseksi. Filmin onnistumisen huomaa jo siitä, että pidin elokuvasta paljon jo ennen kuin Rocky edes saapui kuvaan. Adonis on kiinnostava hahmo ja hänen tarinaansa on kiehtova seurata. Hänen ja Biancan romanssi istuu yllättävänkin hyvin mukaan, ja huomasin olevani kiinnostunut myös heidän suhteestaan. Onhan se toki upeaa, kun pääsee jälleen näkemään Stallonen Rockyna, mutta tämä johtuu pääasiassa juurikin siitä, että Cooglerilla on vahva tarina siinä ympärillä. Ohjaaja luo myös tunnelmaa todella hyvin ja surullisiksi tarkoitetut hetket oikeasti liikuttavat, sillä elokuva saa katsojan välittämään hahmoistaan. Mukana on useampikin koskettava hetki, joten suosittelen herkimpiä pitämään nenäliinoja lähistöllä leffaa katsoessa.

Kun Coogler kertoo tarinaa näin taidokkaasti, saa se katsojan innostumaan entistä enemmän nyrkkeilyotteluista. Ja voi pojat, että Coogler hallitsee nekin! Ensimmäinen kunnon matsi on mukana lähinnä vakuuttaakseen katsojat ja sivuhahmot Adoniksen taidoista, mutta se miten ottelu on toteutettu, sai suuni loksahtamaan auki. Ottelu on nimittäin kuvattu yhdellä todella pitkällä otolla. Koko matsin ajan vain tuijotin hämmästyneenä tätä huikeaa teknistä taidonnäytettä ja toivoin, ettei kuvasta leikattaisi pois. Eikä niin tehdä! Mestarillisen kuvauksen lisäksi ottelu on kiehtova myös siksi, että iskut tuntuvat oikeasti sattuvan. Tämän jälkeen Coogler alkaa hiljalleen rakentamaan tunnelmaa kohti finaalia. Ennen loppumatsia täytyy tietty olla mukana pakollinen treenimontaasi, mutta Coogler tuo siihenkin oman jälkensä, jolloin se tuntuu raikkaalta. Ja itse loppuottelu on myös aivan fantastinen. Sen lisäksi, että se on upeasti kuvattu, on se rakennettu niin hyvin, että katsoja todella jännittää, miten matsissa käy. Huomasin jossain kohtaa nousseeni istumaan sohvan reunalle, sillä olin niin täysillä mukana tapahtumassa.

Jos elokuvasta pitäisi heikkouksia löytää, niin hieman tylsästi kirjoitetun Ricky Conlanin lisäksi leffa on pienesti liian pitkä. Kyseessä on Rocky-sarjan pisin elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa. Suurimmaksi osaksi filmi on rytmitetty erinomaisesti ja leikattu loistavasti, mutta mukana on joitakin turhan pitkiä kohtia tai pari hetkeä, jotka voisi leikata kokonaan pois. Muuten leikkaus sujuu oikein mainiosti, minkä lisäksi elokuvan muukin tekninen puoli on kunnossa. Kuvaus on tosiaan aivan upeaa, mitä vahvistaa hieno valaisu nyrkkeilyotteluissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kelpo työtä, ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi ikävän näköisiä ruhjeita. Ääniefektit ovat erittäin toimivia ja lisäävät nyrkiniskujen tuntua. Säveltäjä Ludwig Göransson on saanut aikaiseksi yllättävänkin hyvää musiikkia. Göransson kierrättää todella minimaalisesti vanhoja tuttuja sävelmiä ja on onnistunut luomaan omat melodiansa, joista pari ovat jopa erinomaisen mahtipontisia. Ja kun Göransson hyödyntää Bill Contin ikonisia musiikkeja niin vähän, tuntuu entistäkin loistavammalta, kun katsoja vihdoin kuulee pätkän tuttua sävelmää.

Yhteenveto: Creed: The Legacy of Rocky on sarjan paras elokuva sitten alkuperäisen Rockyn! Ohjaaja Ryan Coogler on onnistunut luomaan mahtavan kertomuksen, mikä tekee hienosti kunniaa alkuperäiselle leffalle, mutta myös rakentaa suuntaa uusille nyrkkeilyseikkailuille. Hänellä on erittäin kiinnostava tarina kerrottavanaan, jolloin katsoja lähtee samantien Adoniksen mukaan jahtaamaan tämän unelmia. Elokuvassa on todella panostettu hahmoihin ja tunnelmaan, jolloin katsojana voi huomata olevansa yllättävänkin syvällä mukana tapahtumissa ja koskettavat hetket oikeasti liikuttavat. Nyrkkeilykohtaukset ovat myös aivan mielettömän hienosti toteutetut. Yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu nyrkkeilymatsi on teknisesti mestarillinen ja loppuotteluun on saatu koukuttavaa jännitystä. Coogler lainailee sulavasti asioita alkuperäisistä Rocky-leffoista, mutta tuo ne mukaan omalla tyylillään, jolloin ne eivät tunnu kuluneilta. On myös hienoa, että säveltäjä Göransson ei ratsasta Bill Contin ikonisilla musiikeilla, vaan luo uusia, oikeasti mahtipontisia melodioita. Michael B. Jordan on loistovalinta päärooliin ja Sylvester Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön vanhana Rockyna. Pientä miinusta leffa saa hieman liian pitkästä kestostaan, sekä alikehitetystä vastuksestaan, mutta nämä ovat vain pieniä ongelmia. Creed: The Legacy of Rocky on hieno teos, mikä jokaisen alkuperäisen Rocky-elokuvan fanin täytyy nähdä. Leffa sai minut todella innostumaan tulevasta Creed II:sta ja jännityksellä jään odottamaan, voiko se päästä lähellekään tämän filmin tasoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed, 2015, Metro-Goldwyn-Mayer, Warner Bros. Brothers, New Line Cinema, Chartoff-Winkler Productions

Arvostelu: Pikkujalka (Smallfoot - 2018)

