Arvostelu: Minä ja pingviini (The Penguin Lessons - 2024)

MINÄ JA PINGVIINI

THE PENGUIN LESSONS

Ohjaus: Peter Cattaneo

Pääosissa: Steve Coogan, Vivan El Jaber, Björn Gustafsson, Jonathan Pryce, Alfonsina Carrocio, David Herrero, Micaela Breque, Aimar Miranda, Nicanor Fernandez, Hugo Fuertes ja Joaquín Lopez

Genre: draama, komedia, historia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

The Penguin Lessons, eli suomalaisittain Minä ja pingviini perustuu Tom Michellin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2015. Jeff Pope kirjoitti kirjan pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, joka pääsi tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2023 ja maailmanensi-iltansa Minä ja pingviini sai syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1976 Argentiinassa samalla kun maan armeija kaappaa vallan, brittiläinen Tom Michell ryhtyy opettamaan englantia paikallisessa poikakoulussa ja saa yllättävän lemmikin, pelastettuaan öljyvuodosta henkihieveriin jätetyn pingviinin.

Pääroolissa Tom Michellinä nähdään Steve Coogan, joka on erittäin hyvä valinta. Brittiläinen Tom on pestattu argentiinalaiseen poikakouluun englanninopettajaksi. Mies on aikamoinen jääräpää, joka ei ole tullut paikalle saamaan ystäviä, vaan tekemään töitä, tienaamaan siitä rahaa ja kenties pokaamaan pari naista siinä ohessa. Miehen elämä kuitenkin mullistuu, kun hän eräänä päivänä törmää rannalla öljyvuodon tappamiin pingviineihin ja päättää auttaa ainoaa yhä elossa olevaa yksilöä, tehdäkseen vaikutuksen naiseen. Yhtäkkiä Tomilla onkin erikoinen lemmikki, josta hän ei tunnu millään pääsevän eroon. Coogan tulkitsee mainiosti aluksi jopa varsin tympeää Tomia, jonka sydän alkaa hissuksiin lämmetä uuden ystävänsä kanssa. Mies on sanavalmis näpäyttäjä ja Coogan pitää huolen, että hahmo pysyy pidettävänä, vaikka tämä kohtelee muita usein kyseenalaisesti. Ja pakkohan sitä on kehua kanssa kaikkia niitä erinomaisesti koulutettuja pingviinejä, jotka esittävät leffassa tätä Juan Salvador -nimen saavaa lintua.

     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce koulun rehtori Timothy "Timbuc" Bucklena, Vivian El Jaber kokki María Alvarezina ja Alfonsina Carrocio tämän armeijaa vastustavana aktivistityttärenä Sofíana, David Herrero kiusattuna oppilaana Diegona, sekä Björn Gustafsson suomalaisena tiedeopettaja Tapiona (TORILLE!). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin, erityisesti El Jaber napakkana kokkina. Gustafsson on sympaattinen tiedeopettajana, joka yrittää kaveerata Tomin kanssa tuloksetta, joskin näin suomalaiskatsojana oli helppo heti sanoa, että näyttelijä on ruotsalainen eikä suomalainen.

Kuten ennakkoon arvelin, Minä ja pingviini osoittautui oikein hyväksi ja sydämelliseksi pikkudraamaksi, jonka tarina jääräpäisen miehen ja suloisen eläimen välille hiljalleen muodostuvasta ystävyydestä levittää takuuvarman hymyn kasvoille. On hupaisaa seurata, kuinka Tom yrittää eri tavoin päästä eroon uudesta siipikaveristaan, vain jotta tämä sysätään vielä varmemmin hänen vastuulleen ja kuinka ajan kanssa mies ei haluakaan luopua Juan Salvadorista. Leffaan mahtuu useita hauskoja hetkiä ja huvittavaa sanailua tältä tiimoin, mutta onpa menossa myös liikuttavammatkin puolensa.

Elokuva ei kuitenkaan ole vain kuvaus odottamattomasta ystävyydestä, joka saa katsojan lopuksi hämmästelemään että "näinkö ihan oikeasti tapahtui?". Se on myös oiva kuvaus Argentiinassa tuolloin tapahtuneesta sotilasvallankaappauksesta, kun paikallinen armeija syöksi presidentti de Péronin vallasta ja johti usean vuoden ajan uhkailun ja pelon kautta. Muutama kuukausi sitten ilmestynyt Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) käsitteli samanlaista tapahtumaa Brasiliassa ja kun seuraa maailman menoa tällä hetkellä, ei ole ihme, että näitä tarinoita halutaan taas nostaa esille varoittavaksi esimerkiksi. Sotilasdiktatuurin uhka ja jännite kulkevat oudonkin hyvin yhdessä lämpimän ystävyystarinan kanssa. Suosittelenkin käymään katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan, jos aihe alkoi yhtään kiinnostamaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Cattaneo, jonka aiempiin töihin kuuluvat hauska miesstripparileffa Housut pois! (The Full Monty - 1997) ja myöskin vaikeaa aihetta käsitellyt, sekä ystävyyden ja ilon voimaa näyttänyt Yhteinen sävel (Military Wives - 2019). Cattaneo hoitaa hommansa jälleen tyylitajuisesti, tuoden paljon sydäntä menoon mukaan. Jeff Popen käsikirjoitus värittelee toki Tom Michellin tarinaa, mutta muistuttaa silti, että joskus totuus on fiktiota ihmeellisempää. Minä ja pingviini on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla ja puvusteilla on herätetty 1970-luvun puoliväli mainiosti henkiin. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Federico Jusidin säveltämät musiikit tunnelmoivat erittäin oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Penguin Lessons, 2024, Nostromo Pictures, 42, Aperture Media Partners, Intake Films, Rolling Dice

