Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2025)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois

Pääosissa: Mason Thames, Nico Parker, Gerard Butler, Nick Frost, Gabriel Howell, Julian Dennison, Bronwyn James, Harry Trevaldwyn, Ruth Codd ja Peter Serafinowicz

Genre: seikkailu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi on näytelty uudelleenfilmatisointi DreamWorksin samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 2010, joka pohjautuu löyhästi Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-2015). Vuonna 2023 DreamWorks ilmoitti tekevänsä ensi kertaa animaationsa pohjalta näytellyn version. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo samaisena kesänä, mutta Hollywoodin näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin vasta tammikuussa 2024 ja nyt uusi Näin koulutat lohikäärmeesi saapuu elokuvateattereihin... vain viisitoista vuotta alkuperäisen animaation jälkeen. Omasta mielestäni alkuperäinen Näin koulutat lohikäärmeesi saattaa jopa olla DreamWorksin paras animaatio ja pyörittelinkin silmiäni, kun yhtiö ilmoitti lähtevänsä Disneyn tielle ja ryhtyvänsä tekemään näyteltyjä versioita animaatioistaan. Uuden version trailerit eivät vakuuttaneet minua ja kävinkin todella skeptisin mielin katsomassa uuden Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen varsinaista ensi-iltaa.

Pienen Öystilän kylän viikingit on lapsesta asti opetettu vihaamaan ja tappamaan lohikäärmeitä. Kuitenkin kun kyläpäällikön poika Hikotus kohtaa metsässä pelätyn Yön raivon, pojan ja lohikäärmeen välille muodostuu salattu ystävyys.

Kauhuelokuva The Black Phonea (2021) tähdittänyt Mason Thames nähdään Hikotuksena, pienessä Öystilässä asuvana viikinkinuorukaisena, joka on lapsesta asti saanut kuulla lohikäärmeiden olevan kaiken pahan alku ja juuri, ja että nuo tulta hönkivät sihiliskot pitää surmata. Hikotus ei kuitenkaan ole mikään lihaksikas ja urhea soturi, vaan hintelämpi pojankloppi, joka haluaisi keksiä rauhanomaisen ratkaisun lohikäärmeongelmaan. Tämä saattaakin syntyä, kun Hikotus törmää kaikista pelätyimpään lohikäärmeeseen, haavoittuneeseen Yön raivoon, jonka Hikotus nimeää Hampaattomaksi ja päättää auttaa tämän takaisin lentokuntoon, minkä myötä pojan ja lohikäärmeen välille syntyy salainen ystävyys. Thames on oiva valinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa rohkeutta ja päättäväisyyttä todistaa ympärillä olevansa vääriksi ennakkoluulojensa kanssa.

     Alkuperäisestä animaatiosta paluun tekee Gerard Butler Öystilän päälliköksi ja Hikotuksen isäksi, Aimo Mahtimurikaksi. Muita hahmoja taas ovat Hikotuksen ihastus Astrid (Nico Parker), seppä Raivo (Nick Frost), ylimielinen nuorukainen Limalotja (Gabriel Howell), lohikäärmetietäjä Suomusintti (Julian Dennison), sekä idiootit kaksoset Karski (Harry Trevaldwyn) ja Ronski (Bronwyn James). Butlerista löytyy karismaa johtajaksi myös näytellyssä versiossa. Parker on mainio Astridina, joka haluaa osoittaa taitonsa ja Frost on lystikäs kätensä ja jalkansa lohikäärmetaistoissa menettäneenä Raivona. Howell, Dennison, Trevaldwyn ja James hoitavat myös tonttinsa kelvollisesti usein aika ärsyttävinä nuorukaisina, jotka kilpailevat Tulikokeessa, missä viikinkikakaroista koulitaan lohikäärmeentappajia.

Näin koulutat lohikäärmeesi vuosimallia 2025 oli minulle yksi ristiriitaisimmista elokuvakokemuksista aikoihin. Onko kyseessä aivan totaalisen turha uudelleenfilmatisointi, mikä on tehty vain, jotta DreamWorks ja Universal saisivat kerättyä helpot rahat taskuunsa nostalgiannälkäisiltä katsojilta? Ehdottomasti. Onko elokuva lähes kuva kuvalta ja musiikintahti musiikintahdilta yks yhteen identtinen alkuperäistyön kanssa, tuomatta mitään uutta sekaan? Kyllä. Pelkäänkö, että tämän takuuvarman menestyksen myötä myös muut DreamWorks-animaatiot, kuten Shrek (2001) saavat saman käsittelyn? Pelkään. Katsonko tätä näyteltyä versiota koskaan uudestaan? Tuskin. 

Onko uusi Näin koulutat lohikäärmeesi täysin sieluton tekele, joka kiirehtii tärkeitä kohtia ja tekee hallaa alkuperäistyölle? Ei.

