Arvostelu: Liikkuva linna (ハウルの動く城 - 2004)

LIIKKUVA LINNA

ハウルの動く城

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Chieko Baisho, Takuya Kimura, Tatsuya Gashuin, Ryunosuke Kamiki, Akihiro Miwa, Haruko Kato, Yayoi Kazuki, Yō Ōizumi ja Akio Ōtsuka

Genre: anime, fantasia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Liikkuva linna perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan (Howl's Moving Castle) vuodelta 1986. Studio Ghibli hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Alun perin Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta taiteellisten erimielisyyksien takia hän poistui projektista ja tuotanto keskeytyi. Yksi Studio Ghiblin perustajista, ohjaaja Hayao Miyazaki luki Jonesin kirjan ja ihastui sen kuvaan maaseudun halki kävelevästä linnasta. Hän päätti ohjata elokuvan ja tuotanto palasi raiteilleen. Lopulta Liikkuva linna sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Liikkuvan linnan ensi kertaa vasta viitisen vuotta sitten ja pidin sitä oikein mainiona filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Turhamaisuuden noita kiroaa nuoren hatuntekijä Sophien vanhenemaan kymmeniä vuosia, iäkäs Sophie lähtee etsimään apua palauttaakseen itsensä ennalleen ja hän päätyy liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen Haurun.

Liikkuvan linnan päähenkilö on nuori hattuja tekevä Sophie (äänenä Chieko Baisho), jonka elämä mullistuu kun eräänä päivänä hänen puotiinsa tupsahtaa katala Turhamaisuuden noita tai ihan vain Turhatar (Akihiro Miwa), joka muuttaa Sophien usean vuosikymmenen vanhemmaksi. Tästä kummallisesta lähtökohdasta käynnistyy seikkailu, jolle katsoja lähtee uteliain mielin mukaan. Sophie on oiva päähahmo, jota kannustaa löytämään ratkaisun kirouksensa purkamiseen ja jonka kehittymistä on mielenkiintoista seurata läpi leffan. Turhatar toimii aluksi oivana pahiksena, kanavoiden hyvin noita-akkamaista energiaa. Hahmo kuitenkin muovautuu leffan aikana yllättäviin suuntiin, kunnes loppupeleissä hän lähinnä vain roikkuu menossa mukana.

     Sophien matka johtaa hänet liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen komistuksen Haurun (Takuya Kimura), variksenpelätti Nauriin (Yō Ōizumi), nuoren pojan Marklin (Ryunosuke Kamiki), sekä tulidemoni Calciferin (Tatsuya Gashuin). Muita hahmoja ovat muun muassa Sophien sisko Lettie (Yayoi Kazuki) ja juonitteleva Suliman (Haruko Kato). Liikkuvasta linnasta löytyvät hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja pidettävämpiä persoonia. Hauru on varsinainen hurmuri, muttei kuitenkaan sieltä mukavimmasta päästä. Omaksi suosikikseni nousi nasevasanainen ja vekkulilla luonteella varusteltu Calcifer. Turhattaren menettäessä pahisasemaansa leffan varrella, Suliman nousee hänen tilalle, mutta tämä hahmo ei harmillisesti vakuuta, muun muassa siksi, että hänen motiivinsa jäävät aika löyhiksi.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että vaikka pidänkin Liikkuvasta linnasta, ei se pääse omalla listallani kilpailemaan Studio Ghiblin tai Hayao Miyazakin parhaan elokuvan tittelistä. Mielestäni Ghibli ja Miyazaki ovat saaneet aikaiseksi tätä parempia elokuvia, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelun (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoken (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001). Ongelmani elokuvan kanssa on sen käsikirjoitus. Jonesin alkuperäiskirjan fanit ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien osoittaneet pettymystään sille, kuinka paljon Miyazaki otti vapauksia. Itselleni kirja ei ole tuttu, joten en osaa siihen ottaa sen kummemmin kantaa. Mielestäni Liikkuvan linnan käsikirjoitus on ajoittain hieman kömpelö. Erityisesti koko sotaan liittyvä kuvio on tönkösti istutettu mukaan. Sen kautta pasifisti-Miyazaki sanoo jälleen paljon sodan järjettömyydestä, mutta sodan motiivit ja osapuolet jäävät aika löyhiksi. Vielä toisella katselukerralla Liikkuva linna sai välillä rapsuttelemaan päätä, että mitäs tässä nyt oikein tapahtuu? Siinä, missä tämä päänrapsuttelu palkitaan muissa Ghibli-Miyazaki-yhteistöissä, itselleni ei vielä uusintakatselullakaan herännyt Liikkuvasta linnasta mitään vau-tunnetta.

