Arvostelu: The Green Knight (2021)

THE GREEN KNIGHT

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown

Genre: fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.

Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.

Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan (Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.

Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.

Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen. 

Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.

Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment

Arvostelu: Malignant (2021)

MALIGNANT

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Annabelle Wallis, Maddie Hasson, George Young, Michole Briana White, Jacqueline McKenzie, Jake Abel, Ingrid Bisu, Susanna Thompson, Mckenna Grace ja Marina Mazepa

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

Malignant on James Wanin ohjaama kauhuelokuva. Wan kehitteli elokuvan tarinan vaimonsa Ingrid Bisun kanssa, jonka pohjalta Akela Cooper työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Malignant on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin Wanin tekevän uutta kauhuelokuvaa. Wan on osoittanut taitonsa genren parissa leffoillaan Saw (2004), Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013), joten odotin kiinnostuneena, mitä hän tällä kertaa tarjoaisi. Harmikseni Malignantista ei järjestetty lehdistönäytöstä lainkaan, joten kävin katsomassa sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessä näytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja parin Episodi-lehteen kirjoittavan kaverini kanssa.

Madison Mitchell alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä verisistä murhista. Vielä kauhistuttavampaa on, kun Madisonille selviää, että murhat tapahtuvat oikeasti.

Pääroolissa hirvittäviä näkyjä yllättäen näkemään alkavana Madisonina nähdään Peaky Blinders - gangsteriklaani -sarjasta (Peaky Blinders - 2013-) tuttu Annabelle Wallis. Wallis on viime vuosien varrella tarjonnut hyviä roolisuorituksia, mutta myös joitakin heikompia, riippuen usein ohjauksen ja käsikirjoituksen vahvuudesta. Malignantissa Wallisin työ on ailahtelevaa. Hän on täysillä menossa mukana, muttei aina onnistu välittämään hahmonsa kauhistuneita tunteita uskottavasti. Hänen hahmonsa on kuitenkin mielenkiintoinen ja katsojana haluaa selvittää Madisonin kanssa, mistä hänen uudet näkynsä oikein johtuvat?

     Wallisin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Jake Abel Madisonin poikaystävänä Derekinä, Maddie Hasson Madisonin siskona Sydneynä, George Young ja Michole Briana White rikoskomisarioina Shaw'na ja Mossina, sekä Wanin vaimo Ingrid Bisu heitä rikospaikalla auttavana, turhankin innokkaana Winnienä. Abel ja Hasson sopivat passelisti rooleihinsa, kuten tekevät kyllä myös Young, White ja Bisukin, mutta jälkimmäisten kolmen hahmot ovat paikoitellen erikoisesti kirjoitetut. Hieman humoristiset poliisit eivät täysin istu muuten synkistelevään kauhuteokseen.

Malignant osoittautui yllättävänkin ailahtelevaksi elokuvaksi, josta löytyy selvät vahvuutensa, mutta myös selvät heikkoutensa. Käsitelläänpä vahvuudet ensin. En voi muuta kuin kehua leffan todella näyttävää kuvausta. Filmistä löytyy monia erittäin vaikuttavia otoksia, joista varsinkin nukketalomainen kuva Madisonin ja Derekin talon katossa, missä kamera kulkee vauhdilla huoneista ja jopa kerroksesta toiseen, sai loksauttamaan suuni auki. Pitkillä laajoilla kuvilla rakennetaan hyvin karmivaa tunnelmaa, kun katse harhailee pitkin taustoja, yrittäen löytää jotain pelottavaa vaanimassa päähahmoa. Kauhuelokuvaksi Malignant on tavanomaista tyylikkäämpi. Wanilla onkin aina ollut silmää vahvoille visuaalisuuksille ja hän päästää tässä luovuutensa valloilleen - eikä todellakaan vain kuvauksen puolesta. Vaimonsa kanssa Wan on nimittäin kehitellyt aikamoisen tarinan, joka pääsee yllättämään katsojansa jopa aika hullunkurisilla käänteillään. Mitään paljastamatta sanon, että katsojasta riippuen leffa joko nousee astetta korkeammalle tai luhistuu kuin korttitalo juurikin näiden käänteiden takia.

Ihailen kyllä sitä, että Wan on päättänyt päräyttää ihan tosissaan menemään ja että hän on tehnyt useita rohkeita valintoja elokuvan kanssa, mutta silti on pakko sanoa, että vähän väliä Wanilla on lähtenyt mopo keulimaan turhankin hurjasti. Elokuvasta löytyy monia päätöksiä ja hetkiä, jolloin en voinut olla kummastelematta, että mitä ihmettä Wanilla ja kumppaneilla on käynyt mielessä niitä tehdessään. Malignant on aika ajoin korni elokuva ja siitä löytyy koomisuutta, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoituksellista vai tahatonta. Katsomosta voikin kuulua hörähdyksiä ja tuhahteluja sellaisissa kohtauksissa, missä katsojan kuuluisi kiljua kauhusta. Kummastelemisen aihetta tarjoavat myös Joseph Bisharan säveltämät musiikit. Bishara on tehnyt musiikit useaan Wanin leffaan, yleensä onnistuen varsin mainiosti. Tässä leffassa Bisharan työ kuitenkin särähtää korvaan, aivan kuin hän olisi tehnyt musiikit täysin eri elokuvaan. Käsikirjoituksen taso heittelee myös. Akela Cooperin teksti sisältää paikoitellen todella huonoa dialogia ja osa paljastuksista avataan laiskasti pistämällä hahmot katsomaan selittäviä videokasetteja. Samalla tarinassa on silti jotain varsin ovelaa, enkä leffan aikana osannut päättää, onko se nerokas vai typerä. Varmaan vähän molempia.

Monille luultavasti tärkein kysymys on: onko Malignant pelottava? Noh, eipä erityisen. Vaikkei leffa olisi vaikkapa käsikirjoitukseltaan tai näyttelijätyöltään kaksinen, Wanin ohjaamana odottaisin elokuvan olevan sentään karmiva. Wania on kutsuttu jopa kauhun uudeksi mestariksi, herran raivattua tietä parempaan suuntaan 2000-luvun suurimmasta kauhuleffavitsauksesta, eli äkkisäikäyttelystä. Harmikseni Malignantissa Wan sortuu juurikin niihin genren halpoihin kikkoihin, kuten jatkuvaan valojen välkkymiseen pahaenteisesti, mikä menettää tehonsa jo ennen filmin puoltaväliä. Kauhu perustuu suurimmaksi osaksi koviin äänitehosteisiin, jotka onnistuvat säpsäyttämään, mutta lopulta lähinnä ärsyttävät. Erityistä kauhun tunnelmaa Wan ei saa rakennettua, erityisesti kun kokonaisuus töksähtää kerta toisensa perään esimerkiksi siihen tahattomaan koomisuuteen. Elokuva todella hyötyy yhä vain villimmäksi käyvistä käänteistään, vaikka samalla jälkikäteen pohdittuna tietyissä elokuvan alkupään asioissa ei olekaan enää järkeä, kun tietää, mistä olikin kyse. Lopputekstien rullatessa katsoja on luultavasti hyvin hämmentynyt näkemästään, eikä se hämmennys ihan äkkiä katoa.

Yhteenveto: Malignant on harmillisen epätasainen giallo-kauhupastissi yleensä laadukkaita lajityypin edustajia tekevältä James Wanilta. Elokuvasta löytyy paljon hyvää sanottavaa, mutta myös pahaa. Wanin rakentama tunnelma on ailahteleva, eikä leffa tunnu osaavan päättää, mitä se yrittää olla. Jotkut kohtaukset yrittävät olla synkkiä ja piinaavia, toiset taas koomisia - usein tahattomasti. Valitettavasti kauhupuoli perustuu lähinnä halpoihin äkkisäikäytyskikkoihin ja koviin äänitehosteisiin. Vielä kymmenen vuotta sitten Wan onnistui keksimään jotain uutta välkkyvistä valoista, itsestään liikkuvista ovista ja narisevista puulaudoista, mutta tässä kikkailu tuntuu kliseiseltä. Onneksi elokuvan tarinan käänteitä ei voi kliseisiksi kutsua, vaan ne pääsevät yllättämään oikein toden teolla. Leffa repii mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään ja hämmästyttää, kuinka pitkälle Wan on valmis menemään. Paikoitellen mopo karkaakin käsistä, eikä teos pysy kasassa hallittuna. Kuvaukseltaan elokuva on todella näyttävä, mutta käsikirjoituksesta löytyy paljon vikoja, kömpelöstä dialogista kehnosti esiteltyihin paljastuksiin. Malignant pitää sisällään varsin mainion idean ja onnistuneita käänteitä, mutta kokonaisuutena se on töksähtelevästi rakennettu paketti, mikä olisi vaatinut vielä hiomista. Katsojalle jäävä hölmistynyt tunne herättää halun nähdä filmin uudestaan - sekä samalla pelon, ettei homma enää toimi, kun tietää, mistä elokuvassa on oikeasti kyse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Malignant, 2021, Atomic Monster, New Line Cinema, Boom Entertainment, Boom! Studios, Starlight Culture Entertainment

Arvostelu: Curse of Chucky (2013)

CURSE OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Danielle Bisutti, Brennan Elliott, Maitland McConnell, Summer H. Howell, Brad Dourif, Chantal Quesnel, A Martinez, Jennifer Tilly ja Alex Vincent

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös menestys, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti taloudellisen pettymyksen. Sarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan ja vuonna 1998 ilmestynyt komediallinen Chuckyn morsian (Bride of Chucky) nousi elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Samalla linjalla tehty Seed of Chucky (2004) oli kuitenkin fanienkin haukkuma floppi, joten Mancini päätti viedä sarjan takaisin juurilleen ja tehdä kuudennesta elokuvasta jälleen kauhua. Alun perin "Revenge of Chucky" -nimellä kulkeneen leffan kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Curse of Chucky sai ensi-iltansa elokuussa 2013. Koska elokuva julkaistiin vain muutamissa maissa teattereissa ja pääasiassa se pistettiin suoraan vuokralle ja myyntiin Blu-raylla ja DVD:llä, ei se menestynyt kummoisesti. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen osan ja sen uudelleenfilmatisoinnin, Child's Playn vuodelta 2019. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa uuden Chucky-televisiosarjan (2021-) myötä, päätin vihdoin katsoa ja samalla myös arvostella kaikki Chucky-elokuvat. Muutama viikko kamalan huonon Seed of Chuckyn jälkeen katsoin Curse of Chuckyn.

Alaraajahalvaantunut Nica Pierce saa anonyymin paketin, mikä sisältää Good Guy -nuken, joka kutsuu itseään Chuckyksi. Kun Nican perheenjäsenille alkaa käydä ikäviä asioita, Nican epäilykset osuvat mystiseen nukkeen.

Chuckyn ääninäyttelijä Brad Dourifin tytär Fiona Dourif näyttelee pyörätuolissa kulkevaa, alaraajahalvaantunutta Nica Pierceä, joka saa salaperäiseltä lähettäjältä lahjaksi Chucky-nuken. Tytär-Dourif ei harmillisesti erityisemmin vakuuta pääroolissa. Hänen esittämänsä reaktiot ja sanomansa repliikkinsä eivät näytä tai kuulosta luontevilta. Osasyyllinen tähän on varmasti leffan kömpelö ohjaus ja tönkkö käsikirjoitus, joihin palataan kohta tarkemmin.

     Nican lisäksi muita hahmoja ovat hänen äitinsä Sarah (Chantal Quesnel), siskonsa Barb (Danielle Bisutti) ja tämän mies Ian (Brennan Elliott) ja heidän pieni tyttärensä Alice (Summer H. Howell), tämän lastenhoitaja Jill (Maitland McConnell), sekä pappi Frank (A Martinez). Hahmogalleria koostuu toinen toistaan pahvisemmista ja tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Nican vielä haluaisi nähdä pääsevän pakoon, mutta muiden kohdalla en välittänyt lainkaan, elävätkö vai kuolevatko he tappajanuken käsissä. Sivunäyttelijät eivät tee kaksista työtä ja erityisesti Barb-siskoa esittävä Bisutti on huono osassaan.

     Harmillisesti Brad Dourif ei enää yksinään onnistu pelastamaan ympärillä lahoavaa elokuvaa - etenkään, kun hänen esittämä Chucky-nukkensakin on onnistuttu pilaamaan. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet käyttää täysin samannäköistä nukkea kuin edellisissä osissa, vaan nuken kasvoja on muokattu hieman, eikä muutos ole todellakaan tapahtunut parempaan päin. Chucky näyttää halvemmalta, mitä ei auta yhtään se, kuinka päivänselvästi tekijät käyttävät eri nukkea aina, kun Chucky alkaa puhua. Toteutus on surkuhupainen ja siitä tulee mieleen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) monet jatko-osat, joissa murhaaja Michael Myersin naamari näyttää todella tyhmältä.

Seed of Chucky -fiaskon jälkeen Don Mancini onneksi ymmärsi itsekin, että nyt oli menty liian pitkälle ja hän päätti kuljettaa Chuckyn takaisin juurilleen ja palauttaa kauhun sarjaan. Alusta asti Curse of Chuckyn henki onkin täysin erilainen kuin parissa edellisessä osassa. Huumori loistaa poissaolollaan ja elokuva yrittää olla synkkä ja karmiva. Valitettavasti viimeistään tässä elokuvassa käy selväksi, ettei Mancini osaa ohjata. Hän epäonnistui kaameasti Seed of Chuckyn komediapuolessa ja nyt hän osoittaa, ettei hän hallitse kauhuakaan. Kauhuosastolla Mancini luottaa mitä mielikuvituksettomiin ja nolompiin äkkisäikäytyksiin, eikä hänen yrityksensä rakentaa piinaavaa jännitettä onnistu, ei sitten millään. Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä böö-pelotteluja, kun joku hahmo hiipii pelokkaana pimeässä ja sitten joku toinen hahmo ilmestyy ruutuun tai tarraa pelokkaasta hahmosta kiinni kovan äänitehosteen säestämänä. Kenties joku kokee nämä pelottaviksi hetkiksi. Itse lähinnä tuhahtelin tylsistyneenä.

Curse of Chucky on nimittäin todella tylsä elokuva, mikä koituu sen isoimmaksi synniksi. Leffa palaa takaisin Child's Play -elokuvien kerrontaan siinä, että seuraamme ihmishahmoja Chuckyn sijaan. Kun Chuckyn morsiamessa ja Seed of Chuckyssä katsojan kuului kannustaa nukkea, ei paluu hahmon pelkäämiseen enää luonnistu. Tavallaan sitä haluaisi kannustaa nukkea listimään kaikki ihmishahmot, sillä he ovat niin tylsiä tyyppejä, mutta kun Chuckystakin uupuu se veikeys ja ennen kaikkea oikea ulkonäkö, ei katsoja haluaisi seurata ketään hahmoa - ihmistä tai nukkea. Leffa tuntuu myös todella tapahtumaköyhältä. Murhat ovat laiskoja, eikä Chuckyn riehumisen odottelu enää innosta. Kun leffassa alkaa vihdoin tapahtua, ollaan jo loppuhuipennuksessa. Ja sen lisäksi, että elokuvalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, sillä on vielä isompia vaikeuksia päättyä. Viimeinen kymmenminuuttinen on täynnä kohtauksia, joiden luulisi olevan filmin viimeinen, mutta sitten Mancini päättääkin "ei kun yksi kohtaus vielä".

Sen lisäksi, ettei Chuckyä ole tehty hyvin (yhdessä kohtaa nukke on jopa kiusallisen selvä digiluomus), ei elokuvan tekninen toteutus muutenkaan vakuuta. On päivänselvää, että elokuva tehtiin todella halvalla ja pääasiassa suoraan televisiokatseluun, niin halvalta televisiorainalta Curse of Chucky näyttää. Paria veikeää otosta lukuun ottamatta kuvaus on mitäänsanomatonta ja leikkauksessa vaikuttaisi jopa siltä, että mukaan on valmiiksi asetettu mainoskatkojen paikat. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta maskeeraukset heikot - erityisesti, kun ottaa huomioon, että leffa ilmestyi alle kymmenen vuotta sitten. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikäytysääniin, eikä säveltäjä Joseph LoDuca edes yritä tarjota mitään luovaa mukaan.

Yhteenveto: Curse of Chucky on harmillisen kehno yritys palauttaa leffasarja takaisin juurilleen kauhun ääreen. Katsojan vietettyä juuri pari viime elokuvaa kannustaen Chuckyä, on nyt vaikea palata takaisin pelkäämään nukkea. Karmivaa Chuckyssä onkin lähinnä hänen pilattu ulkonäkönsä, mikä tekee monista kohtauksista jopa kiusallisen katsottavan. Chuckyn riehumisen odottelu on pitkäveteistä puuhaa, eikä ohjaaja Don Mancini onnistu luomaan jännittävää tunnelmaa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa, sillä hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja näyttelijät aika lailla kaikki heikkoja. Elokuvasta huokuu läpi suoraan televisioesitystä varten tehdyn tuotannon halpuus efektejä myöten. Filmiä katsoessa onkin vaikea olla harmittelematta, kuinka alas tämä elokuvasarja onkaan vajonnut. Seuraavaksi sitten nähdään, voiko Dourifin leffasarjan toistaiseksi viimeinen osa, Cult of Chucky (2017) enää nostaa tasoa takaisin alkupään korkeuksiin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä on selvästi elokuvan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Curse of Chucky, 2013, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: The Raid: Redemption (2011)

THE RAID: REDEMPTION

Ohjaus: Gareth Evans
Pääosissa: Iko Uwais, Joe Taslim, Ray Sahetapy, Yayan Ruhian, Pierre Gruno, Donny Alamsyah, Ian Darmawan ja Tegar Satrya
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 18

The Raid: Redemption on indonesialainen toimintaelokuva. Ohjaaja Gareth Evans sai idean elokuvaan matkustettuaan Indonesiaan tehdäkseen dokumenttia kamppailulaji pencak silatista. Evans tapasi kamppailulajin taitavan näyttelijän Iko Uwaisin ja yhdessä he tekivät toimintaleffan Merantau - Soturin nyrkit (Merantau - 2009). Sen jälkeen he alkoivat työstämään filmiä, mitä he kutsuivat "Berandaliksi", mutta koska he eivät saaneet rahoitusta isolle idealleen, he suunnittelivat jotain pienimuotoisempaa. Evans päätti hyödyntää ideaansa ja kuvaukset saatiin aloitettua. Lopulta The Raid: Redemption sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja ja se voittikin Torontossa yleisöpalkinnon. Leffa sai vähitellen kunnon elokuvateatterikierroksen maailmanlaajuisesti ja siitä nousi menestys. Itse näin elokuvan muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin The Raid: Redemptionin juhlivan kymmenettä syntymäpäiväänsä, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Poliisien erikoisjoukko hyökkää pelätyn huumeparonin päämajaan, uskoen hoitavansa homman nopeasti ja tehokkaasti. Iskua odottanut huumeparoni on kuitenkin valmistautunut ja erikoisjoukkoa vastassa onkin verilöyly ja pian hyökkäys muuttuu epätoivoiseksi yritykseksi päästä ulos elävänä.

Hyökkäykseen lähtevään erikoisjoukkoon kuuluvat mm. hyökkäystä johtava ylikonstaapeli Jaka (Joe Taslim), joukon vanhin komisario Wahyu (Pierre Gruno) ja nuori sotilas Rama (Iko Uwais). Pääasiassa elokuva keskittyy Uwaisin näyttelemään Ramaan, joka joutuu eroon muusta ryhmästä ja taistelemaan yksin. Uwais on aivan törkeän kovassa vedossa läpi elokuvan, osoittaen suuret lahjansa toiminnan saralla. Mieletöntä on, ettei Uwais vain tee hulluja stuntteja, vaan hän on myös luonut taistelukohtausten koreografiat!
     Vastaansa poliisien erikoisjoukko saa eritoten kylmän huumeparoni Tama Riyadin (Ray Sahetapy) ja todella kieron ja vaarallisen tappaja Mad Dogin (Yayan Ruhian). Sahetapy on erittäin mainio valinta julmaksi rikolliseksi ja hänestä löytyy oikeaa uskottavuutta rooliin, mutta lopulta katsoja on enemmän kiinnostunut Mad Dogista. Ruhian suorastaan huokuu vaarallisuutta ja kun Mad Dog hyppää taistoon mukaan, muuttuu meno entistä brutaalimmaksi. Uwaisin lisäksi myös Ruhian oli suunnittelemassa elokuvan taistelukoreografioita ja minun puolestani kaksikko voisi olla mukana aika lailla kaikissa toimintaelokuvissa - niin upeaa työtä he tekevät. Kun Rama ja Mad Dog pistetään vihdoin ja viimein vastakkain, Uwais ja Ruhian todella pistävät parastaan ja mättävät toisiaan hiki hatussa.

Ei ole mikään ihme, että The Raid: Redemptionia pidetään yhtenä 2000-luvun parhaimpana toimintaelokuvana. Kun taistelu lähtee käyntiin (eikä sitä todellakaan tarvitse odottaa kauaa), on meno niin pirun komeaa ja ällistyttävää tykitystä, että elokuva pistää suuren osan genren edustajista nurkkaan häpeämään. Jopa ison luokan toimintasankarit, kuten Die Hardien (1988-2013) John McClane (Bruce Willis), Indiana Jones (Harrison Ford), Commandon (1985) John Matrix (Arnold Schwarzenegger), Rambo (Sylvester Stallone) tai jopa John Wick (Keanu Reeves) miettisivät parikin kertaa, kehtaavatko lähteä haastamaan riitaa näiden tyyppien kanssa. Tarinansa puolesta tämä kyllä kalpenee monen äsken mainittujen elokuvien rinnalla, mutta The Raid: Redemptionia ei edes pahemmin kiinnosta moniulotteiset hahmot tai syvällinen kertomus. Se on täysin tietoinen siitä, mitä se on ja sellaisenaan se on aivan mahtava filmi.

Vaikkei juoni olekaan mitään päätähuimaavaa, on se silti erittäin oivallinen kehys ja syy sille, että toiminnannälkäiset katsojat saavat, mitä vesi kielellä odottavat. Elokuva ei alussa turhia jaarittele, vaan se hyppää nopeasti itse asiaan ja sitten koko loppuleffa onkin tiukkaa mättöä. Lyhyitä suvantohetkiä on ripoteltu sinne tänne, mutta jotta jännite pidettäisiin mahdollisimman korkealla, ei elokuva voi hidastella yhtään liikaa. Aluksi leffa hyödyntää tuliaseita demonstroidakseen, kuinka paljon verta ihmisestä saa roiskittua pitkin seiniä, mutta leffa kyllästyy siihen nopeasti, halutessaan päästä esittelemään mielettömän upeaa stunt-työskentelyä. Nopeatempoinen turpaanveto loksauttaa suun useasti auki. Taistelukoreografiat ovat päätä huimaavan vaikuttavia ja näyttelijät rehkivät niska limassa. Näin energistä, intensiivistä ja vimmaista menoa harvemmin pääsee kokemaan ja katsojakin saattaa hengästyä. Koreografioiden upeus syntyy myös siitä, että kaikki on tarkkaan suunniteltua, jotta ketään ei sattuisi oikeasti (ainakaan kovin paljoa), mutta silti mäiske näyttää aidolta. Hahmoja näyttää aidosti sattuvan ja tekijät keksivät kaiken aikaa uusia tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Taistelut äityvät yhä vain rajummiksi ja elokuvan korkea K18-ikäraja on täysin perusteltu.

Gareth Evans loistaa huomattavasti kirkkaammin ohjaajana kuin käsikirjoittajana tässä leffassa. Käsikirjoitus tuntuu lähinnä vain nopeasti kyhätyltä lähtökohdalta. Dialogia on vähän ja nyrkit puhuvat sanojen puolesta. Evans pitää jännitettä korkealla ja rakentaa kohtauksia hienosti kohti toimintaa. Vaikka mukana onkin paljon taistelua, Evans osaa pitää menon kaiken aikaa mielenkiintoisena, eikä varsinaista puutumista jatkuvaan tykitykseen tule. Monissa toimintaelokuvissa on selvää, että tekijät yrittävät peittää osaamattomuutta heiluvalla kuvauksella ja todella nopeatempoisella leikkauksella. Näin ei ole asian laita The Raid: Redemptionissa. Kun hommaa hoitavat oikeat tekijät, kuvaus ja leikkaus voivat luottaa siihen, että itse näyttelijät tekevät taistelusta vauhdikasta. Taistelut ovat pääasiassa kuvattu laajoilla otoksilla, oikein korostamaan sitä, että näyttelijät oikeasti pistävät itsensä likoon. Leikkauskin on erittäin mainiota. Visuaalinen ilme on oivallisen inhottava likaisten lavasteidensa ja lohduttoman värimaailmansa kautta. Muutamat tietokonetehosteet pistävät ikävästi silmään, mutta muuten elokuva näyttää ja myös kuulostaa hyvältä. Hienolla äänimaailmalla tehostetaan toimintakohtauksia entistäkin voimakkaammiksi.

Yhteenveto: The Raid: Redemption on perhanan brutaalia ja komeaa ääriväkivaltaviihdettä, joka on ehdottomasti korkean K18-ikärajansa ansainnut. Turhat lässytykset on poissa ja elokuva pistää haisemaan alusta loppuun oikein tosissaan. Sopivissa kohdissa löytyy oivallisia suvantohetkiä, joissa annetaan niin hahmoille kuin katsojillekin lyhyt aika hengähtää ennen seuraavaa mättämistä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin todella intensiivinen. Toimintakohtaukset ovat henkeäsalpaavan upeita. Taistelukoreografiat ovat häikäiseviä ja on erityisen hienoa, että niistä vastaavat leffan näyttelijät. Vaikka käsikirjoitus onkin ohut ja hahmot pahvisia, ei tämä yllättäen haittaa, sillä kaikki muu filmissä on niin onnistunutta. The Raid: Redemption on ehdottomasti 2000-luvun toimintaelokuvien kärkikastia ja kuuluu jokaisen toimintafanin pakkokatsottavaksi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Raid: Redemption, 2011, Pt. Merantau Films, Celluloid Dreams, XYZ Films

Arvostelu: Real Steel (2011)

REAL STEEL

Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Hugh Jackman, Dakota Goyo, Evangeline Lilly, Anthony Mackie, Olga Fonda, Karl Yune, Kevin Durand, Hope Davis ja James Rebhorn
Genre: scifi, toiminta, urheilu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Real Steel pohjautuu Richard Mathesonin novelliin Steel vuodelta 1956. Novellin pohjalta Dan Gilroy kirjoitti käsikirjoituksen, minkä DreamWorks osti 2000-luvun alussa. Studiolla teksti jäi kuitenkin pitkään käyttämättä, kunnes vuonna 2009 siitä alettiin tosissaan suunnittelemaan filmatisointia. Les Bohem ja Jeremy Leven työstivät Gilroyn käsikirjoitusta uudestaan, minkä jälkeen heidän työnsä saapui viimeistelemään John Gatins. Shawn Levyä pyydettiin ohjaajaksi, joka epäröi aluksi, mutta luettuaan käsikirjoituksen, hän lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja Real Steel sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Erikoistehosteillaan leffa onnistui kuitenkin nappaamaan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Real Steelin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa robotit ovat korvanneet ihmiset nyrkkeilyssä. Heikossa jamassa oleva ex-nyrkkeilijä Charlie Kenton saa vastahakoisesti poikansa Maxin vastuulleen, tämän äidin menehtyessä. Max löytää pienen Atom-robotin kaatopaikalta ja pyytää isäänsä kouluttamaan tästä nyrkkeilijän.

Wolverinen roolista parhaiten tunnettu Hugh Jackman näyttelee ex-nyrkkeilijä Charlie Keatonia. Kyseessä ei ole kovinkaan pidettävä persoona, Charlien ajatellessa vain omaa etuaan ja oppimatta selvistä virheistään. Hän on velkaa ties kenelle, mutta aina rahaa saadessaan hän täytyy tuhlata ne robotteihin. Heikomman näyttelijän kanssa Charlien tarinaa ei välttämättä jaksaisi seurata, mutta Jackman on niin mahtava ja karismaattinen, että hänen ansiosta haluaa nähdä, että Charlie saisi parannettua tapansa.
     Myös Charlien poikaa, Maxia (Dakota Goyo) vaivaa sama asia, että väärän näyttelijän kanssa hahmo voisi ärsyttää. Goyo onnistuu kuitenkin olemaan pidettävä, vaikka paikoitellen hänenkin on vaikea pitää näsäviisasta Maxia kurissa. Seasta löytyy parikin hetkeä, jolloin on vaikea olla pyörittelemättä silmiä, kun pieni Max alkaa uhoamaan isommilleen.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Marvelin elokuvauniversumista tutut Evangeline "Wasp" Lilly nyrkkeilysalin omistavana Baileyna ja Anthony "Falcon" Mackie robottitaistelujen vedonlyöntiä pyörittävänä Finninä, Kevin Durand Charlielta velkoja pyytelevänä Rickynä, sekä Olga Fonda ja Karl Yune robottinyrkkeilyn maailmanmestarin, Zeuksen omistajina ja suunnittelijoina. Lilly ei harmillisesti saa lähes mitään tekemistä elokuvassa ja Mackiekin lähinnä käy kääntymässä. Durand, Fonda ja Yune ovat mitä kliseisimmät roistohahmot, jotka seisovat jylhästi maailmanmestarin takana ja naureskelevat altavastaajalle, joka haastaa heidät taistoon. Fonda ja Yune ovat vieläpä noloja rooleissaan.

Real Steelistä on helppo löytää vikoja ilman, että niitä tarvitsee erityisemmin etsiä. Pöhköjen pahiksien lisäksi leffa on täynnä urheiluelokuvien kliseitä. Tarinaltaan se on erittäin ennalta-arvattava, etenkin jos on nähnyt nyrkkeilyelokuvien kuninkaan, Rockyn (1976), jolta ei varmaan koskaan saada vietyä mestaruutta. Real Steelissä toki on twistinä se, että ihmisten sijaan kehään astelevatkin yli kolmimetriset robotit, jotka mätkivät toisiaan pataan niin, että mutterit sinkoilevat. Elokuva tuntuukin tiedostavan täysin, kuinka paljon se lainailee kaikkialta, eikä se vaivaudu peittelemään sitä lainkaan. Kyseessä on häpeilemätöntä hömppää, mutta niin rautaista sellaista, että ongelmineenkin leffan parissa on vaikea olla viihtymättä. Jo pelkkä idea nyrkkeilevistä roboteista kiehtoo ja jos tällaisia matseja järjestettäisiin oikeasti, voisin vihdoin ja viimein käydä katsomassa nyrkkeilyottelun paikan päällä. Vaikka katsojana tietäisikin, kuinka otteluissa käy, on niiden tunnelma rakennettu niin väkevästi, että voi huomata jännittävänsä ja innostuvansa oikein kunnolla.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää aivotonta robottimähinää. Metallisen ulkokuoren alla sykkii sydän - vaikkakin paikoitellen siirappinen sellainen. Atom-robotin kouluttamisen lisäksi elokuva keskittyy Charlien ja Maxin pahasti rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Robottinyrkkeily toimiikin lähinnä heitä yhdistävänä ja lähentävänä tekijänä. Aluksi Charlieta ei kiinnostaisi lainkaan ottaa esiteiniä vahdittavakseen, eikä Maxkaan liiemmin piittaa isästä, joka häipyi vuosia sitten. Paikoitellen draamapuoli on kiusallista, etenkin ennen suurta lopputaistoa, mutta isä-poika-kertomus ajaa kelvollisesti asiansa. Siinäkin toki tietää tasan tarkkaan alusta asti, kuinka tarina viedään päätökseen. Mitään muuta yllättävää ei ole luvassa kuin se, kuinka paljon Real Steel onnistuukaan viihdyttämään.

Elokuvan ohjaaja Shawn Levyn filmografia ei ihan hirveästi vakuuta, mutta peräkkäin tehdyt komediat Villi tusina (Cheaper by the Dozen - 2003), Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther - 2006) ja Night at the Museum - yö museossa (Night at the Museum - 2006) ovat kaikki Real Steelin ohessa osoituksia siitä, että Levy tekee pätevää kertakäyttöviihdettä. Real Steel ei ole komedia, mutta eipä Levy ole tätä kovinkaan vakavissaan tehty. John Gatinsin käsikirjoitus ei sisällä omia ideoita, mutta hän kopioi kuitenkin tarpeeksi taitavasti. Kuvaukseltaan leffa on tyylikäs, eikä robottimäiskettä ole toteutettu kömpelösti heiluvan käsivarakuvan kautta. Itse robotit ovat upeasti toteutetut, digiefektejä ja jopa oikeita robotteja hyödyntäen. Muutenkin elokuva on visuaalisesti näyttävä yhä kymmenen vuotta myöhemmin. Lavastuksessa mainostajat pääsevät vauhtiin, kun nyrkkeilyareenojen seinät ovat täynnä Coca-Colaa, Xboxia sun muuta. Äänimaailma on erinomainen ja robottimähinä myös kuulostaa hyvältä. Danny Elfmanin säveltämät musiikit valitettavasti hukkuvat täysin, kun leffa lähinnä hyödyntää jo olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Real Steel on oikein viihdyttävä scifielokuva, joka ei kuitenkaan pääse karkuun nyrkkeilyelokuvien kliseitä. Erityisiä yllätyksiä tarina ja tapahtumat eivät tarjoa, mutta silti katsoja saattaa huomata jännittävänsä otteluiden aikana ja innostua kunnolla, jos matsi kääntyykin voitoksi. Robottien nyrkkeilyottelut näyttävät yllättäen yhä erittäin hyviltä ja koneiden välisiä turpaanvetoja tuijottaa mielellään. Kaiken keskellä leffan sydämenä toimiva isä-poika-suhde on kelvollisesti hoidettu, vaikkei draama vältäkään kiusallista siirappisuutta. Charlie ja Max eivät hahmoina ole erityisen pidettäviä, mutta rooleihin valitut Hugh Jackman ja Dakota Goyo hoitavat hommansa kunnialla kotiin, saaden katsojat kannustamaan heitä. Vioistaan huolimatta Real Steel onnistuu viihdyttämään varsin passelisti ja leffaa voikin suositella lämpimästi nyrkkeilyn ja robottien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Real Steel, 2011, DreamWorks, Touchstone Pictures, Reliance Entertainment, 21 Laps Entertainment, Angry Films, ImageMovers, Walt Disney Pictures

Arvostelu: After We Fell (2021)

AFTER WE FELL

Ohjaus: Castille Landon

Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Chance Perdomo, Louise Lombard, Atanas Srebrev, Carter Jenkins ja Emmanuel Todorov

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Koronasta huolimatta syksyllä 2020 ilmestynyt After We Collided menestyi myös hyvin, joten tekijät päättivät suoraan tehdä kaksi viimeistä kirjaa kerralla elokuviksi. Sekä kolmannen että neljännen osan kuvaukset käynnistyivät ja nyt kolmas osa After We Fell on saapunut Suomen elokuvateattereihin. Itse inhosin syvästi edellisiä After-elokuvia, mutta koska olin aloittanut leffasarjan katsomisen ja arvostelemisen, päätin viedä urakan loppuun, enkä jättää kesken, vaikka mieli tekikin. Kävin katsomassa After We Fellin sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä (joka järjestettiin jostain syystä jo ennen lehdistönäytöstä).

Tessan alkoholisti-isä on tehnyt paluun juuri, kun Tessa suunnittelee Seattleen muuttamista uuden työmahdollisuutensa perässä. Mustasukkainen Hardin ei kuitenkaan tätä helpolla niele ja luvassa onkin lisää ryppyjä rakkauteen.

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin palaavat jo kolmatta kertaa rooleihinsa nuorena parina Tessana ja Hardinina, joiden suhde on edelleen yhtä toksinen kuin ennenkin. Yksi elokuvasarjan isoimmista ongelmista on ollut, ettei se millään saa katsojaa kannustamaan näiden kahden suhdetta, sillä on päivänselvää, kuinka huonosti Tessa ja Hardin sopivat toisilleen. Silloin kun he eivät ole harrastamassa seksiä esimerkiksi porealtaassa tai kuntosalilla, he vain aiheuttavat toisilleen mielipahaa ja ikävyyttä. Hardin pysyy samana myrkyllisen mustasukkaisena paskiaisena, eikä Tessaakaan voida kuljettaa minnekään, vaan hahmon on jatkuvasti pakko antaa anteeksi pahan pojan oikut. Kuten edellisissä osissa, Langford suoriutuu tarpeeksi kelvollisesti huonosti kirjoitetusta roolistaan ja toivonkin, että leffasarja päättyisi pian jo ihan siksi, että Langford pääsisi muihinkin projekteihin. Fiennes Tiffinistä ei vieläkään kuoriudu potentiaalista näyttelijää, vaan hän jatkaa samalla puupökkelötyylillään.

     Hupaisasti useampikin sivunäyttelijä aiemmista elokuvista on tainnut hoksata leffasarjan surkeuden, sillä After We Fellissä nähdään monta näyttelijävaihdosta. Selma Blairin sijaan Tessan äitiä näyttelee nyt Mira Sorvino, Stefan Rollinsin sijaan Tessan isää näyttelee Atanas Srebrev, Shane Paul McGhien sijaan Hardinin velipuoli Landonia esittää Chance Perdomo ja Tessan työpaikalta tuttujen Vancen ja Kimberleyn näyttelijät Charlie Weber ja Candace King on korvattu Stephen Moyerilla ja Arielle Kebbelillä. Rob Estes ja Louise Lombard sentään kärvistelevät edelleen Hardinin isän ja äidin rooleissa. Näyttelijävaihdokset eivät harmillisesti vie leffasarjaa parempaan suuntaan, vaan sivunäyttelijät hoitavat hommansa laiskasti, saaden luultavasti helpot rahat työstään.

Voisin periaatteessa vain kopioida arvosteluni After We Collidedista tähän ja vaihtaa elokuvan nimen After We Felliksi, sillä elokuvia riivaavat täysin samat ongelmat. Tätä katsoessa minua vain turhautti vielä enemmän, sillä patalaiskat tekijät eivät ole millään lailla ottaneet opikseen edellisestä filmistä, vaan kierrättävät kaikki samat kuviot ja viat myös kolmanteen osaan. Elokuvasta löytyy hädintuskin tarinaa ja käsikirjoituksen raakile vain kierrättää samaa "Tessa ja Hardin panee, sitten ne riitelee, sitten ne taas panee, sitten ne taas riitelee, sitten sekaan heitetään joku toinen poika aiheuttamaan lisäongelmia, sitten draamaa draamaa draamaa ja lopuksi viskataan vielä täysin puskista joku pöljä juonenkäänne" -kaavaa, jotta hyväuskoisilta teinitytöiltä voidaan seuraavana vuonna höynäyttää leffalippurahat uudestaan, kun luultavasti täysin samanlaista kaavaa kierrättävä After Ever Happy (2022) ilmestyy.

After We Collidedin tavoin myös After We Fell on lähes sisällötön tekele, jonka tekstiin on selvästi pitänyt väkisin vääntää lisää materiaalia, jotta lopputulos saavuttaa edes puolentoista tunnin keston. Kuten viimeksi, myös tässä elokuvassa juonikuviot käsitellään yksi kerrallaan pois ja niitä lisätään yhä vain uusia leffan kulkiessa eteenpäin. Jotkut juonikuviot eivät edes johda mihinkään ja ne unohdetaan jo yhden kohtauksen jälkeen. Ensin on Tessan isän paluu, josta irtoaa lopulta yllättävänkin vähän. Sitten kuvioihin ilmestyy ravintolan tarjoilija Robert (Carter Jenkins), joka iskee silmänsä Tessaan. Eikä olla edes vielä lähelläkään leffan puoltaväliä. Nämä ovat vain pari esimerkkiä lukuisista yrityksistä luoda toinen toistaan ärsyttävämpiä riitoja pääparin välille. Luvassa on naurettavia mykkäkouluja, kiukutteluja ja solvauksia, sekä tietty sovintoseksiä. Paneskelukohtaukset ovat kiusallisen pitkiä ja surkuhupaisan pikkutuhmia. Niillä venytetään kestoa entistä enemmän, mutta aidosti kuuman materiaalin sijaan katsojalle näytetään vain superlähikuvia Tessan ja Hardinin kasvoista ja käsistä, samalla kun jokin suosittu pop-laulu huutaa taustalla.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Castille Landon, joka jatkaa Jenny Gagen ja Roger Kumblen surkealla linjalla. Edeltäjiensä tavoin myös Landon tekee romanttisesta puolesta ällöimelän siirappista ja draamasta väkinäistä, suorastaan rasittavaa kitinää. Elokuvaa onkin todella ärsyttävää ja turhauttavaa katsoa. Sharon Soboilin käsikirjoitus on totaalisen ontto ja kömpelösti rustattu tarinankerrontaa ja dialogia myöten, mutta ongelmat piilevät varmasti jo Anna Toddin lähdemateriaalissa. On vaikea kuvitella, että Toddin kirjoissa olisi yhtään enempää tarinaa kuin leffoissa. Elokuva on sentään kelvollisesti kuvattu, lavastettu ja äänitetty, mutta eipä sillä pitkälle pötkitä, kun kaikki muu on tällaista mätäpaisetta. George Kallisin säveltämät musiikit hukkuvat totaalisesti jatkuvasti jumputtavien pop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: After We Fell jatkaa elokuvasarjan läpimätää linjaa, löytäen vielä uusia pohjamutia, joihin kuljettaa sarjaa. Tympeän pääparin koettelemuksista ei jaksa kiinnostua, eikä heidän rakkaustarinastaan välittää, sillä Tessa ja Hardin eivät vieläkään sovi toisilleen lainkaan. Näiden teiniromanssileffojen pointtinahan pitäisi olla, että katsoja kannustaisi päähenkilöitä yhteen ja haaveilisi saavansa samanlaisen rakkauden, mutta näiden kahden toksista menoa seuraa vain halveksuen. Josephine Langfordia käy yhä sääliksi, kun hän haaskaa potentiaalinsa tähän roskaan. Hero Fiennes Tiffin taas hoitaa hommansa yhtä tympivän puisesti kuin ennenkin. On suorastaan naurettavaa, kuinka moni näyttelijä on jo poistunut elokuvasarjasta, kertoen, millaisesta uppoavasta laivasta on kyse. Juonikuviot ovat väkisin väännettyjä, juonenkäänteet puskista revittyjä ja tarinankerronta kiusallisen kömpelöä. Romanttinen puoli on inhan imelää ja seksikohtaukset surkuhupaisan muka-tuhmia. Jos jotain hyvää After We Fellistä voi sanoa, niin ainakin elokuva oikein kunnolla painottaa ehkäisyn käyttämistä. Vaikka viesti on toki hyvä, voisi kohderyhmälle (eli rakkautta kaipaaville teinitytöille) viestiä mieluummin, että paha poika -fantasiointi on jo mennyttä muotia. Hardinin kaltaisten anusreikien sijaan haaveet kannattaa kohdistaa tarjoilija-Robertin kaltaisiin mukaviin miehiin, jotka eivät kohtele sinua kuin paskaa ja aiheuta mahdollisesti pitkäkestoisia traumoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

After We Fell, 2021, CalMaple, Wattpad

Arvostelu: Tartunta (Contagion - 2011)

TARTUNTA

CONTAGION

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Matt Damon, Kate Winslet, Laurence Fishburne, Marion Cotillard, Jude Law, Jennifer Ehle, Bryan Cranston, Elliott Gould, Chin Han, Sanaa Lathan ja Gwyneth Paltrow
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Contagion, eli suomalaisittain Tartunta on Steven Soderberghin ohjaama jännityselokuva. Tehtyään elokuvan Ilmiantaja! (The Informant! - 2009), Soderbergh alkoi suunnitella käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin kanssa filmiä propagandaelokuvilla 1930-luvulla suosituksi nousseesta ohjaaja Leni Riefenstahlista. Kaksikko totesi kuitenkin pian, ettei se kiinnostaisi ketään muita kuin heitä itseään ja he alkoivat pohtia muita ideoita. Burns oli seurannut aktiivisesti SARS-viruksen ja sikainfluenssan aiheuttamia epidemioita, ja ehdottikin Soderberghille, että he tekisivät elokuvan fiktiivisestä viruksesta, joka leviäisi maailmalla. Kaksikko otti yhteyttä useisiin terveysalan asiantuntijoihin ja järjestöihin, jotta he saivat luotua mahdollisimman realistisen näkökulman elokuvaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Tartunta sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja se sai paljon positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin tutkijoilta, jotka kehuivat leffan tieteellistä tarkkuutta. Itse näin Tartunnan muutama vuosi myöhemmin, mutten erityisemmin pitänyt siitä. Kun huomasin, että elokuva viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa, pohdin pitkään, onko tökeröä kirjoittaa leffasta arviota, kun maailma on juuri kohdannut vastaavanlaisen pandemian koronaviruksen muodossa. Kuitenkin kun koronavirus rantautui Suomeen keväällä 2020 ja jouduin itsekin lomautetuksi ja kotikaranteeniin, aloin ajatella, että nyt jos koskaan on aika puhua tästä elokuvasta. Koronaviruksen jyllätessä Tartunta nousi yhdeksi iTunesin katsotuimmaksi elokuvaksi ikinä, minkä lisäksi se oli usean viikon ajan HBO:n katsotuin leffa. HBO:lta päätin itsekin katsoa leffan ja aloitin sen suurella mielenkiinnolla, sillä elokuvan tapahtumat näkisi täysin eri valossa, kun on itse elänyt samanlaista aikakautta läpi.

Beth Emhoff palaa työmatkaltaan Hongkongista huonovointisena, uskoen sen johtuvan aikaerorasituksesta. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun hänen elimistönsä pettää ja hänen miehensä joutuu kuulemaan suru-uutiset Bethin menehtymisestä. Tämä on vasta alkua virukselle, joka on lähtenyt leviämään ympäri maailman...

Vaikka elokuva lähtee liikkeelle Beth Emhoffista (Gwyneth Paltrow) ja tämän miehestä Mitchistä (Matt Damon), leffalla ei sinänsä ole päähenkilöä, vaan se seuraa viruksen etenemistä monien hahmojen kautta ja sisältää samalla aikamoisen tähtikaartin. On tutkijoita, jotka tutkivat virusta ja yrittävät kehitellä lääkettä sitä vastaan, kuten tohtori Cheever (Laurence Fishburne), tohtori Orantes (Marion Cotillard) ja tohtori Hextall (Jennifer Ehle), tutkijoita, jotka yrittävät selvittää viruksen alkuperää, kuten tohtori Mears (Kate Winslet), henkilöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisun leviämisen lieventämiseksi ennen rokotteen valmistumista, kuten amiraali Haggerty (Bryan Cranston), sekä tilanteen taloudellisia etuja ajattelevia, kuten bloggaaja Alan Krumwiede (Jude Law), joka levittää valheita miljoonille hyväuskoisille seuraajilleen. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta tässä elokuvassa se ei sinänsä ole ongelma. Hahmojen tarkoitus on lähinnä näyttää tapahtumien kulkua monesta vinkkelistä. Väärin tehtynä tämä saisi elokuvan epäonnistumaan, mutta ohjaaja Soderbergh löytää tavan hyödyntää suurta hahmogalleriaa tasapuolisesti ja mielenkiintoisesti. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Etenkin Matt Damon, Kate Winslet ja Jude Law vakuuttavat rooleissaan murtuneena miehenä, sinnikkäänä tutkijana ja sosiaalisessa mediassa valheellisen tiedon levittäjänä. Alan Krumwieden kaltaisten sepustajien ja ties mistä "faktansa" repivien kommentteja on valitettavasti korona-aikana tullut nähtyä aivan valtavan paljon.