Siitä huolimatta, että läpi elokuvan mielsin näkemäni täysin tarpeettomaksi kierrätykseksi, joka ei perustellut olemassaoloaan millään muulla kuin rahanhimolla ja vähän väliä toivoin, että voisin vain katsoa alkuperäistä animaatiota uudestaan, on minun tunnustettava, että uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on tehty kunnioituksella ja rakkaudella alkuperäisteosta kohtaan. Vaikka käsikirjoitus, kuvasommittelut ja musiikitkin on vain suoraan pöllitty animaatiosta, tekemättä niihin juuri mitään muutosta, on lopputulos rakennettu huolella. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys rakentuu sydämellisesti, johtaen tunteikkaisiin hetkiin. Odottamattomien kaverusten ensimmäinen yhteislento on ihon kananlihalle nostattava hetki, mikä pääsee erityisesti oikeuksiinsa suurella IMAX-kankaalla. Alkuperäisleffan tematiikkaa sukupolvien ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta ei ole unohdettu tai vesitetty ja aihe pysyy edelleen ajankohtaisena.

Poistuessani elokuvan lehdistönäytöksestä fiilikseni olivat siis pahemman kerran ristiriidassa. Olin toisaalta nähnyt erinomaista animaatiota pätevästi kopioivan näytellyn version, jossa ei periaatteessa ole elokuvallisesti juuri vikaa. Mutta se, miksi elokuvassa ei ole juuri vikaa johtuu siitä, että kun kopioi näin millintarkasti upeaa alkuperäistyötä, on hyvin vaikea mennä metsään. Mitään riskiä ei ole uskallettu ottaa, mikä on samanaikaisesti niin hyvä juttu kuin myös merkki munattomuudesta ja laiskuudesta. Näin koulutat lohikäärmeesi 2025 on erikoinen osoitus siitä, mikä Hollywoodissa on juuri nyt vikana. Vanhat elokuvat herätetään takaisin eloon, kun uudet ideat eivät myy. Rahaa on pakko tehdä, jotta bisnes pysyy yllä ja valitettavasti tällaisia kierrätyksiä tarvitaan, jotta leffastudiot ja elokuvateatterit eivät mene nurin. Uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on siis välttämätön paha nykytilanteessa ja jos sen välttämättömän pahan tekee näin kunniakkaasti, voi hävyttömän rahastuksenkin jollain asteella katsoa sormien läpi. Samalla kyllä jännittää, mitä onkaan vielä luvassa. Ainakin uusi versio Näin koulutat lohikäärmeesi 2:sta (How to Train Your Dragon 2 - 2014) on jo tekeillä ja tulossa kesällä 2027.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa animaationkin ohjannut Dean DeBlois, joskin yksinään, ilman Chris Sandersia. Kukapa toisaalta hoitaisikaan hommaa tällaisella pieteetillä kuin mies, joka teki alkuperäisenkin elokuvan niin hyvin? DeBloisin työ tuntuu samanaikaisesti niin huolelliselta kuin laiskalta, oudon paradoksaaliselta, mikä vallitsee läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on vakuuttava, vaikka osa karikatyyrimäisistä lohikäärmeistä näyttää lähinnä hölmöiltä näytellyssä versiossa ja parissa lentokohtauksessa taustakankaan käyttö on kiusallisen selvää. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat komeat, maskeeraus oivallista, tietokonetehosteet näyttävät ja äänimaisema jylhästi rakennettu. Puvustuksen yritys saada parit hahmot näyttämään yhtä isokokoisilta kuin animaatiossa johtaa vaivaannuttaviin lopputuloksiin, näyttäen lähinnä siltä, että näyttelijöillä on päällään hiostava määrä erilaisia toppauksia. John Powellin musiikit ovat yhtä eeppiset kuin animaatiossa, eikä niihin ole pahemmin taidettu koskea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

How to Train Your Dragon, 2025, DreamWorks Animation, Dreamworks Pictures, Marc Platt Productions, Universal Pictures

Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Karate Kid: Legends (2025)

KARATE KID: LEGENDS

Ohjaus: Jonathan Entwistle

Pääosissa: Ben Wang, Jackie Chan, Sadie Stanley, Joshua Jackson, Aramis Knight, Ming-Na Wen, Ralph Macchio, Tim Rozon ja William Zabka

Genre: urheilu, draama

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Ralph Macchion tähdittämä urheiludraama The Karate Kid (1984) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) ja Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989) saivat rinnalleen myös Hilary Swankin tähdittämän Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994) ja Jackie Chanin tähdittämän, uudelleenfilmatisoinniksi luonnehditun The Karate Kidin (2010). Näistä jälkimmäinen menestyi niin hyvin, että sille ryhdyttiin heti kaavailemaan jatkoa, mutta lopulta projekti pistettiin jäihin. Kun alkuperäisen trilogian tarinaa jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-2025) nousi valtavaan suosioon, Sony-studio päätti rahastaa brändillä elokuvienkin puolella, yhdistämällä vanhat elokuvat Jackie Chanin "uudelleenfilmatisointiin". Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Karate Kid: Legends on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti alkuperäisestä The Karate Kidistä, sekä erityisesti Cobra Kai -sarjasta ja olin yllättynyt kun ilmoitettiin, että sekä Ralph Macchio että Jackie Chan nähtäisiin uudessa Karate Kid -leffassa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Karate Kid: Legendsin pian sen ilmestymisen jälkeen.