Muuten pidän Liikkuvasta linnasta, ajoittain aika paljonkin. Kuten Ghibli-Miyazaki-yhteistyöltä voikin odottaa, on elokuva ihastuttavan mielikuvituksellinen. Tarinaan liittyy runsaasti fantasiaelementtejä, joita hyödynnetään toinen toistaan luovemmin tavoin. Miyazakin elokuviin perehtyneet voivat tunnistaa paljon tuttuja piirteitä, lähtien veikeistä ja ajoittain häiritsevän näköisistä olennoista, joista osa on takuulla saanut lapsikatsojat valvomaan keskellä yötä. Miyazaki myös rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, apunaan Joe Hisaishin säveltämät erittäin nätit ja lumoavat musiikit. Tietyt kauniit hetket ovat tehokkaassa kontrastissa synkkien ja karujen sotakuvausten kanssa. Sotakritiikin ohessa Miyazaki keskittyy myös elämän kauneuden kuvaamiseen, sekä tärkeään teemaan oman itsensä kauneuden löytämisessä.

Visuaaliselta anniltaan Liikkuva linna on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on henkeäsalpaavan upeaa. Seasta ei löydy yhtäkään heikompaa tai hätäisesti piirrettyä otosta, vaan jokaiseen kuvaan on panostettu runsaasti. Sen lisäksi, että hahmot ovat mainiosti luonnostellut ja liikkuvat sulavasti, taustat ovat toinen toistaan hienompia luomuksia, pullollaan kauniita värejä ja näyttäviä yksityiskohtia. Itse liikkuva linna on hurjan vaikuttava ilmestys. Pääasiassa käsin työstetyssä, mutta digitaalista apua hyödyntävässä kävelevässä rakennuksessa riittää ihmeteltävää. Ties mistä palikoista, mökeistä tykkeihin ja savupiipuista nostureihin koostuva liikkuva linna on tapahtumapaikan lisäksi myös yksi elokuvan merkittävistä hahmoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ハウルの動く城, 2004, Studio Ghibli, Mitsubishi, DENTSU Music And Entertainment, Nippon Television Network, Tohokushinsha Film Corporation, Tokuma Shoten, d-rights, Buena Vista Home Entertainment

Arvostelu: Poika ja haikara (君たちはどう生きるか - 2023)

POIKA JA HAIKARA

君たちはどう生きるか

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Soma Santoki, Masaki Suda, Aimyon, Yoshino Kimura, Takuya Kimura, Ko Shibasaki, Shōhei Hino, Kaoru Kobayashi, Jun Kunimura, Keiko Takeshita, Jun Fubuki, Sawako Agawa, Shinobu Otake ja Karen Takizawa

