Arvostelu: Isle of Dogs (2018)

ISLE OF DOGS

Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Bryan Cranston, Koyu Rankin, Edward Norton, Bill Murray, Jeff Goldblum, Bob Balaban, Kunichi Nomura, Akira Takayama, Greta Gerwig, Frances McDormand, Scarlett Johansson, Liev Schreiber, Akira Ito, F. Murray Abraham, Tilda Swinton, Ken Watanabe, Harvey Keitel ja Courtney B. Vance
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Isle of Dogs on erikoisesta tyylistään tunnetun Wes Andersonin uusi nukkeanimaatioelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Andersonin edellinen elokuva The Grand Budapest Hotel (2014) oli poistunut teattereista. Filmin animointi alkoi loppuvuodesta 2016 ja se sai ensi-iltansa helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Nyt se on ilmestymässä myös Suomeen. Itse törmäsin leffaan, kun näin kuvia sen koiranukeista. Mietin, että filmi näyttää hyvin erikoiselta ja kun kuulin sen olevan Andersonin teos, ymmärsin sen erikoisuuden ja aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Olen nähnyt Andersonilta vain kaksi filmiä, The Grand Budapest Hotelin ja Moonrise Kingdomin (2012), joista ensimmäinen on mielestäni erittäin mainio ja hauska, kun taas toinen tuntui liikaa tyylikikkailulta. En siis yhtään tiennyt, tulisinko pitämään elokuvasta vai en, kun menin katsomaan sen lehdistönäytökseen maaliskuun lopulla.

Tulevaisuuden Japanissa koirat levittävät vaarallista tautia, jolloin ne päätetään siirtää Roskasaarelle elämään . Eräänä päivänä nuori Atari-poika saapuu saarelle etsimään koiraansa Spotsia ja saa avukseen viiden koiran joukon.

Wes Andersonin tuttuun tapaan Isle of Dogs sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin. Filmi on täynnä isoja nimiä, mutta pääasiassa se keskittyy Atari-poikaan (Koyu Rankin) ja viiteen koiraan, jotka hän tapaa Roskasaarella. Chief (Bryan Cranston) ja Rex (Edward Norton) käyvät pientä kisaa siitä, kumpi on lauman johtaja. Boss (Bill Murray) on entinen maskotti, kun taas King (Bob Balaban) esiintyi koiranruokamainoksissa. Duke (Jeff Goldblum) sen sijaan tykkää juoruta. Jokainen koirista saa ihan hyvin ruutuaikaa ja heistä on tehty helposti pidettävät, vaikkei Chief tunnukaan lämpenevän ihmispojalle. Bossin, Kingin ja Duken persoonat eivät erityisemmin pääse erottumaan, jolloin läpi leffan unohtaa kuka on kuka. Rex on porukan lempein heppu, mihin vaikuttaa Nortonin rauhallinen ääni. Atarin, kuten lähes kaikkien muidenkin ihmishahmojen kanssa on tehty sellainen hauska ratkaisu, että kun he puhuvat japania, se harvemmin suomennetaan, jolloin heidän puhettaan ei yleensä ymmärrä (paitsi jos osaa japania). Tämä saa katsojan paremmin koirien puolelle, mutta leffa onnistuu silti esittämään ihmiset niin taidokkaasti, ettei katsojan tarvitse tarkkaan tietää, mitä he sanovat, sillä heidän tunteensa ja asiansa tulevat tarpeeksi hyvin esille. Hahmona Atari ei ole mitä kiehtovin, mutta hän on tarpeeksi kiinnostava, jotta katsojana lähtee mielellään hänen ja koirien kanssa etsimään Spotsia (Liev Schreiber).
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha pormestari Kobayashi (Kunichi Nomura), joka päätti siirtää koirat Roskasaarelle; hänen Frankensteinin hirviötä muistuttava avustajansa Major Domo (Akira Takayama); innokas vaihto-oppilas Tracy (Lady Birdin, 2017, ohjaaja Greta Gerwig); japania tulkkaava Nelson (juuri parhaan naispääosa-Oscarin voittanut Frances McDormand); sekä koiraepidemiaan lääkettä etsivä professori Watanabe (Akira Ito). Koirahahmoja taas ovat esimerkiksi ennustava Oracle (Tilda Swinton) ja tämän toveri Jupiter (F. Murray Abraham), pahoja jälkiä kuonoonsa saanut Gondo (Harvey Keitel) ja Chiefin ihastuksen kohde Nutmeg (Scarlett Johansson). Tapahtumia selittävänä kertojaäänenä kuullaan Courtney B. Vance. Välillä leffan aikana tuntuu voimakkaasti siltä, että mukana on tällainen määrä hahmoja ihan vain elokuvan myyntitarkoituksessa. Filmin idea on niin erikoinen, eikä kyseessä ole lastenelokuva animoinnista huolimatta, joten vain suuri määrä tunnettuja näyttelijöitä voi kerätä tarpeeksi yleisöä, jotta Isle of Dogs voisi olla menestys.

Kyseessä nimittäin todella on kummallinen teos. Sen juoni on erikoinen ja niin on myös sen toteutustapa. Wes Andersonin tyyli on äärimmäisen vahvasti läsnä koko leffassa kaikilla tavoin. Ensinnäkin Isle of Dogsista löytyy hyvin omaperäinen tarina, jota käsitellään tavalla, jossa yhdistyvät suru ja huumori. Näitä kahta tunnelmaa vahvistavat hienosti Alexandre Desplatin säveltämät musiikit. Andersonin käsikirjoitus on asiasta ja tilanteesta toiseen hyppivä, mutta osaa kuitenkin pitää paketin kaiken aikaa kasassa. Tarina on tietty jaettu osiin, joista jokainen tuntuu omalta pieneltä seikkailultaan osana isompaa kokonaisuutta. Leffa käyttää todella usein takaumia kertoakseen katsojille hauskasti, miten tietty hahmo on päätynyt johonkin tilanteeseen, josta hänet yllättäen löydetään. Anderson on saanut luotua todella kiehtovan maailman ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana minä vain ihailin hänen tekemää työtä ja visiota. Jotkut ohjaajat tekevät outoja asioita outouden takia, mistä en erityisemmin välitä, mutta Anderson tekee sen niin taidokkaasti, että filmi suorastaan imaisi minut mukaansa.

Sen lisäksi, että Anderson on lahjakas käsikirjoittaja ja ohjaaja, hänellä on myös silmää upeille visuaalisuuksille. Hän ei ole tainnut kuunnella lainkaan kuvauksen oppitunneilla, sillä läpi leffan nähdään kuvia, joita monet eivät koskaan uskaltaisi ottaa, sillä ne sotivat monia "sääntöjä" vastaan. Anderson esimerkiksi asettaa hahmonsa ruudun alalaitaan niin, että heidän päidensä yläpuolelle jää todella paljon tyhjää tilaa. Turhan tyhjän tilan käyttöä yleensä vältellään, mutta Anderson hyödyntää sitä jatkuvasti. Sen lisäksi hänellä on voimakasta taipumusta pyrkiä symmetrisyyteen. Läpi leffan hahmot on asetettu täysin keskelle kuvaa, etenkin matkustaessaan vaunulla Roskasaaren yllä. Myös rakennuksia keskitetään paljon ja pormestari Kobayashin pitäessä puhetta, kaikki hänen edessään on sommiteltu symmetrisesti. Sitten taas saman verran kuin Anderson luo mahdollisimman symmetrisiä kuvia, hän myös rikkoo sitä voimakkaasti. Kuvan voisi usein jakaa kahtia ylhäältä alas kulkevalla viivalla, jonka yhdellä puolella tapahtuu paljon enemmän kuin toisella puolella. Symmetria ja sen rikkominen luovat Isle of Dogsin visuaalisuuteen oudon harmonian.

Visuaaliselta puolelta täytyy kehua tietysti myös elokuvan animointia. Jos leffa olisi kuvattu oikeilla näyttelijöillä kunnon lavasteissa, se näyttäisi luultavasti aika rumalta. Pääasiassa tarina tosiaan sijoittuu Roskasaarelle, joka on nimensä mukaisesti jättimäinen kaatopaikka. Koirat ovat kuukausia pyörineet kaikenlaisen sotkun peitossa, joten näyteltynä katsoja saattaisi voida pahoin katsoessaan elokuvaa. Animaation voimin Anderson on kuitenkin onnistunut tekemään filmistä jopa erikoisen kauniin. Roskasaari on niin kiehtovan ja lumoavan näköinen paikka, että sitä haluaisi päästä tutkimaan yhä vain lisää ja lisää. Atarin ja koirien matkatessa saaren halki, kaikki tuntuu jotenkin erittäin maagiselta.

Ensimmäisen puolen tunnin ajan pidin Isle of Dogsia oikeasti erinomaisena teoksena. Harmillisesti, kun sen tarina lähtee kunnolla käyntiin, ei se täysin vastaakaan filmin visuaalista tasoa ja sen upeaa ideaa. Spotsin etsintä on kyllä kiinnostavaa, mutta esimerkiksi sivujuoni, jossa vaihto-oppilas Tracy alkaa selvittämään, mistä koiraepidemia alunperin alkoi, ei ole kovin mielenkiintoinen, vaan itse asiassa aika tylsä. Joka kerta Tracyn ollessa ruudulla, toivoin vain, että leffa siirtyisi takaisin Atariin ja hauvoihin. Myös loppuhuipennus tuntuu jotenkin liian helpolta ja massiiviselta. Isle of Dogs on kokonaisuutena todella pöhkö, mutta vasta sen finaali tuntuu yliampuvalta. Silti kyseessä on hieno elokuva, joka nostaa hymyn vähän väliä huulille; johtui se sitten outouksista, huumorista, visuaalisuudesta tai erinomaisesta tunnelmasta.

