Arvostelu: Halloween Kills (2021)

HALLOWEEN KILLS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Will Patton, Anthony Michael Hall, Kyle Richards, Nancy Stephens, Dylan Arnold, Robert Longstreet, Charles Cyphers, Omar Dorsey, Scott MacArthur, Michael McDonald, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka inspiroi valtavan määrän muita kauhuelokuvia, sekä rakensi pohjan omalle elokuvasarjalleen. Vuonna 2015 alkoi uuden elokuvan teko, joka pyyhki aiemmat jatko-osat aikajanalta. Lopputuloksena oli vuoden 2018 Halloween, joka oli pidetty hitti, joten sille ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä kaksi jatko-osaa, nimeltään Halloween Kills ja Halloween Ends (2022). Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella eteenpäin. Nyt Halloween Kills ilmestyy vihdoin teattereihin ja itse odotin sitä hieman varautunein mielin. Mielestäni vuoden 2018 Halloween oli kelvollinen jatkumo yhdelle kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, mutta aloin pelätä, että tekijät lipsuisivat vanhojen jatko-osien tielle, ilmoittaessaan tekevänsä kaksi leffaa lisää peräkkäin. Olin silti toiveikas, mennessäni katsomaan Halloween Killsiä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Samaan aikaan, kun Laurie Strode on perheineen matkalla sairaalaan, Michael Myers pääsee vapaaksi palavasta talosta ja Haddonfieldin verilöyly jatkuu.

Jamie Lee Curtis palaa ikoniseen rooliinsa Laurie Strodena, jo pariin otteeseen Michael Myersin (maskin takana hönkimässä James Jude Courtney ja Nick Castle) kynsistä karanneena selviytyjänä. Vaikka Curtisiä on jälleen ilo nähdä roolissa, ei hän saa melkein mitään tekemistä tällä kertaa. Laurie lähinnä yrittää toipua saamistaan vammoista, samalla kun hänen tyttärensä Karen (Judy Greer) ja tämän tytär Allyson (Andi Matichak) nostetaan elokuvan keskiöön. Greer ja Matichak jatkavat hyvää työtään edellisestä osasta äitinä ja lapsena, jotka vihdoin uskovat Laurien tarinoihin möröstä.

     Lisäksi filmissä nostetaan esille Laurien lisäksi muita alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä selvinneitä hahmoja. Kyle Richards, Charles Cypher ja Nancy Stephens palaavat rooleihinsa Lindseynä, seriffi Brackettina ja hoitaja Marionina. Anthony Michael Hall näyttelee Tommy Doylea, jonka lapsenvahtina Laurie toimi alkuperäisessä elokuvassa ja joka nousee nyt vimmaisesti johtamaan kaupunkilaisia, jotka päättävät tappaa Michaelin itse. Lisäksi elokuvassa nähdään monia muita, lähinnä potentiaalisina uhreina Michaelille. Näyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta paikoitellen käsikirjoituksen tarjoama kehno dialogi muodostaa vaikeuksia uskottaviin vuoropuheluihin.

Harmillisesti minun täytyy todeta, että etukäteen kokemani pelot Halloween Killsistä osoittautuivat aiheellisiksi. Vuoden 2018 filmin jälkeen tekijät päättivät haukata liian ison palan ja ryhtyessään työstämään samanaikaisesti kahta jatko-osaa, he eivät jääneet miettimään yhtään, toimiiko uuden trilogian keskimmäinen palanen omana teoksenaan. Ei toimi. Kyseessä on aika tarpeeton väliosa, jonka pettymystä lisää se, että sitä piti koronan takia odottaa vuosi lisää. Tarinaa elokuvassa on hädin tuskin lainkaan ja filmi on lähinnä pelkkä sarja kohtauksia, joissa Michael Myers tappaa ihmisiä. Tappokohtaukset ovat sentään luovia ja tekijät ovat päästäneet mielikuvituksensa laukata siinä, millaisin eri tavoin ihmisiä voi pistää hengiltä. Gore-slashereiden ystäville on luvassa herkkua ja tekoverellä mässäillään kieron tyydyttävästi. Brutaalit tapot eivät kuitenkaan johda hyvään elokuvaan, jos sillä ei ole muuta tarjottavana.

Ei Halloween Kills kuitenkaan erityisen huono ole. Se on lähinnä todella laiska ja liiankin vauhdilla kasaan kyhätty jatko-osa. Siinä, missä viime elokuvassa käsikirjoittajaduo David Gordon Green ja Danny McBride keskittyivät rakentamaan jännitettä Michaelin paluusta ja saivat luotua hyvän perhekonfliktin Laurien, Karenin ja Allysonin välille, tästä uupuu se kaikki. Filmi on lähinnä pelkkää tappamista alkuteksteistä lopputeksteihin ilman hahmojen kehittymistä, tarinan rakentelua tai edes minkäänlaisia juonenkäänteitä. Ainoa mielenkiintoinen puoli, jonka Green, McBride ja mukaan liittyvä Scott Teems ovat tekstiinsä keksineet, on se, kuinka paniikin leviäminen vaikuttaa Haddonfieldin kaupunkilaisiin. Väkijoukko marssii lähestulkoon soihtujen ja talikoiden kanssa pitkin katuja ja elokuvasta saakin hyvän juomapelin siitä, kuinka montaa kertaa joku sanoo "pahuus kuolee tänä yönä".

Käsikirjoittamisen lisäksi David Gordon Green jatkaa myös ohjaajana, muttei tee läheskään yhtä hyvää työtä kuin viimeksi. Hän luottaa liikaa kovien äänien saattelemiin äkkisäikäytyksiin todellisen kauhun tunnelman luomisen sijaan. Elokuva saa säpsäytettyä muutaman kerran, mutta erityistä pelkoa ei enää muodostu - mikä johtuu myös siitä, että katsoja tietää, että tällekin on vielä tulossa jatkoa. Tekniseltä puoleltaan Halloween Kills on sujuvasti tehty, vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä varttia vaille kahden tunnin kesto on näin sisällöttömälle leffalle liikaa. Kuvaus on mainiota ja varsinkin otos palavasta talosta esille astuvasta Michaelista on upea. Lavasteet, valaisu ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja John Carpenterin, Cody Carpenterin ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Carpenterin luoma ikoninen Halloweenin tunnusmusiikki saa innostumaan kerta toisensa perään, vaikkei elokuva muutoin kummoinen ole.