Genre: anime, fantasia, seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Poika ja haikara on Hayao Miyazakin ohjaama ja käsikirjoittama uusi Studio Ghiblin anime-elokuva. Julkaistuaan elokuvansa Tuuli nousee (風立ちぬ) vuonna 2013, Miyazaki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle. Kuitenkin tehtyään Ghibli-museoon lyhytanimen Boro the Caterpillar (毛虫のボロ) vuonna 2018, hän päätti sittenkin tehdä vielä yhden täyspitkän elokuvan, jolloin Studio Ghibli avattiin uudelleen. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2016 ja alun perin elokuvan ilmoitettiin olevan adaptaatio Genzaburō Yoshinon kirjasta How Do You Live? (君たちはどう生きるか - 1937), mutta tekijät täsmensivät myöhemmin, että elokuva on vain ottanut nimensä kirjasta ja kertoo täysin uutta tarinaa. Animointiprosessi oli työläs ja pitkä, sillä Miyazaki halusi, että elokuva piirrettäisiin käsin. Ikänsä vuoksi hänellä ei ollut jaksamista pitää aiempaa työtahtia yllä ja leffaa tehtiinkin hissuksiin eteenpäin. Japanissa Poika ja haikara julkaistiin jo kesällä, ilman mitään muuta markkinointia kuin yllä oleva juliste ja nyt, vihdoin ja viimein elokuva saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innoissani. Pidän valtavasti Miyazakin aiemmista Ghibli-leffoista, kuten Naapurini Totorosta (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelusta (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononokesta (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemästä (千と千尋の神隠し - 2001), joten ohjaajan ja studion uusi yhteistyöteos kuului automaattisesti vuoden kiinnostavimpiin elokuvatapauksiin. Tietämättä mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Pojan ja haikaran sen lehdistönäytöksessä positiivisin mielin pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori Mahito-poika päätyy seikkailuun, kun puhuva haikara kertoo hänen tulipalossa menehtyneen äitinsä olevan yhä elossa.

Elokuvan päähenkilö on Mahito Maki (äänenä Soma Santoki), 13-vuotias poika, jonka äiti menehtyi vuotta aiemmin tulipalossa ja joka suree edelleen. Asiaa ei auta, kun hänen isänsä (Takuya Kimura) päättää mennä naimisiin kuolleen vaimonsa siskon, Mahiton tädin Natsukon (Yoshino Kimura) kanssa, jolloin Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle asumaan Natsukon luokse. Mahito on oiva päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Pojan suru ja muut monimutkikkaat tunteet ovat onnistuneesti rakennettuja. Niinpä kun Natsukon talon ympärillä lentelevä haikara (Masaki Suda) vihjailee, että Mahiton äiti olisi sittenkin yhä elossa, Mahiton kanssa lähtee etsintämatkalle sinnikkäästi mukaan. Isähahmo Shoichi jää huomattavasti pienemmälle huomiolle, Natsukon noustessa taas tarinallisesti merkittäväksi, vaikka hänen ruutuaikansa jääkin vähäisemmäksi. Vekkuli ja velmu haikara sen sijaan varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan ja arvaankin, että hahmo nousee monen katsojan suosikiksi leffasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Natsukon palvelusväki, iäkkäät rouvat, joista merkittävimmäksi nousee Mahiton perään katsova Kiriko (Ko Shibasaki), Mahiton isosetä (Shōhei Hino), sekä seikkailijaluonne Himi (Aimyon). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti tarinassa ja osasta heistä avautuu uusia puolia elokuvan edetessä.

Olipahan ihana tunne, kun lähes kymmenen vuoden odotuksen jälkeen upouusi Studio Ghiblin elokuva pyörähtää käyntiin (muutaman vuoden takaista, aivan järkyttävän hirveää, 3D-animaationa tehtyä Ayaa ja noitaa (アーヤと魔女 - 2020) ei lasketa mukaan) tutulla sinitaustaisella Totoro-kuvalla. Poika ja haikara imaisee katsojan välittömästi mukaansa napakan intensiivisellä avauksellaan ja tiukentaa sitten otettaan tarinan edetessä ja kehittyessä. Elokuva kulkee rauhassa, omalla painollaan eteenpäin, mutta se ei koskaan käy tylsäksi. Satumaiset puolet tuodaan leffaan hiljalleen mukaan, mutta tämä ei haittaa, sillä kaiken muun rakentelu ennen sitä on niin mielenkiintoista. Oivan henkilödraaman rinnalla Mahiton ja haikaran väliset kanssakäymiset ovat paikoin jopa hauskoja, puhumattakaan hupsusta palveluskunnasta.