Yhteenveto: Isle of Dogs on hieno ja kummallinen animaatioseikkailu. Ohjaaja Wes Anderson on selvästi pistänyt kaikkensa peliin ja tarjoaa visuaalisesti todella tyylikkään filmin, sekä äärimmäisen kiehtovan idean. Tapa, jolla Anderson on käsikirjoittanut elokuvan, on usein hauskan kekseliäs, mutta silti täytyy sanoa, että Tracya koskevaa sivujuonta olisi voinut tiivistää, sillä se ei ole kiinnostava. Tarina ei myöskään loppujen lopuksi ole ihan niin erinomainen kuin sen alkupää lupailee, minkä lisäksi loppuhuipennus on turhan yliampuva. Animointi on kyllä erinomaista ja vaikka koko elokuva tapahtuu saaren kokoisella kaatopaikalla, on filmi yllättävän kaunis. Tuttujen näyttelijöiden ääniä on hauska kuulla, mutta silti tuntuu siltä, että elokuva on täynnä tähtiä ihan vain paremman myynnin takia. Saakin siis nähdä, miten Isle of Dogs menestyy, sillä se on hyvin normaalista poikkeava teos. Animaatiosta huolimatta kysessä ei ole lastenleffa, mutten tiedä, miten monet aikuisetkaan innostuisivat tästä. Kuitenkin jos fanitatte Wes Andersonin aiempia töitä (tai koiria), niin onhan teidän pakko nähdä tämä elokuva!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2018 - Muokattu 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Isle of Dogs, 2018, Twentieth Century Fox Animation, Studio Babelsberg, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures

Arvostelu: Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967)

VIIDAKKOKIRJA

THE JUNGLE BOOK

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Bruce Reitherman, Sebastian Cabot, Phil Harris, George Sanders, Louis Prima, Sterling Holloway, J. Pat O'Malley, Clint Howard, Verna Felton ja Ben Wright
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Jungle Book, eli suomalaisittain Viidakkokirja on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 19. osa. Elokuva perustuu Rudyard Kiplingin samannimiseen satukirjaan vuodelta 1894. Leffan teko lähti liikkeelle, kun Bill Peet totesi herra Walt Disneylle, että yhtiö voisi tehdä paremman eläinelokuvan ja ehdotti seuraavaksi leffaksi Kiplingin kirjaa. Kun tätä edeltänyt Disney-animaatio Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) huomattiin taloudelliseksi pettymykseksi, herra Disney päätti olla enemmän mukana uuden leffan teossa. Aluksi Peet halusi filmin olevan alkuperäisen kirjan tavoin synkkä, mutta herra Disney ei ollut siihen tyytyväinen, mikä johti Peetin eroamiseen yhtiöstä. Vuonna 1964 elokuvan työstäminen lähti kunnolla käyntiin ja lopulta Viidakkokirja sai ensi-iltansa syksyllä 1967. Elokuva jäi herra Walt Disneyn viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän menehtyi vuotta ennen leffan ilmestymistä. Filmi oli suuri menestys ja se sai hyvät arviot kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut kunnon klassikko ja joidenkin mielestä kyseessä on Disneyn paras teos. Itse näin Viidakkokirjan lapsena, mutten muista lainkaan milloin. Kesti vuosia kunnes katsoin elokuvan uudestaan keväällä 2016. Leffan näytelty versio Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli juuri ilmestynyt ja koska se oli mielestäni erittäin hyvä, päätin vilkaista Disneyn alkuperäisen piirretyn uudestaan. Harmillisesti se ei ollut mielestäni enää kovin kummoinen. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn animaatioklassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että oli jälleen aika katsoa Viidakkokirja. Se oli kuitenkin yksi viimeisistä Disney-animaatioista, jotka katsoin ja arvostelin listaltani.


Kun vaarallinen tiikeri Shere Khan palaa takaisin viidakkoon, Bagheera-pantterin täytyy viedä susien kasvattama ihmispentu Mowgli ihmiskylään. Shere Khan nimittäin vihaa ihmisiä ja tappaa heidät, jos heitä saapuu viidakkoon. Matkallaan Mowgli tapaa mm. rennon Baloo-karhun, marssivat elefantit, hypnoottisen Kaa-käärmeen, sekä kuningas Louien ja tämän apinat.

Elokuvan päähenkilö on nuori Mowgli-poika (ohjaajan lapsi Bruce Reitherman), jota viidakon muut asukit kutsuvat ihmispennuksi. Hahmo on osittain mainio seikkailun päähahmo, mutta hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre. Lapsi kun on, Mowgli ei tietenkään halua totella käskyjä, eikä todellakaan halua lähteä ihmiskylään, sillä hänen mielestään viidakko on paljon hauskempi paikka. Hahmon naiivius tulee usein esille, kun hän on jatkuvasti innoissaan uusista asioista, eikä osaa varoa asioita tarpeeksi hyvin, minkä takia hän joutuu jatkuvasti ongelmiin. Innokkuus on kuitenkin myös positiivinen puoli, sillä siten Mowgli kulkee jatkuvasti eteenpäin ja kuljettaa seikkailua mukanaan.
     Bagheera-pantteri (Sebastian Cabot) on todella määräilevä tapaus, joka saattaa aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hän kieltää Mowglia kaiken aikaa tekemästä asioita. Leffan aikana kuitenkin huomaa usein, että Bagheera vain välittää pojasta todella paljon ja haluaa suojella tätä. Useaan otteeseen katsojana tuumiikin, että Mowglin olisi kannattanut kuunnella Bagheeraa.
     Baloo-karhu (Phil Harris) on taas Bagheeran vastakohta. Baloo rakastaa ottaa rennosti ja hänen ajatusmaailmansa houkuttelee Mowglia paljon enemmän kuin Bagheeran tiukat säännöt. Hassu karhu on helposti rakastettava hahmo, sillä hän pöhköilee usein ja isona lempeänä nallena hänestä voi helposti muodostua lasten suosikki. Baloon luonne nostattaa hymyn jatkuvasti huulille.

Elokuvan pahis on tosiaan Shere Khan -tiikeri (George Sanders), jolle on saatu aikaiseksi mahtipontisen julma tunnelma. Onkin siis harmi, että hänet nähdään vasta leffan lopussa. Shere Khania kuitenkin pohjustetaan läpi filmin onnistuneesti, jolloin katsojana tietää hahmon heti vaaralliseksi, kun hän ilmestyy ruutuun. Kunnon taustatarinaa tiikerille ei kuitenkaan anneta, vaan hän vain inhoaa ihmisiä ja haluaa sen takia tappaa Mowglin.
     Muita hahmoja Viidakkokirjassa ovat Mowglin susi-isä Rama (Ben Wright), joka jää harmillisen tylsäksi; luihu Kaa-käärme (Sterling Holloway), joka näkee ihmispennun makoisana suupalana; orangikuningas Louie (Louis Prima), joka kiinnostuu Mowglista tämän kykyjen vuoksi; elefanttijoukon eversti Hathi (J. Pat O'Malley), joka on todella ylpeä; hänen vaimonsa Winifred (Verna Felton), jolla on enemmän älliä kuin miehellään; sekä heidän pieni innokas norsupoikansa (Clint Howard), joka ystävystyy Mowglin kanssa välittömästi.

Viidakkokirja on onneksi parempi elokuva kuin muistin. Uskoisin, että viime katselukerralla uuden, todella hyvän näytellyn version jälkeen tämä animaatio ei vain tarjonnut tarpeeksi, jolloin se jäi mielestäni pelkästään ihan kivaksi. Nyt kun saman tarinan parempi versio ei luonut tämän päälle varjoaan, pystyin nauttimaan katselukokemuksesta enemmän. Kyseessä ei silti ole kovin ihmeellinen teos, mutta mainiona seikkailuleffana sen katsoo mielellään. Alussa tarinan taustat esitellään yksinkertaisen nopeasti (mutta selvästi) ja ei aikaakaan, kun Mowglin matka viidakon halki alkaa. Ihmispentu kohtaa jatkuvasti uusia tuttavuuksia, joista osa on selkeästi mukavampaa sorttia kuin toiset. Uudet hahmot, kuten elefantit, Kaa-käärme ja Baloo kohdataan yksi kerrallaan, jolloin jokaiseen voi keskittyä täysillä ja nähdä, miten Mowgli toimii heidän kanssaan. Viidakkokirja on todella episodimainen teos, sillä aina kun yksi hahmo on esitelty, seuraavan henkilön esittely alkaa ja tilanne muuttuu voimakkaasti. Jotkut hetket ovat selvästi vauhdikkaampia ja joihinkin on saatu ihan pientä jännitettä mukaan. Huumoria löytyy tietysti läpi elokuvan ja itse huomasin, että Kaa-käärme tarjosi parhaimmat hekotukset. Erityisen hulvaton filmi ei ole kyseessä, mutta eipä sen tarvitsekaan olla.

Episodimaisuus ei ole onneksi heikosti tehty, jolloin eri tilanteet eivät tunnu vain irrallisilta hetkiltä, jotka on läimäisty yhteen, jotta pituutta saataisiin tarpeeksi siihen, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä aika käy pitkäksi. Kun leffa ei tarjoa vauhtia ja seikkailua tai nauruja, on siihen saatu hieman syvällisyyttä ja herkkyyttäkin. Suurin miinukseni Viidakkokirjalle on kuitenkin, ettei se loppujen lopuksi tarjoa mitään kunnon tunteita, vaan sitä on vain mukava katsella. Sitä ei unohda nopeasti, muttei se myöskään tuota intoa nähdä sitä kovin nopeasti uudestaan. Toinen iso miinus on, että elokuvan loppuhuipennus on todella antiklimaattinen ja aika mitäänsanomaton, jolloin Shere Khan ei todellakaan pääse oikeuksiinsa. Viidakkokirja edustaa kyllä vanhojen Disney-animaatioiden parempaa puolta, muttei se silti oikeasti erityinen ole. Vaikka se oli tällä katselukerralla parempi kuin viimeksi, on näytelty versio silti parempi kokonaisuus.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Viidakkokirja on musikaali. Ensimmäisenä kuullaan elefanttien hauska marssihoilotus "Colonel Hatchi's March" ja toisena Baloon rento "The Bare Necessities", joka oli Oscar-ehdokkaana parhaasta kappaleesta, mutta hävisi sen Doctor Dolittlelle (1967). Kolmas laulu on oma suosikkini "I Wan'na Be Like You", jonka laulaa apinakuningas Louie. Neljäs on mainio Kaa-käärmeen laulama "Trust in Me", jossa todella on jotain hieman hypnoottista. Viidentenä kuullaan unohdettava korppikotkien hoilotus "That's What Friends Are For" ja viimeinen kappale on pienen tytön (Darleen Carr) laulama "My Own Home", joka on nykypäivänä todella, TODELLA konservatiivinen. Sen aikana tyttö on hakemassa vettä lammesta ja laulaa samalla, kuinka hänen tarkoituksensa on hakea vettä kokkaavalle äidilleen ja että jonain päivänä hänkin on kokkaava äiti ja lähettää oman tyttärensä hakemaan vettä. Nykypäivänä kappale ei ikinä pääsisi läpi leffaan, eikä mikään ihme, ettei sitä kuulla uudessa versiossa.

