Arvostelu: Eddington (2025)

EDDINGTON

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Pedro Pascal, Emma Stone, Deirdre O'Connell, Luke Grimes, Micheal Ward, Cameron Mann, Matt Gomez Hidaka, William Belleau, Amélie Hoeferle, Austin Butler ja Clifton Collins Jr.

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddington on ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva. Aster kirjoitti elokuvan jo yli kymmenen vuotta sitten, aikeenaan tehdä siitä ensimmäisen leffansa. Hän kuitenkin päätyi tekemään kauhuelokuvan Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018). Työstäessään kolmatta elokuvaansa, Beau Is Afraidia (2023), Aster palasi vanhan ideansa pariin ja päätti kirjoittaa sen uusiksi, linkittääkseen leffan koronaviruspandemiaan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Eddington saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin Asterin työstävän uutta elokuvaa. Odotukseni ovat laskeneet leffan saaman ristiriitaisen vastaanoton takia, mutta kävin silti uteliaana katsomassa Eddingtonin Episodi-lehden järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä.

Toukokuussa 2020 pienessä Eddingtonin kaupungissa on meneillään konflikti pormestari Garcian ja seriffi Crossin välillä, mikä eskaloituu kun miesten näkemykset koronaviruspandemian hoitamisesta eroavat rajusti.

Asterin edellistä leffaa Beau Is Afraidia tähdittänyt Joaquin Phoenix nähdään myös Eddingtonin pääroolissa nimikkokaupungin seriffinä, Joe Crossina. Joe asuu yhdessä traumatisoituneen vaimonsa Louisen (Emma Stone) ja tämän salaliittoteorioihin hurahtaneen äidin Dawnin (Deirdre O'Connell) kanssa. Joe on myös oikeistokonservatiivi, joka ei tykkää yhtään, kun kaupunkiin isketään koronaviruspandemian ehkäisemiseen pyrkiviä toimia kasvomaskeista turvaväleihin. Vastikään The Fantastic Four: First Stepsiä (2025) ja Materialistsia (2025) tähdittänyt Pedro Pascal taas näyttelee Eddingtonin pormestari, Ted Garciaa, joka kallistuu politiikassa vasemmalle ja yrittää edistää koronatoimia Eddingtonissa. Joe ja Ted eivät voi sietää toisiaan ja koronapandemia vain pahentaa miesten jo valmiiksi tulehtuneita välejä. Phoenix suoriutuu vahvasti roolistaan aikamoisena vässykkäseriffinä, joka kokee olevansa kansan puolella, mutta joka näyttäytyy kaiken aikaa vain epäpätevämmältä tehtäväänsä. Niinpä katsoja pudisteleekin päätään, kun mies saa älynväläyksen nousta Tediä vastaan seuraaviin pormestarinvaaleihin. Pascal on omassa osassaan kelvollinen, joskin mies saa lopulta aika vähän tekemistä. Sama koskee lopulta myös yleensä hyvää Stonea. O'Connell sen sijaan pääsee heittäytymään Dawn-äitinä, jonka mukaan jopa Titanicin uppoaminen liittyy johonkin hallituksen salajuoneen.

     Elokuvassa nähdään myös Luke Grimes ja Micheal Ward Eddingtonin muina poliiseina, Guyna ja Michaelina, Matt Gomez Hidaka Tedin poikana Ericinä, Cameron Mann tämän bestiksenä Brianina, Amélie Hoeferle poikien ihastuksenkohteena ja poliittisena aktivistina Sarahina, sekä Austin Butler kulttijohtaja Vernon Jefferson Peakina.

Mielestäni Ari Asterin esikoiselokuva Hereditary - Pahan perintö on viimeisten kymmenen vuoden paras kauhuelokuva. Pidin todella paljon myös Midsommar - loputtomasta yöstä (Midsommar - 2019) ja myös Beau Is Afraid jäi epätasaisuudestaan ja liikapituudestaan huolimatta plussan puolelle. Eddington on mielestäni Asterin ensimmäinen hutilyönti. Elokuva sai minut todella turhautuneeksi, eikä vain sen takia miten ärsyttäviä ja epäpäteviä hahmoja leffa on pullollaan. Elokuva on aivan liian täyteen ahdettu ja leffa yrittää kömpelösti tehdä satiiria korona-ajasta, niin itse taudista ja eri ääripäiden suhtautumisesta siihen kuin myös samoihin aikoihin kovasti puhuttaneista Black Lives Matter -liikkeestä ja aborttioikeuksista, minkä lisäksi sekaan on heitetty aimo määrä erilaisia salaliittoteorioita hallituksen sieppaamista lapsista, WTC-tornien sortumisen "todellisesta" syystä, sun muusta.