Herra Hanilta kungfun salat oppinut Li Fong muuttaa äitinsä kanssa Kiinasta Yhdysvaltoihin. Siellä hän päätyy osaksi karateturnausta ja tarvitsee tähän apua niin vanhalta mentoriltaan Hanilta kuin karatemestari Daniel LaRussolta.

Daniel LaRus... ei kun siis Li Fong (Ben Wang) ja hänen äitinsä (Ming-Na Wen) muuttavat Kiinasta Yhdysvaltoihin, New Yorkiin uuden elämän toivossa. Siellä Li ihastuu paikalliseen tyttöön, Aliin... ei kun siis Miaan (Sadie Stanley), jonka tympeä ex-poikaystävä Johnny Lawr... ei kun siis Conor Day (Aramis Knight) kuuluu häikäilemättömään karatedojo Cobra Ka... ei kun siis Demolitioniin ja kun Conor näkee Mian yhdessä Lin kanssa, tämä ottaa pojan tietty silmätikukseen, haastaen tämän tulevaan karateturnaukseen. No joo, Karate Kid: Legends ei pahemmin lähde keksimään pyörää uusiksi, vaan sen uudet hahmot ovat varsin tuttuja tämän leffasarjan arkkityyppejä. Selvä poikkeus on kuitenkin se, että Li taitaa jo kungfua, eikä hän ole täysin ummikko kamppailulajien saralla. Harmillisen vähälle huomiolle jääneestä American Born Chinese -sarjasta (2023) tuttu Wang on nappivalinta uudeksi karatekersaksi. Stanley, Knight ja Wen ajavat asiansa ihastuksenkohteena, vastustajana ja äitinä, mutta heidän hahmonsa jäävät valitettavan yksiulotteisiksi. On sääli, että useita päheitä rooleja tehnyt Wen lähinnä vain kohtauksesta toiseen sanoo Li'lle, ettei halua pojan tappelevan.

     Mutta elokuvan todellinen täkyhän on toki se, että niin alkuperäisistä elokuvista ja Cobra Kai -sarjasta tuttu Daniel LaRusso (Ralph Macchio) ja aiemmin uudelleenfilmatisoinniksi luullusta vuoden 2010 The Karate Kidistä tuttu herra Han (Jackie Chan) yhdistävät voimansa, kouluttaakseen Li'stä sekä karaten että kungfun taitajan. Jackie Chan on mahtavassa vedossa hupaisana herra Hanina, mutta Macchio näyttää käyneen vain hakemassa helpot rahat. Danielin ja Hanin sanailua on kuitenkin hauska kuunnella ja siksi onkin harmi, että Daniel tulee mukaan vasta leffan viimeisen puolen tunnin ajaksi.

Karate Kid: Legends on oikein kelpo lisäys uuden suosion löytäneeseen franchiseen. Se ei ole missään nimessä samaa huippuluokkaa kuin vain muutama kuukausi sitten päättynyt Cobra Kai -sarja, mutta päihittää se osan alkuperäisistä jatko-osista. Kuten kävikin jo selväksi, tarina on tuttu - paikoin jopa turhan tuttu. On hiukan tylsää seurata samanlaisia kohtauksia, jotka nähtiin jo niin alkuperäisleffassa kuin Jackie Chaninkin rainassa. Pientä käännettä tuo se, että Li on jo kamppailulajitaitaja, eikä täysin ummikko hommaan ja jonkin aikaa Li jopa itse toimii opettajana, mutta tämäkin katkeaa aika lyhyeen ja loppuleffa mennään taas tutuissa merkeissä - tosin yhden mestarin sijaan Li'tä koulii kaksi eri kamppailulajin taitajaa.

Mutta siinä, missä Rob Lieberin käsikirjoitus kulkee aidan matalammista kohdista, Jonathan Entwistlen ohjaus tuo potkua peliin. Karate Kid: Legends on pidetty napakkana, vain hieman yli puolentoista tunnin mittaisena pakettina. Vaikkei erityisiä yllätyksiä tarinankuljetuksesta löydy, Entwistle saa luotua sopivasti jännitettä turnauksen edetessä kohti finaalia Li'n ja Conorin välillä. Vaikka turnauksesta löytyy komeaa tappelukoreografiaa ja stunt-työskentelyä, leffan todelliset kynnet näytetään jo ensimmäiseltä puoliskolta löytyvästä turpaanvedosta kujalla. Han ja Daniel tuovat sekaan sopivasti huumoria ja pakollinen teiniromanssi Mian kanssa on imelyydestään huolimatta ihan suloinen. Karate Kid: Legends siis ajaa toimivasti asiansa, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Li Fong nähtäisiin toistamiseenkin... tosin hieman omaperäisemmän tarinan keulakuvana.

