Arvostelu: Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018)

HOTEL TRANSYLVANIA 3: MONSTERIT MATKALLA

HOTEL TRANSYLVANIA 3: SUMMER VACATION

Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Kathryn Hahn, Andy Samberg, Kevin James, Keegan-Michael Key, David Spade, Steve Buscemi, Molly Shannon, Jim Gaffigan, Mel Brooks, Asher Blinkoff, Sadie Sandler ja Chris Parnell
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Animaatioelokuva Hotel Transylvania (2012) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Jo ennen Hotel Transylvania 2:n (2015) ilmestymistä Sony Pictures Animation -yhtiö alkoi suunnittelemaan kolmatta osaa. Aluksi sarjan ohjaajana toiminut Genndy Tartakovsky ilmoitti, ettei halua jatkaa sarjan parissa, sillä hänellä oli työn alla toinen projekti, "Can You Imagine?", mutta kun se ei lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin, Tartakovsky palasi ohjaamaan sarjan kolmannenkin osan. Työstäminen starttasi kunnolla ja nyt Hotel Transylvania 3: Summer Vacation (tai kuten se kulkee monissa maissa nimellä A Monster Vacation), eli suomalaisittain Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla saa ensi-iltansa. Itse en ollut innoissani, kun kuulin sarjan saavan jatkoa. Tiesin kahden ensimmäisen osan olleen hittejä, joten oli vain ajan kysymys, milloin kolmas osa ilmestyisi, mutta mielestäni edelliset osat olivat niin keskinkertaisia, ettei sarjaa olisi tarvinnut jatkaa. Odotukseni olivatkin siis hyvin alhaiset, kun menin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen. Yritin silti pienesti toivoa, että tekijät olisivat siirtyneet hieman kypsempään suuntaan ja Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla onnistuisi yllättämään positiivisesti.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Hotel Transylvania ja Hotel Transylvania 2!

Nähdessään hirviöystävänsä onnellisina parisuhteissa, kreivi Dracula alkaa kokea oloaan yksinäiseksi. Hänen tyttärensä Mavis kuitenkin keksii viedä koko hotellin väen lomalle monsteriristeilylle, siinä toivossa, että hänen isänsä tapaisi siellä jonkun.

Pääroolissa kreivi Draculan äänenä kuullaan jälleen kerran Adam Sandler, jonka touhu muuttuu välillä hyvinkin ärsyttäväksi. Sandler päästelee oikein kunnolla menemään ylikorostetulla äänellään ja olen jälleen varma, että hän on sooloillut paljon ja luonut itse useat repliikkinsä. Hahmoa on muutettu entistäkin hölmömmäksi, mikä lisää hänen rasittavuuttansa. Itse en pitänyt kreivi Draculasta tässä leffassa lainkaan ja filmi oli parhaimmillaan, kun hahmo ei näkynyt ruudulla. Sandlerin ego-pullistelun takia Draculan poissaoloa ei tosin tapahdu tarpeeksi usein...
     Kreivi Draculan kaverit (eli Adam Sandlerin koomikkotoverit) tekevät tietty paluun ja he ovat paljon hauskempia ja jopa kiinnostavampia tyyppejä kuin itse Dracula. Kymmenistä lapsista kärsivä ihmissusipariskunta Wayne (Steve Buscemi) ja Wanda (Molly Shannon) löytävät onnekseen lastentarhan risteilyltä, jolloin he voivat jättää täystuhopentunsa muiden vastuulle. Yksi leffan hauskimmista kohtauksista onkin, kun pariskunta kysyy epäuskoisesti, haluavatko lastentarhan hoitajat ihan vapaaehtoisesti ottaa heidän lapsensa. Frankensteinin hirviö (Kevin James) jää harmillisen pienelle huomiolle, mutta näkymätön mies Griffin (David Spade) on löytänyt itselleen tyttöystävän - tällä kertaa todellisen. Murray-muumio (Keegan-Michael Key) on hilpeällä tavalla energinen ja kummallinen vihreä klöntti (ääniä päästelee sarjan ohjaaja Tartakovski) tarjoaa useamman hassun hetken.
     Sen sijaan kreivi Draculan tytär Mavis (Selena Gomez) on hyvinkin tylsä tapaus, eikä hänen kummallinen miehensä Jonathan (Andy Samberg) enää saa aikaiseksi edes hymyä väsyneellä läpänheitollaan. Pariskunnan lapsi Dennis (Asher Blinkoff) ja hänen ihmissusikaverinsa Winnie (äänenä Adam Sandlerin tytär Sadie) kokevat omia seikkailuitaan jättimäisen Pisu-koiransa kanssa. Hauva esiteltiin Emoji-elokuvan (The Emoji Movie - 2017) yhteydessä näytetyssä lyhytanimaatiossa "Puppy!".
     Elokuvassa nähdään myös muita tuttuja mörköjä sarjan aiemmista osista, kuten Isojalka, Draculan ikivanha isä Vlad (legendaarinen Mel Brooks), noitia, luurankoja, jne. Uusina hahmoina esitellään monsteriristeilyn kapteeni Ericka (Kathryn Hahn), risteilyn kalahenkilökunta (kalojen äänenä Chris Parnell), sekä kreivi Draculan arkkivihollinen, professori Van Helsing (Jim Gaffigan), jonka esittelyä olen odottanut sarjan aloitusosasta lähtien.

Ei ole varmaan suuri yllätys, ettei tämäkään Hotel Transylvania -elokuva ole hyvä. Silti täytyy myöntää, että paikoitellen viihdyin leffan parissa jopa huomattavasti edellisiä osia paremmin. Elokuvan alku nappaa oivallisesti mukaansa, minkä lisäksi filmissä tuntuu olevan enemmän juonta kuin Hotel Transylvania 2:ssa, mikä tuntui vain siltä kuin joku olisi yhdistänyt puolentoista tunnin edestä lyhytanimaatioita. Risteilyidea on mainio, ja tapa millä sinne päästään, on vieläkin parempi. Monstereiden täytyy nimittäin matkustaa sinne lentokoneella, minkä lentäjät ja henkilökunta koostuu pelkästään riiviöistä. Matkustajista ja heidän tavaroistaan vähät välittävät ilkikuriset pahantekijät ovat filmin parasta antia ja onkin harmi, ettei kohtaus kestä kauemmin ja etteivät riiviöt liity mukaan risteilylle. Tämän lisäksi mukana on muitakin hassuja hetkiä, joista mainitsinkin jo ihmissusien lastentarhakohtauksen. Vihreä klöntti saa enemmän ruutuaikaa, minkä lisäksi oli hauska seurata, miten rumat noidat katselevat uimahousuissa kulkevaa vanhaa Vladia kuin mitä kuuminta ilmestystä. Leffasta löytyy edellisiä osia enemmän pieniä vitsejä aikuisille, kuten hirviöiden oma Tinder-deittisovellus - mikä tosin vain mainostaa Sonyn Xperia-puhelimia - jolloin se ei ole pelkästään lapsille tehtyä koheltamista. Sitäkin tosin löytyy ja paljon.

Elokuvan hauskoja kohtauksia yhdistää se, etteivät ne joko sisällä kreivi Draculaa lainkaan tai lentokonekohtauksen tapauksessa joku hauskempi varastaa show'n itselleen. Draculaan liittyvät vitsit, kuten surkea "blää-blä-blää" ovat ihan yhtä typeriä kuin aiemminkin ja olisin täysin mielelläni katsonut leffan ilman häntä. Filmi luo jonkinlaista romanssia Draculan ja laivan kapteenin välille, mikä ei ole mielenkiintoista seurattavaa - etenkään kun on todella ennalta-arvattavaa, mitä romanssin kanssa tulee tapahtumaan. Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on muutenkin erittäin yllätyksetön tekele, ja vaikka elokuvan idea on hyvä, voi katsoja aavistaa tulevat tapahtumat helposti siitä hetkestä lähtien, kun hahmot saapuvat risteilylle. Lapsille elokuva saattaa tarjota yllätyksiä, mutta jos aikuisena on katsonut vähänkin piirrettyjä tai leffoja, ovat kaikki käänteet arvattavissa jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Tämä tekee tarinan seuraamisesta pitkäveteistä, jolloin on onni, että aina välillä pääsee näkemään tarinaan littymättömiä vitsikohtauksia. Valitettavasti tässäkin osassa nähdään useita poistettuihin kohtauksiin kuuluvia tanssinumeroita, mitkä eivät vie tarinaa lainkaan eteenpäin.

Ennalta-arvattavasta juonesta, ärsyttävästä Draculasta ja turhista tansseista huolimatta pidin Hotel Transylvania 3:a suurimman osan ajasta ihan menevänä animaatioseikkailuna. Olisihan minun siis pitänyt arvata, ettei elokuva kykenisi pysymään sillä tasolla loppuun asti. Suuren huipennuksen aikana filmin taso nimittäin vajoaa pohtamutiin ennen kuin ehtii vampyyriä sanoa. Elokuva sisältää yhden surkeimmista finaaleista, minkä olen koskaan nähnyt. Homma muuttuu niin käsittämättömän myötähäpeällisen surkeaksi, että oikein hävetti ja suututti. Finaalin huonoutta ja typeryyttä vain lisää se, ettei se tunnu koskaan päättyvän. Kohtaus vain jatkuu ja jatkuu, samalla kun leffan taso laskee. Loppuhuipennus on niin lapsien älykkyyttä aliarvioiva ja laiskasti keksitty, että minun teki mieli ottaa leffalta kokonainen tähti pois. Elokuvan hyvät puolet saivat minut kuitenkin armolliselle tuulelle ja umpihuono lopetus sai leffan menettämään vain puoli tähteä. Sääli, sillä huomattavasti paremman huipennuksen kanssa kyseessä voisi olla sarjan paras osa.

Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on kuitenkin sarjan visuaalisesti hienoin osa. Tämäkin sarjan osa on toki kaukana Disneyn ja Pixarin mestarillisesta animointitasosta, mutta on leffa silti tyylikäs. Hahmojen ulkonäöt ovat edelleen hyvin karikatyyrimäisiä, mikä sopii joillekin ja toisille ei. Näyttävintä animoinnin osalta on kuitenkin yksi vedenalainen kohtaus, johon oli saatu luotua hyviä yksityiskohtia. Voi kunpa käsikirjoittajakaksikko Michael McMullers ja ohjaaja Tartakovsky olisivat tehneet parempaa työtä tekstinsä kanssa, niin leffa vastaisi sisällöltään visuaalista tasoaan. Tuntuu siltä, että aina kun kaksikko ei tiennyt, miten tarina etenisi, he päättivät pistää mukaan tanssinumeron, jotta hahmot voisivat vain tanssahdella seuraavaan kohtaukseen. Tartakovsky onnistuu edellisiä osia paremmin visuaalisessa huumorissa, muttei silti osoita pätevyyttään elokuvaohjaajana. Mielestäni hänen pitäisi pysyä lauantaipiirrettyjen tekijänä, sillä sellaisia Hotel Transylvaniat muistuttavat liikaa. Äänimaailma filmissä on muuten hyvin rakennettu, mutta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää millään lailla mieleen, sillä leffassa jumputetaan jatkuvalla syötöllä radiohittejä.