Kestoa elokuvalle on päässyt venähtämään jopa kaksi ja puoli tuntia, mikä tuntuu paradoksaalisesti liian lyhyeltä käsittelemään näitä kaikkia aihepiirejä, sekä myös liian pitkältä, leffan usein madellessa eteenpäin. Koin nimittäin Eddingtonin toisinaan todella pitkäveteiseksi elokuvaksi, mikä johtui niin epätasaisesta rytmityksestä kuin ihan jo siitä, että kun tuota ajanjaksoa eli juuri muutama vuosi sitten, uutisia koronasta ja muusta tuli joka tuutista ja ihmiset yhä kinastelevat rokotteista, maskeista sun muusta sosiaalisessa mediassa, en yksinkertaisesti jaksanut katsoa kahden ja puolen tunnin leffaa tästä kaikesta.

On kiinnostavaa seurata seriffi Joen ja pormestari Tedin kiistan etenemistä, kun kyse on vielä vain koronasta. Mutta sitten kun elokuva heittää sekaan Black Lives Matter -protestit, jotka yltyvät varsinaisiksi mellakoiksi tarinan edetessä, elokuva muuttuu turhan kaoottiseksi ja jopa raskaaksi. Terävän sijaan satiiri tuntuu vain ontuvalta, vaikka leffa yrittääkin piikitellä molempiin suuntiin. Periaatteessa puolet hahmoista ovat säännöistä ja tieteestä viis veisaavia oikeistoöyhöttäjiä ja puolet hahmoista ovat rääkyviä ja uhriutuvia wokevassareita. Loppusuoralla elokuva vain lisää kierroksiaan ja vaikka ajoittain minua huvittikin leffan täysin pähkähullu finaali, samalla koko homma mielestäni levisi käsiin. Eddington on liian pitkään työstetyn käsikirjoituksen uhri, vuosien varrelta kertyneiden liian monien ideoiden summa, jonka kirjoittaja ei mielestäni ole tarpeeksi taitava käsittelemään kaikkia vaikeita aiheitaan. Anteeksi vain Ari Aster, mutta joudut tekemään aikamoisen tasonnoston, jotta palaan takaisin kannattajaksesi. Enkä usko, että miehen suunnittelema Eddingtonin jatko-osa tulee olemaan se oikea suunta.

Sen lisäksi, että tunnelman puolesta Asterin ohjaus heittelee turhankin villisti, hänen työstämänsä dialogi kuulostaa siltä kuin hän olisi vain napannut Twitter-kommenttiketjujen väittelyitä sellaisinaan hahmoille. Jos jotain ei kuitenkaan voi kiistää, niin teknisiltä ansioiltaan Eddington on erittäin pätevä teos. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, maskeeraukset mukavan rujot ja äänimaisemakin pätevästi rakennettu. Daniel Pembertonin ja Bobby Krlicin säveltämät musiikit tosin jättivät minut hieman kylmäksi tietyssä kaoottisuudessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eddington, 2025, A24, Square Peg, 828 Productions, Access Entertainment, IPR.VC

Arvostelu: Kensuken saari (Kensuke's Kingdom - 2023)

KENSUKEN SAARI

KENSUKE'S KINGDOM

Ohjaus: Neil Boyle ja Kirk Hendry

Pääosissa: Aaron MacGregor, Sally Hawkins, Cillian Murphy, Ken Watanabe ja Raffey Cassidy

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Kensuke's Kingdom, eli suomalaisittain Kensuken saari perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä animoitu elokuvasovitus. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Kensuken saari sai maailmanensi-iltansa Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2023 ja vasta nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ennen Eliota (2025) ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Kensuken saaren sen ensi-iltapäivänä.

Nuori Michael-poika on perheensä kanssa seilaamassa maailman ympäri, kun eräänä yönä heidän veneensä joutuu myrskyn armoille. Michael putoaa yli laidan ja päätyy saarelle, joka ei olekaan niin autio kuin aluksi vaikuttaa...

Elokuvan keskiössä on nuori ja fiktiivinen versio kirjailija Michael Morpurgosta (äänenä Aaron MacGregor) itsestään. Michael on purjehtimassa maailman ympäri perheensä kanssa, johon kuuluvat hänen äitinsä (Sally Hawkins), isänsä (Cillian Murphy) ja siskonsa Becky (Raffey Cassidy), eikä saa unohtaa uskollista koiraa Stellaa. Michael on varsin impulsiivinen nuori, joka tekee ennen kuin ajattelee, mikä ajaa hänet usein ongelmiin. Hänellä on suuri tarve näyttää kykynsä muille, mutta hänestä tuntuu kuin häntä pidettäisiin pelkkänä epäonnistujana ja riskitekijänä. Kaikki muuttuu, kun heidän veneensä joutuu myrskyn kouriin ja Michael ja Stella lentävät yli laidan, päätyen autiolta vaikuttavalle saarelle. Siellä Michaelin täytyy ottaa itseään tosissaan niskasta kiinni, mikäli poika haluaa niin selviytyä kuin päästä takaisin perheensä luokse. Michael on vikoineen mainio päähenkilö, jonka kasvutarinaan uppoutuu mielellään. Hänen perheensä saa sopivasti ruutuaikaa leffan alussa, jotta perhedynamiikka käy selväksi ja näytetään, että perhe rakastaa Michaelia kaikista mokistakin huolimatta.