Tekniseltä osastoltaan Karate Kid: Legends on myös menevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikkaus on passelin napakkaa, joskin muutaman kerran käytetty jakautuvan ruudun kikka oli omaan silmääni pienoinen tyylirikko. Turnauksen tappeluihin lisätyt efektit eivät myöskään vakuuttaneet itseäni ja kun esimerkiksi lyöntien ja potkujen myötä ilmoille lentää pistelukuja, mieleeni tulivat lähinnä videopelit. Lavasteet ovat oivat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Dominic Lewisin musiikeista löytyy tuttuja sävelmiä elokuvasarjan varrelta.

Lopputekstien yhteydessä nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Karate Kid: Legends, 2025, Columbia Pictures, Sunswept Entertainment, The Government of Canada Income Tax Credit Program, Québec Production Services Tax Credit, Ontario Creates, Jerry Weintraub Productions, Quebec Film and Television Tax Credit

Arvostelu: From the World of John Wick: Ballerina (Ballerina - 2025)

FROM THE WORLD OF JOHN WICK: BALLERINA

BALLERINA

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Ana de Armas, Anjelica Huston, Gabriel Byrne, Ian McShane, Sharon Duncan-Brewster, Norman Reedus, Catalina Sandino Moreno, Ava McCarthy, Lance Reddick, Keanu Reeves ja David Castañeda

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli yllätyshitti, jonka ympärille rakentui kokonainen franchise, johon kuuluu jatko-osien John Wick: Chapter 2 (2017), John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019) ja John Wick: Chapter 4 (2023) lisäksi televisiosarja The Continental: From the World of John Wick (2023). 2010-luvulla Shay Hatten oli työstänyt toimintaelokuvan käsikirjoituksen nimeltä Ballerina, jota hän yritti kaupitella eri studioille. Lionsgate-yhtiö tarttui tekstiin, joskin sillä ehdolla, että elokuva muovattaisiin osaksi John Wickin maailmaa. Hatten itse muovasi käsikirjoitusta yhdessä John Wick -ohjaaja Chad Stahelskin kanssa, jotta elokuva saataisiin sovitettua aikajanalle. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista jo kesällä 2024, mutta kun studiolla oltiin tyytymättömiä lopputulokseen, Stahelski pyydettiin työstämään muutaman kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, joissa elokuvaa muovattiin uuteen uskoon. Nyt From the World of John Wick: Ballerina on saapunut teattereihin ja itse olen odottanut leffaa todella skeptisenä. Pidän John Wick -leffoista, mutta The Continental -sarja jätti minut pahasti kylmäksi. Kun kuulin, että itsenäinen toimintaelokuva oli muovattu osaksi John Wick -maailmaa ja että sen murskaavien testinäytösten jälkeen lähes koko kuvattu leffa tehtäisiin uusiksi, luottoni Ballerinaa kohtaan ovat olleet todella matalat. Kävinkin katsomassa From the World of John Wick: Ballerinan sen ensi-iltanäytöksessä varsin skeptisenä.

Todistettuaan lapsena isänsä murhan, Eve Macarrosta koulitaan palkkatappaja Ruska Roma -järjestölle. Kun Eve kokee olevansa valmis, hän lähtee jahtaamaan isänsä tappajia.

Ana de Armas näyttelee Eve Macarroa, joka lapsena näki, kun hänen isänsä (David Castañeda) murhattiin. Hänet otti siipiensä alle John Wick -elokuvista tuttu Ruska Roma -järjestö, joka kouli tytöstä tehotappajan... ja noh, siinä sivussa myös jostain syystä ballerinan, joskin nämä taidot eivät oikeastaan pääse missään kohtaa käyttöön Even kostoretken aikana. De Armas istuu rooliinsa kuin valettu. Hänestä löytyy uskottavaa ärhäkkyyttä ja sinnikkyyttä, sekä todellista vimmaa toimintakohtausten aikana. Eve on heti tykättävä hahmo ja on hienoa, ettei hänestä ole kirjoitettu nykypäivälle tyypillistä naissankaria, joka pieksee vaivattomasti kolme kertaa isompia äijiä, vaan joka ottaa itsekin runsaasti turpiinsa ja joutuu käyttämään muita keinoja ja neuvokkuuttaan, kun vastustaja on fyysisesti ylivoimainen.