Viidakkokirja on oivallisesti piirretty elokuva. Disneyn tyyli näkyy läpi leffan hahmoista. Taustat ovat hienosti toteutetut ja viidakkoon on saatu hienosti erilaisia nähtävyyksiä. Etenkin apinoiden asuttamat rauniot ovat tyylikkäät. Parissa kohtaa on käytetty aika laiskasti täysin samanlaista animaatiota kuin aiemmin leffassa, mikä on hieman tylsä ratkaisu. Äänimaailmaan kuitenkin toivoisi hieman lisää viidakon ääniä, kuten lintujen laulua tai jotain vastaavaa. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi kolme aiempaakin Disney-animaatiota. Viidakkokirjan kohdalla Reitherman on onnistunut selvästi paremmin kuin mitäänsanomattoman Miekka kivessä -leffan parissa. Asiaan vaikuttaa myös paljon parempi käsikirjoitus. George Brunsin säveltämät musiikit ovat kappaleiden tavoin suurimmaksi osaksi mainiot.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on laula-mukana -versio elokuvasta, vaihtoehtoinen loppu, poistettu kohtaus, poistettuja lauluja, eläimistä kertova "Disneypedia: Junglemania!", Disneyn yhdeksän vanhan miehen muodostamasta animaattorijoukosta kertova "Growing Up With Nine Old Men", Disneyn Animal Kingdomista kertova pätkä ja Jonas Brothersin esittämän "I Wan'na Be Like You" -kappaleen musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Viidakkokirja on kelpo seikkailuelokuva, joka sisältää alusta loppuun kulkevan mukavan tunnelman. Mowglin matka lähtee nopeasti käyntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hän kohtaa jatkuvasti uusia hahmoja. Elokuvan hahmogalleria on todella mainio, vaikkakin on harmi, ettei Shere Khan -pahista ole hyödynnetty kovin hyvin. Tunnelmaan on saatu hyvää vauhtia, joka syntyy joko hymyt huulille nostattavan huumorin tai pienen jännitteen kautta. Erikoisempia tunteita filmi ei herätä, mikä on hieman harmillista. Tarina kulkee todella episodimaisesti eteenpäin, mutta se on hoidettu onneksi hyvin, eivätkä erilaiset tapahtumat tunnu irrallisilta toisistaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kummoinen, mutta onneksi muuten kyseessä on hyvä kokonaisuus, jonka laulut ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja joka on taidokkaasti animoitu. Suosittelenkin Viidakkokirjaa kaikille lapsille, jotka pitävät animaatioista, eläimistä ja seikkailuista. Se toimii oivallisesti myös aikuisille. Vuoden 2016 näytelty versio kannattaa myös katsoa, sillä se on monin tavoin onnistuneempi teos kuin tämä. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Viidakkokirja 2 (The Jungle Book 2 - 2003), jonka kävin katsomassa lapsena äitini kanssa leffateatterissa, mutta josta en muista enää yhtään mitään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Jungle Book, 1967, Walt Disney Productions

Arvostelu: Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991)

HOOK - KAPTEENI KOUKKU

HOOK

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Robin Williams, Dustin Hoffman, Julia Roberts, Bob Hoskins, Charlie Korsmo, Amber Scott, Caroline Goodall, Maggie Smith, Dante Basco, Raushan Hammond ja Arthur Malet
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Hook - Kapteeni Koukku perustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan; or, the Boy Who Wouldn't Grow Up" vuodelta 1904 ja toimii jatkona sen tarinalle. Elokuvan ohjaaja Steven Spielberg oli lapsesta asti pitänyt Peter Panin tarinasta, joten jossain kohtaa hänen täytyi tietenkin päästä tekemään siitä elokuva. Mutta koska tuttu tarina oli tehty elokuvaksi jo muutamaan otteeseen aiemmin - mukaan lukien Walt Disneyn animaatioversio Peter Pan (1953) - päätyi hän tekemään tarinaa, joka tapahtuisi tutun seikkailun jälkeen. Elokuvan teko alkoi jo 1980-luvun alussa, mutta kun Spielberg sai lapsen, päätti hän jättää projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Nick Castle. Kuitenkin kun päänäyttelijöillä oli voimakkaasti eri mielipiteet teoksesta kuin Castlella, Castle päätettiin erottaa projektista ja tuoda Spielberg takaisin. Elokuvan kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja leffa ilmestyi jo saman vuoden joulukuussa. Hook - Kapteeni Koukku oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista, mutta kriitikot eivät siitä välittäneet. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin hieman noussut, sillä ne monet, jotka näkivät Hook - Kapteeni Koukun lapsena ja pitivät siitä, pitävät siitä yhä nykypäivänäkin, koska se oli heille tärkeä elokuva vuosia aiemmin. Itse myös näin leffan, kun olin lapsi ja pidin siitä. En kuitenkaan usko, että olisin nähnyt sitä jälkeenpäin kertaakaan kokonaan. Muistan pari kertaa, että se on tullut televisiosta ja olen jäänyt katsomaan vähän matkaa, mutta siihen se on jäänyt. Kun mietin vuoden 2017 alussa, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle 2018, useat Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni ja tajusin heti, että tässä olisi oiva tilaisuus vilkaista Hook - Kapteeni Koukku uudelleen, jos se vaikka olisi sen verran mainio, että voisin ostaa sen itselleni. Löysinkin elokuvan C Moren tarjonnasta ja lähdin Mikä-Mikä-Maahan seikkailemaan.

Peter Pan on jättänyt seikkailut taakseen ja kasvanut aikuiseksi. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta, minkä lisäksi hän on erinomainen työssään. Kuitenkin eräänä iltana paha kapteeni Koukku sieppaa Peterin lapset, jolloin tämän täytyy palata Mikä-Mikä-Maahan ja nousta uudestaan sankariksi. Ongelmana on, ettei Peter enää muista mitään Mikä-Mikä-Maasta, vaan luulee koko jutun olevan isoäiti-Wendyn satua.

Peter Panina - tai kuten hän leffan alussa kulkee nimellä Peter Banning - nähdään Robin Williams, joka on aivan loistava roolissa. Williamsilla on todella paljon energiaa, jota hän tuo mukaan esiintymiseensä kaiken aikaa. Hän tuntuu olevan innoissaan roolista ja antaa kaikkensa joka kohtauksessa. Muutama hieman yliampuva hetki häneltä löytyy, mutta muuten Williamsin suorituksessa ei ole mitään moitittavaa. Peter on tosiaan aikuinen, eikä enää muista Mikä-Mikä-Maata ja vanhoja seikkailujaan. Tämä on hieno ratkaisu, sillä aiemmin ollaan päästy tarinaan mukaan lasten kautta, joille kaikki on uutta, mutta tällä kertaa itse Peter Pan luulee kokevansa kaiken ensimmäistä kertaa. Vaikka Peter on täysin muuttunut, löytyy hänestä rohkeutta... paitsi kun kyseessä ovat korkeat paikat, joita hän kammoaa, mikä aiheuttaa tietty vaikeuksia, kun hänen tavaramerkkinsä on lentäminen.
     Peterin arkkivihollisena ja leffan nimikkohahmona, eli kapteeni Koukkuna nähdään Dustin Hoffman, joka on myös loistava valinta. Erikoista kyllä, vaikka elokuvan nimi viittaa lähinnä kapteeni Koukkuun, on hänen roolinsa paljon pienempi kuin Peter Panin. Koukku on vuosikausia janonut kostoa ja kun hän vihdoin saa napattua Peterin lapset, pettyy hän suuresti, kun tutun sankaripojan tilalla lapsia tuleekin pelastamaan aikuinen mies, joka ei osaa vanhoja taitojaan. Koukulta löytyy pari hauskaa hetkeä, minkä lisäksi hän on myös paikoitellen uhkaava, mutta kovin erityisesti hahmo ei pääse esille.
     Peterin lapset ovat kaksitoistavuotias Jack (Charlie Korsmo) ja seitsemänvuotias Maggie (Amber Scott). Jack kokee vanhempana olevansa vastuussa pienestä Maggiesta vaaroja täynnä olevassa Mikä-Mikä-Maassa. Kuitenkin leffan aikana hän alkaa vähitellen unohtamaan oikean elämänsä ja luulemaan Mikä-Mikä-Maan olevan hänen kotinsa. Jack on suuttunut isälleen Peterille, joka on jatkuvasti töissä, eikä ehdi katsomaan poikansa pesäpallo-otteluita. Maggie jääkin lapsista vähemmälle huomiolle, kun tarina keskittyy lähinnä rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Molemmat lapsinäyttelijät toimivat rooleissaan.
     Julia Roberts esittää Peterin vanhinta ystävää Helinä-keijua, joka on ainoa Peteriin uskova, kun tämä palaa aikuisena Mikä-Mikä-Maahan. Hook - Kapteeni Koukun Helinä-keiju on paljon mukavampi tapaus kuin vaikkapa Walt Disneyn Peter Panissa ja hän pyrkii auttamaan ihmisiä, sen sijaan että olisi ilkeä heille. Hän yrittää muokata Peteristä vanhan kunnon itsensä taistelemaan Koukkua vastaan. Roberts on mainio Helinänä.
     Aikoinaan Peterin johtamia kadonneita lapsia johtaa nykyään Rufio (Dante Basco), joka ei usko Peteriin ollenkaan. Rufiosta on pyritty saamaan aikaiseksi todella kova ja "siisti" jätkä, mutta lähinnä hän on vain ärsyttävä. Hahmosta tulee onneksi hieman tykättävämpi, mitä pidemmälle leffa kulkee. Muita tärkeitä kadonneita lapsia ovat innokas Thud Butt (Raushan Hammond), lempeä Pockets (Isaiah Robinson) ja pieni Too Small (Thomas Tulak).
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kapteeni Koukun hömelö apuri Smee (Bob Hoskins), isoäiti Wendy (Maggie Smith), Peterin vaimo Moira (Caroline Goodall), hassu Tootles (Arthur Malet) ja Wendyn taloudenhoitaja Liza (Laurel Cronin).