     Kuten elokuvan nimestä voi jo päätellä, saari, minne Michael ja Stella rantautuvat, ei suinkaan ole autio, vaan se kuuluu Kensukelle (Ken Watanabe), iäkkäälle japanilaismiehelle, joka on ollut jumissa saarella jo niin kauan, ettei hän enää halua palata takaisin sivistyksen pariin. Kensuke on monipuolinen hahmo, josta löytyy mysteerisyyden verhoa raottaessa viisautta, näppäryyttä, lempeyttä kuin myös suurta traagisuutta.

Muun muassa Oscar-voittaja Flow'n (Straume - 2024), ihastuttavan Robot Dreamsin (2023) ja lippukassaennätykset tuhonneen Ne Zha 2:n (哪吒之魔童闹海 - 2025) ohessa pikku brittileffa Kensuken saari on jälleen osoitus siitä, että myös animaatioiden puolella on hyvä kääntää katseet niistä isoista Hollywoodin animaatiotehtaista ja tutkia, mitä tässä taiteenlajissa saadaan aikaiseksi muualla. Kyseessä on hieno ja todella kaunis seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy niin hupia, jännitystä, surua kuin väkevää sanomaa ihmisen ja luonnon yhteyden merkityksestä, sekä taiteen tärkeydestä. Välillä hymy leviää kasvoille ja välillä taas saa olla pyyhkimässä kyyneliä poskilta.

Kestoa elokuvalla on alle puolitoista tuntia, mutta Kensuken saari ottaa tuosta napakasta mitasta kaiken irti. Elokuva käyttää juuri sopivan ajan esitelläkseen Michaelia ja tämän perhettä veneellä, ennen kuin Michael jo huuhtoutuu saarelle. On mielenkiintoista seurata, kuinka poika yrittää selvitä ja vielä kiinnostavammaksi homma muuttuu, kun käy selväksi, ettei Michael ole saarella yksin. Aluksi Kensuke ei voi sietää ajatusta, että hänen rauhansa on rikkoutunut, mutta vähitellen hän antaa pojalle mahdollisuuden ja niinpä myös Michael yrittää ryhdistäytyä. Brittipojan ja japanilaismiehen välille muodostuu hiljalleen vahva ystävyys, vaikka he eivät kielellisesti ymmärräkään toisiaan. Luonnon ja taiteen kautta he luovat tavan kommunikoida ja katsojasta tuntuu pian siltä kuin olisi itsekin saarella heidän kanssa. Surullisinekin hetkineen Kensuken saari on kertakaikkisen ihastuttava ja nätti teos, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi.

Kaiken tämän lisäksi elokuva on myös animoitu mainiosti. Hahmot ovat käsin piirrettyjä ja taustoissa hyödynnetään oivaltavasti kolmiulotteista tietokoneanimaatiota. Yhdistelmällä leffasta saadaan piristävän omannäköisensä tapaus. Taustat ovat vieläpä yksityiskohtaisia ja kaikki on ilahduttavan värikästä, joten leffaa on erittäin miellyttävää katsella. Myös äänityöskentely on oivallista, Stuart Hancockin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kensuke's Kingdom, 2023, Mélusine Productions, Jigsaw Films, Align, British Film Institute (BFI), Bumpybox, Ffilm Cymru Wales, Le Pacte, Lupus Films, Luxembourg Film Fund

Arvostelu: Nobody 2 (2025)

NOBODY 2

Ohjaus: Timo Tjahjanto

Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody (2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.

Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.

Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!

Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.

Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment

Arvostelu: Happy Gilmore 2 (2025)

HAPPY GILMORE 2

Ohjaus: Kyle Newacheck

Pääosissa: Adam Sandler, Sunny Sandler, Benny Safdie, Haley Joel Osment, Benito Antonio Martínez Ocasio, Sadie Sandler, John Daly, Christopher McDonald, Ben Stiller, Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider, Conor Sherry, Jackie Sandler, Julie Bowen, Eric Andre, Margaret Qualley, Steve Buscemi, Rob Schneider, Nick Swardson ja Eminem

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Adam Sandlerin tähdittämä komediaelokuva Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) oli hitti, joten sille on tietty päätetty tehdä jatkoa. Sandler pyöritteli ideoita mahdollista jatkoa varten vuosia, kunnes lopulta keksi tarinan, jonka hän halusi kertoa. Vuonna 2024 Sandler paljasti, että kakkososa on ihan oikeasti tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Happy Gilmore 2 on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse pidän alkuperäisestä Happy Gilmoresta, mutten kokenut elokuvan tarvinneen jatkoa. Päätin silti katsoa Happy Gilmore 2:n heti sen julkaisupäivänä.

On kulunut lähes 30 vuotta siitä, kun Happy Gilmoresta tuli maailmankuulu golfaaja. Nyt mies on ikääntynyt alkoholisti ja yksinhuoltajaisä, Virginia-vaimon menehdyttyä. Kun Happyn tytär tarvitsee suuren summan rahaa päästäkseen unelmakouluunsa, Happyn täytyy palata kentälle ja voittaa uudenlainen golfturnaus, saadakseen koulurahat.