Yhteenveto: Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on hieman yli tunnin ajan ihan kelpo animaatioseikkailu. Viime hetkillään leffa päättää kuitenkin luovuttaa totaalisesti ja tarjoaa järkyttävän kamalan huipennuksen, joka saa katsojan harkitsemaan vakavasti teatterista poistumista. Tämä on suuri sääli, sillä muuten elokuva onnistuu viihdyttämään yllättävänkin mukavasti... ainakin paikoitellen. Riiviöiden lentokone, vihreän mömmön seikkailut, Vladia tiirailevat noidat ja pennuistaan eroon pääsevät ihmissudet ovat filmin parhaimpia ja hauskimpia juttuja. Itse olisin erittäin mieluusti katsonut heidän puuhiaan puolentoista tunnin ajan. Sen sijaan tarjolla on jälleen itserakkaan Adam Sandlerin hölmöilyjä ärsyttävänä kreivi Draculana, joka saa ihan liikaa ruutuaikaa. Elokuvan taso laskee aina, kun hän on näkyvillä... tai kun hahmot alkavat tanssimaan ilman syytä, kun käsikirjoittajilta loppuivat ideat kesken. Hauskoista hetkistään ja tyylikkäästä visuaalisesta ilmeestään huolimatta kyseessä on heikko tekele ja toivon todella, että Monsterit matkalla jäisi sarjan viimeiseksi osaksi. Jos piditte sarjan edellisistä osista, niin pidätte aivan varmasti tästäkin, sillä meno on ihan samanlaista kohellusta. Jos taas haluatte nähdä älykkäämpää animaatiota, odottakaa elokuussa ilmestyvää Ihmeperhe 2:a (Incredibles 2 - 2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Hotel Transylvania 3: Summer Vacation, 2018, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Media Rights Capital

Arvostelu: Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989)

PIENI MERENNEITO

THE LITTLE MERMAID

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Jodi Benson, Samuel E. Wright, Jason Marin, Kenneth Mars, Christopher Daniel Barnes, Pat Carroll ja Buddy Hackett
Genre: animaatio, musikaali, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Little Mermaid, eli suomalaisittain Pieni merenneito on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 28. osa. Elokuva perustuu H.C. Andersenin samannimiseen satuun vuodelta 1837. Ilmestyessään vuonna 1989 leffa oli iso menestys ja se kuuluu joidenkin suosikkipiirrettyjen joukkoon. Suomeen elokuva saapui vuoden jäljessä. Itselläni ei ole muistikuvaa, että olisin lapsena nähnyt Pienen merenneidon - ainakaan kokonaan. Kuitenkin vuonna 2015 tehdessämme teatteriprojektia, johon tarina liittyi, katsoimme tämän Disneyn animaatioelokuvan, jolloin näin sen vihdoin kokonaisuudessaan. Pieni merenneito oli mielestäni ihan hyvä, muttei kuulunut Disneyn parhaimmistoon. Ostin sen seuraavana vuonna Blu-raylle, mutta katsoin sen vasta vuoden 2017 alussa, kun päätin, että kirjoitan vuoden 2018 ensimmäiselle puolikkaalle lähes jokaisen Disney-klassikon arvostelut.

Merenneito Ariel haaveilee ihmisten maailmasta ja eräänä päivänä hän törmääkin laivaan täynnä prinssi Ericin miehiä. Ariel ihastuu Ericiin, mutta hänen isänsä, merenalainen kuningas Triton ei hyväksy ihmisiä, joten ihastus jää haaveeksi. Arielin onneksi eräs Ursula haluaa auttaa häntä saamaan Ericin sydämen ja muuttumaan ihmiseksi. Valitettavasti Ursulalla ei ole hyvät mielessään ja hän havitteleekin kruunua...

Ariel, eli Pieni merenneito on mielenkiintoinen hahmo, sillä hän ei halua elää, kuten hänen isänsä määrää, vaan haluaa olla sellainen kuin itse haluaa. Elokuva kertookin siitä, kun Ariel etsii itseään ja yrittää saada selville, mitä hän oikeasti haluaa. Hahmon uhmatessa isänsä tahtoa ja tutkiessa uteliaana ihmisten esineitä, Arielille on luotu toimiva persoona ja häntä on henkisesti helppo lähestyä. Vaikka kyseessä on prinsessa, Ariel ei ole täysin perinteinen Disney-prinsessa, sillä hän haluaisi enemmänkin olla tavallinen. Tämä tekee hänestä myös tykättävämmän. Arielin äänenä kuullaan Jodi Benson.
     Arielin ystäviä ovat Pärsky-kala (Jason Marin) ja Joonas-lokki (Buddy Hackett). Pärsky on pelokas tapaus, joka ei ymmärrä, miksi Arielin täytyy aina päästä tutkimaan paikkoja. Joonas taas on hömelö, joka selittää muka-tietävänä, mitä eri Arielin löytämät esineet ovat nimeltään ja mitkä niiden käyttötarkoitukset ovat. Joonas on lystikäs lisä tarinassa ja häntä katsoisi mielellään enemmänkin.
     Merenalaista kuningas Tritonia ääninäyttelee Kenneth Mars. Hahmosta on tehty mahtavan näköinen ja hän pullisteleekin lihaksiaan kaiken aikaa, vaikkei teekään sitä tarkoituksella. Kuningas Triton ei pidä ihmisistä, eikä siitä että hänen tyttärensä on kiinnostunut merenpäällisestä elämästä. Hahmo tuntuu pääosin aika yksiulotteiselta.
     Kuningas Triton laittaa hovisäveltäjänsä Horatio Felonious Ignacious Crustaceous Sebastian -ravun vahtimaan Arielia. Sebastian pyrkii olemaan lojaali palvelija kuninkaalle, mutta häntäkin alkaa hieman kiehtoa ihmisten maailma, kuten myös mahdollisuus saada Ariel kokemaan rakkautta. Sebastian on välillä ärsyttävä ollessaan Arielia vastaan, mutta yleisesti koominen ja mainio hahmo. Hänen äänenään kuullaan Samuel E. Wright.
     Arielin rakkauden kohteena, prinssi Ericina kuullaan Christopher Daniel Barnes. Hahmo ei ole mielestäni kovin erityinen. Ariel ja Eric kohtaavat nopeasti leffan alkupuolella, minkä takia Eric unelmoi jatkuvasti mystisestä tytöstä, jonka lauluääni on erittäin kaunis. Hahmo tuntuu olevan vain ja ainoastaan Arielin ihastus, eikä mitään sen enempää.
     Pahiksena elokuvassa on Pat Carrollin ääninäyttelemä Ursula, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi mustekala. Hahmo on häijy ja ihastuttavan inhottava pahis. Hän haluaa olla merenalaisen valtakunnan kuningatar ja on laatinut juonen saadakseen kruunun. Hahmolla on taikavoimia ja häntä kutsutaankin noidaksi. Ursulalla on apuna kaksi ankeriasta nimeltään Kiero ja Liero.

Ensimmäiseksi selvitys merenneidoista, eli jos joku ei tiennyt, niin merenneito tarkoittaa naista, jonka ylävartalo on ihmisen ja alavartalo kalan. Samanlaisista miehistä käytetään mm. nimitystä "vetehinen". Elokuvan alussa esitellään hyvin päähahmot ja näytetään heti, millaisia he ovat. Katsojille välittyy hienosti Arielin uteliaisuus ja hahmon tapa näkeä ihmisten maailma tuodaan toimivasti esille. Katsojana tietysti haluaa nähdä, että Ariel pääsisi vapaasti tutustumaan merenpäälliseen maailmaan ja että Arielista ja Ericista syntyisi pariskunta. Valitettavasti sellainen vaatii pahaa noita-akkaa. Jännitystä luodaankin sillä, että Arielin täytyy saada Eric rakastumaan häneen kolmen päivän sisällä tai muuten Ariel muuttuu kuihtuneeksi olennoksi Ursulan "sielujen puutarhaan". Hän on myös joutunut menettämään äänensä, jolloin tehtävä on entistäkin vaikeampi. Vaikeustasoa nostaa myös se, ettei Eric tunnista Arielia ja muistaa tapaamansa tytön erilaiseksi.

Pieni merenneito kulkee aika nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin katsojan on helppo pysyä mukana koko ajan. Elokuvan lyhyt kesto on myös hyvä asia pienemmille lapsille, jotka eivät välttämättä jaksa istua paikoillaan kovin kauaa. Ihan perheen pienimmille tämä voi olla paikoitellen hieman liian jännittävä Ursulan takia, mutta kyllä tämän voi helposti katsoa jo ennen ala-asteen aloittamista. Elokuva sisältää seikkailua ja huumoria, joka koostuu sekä visuaalisesta hölmöilystä, että sanoin kerrotuista vitseistä. Aikuisten vitsejä tämä ei valitettavasti sisällä, joten elokuva sopii lähinnä juurikin lapsille. Silti siitä voi nauttia vanhempanakin. Kokonaisuus on ihana satuleffa, mikä on kestänyt erittäin hyvin aikaa ja kuuluu yhä Disneyn piirrettyjen parhaimmistoon.

Monien Disney-elokuvien tapaan myös Pieni merenneito on musikaali. Erityisen muistettavista lauluista ei ole kysymys, mutta onneksi mukana on "Under the Sean" kaltainen helmi, jota kuuntelee mielellään useaan otteeseen jälkikäteenkin (kappale myös jää jumiin päähän). Ursulan laulama "Poor Unfortunate Souls" on ihan kiva ja stereotyyppisen ranskalaiskokki Louisin (René Auberjonois) hoilaama "Les Poissons" on hauska. "Kiss the Girl" on elokuvan rakkauskappale.

Piirrosjälki on hyvin toteutettu, mutta erityistä "hei vau" -kokemusta ei animointi tarjoa. Visuaalisesti tyylikkäin kohtaus on, kun Ericin laiva joutuu kohtaamaan myrskyn. Merenalainen maailma on kivan näköinen ja hahmot ovat mainiosti animoituja. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ron Clements ja John Musker, jotka olivat tätä ennen olleet ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Disney-klassikko 26:a, eli Mestarietsivä Basil Hiirtä (The Great Mouse Detective - 1986). Kaksikko toimii käsikirjoittajina myös tässä.

Tämäkin Disney-elokuva sisältää niin sanottuja "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi elokuvan alussa voi bongata Mikki Hiiren, Aku Ankan ja Hessu Hopon yleisön joukosta, kun kuningas Triton saapuu paikalle. Kohtauksessa voi nähdä myös The Muppet Show'sta (1976-) tutun Kermit-sammakon. Tuhkimosta (Cinderella - 1950) tutut kuninkaan ja lakeijan voi nähdä nopeasti loppupuolella.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "laula mukana" -version lisäksi poistettuja kohtauksia, Carly Rae Jepsenin versio "Part of Your World" -kappaleesta, esittely poistetulle hahmolle Harold the Merman, digitaalinen huvipuistolaite "Under the Sea Adventure" ja kappaleiden säveltäjä Howard Ashmanin luento musiikista. Mukana ovat myös pätkät "Part of Her World: Jodi Benson's Voyage to New Fantasyland", jossa Arielin ääninäyttelijä kertoo Disney Worldin uudesta turistikohteesta, "@DisneyAnimation", jossa tekijät kertovat itsestään ja "Under the Scene: The Art of Live-Action Reference", jossa kerrotaan, kuinka näyttelijöistä kuvattua materiaalia hyödynnetään piirroselokuvien teossa. "Backstage Disneysta" löytyy viisiosainen "making of", jossa kerrotaan elokuvan teosta ja "The Little Matchgirl" -lyhytelokuva, sekä pätkiä joissa kerrotaan mm. leffan tehosteista ja tarinan alkuperästä. Näiden lisäksi on vielä muutama muukin pätkä ja elokuvan kappaleet voi kuunnella erikseen "Music & More" -osiosta.