Hook - Kapteeni Koukussa on todella mielenkiintoiset lähtökohdat. Peter Pan on aina ollut tunnettu siitä, ettei hän koskaan kasva aikuiseksi. Siksi elokuvan tarina alkaa sillä idealla, että näin onkin päässyt tapahtumaan. On kiinnostavaa seurata aikuista Peteriä, joka ei usko satuihin ja on jämähtänyt täysin "todelliseen maailmaan". Hieman kyllä häiritsee, miten paljon leffan alussa käytetään aikaa katsojien harhaanjohtamiseen siitä, että onko tämä jatkoa Peter Panille? Heti kun Peterin tai Wendyn nimet mainitaan ensimmäisen kerran, katsojana tietää jo kenestä on kyse ja millaiset hahmojen lähtökohdat ovat olleet. Leffassa mietitään hauskasti, että Wendyn naapurissa asui eräs James Barrie, joka kuunteli Wendyn tarinoita ja kirjoitti niistä kirjan. Barriehan on tosiaan oikeasti Panin tarinan takana. Hook - Kapteeni Koukun ensimmäinen puolituntinen, kun tarinaa pohjustetaan, on parasta leffassa. Tunnelma on todella mainiosti luotu ja katsoja saadaan houkuteltua mystiseen maailmaan vähitellen. Kuitenkin kun Mikä-Mikä-Maahan päästään, alkaa leffan taso heikentyä. Tämä on todella suuri sääli, sillä seikkailuitahan eniten odottaa. Kadonneet pojat alkavat vastahakoisesti kouluttamaan Peteriä saaren sankariksi, joka on ihan yhtä vastahakoinen kouluttautumaan. Samalla kapteeni Koukku keksii oivan tavan saada Peterin koko elämä pilattua.

Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tunnelma alkaa vaihdella liian voimakkaasti. Välillä Hook tuntuu todella lapselliselta ja sitä on hieman kiusallista katsoa, kun taas joskus siinä on synkkyyttä ja uhkaavia asioita. Vaikka yleisesti fantasialeffoissa kuuluu olla sekä keveyttä että synkkyyttä, ne pitää osata yhdistää kulkemaan käsi kädessä. Tässä elokuvassa tunnelmat vievät pois toisiltaan ja vaihtelu on parissa kohtaa niin raju, että leffa työntää katsojaa pois. Paikoitellen fantasiamaailmaan on saatu hyvin realistisuutta, jolloin se tuntuu uskottavalta, mutta tämä uskottavuus viedään lapsellisuuksien alkaessa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, mutta muutamassa kohtaa se on tuotu mukaan jotenkin laiskasti ja elokuva tuntuu silloin hieman tylsältä. Hook - Kapteeni Koukun toimintakohtaukset eivät valitettavasti ole kovin kummoisesti toteutettuja tai mukaansatempaavia ja mielestäni leffan loppukamppailu on aika mitäänsanomaton ja liian pitkä. Taistelussa joutuu kohottelemaan myös kulmakarvojaan, kun Peter on joutunut tukalaan tilanteeseen, mutta yhtäkkiä hän saakin maagisesti voimaa, kun kadonneet pojat sanovat vuoronperään uskovansa Peteriin. Kohdan pitäisi saada hieno tunnelma kohoamaan, mutta lähinnä se vain latistaa koko juttua kiusallisesti ja toivoisi, että Koukku ehtisi käyttää tilanteen hyödykseen ja katkaisemaan Peterin pään. Hienointa Hook - Kapteeni Koukussa on teema rikkinäisestä isä-poika-suhteesta, sillä se on uskottava ja koskettava. Sitä haluaisikin päästä tutkimaan enemmän, joten on harmi, että leffa keskittyy enemmän siihen, kun Peterin pitää valita, kumpaan maailmaan hän kuuluu? Katsojat olisivat vaikeammassa tilanteessa valitsemassa Peterin kanssa, jos Mikä-Mikä-Maa -vaihtoehto kiinnostaisi paljon enemmän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steven Spielberg, joka on yleensä mahtava seikkailuelokuvien kanssa. Hook - Kapteeni Koukun kohdalla hänen aikeensa ovat kuitenkin menneet huti. Välillä Spielberg on löytänyt taitonsa, mutta usein se valuu hukkaan. James V. Hartin ja Malia Scotch Marmon käsikirjoitus sisältää monessa kohtaa hölmöjä repliikkejä, jotka tavallaan voi katsoa sormien läpi, jos miettii niiden kuuluvan Peter Paniin. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on onnistunut, vaikka jotkut asut näyttävätkin hieman halvoilta. Maskeeraus on toteutettu todella hyvin, etenkin Wendyä näyttelevän Maggie Smithin vanhentamisen kohdalla. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen hyvät, mutta yksi lentokohta näyttää liikaa piirretyltä, eikä oikealta ihmiseltä. Ääniefektit ovat toimivat ja Spielbergin vakiosäveltäjä John Williams on onnistunut luomaan hienoja teemoja, jotka parantavat useiden kohtien seikkailutunnetta.

Yhteenveto: Hook - Kapteeni Koukku on ihan menevä seikkailuelokuva, joka on usein mainio, mutta jää vielä useammin keskinkertaiseksi. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat todella hyvin ja siinä pohjustetaan tunnelmaa hienosti. Valitettavasti itse Mikä-Mikä-Maassa tunnelma lässähtelee, eikä teos tiedä, onko se lastenleffa vai vakavampi fantasiaelokuva? Leffa tuntuu paikoitellen tylsältä ja loppuhuipennus on yllättävän mitäänsanomaton. Rikkinäinen isä-poika-teema on paljon mielenkiintoisempi kuin seikkailut kadonneiden poikien kanssa. Robin Williams on mahtava pääosassa Peter Panina ja Dustin Hoffman on erittäin hyvä nimikkohahmo Koukkuna. John Williams on tehnyt erittäin oivallista työtä sävellystensä parissa. Lavasteet, maskeeraukset ja useat puvut ovat tyylikkäitä, mutta tunnelmapuoli kärsii, eikä yleensä hienoja seikkailuteoksia tekevä Steven Spielberg tunnu onnistuvan tällä kertaa. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä heille se toimii varmasti paremmin. Jos itse katsoit tätä lapsena, niin voit siinä samalla hyvin nauttia Hook - Kapteeni Koukusta, mutta jos elokuvan katsoo ensimmäistä kertaa aikuisena, voi se jättää helposti kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.supercultshow.files.wordpress.com
Hook, 1991, Amblin Entertainment, TriStar Pictures

Arvostelu: The Death of Stalin (2017)

THE DEATH OF STALIN

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Paddy Considine, Tom Brooke, Richard Brake ja Adrian McLoughlin
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

The Death of Stalin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan "La Mort de Staline" vuodelta 2010, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalinin kuolemasta. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 Cannesin elokuvajuhlilla ja se kuvattiin samaisena kesänä. Filmi sai ensi-iltansa jo viime vuonna Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on hiljalleen alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Nyt The Death of Stalin saapuu myös Suomeen. Itse kuulin leffasta ensimmäisen kerran, kun sitä alettiin kehumaan eri elokuvasivuilla. Kiinnostuin teoksesta sen näyttelijöiden takia, sekä sen takia, että elokuva käsittelee karua maailmaansa komedian kautta. Kun viikot kuluivat, aloin jo epäillä, ettei filmi näkisi päivänvaloa Suomen elokuvateattereissa ja aloinkin tutkimaan, milloin se ilmestyisi vuokralle. Ilahduinkin huomatessani, että The Death of Stalin onkin saamassa teatterilevityksen ja menin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuolee, jolloin ministerikomitea kokoontuu pohtimaan valtion uutta suuntaa.

Elokuvassa seurataan pääasiassa ministerikomitean jäseniä, kun heistä jokainen yrittää nousta vaivihkaa muiden yläpuolelle, mutta silti pitää ryhmän kasassa. Tärkeimmät heistä ovat poliitikko Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), venäläisen salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija (Simon Russell Beale), varajohtaja Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Neuvostoliiton entinen pääministeri Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), jonka mukaan molotovin cocktail -polttopullo on nimetty. Nelikko on loistokkaasti roolitettu ja jokainen sopii osaansa täydellisesti, mistä olin jopa yllättynyt. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Steve Buscemista. Olen nähnyt hänet useissa komediarooleissa, joissa hän on ollut lähinnä ärsyttävä, joten olin todella yllättynyt, kuinka mainion roolityön hän tässä tekee. Kenties Buscemi on vanhoina päivinään oppinut oikeasti näyttelemään. Myös Monty Python -komediaryhmästä tuttu hauskuuttaja Michael Palin sai minut vakuuttuneeksi lahjoistaan, minkä takia ihmettelin usein, miksei häntä muuten nähdä elokuvissa nykyään? Simon Russell Beale taas on erinomainen inhottavana Berijana, jota katsojana alkaa halveksumaan hyvinkin nopeasti. Jeffrey Tambor on nappivalinta epävarmaksi varajohtaja Malenkoviksi, joka hermoilee siitä, että hänen pitäisi pystyä samanlaiseen johtajuuteen kuin Stalinin (Adrian McLoughlin).
     Muita hahmoja filmissä ovat Josif Stalinin lapset Svetlana (Andrea Riseborough) ja Vasili (Rupert Friend), sotamarsalkka Žukov (Jason Isaacs), pianisti Maria (Olga Kurylenko), sekä radiotoimittajat (Paddy Considine ja Tom Brooke), jotka tarjoavat mainiot naurut leffan alussa. Olin hieman pettynyt, kuinka pienessä roolissa Isaacs loppujen lopuksi on, ottaen huomioon, että hän on isoimpana julisteessa. Koska Isaacs saapuu mukaan tarinaan vasta puolessa välissä elokuvaa, ehdin jo ihmetellä, muistinko väärin, että hän edes on mukana? Riseborough ei taas jää erityisemmin mieleen Stalinin tyttärenä, mutta Friend on huvittava juoppona epäonnistujapoikana.