PIKKUJALKA

SMALLFOOT

Ohjaus: Karey Kirkpatrick
Pääosissa: Channing Tatum, James Corden, Zendaya, Common, LeBron James, Gina Rodriguez, Ely Henry, Danny DeVito, Jimmy Tatro ja Yara Shahidi
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Pikkujalka on Warner Bros. -yhtiön uusi animaatioelokuva. Käsikirjoittajat Glenn Ficarra ja John Requa saivat idean siihen tutkiessaan isojalan ja lumimiehen mytologiaa. He veivät ideansa Warnerille, mikä kiinnostui siitä ja alkoi työstämään leffaa. Kesällä 2016 projekti lähti tosissaan käyntiin, kun Karey Kirkpatrick valittiin ohjaajaksi ja lopulta Pikkujalka sai ensi-iltansa tämän vuoden lokakuussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, sillä idea vaikutti erittäin hauskalta. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun aloin nähdä mainoksia filmistä, mitkä eivät näyttäneet kovin laadukkailta. Luin siitä myös hyvin ristiriitaisia arvioita, joissa jotkut kehuivat leffaa ja toiset taas lyttäsivät sen. Meninkin aika varautunein mielin katsomaan Pikkujalan, kun se oli jo pyörinyt pari viikkoa teattereissa.

Korkealla vuoren huipulla asustaa lumimiesten, eli jetien yhteiskunta. Jetit asustavat rauhassa ja onnellisina, kunnes eräänä päivänä jeti nimeltä Migo kohtaa kauhistuttavan olennon, mitä jetit ovat luulleet pelkäksi myytiksi: ihmisen.

Elokuvan päähenkilö Migo (äänenä Channing Tatum) on nuori lumimies, jolla on suuret unelmat periä isänsä (Danny DeVito) ammatti aamugongin hakkaajana, sekä täysi luotto jetiyhteiskunnan johtoon. Vasta urbaanilegendaksi luullun ihmisen eli pikkujalan kohtaaminen saa Migon kyseenalaistamaan ikivanhat lakitekstit, joissa pikkujalkojen olemassaolo kielletään ja kun hänet tämän takia potkitaan pihalle jetikommuunista, hänen täytyy todistaa ihmisten olemassaolo muille kaltaisilleen. Hahmolle kirjoitettu tarina on kiinnostava, mutta harmillisesti samaa ei oikeastaan voi sanoa itse hahmosta. Migo on päähenkilöksi yllättävän tylsä tapaus, joka ei koskaan tee kummoista vaikutusta. Tatum kuitenkin sopii osaansa ja Migon äänestä paistaa Tatumin innokkuus leffaa kohtaan.
     Paljon Migoa mielenkiintoisempi hahmo on nimikkohahmo pikkujalka, eli itseään täynnä oleva TV-persoona Percy (James Corden), joka yrittää kaikkensa nostaakseen ohjelmansa katsojalukuja. Aluksi hieman turhamaisena ääliönä nähtävä Percy on oudolla tavalla pidettävämpi hahmo kuin Migo ja on paljon kiinnostavampaa seurata, kuinka Percy alkaa oppia elämän oikeasti tärkeistä asioista.
     Migon lisäksi muita jetihahmoja ovat jetiyhteiskuntaa johtava Kivenhaltija (Common), tämän ihmisistä kiinnostunut tytär Meechee (Zendaya) ja hieman pöljä poika Thorp (Jimmy Tatro), sekä jokseenkin erikoinen kolmikko Gwangi (LeBron James), Kolka (Gina Rodriguez) ja Fleem (Ely Henry). Thorpin hauskoista jutuista huolimatta sivuhahmot ovat unohdettavia ja Fleemin tapauksessa jopa aika ärsyttäviä. Kivenhaltijasta arvaa heti, että hänellä on jotain hämärää meneillään. Migon ja Meecheen välille yritetään tietysti kehitellä jonkin sortin ihastusta, mutta tämä on kömpelösti toteutettu. Myös Percy-ihmiselle on yritetty luoda romanssintynkää hänen assistenttinsa Brendan (Yara Shahidi) kautta, mikä on vielä kömpelömpi yritys.

Kuten arvelinkin, Pikkujalka ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä kokemus, mutta oli se hieman parempi kuin odotin. Omalla tavallaan se on hyvin geneerinen lastenleffa, mutta siitä löytyy kuitenkin asioita, joista vanhemmatkin voivat nauttia, mitä arvostan aina perhe-elokuvissa. Lapsille on luvassa hassua koheltamista höpsön näköisten hahmojen kanssa ja vauhdikasta seikkailua, mutta aikuiset löytävät leffasta yhteiskunnallisiakin viestejä. Kuten jo nopeasti sanoin, jetiyhteiskunta uskoo sokeasti siihen, mitä heidän johtajansa sanoo, eikä kyseenalaista oudoimpiakaan lakeja, joita pyhiin kiviin on kirjoitettu. Kaikkea uutta pidetään vaarallisena ja Kivenhaltija haluaa pitäytyä siinä, minkä on todennut tutuksi ja turvalliseksi (puhumattakaan helposta). Elokuva viestii ennakkoluulojen ylittämisestä ja rajojen rikkomisesta. Maailma ei edisty junnaamalla paikoillaan, vaan kokeilemalla rohkeasti uusia asioita. Tämä syvällisempi puoli tuo leffaan paljon lisää ja sitä ilman kyseessä olisi aika keskinkertainen ja unohdettava tekele. Nyt elokuvan muistaa siis hieman kauemmin kuin yhden päivän ajan. Syvällisyys nostaa Pikkujalan hieman monia muita ei-Disneyn tai -Pixarin tekemiä animaatioita korkeammalle, vaikkakaan Warner Bros. -yhtiön Lego elokuvan (The LEGO Movie - 2014) tasolle ei ylletä millään. Onhan tämä paljon laadukkaampi kuin esimerkiksi kesällä ilmestynyt Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018), mutta mistään parhaan animaatioelokuvan Oscar-pystistä tekijöiden on turha haaveilla.