Yhteenveto: Pieni merenneito on mahtava seikkailuelokuva, joka tarjoaa romantiikkaa, jännitystä ja huumoria. Se kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kiirehdi. Leffan päähenkilö Ariel on mielenkiintoinen, kuten ovat myös hänen ystävänsä. Ursula-pahis on täydellisen häijy, mutta prinssi Eric tuntuu aika tyhjältä. Kappaleet ovat ihan hyviä, mutta hauskan "Under the Sean" lisäksi muut biisit eivät erityisemmin jää mieleen. Elokuvassa on kohtauksia, jotka voivat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta Pienen merenneidon voi helposti katsoa jo ennen koulun aloittamista. Leffa on lähinnä lapsille tehty, mutta myös vanhemmatkin voivat pitää sitä. Elokuvalle on tehty jatkoa leffoilla Pieni merenneito II - Atlantiksen salaisuus (The Little Mermaid II: Return to the Sea - 2000) ja Pieni merenneito - Arielin tarina (The Little Mermaid: Ariel's Beginning - 2008), mutta en usko, että tulen katsomaan niitä vielä vähään aikaan, sillä yleensä Disney-klassikoiden jatko-osat eivät toimi ollenkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2017 - Muokattu 23.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Little Mermaid, 1989, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners IV, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Hotel Transylvania 2 (2015)

HOTEL TRANSYLVANIA 2

Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Andy Samberg, Asher Blinkoff, Kevin James, Steve Buscemi, David Spade, Keegan-Michael Key, Sadie Sandler, Megan Mullally, Nick Offerman, Molly Shannon, Jonny Solomon, Rob Riggle ja Mel Brooks
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Lapsille suunnattu hirviöelokuva Hotel Transylvania (2012) oli suuri menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Ensimmäisen osan ohjaajan, Genndy Tartakovskyn oli alunperin tarkoitus siirtyä toisen projektin pariin, mutta kun se ei lähtenytkään käyntiin, hän palasi työstämään Hotel Transylvania 2:a. Elokuvan tuotannossa syntyi ongelmia, kun päätähti Adam Sandler pyrki Tartakovskyn sanojen mukaan korkeampaan asemaan, jolloin he riitelivät useaan otteeseen. Tästä huolimatta leffa saatiin valmiiksi ja se ilmestyi syksyllä 2015. Filmi oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä ja se sai hieman parempia arvosteluita. Itse kuitenkin näin Hotel Transylvania 2:n vasta viime vuonna. En ollut erityisemmin innostunut ensimmäisestä osasta, joten en kokenut suurta halua nähdä sen jatko-osaa. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että se oli ilmestynyt Viaplayhin ja kun minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, päätin katsoa sen. Elokuva oli mielestäni laimea ja ehdinkin jo unohtaa koko sarjan, kunnes huomasin, että kolmas osa, Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018) ilmestyisi tänä kesänä. Niinpä päätin antaa edellisille osille uuden mahdollisuuden. Noin kuukausi sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen Hotel Transylvanian uudestaan, kävin vuokraamassa Hotel Transylvania 2:n ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hotel Transylvania!

Mavis-vampyyri ja Jonathan-ihminen ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsen, pienen Dennis-pojan. Kreivi Dracula säikähtää, kun Dennis ei osoita minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän olisi hirviö. Dracula päättääkin näyttää Dennisille, millaista hirviönä olo on, toivoen että se nostaisi esille Dennisin sisäisen monsterin.

Edellisen osan tavoin myös Hotel Transylvania 2 on pääasiassa kreivi Draculaa ääninäyttelevän Adam Sandlerin showta. Kuten jo sanoin, ohjaaja Tartakovskyn mukaan Sandler yritti jatkuvasti olla korkeammassa asemassa tuotannossa, minkä kyllä huomaa. Jos jo edellinen filmi tuntui siltä, että Sandler on ollut liikaa mukana kirjoittamisprosessissa, niin tässä hän on ollut entistäkin enemmän - hänet on jopa merkitty toiseksi käsikirjoittajaksi! Tosin olen aika varma, että hän improvisoi useat omista repliikeistään, sillä huumori on täysin samaa kuin monissa muissa herran leffoissa. Hahmona kreivi Dracula on muuttunut iloisempaan suuntaan, eikä hän ole samalla lailla hyökkäilemässä muiden kimppuun. Tuttu yrmyilijä on yhä olemassa, mutta vanhasta vampyyristä on alkanut tulla pehmo.
     Kreivi Draculan ystävätkin ovat tietty mukana, kuten ovat myös heitä esittävät Adam Sandlerin ystävät. Tai no, Murray-muumion ääninäyttelijä on vaihtunut CeeLo Greenistä Keegan-Michael Keyhin. Jokaisella monsterikaveruksella - Murray-muumiolla, Frankensteinin hirviöllä (Kevin James), Wayne-ihmissudella (Steve Buscemi) ja näkymättömällä miehellä Griffinillä (David Spade) - on onneksi oma hetkensä loistaa ja jälleen on hauska huomata, kuinka ikoniset hirviöt on muutettu lapsiystävällisiksi, mutta harmillisesti hahmot lähinnä vain roikkuvat kreivi Draculan mukana. Omaksi suosikikseni hirviökamuista nousee Griffin, joka yrittää uskotella ystävilleen, että hänellä olisi näkymätön tyttöystävä.
     Myös Mavis-vampyyrinainen (laulaja Selena Gomez) ja Jonathan-ihmismies (Andy Samberg) nähdään leffassa, mutta he ovat paljon pienemmässä osassa kuin viimeksi. Jonathan on sama huoleton heppu, joka on innoissaan kaikenmaailman monstereista, mutta Mavis on muuttunut äidillisemmäksi, eikä erityisemmin pidä siitä, että hänen isänsä Dracula yrittää jatkuvasti saada todistettua, että Mavisin ja Jonathanin poika Dennis olisi myös vampyyri. Dennis (Asher Blinkoff) onkin mainio lisäys ja on hyvä, että hahmoon oikeasti keskitytään. On mielenkiintoista seurata, miten lapsi kasvaa maailmassa, jossa hirviöt ja ihmiset elävät sovussa.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Wayne-ihmissuden tytär Winnie (äänenä Adam Sandlerin tytär Sadie) joka on Dennisin hyvä ystävä, Jonathanin ihmisvanhemmat Mike (Nick Offerman) ja Linda (Megan Mullally), uusi tuttavuus Oopperan kummitus (Jon Lovitz), kreivi Draculan isä Vlad-ukki (itse legendaarinen Mel Brooks), sekä vihreä Blobby-möykkyolio (Jonny Solomon), joka tarjoaa elokuvan parhaat naurut.

Vai pitäisikö jopa sanoa "ainoat naurut"... Hotel Transylvania 2 ei nimittäin ole kovin hauska filmi. Se ei itse asiassa ole kovin hyväkään. Jo edellinen osa kärsi pahasta keskinkertaisuudesta, mutta tätä on jopa vaikea katsoa. Elokuvan juoni ei ole millään lailla mukaansatempaava, eivätkä erilaiset kohtaukset, joissa kreivi Dracula pistää kaverinsa säikyttelemään ihmisiä, ole kovin kummoisia. Ne tuovat lähinnä mieleen yksittäiset lyhytanimaatiot, joita lapsena tuli katseltua. Ei niissä mitään erityistä ollut, mutta jokin niissä viehätti silloin. Yhdistettynä puolentoista tunnin elokuvaan, kohtaukset tuntuvat oudon irrallisilta, joilla ohutta juonta on väkisin pidennetty. Toisaalta juonesta voisi kyllä saada aikaiseksi menevän seikkailun koko perheelle, jossa opetellaan hyväksymään muut ja itsemme sellaisina kuin ne ovat, mutta tämä ei ole se seikkailu. Lopputulos tuntuu vain hätäisesti kasatulta jatko-osalta, jolla on pyritty rahastamaan, kun ensimmäinen osa on vielä lasten muistissa. Aikuiskatsojilla ei selkeästi ole väliä, eikä heille ole edes yritetty luoda mitään kiehtovaa. Ja kun elokuva kosiskelee ainoastaan perheen pienimpiä, on hassua, kuinka "karmiva" loppuhuipennuksesta on tehty.

Pienillä muutoksilla Hotel Transylvania 2 voisi olla ihan kiva kertakäyttöanimaatio. Filmistä löytyy niitä asioita, mitkä ensimmäisessä osassa hieman viehättivät. Itse hotellia olisi voinut esitellä enemmän ja laajentaa leffasarjan maailmaa, sillä se todella on kiehtova. Hahmoihin olisi voinut luoda pientä syvennystä, sillä tällaisenaan ikonisimmatkin hirviöt jäävät hieman tylsiksi tapauksiksi. Huumorista olisi voinut kirjoittaa huomattavasti luovempaa ja älykkäämpää. Kyllä, naureskelin ihan ääneen sille, kun vihreä Blobby ajelee metsässä ja saa tauotta osumaa oksilta, mutta siinä oli vain jotenkin onnistuttu. Monet vitseistä ovat lähinnä vain niin laiskoja, etteivät edes pari vauhdikkaampaa kohtausta pysty tuomaan intoa mukaan. Jopa siitä katoaa hauskuus, kun kreivi Dracula yrittää tutustua ihmisten teknologiaan, sillä Sony-yhtiö on päättänyt käyttää tilaisuutensa hyväkseen ja animoinut puhelimiin ja tietokoneisiin logonsa. Paikoitellen tämä saa leffan tuntumaan enemmän kalliilta puhelinmainokselta kuin oikealta elokuvalta. Ja siihen vielä päälle väkisin mukaan tungetut, irralliset tanssikohtaukset, on katselukokemus aikuisille jopa ärsyttävä. Lapset saattavat ilahtua, kun satoja vuosia vanha vampyyri alkaa yhtäkkiä tanssimaan nykypäivän radiojumputusten tahtiin, mutta olen silti sitä mieltä, että tekijät (lue: Adam Sandler) pitävät lapsia tyhmempinä kuin he oikeasti ovat.