Arvostelu: Predator: Killer of Killers (2025)

PREDATOR: KILLER OF KILLERS

Ohjaus: Dan Trachtenberg ja Joshua Wassung

Pääosissa: Lindsay LaVanchy, Louis Ozawa, Rick Gonzalez, Michael Biehn, Doug Cockle, Damien Haas ja Britton Watkins

Genre: animaatio, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 18

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli kehuttu menestys, joten sen ympärille rakentui iso franchise, johon kuuluivat niin jatko-osat Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990), Predators (2010) ja The Predator (2018), kuin myös yhteiselokuvat Alien-franchisen kanssa, AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007). Kun Disney-yhtiö osti Predatorin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, yhtiö ryhtyi tehtailemaan uusia produktioita oliosta. Näistä ensimmäinen oli suoraan Disney+ -palvelussa julkaistu elokuva Prey (2022), joka sai niin positiivisen vastaanoton, että ohjaaja Dan Trachtenberg pestattiin tekemään kaksi Predator-elokuvaa lisää, näytellyn Predator: Badlandsin (2025) ja animoidun antologiaelokuvan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Predator: Killer of Killers on julkaistu Disney+:ssa. Itse yllätyin, kun leffasta ilmoitettiin joitain kuukausia sitten. Mitä enemmän luin elokuvasta, sitä skeptisempi olin lopputuloksesta, mutta kun elokuva julkaistiin ja sitä ryhdyttiin kehumaan siellä sun täällä, päätin uteliaana pistää Predator: Killer of Killersin pyörimään.

Predator: Killer of Killers on antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, joissa eri aikakausilla ihmiset joutuvat kohtaamaan ulkoavaruuden saalistajan, yautjan. Ensimmäinen tarina, Kilpi sijoittuu vuoteen 841, jolloin viikinkisoturi Ursa (äänenä Lindsay LaVanchy) on juuri voittanut kilpailijansa, kun hän ja hänen joukkonsa joutuvat näkymättömän olennon jahtaamiksi. Toinen tarina Miekka hyppää vuoteen 1609 ja Japaniin, missä kahden riitautuneen veljeksen (kummankin äänenä Louis Ozawa) täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he mielivät voittaa ylivertaisen tappajan. Kolmas tarina Luoti taas sijoittuu toiseen maailmansotaan, vuoteen 1942, jolloin jenkkipilotti Torres (Rick Gonzalez) ja muut lentäjät saavat vastaansa huipputeknologisella aseistuksella varustetun aluksen. 

Muutaman vuoden takainen Prey oli mielestäni aikamoinen riemuvoitto Predator-faneille. Saalistajan vieminen 1700-luvulle taistelemaan Amerikan alkuperäiskansaa vastaan oli mainio konsepti ja herätti faneissa toivon, että saisimme vastaavanlaisia tarinoita yautja-sotureista historian havinoissa. Predator vastaan viikingit. Predator vastaan samurait. Predator toisessa maailmansodassa. Muun muassa näitä ideoita heiteltiin ilmoille ja ne on selvästi kuultu. Mutta sen sijaan, että näistä olisi tehty omat elokuvansa samalla panostuksella kuin Prey, nämä ideat on valitettavasti sullottu animoituun antologiaelokuvaan, joka ei tunnu elokuvalta juuri yhtään. Harmikseni jouduin toteamaan, että nyt se jo tapahtui. Jo toisessa leffassaan Disneyn käsissä Predator on muuttunut sisältölisäykseksi suoratoistopalveluun.

Jokaisessa näistä kolmesta tarinasta olisi ollut valtavasti potentiaalia omiin leffoihinsa, jotka olisi julkaistu vaikkapa muutaman vuoden välein. Nyt tuntuu vain siltä, että Disneyllä on haluttu tyydyttää fanit nopeasti ja menemällä sieltä aidan matalimmasta kohdasta. Jokainen tarinoista jää raakileeksi ja vaikka tapahtuma-aika ja -paikka, sekä tunnelma ja saalistajan varusteet muuttuvat, Predator: Killer of Killers alkaa silti nopeasti toistamaan itseään. Hahmot jäävät puolitiehen, eikä heihin ehdi muodostua tunnesidettä, kun heidän tarinansa on jo ohi ja hypätään satoja vuosia eteenpäin seuraavaan kohtaamiseen. Jännite on lähes olematon. Pahinta on, kun elokuva yrittää puolivillaisesti sitoa nämä tarinat finaalissa toisiinsa. Tässä kohtaa typeräksi muuttunut leffa menetti minusta vähäisenkin otteensa.

Predator: Killer of Killers tarjoaa jatkuvaa toimintaa ja veristä lahtaamista, ja jos se riittää katsojalle, niin kiva. Minut elokuva jätti kylmäksi. Tai siis "elokuva" ja "elokuva". Killer of Killersiä on vaikea edes luonnehtia elokuvaksi. Tämä tuote tuntuu pikemminkin muutamalta jaksolta Predator-animaatiosarjasta, jonka teko kuitenkin pistettiin jäihin kesken tuotannon ja niinpä se, mikä oli saatu valmiiksi niputettiin yhteen ja julkaistiin sellaisenaan. Tätäkö on Predatorin - ja mahdollisesti Alienin - tulevaisuus Disneyn käsissä? Puolivillaisesti tehtyä ja fanipalveluksia viljelevää sisältöä suoratoistopalveluun? Kuinka nopeasti näille franchiseille käy sama kuin Marvelille ja Star Warsille ja kumpaakin avaruushirviötä pusketaan niin paljon joka tuutista, että mielenkiinto lopahtaa?