Sen lisäksi, että pidin filmin syvällisemmistä teemoista, on myös pakko sanoa, että elokuvan idea on erittäin mainio. On nokkela keksintö kääntää ihmisten ja lumimiesten asemat päälaelleen, vaikkakin tämän olisi voinut hoitaa paremmin ja selkeästi kiinnostavampien hahmojen kanssa. Pakkohan se on myöntää, että leffa saa hekottelemaan ja hymähtelemään useaan otteeseen, oli kyse sitten Migon kohelluksesta, hänen ensi kertaa päätyessään ihmiskylään tai hauskoista vitseistä, mitkä saattavat mennä lapsilta ohi. Rääkyvä vuohi oli jopa hulvaton lisäys. Sen sijaan asia, mistä en pitänyt lainkaan, on, että Pikkujalka on väkisin päätetty muuttaa musikaaliksi (mikä ei tosin tule yllätyksenä, kun katsoo laulajista koostuvaa näyttelijäkaartia). Syvällisemmät aiheet tekevät elokuvasta jo ajankohtaisen, sitä ei tarvitse painottaa tunkemalla mukaan modernia pop- tai rap-musiikkia, mikä ei vain istu leffaan. Ja mikä pahinta, nämä laulut ovat sieltä tylsemmästä ja unohdettavasta päästä, eikä todellakaan mitään radiohittejä. Aikuisille elokuva yrittää tarjota myös tällä osa-alueella jotain, mutta uudelleensanoitettu Queen-hitti "Under Pressure" saa välittömästi toivomaan, että se olisi jo ohi. Joitakin muita laulut eivät tietenkään tule häiritsemään. Näytöksessä, missä näin Pikkujalan, parin penkin päässä itsestäni vasemmalla istui kaksi nuorta naista, jotka alkoivat tanssimaan laulujen aikana, mikä oli tietty jokseenkin häiritsevää (ei tosin läheskään yhtä ärsyttävää kuin se, että toinen heistä otti kymmenen minuutin välein puhelimensa esiin tarkistaakseen Snapchatinsa). Samalla tosin ajattelin, että onhan se kiva, että tämä toimii heille.

Samalla tavoin kuin elokuva ei ole sisällöltään yhtä laadukas teos kuin Disneyn tai etenkään Pixarin animaatioleffat, se ei ole myöskään visuaalisesti samalla tasolla. Jeteihin on kyllä selvästi panostettu ja heidän turkkiensa yksittäiset karvat erottuvat hienosti, mutta jostain syystä filmi ei ole visuaalisesti kovin näyttävä. Tämä saattaa johtua siitä, että värimaailma luottaa paljon valkoiseen ja siniseen, mikä ei ole erityisen kiinnostavaa. Valkoinen lumimies valkoisessa lumessa on aika tylsä näky. Ihmisten kylä tuo onneksi hieman väriä mukaan, mutta eipä siellä paljoa vietetä aikaa. Pikkujalan ohjaaja Karey Kirkpatrick on aiemmin ohjannut animaation Yli aidan (Over the Hedge - 2006), mikä ei sekään ole kovin ihmeellinen teos. Kirkpatrick taitaa visuaalisen hauskuuttamisen, mutta hän ja käsikirjoittaja Clare Sera olisivat voineet miettiä uudestaan, kannattaako lähinnä kestoa pidentäviä lauluja tunkea mukaan. Äänimaailma on oivallisesti luotu ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit sopivat mukaan hyvin.

Yhteenveto: Pikkujalka on kelpo animaatiofilmi, mistä löytyy jotain sekä lapsille että aikuisille. Perheen pienemmille on tarjolla vauhdikasta seikkailua hassunnäköisten hahmojen kera ja aikuiset voivat huomata syvällisempää puolta, kun leffa viestii yhteiskunnallisista asioista. Vitsejä on luvassa kaikenikäisille ja elokuva onnistuu viihdyttämään lähes koko kestonsa ajan. Tunnelmaa lyttäävät lähinnä täysin tarpeettomat musikaaliosiot, joiden laulut eivät istu elokuvaan lainkaan ja jotka ovat totaalisen unohdettavia. Lähes yhtä unohdettavia ovat tarinan hahmot, joista vain Percy jää mieleen ylimielisen persoonansa takia. Jetit Migo ja Meechee ovat aika tylsiä tapauksia, eikä heidän juttunsa oikein kiinnosta. Tavallaan leffa on oivallisesti animoitu, sillä jeteihin on panostettu tuomalla esiin heidän turkkinsa jokainen karva, mutta värimaailmaltaan elokuva on hieman tylsää seurattavaa. Loppujen lopuksi Pikkujalka on siis helposti kerran katsottava ja ihan yhtä helposti unohdettava animaatio, minkä parissa koko perhe voi viihtyä puolentoista tunnin keston ajan. Ei tämän takia tarvitse kuitenkaan teattereihin asti raahautua, vaan filmin voi ihan hyvin katsoa omalta kotisohvalta, kun siihen tulee mahdollisuus. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smallfoot, 2018, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Zaftig Films

Arvostelu: Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018)

IHMEOTUKSET: GRINDELWALDIN RIKOKSET

FANTASTIC BEASTS: THE CRIMES OF GRINDELWALD

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler, Alison Sudol, Ezra Miller, Zoë Kravitz, Jude Law, Johnny Depp, Callum Turner, Claudia Kim, William Nadylam, Carmen Ejogo, Poppy Corby-Tuech ja Brontis Jodorowsky
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

