Arvostelu: Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer - 2006)

TIEDÄN MITÄ TEIT VIIME KESÄNÄ 3

I'LL ALWAYS KNOW WHAT YOU DID LAST SUMMER

Ohjaus: Sylvain White

Pääosissa: Brooke Nevin, David Paetkau, Torrey DeVitto, Ben Easter, Seth Packard, KC Clyde, Clay Taylor, Michael Flynn, Brittanie Nicole Leary ja Don Shanks

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer - 1998) menestyi myös hyvin, joten kolmannen elokuvan suunnittelu alkoi heti. Alun perin Jennifer Love Hewittin ja Freddie Prinze Jr:n oli tarkoitus palata rooleihinsa, mutta tuotanto jäi jumiin ja lopulta kumpikin näyttelijä jätti projektin. Kolmas elokuva päätettiin muovata kokonaan uusiksi ja Damon Santostefano palkattiin ohjaajaksi. Hänet kuitenkin potkittiin pihalle elokuvasta vain kaksi viikkoa ennen kuvausten alkua ja hänen tilalle otettiin kiireessä Sylvain White. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta I'll Always Know What You Did Last Summer, eli suomalaisittain vähän tylsemmin nimetty Tiedän mitä teit viime kesänä 3 julkaistiin suoraan DVD:llä elokuussa 2006, saaden täystyrmäyksen niin katsojilta kuin kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin katsonut yhtäkään osaa elokuvasarjasta, vaikka olin tiennyt sen olemassaolosta jo vuosia. Kuitenkin nyt kun Hewitt ja Prinze Jr. ovat tekemässä paluun uudessa Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvassa (I Know What You Did Last Summer - 2025), päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein katsoa edelliset leffat läpi. Pidin alkuperäisestä elokuvasta ja kakkososakin vielä menetteli mielestäni, mutta aloitin kolmannen, suoraan DVD:llä julkaistun, halvalla ja kiirehtien tehdyn kolmososan varautunein fiiliksin.

Nuorten itsenäisyyspäivän jekku saa ikävän käänteen, kun yksi nuorista kuolee onnettomuudessa. Nuoret päättävät pitää tapahtuneen salassa, syyttäen myyttistä kalastajatakkista koukkumurhaajaa tapahtuneesta. Vuotta myöhemmin nuoret joutuvat kauhukseen huomaamaan, että joku on alkanut oikeasti vainoamaan heitä kalastaja-asussa ja koukun kanssa.

Tiedän mitä teit viime kesänä 3:n jouduttua tuotantohelvettiin, kahta edellistä elokuvaa tähdittäneet Jennifer Love Hewitt ja Freddie Prinze Jr. ymmärsivät jättää projektin ja niinpä kolmososa ei kerro enää Julie Jamesista ja Ray Bronsonista. Uusina hahmoina heidän tilalle nousee pienessä coloradolaiskaupungissa, Broken Ridgessä asuvat Amber (Brooke Nevin) ja hänen poikaystävänsä Colby (David Paetkau), sekä heidän ystävänsä Zoe (Torrey DeVitto), Lance (Ben Easter), Roger (Seth Packard) ja PJ (Clay Taylor), kuusi totaalisen tylsää tyyppiä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa katsojaa tippaakaan. Hahmot jäävät todella ontoiksi ja ainoat syvyydentapaiset löytyvät Amberista ja Colbystä, jotka ovat hyvin geneeriset kiltti tyttö ja tämän poikaystävä, joka haluaisi päästä niin sanotusti näkemään maailmaa, ennen kuin asettuu aloilleen. Asiaa ei auta, ettei juuri yksikään näyttelijöistä ole hyvä. Jokainen on tönkkö roolissaan ja suurimman osan reaktiot kauhistuttaviin tapahtumiin tuntuvat laimeilta ja pakotetuilta.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Flynn kaupungin seriffi Davisina, sekä KC Clyde tämän apulaisseriffi Hafnerina. Flynn ja Clyde sentään ajavat asiansa lyhyen ruutuaikansa sisällä.

Alkuperäinen Tiedän mitä teit viime kesänä ei ole yhtä nerokas slasherleffa kuin saman käsikirjoittajan, Kevin Williamsin kynäilemä Scream (1996), mutta se oli silti varsin toimiva tapaus, enkä mieltänyt jatko-osaa Tiedän yhä mitä teit viime kesänä niin kehnoksi kuin moni muu. Ja nyt kun olen nähnyt Tiedän mitä teit viime kesänä 3:n, sanonpahan vain, että kaikkien, jotka ovat haukkuneet kahta edellistä leffaa huonoiksi, pitäisi katsoa tämä kolmososa, sillä kaksi aiempaa elokuvaahan ovat Oscarin arvoisia suorituksia tähän verrattuna. Tiedän mitä teit viime kesänä 3:ssa ei toimi mikään. Ei yhtään mikään. Se on kehnosti näytelty, huonosti ohjattu, surkeasti käsikirjoitettu ja kaikin puolin kökösti kasaan pistetty yritys rahastaa parin kauhuhitin nimellä.

Jo elokuvan lähtökohdat ovat naurettavan tyhmät. Alkuperäisessä elokuvassa oli erittäin kiinnostava asetelma, kun joukko juhlivia nuoria ajoi vahingossa miehen yli ja he päättivät hankkiutua todisteista eroon ja vaieta iäksi, mutta heidän tekonsa palasikin kummittelemaan. Tässä kolmosessa nuoret päättävät järjestää pilan itsenäisyyspäivänä, mutta se meneekin pieleen syystä, jota ei koskaan selitetä ja nyt nämä nuoret joutuvat hyssyttelemään tapahtuneesta. Mutta tietenkin tasan vuotta myöhemmin hahmot alkavat saada tuttuja viestejä, että "tiedän mitä teit viime kesänä" ja näkemään varjoissa lymyilevän, kalastajan takkiin ja hattuun sonnustautuneen hyypän, joka heiluttelee koukkua uhkaavan oloisesti. Kuka tämä kalastaja on tällä kertaa ja miksi hän jahtaa näitä nuoria? Vastaukset tulevat taatusti saamaan katsojan pyörittelemään silmiään.

Sen lisäksi, että elokuva tuntuu vaivaannuttavan väkinäiseltä jo muutenkin, asiaa vain pahentaa se, että leffa ei pelota, ei tippaakaan. Tiedän mitä teit viime kesänä 3 on itse asiassa jopa varsin tylsä leffa. Kestoa on vain puolitoista tuntia, mutta se tuntuu yli kaksituntiselta, kun mitään mielenkiintoista ei oikeastaan tapahdu. Hahmojen kohtaloista ei välitä, eikä mysteerinkään tuntua saada rakennettua. Ja sitten kun hahmot vihdoin ja viimein kohtaavat koukkukalastajan, ovat kohtaukset pökerryttävän kömpelösti, välillä jopa tahattoman koomisesti toteutettuja.

Kolmososan ohjauksesta vastasi lopulta Sylvain White, joka hyppäsi mukaan tuotantoon vain kaksi viikkoa ennen kuvauksia, alkuperäisen ohjaaja Damon Santostefanon saatua potkut. Whiten puolustukseksi voisi sanoa, että hänet on pakotettu kiirehtimään, mutta eipä se silti tee lopputuloksesta hyvää. White ei saa luotua minkäänlaista jännitettä, vaan luottaa kauhuosastolla vain typeriin, kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Teknisissäkään puolissa ei ole hurraamista. Kameratyöskentely näyttää amatöörimäiseltä ja usein suorastaan rumalta, mitä ei auta tylsän ankea värimäärittely. Leikkaus on ajoittain pöyristyttävän huonoa, mitä vain pahentaa lisään heitetyt, todella halvat efektit. Lavastus ja puvustus sentään menettelevät ja parit veriset maskeeraukset näyttävät hyviltä. Sääli, että muutaman lahjakkaan tekijän panos menee hukkaan muuten niin paskassa leffassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I'll Always Know What You Did Last Summer, 2006, Destination Films, Original Film, Screen Gems, Sony Pictures Releasing

Arvostelu: Casper (1995)

CASPER

Ohjaus: Brad Silberling

Pääosissa: Malachi Pearson, Christina Ricci, Bill Pullman, Cathy Moriarty, Eric Idle, Joe Nipote, Brad Garrett, Joe Alaskey, Garette Ratliff Henson, Jessica Wesson, Amy Brenneman, Devon Sawa, Don Novello, Dan Aykroyd, Clint Eastwood ja Mel Gibson

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Casper perustuu samannimiseen kummitushahmoon, joka teki ensiesiintymisensä teattereissa julkaistussa animaatiolyhytelokuvassa The Friendly Ghost vuonna 1945. Tämän jälkeen Casper-kummitus on esiintynyt niin animaatioissa kuin myös sarjakuvissa, ja 1990-luvun alussa Steven Spielberg halusi työstää hahmosta ikioman elokuvan. Aluksi käsikirjoittajaksi pestattiin Alex Proyas, mutta kun hänen tekstinsä koettiin liian synkäksi, hänet korvattiin Sherri Stonerilla ja Deanna Oliverilla. Nähtyään jakson Brooklyn Bridge -sarjasta (1991-1993), Spielberg pestasi sarjan parissa työskennelleen ohjaajan, Brad Silberlingin tekemään esikoisohjauksensa elokuvien parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994 ja lopulta Casper sai maailmanensi-iltansa 26. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kuitenkin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja huonoimman elokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse näin Casperin todennäköisesti jo lapsena televisiosta, mutta olen takuuvarmasti katsonut sen myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Casperin uudestaan ja arvostella sen.