     Elokuvassa nähdään myös Gabriel Byrne Even isän murhanneen järjestön johtajana Kanslerina, Catalina Sandino Moreno tämän läheisimpänä kätyrinä, Norman Reedus tappaja Daniel Pinena ja Sharon Duncan-Brewster Eveä kouluttavana Nogina, sekä John Wick -elokuvista tutut Anjelica Huston Ruska Roman johtajana, Ian McShane Continental-hotellin johtajana Winstonina, Lance Reddick viimeisessä elokuvaroolissaan hotellin vastaanottovirkailija Charonina, sekä toki Keanu Reeves pikaisesti itse John Wickinä. Byrne on mainio valinta pääviholliseksi, kun taas The Walking Dead -sarjoista (2010-) tutun Reedusin osuus jää harmillisen suppeaksi. Huston ja McShane ovat tutusti hyvässä vedossa hahmoinaan, mutta Reeves vaikuttaa olevan mukana melkein pakotetusti. Jos jokin leffassa tuntuu tulleen mukaan pitkien lisäkuvausten myötä, niin John Wickin osuudet loppusuoralla ja tämäkin vain markkinointikikkana.

Joskus on todella ilahduttavaa olla väärässä. Ennakkoon kaikki tuntui puhuvan sen puolesta, että From the World of John Wick: Ballerina olisi samanlainen lattea rahastuslisäys John Wick -maailmaan kuin The Continental -sarja. Alkuperäisellä käsikirjoituksella ei ollut mitään tekemistä John Wickin kanssa ja siitä suostuttiin tekemään leffa vasta, kun se muovattiin osaksi John Wick -leffoja. Studio ja John Wickien ohjaaja Chad Stahelski olivat nähtävästi tyytymättömiä ohjaaja Len Wisemanin työhön ja leffa kuvattiin monilta osin uusiksi, minkä johdosta ensi-iltaa siirrettiin jopa vuodella eteenpäin. Testiyleisöistäkin internetiin kantautuneet reaktiot olivat lähinnä negatiivisia. Mutta ihme ja kumma, From the World of John Wick: Ballerina onkin yllättävän eheä ja erittäin viihdyttävä elokuva, joka ei toimintansa puolesta juuri yhtään kalpene muiden John Wick -leffojen vierellä.

Isänsä murhaa kostavan tytön tarina ei juuri häikäise omaperäisyydellään, mutta se tarjoaa passelit raamit ja pitää Eveä jatkuvassa liikkeessä, heittäen tämän verisestä taistelusta toiseen. Toimintakohtaukset ovat sopivan erilaisia toisistaan, joidenkin keskittyessä käsirysyihin ja toisten ammuskeluun. Ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin keinoin ja kun nyrkeistä loppuu puhti ja pyssyistä luodit, niin veitset, kirveet, lautaset ja luistimetkin ajavat asian. Puolenvälin kranaattikohtaus ja lopun liekinheitinosio ovat aivan mahtavaa menoa ja paikoin toiminta äityy niin yliampuvaksi mäiskeeksi, että virne leviää väkisinkin genrefanin kasvoille. Muutama kauneusvirhe mahtuu mukaan, kuten aika ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio siepatusta tytöstä, jolla yritetään temaattisesti verrata Even kokemuksiin, mutta joka jää täysin puolitiehen, mutta muuten Ballerina on erittäin toimiva lisäys John Wickin maailmaan. Paljon mieluummin katsoisinkin tälle jatkoa kuin väkisin väännettyä viidettä John Wick -leffaa. Seuraavaksi tosin on luvassa elokuva Donnie Yenin näyttelemästä Cainesta, joka esiteltiin John Wick: Chapter 4:ssä.

Lopputuloksesta on vaikea sanoa, mikä on alkuperäisohjaaja Len Wisemanin kädenjälkeä ja mitkä kaikki Chad Stahelskin työtä. Kun katsoo Wisemanin tunnetuimman elokuvan, vampyyriraina Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) taisteluita, voisi ainakin päätellä, että toimintakohtaukset ovat pääasiassa Stahelskin työstämiä. Niin tuttua John Wick -laatua ne ovat. Shay Hattenin käsikirjoitus on kiinnostava lähinnä sen puolesta, että miltä teksti näytti ennen kuin se muovattiin osaksi tätä maailmaa? Käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta ilman tyylitajuista visiota toiminnan saralla teksti ei jaksaisi kannatella elokuvaa yksin. Teknisiltä ansioiltaan From the World of John Wick: Ballerina on pätevä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin silmiinpistäviä. Elokuva on hyvin kuvattu, tarpeeksi sulavasti leikattu, lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset rujoja. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään ja lyönnit meinaavat tuntua katsomossa asti. Tyler Batesin ja Joel J. Richardin säveltämät musiikit pyörittävät lähinnä tuttuja melodioita John Wick -leffoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ballerina, 2025, Lionsgate, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment, Summit Entertainment

Arvostelu: Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994)

MIES JA ALASTON ASE 33 1/3 - VIIMEINEN SOLVAUS

NAKED GUN 33⅓: THE FINAL INSULT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Fred Ward, Kathleen Freeman, Anna Nicole Smith, Ellen Greene, Ed Williams, Raye Birk, Earl Boen, James Earl Jones ja "Weird Al" Yankovic