Adam Sandler palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan Happy Gilmoreksi, entiseksi räyhäjääkiekkoilijaksi, joka vaihtoi kaukalon golfkenttään, tajutessaan voivansa lyödä palloa pidemmälle kuin kukaan muu. Happyn kuvio oli varsinainen menestystarina, jonka myötä hän voitti suuren golfturnauksen ja vielä voitti erään Virginian (Julie Bowen) sydämen. No, se oli silloin lähes 30 vuotta sitten se. Happy Gilmore 2 esittelee aika säälittävän miehenromun, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut alkoholismiin, jättänyt golfin, menettänyt rahansa ja pärjää heikosti yksinhuoltajaisänä tolvanoille pojilleen (Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider ja Conor Sherry) ja baletista haaveilevalle tyttärelleen Viennalle (Sandlerin tytär Sunny Sandler). Sandler on roolissaan jotenkin väsynyt ja jopa Happyn tuittupäähetkinä hän vetää roolinsa laiskasti, vailla sen suurempaa intoa koko leffaa kohtaan. Happyn poikien näyttelijät omaavat sitten sitäkin enemmän energiaa, kun taas Sunny-tytär ei vaikuta omaavan juuri mitään presenssiä kameran edessä.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Christopher McDonald entisenä golftähti Shooter McGavinina, joka on viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä mielisairaalassa, seottuaan Happyn voiton myötä. Uusina tuttavuuksina taas esitellään muun muassa golfin uudistamisesta haaveileva Frank Manatee (Benny Safdie), Happyn uusi caddie Oscar (Benito Antonio Martinez Ocasio), sekä Happyn uusi vastus golfkentällä, Billy Jenkins (Haley Joel Osment). Leffa on lisäksi täynnä lukuisia cameoita ja Sandler on ujuttanut myös äitinsä Judyn, vaimonsa Jackien ja toisen tyttärensä Sadien, sekä kaverinsa Rob Schneiderin, Steve Buscemin ja Nick Swardsonin mukaan. Safdie ei vakuuta osassaan, mutta McDonald revittelee hyvin, Osment tanssahtelee sulavasti pidettävän ja mulkvistin välimaastossa ja Ocasion esittämä sympaattinen Oscar nousee suosikiksi hahmokaartista.

Happy Gilmore 2 on jälleen yksi helppojen rahojen perässä väkisin väännetty jatko-osa, joita viime vuosina on totuttu näkemään turhankin paljon. Siinä, missä ensimmäinen elokuva oli hauska ja viihdyttävä, sekä sisälsi oikeasti hyvän tarinan, jatko-osa on ponneton, laiska ja jopa pitkäveteinen, eikä tarinassakaan ole juuri kehuttavaa. Sen sijaan, että Happy osallistuu golfturnaukseen pelastaakseen äitinsä kodin, hän yrittää kerätä tarvittavat rahat, jotta hänen tyttärensä pääsisi haaveilemaan kouluun. Tavallisen golfturnauksen sijaan luvassa on "Maxi Golfia", joka menee omien sääntöjensä ja esteratojensa kanssa jo hieman typerryttävän puolelle.

Sandlerin leffoissa ei toki ole usein kehumisen aihetta, mutta olisin odottanut, että kun mies palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan, nimenomaan tähän elokuvaan olisi panostettu. Mutta ei. Happy Gilmore 2:ssa toisaalta tapahtuu vähän väliä jotain todella hektistä ja hahmot meuhkaavat, mutta kaikesta puuttuu palo leffaa kohtaan. Komediaosasto jätti minut kylmäksi, vaikka yleensä Sandlerin tyhmät pissa-kakka-jututkin herättävät minussa lapsellisen huvittuneen hymyn. Kun leffan alkupää velloo niin paljon Happyn masennuksessa, ovat vitsitkin vähissä. Pari ihan hauskaa juttua mahtuu sekaan, mutta eivätpä ne paljoa pelasta. Jostain syystä Happy Gilmore 2 on vieläpä päätetty venyttää kahden tunnin mittaan, siinä missä ykkösosa oli napakka puolitoistatuntinen. Iso osa tästä liikakestosta syntyy, kun kaikki vanhat tutut ykkösleffasta on pitänyt ängetä mukaan ja jos heidän näyttelijänsä ovat kuolleet tässä kolmen vuosikymmenen aikana, on heidän hahmonsa korvattu heidän lapsillaan, jotka ovat ihan samanlaisia tyyppejä kuin vanhempansa. Jatko-osalla ei kuitenkaan ole luottoa, että katsoja muistaisi nämä hahmot, vaan turvautuu näyttämään aivan liikaa muistelupätkiä ensimmäisestä leffasta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kyle Newacheck, joka on aiemmin tehnyt Sandlerin Murder Mystery -komedian (2019). Newacheckin työ on turhauttavan laiskaa, mihin vaikuttaa Sandlerin ja Tim Herlihyn heikko käsikirjoitus. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää ja karsia latteimpia vitsejä. Happy Gilmore 2 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, lavasteet ovat oivat ja puvustus menevää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit jäivät aika yhdentekeväksi taustahälinäksi. Lopulta itselleni elokuvan ainoa innostava juttu oli, kun finaaliottelun käynnistyessä pärähti soimaan suosikkikappaleeni suosikkiyhtyeeltäni, eli Musen Knights of Cydonia. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore 2, 2025, Happy Madison Productions, Netflix, Pro Shop Studios, STX Films, Universal Pictures

