Arvostelu: Falling (2020)

FALLING

Ohjaus: Viggo Mortensen

Pääosissa: Viggo Mortensen, Lance Henriksen, Sverrir Gudnason, Terry Chen, Gabby Velis, Hannah Gross, Laura Linney, Grady McKenzie, Etienne Kellici, William Healy ja David Cronenberg

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Falling on Viggo Mortensenin tähdittämä, ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja säveltämä draamaelokuva. Mortensen oli työstänyt filmin tarinaa jo pidemmän aikaa, yrittäen saada tekstiään läpi eri rahoittajilla. Hänen oli alunperin tarkoitus työskennellä vain kameran takana, tehden ohjaajadebyyttinsä elokuvalla. Vähitellen hän alkoi kuitenkin ymmärtämään, että myydäkseen elokuvan eteenpäin, hänen täytyisi myös esittää pääosaa, vedoten staravoimaansa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ajoilta. Falling sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020, mutta vasta nyt se on saapumassa Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Mortensenin tehneen siinä vaikka ja mitä. Mortensenia harvoin näkee elokuvissa nykyään ja minua kiinnosti kovasti nähdä, kuinka hän pärjäisi kameran toisella puolella. Kävinkin katsomassa Fallingin sen lehdistönäytöksessä viime marraskuussa.

John Peterson tuo muistisairaan isänsä Willisin maaseudulta Kaliforniaan, etsiäkseen tälle kodin lähempänä omaansa. Poikansa luona nykyhetken ja menneisyyden raja alkaa kuitenkin häilymään Willisin mielessä, eikä hän ole valmis poikansa toivomiin muutoksiin.

Viggo Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen kameran edessä ja tällä kertaa hän näyttelee John Petersonia, miestä, jonka vaikea lapsuus varjostaa hänen mieltään yhä nykypäivänä, mutta joka yrittää pitää menneisyyden kamaluudet erossa uudesta arjestaan. Pelkkä Mortensenin läsnäolo on vakuuttavaa ja on ihailtavaa, kuinka hyvin hän hoitaa hommansa ilman erillistä ohjaajaa. John on mielenkiintoinen hahmona ja häntä syvennetään oivallisesti pitkin leffaa esimerkiksi takaumien kautta. Niissä Johnia näyttelee lapsena ja teininä Grady McKenzie, Etienne Kellici ja William Healy, jotka tekevät myös kaikki hyvää työtä - etenkin äärimmäisen sympaattinen McKenzie.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Lance Henriksen, joka tekee kenties parhaan roolityönsä, minkä olen häneltä nähnyt. Henriksen näyttelee Johnin isää, Willis Petersonia, joka ikänsä vuoksi alkaa sekoittamaan nykypäivän menneisyyteen, tehden siten monista tilanteista vaikeita. Vielä vaikeammaksi Willis tekee tilanteet sillä, että hän on persoonana täysmulkvisti. Willis tuntuu vihaavan kaikkia ja kaikkea, eikä todellakaan välitä siitä, missä ympäristössä päättää avata sanaisen arkkunsa, eikä häneltä löydy minkäänlaista suodatinta sanavalinnoilleen. Kaikenlaisia hävyttömiä ja inhottavia asioita jatkuvasti ulos suoltava Willis on erittäin epämiellyttävä, mutta silti kiehtova tapaus. Henriksen on täysillä mukana ja heittäytyy hahmonsa vietäväksi pelottavankin hyvin. Hienoa työtä tekee myös Willistä nuorempana näyttelevä Sverrir Gudnasson. Takaumien kautta käy selväksi, ettei pelkkä ikä ole tehnyt Willisistä sellaista kuin hän on, vaan taustalla on paljon muutakin lapsuudesta lähtien.

     Leffassa nähdään myös Terry Chen Johnin aviomiehenä Ericinä ja Gabby Velis heidän tyttärenään Monicana, Laura Linney Johnin siskona Sarahina, sekä Hannah Gross Johnin ja Sarahin äitinä Gwen Petersonina. Sivuosanäyttelijät tekevät mainiota työtä sillä ruutuajalla, mitä filmi heille tarjoaa. Chen tulkitsee taidokkaasti Johnin aviomiestä, joka yrittää kovasti miellyttää miehen isää, vaikka tämä kuinka olisi Ericiä vastaan homouden ja kiinalaistaustan vuoksi. Sen sijaan, että Eric päättäisi tylyttää Willisiä takaisin, hän on päättänyt pysyä hiljaa ja pyrkii olemaan täysillä rakkaan miehensä rinnalla ja tukena. Itse David Cronenberg, eli mm. Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986) ohjaaja tekee pienen roolin lääkärinä.

Sen lisäksi, että Mortensen on upea kameran edessä, hän tekee vaikutuksen myös sen takana. Mortensen on kirjoittanut ja sitten ohjannut erittäin hyvän draamateoksen, minkä vahva ja traaginen isä-poika-tarina liikuttaa aidosti. Elokuva hyödyntää ajassa edestakaisin liikkumista taidokkaasti ja takaumat vain tukevat nykypäivän kohtauksia. Koska Mortensen ja Henriksen ovat niin loistavia rooleissaan, heidän välisiä kohtauksia seuraa kuin lumottuna. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. Ne tuntuvat täysin luontevilta ja ne saattavat saada yllättäviä käänteitä vähän väliä. Vaikea yhteinen menneisyys piinaa molempia ja mitä kauemmin John ja Willis ovat yhdessä, sitä useammin vanhat kaunat nostavat taas päätään. Tämä isä-poika-suhde on vaikea, mutta syvä ja moniulotteinen.

Takaumat ovat niinkin onnistuneita, että vaikka niissä ei nähdäkään Mortensenia ja Henrikseniä, katsoja haluaa silti samassa määrin nähdä, mitä menneisyydessä on tapahtunut, eikä halua heti palata takaisin nykyhetkeen. Tähän tosin vaikuttaa se, että toisella puoliskollaan nykyhetken tapahtumat alkavat voimakkaasti toistamaan itseään. Ensimmäinen tunti menee todella nopeasti ja Willisin törkypuheet ovat lähinnä satunnaisia ja vaivaannuttavia. Toisen tunnin aikana Willis ei enää muuta teekään kuin hauku kaikkia, mikä alkaa jossain kohtaa pitkästyttämään ja tympimään. Elokuvassa on useampi minuutti pelkkää haukkumista, minkä voisi poistaa ja silti asia tulisi perille, eikä leffa menettäisi tehoaan. Itse asiassa se olisi vain kompaktimpi paketti ilman toisen puoliskon osittaista tyhjäkäyntiä. Lopussa elokuva taas nousee samoihin korkeuksiin kuin mistä se lähti. Silti se pidempi paikoillaan junnaava osio tiputtaa pisteitä. Hieman tiiviimpänä ja reippaammin eteenpäin kulkevana kokonaisuutena Falling olisi mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin erittäin mainio.

Vaikka käsikirjoitus kaipaakin hieman tiivistämistä, osoittaa Mortensen tässä lahjakkuutensa kirjoittajana. Myös ohjaajana hän onnistuu, saaden niin Henriksenin antamaan kaikkensa kuin rakentaen voimakasta tunnetta. Lisäksi Mortensen on myös säveltänyt elokuvan musiikit ja tekee siinäkin oivaa työtä. Onko mitään, mitä hän ei osaa tehdä? Jos kamera ei olisi liikkeessä, voisin uskoa, että hän toimi myös kuvaajana. Hyvää kuvausta (ja käsikirjoitusta) tukee hyvä leikkaus, vaikka viimeistään siinä olisi tiettyjä osioita voinut tiivistää. Menneisyyden kohtauksissa eri ajat on taidokkaasti toteutettu lavastein ja asuin. 