Sentään elokuva on animoitu hyvin. Hahmot ovat yhä hyvin karikatyyrimaisia, mutta se sopii filmin tyyliin. Edellisen osan tavoin pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on, vaikka leffa tapahtuukin pääasiassa yöaikaan. Yksityiskohtien määrä on lisääntynyt edelliseen osaan verrattuna, joten visuaalisuutensa puolesta elokuva on ensimmäistä Hotel Transylvaniaa parempi. Jälleen kerran äänimaailma on oivasti luotu, mutta musiikit koostuvat valitettavasti lähes täysin jo olemassa olevista hittikipaleista. Sandlerin ja edellisen osan kirjoittaneen Robert Smigelin työstämä käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi laiska. Siinä aloitetaan kiehtovia juttuja, mutta niitä ei osata viedä yhtään mihinkään. Jos käsikirjoitus on näin heppoinen ja Sandler on ollut jatkuvasti paikalla komentelemassa, ei ihme, jos ohjaaja Tartakovskyn osaaminen ei pääse esille. Tällaisissa työolosuhteissa on varmasti hankala toimia.

Yhteenveto: Paras tapa kuvailla Hotel Transylvania 2:a on sanoa todella laiskasti "plääh-plä-plääh". Elokuvasta löytyy sama kiehtova maailma kuin edellisestä osasta, sekä hauskoja tapoja esittää klassiset hirviöt lapsiystävällisinä, mutta muuten vitsit eivät naurata, eikä itse tarina koskaan nappaa mukaansa. Leffa tuntuu lähinnä yksittäisiltä kohellusjaksoilta, jotka on yhdistetty jonkinlaiseksi paketiksi, mikä ei kuitenkaan tunnu eheältä kokonaisuudelta. Elokuvassa aloitetaan mielenkiintoisia ideoita ja teemoja, mutta niitä ei osata kuljettaa mihinkään, jolloin lopputuloksena on vain hyvin lattea ja laiska hömpötys. Päätähti Sandler on ollut ihan liikaa mukana tuotantoprosessissa ja olen aika varma, että leffa olisi parempi ilman häntä. Visuaalisesti elokuva on sentään edeltäjäänsä parempi, mutta muuten se lähinnä ärsyttää. Lapset saattavat ilahtua leffan hyperaktiivisesta meiningistä, mutta kun maailma on täynnä PALJON parempia koko perheen animaatioita, en suosittele Hotel Transylvania 2:a edes lapsille. Saa nähdä, millainen Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla tulee olemaan. Ei varmasti ole yllätys, että odotukseni eivät todellakaan ole korkeat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hotel Transylvania 2, 2015, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, LStar Capital, Media Rights Capital, Sony Pictures Digital, Sony Pictures Imageworks

Arvostelu: M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006)

M:I:III - VAARALLINEN TEHTÄVÄ III

MISSION: IMPOSSIBLE III

Ohjaus: J. J. Abrams

Pääosissa: Tom Cruise, Philip Seymour Hoffman, Ving Rhames, Michelle Monaghan, Maggie Q, Jonathan Rhys Meyers, Billy Crudup, Laurence Fishburne, Simon Pegg ja Eddie Marsan

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Mission: Impossible -televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible) vuonna 1996.   Elokuva ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa faneilta ja kriitikoilta, vaikka olikin myös niitä, jotka siitä pitivät. Sarjan toista osaa, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:a (Mission: Impossible II - 2000) kritisoitiin vielä enemmän. Molemmat elokuvat olivat kuitenkin isoja hittejä - jälkimmäinen ilmestymisvuotensa suurin kassamagneetti - joten jatkoa tietty seurasi. Kolmannen osan työstäminen lähti liikkeelle, kun Fight Club (1999) -ohjaaja David Fincher palkattiin ohjaajaksi. Hän kuitenkin hylkäsi projektin, sillä hänelle tuli erimielisyyksiä tuotantoyhtiön kanssa, joten hänet korvasi Joe Carnahan. Hän työsti elokuvaa yli vuoden, kunnes jätti elokuvan erimielisyyksien vuoksi. Lopullinen ohjaaja löytyi vihdoin, kun päätähti Tom Cruise pyysi J. J. Abramsia ohjaajaksi. Leffan teko lähti liikkeelle ja Mission: Impossible III, eli suomeksi M:i:III - Vaarallinen tehtävä III sai ensi-iltansa keväällä 2006. Elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta siitä pidettiin enemmän kuin niistä. Leffa sai myös negatiivista palautetta, mutta yleisesti kolmatta osaa pidettiin siihen asti sarjan parhaana. Itse olin myös sitä mieltä, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. En ollut kovin innoissani kahdesta ensimmäisestä osasta, joten olin todella yllättynyt siitä, miten mainio kolmas osa oli, mikä on hyvin epätavallista elokuvissa. Olenkin katsonut filmin muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin, että sarja on taas kerran saamassa jatkoa elokuvalla Mission: Impossible - Fallout (2018), päätin arvostella aiemmat Mission: Impossiblet ennen uutta osaa. Katsoinkin M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:n kolme päivää toisen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä ja M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2!

Kun vaarallinen mustanpörssin kauppias Owen Davian tappaa IMF-agentin, Ethan Huntin täytyy palata kentälle ja etsiä hänet käsiinsä.

M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:ssa Tom Cruisen näyttelemä agentti Ethan Hunt oli todella erilainen kuin ensimmäisessä elokuvassa, mikä häiritsi katselukokemusta. Tässä edeltäjien kaksi erilaista Ethania on saatu yhdistettyä hienosti yhdeksi hahmoksi, jolloin hän on sekä kekseliäs ja fiksu että asetta käyttävä toimintasankari. Ethan on löytänyt rakkauden, jonka takia hän on siirtynyt pois vaarallisista kenttätehtävistä ja alkanut kouluttaa uusia agentteja. Mutta kun juuri hänen kouluttamansa agentti tapetaan, on aika kostaa. Läpi elokuvan Ethan pääsee näyttämään taitojaan sekä älyllisesti että taistelumielessä. Cruise suoriutuu roolista paremmin kuin kahdessa edellisessä leffassa ja tuo uusia tunteita esille hahmosta, jotka tekevät Ethanista kiinnostavamman kuin ennen. Cruise pääsee myös näyttämään kuntoaan, sillä leffan aikana hän juoksee paljon.
     Ethanin tyttöystävä ei suinkaan ole edellisen osan varashahmo Nyah, vaan Michelle Monaghanin näyttelemä sairaanhoitaja Julia, joka ei tiedä, mitä hänen poikaystävänsä tekee oikeasti työkseen. Tietämättömyys luo oivallisen jännitteen suhteeseen. Vaikka Julian ruutuaika ei ole iso, on hän silti tärkeässä asemassa ja hänet on kirjoitettu hyvin mukaan tarinaan. Monaghan suoriutuu roolistaan hyvin.
     Ethan tarvitsee tottakai mukaansa tiimin ja tälläkin kertaa siihen kuuluu Ving Rhamesin esittämä Luther, jolle on keksitty hauskoja hetkiä. Rhames on yhä sama mainio heppu, jonka tietää turvaavan Ethanin selustan tilanteessa kuin tilanteessa. Uusina hahmoina tiimiin tulevat pilotti Declan (Jonathan Rhys Meyers), josta on saatu paljon mielenkiintoisempi kuin edellisen osan pilottihahmosta ja Zhen (Maggie Q), joka pääsee hieman liian vähän toimintaan. Tulokkaat ovat hyvä lisäys ja jokaisella tiimin jäsenellä tuntuu olevan tarkoitus tehtävissä, jolloin kertaakaan ei mieti, miksi joku hahmoista on pitänyt lisätä mukaan.
     Elokuvan pahis Owen Davian, jota Philip Seymour Hoffman näyttelee, on huomattavasti parempi kuin sarjan aiemmat roistot. Tällä kertaa pahishahmo ei ole entinen IMF-agentti, vaan rikollisille ja terroristeille vaarallisia asioita myyvä mies. Owen on todella vaikutusvaltainen henkilö, mikä oikein huokuu Hoffmanin roolityöstä. Vaikka Hoffmanin tapa puhua kuulostaa välillä laiskalta, luo se myös taidokkaasti tunteen siitä, että hän tietää asemansa. Leffan aikana Owen osoittaa vaarallisuutensa muutamaankin otteeseen.
     Muita hahmoja filmissä ovat IMF:n johtaja Brassel (Laurence Fishburne), operaatiojohtaja Musgrave (Billy Crudup) ja teknikko Benji (Simon Pegg). Fishburne ja Pegg hoitavat hommansa oivasti ja heitä voisi nähdä elokuvassa enemmänkin. Crudup on myös ihan kelpo, muttei kovin muistettava.

M:i:III - Vaarallinen tehtävä III tuntuu vihdoin ja viimein käynnistävän elokuvasarjan, joka on kahden edellisen osan perusteella tuntunut vain ihan kivalta agenttihömpältä. Leffa nappaa samantien mukaansa, sillä heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään Ethan vangittuna ja hänelle kerrotaan, että hänen päähänsä on asennettu räjähde. Kohtaus pistää katsojan välittömästi jännittämään ja miettimään, mitä ihmettä on tapahtunut ja kun leffa siirtyy siitä hetkestä alkutekstien kautta muutaman päivän ajassa taaksepäin, katsojana haluaa nähdä, miten siihen tilanteeseen päädytään. Leffa myös jatkaa mielenkiinnon ylläpitoa, eikä kestä kauaa, kun Ethan lähtee suorittamaan ensimmäistä tehtäväänsä ja päästään toiminnan makuun. Läpi elokuvan toimintakohtaukset ovat huomattavasti parempia kuin kahdessa edeltäjässä. Aiemmassa osassa nähdyt kungfuliikkeet ovat poissa ja toiminta hoidetaan siten, miten agenttileffoissa kuuluukin: joko vedetään turpaan tai ammutaan. Tulitaistelukohtaukset ovat tyylikkäästi toteutetut ja myös nyrkkitappelut ovat erinomaisia. Mukana on esimerkiksi yksi hieno toimintakohtaus sillalla, joka näyttää selvästi suuremman luokan tapahtumalta kuin kahden edellisen osan taistelut yhteensä. Toimintaan on saatu myös kekseliäisyyttä mukaan, jolloin se ei ole vain hölmöä räiskintää ja mätkimistä.

Ensimmäisen elokuvan nokkeluus on palannut sarjaan ja varsinkin, kun Ethan tiimeineen lähtee suorittamaan tehtävää Vatikaanissa, katsojana pääsee jopa naurahtelemaan pariin otteeseen, koska filmi on niin oivaltava. Huumoria on muutenkin mukana sopiva määrä, vaikka vitsit eivät hulvattomia olekaan. Jännitystä on saatu hienosti mukaan, jolloin elokuva pääsee paikoitellen nimensä tasolle ja katsojana voi ajatella tehtävän olevan mahdoton. Etenkin Vatikaaniosioon ja loppuhuipennukseen on saatu erittäin oivallisesti jännitettä. Vatikaaniosio on muutenkin mestarillisesti hiottu loppuun saakka, jolloin se nousee selkeästi elokuvan tähtikohdaksi. Siinä kaikki palaset loksahtavat taidokkaasti kohdalleen ja koko tiimiä hyödynnetään oikein, jolloin osion katsoisi mielellään heti uudestaan. Koskettavuuttakin on hieman mukana, minkä lisäksi elokuva saattaa yllättää pariin otteeseen, mikä on (lähes) aina hieno asia. Teos on myös äärimmäisen viihdyttävä, jolloin siitä nauttii useammankin katselukerran ajan.