Arvostelu: Bring Her Back (2025)

BRING HER BACK

Ohjaus: Danny Philippou ja Michael Philippou

Pääosissa: Sora Wong, Billy Barratt, Sally Hawkins, Jonah Wren Phillips, Sally-Anne Upton, Stephen Phillips ja Mischa Heywood

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 18

Bring Her Back on RackaRackan, eli Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin uusi kauhuelokuva. Saatuaan valmiiksi esikoisleffansa Talk to Me'n (2022), Philippout ryhtyivät työstämään seuraavaa projektiaan. Alun perin heidän oli tarkoitus ohjata filmatisointi Street Fighter -videopelisarjasta (1987-), mutta he päättivät lopulta luopua leffasta tehdäkseen jotain omasta ideastaan. Danny kirjoitti elokuvan yhdessä Bill Hinzmanin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Bring Her Back saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä positiivisin mielin, vaikka olinkin hieman pettynyt kovasti hehkutettuun Talk to Me -elokuvaan. Kävin katsomassa Bring Her Backin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Isänsä kuoltua sisarukset Andy ja Piper sijoitetaan adoptiokotiin. Heidän uusi adoptioäitinsä Laura vaikuttaa herttaiselta, mutta päivä päivältä sisarukset alkavat huomata, että jokin on pahasti vinksallaan uudessa kodissa.

Billy Barratt näyttelee Andya, 17-vuotiasta nuorukaista ja Sora Wong esittää tämän pikkusiskoa, näkövammaista Piperia, josta Andy yrittää pitää huolta parhaansa mukaan. Kun heidän isänsä (Stephen Phillips) kuolee, eikä äitiäkään enää ole, Andy ja Piper pistetään sijaiskotiin. Apple TV+:n Invasion-scifisarjasta (2021-) tuttu Barratt on oiva valinta huolehtivaksi isoveljeksi, joka haluaa tehdä kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan - halu, mikä tulee tarpeeseen leffan edetessä. Wong on myös mainio tämän pikkusiskona, joka on niin sympaattinen kuin myös näpäyttelevä.

     Elokuvassa nähdään myös Sally Hawkins Andyn ja Piperin uutena adoptioäitinä Laurana ja Jonah Wren Phillips tämän poikana Olliena. Hawkins on aiemmin esittänyt mitä ihaninta ja lämmintä äitihahmoa kahdessa ensimmäisessä Paddington-elokuvassa (2014/2017), mutta nyt hän pääsee tuomaan tähän hymyilevään ja huolehtivaan äitiin oman kieron twistinsä. Hawkins onnistuu olemaan samaan aikaan niin herttainen kuin suorastaan hyytävä. Hänen hahmonsa on kiehtova, etenkin mitä pidemmälle elokuva etenee. Karmiva on myös Phillips Lauran mykkänä Ollie-poikana, joka aiheuttaa epämiellyttäviä väristyksiä heti ilmestyessään kuvaan.

Siinä, missä Talk to Me oli mielestäni pienoinen pettymys ja aika tavanomainen teinikauhuraina tyhmine hahmoineen tekemässä tyhmiä juttuja, Bring Her Back osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi kauhuelokuvaksi, joka sai minut vihdoin näkemään Philippoun veljekset äärimmäisen lupaavina uusina tekijöinä lajityypissä. Poissa ovat typerät teinit pitämässä hauskaa typerin tavoin ja tällä kertaa luvassa on vangitseva kertomus, joka käsittelee surua, traumaa ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään rakkaidensa eteen. Tarina nappaa heti mukaansa ja mitä pidemmälle se etenee, sitä syvemmälle sen pyörteisiin uppoaa. Tässä kodissa on jotain todella vinksahtanutta meneillään ja on koukuttavaa seurata, mitä kaikkea onkaan luvassa tämän yhä vain kauhistuttavamman tapahtumaketjun eskaloituessa.