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 12

Komediasarjaan Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) perustuva elokuva Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli taloudellinen hitti, joten sille oli tietty luvassa jatkoa. Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli edeltäjäänsä isompi menestys lippuluukuilla, joten lisää oli tiedossa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus sai ensi-iltansa maaliskuussa 1994. Elokuva sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen menestys rahallisesti. Itse katsoin koko Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, pitäen näkemästäni. Nyt kun on tulossa uusi Mies ja alaston ase -elokuva (The Naked Gun - 2025), päätin pitkästä aikaa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan. Pidin edelleen todella paljon kahdesta ensimmäisestä osasta ja ryhdyinkin katsomaan Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeistä solvausta positiivisin mielin.

Eläkkeelle jäänyt Frank Drebin palaa salaa poliisihommiin, tutkiakseen Rocco Dillonia, jonka epäillään auttavan terroristeja hirvittävässä pommituksessa.

Leslie Nielsen nähdään viimeistä kertaa Frank Drebininä, entisenä komisariona rikospoliisista. Kakkos- ja kolmosleffan välissä Frank on jäänyt nimittäin eläkkeelle, nauttiakseen yhteiselosta vaimonsa Janen (Priscilla Presley) kanssa. Todellisuudessa Frank on kuitenkin jo lopen tylsistynyt hiljaiseloon, eikä avioliittokaan voi enää hyvin ja mies löytää uutta tuulta siipiensä alle vasta, kun hänet pyydetään suorittamaan vielä viimeinen soluttautumistehtävä. Nielsen on edelleen hyvässä vedossa ikonisessa poliisiroolissaan. Presley on myös oivallinen Janena, joskin on harmi, ettei hahmolle keksitä leffasarjassa oikein muuta kuin turhautua Frankiin, vain jotta hän voi rakastua mieheen uudestaan elokuvan varrella.

     Myös vanhat tutut George Kennedy ja O. J. Simpson palaavat rooleihinsa poliisikapteeni Ed Hockeniksi ja etsivä Nordbergiksi, jotka taivuttelevat Frankin vielä yhteen keikkaan, kun taas uusina mukaan hyppäävät Fred Ward pahamaineisena pommintekijä Rocco Dillonina, Kathleen Freeman tämän häijynä äitinä ja Anna Nicole Smith Roccon tyttöystävänä Tanyana. "Weird Al" Yankovic käy myös toki pistäytymässä vielä kerran. Kennedy ja Simpson vetävät tonttinsa tutun lystikkäällä tavalla ja Ward ja Freeman ovat toimivat uudet roistot.

Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus osoittautui hauskemmaksi tapaukseksi kuin muistinkaan. Muistin, että kyseessä olisi selvästi trilogian heikoin osa ja vaikka kolmas leffa ei ylläkään kahden ensimmäisen tasolle, on se silti oikein kelpo ja lystikäs komedia. Nielsen on loppuun asti hyvässä vedossa ja jo pelkästään hänen ansiosta hymy nousee vähän väliä katsojan huulille. Huumoria tykitetäänkin ihan ensiminuuteilta lopputeksteihin saakka jälleen kerran, lähtien alkutekstien aikana edelleen kaahailevasta poliisiautosta, joka päätyy taas ties minne - jopa Kuolemantähdelle ja Jurassic Parkiin! Mukana on lukuisia hersyvän hauskoja juttuja, oli kyse sitten hupaisista repliikeistä, fyysisestä kohelluksesta tai taustalle piilotetuista lisävitseistä. Jotkut hassuttelut ovat suorastaan nerokkaita hölmöydessään.

Tarinapuoli jää tälläkin kertaa aika ohkaiseksi, mutta eipä tuo juuri haittaa. Kertomuksen parasta antia on, kun Frank soluttautuu vankilaan, ystävystyäkseen siellä viruvan Roccon kanssa ja saadakseen selville tämän suunnitelmat. Jollain ilveellä osa tästä vankilaosuudesta tuntuu parodialta vankilaklassikosta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), siitäkin huolimatta, että kyseinen elokuva ilmestyi vasta puoli vuotta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen jälkeen! Leffan heikointa antia on sen loppuhuipennus, joka on tälläkin kertaa turhan pitkäksi venytetty, jolloin naurut alkavat hiipua viime metreillä.