Heikkouksiakin valitettavasti löytyy elokuvasta ja suurin heikkous on tarinan MacGuffin. Te, jotka ette tiedä, mikä McGuffin on, niin selitän lyhyesti: se tarkoittaa tarinankerronnan apuvälinettä, joka pitää tarinaa ja hahmoja liikkeellä, ja läpi tarinan sanotaan, että se on äärimmäisen tärkeä asia, mutta yleisölle se on aika yhdentekevä. Edellisissäkin Mission: Impossible -filmeissä on sellainen ollut, mutta harmillisesti tässä ei siinä kohtaa onnistuta paremmin kuin aiemmin. Leffan McGuffinin, eli "Jäniksenkäpälän" tarkoitusta ei koskaan selitetä elokuvassa. Sen tiedetään olevan vaarallinen, mutta koska sen vaarallisuutta ei avata, ei katsojaa jaksa kiinnostaa, mitä esineelle käy. Benji heittää yhdessä kohtaa arvauksensa, mikä se voisi olla, mutta tarkkaa tietoa siitä ei saa. Ja koska Jäniksenkäpälästä puhutaan vähän väliä, vie hieman makua, kun ei tiedä yhtään, mistä on kyse. Ja kun Jäniksenkäpälä ei kiinnosta, on myös turhauttavaa, kun se tuodaan jatkuvasti esille.

Elokuvan on tosiaan ohjannut J. J. Abrams, joka oli aiemmin ohjannut vain televisiosarjoja, kuten Alias (2001-2006) ja Lost (2004-2010). Tämä on hänen esikoiselokuvansa, mutta sitä ei huomaa lainkaan, sillä Abrams hoitaa hommansa hienosti. Hän saa tuotua sarjaan erilaisia tunteita ja hänellä on selvästi silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Abrams on saanut mukaan pari tavaramerkkiään, eli linssiin heijastuvat valot (joita ei kuitenkaan ole yhtä paljon kuin hänen uudemmissa leffoissaan) ja isoisänsä Kelvinin nimen. Hänen, Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin käsikirjoitus on todella mainio, jos ei lasketa mukaan, kuinka Jäniksenkäpälä on kirjoitettu tarinaan. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III on kuvattu pääasiassa käsivaralla, jolloin kuva heiluu paikoitellen täysin tarpeettomasti. Jännittävissä kohtauksissa tyyli on kuitenkin saatu onnistumaan ja se tuo oman lisäyksensä tunnelmaan, mutta paikoitellen toivoisi, että kamera olisi ihan paikoillaan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta muutamassa kohtaa liian nopeatempoista. Muuten tekninen toteutus on onnistunutta ja Michael Giacchino on tehnyt loistavaa työtä musiikkien parissa. Mukana on tietty Lalo Schifrinin upea tunnusmusiikki, joka jää taas kerran päähän soimaan.

Yhteenveto: M:i:III - Vaarallinen tehtävä III on loistava agenttiseikkailu, joka kohoaa helposti kahden edeltäjänsä yläpuolelle. Elokuva nappaa paremmin mukaansa ja se on paikoitellen jopa jännittävä, jolloin tuntuu siltä kuin tehtävä tosiaan olisi mahdoton. Philip Seymour Hoffman on erinomainen valinta pahikseksi ja Tom Cruisen esittämä Ethan Hunt on saatu juuri oikeanlaiseksi sankariksi. Tällä kertaa myös tiimi tuntuu läpikotaisin toimivalta. Edellisten osien tapaan leffan paras osio nähdään noin puolessa välissä ja siinä kekseliäisyys on tuotu takaisin sarjaan. Toimintakohtauksetkin ovat parempia kuin aiemmin, jolloin kyseessä todella on paljon mainiompi paketti. Onkin harmi, että hahmojen jahtaama Jäniksenkäpälä jää niin turhauttavaksi asiaksi, kun sen merkitystä ei koskaan kerrota. Muuten J. J. Abrams on tiiminsä kanssa saanut aikaiseksi erinomaisen teoksen, joka viihdyttää läpi kestonsa, eikä mukana ole ainuttakaan tylsää kohtaa. Toiminnallisten ja jännittävien agenttielokuvien ystäville suosittelenkin lämpimästi M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:a ja koska tämä ei ole selkeää jatkoa kahdelle edelliselle osalle, niin ne voi vaikka hypätä kokonaan yli ja aloittaa tästä. Tämä elokuva nosti Mission: Impossible -sarjan parhaimpien James Bond -leffojen tasolle, jolloin sarja on muutakin kuin pelkkää kertakäyttöviihdettä. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org

Mission: Impossible III, 2006, Paramount Pictures, Cruise/Wagner Productions, MI 3 Film, China Film Co-Production Corporation, The Fourth Production Company Film Group, China Film Group Corporation (CFGC), Studio Babelsberg

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp (2018)

ANT-MAN AND THE WASP

Ohjaus: Peyton Reed
Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas, Michael Peña, Hannah John-Kamen, Walton Goggins, Randall Park, Laurence Fishburne, Tip T.I. Harris, David Dastmalchian, Abby Ryder Fortson, Judy Greer, Bobby Cannavale ja Michelle Pfeiffer
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp on Marvelin elokuvauniversumin KAHDESKYMMENES elokuva. 10 vuotta sitten Marvel aloitti leffauniversuminsa Iron Manilla (2008), minkä jälkeen useat sankarit, kuten Captain America, Thor, Black Panther, Hulk, Doctor Strange ja Spider-Man ovat saaneet omat elokuvansa, minkä lisäksi he ovat välillä kokoontuneet yhteen Avengers-elokuvissa. Aluksi muutamien vuosien ajan Marvel teki elokuvia lähinnä tunnetuimmista sankareistaan, kunnes vuonna 2014 he päättivät kokeilla pienelle huomiolle jäänyttä avaruussankariryhmää. Guardians of the Galaxy (2014) osoittautui jättihitiksi, minkä jälkeen Marvel alkoi työstämään elokuvia muistakin vähemmän tunnetuista hahmoista ja vuonna 2015 ensi-iltansa sai Ant-Man. Tämä pienemmän luokan supersankareilla höystetty rikoskomedia nousi isoksi menestykseksi ja hyvin nopeasti tekijät alkoivat suunnittelemaan jatkoa. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 2017 ja nyt Ant-Man and the Wasp on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäisestä Ant-Manista todella paljon, enkä malttanut odottaa hahmon uutta seikkailua. Jatko-osa onkin yksi eniten odottamistani filmeistä tältä vuodelta. Kuitenkin muutaman aiemman supersankariseikkailun, Black Pantherin (2018), Avengers: Infinity Warin (2018), sekä leffauniversumiin kuulumattoman Deadpool 2:n (2018) osoituttua pieniksi pettymyksiksi, odotukseni Ant-Man and the Waspia laskivat hieman. Meninkin katsomaan elokuvan hieman varautuneena, mutta silti toiveikkaana heti ensi-iltapäivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien Marvelin elokuvauniversumin edellisiä osia Ant-Man ja Captain America: Civil War (2016)!

Scott Lang eli Ant-Man lupautuu auttamaan tohtori Hank Pymiä ja Hope van Dyneä eli Waspia etsimään Hopen äidin, joka katosi vuosia sitten kvanttimaailmaan. Kvanttitekniikka kiinnostaa muitakin, joten kolmikon täytyy kiirehtiä, ennen kuin heidän etsintälaitteensa ajautuvat vääriin käsiin.

Paul Rudd palaa kolmatta kertaa Scott Langin/Ant-Manin rooliin ja näyttää jälleen olevansa oikea mies hommaan. Ruddista löytyy juuri oikea määrä rentoutta hömelöhkön Scottin osaan, mutta myös tarpeeksi kovuutta ollakseen uskottava supersankari. Rudd pääsee läpi leffan oikein herkuttelemaan leikkisällä roolillaan, joka on hyvin erilainen kuin Marvelin muut sankarit. Hän tekee Scottista äärimmäisen pidettävän hepun, jonka seikkailua on jälleen kerran ilo seurata. Sen lisäksi, että Scott on sankari Ant-Manina, on hän myös siviilissäkin aikamoinen sankari, ollessaan mitä mahtavin isä pienelle Cassie-tyttärelleen (riemukas Abby Ryder-Fortson).
     Edellisessä leffassa turhankin ämmämäiseltä vaikuttanut Hope van Dyne (Evangeline Lilly) muuttuu tässä osassa paljon pidettävämmäksi persoonaksi. Paikoitellen Hopesta löytyy tuttua inhottavaa asennetta, mutta suurimmaksi osaksi hän saa katsojan puolelleen. Lilly myös osoittaa olevansa aikamoinen taistelija Waspina, jota jo edellisen osan lopputekstikohtauksessa pohjustettiin. Ant-Manin toilaillessa Waspin täytyy olla se vakavampi sankari ja näin erilaisten päähahmojen yhdistelmästä saadaan aikaiseksi mitä erinomaisin kaksikko.

Myös Michael Douglasin esittämä vanha tohtori Hank Pym pääsee paremmin seikkailun ja toiminnan makuun. Vaikka Hank on sama vanha yrmy edellisestä osasta, syventää vaimon kaipuu hahmoa mukavasti. Myös Hankin ja Hopen isä-tytär-suhdetta nostetaan tuntuvammin esille ja tuttuun tapaansa Douglas osoittaa olevansa lahjakas näyttelijä.
     Ensimmäisen Ant-Manin tekijät selvästi huomasivat, että fanit innostuivat Michael Peñan näyttelemästä Scottin suupaltista kaverista Luisista, sillä hahmo saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä kuin viimeksi. Jos ennen leffaa kävi epäilys mielessä, että Luisin tarjoama vitsi ei riittäisi toiseen filmiin, niin Peña kyllä osoittaa epäilykset pahasti vääräksi. Peña on aivan hulvattoman hauska joka ikisessä kohtauksessaan! Joka ikinen Luisin sana nostaa vähintään hymyn huulille ja hän tarjoaa ehdottomasti parhaat naurut koko leffassa. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat mahtavia ja Peña tekee niistä täydellisiä käsittämättömällä energiamäärällään. Luisin toveritkin, Dave (Tip T.I. Harris) ja Kurt (David Dastmalchian) esiintyvät leffassa ja heillekin on saatu aikaiseksi nerokasta läpänheittoa.
     Kuitenkin siinä missä tekijät huomasivat, että kaverikolmikko sai erittäin lämpimän vastaanoton, he taisivat huomata, ettei monia kiinnosta Scottin ex-vaimo Maggie (Judy Greer) ja tämän poliisipoikaystävä Jim (Bobby Cannavale). Hahmojen osuus on pieni, mutta on heillekin keksitty pari hilpeää juttua.
     Ant-Man ja Wasp saavat elokuvassa vastaansa parikin vihollista: Hannah John-Kamenin näyttelemän Aaveen, joka kykenee mm. liikkumaan seinien läpi, sekä Walton Gogginsin esittämän Sonny Burch -rikollisen, joka on täysin tavallinen ihminen. Aaveelle on saatu luotua oivaa taustatarinaa (mitä en paljasta), minkä lisäksi hänen voimansa tekevät hänestä kiinnostavamman vastuksen kuin edellisen osan Yellowjacket, joka oli vain paha versio Ant-Manista laserpyssyjen kera. Hahmo on kuitenkin hieman hätäisesti kirjoitettu ja useat hänen pahoista teoistaan voisi estää ihan vain sillä, jos hän osaisi kuunnella muita hahmoja. John-Kamen tekee kyllä kelpo työtä sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo ei ole mitä parhain. Jos Aavetta tosin vertaa moniin muihin Marvel-pahiksiin, on hän siitä laadukkaammasta päästä. Gogginskin suoriutuu osastaan hyvin, mutta myös Sonny kaipaisi jonkinlaista syvennystä. Hahmo ilmestyy jatkuvasti paikalle kätyreidensä kanssa, mutta hänen taustojaan olisi voinut avata paremmin.
     Roistoja parempi uusi tulokas on ehdottomasti FBI-agentti Woo (Randall Park), josta on saatu aikaiseksi yllättävän koominen hahmo. Aluksi Woo vaikuttaa olevan samanlainen kuin Jim-poliisi ensimmäisessä Ant-Manissa, mutta hyvin nopeasti hän osoittaa olevansa yksi leffan hauskimmista henkilöistä ja Park sopii osaansa erittäin hyvin. Elokuvassa nähdään myös mainio Laurence Fishburne tohtori Pymin entisenä työparina Bill Fosterina, minkä lisäksi useita Marvelin hahmoja luonut Stan Lee käy tietty kääntymässä pikaisesti.

