Scarlet (果てしなきスカーレット - 2025) - elokuva-arvostelu

SCARLET

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Näyttelijät: Mana Ashida, Masaki Okada, Koji Yakusho, Kōtarō Yoshida, Yutaka Matsushige, Kazuhiro Yamaji, Tokio Emoto, Munetaka Aoki, Shota Sometani, Yuki Saito ja Masachika Ichimura

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Scarlet pohjautuu William Shakespearen Hamlet, Tanskan prinssi -näytelmään (Hamlet, Prince of Denmark) 1600-luvun alusta. Ohjaaja Mamoru Hosoda kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Studio Chizu ryhtyi työstämään animaatiota, joka yhdisteli perinteistä kaksiulotteista piirrosjälkeä kolmiulotteisiin tietokonevisuaaleihin. Maailmanensi-iltansa Scarlet sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt, vihdoin ja viimein elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta viime vuonna, kun näin siitä ensimmäisiä mainoksia. Elokuvan Suomen ensi-illan jatkuva viivästyttäminen on turhauttanut minua ja kävinkin katsomassa Scarletin heti sen ensimmäisessä näytöksessä.

Epäonnistuttuaan kostamaan isänsä murhan, prinsessa Scarlet päätyy tuonpuoleiseen, missä hän kohtaa ensihoitajan, jonka näkemykset maailmasta ja ihmisistä ovat hyvin erilaiset kuin vihan sokaiseman Scarletin.

Elokuvan keskiössä on sen nimikkohahmo Scarlet (äänenä Mana Ashida), 1500-luvun Tanskan kuningaskunnan prinsessa, joka joutuu näkemään isänsä, kuningas Amlethin (Masachika Ichimura) murhan hänen petturisetänsä Claudiuksen (Koji Yakusho) käsissä. Viha ja kostonhimo täyttävät Scarletin, mutta yrittäessään tappaa kuninkaaksi itsensä julistaneen setänsä, Scarlet epäonnistuu ja joutuu tuonpuoleiseen. Scarlet on mainio hahmo, jonka suurta tuskaa ja siitä syntyvää raivoa voi helposti ymmärtää. Hahmolle on myös kirjoitettu oivallinen kehityskaari, kun hän kohtaa tuonpuoleisessa nykyajasta tulleen ensihoitajamiehen Hijirin (Masaki Okada), joka uskoo rauhanomaisiin sovitteluihin ja välttelee väkivaltaa viimeiseen saakka. Scarlet ja Hijiri ovat aikamoiset vastakohdat, mutta siksi he juurikin täydentävät toisiaan ja kaksikon yhteistä matkaa tuonpuoleisessa seuraa mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Claudiukselle uskolliset Cornelius (Yutaka Matsushige), Voltimand (Kōtarō Yoshida), Polonius (Kazuhiro Yamaji), Laertes (Tokio Emoto), Guildenstern (Shota Sometani) ja Rosencrantz (Munetaka Aoki), jotka aiheuttavat pääkaksikolle päänvaivaa tuonpuoleisessa. Hahmot ovat sopivan eri tavalla omanlaisiaan uhkia, sekä keljuja tapauksia.

Scarlet on kiinnostavan erilainen tulkinta William Shakespearen Hamlet-klassikon pohjalta. Siitä löytyy tuttuja tarinallisia juttuja, sekä samannimisiä hahmoja, mutta Scarlet lähtee toki omille poluilleen, kun tarina siirtyy tuonpuoleiseen ja prinsessa kohtaa 500 vuotta myöhemmin eläneen Hijirin. Näiden kahden hahmon erilaiset maailmankuvat ovat leffan kantava voima ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka Scarlet ja Hijiri muovaavat toisiaan tarinan edetessä. Scarlet löytää taas myötätuntonsa ja viha alkaa hissuksiin poistumaan hänen kehostaan, kun taas Hijirinkin on jossain kohtaa pystyttävä tarttumaan aseisiin, koska kaikkia vaaroja ei voi kohdata sanoin.