David Zucker ei halunnut ohjata enää kolmatta Mies ja alaston ase -leffaa, vaan päätti toimia vain käsikirjoittajana. Zuckerin, Pat Proftin ja Robert LoCashin teksti onkin vekkuli, auttaen ohjaaja Peter Segalia, joka oli tätä ennen ohjannut televisio-ohjelmia. Myöhemmin Segal teki usemman komedian Adam Sandlerin kanssa, kuten Anger Managementin (2003) ja Aina ekan kerran (50 First Dates - 2004). Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraus paikoitellen hupaisaa. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisesti hieman kököt, lisätäkseen huumoria ja äänimaailmastakin löytyy hupsut juttunsa. Ira Newbornin tuttu tunnusmusiikki jää jälleen takuuvarmasti päähän soimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Naked Gun 33⅓: The Final Insult, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Fantastic Four (2015)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Josh Trank

Pääosissa: Miles Teller, Kate Mara, Michael B. Jordan, Jamie Bell, Reg E. Cathey, Toby Kebbell, Tim Blake Nelson ja Dan Castellaneta

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four - tai kuten se yleensä tunnetaan nimellä "Fant4stic" - perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Ryhmästä oli jo tehty useampi elokuvasovitus, The Fantastic Four (1994), jota ei kuitenkaan koskaan virallisesti julkaistu, sekä Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). 2000-luvun alun leffat eivät ihan olleet toivottuja hittejä ja niinpä alun perin ideoitu kolmososa peruttiin ja 20th Century Fox päättikin aloittaa koko homman alusta. Jeremy Slater pestattiin käsikirjoittajaksi ja Josh Trank ohjaajaksi, mutta Trank ei pitänyt yhtään Slaterin teksteistä, jolloin tämä potkittiin pihalle tuotannosta ja korvattiin Simon Kinbergillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja läpi tuotannon Trankin ja studion eriävät mielipiteet elokuvasta paisuivat ilmiriidoiksi. Studio ei ollut tyytyväinen Trankin työhön ja leikkasi leffaa mieleisekseen ilman ohjaajan tietämystä, minkä myötä Trank kirjoitti Twitterissä päivää ennen ensi-iltaa, että vuosi sitten hänellä oli käsissään hieno elokuva, jota kukaan ei tulisi näkemään Foxin takia. Fantastic Four sai ensi-iltansa elokuussa 2015 ja se oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja rebootin Razzie-palkinnot. Itse kävin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä ja olin ristiriitaisissa tunteissa sen päätyttyä. Vuosien varrella mielipiteeni elokuvaa kohtaan on muovautunut vain negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun ryhmästä on tekeillä uusi elokuva The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset leffat uudestaan, etenkin kun vuoden 2005 Fantastic Four ja tämä vuoden 2015 Fantastic Four juhlivat nyt merkkivuosiaan.

Tiedemiesten ryhmä onnistuu rakentamaan portaalin toiseen maailmaan, mutta siellä he altistuvat vieraalle energialle, joka antaa heille erilaisia voimia.

Fantastic Four: Hopeasurffarin taloudellisen kömmähdyksen jälkeen Fox-studio päätti kolmosleffan sijaan käynnistää koko homman uusiksi ja niinpä näyttelijäkaartikin pistettiin vaihtoon. Tekijät päättivät kokeilla uudenlaista lähestymistapaa ja tehdä hahmoista nuoria, tieteestä intoilevia opiskelijoita. Miles Teller näyttelee Reed Richardsia, joka on lapsesta asti rakentanut portaalia toiseen todellisuuteen ja kun tohtori Franklin Storm (Reg E. Cathey) näkee hänen keksintönsä, Reed pääsee kunnon tutkimuslaitokseen jatkamaan projektiaan. Tiimiinsä Reed saa tohtori Stormin lapset, Suen (Kate Mara) ja Johnnyn (Michael B. Jordan), lapsuudenystävänsä Ben Grimmin (Jamie Bell), sekä Victor Von Doomin (Toby Kebbell). Valitettavasti niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä eivät liiemmin vakuuta, eikä heidän välilleen muodostu juuri minkäänlaista kemiaa, mikä olisi toki tärkeää tällaisessa tiimileffassa. Teller tekee Reedistä omahyväisen ja vaikeasti pidettävän, Mara on tylsä Suena, Bell ei alun jälkeen pääse vauhtiin Beninä ja moni fani närkästyi ihan syystä, kun yhdestä Marvelin sarjakuvahistorian parhaista pahiksista, Tohtori Doomista tehtiin angstinen teini, joka lähinnä haluaa kapinoida koko maailmaa vastaan. Fanit eivät myöskään innostuneet siitä, että sarjakuvissa valkoihoisen Johnny Stormin rooliin palkattiin tummaihoinen Jordan. Jordan omaa toisaalta hahmolle ominaista kapinahenkeä, mutta valinta tuntuu kieltämättä väkinäiseltä, etenkin kun hänen siskonsa Sue on pidetty valkoisena.

     Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson tutkimusprojektia johtavana tohtori Allenina ja Homer Simpsonin ääninäyttelijä Dan Castellaneta Reedin opettajana.