J. K. Rowlingin fantasiakirjasarja "Harry Potter" (1997-2007) nousi käsittämättömään suureen suosioon, joten tietysti siitä tehtiin myös elokuvat. Harry Potter -leffat (2001-2011) olivat pitkään kaikkien aikojen menestynein elokuvasarja, kunnes Marvel Cinematic Universe (2008-) ja Star Wars (1977-) ohittivat sen pari vuotta sitten. Harry Potterin suosio ei näyttänyt minkäänlaista hiipumista, vaikka kaikki kirjat ja elokuvat olivat ilmestyneet, joten oli vain loogista, että sarjaa jatkettaisiin lisää. Rowling itse päätti kirjoittaa käsikirjoituksen uuteen leffaan, mikä pohjautui hänen kirjoittamaansa opukseen "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" ("Fantastic Beasts and Where to Find Them" - 2001). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva (Fantastic Beasts and Where to Find Them) ilmestyi marraskuussa 2016 ja se oli suuri menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Samalla tekijät ilmoittivat, että kyseessä olisi viisiosaisen leffasarjan avausosa ja jatkoa olisi tulossa. Jo elokuvan ilmestyessä Rowling oli kirjoittanut jatko-osan tarinan ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. Nyt Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset on vihdoin saanut ensi-iltansa ja Harry Potterin massiivisena fanina en voi sanoin kuvailla, kuinka innostunut olin leffan näkemisestä. Innostustani hieman laski se, että trailerit vaikuttivat paljastavan todella paljon ja mietin, jääkö leffasta enää mitään koettavaa? Innostukseni kuitenkin kohosi, kun pari päivää ennen Grindelwaldin rikoksia katsoin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat uudestaan ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan Finnkinon järjestämään faniennakkonäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!

Pimeyden velho Gellert Grindelwald pakenee ja alkaa keräämään joukkojaan. Samaan aikaan noitakoulu Tylypahkan professori Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin salaiselle tehtävälle.

Eddie Redmayne palaa rooliinsa Lisko Scamanderina ja osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä. Redmayne tekee paljon kasvoillaan ja eleillään, heittäytyen rooliinsa pienillä tavoilla. Paikoitellen hän pääsee heittäytymään isomminkin ja filmissä nähdään hänen kohdalla lähes samanlaista pöhköyttä kuin edellisessäkin osassa. Lisko on mitä pidettävin päähahmo ja hänen kanssaan on jälleen mahtavaa lähteä seikkailulle. Onkin vain suuri harmi, että Lisko on loppujen lopuksi lähes merkityksetön tarinan kannalta. Tarinan tärkeimmät tapahtumat kulkisivat samalla tavalla, vaikkei Liskoa nähtäisi ollenkaan.
     Liskon lisäksi muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Katherine Waterstonin näyttelemä Tina on saanut aurorin paikkansa takaisin ja pyrkii eroon tietystä herkkyydestään. Alison Sudol ei valitettavasti vakuuta samalla lailla Tinan siskona Queeniena kuin edellisessä osassa, minkä lisäksi hänen hahmonsa on aika kömpelösti kirjoitettu. Dan Fogler sen sijaan jatkaa hauskuuttamista jästi-Jacobina, jonka paluu selitetään tosin liian helposti. Ezra Millerin näyttelemää Valiota aletaan kiehtovasti syventämään, mutta hahmon traagisuus ei täysin luonnistu Milleriltä. Myös Yhdysvaltain taikakongressin presidentti Picquery (Carmen Ejogo) nähdään pikaisesti.

Ensimmäisessä Ihmeotukset-leffassa alle minuutin ruudulla näkynyt Johnny Depp palaa pääroisto Gellert Grindelwaldin rooliin ja on huojentavaa sanoa, että ennakkohuolet osoittautuivat turhiksi ja Depp suoriutuu pimeyden velhon roolista erittäin mainiosti. Ennakkoon monet pelkäsivät, että Depp tekisi Grindelwaldista liian karikatyyrimaisen hahmon, mitä hän on tehnyt muissa leffoissa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tämän lisäksi Deppin roolitus synnytti paheksuntaa fanien keskuudessa, sillä Deppin ex-vaimo Amber Heard syytti miestään väkivaltaisuudesta. Ulkopuolisena en ole mitään sanomaan, mitä parin välillä oikeasti tapahtui, mutta täytyy kyllä myöntää, että pelkäsin Deppin olevan väärä näyttelijä Grindelwaldiksi. Deppin alkoholismi ei ole mikään huhu, sillä näyttelijä on itse vahvistanut asian, joten huolestuin, että hän olisi humalassa Grindelwaldia esittäessään. Näin ei onneksi käynyt, vaan Depp tekee ensimmäisen maltillisen roolityön aikoihin ja luo hienolla tavalla uhkaavuutta. Kaikkein parasta on, että itse hahmo on kirjoitettu hyvin eri lailla kuin Harry Potter -leffojen päävihulainen lordi Voldemort. Grindelwald leikkii psykologisia temppuja ja on manipuloiva, eikä kylmäverinen massamurhaaja. Pelottavinta hahmossa on, että hänen sanomisissaan on tavallaan jopa järkeä, jolloin on ymmärrettävää, miksi monet velhot kääntyvät hänen puolelleen.
     Tällä kertaa vanhana viisaana professori Albus Dumbledorena nähdään Jude Law... paitsi että tämä Dumbledore ei ole vanha, vaan enemmänkin charmikas Oxford-tieteilijä. Ja täytyy kyllä sanoa, etten ole täysin varma, mitä ajatella tästä versiosta. Tavallaan tuttu salamyhkäinen Dumbledore on olemassa, mutta hänestä puuttuu se lämpö, mitä hän säteili Harry Pottereissa. Law on varmasti lopulta oikein passeli valinta nuoreksi Dumbledoreksi, mutta vielä tämän leffan kohdalla hän vaatii hieman totuttelua.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisessä leffassa vain nopeasti mainitut Leta Lestrange (Zoë Kravitz) ja Liskon veli Theseus Scamander (Callum Turner), Valion uusi kirottu ystävä (Claudia Kim), Valiota metsästävät Yusuf (William Nadylam) ja Grimmson (Ingvar Eggert Sigurðsson), sekä Grindelwaldin oikea käsi (Poppy Corby-Tuech). Uudet hahmot vaikuttavat aluksi mielenkiintoisilta ja katsojana haluaa nähdä, mikä heidän paikkansa on tässä tarinassa, mutta valitettavasti heidät on kirjoitettu yllättävänkin tylsiksi ja unohdettaviksi. Kravitz ja Kim tekevät parhaansa sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta heidän hahmonsa jättävät toivomisen varaan.