Jos jotain positiivista voin Predator: Killer of Killersistä todeta, niin se on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio. Vaikka aluksi kestääkin tottua pienemmällä kuvataajuudella toteutettuun animaatioon, mikä saa liikkeen näyttämään tökkivältä, visuaalinen jälki on silti pääasiassa oivallista. Hahmot näyttävät hyviltä ja maisemat ovat upeat. Värien käyttö on myös nättiä. Hyvää visuaalisuutta tukee hyvä äänimaailma. Benjamin Wallfisch hyödyntää tuttua tunnusmusiikkia, sovittaen sen eri aikakausille sopivaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Predator: Killer of Killers, 2025, 20th Century Studios, Davis Entertainment, The Third Floor, Twentieth Century Animation

Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Cruise, Dakota Fanning, Justin Chatwin, Miranda Otto, Tim Robbins, David Alan Basche, Rick Gonzalez, Yul Vázquez, Lisa Ann Walter, Lenny Venito, Ann Robinson, Gene Barry ja Morgan Freeman

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H.G. Wellsin kirjaan Maailmojen sota (The War of the Worlds) vuodelta 1898. Vuosien varrella kirjan pohjalta on tehty useita adaptaatioita, joista yksi tunnetuimmista oli Orson Wellesin työstämä radiokuunnelma, joka sai kuuntelijat paniikin valtaan, heidän luullessa avaruusolentojen oikeasti hyökkäävän Maahan. Tehtyään Minority Reportin (2002), ohjaaja Steven Spielberg ja näyttelijä Tom Cruise etsivät kuumeisesti uutta yhteistyöprojektia. Cruise esitteli Spielbergille ideoitaan, joista yksi oli elokuva Wellsin kirjan pohjalta, mistä Spielberg innostui. Josh Friedman työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta David Koepp laati lopullisen tekstin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2004 ja lopulta Maailmojen sota sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet). Itse näin Maailmojen sodan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja elokuvan loppua lukuun ottamatta pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Maailmojen sodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ray Ferrier yrittää pitää perheensä turvassa, kun maan alta kuoriutuu avaruusolentojen valtavia aluksia, jotka ryhtyvät tuhoamaan ihmiskuntaa.

Elokuvan pääroolissa satamatyöläisenä Ray Ferrierinä nähdään tosiaan Tom Cruise, joka sai Spielbergin tarttumaan projektiin. Tämä oli Cruisen ja Spielbergin toinen yhteistyöelokuva mahtavan Minority Reportin jälkeen ja harmillisesti se jäi myös viimeiseksi, kaksikon ajauduttua riitoihin markkinoinnin aikana, muun muassa Cruisen esiinnyttyä kiusallisesti Oprahin ohjelmassa. Tämä on suuri sääli, sillä molemmat scifielokuvat näyttivät, että Spielberg-Cruise on aikamoinen duo, jolta olisi nähnyt mielellään lisääkin leffoja. Cruise on tuttuun tapaansa erittäin mainio spektaakkelileffan keulakuvana, tulkiten taitavasti hahmonsa monenlaisia suhtautumisia haastavaan tapahtumaketjuun. Sen lisäksi, että avaruuden muukalaiset aloittavat yllättäen hyökkäyksensä ihmiskuntaa kohtaan, Rayn pitäisi myös parantaa suhdettaan lapsiinsa, Justin Chatwinin näyttelemään Robbieen ja Dakota Fanningin näyttelemään Racheliin. Robbiesta on kirjoitettu aika rasittava angstiteini, jonka osuus leffassa jää harmillisen alikehitetyksi, elokuvan keskittyessä enemmän isä-tytär-puoleen Rayn ja Rachelin kanssa. Chatwin tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa ja Fanning on oiva valinta tyttären osaan.

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda Otto Rayn ex-vaimona Mary Annina, Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvasta (The Shawshank Redemption - 1994) tuttu Tim Robbins höyrähtäneenä Harlanina ja Lisa Ann Walter Rayn tuttuna Sherylinä. Vuoden 1953 Maailmojen sota -elokuvaa (The War of the Worlds) tähdittäneet Gene Barry ja Ann Robinson nähdään pikaisesti elokuvan lopussa ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Channing Tatumin yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan leffan alussa, juoksemassa avaruusolentojen tripod-alusta pakoon. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, etenkin Robbins pakkomielteisesti avaruusolennoille vastaiskua suunnittelevana Harlanina.

Jos minulta kysytään, millä elokuvalla on niin kehno loppu, että se meinaa pilata muuten todella hyvän elokuvan, Maailmojen sota nousee usein ensimmäisenä mieleen. Sen enempää loppuratkaisusta paljastamatta sanon vain, että kaiken kypsyttelyn jälkeen finaali tuntuu aivan käsittämättömän laiskalta, suoraan sanottuna aikamoiselta läpsäisyltä katsojan kasvoihin, joka on juuri yli puolentoista tunnin ajan jännittänyt tiivisti Rayn ja tämän lasten yrittäessä selviytyä tuhon ja kaaoksen keskellä. Loppuratkaisu mukailee kyllä Wellsin klassikkokirjaa, mutta tällaisenaan toteutus on pöyristyttävän tönkkö ja laiska. Katsojasta tuntuu herkästi siltä, että loppu olisi alun perin ollut toinen ja jostain syystä se jouduttiinkin hätäisesti kuvaamaan uusiksi tai siltä että rahat loppuivat kesken. Asiaa ei auta, että Morgan Freemanin kertojaäänen täytyy viimeisellä minuutilla selittää, mitä oikein lopussa tapahtui, koska leffa ei osaa sitä muuten avata katsojille.