Hyvistä lähtökohdistaan ja oivallisista hahmoistaan huolimatta Scarlet jäi kuitenkin kokonaisuutena lähinnä vain kelvolliseksi fantasiaseikkailuksi. Tähän vaikutti omalla kohdallani erityisesti hieman kompasteleva tarinankerronta ja se että tunnepuoli jätti minut harmillisen kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ihan komeaa katseltavaa, mutta niistä uupuivat jännite ja todelliset vau-hetket. Lopulta paras kohtaus mielestäni on, kun Scarlet ja Hijiri päätyvät rauhalliseen pikkukylään ja Scarlet muistaa pitkästä aikaa, millaista on olla rakastavassa yhteisössä. Tämä osio onnistui nostamaan hymyn huulilleni, mutta valitettavasti sen jälkeen vastaavia aitoja tunnereaktioita ei päässyt syntymään.

Visuaalisesti Scarlet on kuitenkin komea, vaikka aluksi minulta kestikin tottua, ettei se ole animaatiojäljeltään ihan perinteistä animea. Mamoru Hosoda on halunnut yhdistellä kaksiulotteista käsin piirrettyä animaatiota kolmiulotteiseen digianimointiin ja yhdistelmä on pääasiassa hieno. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin taistelukohtausten aikana ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Etenkin Claudiuksen synkkä, mutta jylhä linna ja sitä ympäröivä valtava ihmismassa ovat näyttäviä ilmestyksiä. Värien käyttö on myös tyylikästä. Äänityöskentelykin on mainiota ja Taisei Iwasakin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

果てしなきスカーレット, Japani, 2025, Studio Chizu, Hakuhodo, Kadokawa, Movic, Nippon Television Network, Yomiuri Telecasting Corporation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures

Arvostelu: Drive My Car (ドライブ・マイ・カー - 2021)

DRIVE MY CAR

ドライブ・マイ・カー

Ohjaus: Ryusuke Hamaguchi

Pääosissa: Hidetoshi Nishijima, Tōko Miura, Masaki Okada, Reika Kirishima, Park Yu-rim, Jin Dae-yeon, Sonia Yuan, Ahn Hwitae, Perry Dizon ja Satoko Abe

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Drive My Car perustuu Haruki Murakamin samannimiseen novelliin (ドライブ・マイ・カー) vuodelta 2014. Alun perin elokuva oli tarkoitus tehdä Etelä-Koreassa, mutta koronaviruspandemian alettua tekijöiden täytyi kuvata filmi kotimaassaan Japanissa. Drive My Car sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla kesällä 2021, missä se oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta ja voitti käsikirjoituspalkinnon. Lisäksi elokuva voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globe -palkinnon ja nyt se on ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus ja vieraskielinen elokuva). Itseltäni meni filmi täysin ohi, ennen kuin se sai Oscar-ehdokkuutensa ja kiinnostuin, että mistä on oikein kyse. Kävinkin katsomassa Drive My Carin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näyttelijä Yūsuke Kafuku matkustaa Hiroshimaan ohjatakseen kansainvälisen näytelmän Vanja-enosta, samalla kun hän yrittää päästä yli vaimonsa Oton kuolemasta.

Hidetoshi Nishijima nähdään Yūsuke Kafukuna, näyttelijä-ohjaajana, joka ryhtyy työstämään näytelmää Hiroshimassa Anton Tšehovin kirjoittamasta Vanja-enosta (Дядя Ваня - 1898) vaimonsa Oton (Reika Kirishima) äkillisen kuoleman jälkeen. Nishijima tulkitsee taidokkaasti hahmonsa tuntemuksia, kun hän yrittää päästä yli menetyksestä, vaikka samalla häntä kalvaa tieto vaimonsa teoista heidän avioliittonsa aikana.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Yūsuken kuskina toimiva Misaki Watara (Tōko Miura), näytelmää Yūsuken kanssa työstävät Yoon-soo (Jin Dae-yeon) ja Yuhara (Satoko Abe), sekä näytelmässä esiintyvät Takatsuki (Masaki Okada), Yoo-na (Park Yu-rim), Janice (Sonia Yuan) ja Ryu (Ahn Hwitae). Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä ja elokuvan aikana liki jokaista hahmoa onnistutaan avaamaan edes hieman. Yūsuken ja Kuski-Misakin välille vähitellen muodostuva ystävyys on hyvin rakennettu.