Kun varsinainen seikkailu sitten alkaa, Poika ja haikara muuttuu ihastuttavaksi mielikuvituksen tulvaksi. Kaikenlaiset hupsut, päättömät, suloiset ja hurjat ideat on saatu sullottua mukaan esimerkillisessä harmoniassa. Elokuva yllättää kaiken aikaa katsojansa, niin sillä, millaisia uusia satumaisia juttuja, olentoja ja hahmoja se esittelee kuin myös sillä, mihin suuntiin tarina kulkee. Toisin kuin Hollywoodin kaavamaisissa kertomuksissa, tätä elokuvaa katsoessa on vaikea arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aivan kuin elokuva olisi kirjoitettu puhtaasti tajunnanvirran varaan, mutta silti lahjakkaan hallitusti. Parituntinen elokuva tuntuu kestoaan lyhyemmältä ja seikkailu tarjoaa monenlaista tunnetta riemusta jännitykseen. Loppupää ei kuitenkaan onnistu iskemään tunteisiin ihan niin lujaa kuin voisi toivoa.

Harva ohjaaja voisi jäädä eläkkeelle yhtä hienon filmografian kanssa kuin Hayao Miyazaki ja herra olisi voinut täysin ansaitusti viettää eläkepäiviään. Poika ja haikara on kuitenkin osoitus siitä, että maailma on parempi paikka silloin, kun Miyazaki tekee uusia elokuvia. Miyazakin kaikki tutut maneerit ovat mukana, oli kyse sitten sotakritiikistä, lentokoneinnostuksesta (totta kai Mahiton isä työskentelee lentokoneosia valmistavassa tehtaassa) tai syvistä teemoista, joissa tällä kertaa pohditaan esimerkiksi, millaisen maailman jätämme jälkikasvuillemme ja onko uusien sukupolvien tehtävä jatkaa edeltäjiensä jalanjäljissä, vai luoda uusi, omanlaisensa maailma? Niin Miyazakin käsikirjoitus kuin ohjaus ovat taiturimaiset, mitäpä muuta voikaan odottaa?

On varmaan myös sanomattakin selvää, että Poika ja haikara on visuaalisesti aivan ällistyttävän komeaa katseltavaa. Elokuvaa piirrettiin usean vuoden ajan ja tämä pitkäjänteinen ja huolellinen työ myös palkitaan, sillä jokainen kuva on yksityiskohtainen ja kaunis taideteos. Hahmot ja olennot liikkuvat sulavasti maisemissa, joita voisi jäädä ihastelemaan ja tutkimaan vieläkin pidemmäksi aikaa. Valojen, varjojen ja värien käyttö on lumoavaa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Joe Hisaishi, jonka sävelmät ovat herkkiä ja nättejä, paisuen välillä eeppisiinkin mittoihin.

Yhteenveto: Poika ja haikara on hieno ja kaivattu paluu animemestari Hayao Miyazakilta ja Studio Ghibliltä. Sen kertomus nappaa tehokkaasti mukaansa räväkällä aloituksellaan ja pitää tiukasti kiinni loppuun saakka. Elokuva kertoo tarinaansa hiljalleen, mutta koukuttavasti ja ennen kaikkea yllätyksellisesti. Kun fantasiapuoli vihdoin avautuu, elokuva alkaa suorastaan pursuta ilahduttavaa mielikuvitusta. Elokuva tarjoaa oivaa satumaisuutta, jännitettä ja iloa. Loppupää ei ihan iske tunteisiin niin lujaa kuin voisi toivoa, mutta silti kokonaisuus on vahva ja jättää tyytyväiseksi. Hahmot ovat mainiot ja visuaalisesti elokuva on tietty puhdasta silmäkarkkia huikean piirrosjälkensä kanssa. Poika ja haikara on ehdotonta pakkokatseltavaa kaikille animen, Miyazakin ja Ghiblin faneille. Tällä kertaa Miyazaki ei ole onneksi puhunut jälleen uudesta eläköitymisestä, vaan Ghibliltä on jo paljastettu, että studion ja ohjaajan seuraava yhteistyöelokuva on parhaillaan kehitteillä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

君たちはどう生きるか, 2023, Studio Ghibli, Toho Company