Yhteenveto: Falling on todella hyvä draamaelokuva ja vahva osoitus Viggo Mortensenin lahjakkuuksista myös kameran takana. Mortensen ällistyttääkin sillä, kuinka paljon hän on leffan eteen tehnyt aina näyttelemisestä ohjaamiseen ja käsikirjoittamisesta tuottamiseen. Hän on jopa säveltänyt elokuvan musiikit! Vaikka Mortensen onkin kameran edessä vakuuttava, parasta työtä näyttelijöistä tekee äksyä Willis-isää esittävä Lance Henriksen, joka on erinomainen kiinnostavassa (joskin epämiellyttävässä) roolissaan. Filmin vaikea isä-poika-suhde on voimakkaasti rakennettu ja niin Mortensenin ja Henriksenin roolityöt kuin taidokas takaumien käyttö auttavat katsojaa syventymään sen moniulotteisuuteen. Leffasta löytyy kuitenkin ongelmansa ja toinen puolisko ryhtyy toistamaan itseään liikaa. Henriksenin loistotyöstä huolimatta hänen hahmonsa jatkuva hävyttömyyksien suoltaminen alkaa jossain kohtaa kyllästyttämään itse kutakin. Falling on heikkouksistaan huolimatta erittäin mainio teos, jota suosittelen kaikille draamatarinoiden ystäville - sekä tietty Viggon faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Falling, 2020, Perceval Pictures, Ingenious Media, Baral Waley Productions, Scythia Films, Zephyr Films, Achille Productions

Arvostelu: Kyllä-päivä (Yes Day - 2021)

KYLLÄ-PÄIVÄ

YES DAY

Ohjaus: Miguel Arteta

Pääosissa: Jennifer Garner, Édgar Ramírez, Jenna Ortega, Julian Lerner, Everly Carganilla, Nat Faxon, Fortune Feimster, Arturo Castro ja H.E.R. 

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: S

Yes Day, eli suomalaisittain Kyllä-päivä on Netflixin uusi koko perheen komediaelokuva. Leffasta ilmoitettiin syksyllä 2018 ja kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Nyt Kyllä-päivä on julkaistu Netflixissä ja itse kiinnostuin filmistä hieman, kun Netflix näytti sen mainoksen muutamaa viikkoa ennen julkaisua. Elokuvan juoni vaikutti ihan hauskalta, minkä lisäksi minua kiinnosti nähdä, mitä päätähti Jennifer Garner tekee nykyään, sillä häntä ei ole viime vuosina paljoa näkynyt elokuvissa. Kun Kyllä-päivä ilmestyi Netflixin valikoimaan, pistin sen pyörimään.

Allison ja Carlos sanoivat joskus "kyllä" kaikkeen, mutta kun pari sai lapsia, "ei"-sanasta tuli huomattavasti yleisempi huushollissa. Pari päättää kerrankin jättää negatiivisuuden taakseen ja järjestää Kyllä-päivän, jolloin 24 tunnin ajan heidän lapsensa päättävät kaikesta.

Päärooleissa Allison ja Carlos Torresina nähdään Jennifer Garner ja Édgar Ramírez, jotka sopivat oikein passelisti nipottaviksi vanhemmiksi, jotka päättävät kerrankin rentoutua ja myöntyä lastensa tahtoon. Hahmoille on tietty kirjoitettu kehityskaari, jossa he lähtevät liikkeelle jatkuvasti negatiivisina ja päällepäsmäröivinä, mutta vähitellen he alkavat huomaamaan omat virheensä ja heltyvät. Erittäin tyypillistä, mutta homma ajaa asiansa. Pariskunnan lapsia taas esittävät Jenna Ortega, Julian Lerner ja Everly Carganilla, jotka ovat myös kaikki oivallisia osissaan. Ortegan näyttelemä Katie on se perinteinen itsenäistyvä teini, jolla on vaikeat välit vanhempiensa kanssa, kunnes hänkin alkaa pikkuhiljaa näkemään asioita eri perspektiivistä. Lerner ja etenkin Carganilla pitävät hauskaa, mutta eipä heidän hahmoistaan, Nandosta ja Elliestä saada mitään irti.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Nat Faxon Kyllä-päivän idean pääparille esittelevänä opinto-ohjaajana, Fortune Feimster ja Arturo Castro erittäin epäpätevinä ensihoitajana ja poliisina, sekä laulaja H.E.R. omana itsenään. Faxon on ihan hilpeä roolissaan, mutta Feimster ja Castro ampuvat vähän liikaakin yli pöljien hahmojensa kanssa.

Kyllä-päivä on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Ihan kivaa ja harmitonta hassuttelua, jonka parissa koko perhe voi viihtyä mukavasti ja jonka unohtaa nopeasti sen päätyttyä. Sen juoni on tosiaan veikeä ja varmasti joka lapsen unelma. Alle puolentoista tunnin kesto takaa sen, ettei aika ehdi sen kummemmin käydä pitkäksi, vaan vauhdikas filmi on nopeasti ohi. Toisin kuin joitain ylienergisiä perheleffoja katsoessa, Kyllä-päivä ei missään kohtaa käynyt hermoilleni. Eipä se toisaalta herättänyt sen kummemmin positiivisiakaan tunteita.

Lapsikatsojille leffa tarjoaa luultavasti paljon riemua ja uskoisin, että aikuinenkin viihtyy paremmin, jos on oma lapsi, jonka kanssa katsoa tätä ja jakaa lapsen ilo. Täytyy kyllä myöntää, että naurahdin muutamaan otteeseen ihan ääneen ja hymähtelin joillekin kommelluksille tyytyväiseen sävyyn, vaikka katsoinkin elokuvaa yksin. Parasta on katsoa, kun perheen vanhemmat yrittävät mahdollisimman innostuneesti lähteä mukaan lastensa villityksiin, vaikka voi heti arvata, ettei niistä seuraa hyvää. Filmin ensimmäinen puolikas toimi itselleni paremmin, sillä se keskittyy juurikin siihen viihdyttämiseen. Toisella puoliskolla elokuva tuo mukaan pohdintaa siitä, kuinka lasten täytyy joskus ymmärtää, etteivät vanhemmat käske ja kommenna pelkän kiusan takia, mutta myös vanhemmat voisivat ymmärtää joskus rentoutua ja antaa lapsilleen rohkeammin vapauksia. Vaikka sanomat ovatkin toki tärkeitä, on niitä nähty vastaavissa leffoissa jo vuosien ajan, eikä Kyllä-päivä tuo mitään uutta pöytään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Miguel Arteta, jonka aiemmista filmeistä olen nähnyt hauskan Youth in Revoltin (2009) ja Kyllä-päivän kanssa aika samantasoisen perhehömpän Alexander and the Terrible, Horrible, No Good, Very Bad Dayn (2014). Arteta on lähtökohtaisesti päättänyt tehdä todella kevyttä viihdettä ja siinä hän onnistuu sujuvasti. Mitään ihmeellistä hän ei tarjoa, eikä se selvästi ole ollut pyrkimyskään. Käsikirjoittaja Justin Malen kulkee hyvin tuttuja latuja, eikä vekkulimaista ideaa lukuunottamatta keksi mitään uutta. Tekniseltä puoleltaan Kyllä-päivä on myös tarpeeksi toimiva. Kuvaus, leikkaus, lavasteet, valaisu, äänimaailma, kaikki on kelvollista. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Michael Andrews, mutta eipä hänen työnsä koskaan nouse esille leffan käyttämien eri artistien ja yhtyeiden tekemien kappaleiden alta.

Yhteenveto: Kyllä-päivä on harmitonta hömppäviihdettä perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Se tarjoaa varmasti paljon riemua lapsille ja aikuinenkin voi huomata nauravansa muutaman kerran. Tietty ylipirteys pitää menon menevänä ja vauhdikkaan temponsa kanssa leffan alle puolitoistatuntinen kesto on pian ohi. Jälkikäteen elokuvasta ei oikein jää käteen mitään. Tuttu ja turvallinen meno ei yllätä ketään, joka on katsonut vastaavia filmejä omassa lapsuudessaan ja sanomatkin ovat useasti nähtyjä. Silti elokuva on ihan sujuvaa ja passelia katseltavaa. Sen aikana ei ärsytä, mutta eipä se tarjoa tunteita toiseenkaan suuntaan. Jennifer Garner ja Édgar Ramírez ovat kelpo valinnat päärooleihin ja lapsinäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Kohdeyleisölle Kyllä-päivä varmasti toimii. Itse en kohderyhmään valitettavasti enää kuulu, mutta silti onnistuin välillä löytämään edes jotain hupia katselukokemuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Yes Day, 2021, Entertainment 360, Grey Matters Productions, Netflix

Arvostelu: Source Code (2011)

SOURCE CODE

Ohjaus: Duncan Jones

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Michelle Monaghan, Vera Farmiga, Jeffrey Wright, Michael Arden ja Russell Peters

Genre: trilleri, scifi

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Source Code on Jake Gyllenhaalin tähdittämä scifitrilleri. Käsikirjoittaja Ben Ripley kehitteli elokuvan idean ja sai sen myytyä The Mark Gordon Companylle ja Vendôme Picturesille. Gyllenhaal valittiin pääosaan ja nähtyään Duncan Jonesin ohjaaman Kuun (Moon - 2009), hän ehdotti tuottajille tätä elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Source Code sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla 11. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu, minkä lisäksi siitä muodostui hitti teatterikierroksensa aikana. Itse näin Source Coden vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, ennen kuin huomasin, että se täyttää nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella elokuvan.