Drive My Car pistää alkutekstinsä pyörimään vasta, kun elokuvaa on jo kulunut lähes kolme varttia. Hetkellisesti mietin huvittuneena, että eihän tämä kolmetuntinen teos tuntunut lainkaan pitkältä, kun nyt jo alkoivat lopputekstit. Se huvitus kuitenkin hälveni, kun hoksasin, kuinka pitkiltä nämä kolme tuntia lopulta tuntuivatkaan. Elokuva todella koettelee katsojansa kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä erittäin hidastempoisella kerronnallaan ja pitkillä kohtauksillaan. Ilokseni huomasin, etten ollut ainoa, joka joutui taistelemaan pysyäkseni hereillä, sillä huomioni herpaantuessa valkokankaasta näin muidenkin kriitikoiden haukottelevan, venyttelevän ja korjailevan asentojaan istuakseen ryhdikkäämmin. 

Ymmärrän, että elokuvan pohdiskeleva luonne ja sen syvälliset teemat menetyksestä, syyllisyyden tunteesta ja ties mistä kutkuttelevat ja silittelevät monia katsojia juuri oikein, mutta eikö sitä kaikkea olisi voinut tehdä huomattavasti tiiviimmässä paketissa? Pohjana kun on kuitenkin vain noin 40 sivua pitkä novelli. En ole alkuperäisteosta lukenut, mutta asiaa tutkiessani kävi selväksi, että elokuvasovitusta varten on otettu paljon vapauksia, jotta homma on onnistuttu venyttämään kolmeen tuntiin.

Drive My Carista löytyy omat hyvät puolensa ja aina silloin tällöin huomasin olevani koukussa katsomaani kohtaukseen. Parit keskustelut vievät hyvin mukanaan ja niiden aikana kymmenen minuuttia saattoi tuntua kahdelta. Kokonaisuus on kuitenkin varsin raskassoutuinen ja paikoitellen suorastaan puuduttava. Lopetus on mainio, mutta siihen päästäkseen täytyy kahlata läpi useita pitkäveteisiä kohtauksia. Ja minullahan ei siis ole mitään pitkiä elokuvia vastaan. Monet suosikkileffoistani kestävät kahdesta ja puolesta tunnista yli kolmeen tuntiin. Niissä sisältö jaksaa kantaa läpi mittavan keston.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Ryusuke Hamaguchi (jälkimmäisestä Takamasa Oen kanssa). Hamaguchi ei onnistu pitämään filmiä vangitsevana, vaan liiallinen pohdiskeleva haahuilu koituu teoksen isoksi kompastuskiveksi. Aina silloin tällöin Hamaguchi vakuuttaa kohtausten aikana, mutta kokonaisuus kaipaisi reipasta tiivistämistä - joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai viimeistään leikkauksessa. Drive My Car on kuitenkin taidokkaasti kuvattu teos, jossa hyödynnetään valaisuakin oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaisemakin oivallisesti rakennettu. Eiko Ishibashin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti, mutta samalla myös hieman lisäävät katsomossa leijailevaa unisuutta.

Yhteenveto: Drive My Car on harmillisen raskassoutuinen ja turhan pitkäksi venytetty draamaelokuva, joka menetti ainakin minusta jatkuvasti otteensa. 40-sivuisen novellin pohjalta väännetty kolmetuntinen teos kaipaisi paljon tiivistämistä. Parituntisena leffa onnistuisi yhä avaamaan hahmojaan ja tuomaan teemojaan esille, eikä katsojalla olisi riskiä nukahtaa. Muutamat kohtaukset ovat erittäin onnistuneita ja näyttelijät hoitavat työnsä hyvin. Elokuva ei kuitenkaan jaksa kantaa koko kestoaan, enkä ihmettele, jos moni sen aikana kiinnostuu vähän väliä siitä, mitä kello on. Harvoin olen pettynyt näin suuresti ennakkokehujen jälkeen. Drive My Carin tapauksessa en pysty ymmärtämään, mistä elokuvan ympärillä leimuava ylistys on muodostunut. Kyseessä on yksi pitkäveteisemmistä teoksista, jonka olen hetkeen nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

ドライブ・マイ・カー, 2021, Bitters End, Bungeishunju, C&I Entertainment, Culture Entertainment, Drive My Car Production Committee, Japan Arts Council, Japanese Agency for Cultural Affairs, L'espace Vision, Nekojarashi, Nippon Shuppan Hanbai, Quaras, The Asahi Shimbun Company