Heti ensiminuuteista lähtien elokuvassa vallitsee onnistuneen epämukava, jopa suorastaan ahdistava ilmapiiri, joka ympäröi katsojan, eikä suostu päästämään irti. Epämukava tunne vain lisääntyy, kun sisarukset muuttavat Lauralle ja meno käy kohtaus kohtaukselta hämärämmäksi. Elokuva ei anna katsojalle hengitystilaa tai aikaa tasata pulssia, vaan se pitää ikävää tunnelmaa yllä lopputeksteihin asti. Sen lisäksi, että tunnelma on aidosti karmiva, luvassa on joitain todella häijyjä, jopa groteskeja näkyjä, jotka perustelevat kyllä leffalle lätkäistyn korkean K18-ikärajan. Aidosti onnistuneen karmiva fiilis, mihin on sujuvasti sekoitettu tiettyä haikeutta ja jopa kauneutta, tehokkaan kuvottavat näyt ja vahva tarina taitavasti kirjoitettuine hahmoineen tekevät Bring Her Backista yhden parhaista kauhuelokuvista vuosiin.

Bring Her Back on myös osaavasti kuvattu ja pätevästi valaistu, jolloin yöllisistäkin kohtauksista saa selvää ja pimeyttä hyödynnetään paikoitellen varsin karmivasti. Lavasteet ovat mainiot ja maskeerauksella on saatu aikaan joitain todella häiriintyneitä näkyjä. Käytännön tehosteilla taas on luotu parit puistattavat hetket, jotka tuntuvat katsojan kehossa asti. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Cornel Wilczekin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bring Her Back, 2025, Causeway Films, Salmira Productions, The South Australian Film Corporation, SAFC Studios, RackaRacka Studios

Arvostelu: Perjantai on pahin 2 (Freakier Friday - 2025)

PERJANTAI ON PAHIN 2

FREAKIER FRIDAY

Ohjaus: Nisha Ganatra

Pääosissa: Lindsay Lohan, Jamie Lee Curtis, Julia Butters, Sophia Hammons, Manny Jacinto, Maitreyi Ramakrishnan, Mark Harmon, Chad Michael Murray, Rosalind Chao, Vanessa Bayer, Stephen Tobolowsky ja Ryan Malgarini

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Freakier Friday, eli suomalaisittain Perjantai on pahin 2 on jatko-osa vuoden 2003 Perjantai on pahin -elokuvalle (Freaky Friday), joka puolestaan perustuu samannimiseen kirjaan vuodelta 1972. 2020-luvulla Disney-yhtiö on tehnyt jatko-osia useille vanhoille hittileffoilleen ja vuonna 2023 Perjantai on pahin -elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi yhtiö ilmoitti tekevänsä myös sille jatkoa ja että elokuvan tähdet Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaisivat rooleihinsa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt laiskasti suomennettu Perjantai on pahin 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän paljon ensimmäisestä elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Kävinkin hieman skeptisin ennakkofiiliksin katsomassa Perjantai on pahin 2:n sen ensi-iltapäivänä.

Anna Coleman on menossa naimisiin tapaamansa miehen Ericin kanssa, mutta hänen tyttärensä Harper ja Ericin tytär Lily vihaavat toisiaan. Eräänä aamuna Anna ja Harper heräävät toistensa kehoissa ja kauhukseen myös Lily ja Annan äiti Tess heräävät toistensa kehoissa.

Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaavat kahden vuosikymmenen jälkeen rooleihinsa Anna Colemaniksi ja tämän äidiksi Tessiksi, jotka vuosia sitten joutuivat erikoisen tapahtuman keskelle, kun he eräänä aamuna heräsivät toistensa kehoista. Tämä kehonvaihdos sai heidät ymmärtämään toisiaan paremmin, mikä rikkoi kiroukselta tuntuneen homman ja he palasivat omiin kehoihinsa. Nyt Anna on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on oma lapsi, Harper-tytär (Julia Butters). Harper inhoaa luokkansa tyttöä Lilyä (Sophia Hammons) ja tunne on molemminpuoleinen. Harperin ja Lilyn pahin painajainen käy toteen, kun Anna tapaa Lilyn isän Ericin (Manny Jacinto) ja he rakastuvat välittömästi. Häiden lähestyessä tunnelmat ovat kireät huushollissa, eikä meno helpotu, kun tuttu kehonvaihdos toistuu, mutta kaksinkertaisena. Anna ja Harper heräävät toisinaan ja Tess ja Lily toisinaan. Lohan ja Curtis palaavat ilahduttavalla antaumuksella rooleihinsa ja pääsevät revittelemään taas kerran, joskin kummankin näytellessä tällä kertaa nuorempiaan. Tulokkaat Butters ja Hammons ovat muuten passelit rooleihinsa, joskin täytyy sanoa, ettei Hammons onnistu myymään sitä, että hän esittäisi Curtisin hahmoa Tessiä puolet leffasta. Vastavuoroisesti on sääli, ettei Curtis ole opetellut paksua brittiaksenttia, jolla Hammons puhuu Lilynä.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoja tuttuja, kuten Mark Harmon Tessin miehenä Ryanina ja Chad Michael Murray Annan nuoruudenihastuksena Jakena, kun taas uusina mukaan hyppäävät muun muassa Vanessa Bayer meedio Madame Jeninä ja Maitreyi Ramakrishnan laulajatähti Ellana, jonka managerina Anna työskentelee.