Carrigan Crittenden saa isältään perinnöksi kartanon, missä kummittelee. Yritettyään erilaisia niksejä haamujen karkottamiseen, nainen päätyy lopulta haamupsykologi James Harveyn puoleen.

Cathy Moriarty näyttelee Carrigan Crittendeniä, rikkauksien perään haaveilevaa naista, joka saa tietää isänsä menehtyneen. Maallisen mammonan sijaan Carrigan saa perinnöksi vain pienessä Friendshipin kaupungissa sijaitsevan Whipstaffin kartanon. Pian naiselle selviää, että kartanossa kummittelee ja hän päättää hankkiutua haamuista eroon, kääntymällä Bill Pullmanin näyttelemän tohtori Harveyn puoleen, joka kehuskelee ammatillaan haamupsykologina, mutta joka ei ole koskaan kohdannut aitoa aavetta. Tohtori Harvey on jäänyt leskeksi, hänen vaimonsa menehdyttyä ja hänen todellinen pyrkimyksensä onkin löytää yhteys rakkaaseensa. Samalla hän on hieman unohtanut tyttärensä Katin (Christina Ricci), joka häpeää isäänsä ja haluaisi normaalin lapsuuden ja ystäviä. Moriarty on mainio viekkaan Carriganin osassa, joka haluaa saada kartanosta rahalliset hyödyt irti keinolla millä hyvänsä. Pullman on myös oiva roolissaan psykologi-isänä ja Ricci taas oli tehnyt jo nimeä lapsille suunnatussa halloweenleffassa pari vuotta aiemmin, kun hän esitti Wednesdayta Perhe Addams -elokuvassa (The Addams Family - 1991). Hän istuukin hyvin osaansa, päästen näyttämään enemmän tunteita kuin kylmänä Wednesdayna. Mainitsemisen arvoinen on myös lystikäs Monty Python -koomikko Eric Idle, joka nähdään Carriganin uskollisena palvelijana Dibsinä.

     Mutta elokuvan todelliset vetonaulathan ovat tietty ne kummitukset, lähtien toki nimikkohaamu Casperista (äänenä Malachi Pearson), joka haluaisi itselleen ystävän. Casper asuu Whipstaffissa yhdessä setiensä Joustiksen (Joe Nipote), Läskin (Brad Garrett) ja Haisulin (Joe Alaskey) kanssa, jotka hyödyntävät tilaansa kepposteluun ja sekasorron aiheuttamiseen. Casper on mukava heppu ja tämän sedät ovat varsin vekkulit veijarit.

En yhtään ihmettele, että ysärillä Casper oli monien lasten jatkuvassa katselussa etenkin halloweenin aikaan sellaisten elokuvien, kuten Perhe Addamsin ja Hokkus Pokkusin (Hocus Pocus - 1993) kanssa. Kyseessähän on aika lailla täydellinen valinta koko perheen yhteiseen halloween-elokuvailtaan, kun halutaan katsoa kummituksia, mutta ei haluta aiheuttaa perheen pienimmille painajaisia. Ja näin aikuisiälläkin Casper toimii pääasiassa oikein menevästi. Se nostaa miellyttävän hymyn huulille, mutta siitä löytyy myös hieman hurjempiakin hetkiä lastenleffaksi. Kieli on kuitenkin visusti poskessa ja etenkin nuoremmat katsojat saavat nauraa erilaiselle toilailulle. Aikuiskatsojille iloa tuottavat viittaukset muihin elokuviin, kuten Ilmestyskirja. Nyt -sotaklassikkoon (Apocalypse Now - 1979), sekä cameot, joista paras on tietty itse Dan Aykroyd Ray Stantzina Ghostbusters - haamujengistä (Ghostbusters - 1984)!

Elokuvan tarina vie mukavasti mennessään, vaikka se toisinaan kompuroikin hieman useiden juonikuvioiden alla. Leffa lähtee liikkeelle Carriganista, mutta kun tohtori Harvey ja Kat saapuvat kartanolle, nainen unohdetaan varmaan yli puoleksi tunniksi kokonaan. Erityisen raakileeksi jää Katin kuvio luokkalaistensa, kiusaajatyttö Amberin (Jessica Wesson) ja ihastuksenkohde Vicin (Garette Ratliff Henson) kanssa. Parasta onkin Casperin ja Katin ystävyyden kehittyminen, kun taas hauskinta antia on tohtori Harveyn yritys saada jotain rotia Casperin riiviömäisiin setiin. Sekaan mahtuu myös hieman sanomaa elämästä ja kuolemasta, sekä siitä, että pitäisi arvostaa sitä mitä on jo, sen sijaan että tavoittelisi koko ajan jotain mitä ei ole.

Kun Steven Spielberg ei itse halunnut ohjata Casperia, ohjausvastuu päätyi Brad Silberlingille, joka oli aiemmin työskennellyt vain television puolella. Silberling hoitaa tonttinsa pääasiassa kelvollisesti, rakentaen hupaisaa ilmapiiriä. Sherri Stonerin ja Deanna Oliverin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hieman levällään, mutta kertomus pitää silti katsojan kiinnostusta yllä. Casper on myös oivallisesti kuvattu. Whipstaffin kartanon lavasteet ovat hienot ja puvustus on kelvollista. Casper ja muut aaveet on sopivasti siirretty oikeiden ihmisten sekaan, ilman että heidän piirrosmaisuutensa kärsii. Efektit ovat muutenkin toimivat ja myös äänimaailma on kunnossa James Hornerin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casper, 1995, Universal Pictures, Amblin Entertainment, The Harvey Entertainment Company

Arvostelu: Lilo & Stitch (2025)

LILO & STITCH

Ohjaus: Dean Fleischer Camp

Pääosissa: Maia Kealoha, Chris Sanders, Sydney Elizebeth Agudong, Zach Galifianakis, Billy Magnussen, Kaipo Dudoit, Amy Hill, Courtney B. Vance, Hannah Waddingham ja Tia Carrere

Genre: seikkailu, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Lilo & Stitch on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch) vuodelta 2002. Vuonna 2018 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä animaatiosta näyteltyä versiota. Aluksi Mike Van Waes kirjoitti käsikirjoituksen ja Jon M. Chu valittiin ohjaajaksi, mutta molemmat jättivät projektin. Chris Kekaniokalani Bright ryhtyi muokkaamaan Van Waesin tekstiä ja Dean Fleischer Camp korvasi Chun ohjaajana. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2023, mutta kun asuja sisältänyt vaunu poltettiin, tuotantoa täytyi viivästyttää kuukaudella. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa, mutta heinäkuussa ne keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Disney+ -palvelussa, mutta leffa päätettiinkin siirtää teattereihin. Nyt Lilo & Stitch on saanut ensi-iltansa ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Olen kyllästynyt Disneyn uudelleenfilmatisointivillitykseen, minkä lisäksi koin, että Lilo ja Stitch oli liian tuore elokuva, eikä kaivannut uutta versiota. Epäilystäni huolimatta kävin katsomassa uuden Lilo & Stitchin heti ensi-iltapäivänä.

Pienellä Havaijin saarella asustavan Lilo-tytön elämä mullistuu, kun hänen uusi koiransa Stitch paljastuu avaruusolennoksi, jota jahtaa Galaktinen Federaatio.