Kuten etukäteen arvelinkin, Tartunnan katsominen nyt oli todella kiehtova kokemus ja elokuva iski minuun huomattavasti lujempaa kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan oli juuri ollut paljon haloota sikainfluenssasta, silti leffa tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Läpi elokuvan on kiinnostavaa ja samalla ahdistavaa huomata, kuinka monia asioita itse tuli nähtyä koronaviruksen vuoksi. Kuinka paikkoja aletaan yksi kerrallaan sulkea, kuinka ihmiset reagoivat tilanteeseen mm. ostamalla paniikissa asioita varastoonsa ja kuinka aavemaisilta tyhjentyvät kadut näyttävät. Leffa vain hyppää itse asiaan niin nopeasti, että siitä jää täysin pois epidemian alun rauhoittavaksi yritetyt ajatukset siitä, että virus on maailman toisella puolella, eikä se tule koskettamaan meitä. Silti elokuva onnistuu tarjoamaan sen kauhun tunteen, kun uutisista luettu tauti onkin lähempänä kuin aluksi luuli ja sen vaikutukset ovat henkilökohtaisempia kuin olisi toivonut.

Koska Tartunta tuntuu siltä, että se voisi oikeastikin tapahtua (etenkin nykyään), on se tavallaan jopa pelottavampi kuin monet kauhuelokuvat. Demonit, vampyyrit, eivätkä edes sarjamurhaajat ole lopulta yhtä karmivia kuin näkymätön virus, joka leviää salakavalasti uhrista toiseen. Elokuva luo ovelasti suurta ahdistusta kuvasarjoilla, joissa ihmiset koskevat asioihin, kuten kaiteisiin, ravintoloiden astioihin, bussien penkkeihin, ovenkahvoihin, raha-automaatteihin ja tietty toisiin ihmisiin, taudin siirtyessä uhrista toiseen. Siinä, missä tavanomaiset kauhuleffat voivat saada katsojan nukkumaan valot päällä tai tarkistamaan sängyn alta, ettei siellä ole mörköjä, Tartunta tekee katsojasta huomattavasti tarkemman siitä, mihin kaikkeen tuleekaan koskettua päivän aikana. Painajaisiakin voi ilmetä, elokuvan näyttäessä inhottavasti sairastuneiden kuolemia ja joukkohautoja, joita valitettavasti koronankin vuoksi jouduttiin kaivamaan monille tuhansille uhreille.

Elokuva on rytmitetty erittäin napakasti, kun viruksen leviämistä esitetään näin monien hahmojen vinkkelistä. Tapahtumat hyppivät niin hahmosta kuin maasta toiseen, esitellen eri maiden tapoja toimia viruksen välttämiseksi. Paikoitellen jopa toivoisi, että elokuva jäisi johonkin hetkeen pidemmäksikin aikaa. Jos leffasta jotain kritisoitavaa voi sanoa, niin sen, että se on kenties liian lyhyt ja sitä voisi jäädä katsomaan kauemminkin. Kaikessa painostavuudessaan ja epämiellyttävyydessään se onnistuu olemaan erittäin vangitseva. Toinen kritiikki on, että hahmojen jäädessä etäiseksi, eivät yksittäisten henkilöiden kuolemat erityisemmin liikuta. Tämä on ainoa varjopuoli siinä, että elokuva tasapainottelee niin monien hahmojen välillä. Muuten pidän todella paljon siitä, kuinka Tartunta ei ole niinkään kuvaus henkilöistä epidemian keskellä, vaan nimenomaan kuvaus itse epidemiasta ja ihmisluonteesta sen aikana. Siten elokuva ei tunnu vain elokuvalta, vaan vielä enemmän todelta.

Vaikka Soderbergin töihin kuuluu veikeä ryöstöleffa Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) - sekä sen jatko-osat, joista ei tarvitse puhua - Tartunnassa hän taitaa jopa tehdä parhaan työnsä ohjaajana. Soderbergh kuvaa epidemian muodostumista hieman jopa dokumentaarisesti, eikä lähde koskaan vellomaan tunteissa, mikä juurikin tekee elokuvasta vähemmän elokuvamaisen ja enemmän todentuntuisen. Loppuhuipennus saattaa jäädä monille pettymykseksi, mutta itse pidän Soderberghin erilaisesta tavasta, mihin suuntaan moni muu tekijä ei lähtisi. Ohjauksen lisäksi Soderbergh myös kuvasi elokuvan peitenimellä ja tekee siinäkin hienoa työtä. Kuvien tehoa myös lisää voimakkaasti tyylitelty värimaailma. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on oivallinen ja sitä tukee lahjakas leikkaus. Etenkin montaasikohtaukset, joissa näytetään pikavauhtia viruksen leviämistä henkilöstä toiseen, ovat erinomaisesti pistetty kasaan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja äänimaailma lisää piinaavuutta. Säveltäjä Cliff Martinez on saanut aikaiseksi yllättävänkin tehokasta musiikkia.

Yhteenveto: Tartunta on karmivan vaikuttava kuvaus vaarallisen viruksen leviämisestä maailmalla ja itse elokuva tuntuu juuri nyt huomattavasti ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten ilmestymisen aikaan. Ohjaaja Steven Soderbergh rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, tehden filmistä usein liki dokumentaarisen, mikä vain lisää sen aitouden ja samalla ahdistavuuden tunnetta. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on myös iskevä ja on hienoa, kuinka kaksikko käsittelee tapahtumavyyhtiä useista vinkkeleistä. Vaikka hahmot jäävätkin lopulta hieman etäisiksi, eikä katsojalle pääse muodostumaan selkeitä tunnesiteitä kehenkään, lähestymistapa on silti onnistunut. Vahvana lisänä toimii tietty loistokas näyttelijäkaarti ja kaikki Law'sta Damoniin, Fishburnesta Winsletiin ja Cotillardista Cranstoniin tekevät huipputyötä. Elokuvan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu helposti liiankin lyhyeltä, sillä painostavuudestaan huolimatta leffa on todella koukuttava ja sitä haluaisi jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Tietyistä vioistaan huolimatta Tartunta on hieno teos, jonka teho ei ole hälvennyt vuosikymmenen aikana - pikemminkin päinvastoin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Contagion, 2011, Warner Bros., Participant, Imagenation Abu Dhabi FZ, Double Feature Films, Digital Image Associates, Regency Enterprises