Perjantai on pahin 2 ei saanut minua vielä päätyttyäänkään ajattelemaan, että kyseessä olisi mitään muuta kuin Disneyn jälleen yksi yritys rahastaa uudestaan tutulla nimellä. Silti minun täytyy myöntää, että elokuva on yllättävänkin viihdyttävä jatko-osa, johon on saatu pestattua juuri oikeat tyypit, jotta homma tuntuu rakkaudesta lajiin tehdyltä. Jos jossain elokuva onnistuu, niin 2000-luvun alun Disney-komedian fiiliksen toistamisessa, lähtien tietystä räikeästä menosta ja yliampuvuudesta. Lisäksi elokuvan lopputeksteissä nähdään mokaotoksia! Milloin olette viimeksi nähneet mokaotoksia komedialeffan lopussa? 

Kaikki tämähän on toisaalta myös tarkkaan laskelmoitu tapa osua katsojien nostalgiasuoneen. Vuoden 2003 leffaa kerta toisensa perään nuorena katsoneet voivat palata mielessään niihin vanhoihin hyviin ja helpompiin aikoihin. Hymy leviää väkisinkin huulille, joskin samalla takaraivossa kolkuttaa ajatus siitä, että on nyt itse aikuinen ja jälkikasvuakin saattaa jo löytyä. Sitä huomaa yllättäen samaistuvansa stressaantuneisiin aikuisiin, eikä kapinoiviin nuoriin. Tästä huolimatta leffan överiin menoon hyppää sujuvasti mukaansa. Vaikka elokuva onkin hitusen ylipitkäksi venytetty ja menettää energiaa puolenvälin tietämillä, minkä lisäksi toisinaan on pakko hetkeksi pysähtyä muistelemaan että "hetkinen, kuka onkaan kenenkin kehossa?", Perjantai on pahin 2 viihdyttää passelisti. Tarinallisesti käsikirjoitus kulkee turhankin tuttuja latuja vailla sen suurempaa mielikuvitusta, eikä lopputulemaa ole vaikea arvata. Päivänselvistä vioistaankin huolimatta pidin elokuvasta enemmän kuin etukäteen uskoin ja jos sitä vertaa vaikkapa Hokkus Pokkus 2:een (Hocus Pocus 2 - 2022), on Perjantai on pahin 2 selvästi niitä Disneyn parempia nostalgiarahojen perässä tehtyjä jatko-osia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Late Night -komedian (2019). Ganatra selvästi intoilee ensimmäisen Perjantai on pahin -leffan, sekä 2000-luvun alun Disney-komedioiden perään, sillä niin toimivasti hän onnistuu matkimaan sitä aikakautta. Jordan Weissin käsikirjoitus menee paljon sieltä, mistä aita on matalin, joten onkin onni, että Ganatra saa tuotua elokuvaan aitoa sydäntä. Teknisesti Perjantai on pahin 2 on pätevä. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus paikoin todella eksentristä ja äänityöskentelykin on oivaa. Amie Dohertyn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freakier Friday, 2025, Walt Disney Pictures, Burr! Productions, Gunn Films

Arvostelu: Weapons (2025)

WEAPONS

Ohjaus: Zach Cregger

Pääosissa: Julia Garner, Josh Brolin, Alden Ehrenreich, Cary Christopher, Austin Abrams, Benedict Wong, Amy Madigan, June Diane Raphael, Clayton Farris, Whitmer Thomas, Callie Schuttera, Toby Huss ja Justin Long

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

Weapons on ohjaaja-käsikirjoittaja Zach Creggerin uusi kauhuelokuva. Saatuaan valmiiksi kehutun esikoiselokuvansa Barbarianin (2022), Cregger ryhtyi suunnittelemaan seuraavaa projektiaan. Netflix, Universal Pictures, TriStar Pictures ja New Line Cinema kilpailivat käsikirjoituksen oikeuksista, kunnes New Line Cinema nappasi elokuvan itselleen. Universalin kautta elokuvan oikeuksista kisannut Jordan Peele erotti pitkäaikaiset managerinsa, kun nämä ei onnistuneet saamaan leffaa heidän tuotettavakseen. Alun perin elokuvaan roolitettiin Pedro Pascal, Renate Reinsve, Brian Tyree Henry ja Tom Burke, mutta juuri kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, alkoikin Hollywoodin näyttelijöiden lakko. Koska näyttelijät olivat lupautuneet muihin projekteihin lakon päätyttyä, leffa jouduttiin roolittamaan lähes kokonaan uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja alun perin Weapons oli tarkoitus julkaista vasta tammikuussa 2026, mutta ylistävien testinäytösten myötä New Line Cinema ja levittäjänä toimiva Warner Bros. päättivät aikaistaa julkaisua ja jo nyt Weapons saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffan näkemistä valtavasti, pidettyäni todella paljon Barbarianista. Kun Weapons sai vielä todella positiivista palautetta maailmalta, kävin katsomassa elokuvan todella innokkaana sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Pikkukaupunki ryhtyy tutkimaan mysteeristä tapahtumaa, kun eräänä yönä kello 02:17 yhtä poikaa lukuun ottamatta tietyn koululuokan lapset juoksivat ulos kodeistaan ja katosivat pimeyteen.