Vaikka Ant-Man and the Wasp ilmestyi vasta Avengers: Infinity Warin jälkeen, tapahtuu leffa ennen sen tapahtumia. Tarkemmin sanottuna leffa on jatkoa Captain America: Civil Warille, missä Scott kävi hieman taistelemassa kahtia jakautunutta Avengers-ryhmää vastaan. Alkupäässä elokuva tuntuu muistuttavan Civil Warin tapahtumista turhankin monta kertaa, ennen kuin itse juoni lähtee käyntiin. Kun tarina sitten vihdoin saa kunnolla alkunsa, filmi aloittaa mitä viihdyttävimmän, vauhdikkaimman, hauskimman ja energisimmän supersankariseikkailun, mitä leffakesälle vain voi toivoa. Tarina painelee eteenpäin erinomaisella rytmityksellä kuin mitä mahtavin vuoristorata. Siinä on tasaisia rauhoittumishetkiä juuri sopiva määrä ja sitten taas mennään. Elokuvasta ei löydy ainuttakaan tylsää kohtaa ja olin hyvin yllättynyt, kun tajusin, että nyt ollaan jo loppuhuipennuksessa - niin mukaansatempaavan lystikäs leffa on!

Olen lukenut muutamastakin paikasta kritiikkiä, että massiivisen Avengers: Infinity Warin jälkeen, missä koko maailmankaikkeuden kohtalo oli vaakalaudalla, Ant-Man and the Waspin olisi hyvin vaikea löytää mitään jännitettä pienimuotoisesta seikkailustaan. Itse olen täysin eri mieltä. Mielestäni Ant-Manin hahmolle ei edes sovi mikään jättimäinen teos ja juuri leffan pienempi koko tekee siitä niin mainion. Samalla tavalla miten ensimmäinen Ant-Man toimi erittäin hyvänä piristysruiskeena suuren Avengers: Age of Ultronin (2015) jälkeen, Ant-Man and the Wasp tekee saman synkän Infinity Warin perään. Sanoisinpa jopa, että pidin leffasta enemmän kuin Infinity Warista juuri pienemmän koon takia. Elokuvassa on yksinkertaisempi tarina, mutta sitä suuremmalla syyllä se pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin megalomaaninen taisto Thanosia vastaan. Tarina pysyy paremmin kasassa, eikä se joudu hyppimään kymmenien sankarien takia jatkuvasti tapahtumapaikasta toiseen, eikä tarinakaan kiirehdi, vaikka kulkee hyvin nopealla temmolla eteenpäin. Ja kyllä elokuvasta ihan tarpeeksi jännitettä löytyy, varsinkin kun hahmot tuntuvat jatkuvasti olevan alakynnessä. Roistot pysyvät sinnikkäästi sankarien perässä ja pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa supersankarileffassa sankarit eivät yritä pysäyttää roistoa, vaan roistot yrittävät pysäyttää sankarit, joiden aika käy vähiin. Tähän vielä päälle se, ettei sankarien tekniikka usein toimi toivotulla tavalla, löytyy jännitystä vieläkin enemmän.

Ei Ant-Man and the Wasp kuitenkaan mikään mestariteos ole, ei tietenkään. Filmistä kyllä löytyy omat ongelmansa. Kuten jo sanoin, sen vihollishahmot ovat harmillisen alikäytettyjä, minkä lisäksi leffan huipennus tuntuu ratkeavan liian helposti. Alkupäässä leffa tosiaan käyttää turhaa aikaa selittääkseen vanhoja tapahtumia ja pari muuta kohtaa käyttävät muuten liikaa aikaa pelkkään selittämiseen. Ilman Scottin hauskoja kommentteja monet tiedehetket olisivat vain tylsää hölötystä, mutta se siinä juuri onkin: elokuva on niin täynnä mitä hauskimpia juttuja, etten voinut olla nauttimatta kokemuksesta täysillä, puutteista huolimatta. Sen lisäksi, että leffassa on useita hulvattomia keskusteluja liittyen mm. taikatemppuihin ja tiettyyn aineeseen, ja että filmi huomioi kaksikin kertaa hauskasti, miten Marvel-leffoissa valeasuna käytetään aina lippistä ja aurinkolaseja, Ant-Man and the Wasp on myös visuaalisesti erittäin vitsikäs. Toimintakohtauksissa pienentymistä ja suurentumista käytetään nerokkaasti, etenkin sankarien autojen kanssa, jotka pystyvät tähän kikkaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin taidokkaasti rakennettuja aina vauhdikkaista takaa-ajoista nyrkeillä käytäviin lähitaisteluihin asti. Viihdyttävyystasollaan, mahtavalla huumorillaan, mainioilla hahmoillaan, hyvin kerrotulla ja kiinnostavalla tarinallaan, sekä jännittävällä toiminnallaan Ant-Man and the Wasp oli juuri sitä, mitä halusinkin siltä saada ja vieläkin enemmän, mistä olin hyvin positiivisesti yllättynyt ja sitäkin iloisempi.

Edellisen Ant-Manin tavoin myös tämän elokuvan ohjauksesta vastaa Peyton Reed. Viimeksi Reed osoitti taitavansa veikeän rikoskomedian teon supersankareilla höystettynä ja nyt hän näyttää osaavansa myös puhdasverisen supersankariseikkailun teon. Reed ja leffan käsikirjoittajanelikko eivät ole onneksi huumorissa säästelleet, minkä ansiosta Ant-Man and the Wasp nousee Marvelin elokuvauniversumin hauskimpien leffojen, eli Guardians of the Galaxyn ja Thor: Ragnarökin (Thor: Ragnarok - 2017) joukkoon. Kirjoittajat ovat tehneet erittäin oivallista työtä tarinan kanssa, mutta roistoihin he olisivat voineet panostaa enemmän. Paremmin kirjoitettujen roistojen kanssa leffa saattaisi nousta korkeammalle Marvel-listauksessani. Elokuva on tietty taidokkaasti kuvattu ja leikkauksessa se on napakkaasti rytmitetty. Puvustajat ovat tehneet hyvää työtä Ant-Manin, Waspin ja Aaveen asujen kanssa, minkä lisäksi lavastajat ovat saaneet aikaiseksi kiehtovia maailmoja yhdessä efektitiimin kanssa. Tehosteet ovat näyttävät, mutta suurimmaksi osaksi tarpeeksi maltilliset. Äänimaailma on hienosti rakennettu aina efekteistä Christophe Beckin mainioihin musiikkeihin asti. Elokuvan tunnusmusiikki on jumputtanut päässäni siitä lähtien, kun poistuin teatterista...

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp on mitä parhainta seikkailuviihdettä, vaikka sisältääkin omat ongelmansa. Hieman hitaan alkunsa jälkeen filmi starttaa oikein kunnolla ja painelee vain menemään suuren energian ja todella hauskojen vitsien kanssa. Kyseessä on yksi Marvelin hauskimmista elokuvista aina hulvattomasta dialogista nerokkaisiin toimintakohtauksiin asti. Michael Peña on tietty aivan täydellinen hysteerisen hauskana Luisina, mutta hän saa kelpo vastuksen Randall Parkin uudesta poliisihahmosta. Paul Rudd on jälleen lystikkään mahtava Ant-Manina ja tällä kertaa paljon pidettävämpi Evangeline Lilly tarjoaa erinomaista vastapainoa Wasp-sankarittarena. Hahmoista vain pahikset ontuvat, mutta molemmat kyllä ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Hidasta alkua ja hieman liian nopeasti ratkeavaa huipennusta lukuunottamatta elokuva on täydellisesti rytmitetty, eikä siitä tylsää kohtaa löydy kaiken huumorin, toiminnan ja jännityksen keskellä. Leffa osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Mielestäni Peyton Reed ylitti itsensä ja sankarien edellisen seikkailun Ant-Man and the Waspilla, enkä malta odottaa, mitä hahmoille seuraavaksi käy. Marvel-fanien on aivan pakko käydä katsomassa tämä leffa, minkä lisäksi suosittelen sitä myös niille, jotka vain haluavat nähdä äärimmäisen hilpeän, mukaansatempaavan ja vauhdikkaan elokuvan. Tuttuun Marvel-tyyliin lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ant-Man and the Wasp, 2018, Marvel Studios

Arvostelu: Oliver ja kumppanit (Oliver & Company - 1988)

OLIVER JA KUMPPANIT

OLIVER & COMPANY

Ohjaus: George Scribner
Pääosissa: Joey Lawrence, Billy Joel, Natalie Gregory, Roscoe Lee Browne, Cheech Marin, Richard Mulligan, Sheryl Lee Ralph, Dom DeLuise, Robert Loggia, Bette Midler, Taurean Blacque, Carl Weintraub ja William Glover
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: 7

Oliver & Company, eli suomalaisittain Oliver ja kumppanit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 27. osa. Elokuva perustuu Charles Dickensin kirjaan "Oliver Twist" (1837-1839), josta on vuosien varrella tehty useita filmatisointeja. Leffan suunnittelu lähti liikkeelle, kun Disneyn animaattorit kokoontuivat miettimään uusia tarinaideoita ja Pete Young ehdotti Oliver Twistin eläinversiota. Usean käsikirjoitusversion jälkeen - yhdessä kohtaa leffan oli tarkoitus olla jatko-osa Pelastuspartio Bernard ja Biancalle (The Rescuers - 1977) - elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja lopulta leffa ilmestyi loppuvuodesta 1988. Oliver ja kumppanit oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet kovin innoissaan siitä ja kutsuivat sitä ennalta-arvattavaksi ja kehnoksi. Elokuva ei ole erityisemmin jäänyt elämään, mutta se löytyy lähes kaikilta Disney-faneilta hyllystä. Itse olen aina pitänyt Oliver ja kumppaneista. Näin leffan useasti lapsena ja olen katsonut sen ala-asteen aloittamisen jälkeen muutamaan otteeseen uudestaan. Elokuva oli ensimmäisten Disney-klassikoiden joukossa, jotka ostin itselleni Blu-rayna ja olen katsonut sen muutaman viime vuoden aikana pariin kertaan. Kun alkuvuodesta 2017 mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, suuri osa Disney-klassikoista tulivat mieleeni ja niiden joukkoon kuului myös Oliver ja kumppanit. Katsoinkin elokuvan jälleen kesän 2017 alussa ja arvostelin sen.