Yhteenveto: Halloween Kills on valitettavan heikko ja laiskasti kyhätty jatko-osa menevälle vuoden 2018 elokuvalle. Edellisen osan jännityksen pohjustus ja kiinnostavasti rakennettu perhekonflikti saavat kyytiä ja käsikirjoitus sisältää lähinnä vuoronperään Michaelia tappamassa ihmisiä ja ihmisiä huutamassa, että pahuus kuolee tänä yönä. Vaikka mukana onkin kekseliäitä ja verisiä tappoja, jotka saavat kauhufanit myhäilemään, elokuva tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä rahastusrainalta, joka alkaa tylsistyttää yksitoikkoisuudellaan loppupäässä. Elokuva kaipaisi reipasta tiivistämistä, sillä varttia vaille kahden tunnin kestossa on niin vähän sisältöä. Hyvänä ideana se sentään sisältää tekijöiden pohdiskelua siitä, kuinka pelko ja pakokauhu ryhtyvät kärjistymään äkkipikaisiksi teoiksi ja sokeaksi väkivaltaisuudeksi, joka vain johtaa Michaelin uusiin voittoihin. Tekniseltä puolelta löytyy omat ansionsa ja ikoninen tunnusmusiikki saa innostumaan laimeankin rainan aikana, mutta siihen se jää. Nyt odotan ristiriitaisin tuntein vuoden päästä ilmestyvää Halloween Endsiä (aivan kuin tämä elokuvasarja muka joskus päättyisi) ja että onnistuvatko tekijät viemään trilogiansa edes jotenkin kunnialla päätökseen köykäisen väliosan jälkeen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Kills, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Home Again Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Candyman (2021)

CANDYMAN

Ohjaus: Nia DaCosta
Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Teyonah Parris, Nathan Stewart-Jarrett, Kyle Kaminsky, Colman Domingo, Brian King, Miriam Moss, Rebecca Spence, Vanessa Williams, Michael Hargrove ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Clive Barkerin novelliin The Forbidden (1984) perustuva kauhuelokuva Candyman (1992) oli kehuttu hitti, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osat Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999) olivat kuitenkin lytättyjä ja joksikin aikaa elokuvasarjan teko lopetettiin, vaikka 2000-luvun alussa puhuttiinkin sarjan yhdistämisestä kauhuelokuva Leprechauniin (1993). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Jordan Peele oli työstämässä uutta Candyman-elokuvaa ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Candyman ilmestyi Yhdysvalloissa jo tämän vuoden elokuussa, mutta vasta nyt se saapuu myös Suomeen. Itse katsoin alkuperäisen Candymanin viime vuonna ja pidin siitä paljon. Aloinkin positiivisin mielin odottamaan uuden filmin näkemistä ja harmittelin, kun se julkaistiin maailmalla, mutta Suomen ensi-illasta ei ollut tietoakaan. Iloitsin, kun pääsin vihdoin katsomaan Candymanin muutamaa päivää ennen sen ilmestymistä.

Taiteilija Anthony McCoy muuttaa tyttöystävänsä kanssa Cabrini Greeniin ja kuulee myytin Candymanista, koukkua käyttävästä murhaajasta, joka kutsutaan esiin sanomalla hänen nimensä viidesti peilin edessä. 

Aquaman-elokuvasta (2018) parhaiten tunnettu Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Anthony McCoyta, taidemaalaria, joka muuttaa galleristityttöystävänsä Briannan (Teyonah Parris) kanssa Chicagossa sijaitsevaan Cabrini Greeniin, tietämättä paikan pahaenteisestä menneisyydestä ja urbaanilegendasta. Anthony tietty kiinnostuu heti kuullessaan Candymanin tarinasta ja ryhtyy tutkimaan myyttiä sillä toiveella, että se voisi inspiroida uuteen teokseen. Eipä Anthony tiedä, ettei kyse olekaan vain legendasta... Abdul-Mateen II tulkitsee hyvin hahmonsa tunnetiloja kiehtomuksesta kauhistuneisuuteen ja oivaa työtä tekee myös Briannaa esittävä Parris. Brianna jää hahmona hieman tylsemmäksi, tavanomaiseksi kumppaniksi, joka ei usko, kun rakas kertoo alkaneensa nähdä painajaismaisia asioita.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Nathan Stewart-Jarrett Briannan veljenä Troyna, Kyle Kaminsky Troyn poikaystävänä Gradyna, Colman Domingo pesulaa pyörittävänä Burkena, Brian King taidekauppias Clivena, Rebecca Spence taidekriitikko Finleynä, sekä Vanessa Williams Anthonyn äitinä. Vaikka Candymania esittääkin tällä kertaa pääasiassa Michael Hargrove, fanit voivat iloita, sillä myös Tony Todd nähdään ikonisessa roolissaan.

Toisin kuin ennakkoon moni varmaan luuli ja uskoi, uusi Candyman ei ole uudelleenfilmatisointi vuoden 1992 elokuvasta, vaan se on jatko-osa sille. Vuoden 2018 Halloween-elokuvan tavoin kyseessä on jatko-osa, joka pyyhkii aiemmat jatko-osat pois aikajanalta. Halloweenin tavoin nimi on pidetty tismalleen samana kuin alkuperäisessä, jolloin tästä lähtien täytyy aina täsmentää keskusteluissa, kummasta Candymanista puhuu. Vaikka tämä uusi kauhuelokuvien trendi onkin hömelö, voin ilokseni todeta, että uusi Candyman on varsin pätevä jatko-osa ja ennen kaikkea onnistuneen karmiva kauhuelokuva. Vaikka mukana onkin muutamat koviin ääniin perustuvat äkkisäikäytykset, pääasiassa ohjaaja Nia DaCosta luottaa jännittävän tunnelman luomiseen, joka hiipii hiljalleen katsojan ympärille ja nappaa koukkuunsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähnyt tietää heti, mitä on luvassa, mysteeriä jää silti lumoutuneena tutkimaan ja leffan puolentoista tunnin kesto kuluukin vauhdilla.

Kuten varmasti monet tietävät, Candymanin legendaan kuuluu murhaajan nimen lausuminen viisi kertaa peilin edessä, jonka jälkeen Candyman ilmestyy peilissä kutsujan taakse ja murhaa hänet. Peilejä hyödynnetäänkin todella vaikuttavasti ja luovasti pitkin elokuvaa. Katsoja huomaa pian tarkkailevansa taustojen kaikenlaisia heijastavia pintoja, sillä Candyman on vähän väliä vaanimassa uhrejaan. Monet vaanimiset jäävät varmasti huomaamatta ensimmäisellä katselulla, mutta onneksi elokuva on niinkin mainio, että sen katsoo oikein mielellään uudestaankin. Sen lisäksi, että hitaasti rakentuvan kauhun ystävät saavat haluamansa, myös goreilun ystäville on tiedossa hieman nannaa, eikä tekoverta säästellä.

Ohjauksen lisäksi DaCosta vastaa myös käsikirjoituksesta, yhdessä Jordan Peelen ja Win Rosenfeldin kanssa ja kolmikon työ on mainiota. He pitävät tutut jutut alkuperäisestä elokuvasta ilman, että ryhtyvät suoraan kertomaan sen tarinaa uudelleen. Lisäksi he saavat tuotua tarinaan paljon painavaa asiaa. Jo alkuperäisessä Candymanissa tarina toimi allegoriana rotusorrolle ja slummialueille, mutta tässä uudessa filmissä homma viedään vielä pidemmälle. Jotkut katsojat tämä voi vieraannuttaa elokuvasta ja he voivat kokea lopputuloksen saarnaavaksi, mutta toisaalta jonkinlaista saarnaa tarvitaan, kun elokuvakin osoittaa, että vaikka alkuperäisen ja uuden Candymanin välissä on kulunut noin 30 vuotta, ei suuria muutoksia ole tietyissä asioissa vieläkään tapahtunut. Myös tekniseltä puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja sitä tukee oiva leikkaus. Lavasteet, asut, valaisu ja maskeeraukset ovat kaikki hyvin tehty, mutta kenties parasta visuaalisessa annissa ovat elokuvan varjoteatterina toteutetut kohtaukset. Säveltäjä Robert A. A. Lowe tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi rohkeammin hyödyntänyt alkuperäisen filmin kaunista, joskin hyytävää tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Vuoden 2021 Candyman on varsin mainio kauhuelokuva ja pätevä jatko-osa alkuperäiselle klassikolle. Ohjaaja Nia DaCostan rakentama tunnelma on aidosti jännittävä, eikä aikaakaan, kun katsoja pälyilee hermostuneena kaikkia taustalla näkyviä peilejä ja muita heijastavia pintoja, sillä Candyman tuntuu piileskelevän ja vaanivan kaikkialla. Uhka on jatkuvasti läsnä ja filmi pitääkin otteessaan läpi puolentoista tunnin kestonsa. Vaikka alkuperäisen elokuvan nähneelle murhaajan myytti on tuttu, uusi leffa saa silti katsojan koukkuun mysteerin tutkimiseen. Yahya Abdul-Mateen II on nappivalinta päärooliin taidemaalariksi, joka ryhtyy selvittämään Candymanin saloja ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttava hienoa kuvausta ja näyttävää varjoteatteria myöten. Käsikirjoituksesta löytyy painavaa, rasismiin liittyvää asiaa. Osalle katsojista tämä voi tuntua luotaantyöntävältä saarnalta ja vaikkei asiaa tuodakaan erityisen hienovaraisesti esille, pidin tekijöiden ratkaisuista paljon. Uusi Candyman toimii erittäin hyvin sekä alkuperäisen elokuvan faneille, että myös niille, joille murhaajan legenda on vielä entuudestaan tuntematon. Lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan kokonaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Monkeypaw Productions, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance

Arvostelu: Cape Fear (1991)

CAPE FEAR

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange, Juliette Lewis, Joe Don Baker, Robert Mitchum ja Gregory Peck
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Cape Fear on Martin Scorsesen ohjaama uudelleenfilmatisointi vuoden 1962 elokuvasta Tuomitun kosto (Cape Fear), mikä taas pohjautuu John D. MacDonaldin kirjaan The Executioners vuodelta 1957. Alunperin Steven Spielberg suunnitteli tekevänsä uuden elokuvan kirjan pohjalta, mutta tultuaan siihen tulokseen, että tarina oli liian väkivaltainen ja raju hänen makuunsa, hän teki Martin Scorsesen kanssa vaihtokaupat, jolloin Scorsese ohjasi Cape Fearin ja Spielberg ohjasi Schindlerin listan (Schindler's List - 1993). Kuvaukset alkoivat ja lopulta Cape Fear sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat filmiä ja siitä muodostui siihen aikaan Scorsesen suurin menestys lippuluukuilla ja ilmestymisvuotensa kahdeksanneksi menestynein elokuva. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), sekä kaksi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus ja leikkaus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Cape Fearia tai Gregory Peckin ja Robert Mitchumin tähdittämää alkuperäistä versiota, mutta olen tiennyt molemmista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Cape Fearin sen juhlan kunniaksi.

Max Cady vapautuu vankilasta 14 vuoden vankeuden jälkeen ja päättää kostaa asianajajalleen Sam Bowdenille, joka pimitti oikeudessa tietoja, joiden avulla Max olisi voinut saada huomattavasti lievemmän tuomion.

Vankilasta vapautuvana pahoinpitelijä-raiskaaja Max Cadyna nähdään Martin Scorsesen luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro ei kuitenkaan ole mukana vain, koska hän esiintyy lähes kaikissa muissakin Scorsesen filmeissä, vaan koska hän on selvästi paras mies hommaan. De Niron tulkinta Maxista on aidosti hyytävän uhkaava ja selkäpiitä karmiva. Arvaamattomuus ja älykkyys tekevät Maxista pelottavan, eikä koskaan voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee. Hahmosta löytyy monenlaisia puolia, joilla tämä puskee tahtoaan läpi ja De Niro tarjoaa kaikki nämä puolet fantastisesti. Suorastaan ilmiömäinen roolisuoritus, eikä ihme, että hän oli ehdolla niin Oscarista kuin Golden Globesta.
     Maxin kohteena, asianajaja Sam Bowdenina taas nähdään Nick Nolte. Scorsese olisi alun perin halunnut rooliin Harrison Fordiin, mutta tämä olisi suostunut elokuvaan vain, jos olisi saanut näytellä Maxia, jolloin Scorsese päätyi lopulta Nolteen, joka oli innokas tarttumaan tähän rooliin. Vaikkei Sam ole yhtä kiehtova hahmo kuin Max, on hänkin kiinnostava. Tavallaan Sam on hyvien puolella ja hänen puolestaan pitäisi jännittää, mutta eipä hänkään puhdas pulmunen ole. Nolte sopii osaansa erinomaisesti ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän yrittää keksiä tapaa hankkiutua Maxista eroon... ja kun nämä keksityt tavat alkavat vähitellen olla lakeja vastaan, vaikka hahmo asianajaja onkin. Hyvää työtä tekevät myös Jessica Lange Samin vaimona Leighnä, sekä etenkin Juliette Lewis pariskunnan teinityttärenä Daniellena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mainio Joe Don Baker yksityisetsivä Kersekinä, sekä alkuperäisen Tuomitun kosto -leffan päätähdet Robert Mitchum ja Gregory Peck pienissä rooleissa poliisina ja lakimiehenä. Peck tekee tässä viimeisen elokuvaroolinsa.