Kapteeni Colter Stevens herää junassa matkalla Chicagoon, mutta eri miehen, Sean Fentressin kehossa. Juna räjähtää pommi-iskussa ja Colter saa tietää olevansa salaisessa armeijan projektissa, missä sotilaan mieli voidaan siirtää hetkeen ennen terroristi-iskun tapahtumista. Colterin täytyy palata Seanin mieleen yhä uudestaan, saadakseen selville junan pommittajan, jotta tämä voidaan pysäyttää ennen uutta iskua.

Jake Gyllenhaal sopii erittäin hyvin kapteeni Colter Stevensin rooliin, joka päätyy ensimmäisenä mukaan erikoiseen Lähdekoodi-projektiin. Projekti mahdollistaa sotilaan mielen siirtämistä jonkun toisen kehoon kahdeksaksi minuutiksi ennen pommi-iskun tapahtumista. Colterin täytyykin elää nämä kahdeksan minuuttia yhä uudestaan ja uudestaan, ja kuolla räjähdyksessä kerta toisensa perään, kunnes saa selville tekijän. Gyllenhaal tuo oivallisesti esille Colterin päämääräisyyden ja vimman selvittää tapauksen. Hahmon matkaa onkin mielenkiintoista seurata, sillä vaikka hän kokee samat kahdeksan minuuttia yhä uudestaan, hän kuitenkin kehittyy jatkuvasti.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Vera Farmiga ja Jeffrey Wright Lähdekoodi-projektin johtajina, sekä Michelle Monaghan Christinana, joka on junamatkalla Chicagoon Seanin kanssa, jonka mieleen Colter tunkeutuu. Kun muut näyttelijät pääsevät kaiken aikaa viemään hahmojaan eteenpäin, Monaghanin täytyy aina aloittaa hahmonsa kanssa uudestaan samasta kohtaa. Monaghanin tehtäväksi Christinana jääkin lähinnä ihmetellä erilaisin tavoin, kun hänen Seaniksi luulemansa mies alkaa yhtäkkiä käyttäytymään omituisilla tavoilla. Monaghan ja Farmiga ovat mainiot rooleissaan, mutta Wright ampuu hieman yli tiedemiehenä.

Source Codea on useasti verrattu Bill Murrayn tähdittämään komediaan Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993), missä Murrayn hahmo joutuu elämään samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka leffoista löytyykin samankaltaisuuksia, Source Code on lopulta hyvin erilainen elokuva. Colter ei elä koko päivää uudestaan, vaan ainoastaan tiettyä kahdeksan minuutin pätkää, jonka jälkeen hän aina raportoi uudet havaintonsa Lähdekoodin johtajille. Lisäksi Colter tietää, miksi on kierteessä mukana ja tietää, mitä hänen täytyy tehdä, päästäkseen siitä eroon. Isoin ero on kuitenkin lajityyppi. Komediallisen Päiväni murmelina -filmin sijaan Source Code on scifipainotteinen jännäri. Trillerihenki onkin oivallisesti luotu ja katsojaa jännittää yhä vain enemmän, mitä pidemmälle leffa etenee. Vaikka Colter voikin elää samaa hetkeä yhä uudestaan selvittääkseen totuuden, ei se kuitenkaan tarkoita, että hänellä olisi loputtomasti aikaa, sillä uusi isku voi tapahtua koska tahansa.

Heti alussa katsoja saadaan tiukasti mukaan kiehtovan mysteerin kautta, kun vähitellen käy selväksi, mistä onkaan kyse. Vaikka elokuvassa nähdään periaatteessa sama kahdeksanminuuttinen kerta toisensa perään, elokuva välttää tylsistyttämisen, sillä Colter hyödyntää tämän ajanjakson aina eri tavoin. Joskus hän jopa poistuu junasta, mutta jos hän ei löydä tekijää, hän palautuu aina takaisin samaan hetkeen yrittämään uudestaan. Tylsyyden välttämisen elokuva tekee myös sillä, että se kestää vain puolitoista tuntia. Tahti onkin ripeä ja tehtävän kiireellisyyden tuntee kaiken aikaa. Vaikka Source Code onkin tällaisenaan erittäin mainio ja napakka scifitrilleri, jotain merkittävää siitä jää uupumaan, jotta se olisi teoksena yhtä mahtava kuin sen konsepti. Ainakin Colterin ja Christinan välille kehittyvä romanssintynkä on kömpelö ja vaatisi syventämistä. Samaa kaipaisi myös itse syyllinen ja hänen motiivinsa.

Ei ole ihme, että Duncan Jones sai pestin ohjata Source Coden, sillä hänen ensimmäinenkin elokuvansa, Kuu oli ollut erikoisempi scifiteos. Onkin vain harmi, että tämän jälkeen Jonesin taso on romahtanut pahasti. Tässä Jones tekee kuitenkin taitavaa työtä, rakentaessaan jännittävää ja kiehtovaa henkeä. Ben Ripleyn idea on erinomainen ja hänen sen pohjalta työstämänsä käsikirjoitus usein samaa tasoa. Jos Ripley olisi panostanut tiettyihin juttuihin vielä enemmän, olisi leffa kokonaisuutena erinomainen. Tekniseltä toteutukseltaan Source Code on myös onnistunut, vaikka parit digitehosteet ovatkin nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa pitkin näyttävästi lavastettua junaa ja leikkaus tukee jännästi kulkevaa kertomusta. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä ja Chris Baconin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Source Code on erittäin mainio scifitrilleri, joka hyödyntää veikeää aikakertomustaan taidokkaasti. Vaikka elokuva kiertääkin saman kahdeksanminuuttisen tapahtumia yhä uudestaan, ei aika käy pitkäksi päähenkilön jatkuvasti erilaisen lähestymistavan ja filmin ripeän kerronnan ansiosta. Kestoa leffalla on vain hieman päälle puolitoista tuntia ja pääasiassa se toimii todella hyvin. Lähinnä Colterin ja Christinan välille muodostuva romanssi jää latteaksi, eikä katsoja pääse täysin kärryille antagonistin motiiveista. Tiettyjen viilauksien kanssa lopputulos vastaisi täysillä idean mahtavuutta. Jake Gyllenhaal on mitä oivallisin valinta pääosaan ja hänen valitsemansa Duncan Jones toimii todella hyvin ohjaajana, rakentaen tiivistunnelmaista henkeä. Jos scifipainotteiset jännärit kiehtovat, suosittelen erittäin lämpimästi tutustumaan Source Codeen. Elokuvan kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisikin nähnyt jo useammin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Source Code, 2011, Summit Entertainment, Vendome Pictures, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Ritarin tarina (A Knight's Tale - 2001)

RITARIN TARINA

A KNIGHT'S TALE

Ohjaus: Brian Helgeland

Pääosissa: Heath Ledger, Shannyn Sossamon, Rufus Sewell, Mark Addy, Alan Tudyk, Paul Bettany, Laura Fraser, Bérénice Bejo, James Purefoy ja Christopher Cazenove

Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

A Knight's Tale, eli suomalaisittain Ritarin tarina on edesmenneen Heath Ledgerin tähdittämä keskiaikaan sijoittuva seikkailukomedia, mikä pohjautuu löyhästi Geoffrey Chaucerin tarinaan The Knight's Tale 1300-luvun lopulta. Brian Helgeland kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Columbia Picturesin innostumaan filmin teosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Ritarin tarina sai maailmanensi-iltansa 8. maaliskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Kesällä nousi kohu, kun yksi ylistäviä arvosteluja antaneista kriitikoista paljastui Columbia Picturesin markkinointipuolen työntekijäksi, joka käytti valenimeä. Tämä ei ollut ainoa elokuva, mistä tämä huomattiin, vaan samaa oli tehty myös The Patriotista (2000) ja Elukasta (The Animal - 2001). Lopulta vuonna 2005 studio joutui maksamaan viisi dollaria jokaiselle katsojalle, joka oli mennyt katsomaan elokuvaa väärennetyn arvostelun vuoksi. Itse näin Ritarin tarinasta lapsena vain elokuvan alun ja kesti vuosia, kunnes näin leffan vihdoin kokonaan, kun se esitettiin televisiossa. Pidin filmistä ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa Ritarin tarinan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiajalla ritari nimeltä sir Ector kuolee, jolloin hänen aseenkantajansa William Thatcher päättää itse esittää ritaria ja osallistua turnajaisiin rahan vuoksi. Aatelisen esittäminen ja peitsitaistelu ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin William oli toivonut.

Yön ritari -elokuvan (The Dark Knight - 2008) Jokerina parhaiten tunnettu Heath Ledger näyttelee aseenkantaja William Thatcheria, joka on varma, että omaa kohtaloaan voi muuttaa ja niinpä päättääkin esiintyä ritarina silläkin uhalla, että paljastuessaan hänet teloitettaisiin. Ledger sopii oikein passelisti nuoren ritaripyrkyrin osaan, joka uskoo itsestään paljon, vaikkei todellisuudessa olisi läheskään yhtä lahjakas. Williamista on helppo pitää ja alusta asti katsoja kannustaa häntä voittoon.

Matkaansa mukaan William saa sir Ectoria myös palvelleet aseenkantajat Rolandin (Mark Addy) ja Watin (Disneyn luottoääninäyttelijä Alan Tudyk), kirjailija Geoffrey Chaucerin (Paul Bettany), jonka tarinaan elokuva löyhästi perustuu, sekä naisseppä Katen (Laura Fraser). Bettany pääsee loistamaan eksentrisenä kirjailijana, joka esittelee mahtipontisesti Williamin (tai siis tämän valeminän, sir Ulrich von Liechtensteinin) turnajaisyleisöille. Addy, Tudyk ja etenkin Fraser jäävät kuitenkin lopulta aika alihyödynnetyiksi, vaikka Addy parit hyvät vitsit tarjoaakin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Shannyn Sossamon hienona Jocelyn-neitona, johon William ihastuu, Rufus Sewell ylimielisenä kreivi Adhemarina, joka on erittäin taidokas peitsitaistelussa, sekä James Purefoy sir Thomas Colvillena, jolla on Williamin tavoin jotain salattavaa. Sossamonin ja Ledgerin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja Sewell on hyvä valinta tarinan päävastukseksi turnajaisissa.

Ritarin tarina sai ilmestyessään kritiikkiä anakronismista, eli juttujen sijoittamisesta väärään aikaan - tässä tapauksessa tiettyjen modernien juttujen sijoittamista keskiajan tarinaan. Vaikka elokuvan alussa kuultava Queenin We Will Rock You -kappale hämmentää, huvittaa ja innostaa samanaikaisesti, ei itseäni sinänsä häiritse modernien asioiden tuominen keskiaikaiseen kertomukseen. Ritarin tarina ei yritäkään olla historiallisesti tarkka, vaan se on enemmän kieli hieman poskessa tehty seikkailuleffa ja sellaisenaan oikein viihdyttävä. Ja kuten edesmennyt kriitikko Roger Ebert omassa arviossaan totesi, eivätpä orkesterin säveltämät mahtipontiset musiikitkaan olisi olleet keskiaikaan kuuluvia, joten ne olisivat ihan yhtä anakronisesi käytettyjä kuin Queenin sun muiden yhtiöiden kappaleet, joita elokuvassa kuullaan. Tutut kappaleet auttavat luomaan leffaan veikeän hengen, mikä nappaa katsojan mukaansa heti alusta alkaen.

Mukaansatempaavan hengen lisäksi elokuva sisältää myös kelpo komediaa, vauhdikkaita ja hieman jännittäviä toimintakohtauksia turnauksissa, sekä totta kai suloiseksi tarkoitettua romantiikkaa. Rakkausosasto ei kuulu elokuvan vahvuuksiin, mutta se tuntuu niin kuuluvan lajityyppiin, että sen katsoo sujuvasti kaiken ohessa. Turnajaiset sen sijaan ovat kaikki vangitsevia kohtauksia ja peitsitaistelut ovat vaikuttavasti toteutettuja. Peitset valmistettiin helposti hajoavista materiaaleista, jotta ne eivät aiheuttaisi vahinkoa stunt-näyttelijöille. Tekijät ovatkin sanoneet, että yllättyivät, kuinka vähän tapaturmia kuvauksissa tapahtui - ainoastaan ohjaajalta irtosi hammas, kun Ledger demonstroi hyökkäysliikettä ja osui luudanvarrella ohjaajaa suuhun. Kevyen tunnelman lisäksi leffa osaa myös vakavoitua oikean paikan tullen ja yhdessä kohtaa tuodaan mukaan liikuttavuutta, mikä jopa sai minut melkein itkemään, kun ensimmäisen kerran katsoin leffan. Toisellakin katselukerralla kohtaus on voimakas ja se luo hyvää tunnesidettä elokuvan loppupäähän.

Ritarin tarina oli vasta Brian Helgelandin toinen elokuvaohjaus ja hän oli aiemmin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana. Helgeland voittikin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon työstään L.A. Confidentialissa (1997). Irronneesta hampaastaan huolimatta Helgeland hoitaa hommansa mainiosti leffassa ja leikkii keskiajan ja modernisuuden yhdistelyllä hyvin. Lavasteet ja asut ovat erinomaiset ja niillä luodaan tyylikkäästi 1300-luvun lopun meininki. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus pätevää. Äänimaailma pääsee hyvin valloilleen etenkin turnauksissa hirnahtelevien hevosten, peitsien sirpaloitumisen ja yleisön mylvinnän kera. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta jäävät auttamatta Queenin ja muiden yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: Ritarin tarina on mainio ja viihdyttävä seikkailu, joka leikittelee oivallisesti keskiaikaisten ja modernien juttujen kanssa. Aluksi sitä kummastelee, kun turnajaisväki tuntuu tietävän Queenin, mutta pian sitä jo itsekin takoo nyrkkiä ilmaan We Will Rock Youn tahdissa. Tekijöillä on ollut sopivasti kieli poskessa leffaa tehdessä ja kertomus esitetään hupaisin keinoin. Ei elokuva kuitenkaan puhdas komedia ole, vaan mukana on hieman liikuttavuuttakin ja turnajaiskohtauksissa saa jopa jännittää William Thatcherin puolesta. Heath Ledger on nappivalinta koppavan ritaripyrkyrin osaan ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti. Etenkin Paul Bettany heittäytyy hyvin kirjailija Chaucerin rooliin. Tekninen puoli on onnistunut ja niin lavasteet kuin asut ovat näyttävät. Ritarin tarina toimii oikein hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sen vilkaisemaan, jos komediallisemmat keskiaikaistarinat uppoavat. 20-vuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useampaankin otteeseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, myötähäpeällinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Knight's Tale, 2001, Columbia Pictures, Escape Artists, Finestkind, Black and Blu Entertainment

Arvostelu: Red Riding Hood - Punahilkka (Red Riding Hood - 2011)

RED RIDING HOOD - PUNAHILKKA

RED RIDING HOOD

Ohjaus: Catherine Hardwicke

Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez, Max Irons, Virginia Madsen, Billy Burke, Julie Christie, Lukas Haas, Michael Shanks, Adrian Holmes ja Archie Rice

Genre: fantasia, kauhu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Red Riding Hood - Punahilkka perustuu kansantaruihin ja satuihin pienestä Punahilkasta 1600-luvulta, joista tunnetuimmat ovat kirjoittaneet Charles Perrault ja Grimmin veljekset. 2000-luvulla Appian Way Productions -yhtiö alkoi suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta kansantarujen ja satujen pohjalta. Sen kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2010 ja lopulta Red Riding Hood - Punahilkka sai maailmanensi-iltansa 7. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot lyttäsivät elokuvan, eikä se ollut myöskään kovin kummoinen hitti. Itse en käynyt katsomassa leffaa teatterissa, mutta muistan kun sen mainos pyöri ilmestymisvuoden alussa kaikkialla. Katsoinkin elokuvan vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa, mutten pitänyt siitä. Kun huomasin Red Riding Hood - Punahilkan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä kylässä asuva Valerie on rakastunut lapsuudenystäväänsä Peteriin, mutta Valeria on vanhempien toimesta sovittu varakkaan Henryn vaimoksi. Parisuhteet eivät jää Valerien ainoaksi huoleksi, sillä vuosia kuolleeksi luultu ihmissusi on palannut metsästä vainoamaan kylää...