The Death of Stalinin ensimmäinen näytös, eli alun jakso, missä hahmot ja maailma esitellään, on aivan mahtava. Kyseessä on mustalla huumorilla viljelty komedia, joka käsittelee yllättävän hilpeästi yllättävän rankkoja aiheita. En ihmettele yhtään, että elokuva on kielletty Venäjällä, sillä se ei todellakaan esitä venäläisiä hyvässä valossa. Heti leffan alku heittää katsojan mukaan outoon tunnelmaansa, kun ministerit illallistavat Stalinin kanssa ja vitsailevat siitä, kuinka vankileireillä vältettiin tylsyyttä heittämällä kranaatteja vankien keskelle ja katselemalla, kun vangit yrittävät päästä niistä eroon, aivan kuin he leikkisivät kuumaa perunaa. Kohtauksen aikana sotilaille jaetaan tappolistat ja he lähtevät kylmästi teloittamaan listan henkilöitä ympäri Moskovaa. Jossain toisessa leffassa tapahtumat olisivat vain ahdistavia ja kauheita, mutta The Death of Stalin onnistuu tekemään niistä kierolla tavalla todella hupaisia. Elokuva on täynnä nokkelan synkkiä vitsejä ja hauskoja hetkiä, jotka saivat ajan kulumaan todella nopeasti. Kun nykypäivänä kaikesta vain valitetaan ja vitsitkin täytyy miettiä äärimmäisen tarkkaan ennen kuin niitä kertoo, olin äärimmäisen tyytyväinen, että tänäkin päivänä joku uskaltautuu tekemään tällaisen leffan.

En ole mikään historiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka tarkkaan The Death of Stalin seuraa todellisia tapahtumia. Tutkin hieman asiaa ja luin, että filmiä on kritisoitu siitä, kuinka se ottaa selkeitä vapauksia. Omasta mielestäni elokuvan ei tarvitse seurata historiaa tarkkaan, etenkään jos se on komedia. Minulle on siis ihan sama, kuinka paljon tässä on keksitty omia käänteitä. Olisikin ollut hauska, jos leffa olisi entistäkin enemmän kritisoinut Venäjän nykytilannetta ja ministerikomitea päättäisikin muuttaa Neuvostoliiton amerikkalaisemmaksi. Jo tällaisenaan kritiikkiä löytyy kuitenkin tarpeeksi, joten filmi toimii oikein hyvin sellaisena kuin se on - vaikkakin olisin itse tiivistänyt sitä hieman. Kuten komedioille tuppaa käymään, vitsit katoilevat loppupäässä, jolloin alkupuoliskon erinomaisuutta ei enää löydy. Ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat, mutta sen jälkeen taso alkaa hiljalleen pudota. Mihinkään pohjamutiin taso ei onneksi tipahda, vaan kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin hyvä ja rankasti hauska elokuva, minkä katsoisin mielellään muutamaan otteeseen uudestaankin.

Leffan ohjaajana toimii Armando Iannucci, joka on tätä ennen ohjannut elokuvien puolella vain Tube Talesin (1999) ja In the Loop - silmukka kiristyy (In the Loop - 2009). Pääasiassa Iannucci tekee hommia television parissa, mikä selittää, miksei filmistä välillä löydy tiettyä elokuvallisuutta, vaan se tuntuu paikoitellen televisiosarjalta. Iannucci on silti osaava tekijä, joka on hienosti yhdistänyt hyvin rankat aiheet onnistuneeseen huumoriin ja luonut yhdistelmästä kantaaottavan elokuvan. The Death of Stalin sai ainakin itseni kiinnostumaan hänen muusta tuotannostaan ja toivonkin, ettei hän pidä tulevaisuudessa kymmenen vuoden taukoja elokuvaohjausten välillä. Hänen, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoitus on hyvin kekseliäs. Nelikko todella taitaa dialogin, mikä onkin hyvä, kun lähes koko elokuva käytetään puhumiseen. He ovat onnistuneet tekemään jopa normaalisti pitkäveteisistä kokouksista kiehtovaa katseltavaa. Myös visuaalisesti The Death of Stalin on onnistunut teos. 1950-luvun ajankuva, eli ankea Neuvostoliitto on toteutettu upeasti aina lavastuksesta puvustukseen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkausta rytmittävät hyvin tekstit, jotka kertovat, mitä tapahtuu johtajan menehtyessä. Chris Willisin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti leffan aikana ja tuovat oman lisäyksensä venäläiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: The Death of Stalin on erittäin mainio ja hauska filmi, mikä aivan varmasti pahoittaa useiden katsojien mielet (mikä on mahtavaa). Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat loistavat ja ne tarjoavat yhä vain hauskempia ja rankempia juttuja. Harmillisesti loppupäässä vitsit vähenevät ja elokuvan erinomainen tunnelma alkaa rakoilla. Onneksi näyttelijät tekevät kuitenkin niin hyvää työtä oivallisen käsikirjoituksen kanssa, että elokuvan katsoo erittäin mielellään loppuun - ja kenties uudestaankin. Olin todella yllättynyt, kuinka hyvän roolisuorituksen Steve Buscemi tarjoaa. Michael Palinkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, eikä vain kelpo hauskuuttaja. Harmillisesti Jason Isaacsin osuus jää liian pieneksi, sillä hänessä kyllä riittää karismaa. Ohjaaja Armando Iannucci on onnistunut todella hyvin tasapainottaessaan rankkoja aiheita ja huumoria. Mukana on myös erinomaisesti luotu ajankuva, jolloin historiallisista tapahtumista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä - vaikkei elokuva täysin kulkisikaan oikeiden tapahtumien mukaisesti. Tänä päivänä, kun ties mistä vitseistä vedetään herne nenään, on roisi The Death of Stalin varjeltava helmi, jonka toivoo menestyvän, jotta samanlaisia teoksia saisi lisää. Rankemman huumorin ystäville tämä sopii varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.co.uk
The Death of Stalin, 2017, Quad Productions, Main Journey, Gaumont, France 3 Cinéma, Compagnie Cinématographique, Panache Productions, Canal+, Cine+, France Télévisions, Free Range Films, Title Media

Arvostelu: Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018)

TOTUUS VAI TEHTÄVÄ

TRUTH OR DARE

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Violett Beane, Tyler Posey, Hayden Szeto, Sophia Ali, Nolan Gerard Funk, Sam Lerner, Tom Choi, Aurora Perrineau ja Landon Liboiron
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Truth or Dare, eli suomalaisittain Totuus vai tehtävä perustuu... noh, totuus vai tehtävä -peliin, se oli varmaan täysin selvää. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle, kun ohjaaja Jeff Wadlow oli käymässä Blumhouse-yhtiöllä ja vitsaili, että totuus vai tehtävä -pelistä voisi tehdä kauhuleffan. Blumhouse tarttui ideaan ja filmiä alettiin toteuttamaan. Leffa kuvattiin kesällä 2017 ja nyt se on saanut ensi-iltansa. Itseäni elokuva kiinnosti heti, kun kuulin siitä. Jos joku ei siis tiedä, niin totuus vai tehtävä -pelissä ihmiset kerääntyvät yhteen ja vuoronperään jokaiselta kysytään "totuus vai tehtävä?" Riippuen siitä, mitä henkilö jolta on kysytty vastaa, hänen täytyy joko kertoa totuus jostain asiasta tai suorittaa jokin tehtävä - yleensä molemmat ovat aika noloja tilanteita. Filmin idea vaikutti niin hölmöltä, että pakkohan elokuva oli mennä katsomaan. Trailerit vaikuttivat todella typeriltä ja kun huomasin leffan keräävän haukkuja, halusin entistä enemmän nähdä sen. Kävinkin katsomassa Totuus vai tehtävän sen lehdistönäytöksessä... ja olihan se huono.

Kaverukset lähtevät viettämään lomaa Meksikoon, missä he päätyvät pelaamaan totuutta vai tehtävää tuntemattoman nuoren kanssa. Kaverusten epäonneksi peli seuraa heitä kotiin ja he huomaavat jonkin vainoavan heitä. Totuus on pakko kertoa tai tehtävä on pakko toteuttaa, muuten he kuolevat.

Nuoria ystävyksiä ovat puhtoinen, kaikista välittävä Olivia (Lucy Hale), pökkelö nuorimies Lucas (Tyler Posey), hänen tyttöystävänsä Markie (Violett Beane) jolla on vaikeuksia pysyä yhden ainoan miehen kanssa, homoseksuaali Brad (Hayden Szeto) joka pohtii salaisuutensa paljastamista isälleen, alkoholiongelmainen Penelope (Sophia Ali), tämän lääkäriksi pyrkivä poikaystävä Tyson (Nolan Gerard Funk), sekä itsestään liikoja luuleva Ronnie (Sam Lerner). Monien kauhuleffojen tavoin myös tässä katsojana ei jaksa kiinnostua stereotyyppisistä nuorista tarpeeksi, jotta jaksaisi oikeasti muistaa heidät läpi elokuvan, etenkin kun heitä on niin monta. Suurimmaksi osaksi hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Jopa alkoholiongelmainen ja homoseksuaali muuttuvat hieman tylsiksi, kun heillä ei ole enempää tarjottavanaan. Heitä esittävät Ali ja Szeto tekevät tosin kelpo työtä, etenkin kun heitä vertaa muihin nuoriin näyttelijöihin.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Choi Bradin poliisi-isänä, Landon Liboiron nuoret peliin houkuttelevana Carterina, sekä Gregg Daniel nuorten outoja kuolemia tutkivana etsivänä. Kolmikko suoriutuu osistaan ihan toimivasti, mutteivät kertaakaan tarjoa mitään erityistä.

Totuus vai tehtävä on niitä elokuvia, jotka ovat niin kehnoja, että ne muuttuvat hauskoiksi. Leffa yrittää ottaa itsensä ihan kamalan tosissaan, mutta katsojalle se on hyvin vaikeaa. Nimittäin aina, kun joltakin kaveruksista tullaan kysymään "totuus vai tehtävä?", kysyjän naama vääntyy todella typerään virneeseen. Hymy näyttää siltä kuin ala-astelainen olisi päässyt käsiksi Photoshopiin ja vähän väännellyt kuvassa näkyvän henkilön naamaa - niin surkea lopputulos on! Joka ikinen kerta, kun jonkun naama vääntyi virneeseen, en voinut olla hymyilemättä itsekin. Hyvä, etten parissa kohtaa alkanut nauramaan. Ihmettelin vain, ajattelivatko tekijät että naamat olisivat pelottavia, vai tiedostivatko hekin homman urpouden?

Sen lisäksi, että kysyjien naamat näyttävät naurettavan typeriltä, elokuva ei muutenkaan onnistu pelottamaan, sillä ohjaaja Jeff Wadlow ei osaa luoda jännitystä. Vain yhdessä ainoassa kohtauksessa, jossa Penelope saa tehtävän, katsoja päätyy jännittämään, miten tilanteessa käy? Se onkin selkeästi filmin parhaiten rakennettu kohtaus. Muuten Totuus vai tehtävä luottaa kauhupuolellaan täysin siihen, mikä 2000-luvun kauhuleffoja on pahasti vaivannut: äkkisäikäytyksiin. Mukana ei ole ainuttakaan kauhun hetkeä, jolloin jostain ei tulisi jotain yllättävää kovan äänen säestämänä. Se säikäyttää toki katsojan, mutta se ei ole oikeaa pelkoa. Äkkisäikäytykset on myös hoidettu niin surkeasti, että katsoja tietää aina, kun jotain yllättävää on tulossa... mikä tietty johtaa siihen, ettei se ole enää yllättävää. Ennalta-arvattavuus on muutenkin iso ongelma leffassa, jolloin tuntuu siltä, ettei mukana ollut lainkaan yritystä. Pari hahmoklisettä onnistutaan välttämään, mikä oli ihan kiva yllätys. Muuten leffa onnistuu yllättämään vain loppuhuipennuksellaan, joka on kieltämättä aika kova veto tekijöiltä. Harmi, että käsikirjoittajat ymmärsivät filmin ennalta-arvattavuuden vasta viime metreillä. On myös pakko myöntää, että kirjoittajat löysivät jokseenkin loogisen ratkaisun siihen ongelmaan, että hahmothan voisivat aina vain valita totuuden, jolloin heidän ei tarvitsisi ikinä tehdä mitään vaarallisia temppuja. Pelkän totuuden pelaaminen olisi katsojille pitkäveteistä, vaikka toisaalta siitä voisi saada aikaiseksi kiehtovan psykologisen trillerin. Mutta kun Totuus vai tehtävä keskittyy täysillä katsojien helppoon säikyttelyyn, on siltä turha vaatia kovin moniulotteista tarinaa.

Yksi suuri ongelma filmissä on tosiaan se, ettei katsojana jaksa välittää elokuvan hahmoista. Ongelmaa vain pahentaa se, etteivät hahmot itsekään tunnu välittävän toisistaan. Esimerkiksi leffan alkupäässä eräs nuorista valitsee tehtävän, mutta jänistääkin viime hetkellä, jolloin hän kuolee. Joku sai koko tilanteen kuvattua ja lähettää videon päähenkilöille (jotka katsovat videon oudosti täysin samaan aikaan eri puhelimilla). Näyttelijät tekevät niin kehnoa työtä, etteivät he saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että he olisivat oikeasti juuri katsoneet, kun heidän luokkatoverinsa kuolee - etenkin kun pari henkilöä haluavat katsoa videon vielä uudelleen! Filmi sisältää muitakin hetkiä, joissa hahmot eivät vaikuta tuntevan mitään, vaan näyttävät pääsevän kavereidensa kuolemista oudon nopeasti yli.

Elokuvalla on ollut neljä käsikirjoittajaa - NELJÄ - ja silti tämä on lopputulos. Elokuvan aikana on hyvin vaikea sanoa, kuinka tosissaan projektia on alettu tekemään, kun sen henki vaihtelee niin paljon. Yhdessä kohtaa eräs nuorista jopa kuvailee kysyjien urpoja naamoja sanoilla "vääristynyt Snapchat-filtteri". Jos tämä ei ollut näyttelijän improvisaatiota, vaan käsikirjoittajien itseironista sanailua, niin mietin vain, mitä ihmettä he kuvittelivat tekevänsä? Uskoiko kirjoittajanelikko ihan aidosti tekevänsä hyvän elokuvan? Ohjaaja Jeff Wadlow on ennenkin osoittanut keskinkertaisuutensa Kick-Ass 2:n (2013) ja True Memoirs of an International Assassinin (2016) kanssa, mutta vasta tämä tekele on aikamoinen pohjanoteeraus. Hän kai ajatteli lopputuloksen muistuttavan nokkelaa Happy Death Dayta (2017), joka tiedosti oman hölmöytensä, mutta onnistui silti olemaan toimiva kauhuleffa. Sentään Truth or Dare on ihan oivallisesti kuvattu. Leikkauskin toimii paikoitellen, mutta visuaaliset efektit ovat kauheita. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikäytyksistä kuuluviin pamauksiin, eikä Matthew Margesonin säveltämät musiikit erotu kertaakaan.

Yhteenveto: Totuus vai tehtävä on huono yritys tehdä hauskasta ideasta toimiva kauhuelokuva. Jos se olisi alunperin tarkoitettu parodiaksi, voisi se toimia jollain itseironisella tavalla. Mutta jos tämä oli tarkoitettu parodiaksi, niin epäonnistuminen on entistäkin kauheampi. Ohjaaja Jeff Wadlow ei osaa luoda kauhua, vaan luottaa pelkkiin äkkisäikäytyksiin, jotka käyvät nopeasti tylsiksi ja ovat alusta alkaen ennalta-arvattavia. Filmi on muutenkin hyvin ennalta-arvattava, vaikka tarjoaakin lopuksi pari yllätystä. Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan, eikä heidän hahmoistaan jaksa välittää. Toisaalta hahmotkaan eivät vaikuta oikeasti välittävän toisistaan... Käsikirjoittajat ovat saaneet aikaiseksi niin laiskan ja mitäänsanomattoman tekeleen kuin vain on mahdollista. Elokuvan pelastava puoli on totuutta vai tehtävää kysyvien huonosti photoshopatut virneet, jotka nostavat katsojallekin hymyn huulille ja saattavat jopa tarjota muutamat naurut. Tämä ei varmaan ollut tekijöiden tarkoitus, muttei tätä vain voi ottaa tosissaan. Älkää tuhlatko rahojanne Totuus vai tehtävään, vaan menkää katsomaan erinomainen Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018), jos kauhua haluatte. Jos tämä leffa on ihan pakko nähdä, niin katsokaa se sitten joskus vaikka Netflixistä kavereidenne kanssa ja pitäkää hauskaa. Valitettavasti Totuus vai tehtävä on jo tuottanut niin paljon rahaa, että jatko-osa on hyvin todennäköinen. Elokuvassa myös vihjaillaan, että kuurupiilostakin voisi tulla filmatisointi... "Hide and Seek" voisi kyllä nimensä puolesta olla samaa sarjaa Totuus vai tehtävän kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Truth or Dare, 2018, Blumhouse Productions

Arvostelu: Minä, Simon (Love, Simon - 2018)

MINÄ, SIMON

LOVE, SIMON

Ohjaus: Greg Berlanti
Pääosissa: Nick Robinson, Katherine Langford, Alexandra Shipp, Jorge Lendeborg Jr., Jennifer Garner, Josh Duhamel, Logan Miller, Tony Hale, Natasha Rothwell, Talitha Bateman ja Keiynan Lonsdale,
Genre: romantiikka, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: S

Love, Simon, eli suomalaisittain Minä, Simon perustuu Becky Albertallin kirjaan "Simon vs. the Homo Sapiens Agenda" vuodelta 2015. Jo samana vuonna Fox 2000 osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se sai ensi-iltansa Australiassa tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen sitä on esitetty useissa eri maissa, mutta Suomeen Minä, Simon päätyy vasta nyt keväällä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Aiheensa puolesta se vaikutti jollain tapaa ennennäkemättömältä, joten ajattelin, että tämä voisi olla sellainen teos, joka luo uutta suuntaa ja josta puhuttaisiin vielä vuosia. Olin kuullut elokuvasta pari arviota ja ne olivat ylistäviä, joten menin positiivisin mielin katsomaan Minä, Simonin.

Simon Spier ei ole koskaan paljastanut kenellekään olevansa homo. Kuitenkin kun hän tapaa internetissä henkilön, joka on samassa tilanteessa kuin hän, Simonin elämä alkaa kokea suurta muutosta.

Etukäteen ajattelin, että elokuvan suuri kompastuskivi olisi sen päätähti Nick Robinson, joka on tuttu mm. Jurassic Worldista (2015) ja Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017). Kummassakaan niistä hän ei ollut kovin hyvä, joten pelkäsin tämän leffan epäonnistuvan hänen takiaan. Robinson onnistuu kuitenkin yllättämään iloisesti ja näyttää osaavansa. Parissa kohtaa hänen tuttu eloton ilmeensä nousee esille, mutta pääasiassa hän on erittäin uskottava ja toimiva roolissaan Simonina. Robinson tuo taidokkaasti esille, kuinka Simon suhtautuu eri päivinä hieman eri tavalla homouteensa ja hänestä näkee, kuinka hahmo miettii, miten hän toisi asian esille. Simon on kiinnostava hahmo alusta alkaen ja leffan aikana hänestä oppii todella välittämään, jolloin ikävämmät hetket tuntuvat katsojasta raskailta ja onnellisemmat hetket saavat katsojan iloiseksi Simonin puolesta.
     Simonin perheeseen kuuluvat Emily-äiti (Jennifer Garner), Jack-isä (Josh Duhamel) ja Nora-sisko (Talitha Bateman), joka on hulluna kokkaamiseen. Välillä perhe nousee kunnolla esille ja välillä se jää täysin taustalle. Aluksi Simonin perhe tuntuu hieman liiankin upealta ja täydelliseltä, kun hänen vanhempansa ovat satumaisen onnellisesti yhdessä ja he asuvat suuressa talossa, josta suuri osa suomalaisista voi vain unelmoida. Onneksi mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän Garner ja Duhamel pääsevät näyttämään erilaisia puolia hahmoistaan. Duhamel on erittäin hyvä valinta hupsuilevaksi isäksi ja jopa Garner onnistuu yllättävän hyvin roolissaan.
     Simonin ystäviä koulussa ovat hänen paras ystävänsä koskaan Leah (Katherine Langford), Nick (Jorge Lendeborg Jr.) ja uusi tulokas Abby (Alexandra Shipp). Langford osoitti taitonsa Netflixin 13 Reasons Why -sarjassa, jolloin aloin odottamaan, mitä hän tekisi seuraavaksi. Harmillisesti tässä hän ei pääse lähes koskaan kunnolla esille. Myös Lendeborg Jr:lle tuntuu välillä käyvän samoin, mutta Shipp saa omaan rooliinsa näkyvyyttä ja eloa.
     Mielestäni suurin ongelma elokuvassa on kaksi sen hahmoa, jotka ovat eri tavoin erittäin ärsyttäviä: Tony Halen näyttelemä vararehtori ja Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo Martin. Hale näyttelee pahasti yli, yrittäessään esittää liiankin innokasta vararehtoria, joka yrittää puhua kuten nuoret ja heittää koulun käytävillä jonkinlaisia viisauksia. Hahmosta on tehty todella rasittava, eikä hän tunnu kuuluvan mukaan leffaan. Paljon parempi opettajahahmo on Natasha Rothwellin esittämä neiti Albright, joka on oikeasti hauska kaikessa tympeydessään. Martin on myös hieman ylinäytellyn energinen. Hahmo ei ole mitä fiksuimmasta päästä, minkä lisäksi hän kohtelee Simonia hyvin ilkeästi. Hänestä on siis vaikea pitää, vaikka leffa välillä yrittääkin saada katsojan välittämään hänestä.

Olen täysin varma, että Minä, Simon tulee olemaan monille ihmisille yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä elokuvista tänä vuonna - tai ehkä koskaan. Vuosien varrella homoja on nähty filmeissä usein karikatyyrimäisinä ja stereotyyppisinä hahmoina, mikä on vain vahvistanut useiden mielikuvaa heistä. 2000-luvun aikana tilanne on kuitenkin alkanut muuttua ja homohahmoja on kirjoitettu päähenkilöiksi. Tämä on tosin tuntunut tapahtuvan vain taiteellisissa draamaelokuvissa, kuten Brokeback Mountain (2005), Moonlight (2016) ja Call Me by Your Name (2017). Niistä jokainen on kyllä voittanut palkintoja, mutta ne ovat menneet valtavirralta ohi, koska ne ovat liian taiteellisia teoksia. Ne myös tuntuvat paikoitellen siltä, että ne ovat homoista kertovia elokuvia heteroille, jotta heterot ymmärtäisivät, etteivät homot olekaan sellaisia naisellisia juoruajia, millaisina heidät usein kuvataan. Minä, Simon on eri juttu. Tämä tulee olemaan elokuvakulttuuria mullistava teos. Kyseessä on ensimmäinen valtavirran teinielokuva, mikä käsittelee homoutta. Tällaisten filmien tekoa on aiemmin pelätty Hollywoodissa, mutta tämä elokuva tulee muuttamaan suunnan ja puhaltamaan uutta tuulta. Vaikka kolme mainitsemaani draamateosta ovatkin useille tärkeitä, ei esimerkiksi moni suomalainen homonuori voi täysin samaistua niihin. Minä, Simon on sellainen elokuva, jonka moni homonuori haluaa nähdä ja johon he voivat samaistua täysin, ja jonka moni aikuinen homo toivoisi nähneensä jo nuorena.

Se ei kuitenkaan vielä täysin kerro elokuvan laadusta, että se on jotain uutta. Joku toinen tekijä olisi saattanut tehdä tällaisen leffan, mutta paljon huonompana. Onkin siis suuri ilo todeta, että Minä, Simon on aidosti oikeasti erittäin hyvä elokuva. Vaikka minulla oli joitain ongelmia sen kanssa, pidin siitä enemmän kuin olin koskaan ajatellut pitäväni. Nick Robinsonin lisäksi pelkäsin leffan kompastuvan siihen tosiasiaan, että homoja tai heteroita, tunnelmallisesti ja juonellisesti samanlaisia teiniromanssiteoksia on nähty vuosien varrella usein, eivätkä ne ole yleensä erityisen laadukkaita. Olinkin hyvin huojentunut, että vaikka tästä löytyy tuttuja kliseitä ja monista muista elokuvista varastettuja kohtauksia, se on näytelty ja ennen kaikkea ohjattu ja käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että kliseistä ei oikeastaan välitä, eikä alkupään hieman yliampuvan positiivinen ilmapiiri häiritse. Elokuvan rakkaustarina on itse asiassa kirjoitettu niinkin taidokkaasti, että se pitää tiukasti mukanaan, vaikka Simonin netti-ihastuksen henkilöllisyyden arvaisikin jo alkupäässä. On loistoratkaisu, että aina kun Simon epäilee uutta henkilöä mystiseksi kirjekaverikseen, katsojana pääsee näkemään Simonin haaveilua, kun hän kuvittelee kyseisen henkilön kirjoittavan hänelle viestejä. Vaikka arvasin oikein, kuka linjojen päästä lopulta löytyy, huomasin jännittäväni loppuun saakka ja on pakko sanoa, että loppuhuipennuksen tunnelma oli saatu aivan mahtavaksi. Tunnustan: melkein itkin! Ja jos leffa voi saada minussa niin voimakkaan tunnereaktion aikaiseksi, tietää se heti lisäpistettä. Ja niitä koskettavia hetkiä on muuten monta, joten herkimmät ottakaa paperia mukaan kyyneleiden pyyhkimistä varten!

Elokuvan on ohjannut Greg Berlanti, joka on itse homo. Uskonkin, että kyseessä on ollut unelmaprojekti hänelle, sillä niin paljon hän on tuonut mukaan omaa rakkauttaan tarinaa kohtaan. Mielestäni on täydellistä, että ohjaajana toimii homo, sillä siten hahmot ja tunnelma on saatu juuri oikeaksi. Ihan huippuhetki onkin, kun Simon kuvittelee, millaista olisi olla avoimesti homo ja hän näkee päässään hyvin stereotyyppisesti homon tanssinumeron, mutta mikä saa itseironisen käänteen, kun Simon toteaa lopuksi: "Okei, ei ehkä ihan noin homoa." Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger ovat muutenkin kirjoittaneet loistavia repliikkejä ja kiinnostavaa dialogia. He ovat todella päässeet sisälle nuoren ajatusmaailmaan, eivätkä ole kyhänneet aikaiseksi samanlaista teinihömppää, mitä joka vuosi nähdään usean tekeleen verran. Kaksikko on myös saanut oivaa pohdiskelua mukaan, kuten Simonin mietintä siitä, miksi heteroiden ei tarvitse tulla kaapista ulos (mikä johtaa myös upeaan kuvitelmahetkeen). Näiden lisäksi Minä, Simon on taidokkaasti kuvattu, leikattu, lavastettu, puvustettu, valaistu ja äänitetty. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät harmillisesti erityisemmin korostu, vaan teinileffojen tavoin musiikit koostuvat pääasiassa olemassa olevista radiojumputuksista.

Yhteenveto: Minä, Simon on loistava filmi, joka tulee olemaan monille ihmisille tärkein elokuva koskaan. Oli jo aikakin, että homoutta käsitellään tällä lailla valtavirtaleffassa ja olen varma, että tämän jälkeen tällaisia teoksia tullaan näkemään enemmän. Ohjaaja Greg Berlanti ja käsikirjoittajakaksikko Aptaker ja Berger ovat pistäneet kaikkensa peliin, jolloin filmi ei sorru olemaan pelkkää tusinahömppää, vaan kyseessä on oikeasti erinomaisesti rakennettu tarina. He ovat hyödyntäneet useita kliseitä niin taidokkaasti, että elokuva tuntuu jopa hyvin raikkaalta. Vaikka Simonin salaisen kirjekaverin henkilöllisyyden arvaisi jo leffan alussa, on jännite rakennettu niin hienosti, että elokuva vangitsee katsojansa loppuun asti. Ja vähänkö filmillä on muuten upea lopetus! Pääasiassa näyttelijät tekevät hyvää työtä - jopa Nick Robinson, joka ei ollut minua aiemmin vakuuttanut - mutta Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo ja etenkin Tony Halen näyttelemä vararehtori eivät toimi. Vararehtorihahmo on selvästi huonointa leffassa, enkä tajua, mitä tekijät ja Hale miettivät luodessaan hahmosta niin yliampuvan ärsyttävän. Muuten elokuvassa on tehty mahtavia ratkaisuja ja suosittelen Minä, Simonin katsomista aivan kaikille! Homoille siitä muodostuu varmasti tärkeä teos ja uskon, että se auttaa useita epävarmoja nuoria tulemaan ulos kaapista. Heteroille se taas tarjoaa parempaa ymmärrystä ja monien vanhempien kannattaa katsoa se siitä syystä. Pyytäkää siis ihastuksenne tai poika- tai tyttöystävänne treffeille ja menkää katsomaan Minä, Simon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.cineworld.co.uk
Love, Simon, 2018, Fox 2000 Pictures, New Leaf Literary & Media, Temple Hill Entertainment, Twisted Media

Arvostelu: Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963)

MIEKKA KIVESSÄ

THE SWORD IN THE STONE

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rickie Sorensen, Richard Reitherman, Robert Reitherman, Karl Swenson, Junius Matthews, Sebastian Cabot, Norman Alden ja Martha Wentworth
Genre: animaatio, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: S

The Sword in the Stone, eli suomalaisittain Miekka kivessä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 18. osa. Elokuva perustuu T. H. Whiten kirjaan "The Sword in the Stone" (1938), joka taas pohjautuu kuningas Arthurin legendaan. Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Hänestä ja hänen Pyöreän pöydän ritareistaan on tehty useita teoksia, joten tietysti myös Walt Disney -yhtiö koki tarvetta tehdä tarusta elokuvan. Miekka kivessä -leffaa alettiin suunnittelemaan samanaikaisesti "Chanticleer"-animaation kanssa, joka ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa, sillä Disney itse piti koko juttua roskana. Hän oli kuitenkin käynyt katsomassa kuningas Arthuriin liitännäisen näytelmän "Camelot", joka innosti häntä pistämään Miekka kivessä -projektin eteenpäin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1963 ja se oli menestys, vaikka saikin ristiriitaiset arvostelut. Elokuva oli ehdolla parhaan musiikin Oscar-palkinnosta, muttei voittanut. Itse näin Miekka kivessä joskus lapsena muutamaankin otteeseen ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, kerätessäni Disney-klassikkoja Blu-rayna, mutta silloin se ei enää erityisemmin innostanut. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, päätin tehdä kaikki Disney-klassikot Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ja oli jälleen aika katsoa Miekka kivessä. Hauskaa oli, että katsoin leffan samalla myös valmistautumisena vuoden 2017 elokuvaan King Arthur: Legend of the Sword.

Velho Merlin alkaa opettamaan Arttu-poikaa, jonka uskoo vetävän miekan kivestä ja nousevan Englannin kuninkaaksi.

Arttu on köyhä, mutta innokas poika, joka toimii aseenkantajana ja haaveilee pääsevänsä itsekin ritariksi turnajaisiin jonain päivänä. Arttu hämmästelee velho Merlinin taikuuksia, muttei tunnu pääsevän jyvälle tämän opetuksista. Artusta tekee mielenkiintoisen se, että vaikka hän haluaisi päästä paremmin mukaan magian maailmaan, hän tietää, että hänellä on velvollisuuksia kotonaan, joita hän pitäisi hoitaa. Elokuvan aikana hänen täytyykin kamppailla päänsä sisällä siitä, mitä hänen pitäisi oikeasti tehdä? Artun äänenä kuullaan kolme eri henkilöä: Rickie Sorensen, Richard Reitherman ja Robert Reitherman, minkä kyllä huomaa. Artun ääni kuulostaa aina välillä erilaiselta, mikä on häiritsevää.
     Velho Merlin (Karl Swenson) on selvästi mielenkiintoisempi hahmo kuin Arttu. Höperönä vanhuksena ja suurena taikurina Merlin tuntuu alusta alkaen sisältörikkaammalta tapaukselta, etenkin kun hahmon kykyjä avataan leffan kulkiessa eteenpäin. Merlin kykenee matkustamaan ajassa, minkä takia hän tietää monia juttuja etukäteen ja välillä hän vahingossa puhuukin tulevaisuuden asioista, kuten helikoptereista, mitkä saavat Artun hämilleen. Merlin on hauska tapaus, miksi onkin hienoa, että hän on yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - ruudulla kuin Arttu.
     Merlinillä on puhuva pöllö nimeltä Arkhimedes (Junius Matthews), joka ei tunnu innostuvan mistään ja löytää kaikesta huonoimmat puolet. Merlin ja Arkhimedes ovat loistava kaksikko, velhon ollessa positiivinen lähes kaiken aikaa ja pöllön ollessa täysi vastakohta. Arkhimedes ei näe erityistä syytä Artun kouluttamiselle, eikä kovin paljoa pidä pojasta, mutta hänestä löytyy myös pehmeitäkin puolia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ector (Sebastian Cabot) ja tämän lihaksikas poika Kay (Norman Alden), joiden linnassa Arttu asuu ja työskentelee. Ector on ylväs herra, joka ei usko Merlinin taikahömpötyksiin, vaan haluaa pitää Artun itsellään työvoimana. Ector haluaa myös nähdä poikansa Kayn menestyvän täydellisesti. Kay on itseään täynnä olevan miehenalku, joka vähät välittää Artusta, tämän ollessa paljon pienempi. Kay mahtailee voimillaan, muttei ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin väittää.
     Elokuvan pahis on noita nimeltä Matami Mimmi (Martha Wentworth), joka nousi leffan ansiosta suosioon ja on esiintynyt jälkeenpäin monissa Disneyn sarjakuvissa. Ei mikään ihme, sillä Matami Mimmi on mainio hahmo, ollessaan samalla sekä todella ilkikurinen että erittäin hupaisa. Onkin suuri harmi, että hahmo tulee mukaan vasta leffan viimeisen vartin aikana, eikä hän saa minkäänlaista pohjustusta.

Miekka kivessä ei ole Walt Disney -animaatio parhaimmasta päästä. Aluksi kun hahmoja esitellään ja leffan lupsakka tunnelma alkaa välittyä katsojille, elokuva viihdyttää. Huumoria tuntuu olevan sopivasti (eli paljon) ja katsojat pääsevät kokemaan Artun kanssa Merlinin taikuuksia. Valitettavasti kun opetustunnit alkavat, elokuva alkaa heikentyä. Jokainen opetustunti sisältää tietenkin jonkin filosofisen opetuksen, mutta jossain kohtaa alkaa lähinnä tylsistyttää, kun Merlin vain muuttelee itseään ja Arttua eri eläimiksi, ja pistää Artun erilaisiin hankaliin tilanteisiin. Ainoa, mikä oikeasti tuntuu opettamiselta, on kun Arkhimedes opettaa Arttua kirjoittamaan aakkosia. Eläinkohtauksissa on omat viihdyttävät puolensa, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Itse asiassa koko elokuva ei tunnu liikkuvan eteenpäin kuin vasta ihan lopussa. Ja siinä kohtaa, kun päästään loistokkaaseen lopetukseen, ei lopetus tunnukaan kovin loistokkaalta, koska elokuva ei ole siihen mennessä saanut herätettyä kovin ihmeellisiä tunteita. Lopetus on myös tehty kiirehtien, jolloin se tuntuu olevan täysin eri tarinaa kuin aiemmin nähty tunti. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi Miekka kivessä tuntuu laahaavan vailla päämäärää.

Onneksi mukana on paljon huumoria, jolloin elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Merlinin hupsuilun, Arkhimedesin äksyilyn ja muutamien hauskojen vitsien lisäksi yksi hauskimmista asioista koko leffassa on metsässä liikkuva ahne susi, joka haluaisi syödä kaikki. Susi ei kuitenkaan ole kovin pelottava tapaus, vaan lähinnä huvittava, jatkuvasti epäonnistuessaan aikeissaan. Sudesta on myös tehty jollain tapaa jopa suloinen, jotta perheen pienimmät eivät näkisi painajaisia siitä. Parasta koko elokuvassa on kuitenkin Merlinin ja Matami Mimmin välinen taikataistelu, joissa he muuttavat itseään eri eläimiksi ja yrittävät päihittää toisensa. Se kohtaus pitää katsojaa parhaiten mukanaan ja tuo pientä lisäarvoa muuten kehnoon fantasiaseikkailuun.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Miekka kivessä on musikaali. Heti elokuvan intron aikana kuullaan "The Legend of the Sword", jossa lauletaan tarinan lähtökohdat. Toinen kappale on Merlinin laulama "Higitus Figitus", joka muistuttaa paikoitellen jopa liiankin paljon Tuhkimossa (Cinderella - 1950) kuultua taikalaulua "Bibbidi Bobbidi Boo". Ensimmäisen oppitunnin aikana Merlin laulaa biisin "That's What Makes the World Go Round" ja toisen oppitunnin aikana kuullaan "A Most Befuddling Thing", joiden lisäksi Matami Mimmi laulaa itsestään kipaleen "Mad Madam Mim". Elokuvan kappaleet ovat aika unohdettavia ja tylsiä, mutta onneksi yksikään niistä ei ole kovin pitkä.

Vaikka tarina ja laulut eivät olekaan parhaasta päästä, on Miekka kivessä animoitu taidokkaasti. Edellisen Disney-leffan, 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) luonnosmaista tyyliä on päässyt hieman tähänkin mukaan, mistä pidän paljon. Hahmot ovat hyvin toteutetut ja ulkoisesti parhaiten mieleen jäävät Merlin sinisessä kaavussaan ja pitkässä parrassaan, sekä Matami Mimmi pöllähtäneissä hiuksissaan ja punertavassa asussaan. Taustat ovat hienoja, etenkin metsä, jossa monet kohtaukset onneksi tapahtuvat. Visuaalisesti hieno on myös Ectorin linnan ränsistynyt torni, jossa Merlin joutuu yöpymään. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa. Reitherman osaa selvästi tuoda oikeanlaista tunnelmaa mukaan. Ongelmat löytyvätkin pääasiassa Bill Peetin kehnosta käsikirjoituksesta, josta kunnon juoni on unohtunut melkein kokonaan.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne., kuten Disney-elokuvat yleensä. Piilotetun Mikki Hiiren pään siluetin voi bongailla muutamastakin paikasta, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään metsäkauris, joka muistuttaa todella paljon Bambin emoa elokuvasta Bambi (1942).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalit Blu-raylla tuottavat pettymyksen, sillä mukana ei ole mitään elokuvan teosta kertovaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, musiikeista kertova "Music and Magic: The Sherman Brothers", Walt Disneyn taikatemppupätkä "All About Magic (Excerpt)", sekä Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Brave Little Tailor" ja Hessu Hopo -lyhytelokuva "A Knight for a Day". Mukana on myös laula-mukana -versio elokuvasta.

Yhteenveto: Miekka kivessä on jotenkin merkityksetön elokuva, joka tuntuu suurimman osan kestostaan siltä, ettei se johda yhtään mihinkään. Alku on vielä toimiva, mutta ensimmäisestä opetustunnista lähtien leffa alkaa heikentyä. Lopetuksen olisi tarkoitus olla hieno, mutta lähinnä se vain kiirehtii ja tuntuu mitäänsanomattomalta. Kun elokuva päättyy, katsojana miettii lähinnä, että "jaahas, on sitä paljon parempiakin Disney-pätkiä tullut katseltua". Onneksi mukana on paljon huumoria, sekä hyviä kohtauksia, kuten Merlinin ja Matami Mimmin taikakaksintaistelu, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun asti. On suuri harmi, ettei Matami Mimmin rooli ole suurempi. Merlin ja tämän Arkhimedes-pöllö ovat selvästi parhaimmat hahmot leffassa. Miekka kivessä on animoitu hyvin, mutta sen laulut ovat lähinnä väkisin mukaan tungettuja ja unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää jossain kohtaa, sillä se sisältää hassuja juttuja ja söpöjä eläimiä, sekä hieman seikkailua. Aikuiset eivät tästä luultavasti saa paljoa irti kehnon tarinankerronnan takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sword in the Stone, 1963, Walt Disney Productions