Lukuun ottamatta muutamia vikoja ja korneja yksityiskohtia, kuten paria pöhkösti käytettyä negatiivikuvaa ja suorastaan hulvatonta hetkeä, missä Leigh näkee Maxin ikkunasta pihaportin päällä ja ylidramaattisesti katsoo jokaisesta viereisestä ikkunasta, että tämä oikeasti on siellä, Cape Fear osoittautui aivan mahtavaksi jännäriksi. Tai itse asiassa jopa kauhuelokuvaksi, sillä meno äityy usein todella karmivaksi. Ahdistava tunnelma täyttää huoneen jo alkutekstien aikana ja kietoutuu yhä tiukemmin katsojan ympärille, mitä pidemmälle elokuva etenee. Jo ensimmäisten kohtausten aikana Scorsese näyttää lahjakkuutensa ja luo samanaikaisesti tunnelmaa, mikä aiheuttaa niin epämiellyttävyyttä kuin vahvaa lumoavuutta. Katsojan on aivan pakko saada tietää, miten tarina päättyy.

Vaikka muutama hetki onkin tahattoman koominen, ei Scorsese muuten suostu hellittämään ahdistavuuden kanssa. Sen kummempia hengähdystaukoja ei ole, vaan vaara ja uhka ovat koko ajan olemassa. Max voi piileskellä missä vain. Hahmoa kuvataan leffassa petoeläimeksi, joka vaanii uhriaan oikeaan hetkeen asti ja juuri tämän saalistajan kokeman oikean hetken odottelu tekee leffasta niin painostavan. Erityisen tiivistunnelmaisia ovat hetket, joissa joku päätyy kahden kesken Maxin kanssa, tietämättä kenen kanssa ovat nyt tekemisissä. Kohtaukset on venytetty pitkiksi ja katsoja tuijottaa hievahtamatta ja hikipisarat ohimolla valuen, mihin tilanne eskaloituu. Nämä kohtaukset vain täydellistää De Niron huikea roolityö. Hän on samanaikaisesti vangitseva, että pelottava. Katsoja ymmärtää, miksi Maxin kanssa jää juttelemaan, vaikka tietäisi, että tästä on parempi pysyä kaukana. Intensiivisyyttä vain kasvatellaan kaiken aikaa, mikä johtaa erittäin tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen.

Scorsesen vakuuttavaan ohjaukseen oman lisänsä tuo tietty hitchcockmaisuus. Hän on selvästi katsonut ohjaajalegenda Alfred Hitchcockin jännäreitä ja kanavoi niitä tyylikkäästi omassa työssään. Wesley Strickin käsikirjoitus on oivallinen ja erittäin mukaansatempaava. Kuvaus on todella taidokkaasti toteutettu ja mukana on paljon kohtauksiin sopivia vinksahtaneita otoksia. Valaisu on myös erinomaista, etenkin yökohtauksissa, joissa leikitellään sillä, kuinka paljon katsoja näkee tapahtumista. Taidokasta kuvausta tukee tietty lahjakas leikkaus. Jälkitöissä olisi kuitenkin voinut pohtia kiusallisen nolojen negatiivikuvien käyttöä uudestaan. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja lisää vain jännitystä. Musiikit on pitkälti kierrätetty alkuperäisestä filmistä, mutta Elmer Bernstein on työstänyt Bernard Hermannin säveltämiä melodioita hieman uudestaan.

Yhteenveto: Cape Fear on loistava ja jopa piinaava jännityselokuva, jossa Robert De Niro tekee suorastaan hyytävän karmivan roolisuorituksen. Ohjaaja Martin Scorsese rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta ja monet kohtaukset on venytetty tarkoituksella pitkiksi lisäämään epämiellyttävyyden tunnetta. Vaara on kaiken aikaa läsnä, eikä hengähdystaukoja oikeastaan löydy. Vain parissa kohtaa tunnelma katkeaa hieman hölmöjen ratkaisujen takia, mutta muuten elokuva ei hellitä. De Niron lisäksi hyvää työtä tekevät myös Nick Nolte ja hänen hahmonsa perhettä esittävät Jessica Lange ja Juliette Lewis. Tekninen toteutus on muuten vakuuttava, jos huvittavia negatiivikuvia ei lasketa mukaan. Kaiken kaikkiaan Cape Fear on hieno trilleri, jota voi suositella kaikille painostavien jännäreiden ystäville. Vaikka elokuvan olisi nähnyt useastikin, on 30-vuotisjuhla hyvä syy katsoa leffa uudestaan. Nyt pitää etsiä alkuperäisteos jostain käsiin ja verrata, onko se parempi, vai kuuluuko Scorsesen Cape Fear niiden uudelleenfilmatisointien harvaan joukkoon, jotka päihittävät alkuperäisen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cape Fear, 1991, Amblin Entertainment, Cappa Films, Tribeca Productions

Arvostelu: Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany's - 1961)

AAMIAINEN TIFFANYLLA

BREAKFAST AT TIFFANY'S

Ohjaus: Blake Edwards
Pääosissa: Audrey Hepburn, George Peppard, Patricia Neal, Mickey Rooney, Buddy Ebsen, Martin Balsam, Alan Reed, John McGiver, José Luis de Vilallonga, Dorothy Whitney ja Stanley Adams
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Breakfast at Tiffany's, eli suomalaisittain Aamiainen Tiffanylla perustuu Truman Capoten samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Paramount Pictures osti oikeudet elokuvaan Capotelta, joka halusi päärooliin Marilyn Monroen. Monroe ei kuitenkaan halunnut näytellä hahmoa, joten rooliin valittiin Audrey Hepburn, josta taas Capote ei pitänyt. Elokuvan ohjaajaksi kaavailtiin John Frankenheimeriä, mutta koska hän ei miellyttänyt Hepburnia, ohjaajaksi valittiin Blake Edwards. Kun tarpeeksi tyydyttävät valinnat oli saatu tehtyä, kuvaukset alkoivat ja lopulta Aamiainen Tiffanylla sai maailmanensi-iltansa 5. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja. Se oli ehdolla viidestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naispääosa, käsikirjoitus ja lavastus), joista se voitti parhaan musiikin ja parhaan alkuperäiskappaleen palkinnot. Leffa oli myös ehdolla kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras komediaelokuva ja naispääosa), voittamatta kumpaakaan, sekä kuudesta Grammysta (mm. vuoden paras albumi), joista se voitti vuoden parhaan kappaleen, musiikillisen sovituksen, orkesteriesityksen ja elokuvamusiikin palkinnot. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut arvostettu klassikko, vaikkei kirjailija Capote itse pidä elokuvasta. Itse olin vuosien varrella vain kuullut Aamiaisesta Tiffanylla, mutten muuta kuin sen, että minun pitäisi katsoa se. Niinpä syksyllä 2017 päätin vihdoin tehdä niin ja ostin elokuvan sokkona. Samalla kun katsoin leffan, olin myös aikeissa arvostella sen. Silloin en kuitenkaan erityisemmin välittänyt filmistä ja arvosteleminenkin jäi väliin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Kaivoin hyllyyni jääneen Aamiainen Tiffanylla -Blu-rayn ja pistin sen pyörimään, tuumien, että kenties elokuva ei vieläkään iskisi. Ja väärässä olin.

New Yorkiin muuttanut kirjailija Paul Varjak ihastuu naapurin naiseen, Holly Golightlyyn. Hollyn elämä vaikuttaa olevan pelkkää glamouria ja juhlimista rikkaiden kanssa, mutta vähitellen Paulille alkaa selviämään ikäviä puolia salaperäisen Hollyn menneisyydestä.

Pääroolissa Holly Golightlyna nähdään Audrey Hepburn, jonka valitsemisesta kirjailija Capote ei tosiaan pitänyt. Itse en kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta Hollyn rooliin, eikä varmasti moni muukaan - onhan Hepburn tehnyt hahmosta aikamoisen ikonin. Hepburn on valloittavan ihastuttava roolissaan onnellisuutta etsivänä naisena, joka ei itsekään tiedä, mitä on oikeasti vailla. Holly tuntuu joka aamu heräävän uudenlaisen ajatuksen kanssa, mitä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan. Hahmo on erittäin kiehtova, etenkin mitä enemmän hänen mysteereistään käy selville. Hänen ajatusmaailmansa on erityisen mielenkiintoinen ja monimutkikas. Toisaalta hän näkee elämänsä ja maailman todella naiivisti ja pinnallisesti, mutta samalla on selvää, että Hollya vaivaa moni ikävä asia, joita hän yrittää tukahduttaa pois mielestään. Hepburnista löytyy sopivassa suhteessa hienostunutta glamouria ja höpsähtävää hajamielisyyttä, jotta hän saa yhdisteltyä niistä mahtavan persoonan.

     Kirjailijana (ja kenties jotain muutakin työtä tekevänä) Paul Varjakina taas nähdään George Peppard, joka on myös erittäin mainio roolissaan. Paulkin on monikerroksiseksi rakennettu henkilö ja siten mielenkiintoinen Hollyn vierelle elokuvan toiseksi päähahmoksi. Paul lumoutuu Hollysta tietty heti ensikohtaamisella ja kaksikon välille aletaan hitaasti rakentamaan säpinää. Peppardin ja Hepburnin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heti heidän ensitapaamisestaan lähtien katsoja toivoo näkevänsä hahmot elokuvan lopussa yhdessä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Orangey Hollyn kissana nimeltä Kissa, Patricia Neal Paulin... öh, sisustajana, Buddy Ebsen Hollyn menneisyyteen liittyvänä Docina, Alan Reed vankilassa lusivana Sally Tomatona, Dorothy Whitney turhamaisena Mag Wildwoodina, Stanley Adams rikkaana Rusty Trawlerina, José Luis de Vilallonga Hollysta myös kiinnostuneena José da Silva Pereirana, sekä Mickey Rooney Hollyn vuokraisäntänä, herra Yunioshina, josta on vuosien varrella noussut meteliä useaankin otteeseen. Valkoihoisen ja länsimaisen Rooneyn näyttelemä Yunioshi on koettu stereotyyppiseksi ja rasistiseksi kuvaukseksi japanilaismiehestä jo usean vuosikymmenen ajan. Niin Rooney kuin elokuvan ohjaaja Blake Edwards ja tuottaja Richard Shepherd ovat pahoitelleet ratkaisua moneen otteeseen vuosien varrella, vaikka Rooney on myös kertonut, että sai vielä kohujen alettua paljon kehuja japanilaisiltakin. Etenkin tänä päivänä Rooneyn kohtauksia on kiusallista katsoa. Eikä vain sen takia, että hahmo on niin stereotyyppinen, vaan koska herra Yunioshi ei mielestäni ole kovinkaan hauska. Hän tuntuu jopa oudon irralliselta muusta filmistä.

Ennen Aamiainen Tiffanylla -elokuvan näkemistä luulin sen kirjaimellisesti kertovan aamiaisesta jonkun Tiffany -nimisen henkilön luona ja kun katsoin leffan ensimmäistä kertaa, olin jopa hieman pettynyt, että kyse ei ollutkaan siitä. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi en silloin pitänyt elokuvasta. Silloin näin sen vain jotenkin pitkäveteisenä ja minua jopa hieman ärsytti, millaisessa löysässä hirressä Holly tuntuu pitävän Paul-poloista läpi leffan. Nyt toinen katselukerta oli täysin toisenlainen. Elokuva ei tuntunut kertaakaan pitkäveteiseltä tai tylsältä. Sen erilainen rakkauskertomus onnistui jopa liikuttamaan minua ja piti minut koukussa läpi keston. Vaikka päähenkilöiden välille muodostuukin romanssintapaista heti ensisilmäyksestä lähtien, hahmojen tekemät ratkaisut pitävät heitä kaiken aikaa erossa toisistaan. Iso syy tähän on Hollyn epävarmuus omasta elämästään.

Vielä rakkauskertomusta enemmän pidin kertomuksesta ihmisestä, joka haluaa ties mitä, jolla on ties mitä, mutta josta tuntuu, ettei hänellä ole mitään. Holly järjestää luksusjuhlia, joihin hän kutsuu kaikenlaista rikasta porukkaa, mutta hänestä ei silti tunnu siltä, että hän kuuluisi sinne muiden keskelle. Hän haluaa itselleen rikkaan miehen, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan. Hollyn tuskailut ovat helposti samaistuttavia, vaikkei itse painisi samanlaisten asioiden kanssa. Hahmo on hieno kuvaus syvällisestä henkilöstä pinnallisessa ympäristössä. Hollya käy sääliksi ja vielä sitäkin enemmän, että katsoja haluaa nähdä hänet yhdessä Paulin kanssa, katsoja haluaa nähdä Hollyn saavan elämänsä kasaan. Hollyn Kissa-kissaa käytetään oivana metaforana Hollylle, Hollyn kokiessa, ettei voi omistaa kissaa ja että hänellä ei ole oikeutta nimetä kissaa, mutta että hänen täytyy silti huolehtia kissasta, mikä on juuri sitä miten Holly haluaisi miesten toimivan hänen kanssaan.

Kiinnostavien hahmojen ja tarinan lisäksi Aamiainen Tiffanylla piti minua otteessaan myös sen valloittavan tunnelman ansiosta. Kepeä henki levittää jatkuvasti hymyn katsojan huulille, mitä tekee myös elokuvan huumoripuoli. Ei leffa mitään hulvatonta komediaa ole, vaan sen huumori on enemmän pienimuotoista ja sellaista, mikä tarjoaa hyväntuulisuutta. Hollyn illalliskutsuilla tapahtuu monenlaista hilpeää, minkä lisäksi on huvittavaa, kun Holly ei tunnu yhtään tajuavan, mitä on oikeasti tekemässä, mennessään viikoittain Sing Singin vankilaan kertomaan rikolliselle säätiedotetta. Kaikkein hauskin kohtaus on mielestäni noin puolessa välissä elokuvaa, kun Holly ja Paul yrittävät varastaa jotain sekatavarakaupasta. Muutenkin kohtauksen ympärillä oleva päivä, jolloin kaksikko päättää tehdä vuoronperään asioita, joita kumpikaan ei ole ennen tehnyt, on ilahduttavaa seurattavaa. Tästä osiosta pidin jo ensimmäisellä katselulla. Nyt pidin aika lailla kaikesta siinä ympärillä. Paitsi herra Yunioshista. Onneksi hän on lopulta aika vähän ruudulla.

Elokuvan on ohjannut Blake Edwards, joka tunnetaan parhaiten Vaaleanpunainen pantteri -komedioiden (The Pink Panther - 1963-2009) tekijänä, eikä mikään ihme - ohjasihan hän niitä peräti kahdeksan kappaletta! Tässä hänen työnsä on rauhallisempaa, mutta silti omalla tavallaan innokasta. Käsikirjoittaja George Axelrod rakentaa monikerroksisia hahmoja ja tarinaa taidokkaasti kohti huipennusta. On jotenkin jopa oudon hienoa, kuinka taidokkaasti Axelrod tuo mukaan viittaukset siitä, mitä niin Holly kuin Paul tekevät rahan eteen. Tämä on kyllä päivänselvää, mutta silti jotenkin hienovaraista. Teknisesti Aamiainen Tiffanylla on edelleen hieno tänäkin päivänä. Kuvaus on tyylikästä; etenkin laajat otokset, joissa etu- ja taka-alaa todella hyödynnetään. Kuvakulmat ovat paikoitellen kekseliäitä ja näyttelijät pääsevät todella todistamaan kykynsä, kun mukana on useita todella pitkiä kuvia, joissa kamera kiertelee hahmojen kanssa ympäri asuntoa tai kauppaa. Kuvausta tukee tietty mainio leikkaus, sekä oivalliset lavasteet ja asut. Iso osa elokuvan tunnelmasta syntyy Henry Mancinin erinomaisesta musiikista. Niin herkän kauniit kuin riemastuttavan svengaavat sävelmät ja klassikoksi muodostunut Moon River -kappale muodostavat albumin, jota kuunnellessa ei ole ihme, että se oli ihan Grammyissa asti ehdolla ja nappasi elokuvan ainoat Oscar-pystit.

Yhteenveto: Aamiainen Tiffanylla on ilahduttava ja ihastuttava romanttinen elokuva, joka tehoaa yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vain stereotyyppinen Yunioshi korostuu ikävästi kaiken keskeltä, mutta muuten elokuva toimii yhä hienosti. Audrey Hepburn säkenöi Holly Golightlyn roolissa, eikä ihme, että hahmosta on muodostunut monien naisten ikoni ja roolimalli. Hollyn konfliktit ovat helposti samaistuttavia - eikä vain naisille, mutta myös miehille. George Peppard on mainio valinta Pauliksi, ja Peppardin ja Hepburnin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Näiden kahden hahmon tarina on rakennettu koukuttavan kiinnostavasti, vaikka välillä ärsyttääkin, kuinka monet asiat pitävät hahmoja erossa. Romanttinen puoli onnistuu olemaan hempeää äitymättä siirappiseksi. Draama on iskevää ampumatta yli. Komedia on hilpeää, vaikkei katsoja paljoa pääse ääneen hekottelemaan. Pääasiassa filmi tarjoaa hyvän mielen ja hymyn, joka ei hetkeen poistu kasvoilta. Aamiainen Tiffanylla on klassikon asemansa ansainnut ja sitä voikin suositella oikein lämpimästi, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt. 60-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen iloinen, että päätin antaa filmille toisen mahdollisuuden, sillä nyt se nousi kevyesti listoillani romanttisten elokuvien parhaimmistoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.rock.com
Breakfast at Tiffany's, 1961, Jurow-Shepherd

Arvostelu: The French Dispatch (2021)

THE FRENCH DISPATCH

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Bill Murray, Owen Wilson, Benicio del Toro, Léa Seydoux, Tilda Swinton, Adrien Brody, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Jeffrey Wright, Liev Schreiber, Mathieu Amalric, Edward Norton, Lois Smith, Henry Winkler, Bob Balaban, Tony Revolori, Lyna Khoudri, Elisabeth Moss, Jason Schwartzman, Anjelica Huston, Christoph Waltz, Stephen Park, Willem Dafoe, Saoirse Ronan ja Rupert Friend

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

The French Dispatch on ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Andersonin uusi elokuva. Elokuussa 2018 ilmoitettiin, että Anderson oli työstämässä musikaalielokuvaa, joka sijoittuisi toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Kuvausten käynnistyessä marraskuussa 2018, tuottaja Jeremy Dawson kuitenkin kumosi huhut. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. The French Dispatch saikin maailmanensi-iltansa tämän vuoden Cannesissa ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse olen pitänyt paljon näkemistäni Andersonin töistä, joten odotin innolla uuden filmin näkemistä. Ilokseni pääsin katsomaan The French Dispatchin lähes kuukautta ennakkoon ja sain näytöksestä mukaani tyylikkään elokuvasta kertovan lehtisen!

Kansasilaisen sanomalehden, The French Dispatchin viimeinen numero kertoo ranskalaisen kaupungin, Ennui-sur-Blasén kulttuurista, taiteesta, politiikasta ja ruoasta.

The French Dispatch pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin, jotka esittävät niin sanomalehden toimittajia ja muita työntekijöitä kuin myös erilaisia ihmisiä, joista reportterit tekevät juttuja lehteensä. Bill Murray näyttelee The French Dispatch -lehden perustajaa, Arthur Howitzer Jr:a ja lehden muina työntekijöinä nähdään mm. Owen Wilson, Frances McDormand, Elisabeth Moss, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Jeffrey Wright. Wilsonin, McDormandin, Swintonin ja Wrightin hahmot pääsevät jokainen tekemään oman artikkelinsa sanomalehden viimeiseen numeroon, jotka esitetään katsojille lyhytelokuvien muodossa. 