Mamma Mia! -musikaalista (2008) tuttu Amanda Seyfried nähdään elokuvan pääosassa Valeriena, jolle tämän isoäiti (Julie Christie) antaa tietty ikonisen punaisen hilkan. Loppuleffan Valerien täytyy pitää hilkkaa päällään, jotta leffa voisi edes jotenkin perustella nimensä. Näyttelijänä Seyfried on paikoitellen näyttänyt osaavansa, mutta tässä hän jää aika vaisuksi - lähinnä koska käsikirjoitus ei paljoa hänelle tarjoa. Lähinnä Valerien täytyy pohdiskella kahden pojan välillä ja sitten vaihtelun vuoksi säikkyä ihmissutta. Nämä pojat ovat Valerien pitkäaikainen rakkauden kohde, muka-paha poika Peter (Shiloh Fernandez) ja Valerien vaimokseen haluava Henry (Jeremy Ironsin poika Max Irons). Fernandez ja Irons ovat aika surkuhupaisat puupökkelöt rooleissaan, joista tulee väkisinkin mieleen Twilight-elokuvien (2008-2012) Edward Cullen ja Jacob Black. Mielikuvaa vain vahvistaa se, että Fernandez oli ehdolla Edwardin rooliin, ennen kuin Robert Pattinson nappasi sen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Billy Burke ja Virginia Madsen Valerien vanhempina, sekä Gary Oldman ihmissusia metsästävänä isä Solomonina. Oldman on näyttelijöistä ehdottomasti paras, mutta valitettavasti edes hän ei onnistu pelastamaan filmiä, vaikka kuinka yrittääkin kantaa sitä harteillaan. Lähinnä tämä johtuu siitä, kuinka ärsyttäväksi isä Solomon muuttuu leffan aikana. Madsen ja Burke eivät erityisemmin vakuuta rooleissaan. Burke on muuten filmin toinen linkki Twilight-sarjaan, sillä hän esitti niissäkin elokuvissa päähahmon isää.

Iso yhteys Red Riding Hood - Punahilkan ja Twilight-sarjan välillä on myös se, että elokuvan on ohjannut Twilight - Houkutuksen (Twilight - 2008) ohjaaja Catherine Hardwicke. Ohjaajavalinta on ymmärrettävä, sillä studio on selvästi halunnut toistaa Twilightin suosion, joten kaikella logiikalla sen pitäisi onnistua edes muutamien samojen tekijöiden kera. No, eipä oikeastaan. Red Riding Hood - Punahilkasta ei tullut toivottua jättimenestystä - ei, vaikka se kuinka häpeilemättömästi yrittääkin ratsastaa Twilightin suosiolla ja tyylillä. Vertausta on mahdoton olla tekemättä, jos molemmat filmit on nähnyt. Kopiointi lähtee jo ensimmäisistä maisemaotoksista. Sentään Red Riding Hood - Punahilkka ei yritä siirtää susitarinaa nykypäivään, vaan pitää menon keskiajalla, mutta modernisointia silti riittää. 

Suuren osan ajasta koko ihmissusipuoli tuntuu vain kehykseltä, jotta tekijät saisivat tahkottua rahaa uuden teini-kolmiodraaman kautta. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, valitseeko Valerie Peterin vai Henryn - molemmat ovat ihan yhtä tylsiä tapauksia. Elokuvan kohderyhmää ei kuitenkaan taida näyttelemistaito kiinnostaa, kunhan ulkonäkö miellyttää silmää. Ja onhan leffassa toki se mysteeri, että onko jompikumpi näistä pojista se ihmissusi? Valitettavasti tämä mysteerikään ei kiinnosta. Hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, jolloin katsoja huomaa ajattelevansa, että oli susi kuka tahansa, hän voisi saapua kylään ja pistää aivan kaikki hengiltä. Kauhua elokuvassa on oikeastaan vain esiteineille. Aikuisen kokema vähäinenkin jännite katoaa, kun videopelitehostein toteutettu digisusi vihdoin paljastetaan katsojille. Eikä susi jää ainoaksi vakavasti tarkoitetuksi, mutta lähinnä aika huvittavaksi osuudeksi leffassa.

Jo leffan imelän siirappinen romanttinen lässyttely saa herkästi kieriskelemään myötähäpeässä, mutta vielä pahempia ovat elokuvan pakotetut yritykset pitää sisällään tuttuja juttuja Punahilkan sadusta. Leffaan kirjoitettu "isoäiti, onpas sinulla isot silmät" - "jotta voisin nähdä sinut paremmin" jne. -dialogi tarjoaa mojovat naurut kammottavan toteutuksensa kanssa. Lisäksi kyseessä on kai sama susi, joka piinasi myös kolmea pientä porsasta, sillä mukaan on ängetty myös "minä puhkun ja puhallan ja kaadan talosi kumoon". Tietyistä hilpeyksistä huolimatta Red Riding Hood - Punahilkka ei edes ole niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Itse esimerkiksi viihdyn Twilight - Houkutuksen parissa, koska se on niin naurettavan huono. Tämä leffa on lähinnä erittäin pitkäveteinen. Hieman yli puolitoistatuntiseksi teokseksi Red Riding Hood - Punahilkka tuntuu reilusti yli parituntiselta.

Hardwicke ei ole erityisemmin kehittynyt ohjaajana Twilight - Houkutuksen jälkeen tai sitten hän on studion määräyksestä tehnyt juurikin samanlaista työtä. Mukana on samaa amatöörimäistä elokuvantekoa ja leffalla on paikoitellen opiskelijatyömäinen tai televisiosarjamainen ulkonäkö. Asiaa ei auta David Leslie Johnsonin surkea käsikirjoitus kehnojen hahmojen, pökkelön dialogin ja tylsästi kulkevan tarinan kera. Kuvauskaan ei ole kovin kaksista, vaikka mukana muutama tyylikäs otos onkin, eikä hieman töksähtelevä leikkaus tee vaikutusta. Kylän lavasteet ovat näyttävät, mutta liiankin monessa maisemaotoksessa on selvää, että kylä on tietokonetehostein toteutettu. Asut ovat tarpeeksi oivalliset Peterin paha poika -pukua lukuunottamatta. Äänimaailma on muuten sujuva, mutta säveltäjäduo Brian Reitzell ja Alex Heffes eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Red Riding Hood - Punahilkka on surkea yritys ratsastaa Twilight -sarjan suosiolla. Saman ohjaajan kautta tyyli pidetään samana, eikä ällösiirappista kolmiodraamaa voi olla linkittämättä Bellan, Edwardin ja Jacobin rakkauskuvioihin. Tässä kolmiodraama on todella tympivästi tehty, eikä katsojaa voisi vähempää kiinnostaa, kumman pojan Valerie valitsee. Amanda Seyfried -paran työksi jääkin lähinnä haikailla kahden pojan välillä ja sitten aina välillä pelätä ihmissutta. Katsojasta tosin katoaa vähäinenkin jännite, kun kököillä tietokonetehosteilla tehty digisusi saapuu ruutuun murisemaan. Yritykset toistaa klassikkosadun repliikkejä ovat myötähäpeällisiä ja osa leffasta meneekin epämiellyttävässä kiusallisuudessa pyöriskelyyn. Suuri osa menee tylsistyessä, sillä vain hieman yli puolentoista tunnin leffa tuntuu yli kaksituntiselta. Gary Oldmanin puolesta harmittaa, että hän on suostunut projektiin. Lopputulos kun ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan ja filmissä vallitsee tietty halpa ja televisiosarjamainen ulkonäkö. Red Riding Hood - Punahilkka saattaa kolahtaa kohderyhmäänsä, eli rakkauden perään haikaileviin teinityttöihin, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä kammotuksesta. Jopa Twilightit näyttävät laadukkailta näihin verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Riding Hood, 2011, Warner Bros., Appian Way, Random Films