Olen aina ihaillut J. K. Rowlingia kirjoittajana. Hän on aivan mahtava tarinankertoja, minkä osoittaa esimerkiksi se, kuinka hienosti Potter-sarjan viimeinen kirja "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) sitoo koko sarjan kunnolla yhteen ja vie kaikki kirjojen aikana syntyneet kysymykset, hahmokaaret ja juonikuviot mestarillisesti päätökseen. Rowling taitaa useiden juonikuvioiden kertomisen päällekäin ja täyttää tarinansa mitä kiehtovimmilla hahmoilla, joista vähintäänkin sadalle hän on luonut historian ja monipuolisen sukupuun. Hän on myös erinomainen rakentamaan fantasiamaailmaa ja laajentamaan sitä maagisin eri tavoin. Rowling on selvästi täynnä upeita ideoita ja tarinoita, joita hän pääsee esittelemään tämän uuden leffasarjan kautta ... tai näin minä ajattelin, kunnes näin Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset. Tämä elokuva on iso pettymys, eikä lähellekään Rowlingin tasoinen kertomus.

Tuntuu siltä kuin Rowling olisi ollut malttamaton pääsemään esittelemään uusia hahmoja ja näyttämään, kuinka taitava hän on keksimään näille menneisyyksiä, mutta samalla hän on unohtanut, että leffan pitäisi myös kertoa oma tarinansa. Tästä viestii jo se, että elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan ihan vain selittääkseen mahdollisimman monimutkistettua mysteeriä joidenkin hahmojen sukuhistoriasta, vaikka leffan nimi viestii ihmeotuksista ja Grindelwaldin pahoista teoista. Toki niitä erilaisia olentoja löytyy, mutta välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat mukana vain, koska ensimmäinen osa kertoi niistä, eikä Rowling voi enää kirjoittaa niitä ulos tarinasta. Grindelwald viestii pahuuttaan, muttei oikeastaan tee kovin kummoisia rikoksia. Ja kuten jo sanoin, tarinan päähenkilö Lisko Scamander tuntuu lähestulkoon statistilta omassa elokuvassaan. Hän siirtyy paikasta toiseen, puhuu paljon ja näkyy tärkeissä kohtauksissa taustalla, mutta ei häntä tarvita tarinan etenemiseen ja tämä on elokuvan isoin virhe. Tällä kertaa Rowling ei onnistu yhdistelemään useita päällekäin kulkevia juonikuvioita, vaan ne sotkeentuvat ja tekevät filmistä tarpeettoman vaikeasti seurattavan. Mysteerisyys on ymmärrettää, mutta kun mysteerit eivät ole kovin kiinnostavia tai kummoisesti kirjoitettuja, kannattaako niitä edes tunkea mukaan?

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset tuntuu vielä vähemmän omalta seikkailultaan, kun Rowling on kokenut pakottavaa tarvetta lisäillä hurjan määrän viittauksia Harry Potter -sarjaan. Onhan se kiva nähdä tiettyjä hahmoja pitkästä aikaa (tai ensimmäistä kertaa) ja käydä tutuissa paikoissa (Tylypahkan näkeminen saa monet fanit pissaamaan housuun innostuksesta), mutta tämä tuntuu lopulta siltä, ettei Rowling luotakaan uuteen tarinaansa, vaan lisäilee viittauksia siinä toivossa, etteivät fanit huomaa, kuinka ohut tarina on. Kyseessä on täysin selvä väliosa, joka lähinnä pohjustaa tulevia tapahtumia. Nämä tulevat jutut kuulostavat kyllä kiehtovilta ja Grindelwaldin visio saa fanin innostumaan leffasarjan seuraavista osista, mutta elokuva ei herätä samanlaista kiinnostusta katsoa tätä kyseistä elokuvaa uudestaan. Tämän lisäksi filmistä löytyy myös keskusteluja tapahtumista, jotka kuulostavat huomattavasti kiinnostavammilta kuin tämän leffan "mysteeri". Tina mainitsee lukeneensa Liskon kirjoittaman ihmeotus-oppaan - miksei tämän julkaisua näytetty? Lisko olisi voinut kiertää ympäri Eurooppaa markkinoimassa kirjaansa ja siitä sitten päätyä uuteen seikkailuun. Tai entäpä ne kuoleman varjelukset, jotka ovat tärkeä osa Grindelwaldin tarinaa? Grindelwald heiluttelee seljasauvaa, mutta elokuva ei vaivaudu avaamaan, mistä hän sen sai.

