Arvostelu: Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri (Friday the 13th Part VII: The New Blood - 1988)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ VII: UUSI VERI

FRIDAY THE 13TH PART VII: THE NEW BLOOD

Ohjaus: John Carl Buechler
Pääosissa: Lar Park Lincoln, Kevin Blair, Susan Blu, Terry Kiser, Susan Jennifer Sullivan, Elizabeth Kaitan, Jon Renfield, Diana Barrows, Heidi Kozak, Jeff Bennett, Larry Cox, Diane Almeida, Craig Thomas, William Butler, Staci Greason ja Kane Hodder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) nosti esiin nykypäivänä kauhuikonina tunnetun Jason Voorheesin ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verisessä vuorokaudessa (Friday the 13th Part III - 1982) hahmo kruunattiin hänelle tutulla lätkämaskilla. Friday the 13th: The Final Chapterin (1984) oli nimensä mukaisesti tarkoitus olla sarjan päätösosa, mutta koska sekin oli hitti, oli jatkoa tiedossa vielä lisää. Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku (Friday the 13th: A New Beginning - 1985) yritti tuoda sarjaan jotain poikkeavaa, mutta koska fanit eivät siitä pitäneet, tekijät palauttivat Jasonin pääviholliseksi Perjantai 13. päivä, osa 6:ssa (Friday the 13th Part VI: Jason Lives - 1986). Tekijät eivät halunneet toistaa vanhaa kaavaa aiemmista osista, kun he alkoivat suunnittelemaan seitsemättä elokuvaa. Alunperin Paramount-yhtiö yritti yhdistää voimansa New Line Cineman kanssa, mikä omisti Perjantai 13. päivä -sarjaa suositumman Painajainen Elm Streetillä -kauhuleffasarjan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010), jotta molempien sarjojen kauhuhahmot Jason ja Freddy Krueger voisivat ottaa toisistaan mittaa. Yhtiöt eivät kuitenkaan päässeet sopuun, eikä tekijöiden idea onnistunut (ainakaan vielä kymmeneen vuoteen). Seuraavaksi he pohtivat, että Jason saisi vastaansa Stephen Kingin "Carrie"-kirjan (1974) päähenkilön. Tekijät eivät saaneet hahmon oikeuksia, joten he päättivät vain luoda oman, samankaltaisen hahmonsa ja kuvaukset alkoivat vihdoin marraskuussa 1987. Filmiä piti leikata roimasti siistimmäksi, sillä Motion Picture Association of America piti sitä jatkuvasti liian raakana teatterilevitykseen. Lopulta Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri sai ensi-iltansa keväällä 1988. Elokuva tuotti rahansa hyvin takaisin, muttei ollut toivottu hitti. Kriitikot myös haukkuivat leffan lyttyyn. Vuosien varrella elokuvasta on kuitenkin muodostunut monien sarjan fanien suosikkiosa. Itse olin nähnyt vuonna 2009 julkaistun uudelleenfilmatisoinnin Friday the 13th, mutta aloitin sarjan käymisen läpi alkuperäisestä alkaen vasta vuonna 2017. Sen jälkeen olen joka perjantai 13. päivä arvostellut yhden sarjan osista. Nyt olemme päässeet sarjan seitsemänteen elokuvaan.

Telekineettisillä voimilla varustettu nuori Tina vapauttaa vahingossa Crystal Laken pohjassa vuosia kahlittuna olleen Jason Voorheesin. Tappaminen alkaa jälleen ja vain Tina voi pysäyttää Jasonin.

Koska elokuvan tekijät eivät saaneet oikeutta käyttää Kingin luomaa Carrie-hahmoa, he loivat Tinan, jota näyttelee Lar Park Lincoln. Tina kykenee mm. liikuttamaan esineitä mielensä voimalla ja vaikka aiemmin sarjassa on selkeästi osoitettu, että Jason Voorheesiin liittyy yliluonnollisuutta, on Tina ensimmäinen hahmo, jolla on selkeitä "supervoimia". Hahmoa piinaa menneisyyden trauma, mitä hän yrittää korjata äitinsä (Susan Blu) ja tohtori Crewsin (Terry Kiser) avulla, sekä pelko omista voimistaan. Lincoln tuo nämä puolet kelvollisesti esiin ja näyttää myös hyvin kauhun tunteet, kun hän tajuaa, mitä on aiheuttanut.

Tinaa lukuunottamatta muut hahmot ovat lähinnä kirjoitettu uhreiksi Jasonille, eikä keneenkään ole erityisemmin jaksettu panostaa. Joukko nuoria on kokoontunut Crystal Lakelle juhlistamaan Michaelin (William Butler) syntymäpäivää. Paikalla ovat Michaelin tyttöystävä Jane (Stacy Greason), Michaelin serkku Nick (Kevin Blair), tähän ihastunut Melissa (Susan Jennifer Sullivan), Russell (Larry Cox) ja tämän tyttöystävä Sandra (Heidi Kozak), Ben (Craig Thomas) ja tämän tyttöystävä Kate (Diane Almeida), scifinörtti Eddie (Jeff Bennett), pilviveikko David (Jon Renfield), ujo Maddy (Diana Barrows), sekä kiimainen Robin (Elizabeth Kaitan). Hahmoja on yllättävänkin iso määrä ja tuntuu siltä, että kuvauksiin on tuotu kesken lisää näyttelijöitä, jotta leffaan saataisiin lisää kuolemia. Katsojaa ei kiinnosta pätkääkään nuorten kohtalo ja lähinnä vain haluaakin nähdä, millä eri tavoilla Jason riistää heidän henkensä.
     Ja Jasonista puheenollen... huhhuh, Jason Voorhees saattaa olla paremmassa terässä kuin koskaan tässä elokuvassa! Jason on uhkaavampi ja pelottavampi ilmestys kuin koskaan ennen. Hänen uusi näyttelijänsä Kane Hodder tuo hahmoon jotain todella vahvaa ja väkevää liikkeillään ja olemuksellaan. Lisäksi Jason on muutenkin ulkonäöltään karmivampi kuin ennen. Hahmon jatkuva tappaminen on vaatinut veronsa ja leffasarjan myötä Jason on mädäntynyt. Jo Perjantai 13. päivä, osa 6:ssa hahmo oli ällöttävän näköinen, mutta tässä maskeeraajat vievät hahmon astetta pidemmälle. Hahmon luut pilkottavat mädäntyneen ihon ja lihan alta, ja kaikista kuvottavin, mutta samalla vaikuttavin yksityiskohta on, että Jasonin selkäranka näkyy täysin selvästi repaleisten vaatteiden alta. Tämä aiheutti minussa samanaikaisesti sekä "hyi" että "vau" -reaktiot.

Perjantai 13. päivä, osa 6 vei sarjan pois kauhusta enemmänkin camp-henkisen huumorin äärelle, mikä tiedosti olevansa hölmö säikyttelyraina. Se rikkoi neljättä seinää ja todella leikki kuolemakohtausten kanssa. Leffa nousikin kevyesti suosikikseni koko sarjasta! Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri taas tekee totaalisen U-käännöksen. Huumori heitetään menemään ja sarja palaa vakavammille juurilleen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä elokuva hyödyntää kauhupuoltaan usein oikein mainiosti. Mukana on mukavaa jännitettä ja jatkuvasti katsojana pohtii, milloin Jason hyökkää seuraavan uhrinsa kimppuun. Vaikkei hahmoista erityisemmin välitä, ovat Jasonin iskut paikoitellen karmivasti toteutetut. Harmi vain, että Motion Picture Association of America halusi leikata kauhukohtauksista liialliset raakuudet pois - tekijöiden alkuperäinen versio olisi nimittäin ollut koko sarjan verisin osa! Jo tällaisinaan kuolemat ovat kuitenkin tehokkaita - herkemmille katsojille jopa liiankin.