New Yorkin kaduilla asuva Oliver-kissa tapaa Filuri-koiran ja pääsee elämään tämän rosvoilevassa hauvaperheessä. Ongelmia syntyy, kun koirat omistavan Pultsin täytyy maksaa velkansa takaisin pahalle herra Jyskylle, mutta Pultsi-paralla ei ole penniäkään.

Leffan nimikkohahmo Oliver (Joey Lawrence) on pieni kissapoika, joka on elänyt aina kadulla olevassa laatikossa ja joutunut katsomaan, kun ohi kävelevät ihmiset vievät yksitellen muut katit, kunnes Oliver on ypöyksin laatikossaan. Tavatessaan Filurin ja tämän koiraperheen, Oliver kokee vihdoin kuuluvansa jonnekin. Hän on innoissaan kaikesta uudesta ja hänestä löytyy paljon lapsenomaista leikkisyyttä, mutta myös järkeä monissa tilanteissa, eikä hän ymmärrä, miksi ruoka pitää varastaa. Oliver on alusta alkaen pidettävä hahmo ja katsojana tulee iloisemmaksi, mitä enemmän kivoja asioita hänelle tapahtuu.
     Filuri-koira (Billy Joel) on villi ja vapaa tapaus, joka rakastaa huoletonta elämäänsä. Filuri tekee, mitä huvittaa ja saattaa jopa käyttää muita saavuttaakseen tavoitteensa. Koira on kunnon hurmuri, johon tyttöhauvat ihastuvat, mikä parantaakin Filurin mahdollisuuksia tehdä kaiken miten haluaa. Onneksi hahmosta löytyy myös totisempi puoli ja tietyissä tilanteissa hän pääsee yllättämään käytöksellään.
     Filurin koirakavereita ovat ylväs Francis (Roscoe Lee Browne), joka rakastaa teatteria, pieni Tito (Cheech Marin), joka on paikoitellen ärsyttävä puhuessaan paljon, hömelö Einstein (Richard Mulligan), jolle ei ole erityisemmin luotu persoonaa ja Rita (Sheryl Lee Ralph), joka porukan ainoana naisena on usein fiksuin ja hieman äidillinen Oliveria kohtaan. Francis ja Tito saavat nelikosta selvästi eniten ruutuaikaa, etenkin kun Tito kiusaa Francista vähän väliä kutsumalla tätä Frankiksi, mitä Francis ei voi sietää.
     Koirat omistava Pultsi (Dom DeLuise) elää totaalisessa läävässä hauvojensa kanssa, eikä hänellä ole töitä. Hän varastelee paljon ja pistää koiransa varastamaan myös, mutta pohjimmiltaan hän on hyväsydäminen tyyppi, jolle ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa elämäänsä köyhyytensä takia. Hahmo tuntuu mukavalta ja hän selvästi rakastaa koiriaan. Pultsia tuntuu harmittavan, ettei hän voi tarjota rakkailleen parempaa elämää.

Elokuvan pahis on rikas herra Jysky (Robert Loggia), joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Pultsilta velat takaisin. Herra Jyskystä huokuu julmuus heti ensisilmäyksestä lähtien, mutta hahmona hän jää todella tyhjäksi. Leffassa ei koskaan kerrota mitään tarkempaa tietoa hahmosta. Olisi mielenkiintoista tiedä, mitä kautta herra Jyskystä on tullut niin rikas ja paha. Hahmolla on kaksi koiraa, Rosso (Taurean Blacque) ja Desoto (Carl Weintraub), jotka ovat ihan yhtä häijyjä kuin omistajansa. Muuten pahiskoirat näyttävät samalta, mutta heidät voi erottaa toisistaan kaulapantojen värien avulla. Rosson panta on punainen, kun taas Desoton on sininen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat rikkaan perheen pieni tyttö Jenni (Natalie Gregory), hänen diivakoiransa Rusetti (Bette Midler) ja perheen hovimestari Winston (William Glover). Jennin vanhemmat ovat matkoilla ja hän kokee itsensä hyvin yksinäiseksi. Voi olla, että leffan aikana hän löytää itselleen ystävän...

Oliver ja kumppanit nappaa katsojan heti alussa mukaansa, kun joutuu näkemään, miten kurjaa poloisen Oliverin elämä on. Kun elokuva kulkee eteenpäin, voi usein riemuita hyvistä asioista, mitä kisulle käy ja toivoo, että Oliver kokisi onnellisen päätöksen tarinalleen. Monen aiemman Disney-leffan tapaan tässäkin on hienosti yhdistetty ihmisten ja eläinten maailma. Leffassa on myös oivallisesti muutettu klassikkotarina lasten eläinseikkailuksi New Yorkissa ja aikuiset, jotka ovat kirjan lukeneet, voivat huomata hauskoja yhteyksiä Dickensin teoksen ja Disneyn animaation välillä. Elokuvassa on useita tapahtumia, mutta se saa kerrottua kaiken hyvin, vaikkei leffa kestäkään edes viittä varttia. Vaikka kohtaukset eivät tapahdukaan pitkällä aikavälillä, ei katsojalle ole kertaakaan epäuskottavaa jotkut asiat, kuten että koirat päättävät tehdä kaikkensa pelastaakseen Oliverin pulasta, vaikka ovatkin tunteneet katin vasta päivän. Ystävyys ja perhe ovat tärkeitä asioita leffassa, ja elokuva osoittaa, että ystäviä voi olla monenlaisia, erilaisista ihmisistä jopa eläimiin asti. Sama koskee myös perhettä; monet perheethän kokevat lemmikkinsä perheenjäseninä. Elokuva myös osoittaa, että kaikki eivät ole sitä, miltä he päällepäin vaikuttavat. Kaikki rikkaat eivät ole itsekkäitä ja kaikki rosvot eivät ole pahoja - sitä ovat vain todella häijyt tyypit häijyjen hauvojensa kanssa. Tämä on tärkeä opetus lapsille, vaikka kannattaakin painottaa, miksi varastaminen on pahasta.

Parissa kohtaa leffa hidastelee hieman turhaan, mutta muuten se kulkee toimivalla temmolla eteenpäin. Vaikka pääasiassa teos tuottaa hymyn huulille, kun näkee, miten Oliverin elämä muuttuu parempaan suuntaan, on mukaan saatu jännittäviä hetkiä, koskien herra Jyskyä ja tämän pahoja koiria. Lopussa nähdään jännittävä loppuhuipennus, joka saa naulattua etenkin lapsikatsojat paikoilleen ja kauhistelemaan, mitä päähenkilöille käy? Huumoria on tietty mukana, kuten kuuluukin. Vitsit syntyvät lähinnä Titosta, mutta muutkin hyvät hahmot ovat enemmän tai vähemmän huvittavia. Rusetti-koira tarjoaa hyvät naurut ollessaan äärimmäisen itserakas kuin mikäkin filmitähti, jolle hirvein kokemus ikinä on kynnen katkeaminen.

Oliver ja kumppanit on monen Disney-animaation tavoin musikaali. Leffan lähtökohdat ja New York esitellään laulussa "Once Upon a Time in New York City". Filuri näyttää omaa maailmaansa ja tapojaan Oliverille kappaleensa "Why Should I Worry?" aikana, joka on ehdottomasti mainioin ja tarttuvin leffan biiseistä. Koirajengi laulaa "Streets of Goldin", yrittäessään opettaa Oliverin varkaan tavoille. Jenni laulaa suloisen "Cood Companyn" soittaessaan pianoa. Viidentenä kuullaan Rusetin laulama itserakas "Perfect Isn't Easy". Pääasiassa laulut toimivat, mutta Filurin laulua lukuunottamatta ne eivät jää päähän soimaan.

Valitettavasti leffan animointi ei ole parhaasta päästä. Tämä selittyy sillä, että Disneyn animaattoritiimi vaihtui, jolloin leffaa piirsivät täysin uudet henkilöt. Eläimistä kyllä näkyy tuttu Disney-tyyli, kuten myös tärkeimmistä ihmisistä. Kuitenkin taustoilla esiintyvät ihmiset näyttävät siltä, ettei heihin ole panostettu lainkaan. Useat autot näyttävät siltä, että ne olisi työstetty nopeasti viivoittimien avulla ja jätetty sellaisiksi. Huonointa ovat kuitenkin monet taustat, joissa on pyritty samanlaiseen luonnoksia ja maalauksellisuutta yhdistelevään lopputulokseen kuin miltä monet aiemmat Disney-leffat ovat näyttäneet, mutta siinä on epäonnistuttu lähes täysin. Useat taustat näyttävät hätäisesti hutaistuilta tuherruksilta, jotka on piirretty viime minuuteilla, ennen kuin kuvat otetaan. Perinteiseen piirtämiseen on yhdistetty hieman tietokoneanimaatiota, mikä toimii hyvin. Oliver ja kumppaneiden ohjauksesta vastaa George Scibner, joka on aiemmin toiminut Disneylla animaattorina Hiidenpadassa (The Black Cauldron - 1985), muttei ole ohjannut mitään ennen tätä. Scibner hoitaa homman hyvin, mutta entisenä animaattorina hän olisi voinut yrittää vaikuttaa visuaaliseen ilmeeseen paremmin. Leffan käsikirjoitusta työsti moni henkilö, mukaan lukien Walt Disneyn veljenpojanpoika Tim Disney. Säveltäjä J. A. C. Redfordin musiikit ovat mainiot.

Elokuva sisältää monen muunkin Disney-leffan tapaan "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjoihin, jne. Pultsilla on esimerkiksi Mikki Hiiri -kello, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään Kaunottaresta ja Kulkurista (Lady and the Tramp - 1955) tutut koirat Tupsu, Jalo ja Riitta, sekä 101 dalmatialaista -leffasta (One Hundred and One Dalmatians - 1961) tuttu Pongo-hauva, minkä lisäksi Rusetin valokuvakokoelmasta voi bongata Mestarietsivä Basil Hiiren (The Great Mouse Detective - 1986) pahiksen, Ratiganin.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on kaksi lyhytelokuvaa, Disneyn eläinhahmoista kertova pätkä, lyhyt video siitä, miten elokuva tehtiin, sekä trailereita ja laula-mukana -versio leffasta.