Ennen tätä turhauttavaa lopetusta Maailmojen sota on erittäin hyvä, paikoin jopa loistava scifispektaakkeli, joka pitää tehokkaan tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Vajaan kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin jännittävän ja mukaansatempaavan paketin Spielberg on saanut loihdittua David Koeppin ajoittain ontuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkupää rakentuu tiivistunnelmaisesti kohti ensimmäistä kohtaamista avaruusolioiden kanssa ja heti kättelyssä Spielberg näyttää, että nämä alienit eivät todellakaan ole samoja sympaattisia kavereita kuin nimikko-olio E.T. the Extra-Terrestrialissa (1982) tai edes pääasiassa rauhanomaisia tutkijoita, kuten Kolmannen asteen yhteydessä (Close Encounters of the Third Kind - 1977).

Kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat toinen toistaan jännittävämpää seurattavaa. Etenkin eräs kellarikohtaus muuttuu suorastaan kauhuksi, kun hahmot yrittävät hiirenhiljaa piilotella avaruusolentojen tutkivaa laitetta. Ihmisten pelkoa ja joukkohysteriaa kuvataan onnistuneesti eri tavoin. Kun tällainen tilanne koittaa, sitä voisi toivoa, että ihmiset osaisivat unohtaa erimielisyytensä ja lyöttäytyä yhteen yhteisen vihollisen päihittämiseksi, mutta tietenkin kaikkihan vain ajavat omaa etuaan, selviytyäkseen kaiken keskellä. Leffasta löytyy joitain varsin kauhistuttavia puolia, mutta Spielberg tuo sekaan myös pientä lämpöä ja herkkyyttä toimivan isä-tytär-kuvion kautta. Onkin siis valtava harmi, että totaalisen lattea loppuhuipentuma syö muuten niin oivallista elokuvaa.

Teknisiltä ansioiltaan Maailmojen sota on myös pääasiassa vakuuttava tapaus. Toki 20 vuotta vanhan elokuvan tietokonetehosteet ovat paikoin vanhentuneet, mutta kun leffan immersio on muuten niin vahva, ajan hampaiden nakertamia efektejä ei juuri jää tapittamaan kriittisemmin. Tripodit näyttävät edelleen vaikuttavan uhkaavilta ja jotkut käytännön tehosteet ovat yhä upeat. Digitehosteita enemmän leffan visuaalista ilmettä syö sama ylivalottuneisuus, mikä häiritsi jo Minority Reportissa. Tätä tapahtuu onneksi vain päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa, yökohtausten näyttäessä hyviltä. Kameratyöskentely on pätevää, leikkaus sujuvaa ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma rymistelee vahvasti ja Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin työstämät musiikit toki tehostavat jännittävää menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

War of the Worlds, 2005, Paramount Pictures, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2025)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois

Pääosissa: Mason Thames, Nico Parker, Gerard Butler, Nick Frost, Gabriel Howell, Julian Dennison, Bronwyn James, Harry Trevaldwyn, Ruth Codd ja Peter Serafinowicz

Genre: seikkailu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi on näytelty uudelleenfilmatisointi DreamWorksin samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 2010, joka pohjautuu löyhästi Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-2015). Vuonna 2023 DreamWorks ilmoitti tekevänsä ensi kertaa animaationsa pohjalta näytellyn version. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo samaisena kesänä, mutta Hollywoodin näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin vasta tammikuussa 2024 ja nyt uusi Näin koulutat lohikäärmeesi saapuu elokuvateattereihin... vain viisitoista vuotta alkuperäisen animaation jälkeen. Omasta mielestäni alkuperäinen Näin koulutat lohikäärmeesi saattaa jopa olla DreamWorksin paras animaatio ja pyörittelinkin silmiäni, kun yhtiö ilmoitti lähtevänsä Disneyn tielle ja ryhtyvänsä tekemään näyteltyjä versioita animaatioistaan. Uuden version trailerit eivät vakuuttaneet minua ja kävinkin todella skeptisin mielin katsomassa uuden Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen varsinaista ensi-iltaa.

Pienen Öystilän kylän viikingit on lapsesta asti opetettu vihaamaan ja tappamaan lohikäärmeitä. Kuitenkin kun kyläpäällikön poika Hikotus kohtaa metsässä pelätyn Yön raivon, pojan ja lohikäärmeen välille muodostuu salattu ystävyys.

Kauhuelokuva The Black Phonea (2021) tähdittänyt Mason Thames nähdään Hikotuksena, pienessä Öystilässä asuvana viikinkinuorukaisena, joka on lapsesta asti saanut kuulla lohikäärmeiden olevan kaiken pahan alku ja juuri, ja että nuo tulta hönkivät sihiliskot pitää surmata. Hikotus ei kuitenkaan ole mikään lihaksikas ja urhea soturi, vaan hintelämpi pojankloppi, joka haluaisi keksiä rauhanomaisen ratkaisun lohikäärmeongelmaan. Tämä saattaakin syntyä, kun Hikotus törmää kaikista pelätyimpään lohikäärmeeseen, haavoittuneeseen Yön raivoon, jonka Hikotus nimeää Hampaattomaksi ja päättää auttaa tämän takaisin lentokuntoon, minkä myötä pojan ja lohikäärmeen välille syntyy salainen ystävyys. Thames on oiva valinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa rohkeutta ja päättäväisyyttä todistaa ympärillä olevansa vääriksi ennakkoluulojensa kanssa.