     Swintonin Berensen-hahmon teksti kertoo eriskummallisesta taiteilijasta, vankilassa murhasta viruvasta Moses Rosenthalerista (Benicio del Toro), joka maalaa abstrakteja tauluja vartijastaan (Léa Seydoux). Adrien Brody esittää taidetta kaupittelevaa Cadaziota, joka ihastuu Rosenthalerin töihin. McDormandin hahmo Krementz kirjoittaa vallankumouksellisesta opiskelijasta Zeffirellistä (Timothée Chalamet), kun taas Wrightin esittämä Roebuck on laatimassa artikkelia poliisikokki Nescaffierista (Stephen Park), kun komisarion (Mathieu Amalric) poika kidnapataan Edward Nortonin hahmon toimesta. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Christoph Waltz, Liev Schreiber, Tony Revolori, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Henry Winkler ja Anjelica Huston. Näyttelijäkaarti todella on hulppea ja jokainen hoitaa hommansa veikeästi. Andersonin ohjauksen mukaisesti kaikki joko lausuvat repliikkejään hillityn "puisesti" tai heittäytyvät yliampuvasti rooliensa vietäväksi.

The French Dispatch on taattua Wes Andersonia aivan kaikessa merkityksessä. Se on täysin erilainen siitä, mitä kaikki muut elokuvantekijät tekevät ja viehättää varmasti pienempien taideleffojen ystäviä valtavien tehostespektaakkelien tulvassa. Näyttelijäohjauksen lisäksi Anderson pitää muutkin tuntomerkkinsä esillä vekkulimaisesta kerronnasta tarkasti harkittuun visuaaliseen antiin. Kuvaus on täynnä andersonimaisia kikkailuja sommittelusta (jossa kuvattava kohde on joko täysin keskellä kuvaa tai jossain sen laidassa, lähellä kameraa, usein tuijottaen suoraan katsojaa) väreillä ja kuvasuhteella leikittelyyn (värit ovat korostettuja silloin, kun niitä on ja suurimman osan ajasta filmi on mustavalkoinen). Kun näyttelijöiden kuvaaminen käy tylsäksi, Anderson vaihtaa animaatioon. Käsikirjoitus on pullollaan ovelaa ja hilpeää sanailua, josta irtoaa vähintään huvittuneita hymähdyksiä katsomosta.

Vaikka elokuvasta löytyvätkin kaikki Andersonille ominaiset niksit ja ne onnistuvat jälleen kerran ilahduttamaan, vaikka mitään uutta ohjaaja ei enää keksi tarjota, jokin leffassa jää hieman vaisuksi. Siitä huolimatta, että replikointi on varsin näppärää, käsikirjoitus on muuten aika ailahteleva tasoltaan. On ihan hassu idea, että elokuva on kuin valkokankaalle eloon herännyt sanomalehti, mutta toteutus ei täysin toimi. Elokuvassa nähdyt eri uutisartikkelit ovat hyvin eritasoiset toisistaan. Wilsonin hahmon Sazeracin pyöräily ympäri kaupungin on huvittava ja Berensenin kirjoittama juttu taiteilijavanki Rosenthalerista on erittäin vahva ja vangitseva. Krementzin juttu vallankumouksellisesta Zeffirellistä on hyvienkin puoliensa kanssa hieman pitkäveteinen ja elokuvan taso tipahtaa sen aikana selvästi. Roebuckin teksti kidnapatusta komisarion lapsesta nappaa jälleen paremmin mukaansa. Älkää käsittäkö väärin, The French Dispatch on oikein mainio filmi, mutta silti lopputekstien alkaessa mieleeni juolahti ensimmäisenä ajatus: "tässäkö tämä nyt oli?" Elokuva tuntuu hieman välityöltä Andersonin katalogissa. Andersonille välityökin tosin meinaa astetta laadukkaampaa elokuvaa, mutta itse olisin kaivannut herralta hieman enemmän.

Kuten jo ehdin sanoa, Andersonin perinteiseen tapaan elokuvan tekninen toteutus on voimakkaasti tyylitelty. Vekkulimaista kuvausta on miellyttävää katsoa ja monet otoksista ovat kuin taideteoksia. Kaikki on tarkasti mietittyä napakasta leikkauksesta hienoon, lähes satumaiseen lavastukseen ja taidokkaaseen puvustukseen. Maskeeraukset ovat oivalliset ja väreillä leikittely niin miellyttävää, että on jopa sääli, kuinka iso osa elokuvasta on mustavalkoisena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Alexandre Desplatin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The French Dispatch on erittäin mainio filmi, joka sisältää kaikki Wes Andersonin tutut niksit, mutta jää herralta silti hieman epätasaisemmaksi välityöksi. On hauska idea, että elokuva on kuin filmin muotoon kääntynyt sanomalehti kannesta kanteen, mutta toteutus ontuu hieman. Artikkelit eivät ole tasaisen laadukkaita, vaan esimerkiksi Frances McDormandin hahmon artikkeli Timothée Chalametin esittämästä vallankumousopiskelijasta saa leffan hetkittäisesti laahaamaan. Tilda Swintonin hahmon teksti Benicio del Toron taiteilijavangista taas on oikein lystikäs. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja hoitavat hommansa Andersonille hyvin tyypillisessä, todella huolitellussa ja tarkassa ohjauksessa. Tekninen puoli on täynnä ohjaajalle ominaisia kikkailuja, jotka jaksavat ilahduttaa yhä, vaikkei herra ole niihin mitään uutta tuonutkaan pitkään aikaan. Väreillä leikittely on niinkin tyylikästä, että on harmi, että suuren osan ajasta elokuva on mustavalkoinen. Andersonin käsikirjoitus ei nokkelasta dialogistaan huolimatta ole yhtä vahva kuin kaikki muu elokuvassa ja sen takia The French Dispatch ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Heikkouksistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin oivallinen teos, joka kannattaa katsoa, jos Andersonin aiemmat työt tai muutenkin hieman erikoisemmat indie-elokuvat ovat lähellä sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The French Dispatch, 2021, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg

Arvostelu: Escape Room: No Way Out (Escape Room: Tournament of Champions - 2021)

ESCAPE ROOM: NO WAY OUT

ESCAPE ROOM: TOURNAMENT OF CHAMPIONS

Ohjaus: Adam Robitel

Pääosissa: Taylor Russell, Logan Miller, Holland Roden, Indya Moore, Thomas Cocquerel, Carlito Olivero, Lucy Newman-Williams ja Deborah Ann Woll

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Pakohuonepeleihin perustuva kauhuelokuva Escape Room (2019) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useaan otteeseen. Nyt Escape Room: Tournament of Champions tai kuten se saapui Suomeen nimellä Escape Room: No Way Out on ilmestynyt vihdoin teattereihin. Itse koin ensimmäisen Escape Roomin aika heikkona kauhurainana ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan, ennen kuin huomasin jatko-osan olevan tulossa. Toisin kuin yleensä, en käynyt katsomassa Escape Room: No Way Outia lehdistönäytöksessä ennakkoon, vaan vasta noin viikkoa ensi-illan jälkeen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Selviydyttyään hengissä kaameasta pakohuonepelistä, Zoey ja Ben yrittävät keksiä keinon tuhotakseen pelejä järjestävän Minos-yhtiön. Yritys kuitenkin johtaa kaksikon uuteen kauhistuttavaan peliin, jossa he taistelevat hengestään yhdessä muiden aiempien voittajien kanssa.