Lukuisat tytöt hakivat Lilon rooliin, kunnes pestin nappasi alle kouluikäinen Maia Kealoha. Kealoha onkin nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa rasavilliä luonnetta, mutta samalla myös tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta, kun Lilon ikätoverit katsovat häntä nenänvartta pitkin. Kealoha tekee Lilosta sympaattisen, minkä lisäksi on ihailtavaa, kuinka luontevasti hän esiintyy, ottaen huomioon että kyseessä on hänen debyyttiroolinsa ja että pitkät pätkät hänen vastanäyttelijänään on ollut nukke tai muu vastaava, mikä on jälkikäteen korvattu tietokoneanimoidulla Stitchillä. Stitch on karkuteillä oleva avaruusolento, joka on suunniteltu tuhoamaan kaiken tieltään. Stitchin äänenä kuullaan alkuperäisleffan tapaan Chris Sanders, jonka luoma ääni onkin jo varsin ikoninen, puhumattakaan Stitchin pahantahtoisesta naurusta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lilon isosisko Nani (Sydney Elizebeth Agudong), joka on huolehtinut Lilosta heidän vanhempiensa menehdyttyä, heidän naapurinsa David (Kaipo Dudoit) ja tämän isoäiti Tūtū (Amy Hill), avaruusolioihin erikoistunut CIA-agentti Cobra Bubbles (Courtney B. Vance), sosiaalityöntekijä Kekoa (alkuperäisleffassa Nania ääninäytellyt Tia Carrere), sekä Galaktisen Federaation johtaja (Hannah Waddingham), sekä Stitchin luoja Jumba (Zach Galifianakis) ja tieteilijä Pleakley (Billy Magnussen), jotka lähtevät jahtaamaan Stitchiä. Kealohan tapaan myös Agudong on hyvä valinta osaansa ja he muodostavat oivan siskoskaksikon. Cobra Bubblesin jakaminen kahdeksi hahmoksi on ihan toimiva veto, mutta sen sijaan on harmi, että alkuperäisleffan pahis, Stitchiä jahtaava kapteeni Gantu on jätetty pois ja hänen häijyt piirteensä on siirretty Jumballe, joka oli alkuperäisessä vain vinksahtanut tiedemies. Nanin ja Davidin välisestä romanssista on lähes täysin luovuttu, mikä pistääkin paikoin pohtimaan, mikä virka nuorella miehellä edes on leffassa?

Uusi näytelty Lilo & Stitch -elokuva sisältää joitain muutoksia alkuperäiseen elokuvaan nähden, osa toimivia, toiset taas turhauttavia. En pitänyt siitä, että Jumbasta on tehty pahis, minkä lisäksi minua harmitti, että sen sijaan, että Jumba ja Pleakley olisivat yrittäneet soluttautua ihmisten joukkoon naurettavan kehnoilla valeasuilla, he muuttavatkin itsensä ihmisiksi. Paras muutos on se, kuinka Nani saa enemmän sisältöä ja elokuvassa näytetään, mitä unelmia Nani on joutunut uhraamaan, kun hänestä tuli yhtäkkiä Lilon huoltaja. Lilon ja Nanin sisaruussuhde, sekä Lilon ja Stitchin välille muodostuva ystävyys ovat elokuvan kantava voima, jolloin lopputulos ei tunnu vain laiskalta rahastukselta. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että kun Disneyllä selvästi osataan kertoa tarinaa näistä siskoista ja heidän "koirastaan" kunnon sydämellä, miksei studio olisi voinut rohkaistua kertoa kokonaan uutta tarinaa heistä? Lilossa ja Stitchissä kun olisi potentiaalia monenlaisiin seikkailuihin.

Siinä, missä parin kuukauden takainen Lumikki-uudelleenfilmatisointi (Snow White - 2025) aiheutti lähinnä silmienpyörittelyä vaivaannuttavilla ratkaisuillaan, muutoksillaan ja korjausliikeyrityksillään, Lilo & Stitch on varsin harmiton ja kelvollinen uusi versio elokuvasta, joka ei olisi uutta versiota kaivannut. Alkuperäinen elokuva on edelleen yhtä riemastuttava, ihana, hauska ja jopa hiukan jännittävä, eikä sen ilmestymisestä ole vierähtänyt vielä kuin parisenkymmentä vuotta. Tosin jos tämä uudelleenfilmatisointi tuntuu tulevan turhan pian alkuperäisen jälkeen, niin seuraavaksi Disneyllä on luvassa näytelty versio Vaianasta (Moana - 2016). Jep, animaatiosta, jonka ilmestymisestä tulee kuluneeksi vasta yhdeksän vuotta ja joka viime vuonna osoitti, että senkin elokuvan hahmoissa on potentiaalia uusiin seikkailuihin, eikä vain saman tarinan kierrättämiseen.

Chris Sandersin sijaan uuden Lilo & Stitchin on ohjannut Dean Fleischer Camp, joka onnistuu tärkeimmässä, eli päähenkilöiden tunnesiteen muodostamisessa niin, että myös katsoja tykästyy näihin versioihin Lilosta, Stitchistä ja Nanista. Campista myös näkyy selvä ilo tehdä leffaa, eikä homma tunnu vain tuttujen kohtausten sieluttomalta läpikäynniltä. Chris Kekaniokalani Brightin ja Mike Van Waesin työstämä käsikirjoitus ontuu hieman tarpeettomien muutosten takia. Teknisiltä ansioiltaan uusi Lilo & Stitch on kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja äänimaailma hyvin työstetty. Dan Romerin säveltämät musiikit mukailevat Alan Silvestrin työtä alkuperäisleffan parissa ja mahtuupa mukaan muutamat Elviksen biisit. Tietokonetehosteiden taso ailahtelee. Itse Stitch näyttää hyvältä, mutta etenkin ihmisten vierellä Jumba ja Pleakley eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lilo & Stitch, 2025, Walt Disney Pictures, Rideback

Arvostelu: Hurry Up Tomorrow (2025)

HURRY UP TOMORROW

Ohjaus: Trey Edward Shults

Pääosissa: Abel Tesfaye, Jenna Ortega, Barry Keoghan ja Riley Keough

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Hurry Up Tomorrow on Abel "The Weeknd" Tesfayen ideoima ja tähdittämä elokuva, joka toimii rinnakkaisteoksena artistin samannimiselle albumille, joka julkaistiin tammikuussa. Tesfaye sai ideaan elokuvaan menetettyään äänensä kesken konserttinsa Los Angelesissa syyskuussa 2022, mikä pisti hänet miettimään uusiksi, mitä hän haluaa uraltaan. Tesfaye sai Live Nationin rahoittamaan elokuvan ja ohjaaja Trey Edward Shults hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023, mutta elokuvan oli vaikea saada levittäjää, kunnes Lionsgate tarttui leffaan marraskuussa 2024. Nyt Hurry Up Tomorrow on saapunut Suomenkin teattereihin ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta en ole kuunnellut The Weekndiä, enkä juuri innostunut, kun kuulin hänen näyttelevän itseään uudessa elokuvassa, miehen jätettyä minut kylmäksi näyttelijänä HBO Maxin The Idol -sarjassa (2023). Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa Hurry Up Tomorrow'n sen ensi-iltaviikonloppuna.

Riitaisa ero tyttöystävästä on sekoittanut kiertueella olevan Abel "The Weeknd" Tesfayen pään. Kun hän menettää äänensä kesken keikan, Abel lähtee karkuteille ja kohtaa paossa olevan nuoren naisen, Animan.

Abel Tesfaye näyttelee elokuvassa tosiaan itseään, joskin hieman väriteltyä versiota itsestään. Kun tosielämän Tesfaye menetti äänensä SoFi Stadiumilla syyskuussa 2022, mikä pisti kiertueen hetkeksi tauolle, tämä pisti miehen miettimään uraansa uusiksi. Hurry Up Tomorrow heijastelee tätä mietiskelyä, heittäen äänenmenetykselle lisäsyyksi riitaisan eron, mistä Abel ei millään tunnu pääsevän yli. Kuten jo alussa sanoin, Tesfaye ei vakuuttanut näyttelijätaidoillaan HBO:n muutenkin köykäisessä The Idol -sarjassa. Hurry Up Tomorrow'ssa mies on paremmin elementissään, mutta toisaalta hän esittääkin itseään. Silti sanoisin, että Tesfayen kannattaisi pysyä laulamisessa, sillä sen hän taitaa huomattavasti lahjakkaammin.

     Elokuvassa nähdään myös pari ihan kunnon näyttelijää, Barry Keoghan Abelin managerina Leenä ja Jenna Ortega Animana, joka polttaa äitinsä kodin ja lähtee karkuteille. Keoghan on aina yhtä mainio roolissaan miehenä, josta ei oikein tiedä, onko tämä tosissaan Abelin puolella, vai manipuloiko hän artistia omien etujensa takaamiseksi. Yleensä hyvä Ortega jättää valitettavasti kylmäksi, mihin vaikuttaa merkittävästi se, kuinka kehnosti hänen hahmonsa on kirjoitettu. On vaikea sanoa muuta syytä hänen mukanaololleen kuin se, että kenties Ortega fanittaa The Weekndiä. Tai sitten häntä houkutti vastaavan tuottajan työtehtävistä tulleet kivat lisäliksat näyttelijäpalkkion päälle.