     Alkuperäisestä animaatiosta paluun tekee Gerard Butler Öystilän päälliköksi ja Hikotuksen isäksi, Aimo Mahtimurikaksi. Muita hahmoja taas ovat Hikotuksen ihastus Astrid (Nico Parker), seppä Raivo (Nick Frost), ylimielinen nuorukainen Limalotja (Gabriel Howell), lohikäärmetietäjä Suomusintti (Julian Dennison), sekä idiootit kaksoset Karski (Harry Trevaldwyn) ja Ronski (Bronwyn James). Butlerista löytyy karismaa johtajaksi myös näytellyssä versiossa. Parker on mainio Astridina, joka haluaa osoittaa taitonsa ja Frost on lystikäs kätensä ja jalkansa lohikäärmetaistoissa menettäneenä Raivona. Howell, Dennison, Trevaldwyn ja James hoitavat myös tonttinsa kelvollisesti usein aika ärsyttävinä nuorukaisina, jotka kilpailevat Tulikokeessa, missä viikinkikakaroista koulitaan lohikäärmeentappajia.

Näin koulutat lohikäärmeesi vuosimallia 2025 oli minulle yksi ristiriitaisimmista elokuvakokemuksista aikoihin. Onko kyseessä aivan totaalisen turha uudelleenfilmatisointi, mikä on tehty vain, jotta DreamWorks ja Universal saisivat kerättyä helpot rahat taskuunsa nostalgiannälkäisiltä katsojilta? Ehdottomasti. Onko elokuva lähes kuva kuvalta ja musiikintahti musiikintahdilta yks yhteen identtinen alkuperäistyön kanssa, tuomatta mitään uutta sekaan? Kyllä. Pelkäänkö, että tämän takuuvarman menestyksen myötä myös muut DreamWorks-animaatiot, kuten Shrek (2001) saavat saman käsittelyn? Pelkään. Katsonko tätä näyteltyä versiota koskaan uudestaan? Tuskin. 

Onko uusi Näin koulutat lohikäärmeesi täysin sieluton tekele, joka kiirehtii tärkeitä kohtia ja tekee hallaa alkuperäistyölle? Ei.

Siitä huolimatta, että läpi elokuvan mielsin näkemäni täysin tarpeettomaksi kierrätykseksi, joka ei perustellut olemassaoloaan millään muulla kuin rahanhimolla ja vähän väliä toivoin, että voisin vain katsoa alkuperäistä animaatiota uudestaan, on minun tunnustettava, että uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on tehty kunnioituksella ja rakkaudella alkuperäisteosta kohtaan. Vaikka käsikirjoitus, kuvasommittelut ja musiikitkin on vain suoraan pöllitty animaatiosta, tekemättä niihin juuri mitään muutosta, on lopputulos rakennettu huolella. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys rakentuu sydämellisesti, johtaen tunteikkaisiin hetkiin. Odottamattomien kaverusten ensimmäinen yhteislento on ihon kananlihalle nostattava hetki, mikä pääsee erityisesti oikeuksiinsa suurella IMAX-kankaalla. Alkuperäisleffan tematiikkaa sukupolvien ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta ei ole unohdettu tai vesitetty ja aihe pysyy edelleen ajankohtaisena.

Poistuessani elokuvan lehdistönäytöksestä fiilikseni olivat siis pahemman kerran ristiriidassa. Olin toisaalta nähnyt erinomaista animaatiota pätevästi kopioivan näytellyn version, jossa ei periaatteessa ole elokuvallisesti juuri vikaa. Mutta se, miksi elokuvassa ei ole juuri vikaa johtuu siitä, että kun kopioi näin millintarkasti upeaa alkuperäistyötä, on hyvin vaikea mennä metsään. Mitään riskiä ei ole uskallettu ottaa, mikä on samanaikaisesti niin hyvä juttu kuin myös merkki munattomuudesta ja laiskuudesta. Näin koulutat lohikäärmeesi 2025 on erikoinen osoitus siitä, mikä Hollywoodissa on juuri nyt vikana. Vanhat elokuvat herätetään takaisin eloon, kun uudet ideat eivät myy. Rahaa on pakko tehdä, jotta bisnes pysyy yllä ja valitettavasti tällaisia kierrätyksiä tarvitaan, jotta leffastudiot ja elokuvateatterit eivät mene nurin. Uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on siis välttämätön paha nykytilanteessa ja jos sen välttämättömän pahan tekee näin kunniakkaasti, voi hävyttömän rahastuksenkin jollain asteella katsoa sormien läpi. Samalla kyllä jännittää, mitä onkaan vielä luvassa. Ainakin uusi versio Näin koulutat lohikäärmeesi 2:sta (How to Train Your Dragon 2 - 2014) on jo tekeillä ja tulossa kesällä 2027.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa animaationkin ohjannut Dean DeBlois, joskin yksinään, ilman Chris Sandersia. Kukapa toisaalta hoitaisikaan hommaa tällaisella pieteetillä kuin mies, joka teki alkuperäisenkin elokuvan niin hyvin? DeBloisin työ tuntuu samanaikaisesti niin huolelliselta kuin laiskalta, oudon paradoksaaliselta, mikä vallitsee läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on vakuuttava, vaikka osa karikatyyrimäisistä lohikäärmeistä näyttää lähinnä hölmöiltä näytellyssä versiossa ja parissa lentokohtauksessa taustakankaan käyttö on kiusallisen selvää. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat komeat, maskeeraus oivallista, tietokonetehosteet näyttävät ja äänimaisema jylhästi rakennettu. Puvustuksen yritys saada parit hahmot näyttämään yhtä isokokoisilta kuin animaatiossa johtaa vaivaannuttaviin lopputuloksiin, näyttäen lähinnä siltä, että näyttelijöillä on päällään hiostava määrä erilaisia toppauksia. John Powellin musiikit ovat yhtä eeppiset kuin animaatiossa, eikä niihin ole pahemmin taidettu koskea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