Arvostelu: Prinssille morsian 2 (Coming 2 America - 2021)

PRINSSILLE MORSIAN 2

COMING 2 AMERICA

Ohjaus: Craig Brewer

Pääosissa: Eddie Murphy, Jermaine Fowler, Shari Headley, Arsenio Hall, KiKi Layne, Leslie Jones, Tracy Morgan, Wesley Snipes, Nomzamo Mbatha, Teyana Taylor, Bella Murphy, Akiley Love, Paul Bates, John Amos, James Earl Jones, Rotimi, Trevor Noah ja Morgan Freeman

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 13

Coming 2 America, eli suomalaisittain Prinssille morsian 2 on jatkoa Eddie Murphyn kasarikomedialle Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin Murphylla ei ollut suunnitelmaa tehdä jatkoa leffalle. Viime vuosien aikana Murphy on kuitenkin alkanut kiinnostumaan vanhoihin rooleihinsa palaamisesta ja vuonna 2017 ilmoitettiinkin, että Prinssille morsian olisi saamassa jatkoa 30 vuoden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi julkaisua on siirretty. Aluksi leffaa siirrettiin marraskuulle, kunnes Amazon Studios nappasi sen levitysoikeudet ja nyt Prinssille morsian 2 on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse näin ensimmäisen Prinssille morsian -leffan pariinkin otteeseen varttuessani ja olen aina pitänyt sitä hilpeänä filminä. Olin yllättynyt, kun jatko-osasta ilmoitettiin ja olenkin odottanut sitä aika skeptisin mielin. Epäilyksistäni huolimatta katsoin Prinssille morsian 2:n heti, kun se julkaistiin Prime Videossa.

Zamundan kuningas Joffer kuolee ja prinssi Akeemista tulee maan uusi kuningas. Akeemilla ei kuitenkaan ole poikaa, josta tulisi hänen seuraajansa, mikä tarkoittaa sitä, että Akeemin kuoltua valta siirtyisi militaristiselle Nexdorialle. Uusi kuningas saa tietää, että New Yorkin matkallaan hänellä onkin poika yhden yön jutun seurauksena. Akeemin täytyy matkustaa uudestaan Amerikkaan etsimään poikaansa.

Jonkinlaista comebackia elokuvien pariin tekevä Eddie Murphy nähdään 30 vuoden tauon jälkeen Zamundan prinssi... tai siis, kuningas Akeemina. Vuosien varrella Akeemista on muodostunut arvokkaampi olemukseltaan, eikä kyseessä ole sama nuorukainen, joka intoili lattioiden moppaamisesta. Vaikkei hahmo ole enää yhtä valloittava, Murphy hoitaa kuninkaankin roolin pieni pilke silmäkulmassa. Akeemina hän ei välttämättä pääse tarjoamaan jatkuvia nauruja, mutta hän on jälleen hulvaton esittäessään sivurooleja, joihin kuuluvat tietty alkuperäisestä elokuvasta tutut hahmot parturi Clarence, juutalainen Saul ja soul-laulaja Randy Watson. 

     Mukaansa uudelle Amerikan matkalle kuningas Akeem ottaa tietty palvelijansa Semmin, jona nähdään Arsenio Hall. Semmin osuus jää kuitenkin yllättävän vähäiseksi ja Hall taitaakin saada enemmän ruutuaikaa sivurooleissaan pastori Brownina, parturi Morrisina ja noitatohtori Babana. Monet muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Shari Headley esittää Akeemin rakasta, kuningatar Lisaa ja John Amos näyttelee tämän isää, McDonald'sin kopioravintolaa pyörittävää Cleota. James Earl Jones nähdään parissa kohtauksessa Akeemin isänä, Zamundan jylhänä kuningas Jaffe Jofferina. Valitettavasti Akeemin kuningataräitiä alkuperäisessä elokuvassa näytellyt Madge Sinclair menehtyi vuonna 1995, eikä näyttelijän muiston kunnioittamiseksi rooliin ole valittu uutta näyttelijää.

Uusina hahmoina leffassa esitellään Akeemin ja Lisan tyttäret Meeka (KiKi Layne), Omma (Eddien tytär Bella Murphy) ja Tinashe (Akiley Love), Akeemin yllätys-äpäräpoika LaVelle Junson (Jermaine Fowler), tämän äiti Mary (Leslie Jones) ja eno Reem (Tracy Morgan), LaVellelle määrätty palvelija Mirembe (Nomzamo Mbatha), sekä vihamielisen Nexdor-maan (tajusitteko, niin kuin "next door") johtaja, kenraali Izzi (Wesley Snipes) ja tämän lapset Bopoto (Tayana Taylor) ja Idi (Rotimi). Fowler on kelpo valinta Akeemin pojaksi, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Fowlerin tavoin myös Layne ja Mbatha sopivat osiinsa, mutta hahmot jäävät hieman alikehitetyiksi. Erityisen mitäänsanomattomiksi jäävät pääparin nuoremmat tyttäret Omma ja Tinashe, joilla on hädintuskin repliikkejä. Jones ja Morgan tasapainottelevat kaiken aikaa sillä rajalla, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Snipesin kohdalla taas on vaikea sanoa, onko hän hilpeä vai kiusallisen huono. 

Kuten monet saattoivatkin arvata, Prinssille morsian 2 on aika tarpeeton ja unohdettava jatko-osa kasarin komediaklassikolle. Se ei onneksi ole mikään täysi fiasko ja valehtelisin, jos sanoisin, että en naureskellut ihan ääneen aina silloin tällöin elokuvan aikana. Poliittiselle korrektiudelle piikittelevät parturikohtaukset ovat elokuvan hauskinta antia, kun vanhat ukot valittelevat, että nykyään ei saa mitään tehdä ja sanoa. Jopa erittäin woke-katsojakuntakin voi katsoa nämä epäkorrektit läpät sormiensa läpi, sillä muuten elokuva puhuu tasa-arvon ja erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Vaikka Akeemin tyttäristä ei saada paljoa irti, Meekan kautta mukaan tuodaan sanomaa siitä, että Zamundan olisi aika jättää vanhat arvonsa taakseen ja että kuningatarkin voisi hallita maata. Tänä päivänä alkuperäisen leffan seksistisiksi koetut jutut voidaan tuoda takaisin jatko-osassa vaihtamalla sukupuoliroolit päikseen. Ja niille, jotka nyt suuttuvat siitä, että kyseessä on pelkkää poliittista agendaa, niin mitäpä alkuperäisen elokuvan tarina oli? Siinä kritisoitiin myös vanhentuneita arvoja, kuten ennaltamäärättyjä avioliittoja.

Pätevistä sanomistaan ja monista hauskoista jutuistaan huolimatta Prinssille morsian 2 tuntuu silti keskinkertaiselta ja kertakäyttöiseltä hassuttelurainalta. Hyvien vitsien vastapainona on aika onnettomiakin heittoja. Mukaan tungetut ja kestoa tarpeettomasti venyttävät musikaalinumerot ovat leffan heikointa antia kaikessa myötähäpeässään. Tarinakaan ei lopulta ole kummoinen, huomion siirtyessä enemmän LaVelleen, joka saapuu Zamundaan ihmettelemään paikallisia tapoja. Monet voivatkin pettyä, sillä englanninkielisestä Coming 2 America -nimestä huolimatta Yhdysvalloissa vietetään ehkä vartti koko leffan vajaan kahden tunnin kestosta. Suomennos Prinssille morsiankin tuntuu hieman hassulta, sillä pääasiassa elokuva keskittyy Akeemin ja LaVellen isä-poika-suhteeseen. Suomentajien onneksi LaVellelle on kehitelty romanssia ja kun hän on nyt Zamundan prinssi, nimellä voidaan viitata hänen rakkaudenkaipuuseen.