Pyörää ei aina tarvitsisi yrittää keksiä uudelleen, etenkään jos sen tekee niin väkinäisesti, että lopputulos muistuttaa pikemminkin kuutiota, jonka on turha edes odottaa rullaavan eteenpäin. Juuri tällainen tapaus on Fantastic Four vuosimallia 2015. Tai no vitut. Kutsutaan leffaa nyt Fant4sticiksi, sillä niin myös elokuvan julisteessa seisoo. Fant4stic on aivan käsittämätön räpellys, jota katsoessa on vaikea sanoa, missä mentiin vikaan. Ohjaaja Josh Trank on todennut, ettei lopputulos vastaa hänen visiotaan, mutta on vaikea kuvitella, että studiopamputkaan olisivat leffaa näin tosissaan paskoneet. Kyseessä on supersankarielokuva, jossa ei nähdä supersankarointia oikeastaan lainkaan ja jonka ainoa toimintakohtaus on sen lopputaistelu, joka on todellinen antikliimaksi.

Pari edellistä Fantastic Four -elokuvaa eivät olleet ihmeellisiä, mutta sentään ne olivat viihdyttäviä ja vauhdikkaita supersankariseikkailuja, joissa toimi se tärkein juttu, eli nimikkonelikon ryhmädynamiikka. Fant4sticissa kaikki tällainen loistaa poissaolollaan. Elokuva ei toisaalta ole mitään muuta kuin pitkää rakentelua huipennusta kohti, mutta tässä vain rakennellaan juonentapaista, ei hahmoja tai heidän välejään. Siinä, missä vuoden 2005 Fantastic Fourissa hahmot saivat voimansa ensimmäisen vartin jälkeen, Fant4sticissa tätä joutuu odottamaan ja odottamaan ja odottamaan. Jossain kohtaa saattaa jopa unohtaa, mitä leffaa onkaan katsomassa, sillä elokuvaa työstetään kuin jotain tieteisjännäriä.

Kun hahmot vihdoin saavat voimansa, on luvassa elokuvan huippuhetki, joka rakentuu kuin body horror -kohtaus, hahmojen kauhistellessa sitä, kuinka raajat venyvät yli-inhimillisesti, keho muuttuu näkymättömäksi, syttyy tuleen tai peittyy kiviin. Ja sitten elokuvan todellinen alamäki alkaa. Sen sijaan, että elokuva perehtyisi siihen, kuinka hahmot opettelevat käyttämään voimiaan ja työskentelemään tiiminä maailman hyväksi, leffa vain hyppää vuodella ajassa eteenpäin, jonka jälkeen tuntuu siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Liekö sitten käsikirjoittajien inspiraatio loppunut kesken tai Foxin rahahanat pistetty kiinni, mutta piiiiitkän pohjustuksen jälkeen loppuleffa viedään juostenkusten maaliin.

Ja kuten jo totesin, kaiken kasvattelun jälkeen lopputaistelu on totaali lässähdys. Kohtaus on jännityksetön ja innoton. Elokuva sanoo, että maailman ja kaikkien ihmisten kohtalo olisi nyt vaakalaudalla, mutta kun tappelu koostuu vain päänelikosta antamassa ja ottamassa turpaan tylsästi toteutetulta Tohtori Doomilta tylsän viimeistelemättömän näköisessä digiympäristössä, supersankarileffakliseen, eli sinisen säteen ampuessa kohti taivasta, ei millään oikein tunnu olevan väliä ja lopputekstejä alkaa odottamaan yhä vain enemmän. Loppukohtaus on sanoinkuvailemattoman kökkö ja korni, eikä ihme, että sen pökkelö yritys olla päheä on edelleen elossa olevaa meemimateriaalia. Lähes täysin huumorittomassa elokuvassa hauskinta on se, että tekijät ihan oikeasti luulivat, että tämän haisevan roskakasan jälkeen kukaan haluaisi tälle jatkoa. Fox peruikin kesälle 2017 suunnittelemansa "Fant4stic 2:n" vähin äänin pian fiaskoensi-illan jälkeen.

Minun on vaikea kuvitella, että Trankilla olisi ollut hyvä elokuva hyppysissään, vaikka Fox ei olisikaan häirinnyt leffan tekoa ja kuvannut ja leikannut sitä uuteen uskoon. Man of Steeliä (2013) matkien Trank lähti tekemään synkistelevää sarjakuvafilmatisointia, Zack Snyderin tavoin ymmärtämättä juuri yhtään lähdemateriaalia. Murjottaminen synkkyyksissä ei sovi Ihmenelosiin ja jo ilmapiirinsä puolesta leffaa on ankea seurata. Fant4stic on sentään kelvollisesti kuvattu ja Marco Beltramin ja Philip Glassin säveltämät musiikit ovat mukiinmenevät. Puvustuksessa on kuitenkin menty mönkään ja pahasti, eivätkä tietokonetehosteet ole häävit. Möykky on toimiva digiolento, mutta siihenpä efektirahat on selvästi tuhlattu, jolloin kaikki muu visuaalisuudessa ontuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2015, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Constantin Film, TSG Entertainment, Marv Films, Kinberg Genre, Genre Films, Moving Picture Company