Sanotaan se nyt suoraan: Hurry Up Tomorrow on huonoin elokuva, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia, mutta lopputulos on vain pitkästyttävä turhamaisuusprojekti yhdeltä tämän hetken isoimmista laulajatähdistä. Elokuvassa olisi runsaasti kiinnostavia aiheita ja teemoja, kuten artistin pohdinta uransa ja elämänsä suunnasta äänenmenetyksen jälkeen, suurluokan megatähden yksinäisyys monien tuhansien fanienkin ympäröimänä, tämän tähden ja tavallisen mattimeikäläisen bondaaminen samanlaisten fiilisten ansiosta, sekä oman paskamaisuuden tunnustaminen ja siitä eteenpäin liikkuminen. Kaikki jää kuitenkin joko pintapuoleiseksi tai muuten vain kömpelösti käsitellyksi, sillä leffa on niin tönkösti pistetty kasaan.

Elokuva esittelee hahmonsa vielä ihan kiinnostavasti, joskin Abelin jatkuva itkeskely ex-tyttöystävänsä perään käy nopeasti tylsäksi. Kun Abel ja Anima kohtaavat, ainekset syvään tarinaan ovat valmiina. Ja sitten homma lässähtää aivan totaalisesti ja leffalle syntyy identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Kuumehouruinen painajainen ja matka Abelin psyykeen, Abelin anteeksipyyntö kaikille naisille, joita hän on elämänsä aikana kohdellut huonosti, vai kenties silmien pyörittelyä aiheuttava tulkinta Piinasta (Misery - 1990), missä Anima pistää Abelin kuuntelemaan miehen omia kappaleita ja maanisesti selittää, miten syvällisiä nämä upeat teokset ovatkaan? Miksei kaikkia näitä kerralla? Kaikki potentiaali valuu hukkaan, kun elokuvan toinen puolisko on näin pöyristyttävän narsistinen ja tekotaiteellinen. Tuntuu siltä kuin tekijät olisivat elokuvaopiskelijoita, jotka katsoivat Mulholland Driven (2001) ja totesivat pystyvänsä samaan. Siinä, missä Mulholland Drive kiehtoi herättämillään kysymyksillä, Hurry Up Tomorrow'n aiheuttama päänrapsuttelu vain ärsyttää. The Weekndin hardcore-faneille elokuva voi toimia, mutta minut se sai vain kysymään, että tarvitsiko miehen ihan oikeasti tehdä urapohdinnastaan niin uusi albumi kuin myös ihka oikea elokuva? Jos siis tätä osittain musiikkivideoista koostuvaa egotrippiä voi kutsua ihka oikeaksi elokuvaksi.

Elokuvan tietty amatöörimäisyys kummastuttaa, sillä pidin ohjaaja Trey Edward Shultsin kahdeksan vuoden takaisesta kauhuelokuvasta It Comes at Nightista (2017). Siinä jopa kuvasuhteella leikkimisellä oli tarinallinen ja temaattinen funktio, mutta tässä kuvasuhteen vaihtelu neliöstä laajakuvaan ja vielä laajempaan kuvaan, sekä takaisin tuntuu vain kikkailulta kikkailun vuoksi. Todennäköisesti Tesfaye on itse ollut vallassa ja leffa on kaikin puolin juuri sellainen, mikä miellyttäisi hänen estetiikkaansa. Minua se ei miellyttänyt edes teknisellä osastollaan. Kameratyöskentely on epätasaista ja jokaista komeaa otosta vasten on useampi kökösti sommiteltu ja sumea kuva. Leikkaus on laahaavaa, tehosteet menettelevät ja äänimaailma on hieman mössöinen. Kuten varmasti odottaa saattaa, suuri osa elokuvan musiikeista koostuu The Weekndin kappaleista. Osa kuullaan sellaisinaan, osaa taas on miksattu eri ilmapiireihin sopivammiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hurry Up Tomorrow, 2025, Live Nation Productions, Manic Phase

Arvostelu: The Legend of Ochi (2025)

THE LEGEND OF OCHI

Ohjaus: Isaiah Saxon

Pääosissa: Helena Zengel, Willem Dafoe, Finn Wolfhard, Emily Watson, Razvan Stoica, Carol Bors, Andrei Antoniu Anghel, David Andrei Baltatu ja Paul Manalatos

Genre: seikkailu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

The Legend of Ochi on A24-yhtiön uusi satuelokuva. Isaiah Saxon oli jo aiemmin kynäillyt tarinan ochi-nimisistä otuksista ja hän ryhtyi lopulta muokkaamaan sitä elokuvan muotoon. Hän sai tukijoita ja elokuvantekijöitä ympärilleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021. Nyt, muutaman vuoden jälkeen The Legend of Ochi on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, enkä itse ole malttanut odottaa elokuvan näkemistä. Innostuin heti, kun näin yllä olevan ylisuloisen julisteen ja olenkin jännittänyt, että noinkohan elokuvaa julkaistaan Suomen teattereissa ollenkaan. Kävinkin katsomassa The Legend of Ochin heti sen ensi-iltapäivänä.

Syrjäisen saaren asukkaat ovat vuosia pelänneet ja metsästäneet metsässä lymyileviä otuksia, ocheja. Kun Yuri-tyttö löytää haavoittuneen ochinpoikasen, hän uhmaa otuksia vihaavaa isäänsä ja lähtee uskaliaalle seikkailulle syvälle metsän uumeniin, viedäkseen poikasen kotiinsa.

Saksalaisleffa System Crasherissa (Systemsprenger - 2019) vaikutuksen tehnyt Helena Zengel näyttelee Yuria, nuorta tyttöä, joka elää pienellä saarella, missä häntä on vauvasta asti opetettu varomaan metsässä asuvia hirmuisia ochi-otuksia. Mutta kun Yuri kohtaa haavoittuneen ochinpoikasen, ei tyttö voi olla auttamatta tätä pääsemään emonsa ja muiden lajitoveriensa luokse kotiin. Zengel on jälleen mainio, vaikka hänen osansa onkin hiljaisempi kuin villissä debyytissään. Ochinpoikanen taas on toteutettu vanhalla kunnon tavalla animatroniikkanukella ja toteutus on kertakaikkisen ihastuttava. Ochi on ylisöpö, mutta siltä löytyy myös äksympääkin persoonaa. Tytön ja satuolennon välinen ystävyys on moneen kertaan nähty, mutta silti mainio, ja Zengel suoriutuu passelisti, vaikka suurimmaksi osaksi hänen vastanäyttelijänsä onkin "vain" nukke.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe Yurin isänä Maximina, joka vihaa ocheja sydämensä kyllyydestä ja kouliikin saaren pojista metsästäjiä suunnilleen heti, kun nämä vain osaavat kävellä, Emily Watson Yurin äitinä Dashana, joka lähti Yurin ollessa vielä pieni, sekä Finn Wolfhard orpopoika Petrona, jonka Maxim otti suojelukseensa ja jota mies tuntuu pitävän enemmän omana lapsenaan kuin Yuria. Dafoe varastaa show'n teatraalisena Maximina, kun taas Watsonista löytyy hyvää pehmeyttä. Wolfhard ajaa asiansa Yurin velipuolena, joka ei itse haluaisi suosimista, muttei oikein tiedä, kuinka toimia Yurin kanssa.

The Legend of Ochi ei ollut ihan niin loistava satuelokuva kuin olisin toivonut, vaan esikoisleffaansa tekevän Isaiah Saxonin käsikirjoitus jää hitusen vaisuksi. Se kulkee turhan tuttuja latuja niin tarinan kuin hahmojen kanssa, eikä siksi lopputulemaa ole vaikea arvata. Saxonilta ei löydy edes mitään ässää hihasta, jolla sekoittaa pakkaa ja tarjota jotain yllättävää lopuksi. Tuttujen latujen kulkeminen ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huono, ainoastaan hitusen mielikuvitukseton satuelokuvaksi. Tutuista palikoistakin rakennettu kokonaisuus toimii, hyvin pitkälti Saxonin rakentaman tunnelman ja Yurin ja ochin välille muodostuvan ihanan ystävyyden ansiosta.

Vain hieman päälle puolitoista tuntia kestävä elokuva on napakka paketti, joka menee nopeasti itse asiaan ja heittää Yurin ja ochinpoikasen elämänsä seikkailuun. On kiinnostavaa seurata, kun he oppivat asioita toisiltaan ja yrittävät yhdessä selviytyä vaaroista - jotka suurimmaksi osaksi johtuvat Yurin raivon nielaisemasta isästä. Seassa on joitain hauskoja hetkiä, kuten myös pientä jännitystäkin. Vaikka kyseessä on satu söpön olennon kera, ei The Legend of Ochi ole kuitenkaan mikään perheen pienimmille tarkoitettu elokuva. Yhä saduista pitävää aikuista sympaattinen elokuva todennäköisesti viehättää, vaikkei se keksi oikeastaan mitään uutta tai yllättävää.

Siinä, missä Saxonin käsikirjoitus jää hieman vaisuksi, hänen rakentama satumainen tunnelmansa on onnistunut. The Legend of Ochin ilmapiiri on lumoava, joskin samalla se sisältää myös hieman synkkiäkin vivahteita. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, oli kyse tiiviimmistä lähikuvista tai näyttävistä maisemaotoksista. Lavasteet ovat oivat, puvustus paikoin lystikästä ja maskeeraukset mainiot. Parasta on tosiaan se, että ocheja ei ole tehty tietokoneella, vaan vanhan kunnon tapaan nukeilla ja asuilla. Lopputulos näyttää erittäin hienolta ja jättää haaveilemaan, että isotkin Hollywood-studiot hyödyntäisivät näitä kikkoja jälleen. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja David Longstrethin säveltämät musiikit tuovat miellyttävän lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Legend of Ochi, 2025, A24, Neighborhood Watch, AGBO, Access Entertainment, Encyclopedia Pictura, IPR.VC, Year of The Rat

Arvostelu: Mission: Impossible - The Final Reckoning (2025)

MISSION: IMPOSSIBLE - THE FINAL RECKONING

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Hayley Atwell, Simon Pegg, Angela Bassett, Pom Klementieff, Esai Morales, Henry Czerny, Rolf Saxon, Ving Rhames, Lucy Tulugarjuk, Greg Tarzan Davis, Shea Whigham, Pasha D. Lychnikoff, Janet McTeer, Nick Offerman, Hannah Waddingham, Tramell Tillman ja Katy O'Brien

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Vaarallinen tehtävä -televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) perustunut samanniminen elokuva vuodelta 1996 oli hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai heikomman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) olivat toinen toistaan isompia hittejä. Vuonna 2019 päätähti Tom Cruise paljasti, että elokuvasarja saisi vielä kaksi jatko-osaa, jotka kertoisivat yhdessä ison tarinakokonaisuuden. Näistä ensimmäinen, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023) keräsi kehuja, mutta sen massiivisen budjetin takia jopa vajaan 600 miljoonan dollarin lipputulot eivät olleet tarpeeksi ja elokuva tuomittiin taloudelliseksi flopiksi. Kahdeksatta osaa kuvattiin silti jo, mutta sille päätettiin antaa uusi nimi suunnitellun "Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two'n" tilalle. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 tuotanto saatiin taas rullaamaan. Nyt, vihdoin ja viimein Mission: Impossible - The Final Reckoning saapuu elokuvateattereihin, enkä itse malttanut odottaa sen näkemistä. Lukuun ottamatta heikkoa kakkososaa, olen pitänyt valtavasti elokuvasarjan muista osista. Pidin paljon Dead Reckoning Part Onesta ja olenkin innolla odottanut näkeväni, kuinka tarina viedään päätökseen. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Mission: Impossible - The Final Reckoningin lähes viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ja vieläpä jättimäiseltä IMAX-kankaalta.

Ethan Hunt on elämänsä mahdottomimman tehtävän edessä. Hänen täytyy löytää Sevastopol-sukellusvene, tuhotakseen karkuun päässyt tekoäly Entiteetti, ennen kuin tämä aiheuttaa ydiniskuilla maailmanlopun.

Tom Cruise nähdään jo kahdeksatta ja kenties jopa viimeistä kertaa uransa tunnetuimmassa roolissaan IMF-agentti Ethan Huntina - roolissa, jota Cruise esitti ensi kertaa jo 29 vuotta sitten. Jos tähän tarvitsee perspektiiviä, niin samassa ajassa elokuvamaailman kuuluisinta agenttia, James Bondia ehti näytellä kaksi eri miestä ja seuraavan näyttelijän etsinnätkin ovat jo käynnistyneet. Cruise on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen. Hän uhkuu vanhaa kunnon Hollywood-starakarismaa ja näyttää jälleen kerran menevänsä äärimmäisyyksiin elokuviensa eteen - molemmat piirteitä, joita ei oikein enää löydä kenestäkään muusta tähdestä. Jos (ja kun) Mission: Impossible -elokuvat jonain päivänä jatkuvat uusien näyttelijöiden kanssa, tulee Cruisen uupuminen tuntumaan kriittisellä tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Ethanille aina yhtä uskolliset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg), sekä entinen CIA-pomo Erika Sloane (Angela Bassett), joka on nykyään Yhdysvaltojen presidentti, ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -leffasta tuttu Kittridge (Henry Czerny), sekä Dead Reckoning Part Onessa esitellyt taskuvaras Grace (Hayley Atwell), Entiteetti-tekoälylle uskollinen Gabriel (Esai Morales), salamurhaaja Paris (Pom Klementieff), sekä Ethania jahtaavat agentit Briggs (Shea Whigham) ja Degas (Greg Tarzan Davis). Uusina mukaan hyppäävät Apple TV+ -palvelun Ted Lasso -sarjasta (2020-) tuttu Hannah Waddingham komentaja Neelynä ja Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Tramell Tillman sukellusveneen kapteeni Bledsoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Rhames ja Pegg ovat aina yhtä mainiot ja Bassettista löytyy täydellistä arvokkuutta presidentin osaan.

Nimimuutoksesta huolimatta Mission: Impossible - The Final Reckoning on edelleen selvästi toinen osa Dead Reckoning Part Onen käynnistämästä tarinasta. Entiteetti on päässyt valloilleen ja tehnyt internetistä täysin epäluotettavan paikan, mutta keräten myös samalla ympärilleen vannoutuneen tuomionpäivän kultin. Tekoäly on jo saanut itselleen osan maailman ydinaseista ja on enää muutamasta päivästä kiinni, ennen kuin Entiteetti aloittaa totaalisen ihmiskunnan hävittämisen. Panokset eivät ole koskaan olleet yhtä korkealla ja Ethaninkin hymy on hyytynyt aidosti mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä.

The Final Reckoning käynnistyy kuitenkin hieman takkuillen. Kuten alussa kerroin, vaikka Dead Reckoning Part One tuotti lähes 600 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, se tuomittiin taloudelliseksi epäonnistumiseksi korkean budjettinsa takia. Kenties tästä syystä studio ja tekijät ovat pelästyneet, että tarpeeksi moni ei nähnyt edellistä osaa ja niinpä The Final Reckoning käyttää alussa liikaa aikaa vanhan kertaamiseen. Enkä tarkoita vain Dead Reckoning Part Onen tapahtumien kertaamista, vaan myös kuuden aiemmankin leffan tapahtumien. Alusta asti on selvää, että The Final Reckoning on tarkoitettu huipennukseksi ja niinpä se pyrkii niputtamaan koko sarjan yhteen - välillä todella tönköillä fanipalveluksilla ja toisinaan taas jopa ilahduttavalla tavalla, tuoden takaisin erään vanhan tutun, mutta huomattavasti merkittävämpään rooliin.

Alkukankeuden jälkeen The Final Reckoning pääsee onneksi kuitenkin kunnon vauhtiin, kun Ethan lähtee tosissaan etsimään Sevastopol-sukellusvenettä, mistä Entiteetti alun perin karkasi ja missä piilee ainoa keino pysäyttää se. Itse osuus Sevastopolissa on pirun ahdistava kokemus, etenkin jos kärsii klaustrofobiasta tai talassofobiasta, eli meripelosta. Tästä eteenpäin elokuva onkin todella väkevää jännitysnäytelmää, joka kulminoituu tietty mielettömiin stuntteihin ja alaspäin tikittävään tuomionpäivän kelloon. Leffan hapuilevan alkupään antaa helposti anteeksi, kun elokuvan jälkimmäiset kaksi tuntia ovat niin huikeaa ja koukuttavaa menoa. Niin ja kyllä, Dead Reckoning Part Onen tapaan myös The Final Reckoningillakin on kestoa liki kolme tuntia, mutta omasta mielestäni elokuva tuntui huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se on jälleen yksi loistava lisäys yhteen kaikkien aikojen tasokkaimmista elokuvasarjoista. Lukuun ottamatta kakkosleffaa, Mission: Impossiblet ovat olleet korkean luokan toimintaviihdettä, eikä tämä finaaliksi mainostettu uutuus ole poikkeus. On äärimmäisen harvinaista, että tuttuja kikkoja toistavan elokuvasarjan kahdeksas osa olisi yhä näin tykkiä kamaa.

Ohjauksesta vastaa jälleen kerran Christopher McQuarrie, joka muodostaa Cruisen kanssa huippuduon. He ymmärtävät, kuinka rakentaa huikeita kohtauksia ja miten pitää jännitettä yllä. McQuarrien ja Erik Jendresenin käsikirjoitus kaipaisi alkupäässä viilausta, mutta muuten homma toimii. Teknisiltä ansioiltaan Mission: Impossible - The Final Reckoning on vaikuttava. Kameratyöskentely on tyylikästä, etenkin älyttömien stunttien aikana. Cruise ymmärtää edelleen, että kun yleisö näkee hänet oikeasti roikkumassa lentokoneesta, on vaaran tuntu täysin omaa luokkaansa taustakangaskikkailun sijaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteet ovat läpikotaisin näyttäviä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Max Arujin ja Alfie Godfreyn säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä jännitteeseen. Tuttu tunnusmelodia jää toki soimaan vielä moneksi päiväksi elokuvan päättymisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - The Final Reckoning, 2025, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions

Arvostelu: Braveheart - taipumaton (Braveheart - 1995)

BRAVEHEART - TAIPUMATON

BRAVEHEART

Ohjaus: Mel Gibson

Pääosissa: Mel Gibson, Angus McFadyen, Sophie Marceau, Patrick McGoohan, Catherine McCormack, Brendan Gleeson, David O'Hara, James Cosmo, Ian Bannen, Brian Cox, Peter Hanly, Alun Armstrong, Seán McGinley, Michael Byrne, Sean Lawlor ja Sandy Nelson

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

"They may take our lives, but they'll never take our freedom!"

Braveheart - taipumaton pohjautuu Blind Harryn runoon The Actes and Deidis of the Illustre and Vallyeant Campioun Schir William Wallace 1400-luvulta. Randall Wallace työsti runon pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, mistä hän sai MGM-yhtiön tuottaja Alan Ladd Jr:n kiinnostumaan. Kuitenkin kun yhtiön sisällä tehtiin muutoksia vuonna 1993, Ladd Jr. jätti MGM:n ja vei tekstin mukanaan. Tuottaja esitteli käsikirjoitusta Mel Gibsonille, joka aluksi torjui sen, mutta koska hän alkoi hissuksiin kokea suurta vetoa aihetta kohtaan, Gibson hyppäsi projektiin mukaan - joskin aluksi vain ohjaajana. Pääroolia tarjottiin Brad Pittille ja Jason Patricille, mutta koska he kummatkin kieltäytyivät, Gibson päätti lopulta myös tähdittää leffaa. Gibson ja Ladd Jr. kokivat vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, mutta lopulta he onnistuivat saamaan Gibsonin Icon Productionsin, Paramount Picturesin ja 20th Century Foxin maksamaan kustannukset yhteistuumin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1994 ja lopulta Braveheart - taipumaton sai maailmanensi-iltansa 18. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta ja joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, maskeerauksen ja äänitehosteiden palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Samalla elokuva on saanut myös aimo annoksen kritiikkiä historiallisista epätarkkuuksistaan ja leffaa on usein kutsuttu Hollywoodin historiallisesti epätarkimmaksi historiaelokuvaksi. Itse olin katsonut Braveheart - taipumattoman jo nuorena, jolloin minulla oli kova buumi katsoa enemmän tai vähemmän historiallisia miekankalisteluelokuvia. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Braveheart - taipumattoman täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

1200-luvun lopun Skotlanti on Englannin kuninkaan, Edward I:n vallassa. Isänsä ja veljensä kuoltua taistelussa kuninkaan armeijaa vastaan, nuori William Wallace varttuu katkerana ja kun armeija vielä teloittaa hänen rakkaansa, William päättää johtaa Skotlannin klaanit taisteluun kuningasta vastaan.

Mel Gibson ei tosiaan alun perin ollut halukas myös näyttelemään Braveheart - taipumattomassa, mutta kun päärooliin ei löytynyt ketään muuta, Gibson päätti itse hoitaa myös tuon roolin ohjaamisen lisäksi. Vaikka Gibson onkin irlantilaistaustaiseen perheeseen syntynyt amerikkalaismies, hän istuu varsin passelisti skottimies William Wallaceksi - pääasiassa siksi, että Gibson uhkuu karismaa ja on uskottavaa, että hän saisi rinnalleen monisatapäisen joukon uskollisia skotlantilaissotilaita. Gibson vakuuttaa johtajana, mutta hän suoriutuu myös roolin muista puolista mainiosti. William on samanaikaisesti villi ja vimmainen, mutta myös kirjaviisas ja osaapa hän puhua useilla eri kielillä. Hän luo Williamista välittömästi pidettävän tyypin, jota lähtisi itsekin seuraamaan suurella vimmalla.

     Elokuvassa nähdään myös Patrick McGoohan Englannin kuningas Edvard I:nä, joka tunnettiin myös nimellä "Pitkäkoipi", Peter Hanly tämän poikana, prinssi Edvardina ja Sophie Marceau prinssin vaimona, ranskalaisprinsessa Isabellena, Brendan Gleeson, James Cosmo ja David O'Hara Williamia uskollisesti seuraavina lapsuudenystävä Hamishina, tämän isänä Campbellinä ja irlantilaissekopää Stepheninä, Angus McFadyen skotlantilaisaatelisena Robertina, 17. Brucen jaarlina ja Ian Bannen tämän spitaalisena isänä, Sean Lawlor ja Sandy Nelson Williamin isänä ja isoveljenä, sekä Catherine McCormack Williamin rakkaana Murronina, joiden kuolemat sysäävät Williamin kostoretken liikkeelle, sekä Brian Cox Williamin Argyle-setänä, joka kasvatti pojan tämän muun perheen kuoltua. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin McGoohan häikäilemättömän julmana kuninkaana, joka pitää nuolia arvokkaampana kuin sotilaidensa henkiä ja O'Hara villinä irkkumies Stepheninä. Cox on niin hyvä Williamin setänä, että onkin harmi, ettei häntä nähdä muutamaa minuuttia enempää elokuvan siirtyessä esittelyistä Williamin aikuisuuteen.

Braveheart - taipumaton nauttii hitusen ristiriitaisesta maineesta. Elokuva voitti tosiaan aimo annoksen erilaisia palkintoja, mukaan lukien Oscareiden pääpystin, minkä lisäksi monet pitävät sitä ehtana klassikkona ja olenpa nähnyt useammankin kutsuvan sitä yhdeksi suosikkileffoistaan. Sitten taas toisaalta Braveheart - taipumaton nousee lähes poikkeuksetta ensimmäisenä esille, kun ruvetaan puhumaan historiallisesta epätarkimmista elokuvista, lähtien liikkeelle siitä, että 1200-luvun lopulla Skotlannissa ei vielä käytetty maalle ominaista vaatetta, eli kilttiä. William Wallace oli todellinen henkilö, joka ihan oikeasti johti kapinaa kuningas Edvard I:ä vastaan, mutta hyvin eri tavalla, eri syistä ja eri lopputuloksin. Elokuvan mukaan Skotlanti oli jo Williamin lapsuuden aikaan Englannin vallassa, vaikka tosiasiassa hän oli jo aikuinen mies, kun englantilaissotilaat saapuivat. Williamin ja prinsessa Isabellen välille kuvattua romanssintynkää ei myöskään tapahtunut, sillä henkilöt eivät tosielämässä edes tavanneet toisiaan ja Isabelle oli Williamin kapinan aikaan vasta lapsi. Eipä ollut Braveheart - taipumaton ainoa historiallisista epätarkkuuksista syytelty elokuva, jota Gibson tähditti vuonna 1995, sillä myös Walt Disneyn animaatioelokuva Pocahontas (1995) sai osaakseen runsasta kritiikkiä oikein tapahtumien vääristelystä ja dramatisoinnista.

Ymmärrän, että osalle katsojista nämä historialliset epätarkkuudet aiheuttavat lähinnä päänpudistelua ja silmienpyörittelyä, mutta koska suurin piirtein kaikki historialliset eeposelokuvat ovat enemmän tai vähemmän väriteltyjä kuvauksia todellisista tapahtumista, minua Braveheart - taipumattoman epätarkkuudet eivät haittaa. Tärkeintä on, että elokuva tuo ihmisten tietoisuuteen tämän ajanjakson historiasta ja saa katsojan kiinnostumaan tutkimaan, miten asiat oikeasti menivät.

Omasta mielestäni Braveheart - taipumaton on aivan mahtava filmi, joka vie katsojansa kunnon aikamatkalle vuosisatoja taaksepäin ja heittää keskelle Skotlannin upeita maisemia taistelemaan katalia valloittajia vastaan. Kyseessä on mahtipontinen teos, joka nostaa ihon parikin kertaa kananlihalle - esimerkiksi kun William heittää kannustuspuheensa ennen ensimmäistä suurta taistelukohtausta, eikä ole ihme, että repliikki "He saattavat viedä elämämme, mutta he eivät koskaan vie vapauttamme!" on jäänyt elämään niin ikonisena. Nämä suuret taistelukohtaukset ovat läpikotaisin ällistyttävää seurattavaa, oli kyse sitten niiden vaikuttavasta toteutuksesta, hurjasta luonteesta tai siitä, kuinka paljon statisteja näihin kohtauksiin on saatu heiluttelemaan miekkojaan taustalle. Veri pärskyy, raajoja katkotaan ja joutuipa Gibson leikkaamaan leffan pahimpia raakuuksia reippaasti, jottei elokuvalle lätkäisty liian korkeaa ikärajaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää raivoisaa sotimista, vaan siitä löytyy paljon enemmänkin. Williamin hahmokuvaus on (epätarkkuuksistaan huolimatta) onnistunut ja on koukuttavaa seurata, kuinka vääryyksiä kohdannut mies toteaa eräänä päivänä että "kiitti, mulle riitti" ja alkaa koota muita skotlantilaisia riveihinsä, taistellakseen Englannin joukkoja vastaan. Tämä sorrettujen kapinointi on inspiroivaa katseltavaa ja katsoja on täysillä itsekin menossa mukana. Voiton hetkellä hurraa muiden mukana ja häviöt tuntuvat kouraisevilta. Leffa on myös kunnon tunteiden vuoristorataa. Siitä löytyy jännitystä, toimivan herkkää ihmisdraamaa, todella hauskoja komediallisia hetkiä, sekä jopa ripaus hempeää romantiikkaa. Elokuvan finaali osuu tunteisiin ja kunnolla. Lopputuloksena on yksi niistä elämää suuremmista elokuvakokemuksista, jotka vievät täysin mennessään ja joiden parissa kolmen tunnin kesto tuntuu menevän nopeasti. Gibson on vuosien varrella vihjaillut, että elokuvasta olisi olemassa neljänkin tunnin leikkausversio, jonka hän toivoisi jonain päivänä voivansa viimeistellä ja julkaista. Ehkä nyt Braveheart - taipumattoman 30-vuotisjuhla olisi oiva tilaisuus tähän.

Mel Gibson oli jo vuonna 1995 tunnettu ja menestynyt näyttelijä, jolta löytyi filmografiastaan niin Mad Max -trilogiaa (1979-1985) ja Tappava ase -toimintaleffoja (Lethal Weapon - 1987-1998), mutta ohjaajana hän oli aiemmin tehnyt vain pienemmän draamaelokuvan Kasvoton mies (The Man Without a Face - 1993). Braveheart - taipumattomassa Gibson oikein esittelee lahjojaan ohjaajana, halliten niin suuret taistelut kuin intiimimmät hetket ja näytellen vielä niissä siinä samalla. Eipä ihme, että Gibson voittikin Oscar-palkinnon parhaana ohjaajana. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on vakuuttava. Kameratyöskentely on komeaa ja Skotlannin jylhiä maisemia esitellään alusta alkaen todella näyttävästi. Lavasteet ja asut eivät ole realistisimmat tuohon aikakauteen, mutta kaikki kuitenkin näyttää hienolta ja yksityiskohtaiselta. Maskeeraukset taas äityvät oivan rujoiksi taisteluiden tuoksinnassa. Erikoistehosteet ovat väkevät ja äänimaailma pätevästi rakennettu. James Hornerin säveltämät musiikit säkkipilleineen ovat niin upeat kaikessa jylhyydessään ja kauneudessaankin, että on mielestäni vääryys, ettei hän voittanut Oscar-palkintoa työstään Braveheart - taipumattoman parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Braveheart, 1995, Icon Entertainment International, The Ladd Company, B.H. Finance C.V., Icon Productions

Arvostelu: Final Destination Bloodlines (2025)

FINAL DESTINATION BLOODLINES

Ohjaus: Zach Lipovsky ja Adam Stein

Pääosissa: Kaitlyn Santa Juana, Teo Briones, Richard Harmon, Owen Patrick Joyner, Rya Kihlstedt, Anna Lore, Gabrielle Rose, Brec Bassinger, Tinpo Lee, April Telek, Alex Zahara, Max Lloyd-Jones ja Tony Todd

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Alun perin Salaisten kansioiden (The X-Files - 1993-2018) jaksoksi tarkoitettu kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003), Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006), The Final Destination (2009) ja Final Destination 5 (2011) olivat kaikki taloudellisia menestyksiä, joten jatkoa oli toki luvassa vielä lisää. Kuudes elokuva jäi kuitenkin jumiin tuotantohelvettiin ja mukana käväisi useampi käsikirjoittaja, ennen kuin Guy Busick ja Lori Evans Taylor saivat aikaan lopullisen tekstin. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo kesällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko siirsi kuvauksia jopa vuodella. Nyt Final Destination Bloodlines on vihdoin julkaistu ja vieläpä elokuvateattereissa, kun alun perin elokuvaa suunniteltiin suoraan Max-palveluun. Itse en ole pahemmin piitannut yhdestäkään Final Destination -leffasta, joten en juuri innostunut, kun ilmoitettiin, että kuudes elokuva oli vihdoin ja viimein oikeasti tulossa. Kävin silti katsomassa Final Destination Bloodlinesin heti elokuvan ensi-iltapäivänä IMAX-salissa. 

Stefani Reyes näkee toistuvia painajaisia isoäidistään nuorena, kuolemassa kymmenien muiden kanssa ravintolan avajaisissa vuonna 1968. Tytölle paljastuu, että hänen isoäitinsä oli tarkoitus kuolla tuona iltana, mutta kun tämä näki enneunen ja pelasti kaikki, Kuolema jahtaa jokaista selviytyjää... sekä heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan.

Kaitlyn Santa Juana näyttelee Stefani Reyesiä, lahjakasta opiskelijatyttöä, jonka arvosanat ovat romahtaneet, kun hän näkee kaiken aikaa painajaisia samasta tapahtumasta: hänen nuoresta isoäidistään Irisistä (nuorena Brec Bassinger ja iäkkäänä Gabrielle Rose) kuolemassa kymmenien muiden kanssa uuden ravintolan avajaisissa. Nämä unet häiritsevät häntä niin paljon, että hänen on selvitettävä, mistä on oikein kyse ja saa tietää kauhistuttavan totuuden: itse Kuolema on koko Irisin suvun perässä, sillä Irisin ei pitänyt selvitä elossa. Juana on roolissaan toimiva, tulkiten oivallisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hän alkaa uskoa isoäitiään, jota muu suku pitää hulluna.

     Elokuvassa nähdään myös Teo Briones Stefanin pikkuveljenä Charliena, Tinpo Lee heidän isänään Martyna ja Rya Kihlstedt äiti Darlenena, Alex Zahara Darlenen veljenä, eli Stefanin enona Howardina, April Telek tämän vaimona Brendana, Richard Harmon, Owen Patrick Joyner ja Anna Lore heidän lapsinaan, eli Stefanin serkkuina Erikinä, Bobbynä ja Juliana, sekä nelososaa lukuun ottamatta aiemmissa Final Destination -elokuvissa esiintynyt Tony Todd tutussa osassaan William Bludworthina. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa, osan vetäessä homman täysin yli. Viime marraskuussa menehtyneen Toddin syöpä on selvästi näkyvissä miehen ainoassa kohtauksessa, mutta hän suoriutuu viimeiseen asti tutulla kunniallaan ja karismaattisesti, toimien jälleen pelokkaiden nuorten ohjeistajana taistelussa Kuolemaa vastaan.

Kuten alussa kerroin, en ole pahemmin lämmennyt oikeastaan yhdellekään Final Destination -elokuvasarjan osista, eikä tuorein tapaus Bloodlines ole juuri poikkeus tähän. Elokuvaa vaivaavat monet samat perisynnit kuin heti alkuperäistä elokuvaa aikoinaan. Leffa on aivan käsittämättömän hölmö, usein melkein hulvaton, mutta se ottaa itsensä aivan kamalan tosissaan. Kuolemat ovat jälleen kekseliäitä ja monipuolisia, sekä toteutustavoissaan naurettavan monimutkikkaita. Tekijät tietävät, että niitä ihmiset tulevat katsomaan ja nämä kohtaukset ovatkin Bloodlinesin parasta antia. Ne ovat verisiä ja kierolla tavalla erittäin viihdyttäviä. On tosin pakko sanoa, että kerrankin IMAX teki elokuvalle hallaa, sillä kun IMAX-kuvasuhdetta käytetään vain kuolinkohtauksissa, oli aina helppo sanoa, missä kohtauksissa tapahtuu jotain kaameaa ja missä ei.

Mutta sitten taas niissä kohtauksissa, joissa kukaan ei kohtaa groteskia loppuaan, elokuva vakavoituu ja synkentyy turhankin ryppyotsaiseksi. Olen sarjan alusta asti sanonut, että Final Destinationit toimisivat paremmin kauhukomedioina. Kauhun saralla tämäkin leffa jätti nimittäin kylmäksi. En ole kokenut ainuttakaan Final Destinationia pelottavaksi, saatika edes erityisen jännittäväksi leffaksi. Bloodlines on samaa kastia tässäkin. Jos jostain pidin elokuvassa, niin sen nimessäkin viitatusta puolesta, eli että Kuolema seuraa sukupuita pitkin. Koska Irisin ei ollut tarkoitus selviytyä elossa vuonna 1968, ei hänellä tai kenelläkään muullakaan selviytyjällä pitäisi olla jälkeläisiä. Tämän mysteerin setvimiseen käytetään kuitenkin liikaa aikaa ja jos jossain edelliset viisi elokuvaa onnistuivat paremmin, niin ne tajusivat pitää homman napakassa puolentoista tunnin mitassa. Lähes kaksituntinen Final Destination Bloodlines on liian pitkä.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Zach Lipovsky ja Adam Stein, jotka olivat aiemmin tehneet yhdessä näytellyn Kim Possible -elokuvan (2019) Disney Channelille. Kaksikon työ Final Destination Bloodlinesin parissa mukailee paljon edellisiä osia, tunnelman ailahtelusta lähtien. Parhaimmillaan kaksikko tarjoaa ihan viihdyttävää mättöä ja kuolemista on tehty kivan yliampuvat - joskin on sääli, että ne on toteutettu lähes yksinomaan naurettavan kököillä tietokonetehosteilla. Efektit ovat muutenkin varsin kehnot, etenkin Irisin nuoruuteen sijoittuvassa prologissa, missä taustakankaan käyttö on kiusallisen selvää. Muuten teknisiltä ansioiltaan Bloodlines on kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, maskeeraukset rujot ja äänimaailma ajoittain mukavan häijy. Tim Wynnin säveltämät musiikit eivät erotu edukseen, mutta sekaan on upotettu joitain sanoituksiltaan hupaisia kappalevalintoja, joissa vihjaillaan lähestyvästä vaarasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Final Destination Bloodlines, 2025, New Line Cinema, Inzide Media, Practical Pictures, Québec Production Services Tax Credit, The Fusion Media

Arvostelu: A History of Violence (2005)

A HISTORY OF VIOLENCE

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: Viggo Mortensen, Maria Bello, Ed Harris, Ashton Holmes, Peter MacNeill, Stephen McHattie, Greg Bryk, Heidi Hayes, Kyle Schmid ja William Hurt

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

A History of Violence perustuu John Wagnerin kirjoittamaan ja Vince Locken piirtämään sarjakuvaan Väkivaltainen tausta (A History of Violence) vuodelta 1997. Sarjakuvan pohjalta kiinnostuttiin tekemään elokuva-adaptaatio, jonka alkuperäisestä käsikirjoituksesta vastasi Josh Olson. Vaikka Olson on yksinään merkitty elokuvan käsikirjoittajaksi, myöhemmin päätähti Viggo Mortensen on kertonut, ettei piitannut Olsonin tekstistä ja että ohjaaja David Cronenberg työsti sen lähes täysin uusiksi kuvauksissa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta A History of Violence sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja sai parhaan miessivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan draamaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt A History of Violencea, vaikka sitä on kehuttu minulle jo vuosia ja olen omistanutkin sen blu-rayna jo parin vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Tom Stallista muodostuu pienen indianalaiskaupungin sankari, kun hän pysäyttää kaksi rikollista, mutta hehkuttavalla mediahuomiolla on ikävä puolensa, kun se houkuttelee paikalle Tomin salaperäisen menneisyyden.

Thomas Janen ja Harrison Fordin kieltäydyttyä roolista, Tom Stallin osan omaksui Viggo Mortensen, joka oli vuonna 2005 kovaa huutoa, näyteltyään Aragornia Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Tom pyörittää omaa kuppilaansa, tulee kaikkien kanssa toimeen ja on rakastava mies vaimolleen Edielle (Maria Bello) ja hyvä isä lapsilleen Jackille (Ashton Holmes) ja Sarahille (Heidi Hayes). Vai onko oikeasti sittenkään? Mortensen istuu rooliinsa täydellisesti. Hän hoitaa tonttinsa mallikkaasti huolehtivana perheenisänä ja pääsee tosissaan vauhtiin, kun Tomin menneisyys palaa kummittelemaan. Golden Globe -ehdokkuuden saanut Bello on myös todella hyvä vaimona, Holmesin suoriutuessa oivallisesti kiusatun, mutta sanavalmiin pojan roolista.

     Elokuvassa nähdään myös Stephen McHattie ja Greg Bryk pikkurikollisina, jotka Tom elokuvan alussa päihittää kuppilassaan ja nousee pienen Milbrook-kaupungin sankariksi, Peter MacNeill sheriffi Samina, sekä Ed Harris ja edesmennyt William Hurt rikossyndikaattiin kuuluvina Carlina ja Richienä, jotka kiinnostuvat Tomista tämän uroteon seurauksena. MacNeill istuu mainiosti rehdin sheriffin osaan, kun taas Harris ja Hurt ovat hyvässä vedossa kunnon roistoina. Hurt tekee pätevää työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä, mutta minun on silti sanottava, että mielestäni Harris tekee vakuuttavampaa työtä ja heistä kahdesta olisin itse antanut Oscar-ehdokkuuden Harrisille, enkä Hurtille, jolle se napsahti.

Enpä yhtään ihmettele, miksi A History of Violencea pidetään niin korkeassa arvossa. Tällaisia samanlaisia tarinoita, joissa mies on paennut menneisyyttään onnistuneesti vuosia, kunnes eräänä päivänä menneisyys vihdoin löytää miehen uudelleen, on nähty useasti ennen ja jälkeen tämän leffan, mutta elokuvan toteutus on omaa luokkaansa. Vastasi käsikirjoituksesta sitten Josh Olson tai David Cronenberg, on teksti vahva. Vaikka leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia, ei homma koskaan kiirehdi. Jännitysnäytelmä etenee omalla painollaan, kliseitä kivasti välttelevän tapahtumaketjun eskaloituessa kohti väkevää loppuhuipennusta. Pidin myös kovasti siitä, että elokuva luottaa katsojaansa, eikä esimerkiksi ryhdy liikaa selittelemään Tomin taustoja vaikkapa takaumakohtausten kautta.

Ohjaajana Cronenberg taas näyttää taas osaavansa luoda tiukan vangitsevaa ilmapiiriä, vaikka ruudulla nähtävät asiat eivät aina olisikaan järin miellyttäviä. Vaikkei leffa olekaan kuvastoltaan yhtä inhottava kuin Cronenbergin töissä yleensä, mies on ujuttanut sekaan pari häiriintynyttä otosta, jotka muistuttavat hänen body horror -taustastaan. Samalla Cronenberg on kuitenkin osannut hillitäkin itseään. Alun perin A History of Violence oli raaempi, mutta ohjaaja itse oli sitä mieltä, että pahimpia juttuja oli syytä leikata pois. Väkivalta on kuitenkin aiheena läsnä elokuvassa alusta loppuun saakka ja sitä käsitellään onnistuneesti monista vinkkeleistä ja eri tavoin. Kyse ei ole vain tavanomaisesta turpaanvedosta ja ammuskelusta, vaan väkivallan eri muodoista, väkivaltakierteen synnystä ja sen luomasta addiktiosta.

Myös teknisiltä ansioiltaan A History of Violence on laadukas teos. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavastukset ja puvustukset ovat oivat ja yhdessä tehostetiimin kanssa maskeeraajat saavat aikaisiksi karmaisevan rajuja näkyjä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shore maalailee alakuloisesti säveltämillään musiikeilla, joskin kerran jos toisenkin huomasin, että Shorelle jäivät tietyt sointukulut päälle Taru sormusten herrasta -ajoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A History of Violence, 2005, New Line Cinema, New Line Productions, BenderSpink, Media I! Filmproduktion München & Company