How to Train Your Dragon, 2025, DreamWorks Animation, Dreamworks Pictures, Marc Platt Productions, Universal Pictures

Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Karate Kid: Legends (2025)

KARATE KID: LEGENDS

Ohjaus: Jonathan Entwistle

Pääosissa: Ben Wang, Jackie Chan, Sadie Stanley, Joshua Jackson, Aramis Knight, Ming-Na Wen, Ralph Macchio, Tim Rozon ja William Zabka

Genre: urheilu, draama

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Ralph Macchion tähdittämä urheiludraama The Karate Kid (1984) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) ja Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989) saivat rinnalleen myös Hilary Swankin tähdittämän Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994) ja Jackie Chanin tähdittämän, uudelleenfilmatisoinniksi luonnehditun The Karate Kidin (2010). Näistä jälkimmäinen menestyi niin hyvin, että sille ryhdyttiin heti kaavailemaan jatkoa, mutta lopulta projekti pistettiin jäihin. Kun alkuperäisen trilogian tarinaa jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-2025) nousi valtavaan suosioon, Sony-studio päätti rahastaa brändillä elokuvienkin puolella, yhdistämällä vanhat elokuvat Jackie Chanin "uudelleenfilmatisointiin". Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Karate Kid: Legends on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti alkuperäisestä The Karate Kidistä, sekä erityisesti Cobra Kai -sarjasta ja olin yllättynyt kun ilmoitettiin, että sekä Ralph Macchio että Jackie Chan nähtäisiin uudessa Karate Kid -leffassa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Karate Kid: Legendsin pian sen ilmestymisen jälkeen.

Herra Hanilta kungfun salat oppinut Li Fong muuttaa äitinsä kanssa Kiinasta Yhdysvaltoihin. Siellä hän päätyy osaksi karateturnausta ja tarvitsee tähän apua niin vanhalta mentoriltaan Hanilta kuin karatemestari Daniel LaRussolta.

Daniel LaRus... ei kun siis Li Fong (Ben Wang) ja hänen äitinsä (Ming-Na Wen) muuttavat Kiinasta Yhdysvaltoihin, New Yorkiin uuden elämän toivossa. Siellä Li ihastuu paikalliseen tyttöön, Aliin... ei kun siis Miaan (Sadie Stanley), jonka tympeä ex-poikaystävä Johnny Lawr... ei kun siis Conor Day (Aramis Knight) kuuluu häikäilemättömään karatedojo Cobra Ka... ei kun siis Demolitioniin ja kun Conor näkee Mian yhdessä Lin kanssa, tämä ottaa pojan tietty silmätikukseen, haastaen tämän tulevaan karateturnaukseen. No joo, Karate Kid: Legends ei pahemmin lähde keksimään pyörää uusiksi, vaan sen uudet hahmot ovat varsin tuttuja tämän leffasarjan arkkityyppejä. Selvä poikkeus on kuitenkin se, että Li taitaa jo kungfua, eikä hän ole täysin ummikko kamppailulajien saralla. Harmillisen vähälle huomiolle jääneestä American Born Chinese -sarjasta (2023) tuttu Wang on nappivalinta uudeksi karatekersaksi. Stanley, Knight ja Wen ajavat asiansa ihastuksenkohteena, vastustajana ja äitinä, mutta heidän hahmonsa jäävät valitettavan yksiulotteisiksi. On sääli, että useita päheitä rooleja tehnyt Wen lähinnä vain kohtauksesta toiseen sanoo Li'lle, ettei halua pojan tappelevan.

     Mutta elokuvan todellinen täkyhän on toki se, että niin alkuperäisistä elokuvista ja Cobra Kai -sarjasta tuttu Daniel LaRusso (Ralph Macchio) ja aiemmin uudelleenfilmatisoinniksi luullusta vuoden 2010 The Karate Kidistä tuttu herra Han (Jackie Chan) yhdistävät voimansa, kouluttaakseen Li'stä sekä karaten että kungfun taitajan. Jackie Chan on mahtavassa vedossa hupaisana herra Hanina, mutta Macchio näyttää käyneen vain hakemassa helpot rahat. Danielin ja Hanin sanailua on kuitenkin hauska kuunnella ja siksi onkin harmi, että Daniel tulee mukaan vasta leffan viimeisen puolen tunnin ajaksi.