Vaikka tämä arvostelu antaakin aika negatiivisen kuvan elokuvasta, en silti sanoisi, että Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset olisi huono leffa. Siitä löytyy kyllä selkeitä hyviä hetkiä. Elokuva alkaa todella vahvasti Grindelwaldin paetessa ja saa katsojan vanhoihin tuttuihin tunnelmiin esittelemällä Liskon uuden kodin ihmeotuksille. Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovatkin Liskon ja otusten yhteiset kohtaukset - oli kyseessä sitten vanha tuttu kulta-addikti haisku tai uudet olennot, kuten jättimäinen zouwu-hirviö. Seikkailuhenki on vahvasti mukana leffassa ja kömpelösti yhdistellyistä juonikuvioista huolimatta täytyy kehua Rowlingin tekstiä siitä, ettei tarina ole ennalta-arvattava, vaan onnistuu yllättämään käänteillään. Rowling myös osoittaa taitonsa laajentaa maailmaansa ja on äärimmäisen kiehtovaa nähdä ranskalaista taikakulttuuria. Huumoria on paljon mukana, vaikka tunnelma on muuten edellistä osaa synkempi. Filmi on myös kaikesta huolimatta todella viihdyttävä ja vähän yli kahden tunnin kesto hujahtaa hetkessä ohi.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tavoin elokuvan on ohjannut David Yates, joka vastasi myös neljästä viimeisestä Harry Potter -filmatisoinnista. Yates osoittaa taas kerran olevansa oikea mies hommaan ja saa luotua hyvää tunnelmaa Rowlingin epätasapainoisesta tekstistä huolimatta. Elokuva on myös todella taidokkaasti kuvattu, vaikka parissa kohtaa nähdään turhankin tiukkoja lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkaus on kohtausten sisällä sujuvaa, mutta kohtaukset on liitetty yhteen hieman liian äkkipikaisesti ja leffaan voisi pistää sinne sun tänne lyhyitä hetkiä lisää, jotta elokuva hengittäisi paremmin. Synkkyydestään huolimatta valaisu on hyvin hoidettu ja katsoja näkee kaiken tarpeellisen. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus- ja efektitiimit ovat jälleen kerran tehneet mielettömän huikeaa työtä tuodessaan velhomaailmaa valkokankaille. Lavasteet ovat näyttävät, puvut viestivät 1920-luvun ajankuvaa ja tehosteet sulautuvat hienosti oikeiden näyttelijöiden mukaan. Äänimaailma on efektiensä puolesta loistavasti rakennettu, mutta musiikit eivät tee suurta vaikutusta. Säveltäjä James Newton Howardin työstä jää lähinnä mieleen vain Ihmeotukset-sarjan tunnusmusiikki, sekä John Williamsilta kierrätetyt ikoniset Potter-sävelmät.

Yhteenveto: Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset ei valitettavasti ole kovin ihmeellinen elokuva. Leffan tarina on ohut, minkä peittämiseksi sen juonikuvioita monimutkistetaan ihan liikaa. Fanien hämäämiseksi elokuva on myös täynnä viittauksia Potter-leffoihin ja -kirjoihin, jottei heti huomaisi, että kyseessä on vain aika tarpeeton väliosa, jonka tapahtumat olisi voinut tiivistää sarjan seuraavaan osaan. Yllättävän tylsien sivuhahmojen juonikuviot nousevat oudon isoon rooliin, eikä päähenkilöille jää paljoa tehtävää. Itse asiassa Lisko Scamanderin voisi poistaa koko leffasta, eikä tarinan lopputulokseen tapahtuisi muutosta. Onneksi elokuvasta löytyy hyvin luotua tunnelmaa, viihdyttävää seikkailua ja lystikkäitä otuksia, jotka ovat ainoa ihmeellinen asia leffassa. Liskon ja otusten yhteiset hetket ovat elokuvan parasta antia ja niitä pitäisi olla huomattavasti enemmän. Ennakkopeloista huolimatta Johnny Depp osoittautuu loistovalinnaksi tarinan pahiksena, mutta Jude Law'n Dumbledore vaatii pientä totuttelua. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan huikea. Rowlingin kömpelöhkön käsikirjoituksen hyviä puolia ovat ennalta-arvattavuuden välttely ja tulevien osien kiehtovuus. Hieman kuitenkin jännittää, milloin sarja vihdoin pääsee niihin kiinnostaviin asioihin ja tulevatko pari seuraavaakin leffaa olemaan tällaisia väliosia? Aiemmin olin innoissani, että Ihmeotukset-leffoja ilmestyy yhteensä viisi kappaletta, mutta tämän jälkeen toivon, että Rowling olisi osannut tiivistää Liskon ja kumppaneiden seikkailut trilogiaksi. Harry Potter -fanithan menevät tietty katsomaan elokuvan kritiikistä huolimatta, mutta ne, jotka eivät ole velhomaailmasta aiemmin innostuneet, voivat turvallisin mielin pysyä erossa Grindelwaldin rikoksista, sillä en todellakaan usko tämän elokuvan muuttavan mieltänne sarjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald, 2018, Warner Bros. Pictures, Heyday Films

Arvostelu: Rocky Balboa (2006)

ROCKY BALBOA

Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Burt Young, Geraldine Hughes, Milo Ventimiglia, Antonio Tarver, James Francis Kelly III ja Tony Burton
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Sylvester Stallonen tähdittämä nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli kriitikoiden ylistämä suurmenestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) ja Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) olivat vielä pidettyjä niin kriitikoiden kuin katsojien keskuudessa, mutta Rocky IV (1985) oli korkeista lipputuloistaan huolimatta monien haukkuma raina. Rocky V (1990) oli kuitenkin sekä haukuttu että huonosti menestynyt leffa, jolloin sarja päätettiin jättää siihen. Kuitenkin vuosien varrella Stallonea itseään alkoi kaduttaa, millainen Rocky V:stä tuli ja hän halusi tehdä vielä yhden elokuvan hahmostaan, aivan kuin anteeksipyyntönä faneille sarjan edellisestä osasta. Niinpä hän alkoi työstämään sarjan kuudetta osaa. Lopulta Rocky Balboaksi nimetty filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2006 (Suomeen leffa saapui vasta tammikuussa 2007). Elokuva ei ollut toivottu hitti, mutta sai kuitenkin niin fanit kuin kriitikotkin tyytyväisiksi. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan aloitusosan, mutten erityisemmin innostunut sen nyrkkeilyteemasta. Olen kuitenkin vuosien aikana pohtinut, että antaisin sarjalle uuden mahdollisuuden. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Creed II (2018), päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa ja arvostella koko Rocky-sarjan. Rocky Balboaa katsoessani tajusin parissa kohtaa, että olen joskus tainnut jäädä seuraamaan sitä, kun se on näytetty televisiossa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV ja Rocky V!

Rocky Balboa on jäänyt eläkkeelle ja yrittää päivä päivältä selvitä vaimonsa Adrianin menehtymisestä. Synkältä vaikuttava tulevaisuus saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun Rocky haastetaan palaamaan takaisin kehään ja kohtaamaan nuori maailmanmestari Mason Dixon.