Weaponsin näyttelijäkaarti näytti tosiaan alun perin täysin toisenlaiselta, mutta sitten vuoden 2023 Hollywoodin lakot pistivät paketin sekaisin ja lopulta lähes koko poppoo piti pistää uusiksi. Julia Garner näyttelee Justine Gandya, opettajaa, jonka luokan oppilaat yhtä lukuun ottamatta katosivat eräänä yönä. Cary Christopher esittää Alex Lillyä, luokan ainoaa oppilasta, joka ei mystisesti juossut ulos kodistaan yöllä kello 02:17. Benedict Wong näyttelee Andrew Marcusta, koulun rehtoria. Josh Brolin nähdään Archer Graffina, yhden kadonneen pojan isänä. Alden Ehrenreich näyttelee Paul Morgania, poliisia, joka tutkii kadonneiden lasten tapausta. Austin Abrams esittää Anthonya, narkkaria, joka saattaa tietää tapauksesta jotain. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Netflixin Ozark-sarjasta (2017-2022) tuttu ja palkintoehdokkuuksia kahminut Garner on erittäin mainio opettajana, joka ihmettelee, kun eräänä aamuna vain Alex istuu hänen luokassaan, eikä muita oppilaita näy koko loppupäivän aikana. Justinen elämä muuttuu pahemmaksi hullunmyllyksi, kun oppilaiden vanhemmat osoittavat häntä syyttävällä sormellaan. Vaikka pidänkin Pedro Pascalista, olen iloinen, että surevaksi isäksi valikoitui Josh Brolin, josta löytyy sopivassa suhteessa pehmeyttä ja karskiutta, hänen Archer-hahmonsa päättäessä selvittää itse, minne lapset katosivat, kun poliiseista ei tunnu olevan hyötyä. Hahmot ovat mainiot ja heihin syvennytään hyvin elokuvan aikana, kun tapausta setvitään vuorotellen jokaisen heidän vinkkeleistään.

Mahtavan ja suorastaan hyytävän pelottavan Barbarianin jälkeen odotukseni Zach Creggerin toista elokuvaa kohtaan olivat päässeet nousemaan turhan korkealle ja Weapons osoittautui itselleni pienoiseksi pettymykseksi, vaikka kyseessä onkin erittäin pätevä uusi kauhutarina. Tästä vain jäi se todellinen vaikuttavuus kokematta, mikä teki Barbarianista omissa kirjoissani yhden viime vuosikymmenen väkevimmistä leffoista genressään. Weaponsissa Cregger osoittaa jälleen osaavansa rakentaa karmivia pelottelukohtauksia ja tarjota hurjia näkyjä. Mies ei pistä katsojaansa samanlaiseen piinapenkkiin kuin viimeksi, mutta mukana on muutama onnistuneen jännittävää tilannetta ja pari tehokasta säikäytystä. On tosin hyvä varoittaa, että puhdasveristä kauhua odottavalle Weapons voi olla pettymys jo siksi, että mukana on yllättävänkin paljon huumoria. Jotkut näyt ovat groteskiudessaankin hitusen koomisia ja loppupää aiheuttaa vuoronperään äklötystä ja huvittuneisuutta.

Elokuvan tarina on toimiva ja näiden kadonneiden lasten mysteeriä lähtee selvittämään erittäin kiinnostuneena. Leffa tosiaan kerrotaan eri hahmojen vinkkeleistä, joiden kautta mysteeri alkaa vähitellen aueta. Yksittäiselle hahmolle joku paljastus voi vain kummaksuttaa, mutta kun katsoja näkee nämä kaikki puolet, palapelin palaset loksahtelevat vihdoin paikoilleen. On muutenkin pääasiassa kiinnostavaa nähdä tietyt tilanteet parista eri vinkkelistä, jolloin jotkut aiemmin ihmetyttäneet yksityiskohdat selkeytyvät myös. Puolen välin paikkeilla kerronta töksähtelee hitusen, kuten myös karmiva ilmapiiri, mutta suurimmaksi osaksi ajasta vähän päälle kahden tunnin kesto vie sujuvasti mukanaan ja leffa jopa tuntuu kestoaan lyhyemmältä.

Weapons on myös teknisellä osastollaan oivallinen. Leffa on pätevästi kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Öisillä kaduilla kädet levällään juoksevat lapset ovat näky, joka tulee todennäköisesti sementoimaan asemansa yhtenä modernin kauhun ikonisimmista visuaaleista. Valaisu on mainiota ja pimeyttä hyödynnetään väkevän karmivana tehokeinona. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan erinomaiset. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, eikä liikaa luota kovaäänisiin böö-pelästyksiin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Creggerin ja Holladayn veljesten Ryanin ja Haysin säveltämät musiikit tunnelmoivat sopivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Weapons, 2025, New Line Cinema, Subconscious, Vertigo Entertainment, BoulderLight Pictures, Warner Bros.