Yhteenveto: Oliver ja kumppanit on mainio eläinseikkailu, jossa yhdistetään toimivasti Dickensin klassikkotarinaa ja Disneyn magiaa. Oliver itse on herttainen ja katsojana ihastuu häneen heti alussa. Koirahahmot ovat hauskoja, vaikka Rita ja Einstein jäävätkin liian taka-alalle. Herra Jysky on muuten uhkaava pahis, mutta hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista taustatarinaa. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja siinä tapahtuu paljon. Mukana on toimivaa huumoria ja jännittäviä hetkiä. "Streets of Goldia" lukuunottamatta leffan laulut ovat hyviä, vaikkakin vain Filurin "Why Should I Worry?" jää päähän soimaan. Animointi on päähahmojen ja tietokoneella toteutettujen hetkien kohdalla onnistunutta, mutta monet asiat näyttävät viimeistelemättömiltä ja taustat ovat hätäisesti sutatut. Lapsille ja kissafaneille tämä kannattaa näyttää, etenkin hyvien sanomien vuoksi, minkä lisäksi aikuisetkin voivat helposti nauttia tästä. En ymmärrä yhtään, miksi jotkut inhoavat tätä leffaa, mutta kaikkia ei vain voi miellyttää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Oliver & Company, 1988, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners III, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018)

SICARIO 2: SOLDADO

SICARIO: DAY OF THE SOLDADO

Ohjaus: Stefano Sollima
Pääosissa: Benicio del Toro, Josh Brolin, Isabela Moner, Elijah Rodriguez, David Castañeda, Catherine Keener ja Matthew Modine
Genre: toiminta, draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Denis Villeneuven ohjaama synkkä huumesodan kuvaus Sicario (2015) ei ollut kovin suuri hitti, mutta se oli tarpeeksi menestynyt, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin jo loppuvuodesta 2015 ja alunperin tuotantotiimin oli tarkoitus pysyä samana. Villeneuve ei kuitenkaan halunnut ohjata jatko-osaa, jolloin tilalle palkattiin italialainen Stefano Sollima. Myös edellisen osan päätähti Emily Blunt jätti projektin, mutta silti filmi päätettiin toteuttaa ja sen kuvaukset alkoivat marraskuussa 2016. Nyt Sicario: Day of the Soldado tai kuten se saapui Suomeen tylsällä nimellä Sicario 2: Soldado on vihdoin saamassa ensi-iltansa. Itse ihmettelin suuresti, kun elokuvasta ilmoitettiin, sillä en nähnyt syytä tehdä jatkoa Sicariolle. Päätin kuitenkin mennä katsomaan leffan, mitä ennen vilkaisin alkuperäisen osan uudestaan. Vaikka pidin ensimmäisestä Sicariosta nyt enemmän kuin vuonna 2015, kummastelin yhä, miksi ihmeessä tarinaa täytyi jatkaa ilman Villeneuvea ja Bluntia? Kävinkin katsomassa Sicario 2: Soldadon lähinnä löytääkseni vastauksen kysymykseeni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sicario!

Matt Graver ja Alejandro päättävät pistää lopun sodalle Meksikon huumekartelleja vastaan, kun kartellit alkavat salakuljettamaan terroristeja rajan yli. Kaksikko kuitenkin tietää, ettei sotaa voi noin vain voittaa, joten he keksivät keinon kääntää kartellit toisiaan vastaan.

Josh Brolinilla kulkee lujaa tänä vuonna! Ensin hän näytteli kaikkien aikojen parasta Marvel-pahista, Thanosta Avengers: Infinity Warissa (2018) ja alle kuukausi sen jälkeen hän vakuutti tylyllä suorituksellaan Cablena Deadpool 2:ssa (2018) ja nyt hän palaa Matt Graverin rooliin. Vaikka kyseessä on miellyttävämpi ja rennompi heppu kuin hänen kaksi muuta hahmoaan tänä vuonna, ei Matt todellakaan ole mikään sankari - sen osoitti jo edellinen Sicario. Vaikka crocseissa kävelevä Matt vaikuttaakin siltä, että hänen kanssaan voisi pitää kunnon äijien illan, on hänen sydämensä hyvin kylmä ja Brolin pääseekin esittelemään hahmon synkempää puolta. Tuttuun tapaansa Brolin on loistava roolissaan.
     Palkkatappaja Alejandron rooliin palaava Benicio del Toro on myös huikea, mutta hänen hahmoonsa ei tekisi mieli törmätä koskaan. Sen verran tunteettomasti Alejandro tappaa ihmisiä, että siitä olisi mukava illanvietto kaukana. Leffassa syvennytään hahmoon paremmin ja jatketaan siitä, mihin hänen kanssaan jäätiin viime leffan lopussa. Hauskasti Sicario 2: Soldado on toinen elokuva tänä vuonna, jossa Brolin ja Del Toro näyttelevät yhdessä, Avengers: Infinity Warin ollessa ensimmäinen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mattin ja Alejandron tiimiä taustalla komenteleva Cynthia (todella tylsän roolityön tekevä Catherine Keener), kauheaan tapahtumaketjuun päätyvä nuori Isabela (yllättävän hyvän suorituksen tekevä Isabela Moner), rikollisiin puuhiin Meksikossa sotkeutuva Miguel (häiritsevän paljon rap-tähti Mikael Gabrielia muistuttava Elijah Rodriguez), sekä Yhdysvaltain puolustusministeri (lyhyeen osaansa sopiva Matthew Modine).

Alkuperäinen Sicario on tosiaan täysin omillaan toimiva erinomainen teos, joten sille ei olisi tarvinnut tehdä jatkoa. Mutta nyt kun olen nähnyt Sicario 2: Soldadon, voin vain sanoa, että on hyvä, että jatkoa kuitenkin tehtiin. Edeltäjänsä tavoin kyseessä on nimittäin erinomainen elokuva, joka yllätti minut aivan totaalisesti. Filmi pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun, eikä koskaan päästä katsojaansa helpolla. Matt ja Alejandro sopivat, etteivät aio antaa armoa kartelleille, eikä myöskään leffa anna armoa katsojille. Elokuva imaisee heti alussa mukaansa edellisestä osasta tuttuun realistisen karuun maailmaansa. Matto vetäistään katsojan jalkojen alta hyvin nopeasti todella shokeeraavan terroristi-iskun kuvauksen ansiosta, mikä jää varmasti kummittelemaan monien mieleen. En ole koskaan nähnyt yhtä rohkeasti kuvattua terrori-iskua elokuvassa. Kohtaus on kauheaa katseltavaa, mutta samalla se on hyvin vangitseva ja on hienoa, miten isku on kuvattu yhdellä ainoalla otoksella, jotta se varmasti näyttäisi tapahtuman kaikessa kauheudessaan. Eikä meininki siitä helpotu. Tunnelma on läpikotaisin ahdistavan painostava. Huumoria ei leffasta löydy, muttei se toisaalta sitä tarvitsekaan. Kaikessa ilottomuudessaankaan Sicario 2: Soldadon katselua ei halua keskeyttää. Se on erittäin vaikuttava kokemus ja voin jo nyt sanoa leffan löytyvän omalta listaltani vuoden parhaiden elokuvien joukosta!

Sicario 2: Soldadon karuutta korostaa se, ettei tällä kertaa ole mukana Emily Bluntin samaistuttavaa Kate-hahmoa, joka katsojan lailla joutuu vähän väliä näkemään yhä vain kamalampia asioita. Edellisessä leffassa oli paljon helpompi päästä mukaan leffan maailmaan Katen kautta ja siksi alkupäässä jäin kaipaamaan hänen läsnäoloaan. Kuitenkin kun itse tarina starttaa kunnolla, ehdin kokonaan unohtamaan hahmon, sillä leffa onnistui viemään mennessään. Elokuva on täynnä jännittäviä tilanteita, enkä voinut olla ihailematta teoksen julmuutta. Nostan tekijöille hattua siitä, että he ovat uskaltaneet ottaa näinkin tylyjä juttuja mukaan. Hatunnosto ei ole kuitenkaan mitä suurieleisin, sillä minulta löytyy myös pientä miinusta tekijöille.

Ohjaajana ei tosiaan enää toimi Denis Villeneuve, vaan Stefano Sollima. Ja vaikka Sollima tekee loistotyön, paistaa leffasta usein läpi, että hän on yrittänyt kopioida Villeneuven henkeä edellisestä osasta. Elokuvasta löytyy muutenkin kopiointia. Kuvaaja Dariusz Wolski yrittää parhaansa luodakseen yhtä näyttäviä ja vaikuttavia otoksia kuin edeltäjänsä Roger Deakins, ja paikoitellen jopa onnistuu huijaamaan, että visuaalisesta ilmeestä vastaisi yhä sama henkilö. Säveltäjänä ei enää toimi Jóhann Jóhannsson (joka valitettavasti menehtyi helmikuussa ja elokuva onkin omistettu hänen muistolleen), vaan Hildur Guðnadóttir, joka on säveltänyt täysin samanlaiset musiikit kuin Jóhannsson edelliseen filmiin. Tämän tosin voi katsoa sormien läpi pelkkänä kunnianosoituksena. Kopiointia tapahtuu myös käsikirjoituksen puolella, vaikka sen on tässäkin hoitanut Taylor Sheridan. Elokuvassa nähdään usein hyvin samanlaisia ja -henkisiä hetkiä kuin edellisessä osassa. Selkein samanlaisuus on, kuinka molemmissa osissa seurataan vähän väliä jotain hahmoa, jonka merkitystä ei ymmärrä ennen loppuhuipennusta. Isabelan kautta leffaan onnistutaan kuitenkin tuomaan tarvittavaa raikkautta. Nämä muutamat negatiivisuudet eivät kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi pelkkää vanhan kopioimista, ehei. Lainailuista huolimatta Sicario 2: Soldado onnistuu hienosti nousemaan omille jaloilleen, enkä voi painottaa tarpeeksi, kuinka iloinen olin ollessani väärässä siitä, että tämä olisi tarpeeton jatko-osa.

Yhteenveto: Sicario 2: Soldado on yllättävän erinomainen jatko-osa, mikä todisti ainakin itseni vääräksi siitä, ettei leffalle olisi tarvetta. Vaikka ensimmäinen Sicario olisikin toiminut omillaan, jatkaa Sicario 2: Soldado loistokkaasti siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Realistisen karua tunnelmaa on haluttu korostaa entistäkin enemmän, eikä tällä kertaa ole mukana Bluntin hahmoa helpottamassa tilanteita. Alun terroristi-iskusta lähtien filmin henki on hyvin synkkä ja painostava, eikä huumoria löydy lainkaan. Silti elokuvaa on hyvin kiehtovaa ja ennen kaikkea jännittävää seurata. Elokuva onnistui tekemään itseeni useassa kohtaa suuren vaikutuksen tylyllä materiaalillaan, minkä lisäksi Benicio del Toro ja Josh Brolin tarjoavat parastaan pääkaksikkona ja Isabela Moner on yllättävän mainio lapsinäyttelijäksi. Hieman leffaa kuitenkin latistaa se, että välillä se tuntuu edellisen osan kopioimiselta, oli sitten kyse samanlaisesta hengestä, kuvaustyylistä, musiikeista tai juonikuvioista. Tulokastekijät jatkavat kuitenkin taidokkaasti edeltäjiensä jalanjäljissä ja jos heiltä löytyy edes lähes yhtä hyvä tarina kerrottavakseen, katsoisin mielelläni "Sicario 3":n! Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka pitivät edellisestä osasta. Monille Sicario 2: Soldadon karu maailma on liikaa, mutta tiedän, että on monia kuten minä, joille elokuvan rankkuus tarjoaa useita vau! -hetkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Sicario: Day of the Soldado, 2018, Black Label Media, Rai Cinema, Thunder Road Pictures