Sylvester Stallone palaa Rocky Balboan rooliin kuudentoista vuoden tauon jälkeen ja tekee huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin sarjan muutamassa edellisessä osassa. Jälleen käy selväksi, ettei Rocky ole mitä fiksuimmasta päästä, mutta Stallone ei tällä kertaa vedä tätä piirrettä millään lailla yli, vaan muistaa, että vaikkei Rockylla välttämättä ole suurimmat aivot, hänellä on mitä suurin sydän. Rocky on äärimmäisen pidettävä hahmo tässä elokuvassa, minkä lisäksi katsoja ei voi olla kokematta suurta empatiaa häntä kohtaan. Rocky on menettänyt vaimonsa, hänen poikansa ei halua olla tekemisissä hänen kanssaan, eikä hän voi enää edes nyrkkeillä. Rocky on murtunut mies ja hänen suruaan on kauhea seurata sivusta. Stallone tuo upeasti esille Rockyn kokemat tunteet ja pistää kaikkensa peliin läpi leffan niin näyttelijänä kuin käsikirjoittajana ja ohjaajanakin. On aivan mahtavaa nähdä, että hänellä on vihdoin kunnon tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huokuu, kuinka paljon hän välittää tästä sarjasta.
     Muutama muukin vanha tuttu hahmo tekee paluun. Valitettavasti Burt Young tekee erittäin kehnon roolityön Rockyn kaverina Pauliena. Young on todella rasittava osassaan, eikä tilannetta helpota yhtään, millainen Paulie on hahmona - itsekeskeinen, ailahtelevainen, kiittämätön, huonokäytöksinen mulkvisti, joka saa ihan liian paljon ruutuaikaa. Tiedän, että Rocky on liian hyväsydäminen hylätäkseen Paulien, mutta kun ottaa huomioon, kuinka kaltoin Paulie kohteli Adriania ja kuinka Paulie hävitti Balboan perheen kaikki rahat ja kuinka tympeä hän on kaverilleen, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi Rocky enää sietää häntä. On todella surullista, että Paulie on lähes kaikki, mitä Rockylla on enää jäljellä vanhasta elämästään.
     Rockyn poikana, Robertina nähdään tällä kertaa Milo Ventomiglia, eikä Stallonen oikea poika Sage Stallone, kuten Rocky V:ssä. Harmillisesti muutos ei ole kovin kummoinen askel parempaan suuntaan, sillä hahmo pysyy yhä aika samanlaisena valittajana, joka ei kestä isänsä mainetta. Ventomiglia ei myöskään ole kaksinen roolissaan. Apollo Creedin entinen valmentaja Dukekin (Tony Burton) nähdään lyhyesti, kun hän yrittää pistää Rockyn takaisin kuntoon viimeistä ottelua varten.
     Oikea nyrkkeilijä Antonio Tarver näyttelee Rockyn tämänkertaista vastusta, Mason Dixonia. Onneksi Tarver on huomattavasti parempi näyttelijä kuin sarjan edelliset nyrkkeilijänäyttelijät Mr. T ja Tommy Morrison, vaikkei hänellä ollut aiempaa elokuvakokemusta. Tarver sopii täydellisesti nuoren nyrkkeilijän osaan, joka haluaa todistaa kykynsä. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään liian itsevarma tapaus, jolloin hänestä voi jopa pitää katsojana. Harmillisesti Mason jää kuitenkin aika vaisuksi ja yksiulotteiseksi hahmoksi, eikä hänestä oteta kaikkea irti.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Geraldine Hughes baarimikko Mariena, johon Rocky tutustuu, sekä James Francis Kelly III Marien poikana, Stepsinä. Marien lisääminen on erittäin kekseliästä ja on hauska, kuinka hahmo yhdistetään sarjan alkuperäiseen osaan, mutta hänen poikansa tuo filmiin vain keskeneräiseksi jäävän sivujuonen.

Suoraan sanottuna Rocky Balboa ei todellakaan ole ongelmaton elokuva. Se sisältää selkeitä heikkouksia, mutta silti kyseessä on huomattavasti parempi filmi kuin sarjan kolme edellistä osaa ja ensimmäinen hyvä Rocky-leffa sitten vuoden 1979. Elokuvasta huomaa, että Stallonea on alkanut kaduttamaan edellisissä osissa tekemänsä asiat. Enkä tarkoita vain yleisesti inhottua Rocky V:ä, vaan Tiikerinsilmä - Rocky III:n ja Rocky IV:n aivotonta kasarihölmöilyä. Rocky V yritti viedä sarjan takaisin juurilleen ja olla jälleen puhdas draamafilmi, muttei oikein onnistunut yrityksessään ja jäi lopulta aika keskinkertaiseksi tekeleeksi. Rocky Balboassa Stallone on vihdoin löytänyt sen oikean tunteen sarjan kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja panostaa hyvin elokuvan draamapuoleen. Hän on halunnut tehdä mahdollisimman samanhenkisen teoksen, mikä on hienoa, mutta siitä löytyy varjopuolikin. Paikoitellen filmi tuntuu jopa liian nostalgian tunnetta kalastelevalta tekeleeltä kuin omalta tarinaltaan. Elokuva käyttää ensimmäiset parikymmentä minuuttia ihan vain siihen, että Rocky muistelee alkuperäisen leffan tapahtumia. Vaikka tämä auttaa katsojaa ymmärtämään Rockyn kokeman surun, menee muistelu jopa liian pitkälle. Ja vaikka lähes inhosinkin Paulieta tässä elokuvassa, puhuu hän yhdessä kohtaa viisaasti, kun hän toteaa, että Rocky elää elämäänsä taaksepäin, kun hänen pitäisi suunnata eteenpäin.