Karate Kid: Legends on oikein kelpo lisäys uuden suosion löytäneeseen franchiseen. Se ei ole missään nimessä samaa huippuluokkaa kuin vain muutama kuukausi sitten päättynyt Cobra Kai -sarja, mutta päihittää se osan alkuperäisistä jatko-osista. Kuten kävikin jo selväksi, tarina on tuttu - paikoin jopa turhan tuttu. On hiukan tylsää seurata samanlaisia kohtauksia, jotka nähtiin jo niin alkuperäisleffassa kuin Jackie Chaninkin rainassa. Pientä käännettä tuo se, että Li on jo kamppailulajitaitaja, eikä täysin ummikko hommaan ja jonkin aikaa Li jopa itse toimii opettajana, mutta tämäkin katkeaa aika lyhyeen ja loppuleffa mennään taas tutuissa merkeissä - tosin yhden mestarin sijaan Li'tä koulii kaksi eri kamppailulajin taitajaa.

Mutta siinä, missä Rob Lieberin käsikirjoitus kulkee aidan matalammista kohdista, Jonathan Entwistlen ohjaus tuo potkua peliin. Karate Kid: Legends on pidetty napakkana, vain hieman yli puolentoista tunnin mittaisena pakettina. Vaikkei erityisiä yllätyksiä tarinankuljetuksesta löydy, Entwistle saa luotua sopivasti jännitettä turnauksen edetessä kohti finaalia Li'n ja Conorin välillä. Vaikka turnauksesta löytyy komeaa tappelukoreografiaa ja stunt-työskentelyä, leffan todelliset kynnet näytetään jo ensimmäiseltä puoliskolta löytyvästä turpaanvedosta kujalla. Han ja Daniel tuovat sekaan sopivasti huumoria ja pakollinen teiniromanssi Mian kanssa on imelyydestään huolimatta ihan suloinen. Karate Kid: Legends siis ajaa toimivasti asiansa, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Li Fong nähtäisiin toistamiseenkin... tosin hieman omaperäisemmän tarinan keulakuvana.

Tekniseltä osastoltaan Karate Kid: Legends on myös menevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikkaus on passelin napakkaa, joskin muutaman kerran käytetty jakautuvan ruudun kikka oli omaan silmääni pienoinen tyylirikko. Turnauksen tappeluihin lisätyt efektit eivät myöskään vakuuttaneet itseäni ja kun esimerkiksi lyöntien ja potkujen myötä ilmoille lentää pistelukuja, mieleeni tulivat lähinnä videopelit. Lavasteet ovat oivat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Dominic Lewisin musiikeista löytyy tuttuja sävelmiä elokuvasarjan varrelta.

Lopputekstien yhteydessä nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Karate Kid: Legends, 2025, Columbia Pictures, Sunswept Entertainment, The Government of Canada Income Tax Credit Program, Québec Production Services Tax Credit, Ontario Creates, Jerry Weintraub Productions, Quebec Film and Television Tax Credit

Arvostelu: From the World of John Wick: Ballerina (Ballerina - 2025)

FROM THE WORLD OF JOHN WICK: BALLERINA

BALLERINA

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Ana de Armas, Anjelica Huston, Gabriel Byrne, Ian McShane, Sharon Duncan-Brewster, Norman Reedus, Catalina Sandino Moreno, Ava McCarthy, Lance Reddick, Keanu Reeves ja David Castañeda

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli yllätyshitti, jonka ympärille rakentui kokonainen franchise, johon kuuluu jatko-osien John Wick: Chapter 2 (2017), John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019) ja John Wick: Chapter 4 (2023) lisäksi televisiosarja The Continental: From the World of John Wick (2023). 2010-luvulla Shay Hatten oli työstänyt toimintaelokuvan käsikirjoituksen nimeltä Ballerina, jota hän yritti kaupitella eri studioille. Lionsgate-yhtiö tarttui tekstiin, joskin sillä ehdolla, että elokuva muovattaisiin osaksi John Wickin maailmaa. Hatten itse muovasi käsikirjoitusta yhdessä John Wick -ohjaaja Chad Stahelskin kanssa, jotta elokuva saataisiin sovitettua aikajanalle. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista jo kesällä 2024, mutta kun studiolla oltiin tyytymättömiä lopputulokseen, Stahelski pyydettiin työstämään muutaman kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, joissa elokuvaa muovattiin uuteen uskoon. Nyt From the World of John Wick: Ballerina on saapunut teattereihin ja itse olen odottanut leffaa todella skeptisenä. Pidän John Wick -leffoista, mutta The Continental -sarja jätti minut pahasti kylmäksi. Kun kuulin, että itsenäinen toimintaelokuva oli muovattu osaksi John Wick -maailmaa ja että sen murskaavien testinäytösten jälkeen lähes koko kuvattu leffa tehtäisiin uusiksi, luottoni Ballerinaa kohtaan ovat olleet todella matalat. Kävinkin katsomassa From the World of John Wick: Ballerinan sen ensi-iltanäytöksessä varsin skeptisenä.

Todistettuaan lapsena isänsä murhan, Eve Macarrosta koulitaan palkkatappaja Ruska Roma -järjestölle. Kun Eve kokee olevansa valmis, hän lähtee jahtaamaan isänsä tappajia.

Ana de Armas näyttelee Eve Macarroa, joka lapsena näki, kun hänen isänsä (David Castañeda) murhattiin. Hänet otti siipiensä alle John Wick -elokuvista tuttu Ruska Roma -järjestö, joka kouli tytöstä tehotappajan... ja noh, siinä sivussa myös jostain syystä ballerinan, joskin nämä taidot eivät oikeastaan pääse missään kohtaa käyttöön Even kostoretken aikana. De Armas istuu rooliinsa kuin valettu. Hänestä löytyy uskottavaa ärhäkkyyttä ja sinnikkyyttä, sekä todellista vimmaa toimintakohtausten aikana. Eve on heti tykättävä hahmo ja on hienoa, ettei hänestä ole kirjoitettu nykypäivälle tyypillistä naissankaria, joka pieksee vaivattomasti kolme kertaa isompia äijiä, vaan joka ottaa itsekin runsaasti turpiinsa ja joutuu käyttämään muita keinoja ja neuvokkuuttaan, kun vastustaja on fyysisesti ylivoimainen.

     Elokuvassa nähdään myös Gabriel Byrne Even isän murhanneen järjestön johtajana Kanslerina, Catalina Sandino Moreno tämän läheisimpänä kätyrinä, Norman Reedus tappaja Daniel Pinena ja Sharon Duncan-Brewster Eveä kouluttavana Nogina, sekä John Wick -elokuvista tutut Anjelica Huston Ruska Roman johtajana, Ian McShane Continental-hotellin johtajana Winstonina, Lance Reddick viimeisessä elokuvaroolissaan hotellin vastaanottovirkailija Charonina, sekä toki Keanu Reeves pikaisesti itse John Wickinä. Byrne on mainio valinta pääviholliseksi, kun taas The Walking Dead -sarjoista (2010-) tutun Reedusin osuus jää harmillisen suppeaksi. Huston ja McShane ovat tutusti hyvässä vedossa hahmoinaan, mutta Reeves vaikuttaa olevan mukana melkein pakotetusti. Jos jokin leffassa tuntuu tulleen mukaan pitkien lisäkuvausten myötä, niin John Wickin osuudet loppusuoralla ja tämäkin vain markkinointikikkana.

Joskus on todella ilahduttavaa olla väärässä. Ennakkoon kaikki tuntui puhuvan sen puolesta, että From the World of John Wick: Ballerina olisi samanlainen lattea rahastuslisäys John Wick -maailmaan kuin The Continental -sarja. Alkuperäisellä käsikirjoituksella ei ollut mitään tekemistä John Wickin kanssa ja siitä suostuttiin tekemään leffa vasta, kun se muovattiin osaksi John Wick -leffoja. Studio ja John Wickien ohjaaja Chad Stahelski olivat nähtävästi tyytymättömiä ohjaaja Len Wisemanin työhön ja leffa kuvattiin monilta osin uusiksi, minkä johdosta ensi-iltaa siirrettiin jopa vuodella eteenpäin. Testiyleisöistäkin internetiin kantautuneet reaktiot olivat lähinnä negatiivisia. Mutta ihme ja kumma, From the World of John Wick: Ballerina onkin yllättävän eheä ja erittäin viihdyttävä elokuva, joka ei toimintansa puolesta juuri yhtään kalpene muiden John Wick -leffojen vierellä.

Isänsä murhaa kostavan tytön tarina ei juuri häikäise omaperäisyydellään, mutta se tarjoaa passelit raamit ja pitää Eveä jatkuvassa liikkeessä, heittäen tämän verisestä taistelusta toiseen. Toimintakohtaukset ovat sopivan erilaisia toisistaan, joidenkin keskittyessä käsirysyihin ja toisten ammuskeluun. Ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin keinoin ja kun nyrkeistä loppuu puhti ja pyssyistä luodit, niin veitset, kirveet, lautaset ja luistimetkin ajavat asian. Puolenvälin kranaattikohtaus ja lopun liekinheitinosio ovat aivan mahtavaa menoa ja paikoin toiminta äityy niin yliampuvaksi mäiskeeksi, että virne leviää väkisinkin genrefanin kasvoille. Muutama kauneusvirhe mahtuu mukaan, kuten aika ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio siepatusta tytöstä, jolla yritetään temaattisesti verrata Even kokemuksiin, mutta joka jää täysin puolitiehen, mutta muuten Ballerina on erittäin toimiva lisäys John Wickin maailmaan. Paljon mieluummin katsoisinkin tälle jatkoa kuin väkisin väännettyä viidettä John Wick -leffaa. Seuraavaksi tosin on luvassa elokuva Donnie Yenin näyttelemästä Cainesta, joka esiteltiin John Wick: Chapter 4:ssä.

Lopputuloksesta on vaikea sanoa, mikä on alkuperäisohjaaja Len Wisemanin kädenjälkeä ja mitkä kaikki Chad Stahelskin työtä. Kun katsoo Wisemanin tunnetuimman elokuvan, vampyyriraina Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) taisteluita, voisi ainakin päätellä, että toimintakohtaukset ovat pääasiassa Stahelskin työstämiä. Niin tuttua John Wick -laatua ne ovat. Shay Hattenin käsikirjoitus on kiinnostava lähinnä sen puolesta, että miltä teksti näytti ennen kuin se muovattiin osaksi tätä maailmaa? Käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta ilman tyylitajuista visiota toiminnan saralla teksti ei jaksaisi kannatella elokuvaa yksin. Teknisiltä ansioiltaan From the World of John Wick: Ballerina on pätevä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin silmiinpistäviä. Elokuva on hyvin kuvattu, tarpeeksi sulavasti leikattu, lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset rujoja. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään ja lyönnit meinaavat tuntua katsomossa asti. Tyler Batesin ja Joel J. Richardin säveltämät musiikit pyörittävät lähinnä tuttuja melodioita John Wick -leffoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ballerina, 2025, Lionsgate, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment, Summit Entertainment