Aluksi monia (kuten itseäni) varmasti mietityttää, vajoaako filmi totaaliseen alamäkeen, kun sen päähenkilölle on päätetty antaa yliluonnollisia kykyjä. Onneksi näitä voimiakin hyödynnetään oivallisesti, eikä katsoja lopulta malta odottaa, milloin Tina ja Jason kohtaavat toisensa silmästä silmään. Loppua kohti jännitystä rakennetaan yhä vain koukuttavammaksi. Katsojaa kiinnostaa heti paljon enemmän, kuinka taistossa käy, kun Jason ei ole vain unohdettavien teinien perässä, vaan hän saa vastaansa jonkun, joka voisi oikeasti pistää hänelle kampoihin. Toki Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri syyllistyy samaan kaavamaisuuteen, mikä on vaivannut sarjan kaikkia osia, mutta Tina tuo tarpeeksi raikkautta ja Jason Voorhees on parempi kuin koskaan, jolloin filmiä katsoo oikein mielellään. Itse asiassa leffa nousi omalla listallani sarjan toiseksi parhaaksi osaksi Perjantai 13. päivä, osa 6:n jälkeen! Enpä olisi ikinä arvannut, että sarjan loppupään osat voisivat olla parempia kuin alkupään...

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Carl Buechler, joka saa luotua hyvää tunnelmaa mukaan ja tekee selvästi parhaansa Manuel Fidellon ja Daryl Haneyn tönkön käsikirjoituksen pohjalta. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja, tarina kierrättää hyvin samaa kaavaa aiemmista osista ja hahmot ovat ohuesti kirjoitetut. Buechlerin ohjaus ja muu työtiimi saavat onneksi käsikirjoituksesta irti parhaat puolet. Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi sujuvasti leikattu. Valaisijat tekevät oivaa työtä ja itse pidin todella paljon kuvasta, missä pikainen salaman välähdys paljastaa nurkassa piileskelevän Jasonin. Itse Jasonin kanssa on tehty upeaa työtä. Maskeeraajat ovat onnistuneet tekemään murhaajasta aidosti kauhistuttavan ilmestyksen. Lavastus on myös vaikuttavaa. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, kuten myös ääniefektien. Musiikit tuovat oman kivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri jatkaa sarjan kuudennen osan asettamalla oudonkin hyvällä linjalla, vaikka tyyliltään leffa on täysin erilainen. Koomisuus saa kyytiä ja Jason Voorheesin uusi murharetki hoidetaan vakavin ilmein ja yllättävänkin karmivasti. Itse Jason on pelottavampi ilmestys kuin koskaan ja hahmoa esittävä Kane Hodder tuo hahmoon tiettyä lisäuhkaavuutta. Hahmon maskeeraukset ovat samanaikaisesti sekä kuvottavat että hienot. Aluksi päähenkilö Tinan yliluonnolliset kyvyt saavat katsojan nostamaan kulmiaan, mutta pian ne tuntuvat sopivalta lisäykseltä ja Lar Park Lincoln hoitaa osansa hyvin. Muut hahmot ovatkin sitten täysin yhdentekeviä teinejä, joiden kohtalosta ei piittaa pätkääkään. Leffa kierrättää paljon tuttuja juttuja aiemmista osista, mutta se onnistuu tuomaan mukaan jotain raikasta - vaikka se raikkaus olisikin sitten täysi kopio Stephen Kingin Carriesta. Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri yllätti positiivisesti ja nousi omalla listallani sarjan toiseksi parhaaksi osaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras,
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Friday the 13th Part VII: The New Blood, 1988, Paramount Pictures, Friday Four Films Inc., Sean S. Cunningham Films

Arvostelu: Weathering with You (天気の子 - 2019)

WEATHERING WITH YOU

天気の子

Ohjaus: Makoto Shinkai
Pääosissa: Kotaro Daigo, Nana Mori, Shun Oguri, Tsubasa Honda, Chieko Baisho, Sakura Kiryu, Sei Hiraizumi, Yūki Kaji ja Ryunosuke Kamiki
Genre: anime, draama, fantasia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 7

Weathering with You on Your Name. -elokuvan (君の名は。- 2016) ohjaaja Makoto Shinkain uusi animeleffa. Shinkai alkoi kehitellä elokuvan tarinaa nopeasti saatuaan Your Namen valmiiksi. Näyttelijät esittivät ääniroolinsa ja animointityö alkoi. Lopulta Weathering with You sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2019, minkä jälkeen sitä on esitetty eri elokuvajuhlilla ja hitaasti se on myös saanut teatterilevitystä. Nyt elokuva saapuu vihdoin myös Suomen teattereihin. Itselläni oli maltilliset odotukset elokuvaa kohtaan, kun ensimmäisen kerran kuulin siitä. Kuitenkin kun katsoin vihdoin ylistetyn Your Name. -elokuvan pari kuukautta sitten ja häkellyin sen hienoudesta, odotukseni Shinkai uutuusteosta kohtaan nousivat vauhdilla. Meninkin katsomaan Weathering with Youn sen lehdistönäytökseen pienessä Kino Engelin teatterissa noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Karkuteillä oleva Hodaka matkustaa Tokioon, missä sataa taukoamatta. Siellä hän kohtaa Hinan, tytön, jolla on voima muuttaa säätä. Hodaka ja Hina keksivätkin tienata rahaa tarjoamalla sääpalveluita aurinkoa kaipaaville tokiolaisille.

Nuori poika Hodaka (äänenä Kotaro Daigo) on jättänyt kotinsa ja etsii jotain uutta ja mullistavaa elämälleen Tokiosta. Aluksi katsoja lähtee kiinnostuneena mukaan Hodakan matkalle, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä jotenkin tylsemmäksi Hodaka muuttuu. Huomattavasti kiinnostavampi onkin hänen tapaamansa Hina (Nana Mori), joka voi muokata säätä mielensä voimalla. Aluksi tämä kyky vaikuttaa mahtavalta tavalta tienata rahaa, mutta kuten Hämähäkkimiehen viisas Ben-setä kerran (jos toisenkin) tokaisi: "Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun."

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kirjoittaja Keisuke (Shun Oguri), joka ottaa Hodakan töihin, kun tämä saapuu Tokioon, opiskelijatyttö Natsumi (Tsubasa Honda), joka flirttailee Hodakalle, Hinan pikkuveli Nagi (Sakura Kiryu), sekä Hodakaa etsivät poliisit (Sei Hiraizumi ja Yūki Kaji). Natsumi on mainion energinen tapaus ja on huvittavaa nähdä, kuinka hän saa Hodakan nolostumaan. Muuten hahmogalleria on kuitenkin aika unohdettava.

Valitettavasti erinomaisen Your Name. -elokuvan jälkeen Weathering with You on valtava pettymys. Leffa ei sisällä läheskään yhtä hienoa, kiehtovaa ja moniulotteista tarinaa, mihin uppoutuu totaalisesti. Hahmot eivät ole lainkaan niin kiinnostavia, mikä lisää sitä, ettei tarina onnistu imaisemaan mukaansa. Tunnelma ei ole lähellekään yhtä vahvasti rakennettu, jolloin koskettavat kohtaukset eivät iske lainkaan niin lujaa. Your Name. oli niin mielettömän hieno teos, että sen jälkeen ohjaaja Makoto Shinkailta voi odottaa paljon enemmän. Weathering with You tuntuu jatkuvasti siltä, että hän yrittää toistaa edellisen filminsä suosiota, mutta lopputulos lässähtelee. Tarinankerronta itsessään on aika kömpelöä välillä ja tarina hyppelehtii eteenpäin töksähtelevästi.

Elokuvan alku on vielä mielenkiintoinen ja pitää mukanaan, mutta lähinnä syistä, joista puhun hetken päästä lisää. Kun sääbisnes alkaa, on tämä aluksi ihan mukavaa katseltavaa, mutta elokuvan ns. "toinen näytös" on paikoitellen pitkäveteinen. Loppua kohti filmi yrittää tsempata itseään uuteen nousuun, mutta siinä kohtaa itsestäni tuntui niin ulospäin työnnetyltä, etteivät tapahtumat herättäneet toivottuja tunteita. Weathering with You yrittää saada mukaan Your Name. -leffan kaltaista suurta ja mullistavaa käännettä, mutta tällä kertaa se ei tee vaikutusta. Samalla se koittaa puhua ilmastonmuutoksesta. Ihmiset leikkivät jumalaa miten lystäävät ja on luonnon aika kostaa. Viesti on toimiva, mutta paketti, missä se tulee mukana, on aika keskinkertainen.

Jos Weathering with Youssa on jotain, mistä on mahdotonta valittaa, se on leffan animointi. Visuaalisesti elokuva on aivan käsittämättömän mieletön. Taustat ovat häikäisevän yksityiskohtaiset ja kaupunkinäkymiä ihastellessa on vaikea uskoa, ettei kyseessä ole oikea kameralla otettu kuva, vaan joidenkin piirros. Kadut ovat täynnä mainostauluja, jotka ovat erittäin tarkkaan jäljiteltyjä tosielämästä. Laseista, maan lätäköistä tai jopa puhelimien ruuduilta nähtävät heijastukset vain lisäävät ihmettelyä tekijöiden taidoista. Piirrosjälki on mestarillista läpi filmin ja se saa kaiken heräämään eloon maagisella tavalla. Silloin, kun tarina kävi tylsemmäksi, on elokuvan visuaalisuus niin näyttävää, että se onnistui pitämään kiinnostukseni yllä. Tekijät ovat hyödyntäneet tietokone-efektejä animoinnissa vaikuttavilla tavoilla, tehden valaisusta ja väreistä uskomattoman todentuntuiset. Eräällä katolla on ruosteiset kaiteet ja ne näyttävät täysin aidoilta. Animaatiotiimi ansaitseekin suuret aplodit ja onkin valtava sääli, ettei Makoto Shinkain työ ohjaajana ja käsikirjoittana ole tällä kertaa samanlaisten aplodien arvoista.

Yhteenveto: Weathering with You on harmillisen keskinkertainen anime-elokuva. Leffalla on hyvää sanottavaa ilmastonmuutoksesta ja se pistää katsojansa miettimään asiaa, mutta itse tarina ei nappaa mukaansa, eivätkä hahmot kiinnosta. Elokuva tuntuu usein junnaavan paikoillaan ja se käy paikoitellen pitkäveteiseksi. Vielä alussa asiat vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta ei kestä kauaa, kun leffan vaisu rakkauskertomus lähtee käyntiin ja leffan taso laskee. Lopussa filmi yrittää uutta nousua, mutta siinä kohtaa ainakin minun oli vaikea enää saada mielenkiintoani hyppäämään takaisin kärryille. Koska elokuvan ensimmäinen puolitoistatuntinen ei tee vaikutusta, sen pysäyttäväksi tarkoitettu loppukaan ei vakuuta. Jos jotain leffassa ei kuitenkaan voi kritisoida, niin sitä, kuinka mielettömän upealta se näyttää. Animointi on uskomattoman mestarillista läpi leffan. Visuaalisesti filmi on täynnä käsittämättömiä yksityiskohtia ja niin laajat maisemakuvat kuin todella tarkat lähikuvatkin saavat haukkomaan henkeä siitä, millaiseen huippujälkeen jotkut pystyvätkään. Harmi, ettei elokuva muuten tee samaa vaikutusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Weathering with You, 2019, KoMikkusu Wêbu Firumu, Kadokawa, Lawson Entertainment, STORY inc., Toho, Tenki no ko Seisaku Iinkai

Arvostelu: Emma (2020)

EMMA

Ohjaus: Autumn de Wilde
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Mia Goth, Johnny Flynn, Josh O'Connor, Miranda Hart, Bill Nighy, Rupert Graves, Callum Turner, Gemma Whelan, Amber Anderson, Tanya Reynolds ja Connor Swindells
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Emma perustuu Jane Austenin samannimiseen klassikkokirjaan vuodelta 1815. Vuosien varrella Austenin suursuosittu kirja on käännetty monenlaiseen muotoon näytelmistä televisiosarjoihin ja elokuviin. Kirjan tarinasta on tehty monenlaisia tulkintoja, joista yksi tunnetuimmista on moderniin aikaan sijoitettu Alicia Silverstonen tähdittämä Clueless (1995). Uuden version suunnittelu alkoi muutamia vuosia sitten ja päärooliin palkattiin tällä kertaa Anya Taylor-Joy, joka on noussut viime vuosien aikana yhä vain isommaksi tähdeksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt uusi Emma-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itselleni Austenin kirja ei ole tuttu, mutta olen nähnyt aiemmin mainitsemani Cluelessin. Kiinnostuin uudesta versiosta ja meninkin katsomaan sitä positiivisin mielin yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen. Olimme muuten selvästi nuorimmat katsojat, sekä ainoat miehet paikalla.

Highburyn kylässä elää nuori ja rikas Emma Woodhouse, joka ei itse halua mennä naimisiin, mutta jonka lempipuuhaa on leikkiä amoria, parittaen tuttujaan yhteen. Miten käy, kun hän alkaa sotkemaan läheistensä elämää liikaakin parituslahjoillaan?

Anya Taylor-Joy ottaa tyylikkäästi Emma Woodhousen roolin vastaan. Hänestä löytyy juurikin sitä arvokkuutta, turhamaisuutta ja itsekeskeisyyttä, mitä hahmo vaatii. Taylor-Joy pitää hillitysti hauskaa roolissaan ja nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Emma on moniulotteisesti rakennettu persoona, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Hahmoa kehitetään kiinnostavasti leffan ajan ja Taylor-Joy tuo nämä muutokset mukaan taidokkaasti. Hän tekee Emmasta ihastuttavan, mikä saa katsojan ymmärtämään, miksi muut suosivat tätä, vaikka Emma onkin niin itsekeskeinen. Emman itsekeskeistä maailmaa kuvataan hienosti sillä, kuinka tarkkaan kamera seuraa hahmoa. Yleensä kun kuvassa on Emman lisäksi joku muu, kamera lukittuu Emmaan, vaikka hänen vieressään oleva henkilö touhuaisikin enemmän. Kun Emma ja joku toinen istuvat vierekkäin, kamera nousee vasta kun Emma tekee niin, eikä välitä toisesta hahmosta, kuvaten täydellisesti, kuinka katsojan on tarkoitus nähdä maailma Emman tavoin.

Muutkin näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Mia Goth näyttelee sympaattisesti Harrietia, joka joutuu tyytymään osaansa ystävänsä Emman varjossa. Bill Nighy outoilee ja nykii tuttuun mahtavaan tyyliinsä Emman isänä. Miranda Hart on hulvaton kummallisena neiti Batesina, joka pyrkii kaiken aikaa Emman suosioon. Josh O'Connor on myös todella hauska erikoisena pappi Eltonina, joka saarnaa teatraalisesti. Johnny Flynn ja Callum Turner taas ovat sopivat arvokkaiksi herrasmiehiksi George Knightleyksi ja Frank Churchilliksi, jotka iskevät silmänsä Emmaan. Rupert Graves ja Gemma Whelan näyttelevät jälkimmäisen vanhempia, kun taas Amber Anderson sopii hyvin Emman suosiota horjuuttavaksi Jane Fairfaxiksi. Näyttelijät eläytyvät osiinsa suurella antaumuksella. Kaikkien eleet ja ilmeet ovat valloittavia. Siinä, missä teatterinäyttelijät ottavat lavan haltuunsa, nämä näyttelijät ottavat valkokankaan otteeseensa. Etenkin silmien ja katseen käyttö on fantastista läpi leffan, ja jo niin yksinkertaisilla asioilla tuodaan mukaan valtavan paljon.

Itse Emma-elokuvakin on ihastuttava tapaus, kuljettaen katsojan taidokkaasti omaan aikakauteensa ja maailmaansa, johon uppoutuu täysin. Rakkauskuvioihin tuodaan useita uusia pulmia ja silmukoita solmitaan kierommiksi, jotta niiden avaaminen olisi entistä vaikeampaa. Emman samanaikaisesti viekasta että viatonta amor-leikittelyä on lystikästä seurata vierestä. Aikakauteensa sopivasti kaikki tämä aiheuttaa suuria tunteita, joihin näyttelijöiden teatterimainen asenne sopii täydellisesti. Filmissä on muutenkin tiettyä teatterimaisuutta. Joskus tämä voisi tehdä lopputuloksesta kömpelön ja epäammattimaisen, mutta ensikertalaisohjaaja Autumn de Wilde tietää mitä tekee. Kaikki on tarkkaan tyyliteltyä ja juuri se tarkkuus imaisee entistä voimakkaammin tapahtumien keskelle. Etenkin alkupäässä De Wilde leikittelee hurmaavasti erilaisten kikkailujen kera.

Tunnelmakin syntyy ohjaajalta taidokkaasti. Elokuvalla on vahva pilke silmäkulmassaan jatkuvasti ja se pitää hengen kevyenä - vakavoituen toki tarpeen vaatiessa. Perinteiseen tyyliin draamapuoli puskee voimakkaammin esiin loppupäässä, jolloin myös lystikäs leikittely ja kikkailu loppuu. Hupaisuutensa ansiosta alkupuolisko on jopa aika lailla mahtava. Huumori luodaan pienin ja hienovaraisin keinoin. Emman isän palvelijat tarjoavat mainiot hörähdykset, kun heihin tajuaa kiinnittää huomiota. Tanssiaiset ovat samalla niin koomiset kuin lumoavat. Koskettavuuttakin löytyy kohtauksesta. Jos leffan vakavoituessa loppupäässä siitä ei tuntuisi samalla katoavan niin paljon muutakin, ja jos puolen välin paikkeilta tiettyä tyhjäkäyntiä karsisi, olisi kokonaisuus eheämpi. Jo tällaisenaan elokuva on erittäin mainio ja hilpeä tulkinta Austenin klassikosta.

Tekniseltä puoleltaan Emma on yllättävänkin laadukas teos. Kuvaus on erittäin tarkkaa, eikä vain Emman liikkeiden seuraamisessa. Kuvat ovat hienosti sommiteltuja ja niiden liikeradat ovat pitkään suunniteltuja. Kuvausta tukee taidokas leikkaus ja kuvia tietty koristavat häikäisevän upeat lavasteet ja asut. Elokuva tarjoaa kohtaus kohtaukselta yhä vain näyttävämpiä paikkoja, mitkä ovat äärimmäisen tarkasti lavastettu täyteen pieniä yksityiskohtia. Asuja nähdään useita ja on hämmentävää, jos näitä puolia ei huomioida tulevissa palkintogaaloissa. Lisäksi leffan musiikit ovat loistokkaat. Säveltäjät Isobel Waller-Bridge ja David Schweitzer tuovat vahvan panoksen elokuvan henkeen ja tunnelmoivat melodioilla kauniisti.

Yhteenveto: Emma on erittäin mainio ja lystikäs tulkinta Jane Austenin klassikosta. Elokuvalla on jatkuva pilke silmäkulmassaan ja se nostaakin kaiken aikaa hymyn katsojan kasvoille. Leffasta löytyy tietynlaista teatterimaisuutta, mikä on kuitenkin pelkkä kehu - toisin kuin yleensä. Tyyli sopii mukaan täydellisesti. Näyttelijät antautuvat rooliensa vietäväksi hienosti. Anya Taylor-Joy on nappivalinta päärooliin Emmaksi, mutta mahtavia ovat myös hulluttelevat Miranda Hart, Josh O'Connor ja Bill Nighy. Huumori on todella onnistunutta, vaikkei filmi mikään hulvaton teos ole. Se on kuitenkin pääasiassa hyvin lystikäs, vaikka loppupää painottuukin tietty enemmän draamaan. Loppu ei olekaan enää yhtä vahva kuin alku ja ohjaaja Autumn de Wilden taidot painottuvatkin lähinnä komediaan. Visuaalisesti elokuva on yllättävänkin vaikuttava. Kuvaus on lahjakkaasti toteutettu, ja lavasteet ja asut ovat häikäisevän upeat. Musiikitkin ovat todella vahvat. Suosittelenkin uutta Emma-leffaa erittäin lämpimästi Austenin klassikon faneille, sekä historiallisista hömppäromantiikoista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Emma, 2020, Working Title Films, Blueprint Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Kun maailma ei riitä (The World Is Not Enough - 1999)

KUN MAAILMA EI RIITÄ

THE WORLD IS NOT ENOUGH

Ohjaus: Michael Apted
Pääosissa: Pierce Brosnan, Sophie Marceau, Robert Carlyle, Denise Richards, Judi Dench, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, John Cleese, Samantha Bond, Colin Salmon ja Serena Scott Thomas
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun maailma ei riitä on 19. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo ennen kuin sarjan kahdeksastoista osa, Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) oli saanut ensi-iltansa. Tuottaja Barbara Broccoli näki uutisissa juttua suuresta öljykilpailusta ja pohti, että siitä saisi kiinnostavan lähtökohdan uuden leffan tarinalle. Hän palkkasikin Neal Purvisin ja Robert Waden kirjoittamaan idean pohjalta filmin käsikirjoituksen. Ohjaajaksi pohdittiin Joe Dantea ja Peter Jacksonia, kunnes hommaan valittiin Michael Apted ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2000 ja sen nimen huhuiltiinkin olevan "Bond 2000", mutta Bondin suvun moton mukaan nimetty Kun maailma ei riitä saikin ensi-iltansa jo marraskuussa 1999. Elokuva oli suuri hitti, menestyen paremmin lippuluukuilla kuin Pierce Brosnanin kaksi edellistä Bond-leffaa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ja Huominen ei koskaan kuole. Se ei kuitenkaan ollut kriitikoiden mieleen ja filmi jopa voitti huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa vuosia sitten lapsena, samana kesänä kun isäni näytti minulle kaikki tätä edeltäneet "viralliset" Bond-leffat, sekä tämän jälkeen ilmestyneen 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Olen nähnyt elokuvan kenties kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo aikaa. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Viikko sen jälkeen, kun olin katsonut Huominen ei koskaan kuole, katsoin Kun maailma ei riitä.

MI6 lähettää agentti James Bondin suojelemaan murhatun öljypohatan tytärtä, Elektra Kingiä, jonka uskotaan olevan seuraavaksi salamurhan kohteena.

Pierce Brosnan nähdään kolmatta kertaa maailman kuuluisimman agenttihahmon roolissa ja on kenties parempi tässä kuin kahdessa aiemmassa Bondissaan. Mutta niinhän sitä hoetaan, että kolmas kerta toden sanoo. Brosnanissa on hieman enemmän asennetta tällä kertaa ja samalla Bond-hahmokin tuntuu tehokkaammalta tehtävässään. Tehokkuutta kuitenkin vähennetään hieman sillä, että Bond saa heti alussa ikävän vamman, millä on haittansa taistelussa. Harmi vain, ettei tätä ideaa hyödynnetä loppuun asti ja vamma tuntuu unohtuvan aina välillä.

Tämänkertainen vihollinen on terroristi Victor "Renard" Zokas, jota näyttelee Robert Carlyle. Renardillekin alustetaan mielenkiintoinen oire: hänellä on nimittäin luoti päässä, mikä on vienyt häneltä tuntoaistin pois, jolloin hän ei tunne kipua ja voi myös taistella kauemmin. Valitettavasti tätäkään ei hyödynnetä yhtä hyvin kuin katsoja ehtii jo päässään kuvittelemaan, eikä hahmo muutenkaan tee lopulta vaikutusta. Erikoisen silmäluomensa, arpensa ja hiuksettomuutensa vuoksi Renard näyttää lähinnä Blofeld-kopiolta. Carlyle on pätevä roolissa, mutta käsikirjoitus ei tarjoa hänelle tarpeeksi.
     James Bond kohtaa tälläkin seikkailullaan naisen jos toisenkin. Sophie Marceau näyttelee Elektra Kingiä, edesmenneen öljypohatta sir Robert Kingin (David Calder) tytärtä, joka yrittää nyt pyörittää isänsä bisnestä ja jota Bondin täytyy suojella. Tätä hahmoa onnistutaan onneksi hyödyntämään hyvin ja hänen kanssa on tehty mielenkiintoisia ratkaisuja. Marceau on erittäin hyvä valinta osaansa, mitä ei todellakaan voi sanoa Denise Richardsista, joka esittää filmin toista Bond-tyttöä, ydinfyysikko Christmas Jonesia. Richards voitti roolisuorituksestaan huonoimman naissivuosan Razzien, mikä oli koko sarjan ensimmäinen Razzie-voitto. Itse tosin näen ongelman enemmänkin roolittajien puolella, jotka ovat ajatelleet, että supermallilta näyttävä Richards olisi uskottava ydinfyysikko. En nyt tällä tarkoita, etteikö ydinfyysikkojen joukosta löytyisi potentiaalisia supermalleja, mutta kun Richards vielä puetaan kuin hittipelihahmo Lara Croft, on häntä todella vaikea ottaa tosissaan ja hänet on selvästi valittu ulkonäkönsä vuoksi - varsinkin kun hänellä ei selvästi ole käsitystäkään, mitä hänen hahmonsa repliikit oikeasti tarkoittavat.
     Elokuvassa nähdään myös Robbie Coltrane 007 ja kultaisesta silmästä tuttuna Valentin Zukovskyna, huikea Judi Dench MI6:n pomona M:nä, Samantha Bond tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn viimeistä kertaa Bondin laitteistot valmistavana Q:na. Llewelyn ehti uransa aikana näytellä kahdeksassatoista James Bond -elokuvassa ja hän oli jokaisessa aivan mahtava. Hänen kohtauksiaan odottaa joka leffasta ja Llewelyn onnistui aina tuomaan lämpöä ja huumoria mukaan filmeihin. Llewelyn valitettavasti menehtyi auto-onnettomuudessa hieman Kun maailma ei riitä -elokuvan ilmestymisen jälkeen.

Kun maailma ei riitä lähtee käyntiin sarjan pisimmällä aloituksella ennen alkutekstejä ja tekee sen erittäin napakasti. Heti alussa nähdään vauhdikas, tiivistunnelmainen ja veikeä takaa-ajo veneillä, mikä muuttuu kaiken aikaa vain paremmaksi. Mukaan mahtuu hauskoja tilanteita ja onkin hieman harmi, ettei mikään loppuleffassa nouse samalle tasolle. Yhdessä kohtaa nähdään erittäin hyvä takaa-ajo lumisilla vuorilla, mistä löytyy myös omat kekseliäät hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi aloituksen jälkeiset toimintakohtaukset jättävät hieman toivomisen varaa, eikä niissä ole toivottua jännitystä. Etenkin loppuhuipennus on hieman antikliimaksinen. Elokuva siis paljastaa parhaat korttinsa liian aikaisin, eikä enää myöhemmin osoita kunnon lahjoja.

Tarinakaan ei erityisemmin nappaa mukaansa. Öljyyn liittyvä kertomus ei ole kovin mielenkiintoinen ja filmistä löytyy pitkäveteiset kohtauksensa. Elokuva aloittaa useita hyviä juttuja, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä päätökseen. Leffasta löytyy kuitenkin onneksi erittäin toimivia käänteitä, mitkä sysäävät sitä uuteen vauhtiin - vaikkakin vain vähäksi aikaa kerrallaan. Romanttinen puoli on tarpeeksi sujuvaa ja huumoria löytyy juuri sopivasti. Mukana on myös tahatonta huumoria, kuten yhden taistelun erikoinen helikopteri-jättisaha-viritelmä, mikä oli lapsena siistein juttu ikinä, mutta näin aikuisena se on lähinnä huvittava. Ei elokuva huono ole, mutta mahtavan 007 ja kultaisen silmän ja erittäin vaikuttavia toimintakohtauksia sisältäneen Huominen ei koskaan kuole -leffan jälkeen Kun maailma ei riitä on hieman unohdettava teos. Se on yksinään kelpo Bond-seikkailu, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta sen voisi laskea sarjan parhaimmistoon.

Elokuvan ohjaaja Michael Apted ei säväytä taidoillaan yhtä hyvin kuin monet sarjan aiemmista tekijöistä, mutta hän pitää pakettia kuitenkin tarpeeksi toimivasti kasassa. Aptedin työtä on vaikeuttanut Neal Purvisin, Robert Waden ja Bruce Feirsteinin hieman epätasainen käsikirjoitus, sekä Denise Richardsin hölmö roolitus ydinfyysikoksi. Teknisesti filmi on kuitenkin taidokkaasti tehty, vaikka parissa kohtaa digiefektit pistävätkin silmään. Alun venetakaa-ajo on kuitenkin upea suoritus. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja mukana on hienoja lavasteita. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä David Arnold tekee toistamiseen hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden kiinnostavasti mukaan elektronisempia vivahteita. Garbage-yhtiön esittämä tunnuslaulu "The World Is Not Enough" on iskevä voimaballadi, joka nostaa ihon helposti kananlihalle, jos äänenvoimakkuuden nupit vääntää kaakkoon.

Yhteenveto: Kun maailma ei riitä on kelpo Bond-leffa, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Elokuvan aloitus on vahva, mutta sen jälkeen se kulkee epätasaisesti eteenpäin. Mukaan mahtuu niin pöhkön tyylikästä sahahelikopteria kuin oudosti roolitettua ydinfyysikkoa. Leffasta löytyy kuitenkin toimivia käänteitä, joiden avulla se lähtee aina hetkellisesti uuteen, mielenkiintoisempaan suuntaan - ainakin vähäksi aikaa. Filmi on paikoitellen hieman pitkäveteinen, eivätkä sen toimintakohtauksetkaan ole viihdyttävimmästä päästä. Loppuhuipennus on varsinkin pettymys. Hyvää huumoria kuitenkin löytyy ja epätasaisuudestaan huolimatta teos jää plussan puolelle. Pierce Brosnan tekee tähän mennessä parhaan suorituksensa James Bondina ja Desmond Llewelynin näyttelemän Q:n jäähyväiset on onnistuneen haikea hetki. Garbagen "The World Is Not Enough" -kappale on todella hyvä. Kun maailma ei riitä ei kuulu sarjan parhaimpiin eikä huonoimpiin, vaan se putoaa kaiken keskelle yhtenä sarjan unohdettavimmista teoksista. Suosittelenkin tämän vilkaisemista vasta, kun suuri osa 007-leffoista on nähty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The World Is Not Enough, 1999, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists

Arvostelu: Riddick (2013)

RIDDICK

Ohjaus: David Twohy
Pääosissa: Vin Diesel, Matthew Nable, Jordi Mollà, Katee Sackhoff, Dave Bautista, Bokeem Woodbine, Raoul Trujillo, Conrad Pla, Nolan Gerard Funk, Danny Blanco Hall, Noah Danby, Neil Napier ja Karl Urban
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

David Twohyn ohjaama ja Vin Dieselin tähdittämä scifikauhuelokuva Pimeän uhka (Pitch Black - 2000) sai kriitikoilta hieman ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ollut teatterikierroksellaan kummoinen menestys, mutta kun sen DVD-myynnit nousivat valtaviksi, kaksikko pystyi tekemään jatkoa. Riddickin aikakirja (The Chronicles of Riddick - 2004) sai vielä tylymmän vastaanoton kriitikoilta ja se sai hädin tuskin tienattua budjettiaan takaisin. Olikin selvää, ettei Universal-yhtiö ollut valmis rahoittamaan kolmatta leffaa, mutta Twohy ja Diesel yrittivät keksiä tavan saada sen toteutettua. Diesel onnistui tekemään diilin Universalin kanssa, että jos hän tekisi cameon Hurjapäät: Tokio Driftissä (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), hän saisi Riddick-sarjan oikeudet itselleen. Diesel sai ne ja hän alkoi Twohyn kanssa suunnittelemaan filmin tekoa. He saivat kasattua rahaa leffaa varten, mutta eivät tarpeeksi, jolloin Diesel itse päätti rahoittaa lopun budjetista ja hän jopa kiinnitti talonsa saadakseen tarvittavat rahat. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2012 ja lopulta ihan vain Riddickiksi nimetty elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 2013. Tämäkin leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Elokuva tienasi alle sata miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti, mutta tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä budjetti oli huomattavasti edellisiä osia alhaisempi, alle 40 miljoonaa dollaria. Elokuvan pystyi siis laskemaan hitiksi. Itse näin Riddickin varmaankin vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt ja pidin siitä. Kun huomasin, että sarjan aloitusosa Pimeän uhka täytti nyt 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko Riddick-trilogian.

Nekromangien hylkäämä Riddick herää autiolta planeetalta ja yrittää selvitä sen karussa luonnossa, taistellen erilaisia olentoja vastaan. Lisäksi planeetalle saapuu palkkionmetsästäjiä, jotka himoitsevat Riddickin tappamisesta saatavaa jättimäistä rahasummaa.

Vin Diesel äijäyrmyilee etsintäkuulutetun huippuvaarallisen rikollisen Riddickin roolissa kolmatta kertaa. Hahmo on sama tyly veikkonen edellisistä leffoista, joka ei erityisemmin piittaa muista, vaan välittää ainoastaan omasta selviytymisestään. Diesel ei vieläkään häikäise näyttelijänlahjoillaan, mutta hänen luja olemuksensa ja möreä äänensä tekevät hänestä edelleen parhaan mahdollisen Riddickin. Hahmo on yhä toimiva antisankari, jonka avaruusseikkailua katsoja seuraa mielellään.

Erilaisten avaruusmörköjen lisäksi Riddick saa peräänsä kaksi palkkionmetsästäjäryhmää, joista toista johtaa Matthew Nablen näyttelemä sotilaallinen "Boss" ja toista Jordi Mollàn esittämä hävytön Santana. Heidän tiimeihinsä kuuluvat mm. ainoa nainen Dahl (Katee Sackhoff), isokokoinen Diaz (Dave Bautista), nuori uskovainen Luna (Noland Gerard Funk), sekä tarkkaavainen Moss (Bokeem Woodbine). Palkkionmetsästäjät eivät tietenkään ole läheskään yhtä kiinnostavia hahmoja kuin Riddick, miksi onkin harmi, että lähes puolet leffasta käytetään heihin. Kaikki kuitenkin hoitavat hommansa sujuvasti ja on hauska nähdä Bautista pienessä roolissa, ennen kuin hän nousi isommaksi tähdeksi näyttelijänä Guardians of the Galaxyn (2014) myötä.

Riddick on tyylillisesti huomattavasti lähempänä kauhuhenkistä Pimeän uhkaa kuin seikkailullisempaa Riddickin aikakirjaa, mikä on heti selkeä parannus. Riddickin aikakirja muistutti enemmän Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiaa, mistä monet sarjan fanit eivät pitäneet. Tekijät ovat selvästi kuunnelleet fanejaan. Tylsät nekromangit typerä-kypäräisen Marsalkkansa kanssa saavat kyytiä ja poissa on myös taikavoimia omaava ja roolivalintaansa epäröivä Judi Dench. Hyvä niin. Riddick nappaa heti mukaansa karun maailmansa ansiosta. Se näyttää ensiminuuteilla, että luvassa on synkempää menoa kuin viime filmissä, eikä katsoja malta odottaa, mitä filmillä on tarjottavanaan. Elokuvan alkupää on kuitenkin kenties sen parasta antia, kun Riddick ei sano lähes sanaakaan, vaan pääsemme vain näkemään, kuinka tämä kohtaa erilaisia olentoja ja keksii keinoja selvitä vaaroista. Tämä on tavallaan aika rohkea ratkaisu ja itse voisin katsoa koko leffan ihan vain tällaista menoa.

Leffa heikkenee hieman, kun palkkionmetsästäjät saapuvat planeetalle. Filmi tuntuu nimittäin lähes tunnin ajaksi muuttuvan täysin, sillä palkkionmetsästäjät nousevat isosti esille ja Riddickiä hädin tuskin nähdään. Hahmo hiippailee varjoissa ja mukana on pari selkeää faneille tarkoitettua hetkeä, mutta muuten leffan nimikkohahmo tuntuu kadonneen omasta leffastaan. Kyllä palkkionmetsästäjätkin saavat omat hyvät kohtauksensa ja on veikeää seurata, kun Riddick listii heitä yksi kerrallaan. Onneksi loppupäässä Riddick nostetaan jälleen tarinansa tähdeksi, kun filmi alkaa tosissaan muistuttamaan Pimeän uhkaa, pimeydestä hyökkäävien otusten ansiosta. Hirviöosuus voisi kuitenkin kestää kauemmin. Jos hirviöosio alkaisi jo leffan puolessa välissä ja Riddick olisi enemmän esillä palkkionmetsästäjien tullessa kuvioihin, olisi filmi parempi teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein mainio elokuva ja huomattava parannus laimean Riddickin aikakirjan jälkeen.

Ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii edelleen David Twohy, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Riddickin aikakirjassa. Twohy pitää pakettia mielenkiintoisemmin kasassa ja saa mukaan ensimmäisestä osasta tuttua tunnelmaa, mikä alunperin sai katsojan kiinnostumaan sarjasta. Riddick on myös oivallisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Valaisua hyödynnetään kauhukohtauksissa hienosti. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja efektit ovat pääasiassa mainioita. Paikoitellen on selvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Ääniefektitkin ovat hyvin rakennetut ja Graeme Revellin säveltämät musiikit toimivat taustalla.

Tästäkin sarjan osasta on olemassa pidennetty versio, jolla on kestoa kahdeksan minuuttia enemmän kuin teatteriversiolla. Pidempi versio syventyy enemmän siihen, mitä tapahtui tämän ja Riddickin aikakirjan välissä. Edellisestä osasta tuttu Karl Urbanin näyttelemä Vaako nähdään kunnolla pidennetyssä versiossa.

Yhteenveto: Riddick on mainio scifikauhuelokuva, mikä ymmärtää edellisen osan olleen virhe ja vie meininkiä takaisin alkuperäisen Pimeän uhkan tyyliin. Elokuvan alkupää onkin erittäin hyvä, kun pääsee seuraamaan Riddickiä selviytymässä uuden planeetan vaaroista. Dialogin puute on vain plussaa ja leffa on yllättävänkin koukuttava. Kun palkkionmetsästäjät saapuvat, leffa tuntuu unohtavan Riddickin sivurooliin, jolloin kokonaisuus kärsii ja muuttuu epätasaiseksi. Onneksi loppupäässä se taas nostaa tasoaan, kun hirviökauhuilu alkaa. Jos palkkionmetsästäjien osiota muokkaisi ja tiivistäisi, sekä aloittaisi monsteripuolen aikaisemmin, voisi kyseessä olla erittäin hyvä kokonaisuus. Jo tällaisenaan Riddick toimii oivallisesti ja se jättää katsojan odottamaan mahdollista neljättä osaa. Diesel ja Twohy ovat nyt useamman vuoden työstäneet sekä neljättä elokuvaa, mikä kulkee työnimellä "Furia", sekä televisiosarjaa "Merc City". Toivon kyllä molempien projektien onnistuvan, sillä vaikkei Diesel ole näyttelijänä mitä parhain, hän saa tästä hahmosta todella kiinnostavan ja Riddickin seikkailuja katsoisi mieluusti lisää... kunhan tyyli vain pysyy samanlaisena kuin tässä ja alkuperäisessä leffassa, eikä Riddickin aikakirjan kaltaista mokausta enää nähtäisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Riddick, 2013, Radar Pictures, Riddick Canada Productions, Entertainment One, One Race Productions

Arvostelu: Eteenpäin (Onward - 2020)

ETEENPÄIN

ONWARD

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Tom Holland, Chris Pratt, Julia Louis-Dreyfus, Octavia Spencer, Mel Rodriguez, Ali Wong, Lena Waithe ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Onward, eli suomalaisittain Eteenpäin on Pixarin uusi animaatioelokuva ja sen tarina pohjautuu ohjaaja Dan Scanlonin lapsuuteen, kun hänen piti olla veljensä tukena, heidän isänsä menehdyttyä. Yhtiö ilmoitti elokuvasta vuonna 2017 ja äänitykset alkoivat joulukuussa 2018. Animointityö lähti liikkeelle ja nyt Eteenpäin saa ensi-iltansa. Ja kerrankin samaan aikaan Yhdysvaltojen kanssa! Olen jo monta vuotta valittanut siitä, että Pixarin elokuvat ilmestyvät aina Suomessa kaksi tai kolme kuukautta myöhässä, mutta vihdoin pääsemme näkemään uutuusleffan oikeaan aikaan! Itse rakastan suurta osaa Pixarin elokuvista ja olen aina innoissani, kun tiedän yhtiön julkaisevan uuden elokuvan. On siis varmaan selvää, että Eteenpäin on/oli yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta. Menin kovin odotuksin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen, enkä todellakaan pettynyt!

Teini-ikäiset haltiaveljekset Iikka ja Aaro elävät fantasiamaailmassa, missä entisaikojen taiat on unohdettu teknologian myötä. Veljet saavat käsiinsä taikasauvan, millä he voisivat herättää edesmenneen isänsä takaisin yhdeksi päiväksi. Loitsu menee kuitenkin pieleen ja vain isän jalat palaavat takaisin! Iikalla ja Aarolla on vuorokausi aikaa keksiä, kuinka saavat loputkin isästään palaamaan.

Marvel-tähdet Tom Holland ja Chris Pratt ääninäyttelevät elokuvan päähahmoja, haltiaveljeksiä Iikka ja Aaro Kajastusta. Iikka on epävarma ja ujo nuorukainen, joka pelkää, mitä muut ajattelevat hänestä, kun taas Aaro on energinen ja heittäytyvä isoveli, jota ei kiinnosta, että monet koulusta pitävät häntä outona. Veljet ovat erilaiset toisistaan ja siksi tietty täydellinen parivaljakko, jonka kanssa lähtee enemmän kuin mielellään seikkailemaan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitetut ja heitä kehitetään pitkin leffaa taidokkaasti.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Iikan ja Aaron äiti Laura (Julia Louis-Dreyfus), kentaurikonstaapeli Kopukka (Mel Rodriguez), leijonan, lepakon ja skorpionin yhdistelmä Mantikori (Octavia Spencer), sekä kovat prätkäkeijut. Sivuhahmotkin ovat mainioita tapauksia, jotka tarjoavat niin huumoria kuin lisäsyvennystä mukaan. Oma hahmonsa on tietty myös henkiinherätetyt Aaron ja Iikan isän jalat. Jaloilla ei keksitä vain hauskoja hetkiä, vaan elokuvantekijät ovat saaneet niistä kunnollisen persoonan, joka onnistuu välittämään tunteita hienovaraisin tavoin. Isän jalkojen käyttö on jälleen yksi esimerkki Pixarin esimerkillisestä mielikuvituksesta, luovuudesta ja nerokkuudesta.

Eteenpäin nappaa heti alussa mukaansa kiehtovan maailmansa ansiosta. Olen usein esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003) katsoessani pohtinut, mitä näille fantasiamaailmoille tapahtuisi, jos teknologia edistyisi niissä? Pixar on näköjään pohdiskellut samaa, sillä Eteenpäin näyttää juuri sen: fantasiamaailman, mitä asuttavat haltiat, peikot, kentaurit ja keijut, jotka ovat unohtaneet taian ja esi-isiensä taidot. Keijut eivät osaa lentää ja kentauritkin ajavat autoa. Maailmaa esitellään läpi leffan ja jatkuvasti on hauska huomata veikeitä ideoita, millä meidän maailmastamme on otettu asioita ja muutettu niitä satumaisemmiksi. Esimerkiksi bensa-asemalla myydäänkin suokaasua. Naurut tarjoavat myös kujakissamaisesti käyttäytyvät yksisarviset.

Maailman lisäksi itse tarinakin vangitsee katsojan. Pixarin tuttuun tapaan tämäkin leffa punoo ovelasti tunnesidettä katsojan ja hahmojen sekä tapahtumien välille, jotta asioilla tuntuu oikeasti olevan suuri merkitys. Mitä pidemmälle vuorokausi etenee ilman, että isästä näkyy yhtään enempää kuin jalat, sitä epätoivoisemmaksi katsojakin muuttuu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä kaiken aikaa ja Aaron tavoin voi itsekin innostua kaikenlaisista vaaroista ja pulmista, mitä veljekset joutuvat ratkaisemaan etsiessään keinoa palauttaa isänsä kokonaiseksi. Luvassa on paljon vauhtia ja erittäin viihdyttäviä tilanteita. Lapsille filmi tarjoaa sopivasti jännitystäkin. Aikuiskatsojankin sydän hakkaa veljien onnistumisen puolesta. Elokuva kuitenkin osaa aina rauhoittua ja keskittyä siihen, mikä on tärkeintä. Tunnepuoli on vahva ja kun kyseessä on Pixarin animaatio, on kyynelhanojen aukeaminen odotettavissa. Minä en yleensä itke leffoissa, mutta nämä tekijät tietävät aina, kuinka iskeä minua suoraan sydämeen. Koskettavat osiot nostavat elokuvan mahtavuutta entisestään.

Visuaalisesti Eteenpäin on tietty todella upea teos. Animaatiojälki on jälleen kerran ilmiömäistä ja elokuva pursuaa yksityiskohtia niin paljon, että suu loksahtaa helposti auki kaikkea ihaillessa. Monet maisemat ovat niin tarkasti tehtyjä, että voisi luulla niiden olevan aitoa luontokuvaa. Mukana ei ole ainuttakaan kiireellä tehtyä kuvaa, vaan kaikkeen on panostettu. Äärimmäisen tärkeää on tietty, että elokuvan käsikirjoitukseen on myös panostettu. Dan Scanlonin, Jason Headleyn ja Keith Buninin teksti on erittäin hyvä ja se sisältää oivaa pohdiskelua unohdetuista osaamisista ja tavoista. Fantasiaolennoista kertovan leffan teko ei ole ohjaaja-käsikirjoittaja Scanlonille suinkaan uutta, vaan hän myös ohjasi Pixarin animaation Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013). Eteenpäin on selvästi se parempi teos näistä kahdesta ja Scanlon pitää pakettia hienosti kasassa, rakentaen tunnelmaa taiturimaisesti. Toimivan lisän tunnelmaan tuovat myös Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Eteenpäin on loistava fantasiaseikkailu, mikä tarjoaa Pixarin tuttuun tapaan vahvoja tunteita ja häikäisevää animaatiota. Elokuvan maailma on kiehtovasti luotu ja on veikeä nähdä, kuinka fantastisia elementtejä ja tosimaailmaa yhdistellään. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja elokuva tempaiseekin mukaansa heti alusta alkaen. Itse tarina on monella tapaa hyvin omaperäinen ja siitä saadaan revittyä mahtavia ideoita kaiken aikaa. Päähahmot Iikka ja Aaro ovat mainiot tapaukset ja heidän kehityskaarensa ovat erinomaisesti toteutetut. Pixarin luovuus ja mielikuvituksellisuus ilmenee hienosti siinä, kuinka heidän isänsä jaloista on onnistuttu tekemään kunnon hahmo. Hyvää huumoria on luvassa paljon ja jännittääkin saa. Ja kun kyseessä on Pixar, on herkistyminen taattua. Animaatiojälki on uskomattoman upeaa. Kaikin puolin Pixar jatkaa onnistumisten putkea Cocon (2017), Ihmeperhe 2:n (Incredibles 2 - 2018) ja Toy Story 4:n (2019) jälkeen ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Todella toivon, että myös yhtiön seuraava teos, jo tänä syksynä ilmestyvä Soul - sielun syövereissä (Soul - 2020) jatkaa samalla linjalla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Onward, 2020, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990)

PUNAISEN LOKAKUUN METSÄSTYS

THE HUNT FOR RED OCTOBER

Ohjaus: John McTiernan
Pääosissa: Sean Connery, Alec Baldwin, Scott Glenn, Sam Neill, James Earl Jones, Courtney B. Vance, Richard Jones, Tim Curry, Stellan Skarsgård, Joss Ackland, Boris Lee Krutonog ja Tomas Arana
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

The Hunt for Red October, eli suomalaisittain Punaisen lokakuun metsästys perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1984, mikä aloitti Clancyn huippusuositun "Jack Ryan" -kirjasarjan (1984-). Vaikka kirjasta tuli nopeasti iso menestys, elokuvayhtiöt eivät kiinnostuneet sen sovittamisesta elokuvaksi. Tuottaja Mace Neufeld kuitenkin ihastui kirjaan ja yritti saada tarjottua sitä eri yhtiöille jopa puolentoista vuoden ajan, kunnes Paramount suostui tekemään elokuvan. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1989 ja lopulta Punaisen lokakuun metsästys sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa voitti Oscar-palkinnon äänitehosteistaan, minkä lisäksi se oli ehdolla myös parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnoista. Itse olen ollut tietoinen filmistä jo vuosia ja jo lapsena sen punamusta juliste on kiehtonut minua. En ollut kuitenkaan aiemmin katsonut leffaa, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla Punaisen lokakuun metsästyksen.

Marraskuussa 1984 Yhdysvaltoja lähestyy Neuvostoliiton uudenlainen sukellusvene nimeltään Punainen lokakuu. Analyytikko Jack Ryan lähetetään selvittämään, onko sukellusveneen komentaja, Marko Ramius aikeissa hyökätä vai loikata Yhdysvaltoihin?

Alec Baldwin pääsee olemaan ensimmäinen näyttelijä, joka herättää Tom Clancyn Jack Ryan -hahmon eloon valkokankailla. Jack ei ole mikään toimintasankari, joka lähtee taisteluun aseet laulaen. Hän uskoo sanojen ja järkeilyn voimaan, ja yrittääkin selvitä tilanteista älynsä ja puhelahjojensa avulla. Jack on huomattavasti samaistuttavampi ja inhimillisempi kuin monet tällaisten filmien päähahmot ja Baldwin suoriutuu roolistaan taidokkaasti. Hän on uskottava CIA:n analyytikkona ja katsojana on välittömästi hänen puolellaan, kun tämä ryhtyy selvityspuuhiin.

Vaikka Jack Ryan onkin yleensä Clancyn tarinoissa päähenkilö, Punaisen lokakuun metsästyksen päähenkilö on oikeastaan neuvostoliittolainen sukellusveneen komentaja Marko Ramius, jota näyttelee entinen James Bond -tähti Sean Connery. Skottiaksentillaan puhuva Connery ei kertaakaan huijaa katsojaa luulemaan, että hän olisi venäläinen, mutta Connery korvaa tämän upealla karismallaan. Hän onnistuu vangitsemaan kohtauksensa ja hänen puhuessa niin katsoja kuin hahmotkin haluavat kuulla kaiken, mitä hänellä on sanottavanaan. Komentaja Ramius on myös kiinnostava persoona ja on kiehtovaa seurata, millä aikomuksilla hän lähestyy Yhdysvaltoja.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn lentotukialus USS Dallasin komentajana, James Earl Jones amiraali Greerinä, Courtney B. Vance USS Dallasin ääniluotaimen käyttäjänä Jonesina, Sam Neill Punaisen lokakuun kapteeni Vasilina, Tim Curry tohtori Petrovina, sekä Stellan Skarsgård V.K. Konovalov -sukellusveneen komentajana Tupolevina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Glenn, Earl Jones, Neill ja Skarsgård omaavat tiettyä lujuutta, mitä johtajuus vaatii ja jokainen onnistuu näyttämään lahjansa leffan aikana.

Odotin ja toivoin Punaisen lokakuun metsästyksen kolahtavan itsellenikin, mutten uskonut, että pitäisin siitä näin paljon. Kyseessä on aivan mahtava trilleri, missä jännitys vain tiivistyy tiivistymistään. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja sen tunnelma on alusta asti erinomaisesti rakennettu. Leffaan on saatu jotain todella koukuttavaa, ja Punaisen lokakuun mahdollinen uhka pistää katsojan heti jännittämään, miten tässä tulee käymään. Elokuvassa tuodaan esimerkillisesti esille, kuinka aika alkaa loppua ja siten myös jännitettä nostetaan kohti huippuaan. Tilanteesta tekee erityisen jännittävän se, kuinka Jack on ainoa, jonka takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos komentaja Ramiuksen aikomus ei olekaan aloittaa kolmatta maailmansotaa ampumalla ydinohjuksia Yhdysvaltoihin. Muut tapahtumaa selvittävät ovat valmiita ampumaan Punaisen lokakuun torpedoilla merenpohjaan, mutta Jackin ajatus kasvaa yhä vain suuremmaksi ja hän kokee, että hänen täytyy selvittää asioiden todellinen laita.

Elokuvan rytmitys on myös fantastista. Leffa kulkee rauhassa eteenpäin ja siinä on paljon pitkiä kohtauksia, joissa lähinnä keskustellaan. Filmi kuitenkin lumoaa niin hyvin, että aika menee todella nopeasti. Jännite ei kertaakaan hellitä, vaan elokuva kiristää otettaan katsojasta yhä vain tiukemmaksi. Leffa myös tarjoaa katsojalle tunteen siitä kuin olisi itsekin jumissa metalliputkilossa veden alla. Sukellusveneestä tehdään ahdistava paikka ja se vain tuo oman hienon lisänsä tunnelmaan. Pidän myös paljon siitä, kuinka Jackille ja komentaja Ramiukselle rakennetaan jonkinlaiset välit, vaikka he kohtaavatkin vasta filmin loppupäässä, eivätkä sitä ennen puhu toisilleen sanaakaan. Toimintaa ei juurikaan ole mukana, mikä on toisaalta hyvä, sillä tummansinistä taustaa vasten torpedoja väistelevien metallipötköjen seuraaminen voisi helposti käydä tylsäksi. Elokuvan vähäiset toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja siksi niin tehokkaita.

Elokuvan on ohjannut John McTiernan, joka oli noussut tätä ennen isoksi tekijäksi ohjattuaan kaksi toimintaklassikkoa Predator - saalistajan (Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). McTiernan jatkaa Punaisen lokakuun metsästyksellä voittokulkuaan ja osoittaa jälleen kykynsä rakentaa jännitystä monin eri tavoin. Larry Fergusonin ja Donald E. Stewartin työstämä käsikirjoitus on myös erinomainen ja se pitää katsojaa hyvin otteessaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu. Valaisua hyödynnetään hienosti sukellusveneen sisällä, minkä lavasteet ovat myös vaikuttavat. Puvustustiimi on myös tehnyt hyvää työtä. Jotkut efekteistä ovat hieman nähneet parhaat päivänsä, kuten veden alla kiitävät torpedot, mutta eivät liikaa, jotta kohtaukset menettäisivät jännitteensä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu äänitehosteista Basil Poledourisin säveltämiin musiikkeihin. Kuoroilla mukaan saadaan eeppisyyttä, mikä nostaakin herkästi ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Punaisen lokakuun metsästys on erinomainen jännityselokuva, mikä vain kasvattaa tunnelmaansa, mitä pidemmälle se etenee. John McTiernan osoittaa lahjakkuutensa jälleen kerran tunnelman kanssa, tehden filmistä paikoitellen jopa piinaavan. Elokuva antaa hädintuskin hengähdystaukoa, vaikka se kulkeekin rauhallisesti eteenpäin. Tarinan mukaansatempaavuus ja koukuttavuus ovat kuitenkin niin korkeat, ettei aika todellakaan käy pitkäksi. Toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja vaikka ne ovatkin eläneet parhaat päivänsä visuaalisesti, ovat nekin edelleen jännittävää seurattavaa. Basil Poledourisin säveltämät musiikit vielä tuovat mahtipontisen lisäyksensä filmin henkeen. Alec Baldwin on nappivalinta Jack Ryaniksi, joka on tyylikkäällä tavalla hieman erilainen sankarihahmo. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sean Connery, joka uhkuu karismaa komentaja Marko Ramiuksena. Suosittelenkin Punaisen lokakuun metsästystä kaikille hitaasti tarinaa kehittävien ja tunnelmaa rakentavien trillereiden ystäville. Kyseessä on upea teos, minkä hankin heti Blu-rayna hyllyyni!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunt for Red October, 1990, Paramount Pictures, Mace Neufeld Productions, Nina Saxon Film Design