Isoimmat ongelmat elokuvassa liittyvät hahmojen kehityskaariin ja juonenkuljetukseen. Kerronta on epätasaista, leffan välillä hidastellessa turhaan ja paikoitellen oikoessa mutkia turhankin helposti. Akeem hyväksyy kenties liiankin nopeasti poikansa olemassaolon ja varmaan vielä nopeammin LaVelle on valmis lähtemään Akeemin mukaan Zamundaan. Kömpelön kerronnan lisäksi leffa syyllistyy myös aika tönkköön fanipalvelukseen. Lähes kaikkeen viime leffasta on pakko viitata tavalla tai toisella. Katsojien hyväksyntää kalastellaan liikaa nostalgialla, kun tekijät olisivat voineet luottaa enemmän uusien juttujen voimaan ja syventää niitä. Käsikirjoituksesta vastaavat alkuperäisen filmin tekstin rustanneet Barry W. Blaustein ja David Sheffield (Kenya Barrisin avustuksella) ja voi olla, että käsikirjoitus olisi vaatinut vähän tuoreempaa näkökulmaa. 

Ohjaajana taas toimii Craig Brewer, jonka Murphy valitsi itse, kaksikon tehtyä elokuvan Dolemite Is My Name (2019). Brewer saa aikaiseksi hauskoja tilanteita, mutta kokonaiskuva ei ole täysin hänen hallinnassaan. Leffan lukuisat tanssi- ja laulukohtaukset voi selittää Brewerin taustalla, joka painottuu musiikkifilmeihin. Tekniseltä puoleltaan Prinssille morsian 2 on kelvollinen teos, vaikka se kaipaisikin rytmityssäätöä leikkauksessa. Kuvaus on tyylikästä ja elokuva on täynnä näyttäviä lavasteita ja upeita asuja. Digitaalisesti toteutetut eläimet toimivat sujuvasti ja ääniefektitkin ovat mainiot. Jermaine Stegallin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat kokonaan elokuvassa jumputtavien, jo olemassa olleiden kappaleiden sekaan. Tottakai elokuvassa kuullaan pariinkin otteeseen alkuperäisen elokuvan tunnuslaulu, The Systemin Coming to America.

Yhteenveto: Prinssille morsian 2 on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava kertakäyttökomedia. On mukava nähdä Eddie Murphy tutussa roolissaan Akeemina, mutta eipä zamundalaisprinssin tarina olisi vaatinut jatkoa. Uuden elokuvan juoni on tarpeeksi toimiva, mutta elokuvan kerronta ontuu. Välillä leffa kiirehtii, toisinaan taas hidastelee. Syvemmät sanomat jäävät toinen toistaan kiusallisempien musikaalinumeroiden varjoon. Monet voivat myös pettyä siitä, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Amerikassa ei vietetä aikaa oikeastaan varttia kauemmin. Kritiikistä huolimatta täytyy myöntää, että nauroin useampaankin otteeseen leffan aikana. Epäkorrektia läppää heittävät parturit naurattivat erityisesti osuvalla piikittelyllään poliittista korrektiutta kohtaan. Samalla elokuva on kuitenkin aika korrekti. Leffa yrittää myös itsetietoisesti tehdä pilkkaa vanhojen filmien turhista jatko-osista, vaikka se sortuu olemaan juuri sitä. Lopputulos on epätasainen ja liikaa fanipalveluksiin luottava. Silti Prinssille morsian 2 on kerran ihan sujuvasti katsottava hassuttelu, josta ei jälkikäteen paljoa jää mieleen. Murphyn paluu vanhoihin rooleihinsa ei suinkaan pääty prinssi Akeemiin, vaan seuraavaksi hänellä onkin tiedossa Beverly Hills kyttä 4 (Beverly Hills Cop IV)...

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coming 2 America, 2021, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions, Misher Films, New Republic Pictures

Arvostelu: Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon - 2021)

RAYA JA VIIMEINEN LOHIKÄÄRME

RAYA AND THE LAST DRAGON

Ohjaus: Don Hall ja Carlos López Estrada

Pääosissa: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Gemma Chan, Daniel Dae Kim, Sandra Oh, Benedict Wong, Izaac Wang, Thalia Tran, Ross Butler, Sung Kang ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Raya and the Last Dragon, eli suomalaisittain Raya ja viimeinen lohikäärme on Disneyn uusi animaatioelokuva. Sen teko lähti liikkeelle nimellä "Dragon Empire" ja sen ohjaajina oli alunperin tarkoitus toimia Paul Briggs ja Dean Wellins, ja käsikirjoittajana Kiel Murray, mutta tuotannon aikana projekti muuttui huomattavasti. Nimi vaihdettiin, uusiksi ohjaajiksi valittiin Don Hall ja Carlos López Estrada ja käsikirjoittajiksi Adele Lim ja Qui Nguyen. Alunperin Raya ja viimeisen lohikäärmeen oli tarkoitus saada ensi-iltansa marraskuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi sen tuotanto venyi ja sen julkaisua piti siirtää. Nyt elokuva on vihdoin saapumassa teattereihin, jotka ovat auki, sekä Disney+ -suoratoistopalveluun (aluksi lisämaksulla ja kesäkuusta lähtien elokuva kuuluu valikoimaan kaikille). Itse aloin innolla odottamaan elokuvaa, kun näin sen ensimmäisen, tyylikkyyttä ja mystisyyttä uhkuvan julisteen. Erityisesti odotin leffaa, sillä kyseessä oli Disneyn ensimmäinen oma uusi animaatiotarina sitten vuoden 2016 Vaianan (Moana), jonka jälkeen studio on julkaissut vain jatko-osia aiemmille filmeilleen. Olinkin erittäin innoissani, kun huomasin, että elokuva olisi vihdoin ja viimein tulossa nyt maaliskuussa ja etenkin siitä, että pääsisin jopa näkemään sen leffateatterissa. Viimeiseen asti pelkäsin, että jatkuvasti kiristyvät tilaisuusrajoitukset johtaisivat näytöksen perumiseen ja minulla oli yhä hieman epäuskoinen olo, kun istuin alas elokuvasalissa, valot sammuivat ja Raya ja viimeinen lohikäärme alkoi.

Satumaa Kumandran kansan riitaannuttua viiteen, toisilleen vihamieliseen maahan ja ihmisiä kiveksi muuttavien druuni-hirviöiden riehuessa ympäri maata, nuoren Rayan täytyy lähteä etsimään viimeistä lohikäärmettä, Sisua, siinä toivossa, että tämä voisi yhdistää rikkinäisen kansan ja päihittää druunit.

Uusista Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) tuttu Kelly Marie Tran ääninäyttelee elokuvan nimikkohahmo Rayaa, nuorta naista, joka ottaa tehtäväkseen pelastaa maailman pahoilta druuneilta. Sitä varten hänen täytyy löytää viimeinen lohikäärme Sisu (äänenä veikeä Awkwafina), joka on ollut kadoksissa viimeiset 500 vuotta, sekä yhdistää hajonnut Kumandran kansa. Raya on erinomainen uusi sankarihahmo Disneyn animaatioelokuvien maailmaan ja hänen seikkailuunsa hyppää heti suurella mielenkiinnolla mukaan. Hahmosta on onnistuttu tekemään oivallisen moniulotteinen henkilönä, kuten myös todella sähäkkä taistelijana. Mulanin tavoin Raya ei ole mikään perinteinen Disney-prinsessa, joka odottaa unelmiensa prinssin pelastavan päivän, vaan lähtee itse tekemään urotekoja. Mukanaan Rayalla on aivan fantastinen eläinkaveri, turkiskuoriainen Tuk Tuk (Alan Tudyk), joka on mitä suloisin ja hassuin tapaus.