Taylor Russell ja Logan Miller palaavat rooleihinsa Zoeynä ja Beninä, ensimmäisen elokuvan ainoina selviytyjinä, jotka joutuvat nyt uuteen pakohuonepeliin. Ensimmäisen filmin tapahtumilla on ollut selvä vaikutus kumpaankin. Zoey haluaa vimmaisesti saada Minos-yhtiön vastaamaan teoistaan ja traumatisoitunut Ben pyrkii mahdollisimman hyvin olemaan tämän tukena. Russell ja Miller suoriutuvat ihan sujuvasti rooleistaan, mutta heidän hahmoista ei vieläkään erityisemmin välitä.

     Vielä vähemmän katsoja välittää uusista hahmoista, jotka joutuvat Zoeyn ja Benin kanssa peliin. Tällä kertaa kaikki pelaajat, Rachel (Holland Roden), Brianna (Indya Moore), Nate (Thomas Cocquerel) ja Theo (Carlito Olivero) ovat kertaalleen voittaneita, eikä yksikään ole innoissaan, kun he tajuavat Minosin ajaneen heidät uuteen ansaan. Yksikään hahmonelikosta ei herätä katsojan mielenkiintoa tai jaksamista välittää heidän kohtalostaan. Roden, Moore, Cocquerel ja Olivero tekevät parhaansa sillä, mitä heille tarjotaan, mutta se tarjottu ei ole kovin paljoa.

Onkohan Escape Room se seuraava liukuhihnalla tuotettu kauhuelokuvien sarja? Sellainen Sawien (2004-) tai Paranormal Activityjen (2007-) kaltainen tusinasarja, josta ilmestyy kerran vuodessa tai kahdessa uusi osa, joka on enemmän tai vähemmän pelkkää edellisen osan toistoa ilman sen kummempaa yritystä? Käsikirjoitus kopioidaan suoraan edellisestä osasta ja loppuhuipennuskin on vahingossa jäänyt lähes täysin identtiseksi? Tehdään halvalla ja kääritään helposti useammat kymmenet miljoonat dollarit lippuluukuilla? Jos on, niin enpä toisaalta pistä vastaan. Eivät nämä leffat millään tavalla hyviä ole, mutta olen kyllä nähnyt paljon huonompaakin. Ensimmäisen Escape Roomin tavoin myös jatko-osa No Way Out tai Tournament of Champions tai miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, on ihan viihdyttävää kertakäyttötuubaa, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän jälkeen.

Elokuvasta ja varsinkin sen käsikirjoituksesta löytyy rutkasti ongelmia. Mitäänsanomattomia ja hölmösti toimivia hahmoja, joiden elossa pysyminen on katsojalle yks hailee. Näiden hahmojen käymää yliselittävää dialogia, jossa huudetaan jatkuvasti kaikki mitä ruudulla nähdään, jottei kenellekään jää epäselväksi, että esimerkiksi välkkyviä salamoita täynnä oleva metrovaunu on sähköistetty. Naurettavan yliampuvia juttuja Minos-firman puolelta, jotka hyväksyäkseen katsojan täytyy jättää aivot narikkaan ennen elokuvasaliin saapumista ja sitten venyttää mielikuvitustaan äärirajoille. Tekijät ovat nimittäin venytelleet mielikuvitustaan, sillä jos jotain leffasta voi kehua, niin epäuskottavat pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä luomuksia. Vaikkei erityistä jännitettä elokuvasta löydy, näitä pelejä lukittuu silti seuraamaan. Varsinkin eräs pankkiin sijoittuva peli on mukaansatempaava. Leffaa katsoessaan voi tuumia, selviäisikö näistä pulmista itse elossa? Tuskin, mutta sitä voi silti tunkea suunsa täyteen popcornia ja hymähtää, samaan aikaan kun jonkun epäonnisen hahmon päälle sataa happoa.

Elokuvan ohjaajana toimii edellisenkin osan ohjannut Adam Robitel, joka ei onnistu rakentamaan jännitettä, mutta osaa sentään pitää filminsä tarpeeksi tiiviinä ja napakkana, ettei aika ehdi käydä pitkäksi. Käsikirjoitustiimiä ei paljoa voi muusta kehua kuin pelin eri huoneista, jotka lavastajat ovat toteuttaneet tyylikkäästi. Asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, mutta erikoistehosteista huomaa paikoitellen pienehkön budjetin. Äänimaailma jyskyttää kelvollisesti Brian Tylerin ja John Careyn ylidramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Escape Room: No Way Out on ensimmäisen elokuvan tavoin heikkoa tusinakauhua, joka sentään viihdyttää kehnouksistaankin huolimatta tarpeeksi sujuvasti aina silloin tällöin. Yhä vain mielikuvituksellisemmiksi ja ennen kaikkea päättömämmiksi käyvät pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hahmot ratkovat paineen alla erilaisia pulmia selvitäkseen. Kenenkään kohtalo ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa. Jännitystä ei löydy ja lähinnä filmi on paikoitellen tahattoman huvittava. Näyttelijät yrittävät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus tarjoaa, mutta teksti on aika kömpelöä - etenkin yliselittelevien repliikkiensä puolelta. Sentään tekijät ovat älynneet tiivistää keston vain vajaaseen puoleentoista tuntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hahmoja riepotellaan vauhdilla vaarasta toiseen. Ei Escape Room: No Way Out hyvä leffa ole, mutta valehtelisin, jos sanon, etten viihtynyt edes hieman sen parissa. Jatko-osasta vihjaillaan vahvasti lopussa ja koska leffa on jo nyt tuottanut teattereissa budjettinsa takaisin yli kolminkertaisesti, on jatkoa aika varmasti tulossa. Kyllähän sen katsoo, milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Escape Room: Tournament of Champions, 2021, Columbia Pictures, Original Film, Shaken Not Stirred, Moonlighting Films