Turhan melodramaattiseksi paisuvan muistelun lisäksi elokuvassa on ongelmana myös sen tarinankerronnallinen rakenne. Leffa käyttää niin paljon aikaa nostalgiaan, ettei sillä jää tarpeeksi aikaa uusiin juttuihin. Kuten jo sanoin, Stepsin juonikuvio tuntuu todella keskeneräiseltä, aivan kuin Stallone olisi unohtanut käsikirjoitusvaiheessa viedä homman loppuun saakka. Tämän lisäksi Rockyn ja hänen poikansa rikkinäinen suhde vaatisi lisää aikaa, jotta se voitaisiin käsitellä kunnolla. Onneksi Rocky pääsee yhdessä kohtaa pitämään Robertille vaikuttavan puheen, minkä aikana Stallone oikein loistaa. Elokuva kestää alle tunnin ja kolme varttia, ja mielestäni se voisi ihan hyvin kestää noin kaksikin tuntia, jolloin siinä olisi riittävästi aikaa käydä läpi hahmojen välisiä suhteita.

Ja tietenkin, kun mukana on alkuperäisen Rocky-elokuvan muistelemista, sekä joitain samanlaisia kohtauksia, täytyy ennen loppuottelua olla treenimontaasi ja minkäs muunkaan kuin Bill Contin "Gonna Fly Now" -kappaleen säestämänä. Tässä kappaleen kierrättäminen ei todellakaan haittaa, sillä montaasi on erittäin mainiosti tehty ja saa katsojan oikeaan tunnelmaan. Itse ottelu Rockyn ja Mason Dixonin välillä on jännittävää katseltavaa. Stallone halusi otteluun mukaan arvaamattomuutta ja realistisempaa otetta, minkä vuoksi tarkan koreografian sijaan Stallone ja Tarver improvisoivat ja mätkivät toisiaan oikeasti päin lättyä, mikä johti jopa aitoon nenäverenvuotoon! Harmillisesti jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin lähes pilanneet koko ottelun jälkituotannossa. Miksi ihmeessä leikkaajat päättivät pilkkoa osan tappelusta ihan silpuksi ja miksi helvetissä värimäärittelijät päättivät pistää osan kuvista mustavalkoisiksi, osan sinisiksi ja osan punaisiksi?! Turha ja ennen kaikkea typerä kikkailu saa ottelun menettämään ison osan hohdostaan, mikä on todella suuri sääli. Ongelmistaan huolimatta Rocky Balboa on kuitenkin kokonaisuutena parempi teos kuin muutama edeltäjänsä ja ehdottomasti selkeä askel parempaan suuntaan. Alkuperäisen Rockyn ja Rockyn uusintaottelun tasoa ei vieläkään saavuteta, mutta innolla jään odottamaan, mitä ensimmäisellä Creed-leffalla (2015) on tarjottavanaan...

Näyttelemisen lisäksi myös Stallonen ohjaus ja käsikirjoitus ovat vahvempaa kuin viime osissa. Silti hän olisi voinut karsia alusta joitain nostalgiahetkiä pois ja keskittyä aloittamaan uutta tarinaa. Tämän lisäksi jotkut draamakohdat menevät jopa hieman yliampuvan nyyhkyilyn puolelle, joten Stallone olisi voinut vain kirjoittaa idean ja näytellä, ja antaa jonkun muun hoitaa ohjaamisen ja käsikirjoittamisen. Rocky Balboa on kuitenkin taitavasti kuvattu elokuva. Nyrkkeilymatsin aikana on luvassa muutamia erittäin tyylikkäitä kamera-ajoja ja laajaa, areenaa kiertävää kuvaa olisi voinut näyttää enemmänkin. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit ovat hoitaneet hommansa ansiokkaasti, vaikkakin jälkimmäisen ei tarvinnut tuhlata tekoverta, kun näyttelijät tarjosivat aitoa tavaraa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, eivätkä nyrkiniskut ole yhtä yliampuvia kuin muutamassa edellisessä osassa. Musiikit on tottakai säveltänyt Bill Conti, joka kierrättää paljon vanhaa, mutta saa tuttuihin melodioihin myös jotain uutta.

Yhteenveto: Rocky Balboa palauttaa sarjan vihdoin takaisin plussan puolelle, mutta jää silti kauas kahden ensimmäisen Rocky-leffan tasosta. Elokuva käyttää alkupäässään ihan liikaa aikaa vanhan muistelemiseen, jolloin filmillä kestää harmillisen kauan lähteä käyntiin. Melodramaattinen muistelu vie myös tarpeellista aikaa tämän tarinan kertomiselta, jolloin jotkut juonikuviot tuntuvat turhan kiirehtiviltä. Tämän lisäksi Burt Young tekee armottoman kehnon roolityön ärsyttävänä Pauliena, mutta muuten kyseessä on mainio elokuva. Sylvester Stallone loistaa Rockyn roolissa ja pistää useassa kohtaa parastaan. Antonio Tarver sopii erittäin hyvin haastajanyrkkeilijän osaan ja Masonista on jopa saatu jollain tapaa pidettävä hahmo. Loppupäässä vanhan muistelu ei enää haittaa samalla tavalla ja treenimontaasi "Gonna Fly Now'n" tahtiin herättää juurikin toivotun tunteen katsojassa. Loppuottelusta löytyy jännitystä ja hetkiä, joissa näkee, että näyttelijöitä sattuu aidosti, jolloin onkin suuri sääli, että ottelun hienoutta yritetään pilata tökeröllä leikkauksella ja typerällä värikikkailulla. Filmi kuitenkin päättyy hyvin ja Rocky Balboa toimisi kelpo päätöksenä Rockyn saagalle. Creed kuitenkin tehtiin, enkä malta odottaa näkeväni sen! Kahden ensimmäisen Rocky-elokuvan fanille Rocky Balboa on varmasti ilahduttavaa katseltavaa, etenkin jos välissä ilmestyneet kolme leffaa eivät iskeneet. Jos taas pidät enemmän Rockyn kasariseikkailuista, elokuva voi helposti jättää kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky Balboa, 2006, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Revolution Studios, United Artists, Chartoff-Winkler Productions