     Seikkailunsa varrella Raya kohtaa monia erilaisia hahmoja, kuten Hammas-maan prinsessa Namaarin (Gemma Chan) ja tämän äidin, päällikkö Viranan (Sandra Oh), kokkailevan Boun-pojan (Izaac Wang), Ranka-maan suurikokoisen päällikkö Tongin (Benedict Wong), sekä kummallisen vauvan (Thalia Tran) ja tämän apinamaiset ongikaverit. Lisäksi Daniel Dae Kim kuullaan Rayan isänä, Sydän-maan päällikkö Benjana. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja etenkin outo vauvahahmo tarjoaa hauskoja hetkiä. 

Raya ja viimeisellä lohikäärmeellä kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla liikkeelle. Sen alku käytetään oivallisesti (joskin hieman liian pitkästi) esittelemään tätä kuvitteellista Kumandraa, joka on jakautunut viiteen maahan (Sydän, Hammas, Ranka, Kynsi ja Häntä), jotka ovat vuosikaudet olleet riidoissa mystisen lohikäärmekiven herruudesta. Kun tämä alustus on saatu pois alta ja itse seikkailu alkaa, on luvassa Disneyn paras oma animaatioleffa sitten vuoden 2016 upean Zootropolis - eläinten kaupungin (Zootopia). Raya ja viimeinen lohikäärme on todella mukaansatempaava, vangitseva ja vauhdikas fantasiaseikkailu, josta koko perhe voi nauttia täysillä. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsoja haluaa kiehtoutuneena nähdä lisää uusia paikkoja Kumandrasta, Rayan matkan edetessä.

Mukana on tietty paljon huumoria ja nauraa saa ihan ääneenkin. Aluksi minulla kesti hieman totutella tiettyihin moderneihin juttuihin vitseissä, sillä ne eivät täysin tuntuneet istuvan fantasia-asetelmaan, mutta pian ne menivät muun ohessa. Elokuva uskaltaa synkentyäkin ja druuni-olennoista on saatu aikaiseksi mainio uhka, joka tarjoaa jännitettä erityisesti lapsikatsojille hurjan luonteensa ja painostavan ulkonäkönsä vuoksi. Toimintakohtaukset ovat yllättävänkin päheitä animaatioleffaksi. Kaikki napakoista miekkataisteluista vauhdikkaisiin takaa-ajoihin ovat erinomaisesti toteutettuja. Tämän lisäksi on myös kiinnostavaa, kuinka elokuva tuo tähän fantasiamaailmaan vaikutteita itämaisista kulttuureista. Erityisesti innostuin siitä, että lohikäärmeet ovat ulkonäöltään sellaisia siivettömiä, pitkulaisia, nelijalkaisia ja taikavoimaisia, millaisina ne monissa Aasian maissa esitetään, eivätkä tyypillisiä tulta syökseviä lentäjiä, joina lohikäärmeet pääasiassa länsimaissa tunnetaan.

Suuren osan ajasta pidin Raya ja viimeistä lohikäärmettä erittäin hyvänä, vaikkakin tarinaltaan aika ennalta-arvattavana elokuvana, mutta vasta kun se alkoi loppupäässä kunnolla vahvistamaan teemojaan, se nousi täysin uudelle tasolle ja sai minut arvostamaan filmiä enemmän. Elokuva käsittelee hienosti ihmisten itsekkyyttä ja kuinka ihmisten tapa taistella toisiaan vastaan tekee heistä sokeita todellisille vaaroille. Yhteistyön ja luottamuksen merkitystä painotetaan selviytymisen voimana. Opetukset ovat tärkeitä niin lapsille kuin aikuisille, joista monet tuppaavat unohtamaan tällaiset jutut. Loppupää elokuvasta myös osoitti, kuinka vahvasti olinkaan kiintynyt näihin hahmoihin, heidän seikkailuunsa ja tämän fantasiamaan kohtaloon, että huomasin finaalissa herkistyväni niin, että meinasi tulla tippa linssiin. Tämä yhdistettynä merkittävään sanomaan, olin lopulta vaikuttunut siitä, mitä elokuvantekijät olivat saaneet aikaan.

Ohjaajakaksikko Don Hall ja Carlos López Estrada tekevät loistotyötä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa, sekoitellessaan mukaan lapsiystävällistä huumoria ja seikkailua, sekä hieman synkempääkin materiaalia. Käsikirjoittajaduo Qui Nguyen ja Adele Lim taas ovat kynäilleet vahvan tekstin, joka saattaa kulkea juonellisesti tuttuja latuja, mutta tekee sen voimakkain hahmoin. Vaikka mukana onkin yliluonnollinen paha voima, Nguyen ja Lim ovat keskittyneet siihen, että eri ihmisklaanien välinen konflikti on vakuuttava ja uskottava. Siinä on jotain todella vahvaa, että animaatioelokuvassa hahmot taistelevat erilaisten, mutta katsojan vinkkelistä molemmin puolin ymmärrettävien ajatusmaailmojen takia. Pidin myös erittäin paljon siitä, että mukaan ei ole tungettu mitään pakollista rakkauskuviota, vaan ajan hermoilla Rayasta on tehty itsenäinen ja vahva nainen, joka ei miestä kaipaa. Ja kun kyseessä on Disneyn animaatio, niin totta kai Raya ja viimeinen lohikäärme näyttää mielettömän upealta! Taustat ovat täynnä ällistyttäviä yksityiskohtia ja jotkut luontomaisemat näyttävät lähes todellisilta. Valojen ja värien käyttö vain lisää näyttävyyttä. Erinomaista visuaalista ilmettä tukee iskevä äänimaailma, sekä James Newton Howardin säveltämät mahtavat musiikit, jotka vahvistavat viihdyttävän seikkailun tuntua.

Ennen varsinaista elokuvaa teattereissa esitetään lyhytanimaatio Yhdessä (Us Again), joka on todella hurmaava pienteos, jossa iäkäs pariskunta löytää sateen kautta nuoruuden energiaa ja molempien tanssijalka alkaa vipattaa pitkin suurkaupungin katuja. Myös tässä lyhytelokuvassa animaatiojälki on täydellistä. Huikeaa on, että lyhytleffa ehtii vain muutaman minuutin kestossaan ja ilman dialogia kertomaan vahvan tarinan, joka voi liikuttaa yhtä paljon kuin lyhärin jälkeen nähtävä elokuva. Yhdessä-lyhytelokuva saapuu Disney+ -palveluun perjantaina 5. maaliskuuta.

Yhteenveto: Raya ja viimeinen lohikäärme on hieman takkuilevasta alustaan ja paikoitellen ennalta-arvattavasta tarinastaan huolimatta mahtava animaatioseikkailu, joka vain paranee loppua kohti. Seikkailun käynnistyessä leffa nappaa tosissaan mukaansa ja viihdyttää läpi kestonsa. Mukaan mahtuu hauskaa huumoria, jännittäviä vaaratilanteita sekä vauhdikkaita toimintakohtauksia. Onneksi sekaan ei ole väkisin tungettu turhaa romanssia. Loppua kohti filmi alkaa tosissaan syventymään teemoihinsa, mikä vain nostaa elokuvan tasoa entisestään. Teemat esitetään yllättävänkin voimakkaasti, ja kun sen yhdistää siihen, kuinka paljon hahmoista alkaa välittämään, loppuhuipennuksessa voi jopa huomata herkistyvänsä kyyneliin. Raya on loistokas päähenkilö, jonka seikkailuun palaa mielellään uudestaankin. Animaatiojälki on Disneylle tuttuun tapaan aivan fantastisen upeaa. Lopputuloksena on Disneyn paras oma elokuva viiteen vuoteen ja todella toivon, että studio jatkaa samalla linjalla ja tarjoaa tämän tasoisia uusia kertomuksia lisää tulevaisuudessa. Disney on viime vuodet ollut niin keskittynyt vanhojen elokuviensa sieluttomiin uusintafilmatisointeihin ja jatko-osiin, että Raya ja viimeinen lohikäärme on varsinainen piristysruiske. Seuraavaksi tiedossa olisi loppuvuodesta ilmestyvä Encanto (2021), jota odotan nyt erittäin positiivisin mielin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Raya and the Last Dragon, 2021, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios