Arvostelu: Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2 - 2025)

HURJA JENGI 2

THE BAD GUYS 2

Ohjaus: Pierre Perifel

Pääosissa: Sam Rockwell, Craig Robinson, Marc Maron, Awkwafina, Anthony Ramos, Zazie Beetz, Danielle Brooks, Natasha Lyonne, Maria Bakalova, Alex Borstein, Richard Ayoade, Lilly Singh ja Omid Djalili

Genre: animaatio, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Aaron Blabeyn lastenkirjoihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty tulossa. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikit ja animaattorit kävivät töihin, samalla kuin toinen tiimi työsti Netflixiin jouluteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Hurjaa joulua! (The Bad Guys: A Very Bad Holiday - 2023) ja halloweenteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Kummituskeikka (The Bad Guys: Haunted Heist - 2024). Nyt Hurja jengi 2 on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä ihan positiivisin mielin. Pidin niin ensimmäisestä elokuvasta kuin myös Netflix-lyhäreistä ja kävinkin katsomassa Hurja jengi 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

Lain kaidalle tielle siirtynyt Hurja jengi yrittää aloittaa uuden, rehellisen elämän, mutta heidän rikollinen taustansa palaa kummittelemaan, kun joku lavastaa heidät ryöstövyyhdistä.

Hurjan jengin tuttu rosvoviisikko herra Susi (äänenä Sam Rockwell), herra Hai (Craig Robinson), herra Käärme (Marc Maron), herra Piraija (Anthony Ramos) ja neiti Tarantella (Awkwafina) tekevät paluun, joskin he eivät ole enää rosvoja. Ykkösleffan päätteeksi hahmot päättivät nimittäin jättää rikollisen elämän taakseen ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Tämä koituu kuitenkin odotettua haastavammaksi, kun esimerkiksi mikään paikka ei suostu palkkaamaan heitä töihin, heidän ryöstettyä kyseisen paikan joskus aiemmin. Hahmot ovat pääasiassa tutut mainiot itsensä, uudesta suunnastaan huolimatta. Susi yrittää pitää pakkaa kasassa, Tarantella hoitaa tekniset hommat edelleen, samalla kun Hai ja Piraija tarjoavat hyvää komediaa sekaan. Vain herra Käärme on muuttunut kummalliseksi, aloitettuaan ties mitä uusia harrastuksia, joita entinen herra Käärme olisi inhonnut.

     Myös Suden ihastuksenkohde Diana (Zazie Beetz) on jättänyt murtovarkaudet taakseen ja hän on onnistunut nousemaan kuvernööriksi. Poliisipäällikkö Luggins (Alex Bornstein) taas on saanut ylennyksen poliisikomentajaksi. Mutta eipä leffassa juuri tarinaa olisi, jos kaikki olisivat hyviksiä ja niinpä sekaan heitetään uusi konnakolmikko, johon kuuluvat lumileopardi Kitty Kat (Danielle Brooks), korppi Kuolo (Natasha Lyonne) ja villisika Saparo (Maria Bakalova), jotka lavastavat Suden, Hain, Käärmeen, Piraijan ja Tarantellan uuden rikosaallon aiheuttajiksi. Diana ja Luggins pysyvät oivallisina hahmoina ja uusina tuttavuuksina esiteltävä trio toimii myös mainiosti.

Hurja jengi 2 on jälleen osoitus siitä, että tässä on DreamWorksin se tämänhetkinen franchise, johon yhtiön kannattaa panostaa tosissaan ja unohtaa vaikkapa kehnot Trolls-rainat (2016-2023), Kung Fu Panda -sarjan (2008-) uudelleenlämmittelyn, sekä erityisesti Näin koulutat lohikäärmeesi -leffojen (How to Train Your Dragon - 2010-2019) tekemisen näyteltyinä versioina. Mielestäni Hurja jengi 2 on vielä edeltäjäänsä lystikkäämpi koko perheen elokuva, joka onnistuu tarjoamaan runsaasti vauhdikasta menoa ja meininkiä, ilman että homma muuttuu missään kohtaa aivottomaksi koheltamiseksi ja melskaamiseksi, mitä vastikään ilmestynyt ärsyttävä Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025) edusti. Vitsejä tarjotaan kaikenikäisille, oli kyse sitten visuaalisista hauskuutteluista tai hilpeistä repliikeistä. Tai yllättävänkin huvittavasta pieruepisodista. Itse elokuvaihmisenä hykertelin kuitenkin eniten sitä, että hahmojen jahtaama "MacGuffin" oli kirjaimellisesti nimetty macguffiniitiksi. 

On kiinnostavaa seurata, kuinka Susi, Hai, Käärme, Piraija ja Tarantella yrittävät päästä tavalliseen työelämään ja kuinka maailma ei ole valmis antamaan viisikolle anteeksi näiden aiempia tekoja. Kun heidät lavastetaan rikoksista, leffa lähtee vielä paremmin käyntiin, tarjoten monenmoista tapahtumaketjua, joista pari (alun takaa-ajo Kairossa ja myöhemmin karkumatka naurettavan yliampuvaksi äityvältä väkijoukolta) ovat todella mukaansatempaavaa seurattavaa. Loppuhuipennus paisuu todella lennokkaaksi ja sitä seuratessa kannattaa olla miettimättä, minkä villien asioiden toteutuminen olisi todellisuudessa täyttä mahdottomuutta. Loppupää vielä vihjailee kolmosleffasta, joka on jo työn alla ja minä sanon vain, että "antakaa palaa". Käyn mielelläni katsomassa Hurja jengi 3:n, kun sellainen saapuu teattereihin.

Visuaalisesti Hurja jengi 2 tarjoaa aikamoista silmäkarkkia, vaikka nykypäivälle ominainen "papu-suu" -tyyli vaivaa osaa ihmishahmoista. Eläinhahmot näyttävät kuitenkin hyviltä ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja tosissaan animaattorit pääsevät valloilleen suurten toimintakohtausten aikana. Ykkösosan tapaan leffa myös yhdistelee hieman kaksi- ja kolmiulotteisuutta, mikä luo elokuvasarjalle kivan ulkoasun. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös tyylikästä. Lisäksi äänityöskentely on oivaa ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bad Guys 2, 2025, DreamWorks Animation, Scholastic Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Waterworld (1995)

WATERWORLD

Ohjaus: Kevin Reynolds

Pääosissa: Kevin Costner, Jeanne Tripplehorn, Tina Majorino, Dennis Hopper, Michael Jeter, Gerard Murphy, Kim Coates, R. D. Call, Robert LaSardo, Zakes Mokae ja Jack Black

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Waterworld on Kevin Costnerin tähdittämä toimintaseikkailu. Elokuva syntyi vuonna 1986 käsikirjoittaja Peter Raderin ja tuottaja Brad Krevoyn ideasta luoda oma versionsa Mad Max -elokuvista (1979-). Rader työsti käsikirjoitusversioita usean vuoden ajan ja kaupitteli ideaansa eri yhtiöille. Lopulta vuonna 1992 Universal Pictures nappasi elokuvan itselleen. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) tehnyt kaksikko, Kevin Costner ja ohjaaja Kevin Reynolds hyppäsivät elokuvaan mukaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995. Kuvaukset olivat kuitenkin ongelmia täynnä. Vaikeat kuvausolosuhteet avomerellä aiheuttivat jatkuvia takaiskuja, kun lavasteet tuhoutuivat myrskyissä ja työryhmä joko tuli merisairaaksi tai meinasi hukkua. Tuotantokustannukset kasvoivat kaiken aikaa, etenkin kun Costner oli tyytymätön kuvattuun materiaaliin ja vaati, että leffa kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin uudestaan. Kuvaukset venyivät lopulta puolen vuoden mittaiseksi operaatioksi ja elokuvasta muodostui kallein leffa mitä oli tehty. Lisäksi Costner ja Reynolds riitelivät vähän väliä, mikä johti lopulta siihen, että Reynolds hylkäsi elokuvan leikkauksen loppusuoralla, antaen Costnerin tehdä leffan loppuun. Lopulta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja Waterworld sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Vaikka leffa tienasi jopa 260 miljoonaa dollaria, oli sen budjetti noussut niin suureksi, että elokuva oli ikävä taloudellinen floppi, jolle niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät pahemmin lämmenneet. Elokuva sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuuden, mutta myös huonoimman elokuvan, ohjauksen ja miespääosan Razzie-ehdokkuudet, sekä "voitti" huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Waterworldia, vaikka olen tiennyt siitä ja etenkin sen maineesta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin selvittää, millainen on itse elokuva kohujen ja kuohujen keskellä ja samalla arvostella Waterworldin sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaukana tulevaisuudessa napajäätiköt ovat sulaneet ja peittäneet Maapallon vedellä. Selviytyneet ihmiset seilaavat loputtomalla merellä, etsien tyttöä, jonka tatuoinnin kerrotaan olevan kartta, joka johtaa viimeiselle Kuivamaalle.

Waterworldin pääroolissa nähdään tosiaan Kevin Costner, jonka ura luiskahti alamäkeen elokuvan tekemien tappioiden myötä. Costner näyttelee nimettömäksi jäävää merenkävijää, joka seilaa ympäri merta, etsien ruokaa ja tapellen vaarallisia, merirosvomaisia "savuttajia" vastaan. Tämä mies piittaa ainoastaan omasta selviytymisestään maailmanlopun keskellä, mutta päättyy toki kuitenkin lopulta auttamaan hädässä olevia ihmisiä barbaarijoukkoa johtavalta tyrannilta - eli aivan kuten Max Rockatansky, Mad Max -leffojen päähenkilö. Costner hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin. Hänestä löytyy tietty karismaa tuiman sankarin osaan, mutta paikoitellen hänestä puuttuu oikea palo elokuvaa kohtaan. Kuvaukset eivät tosiaan olleet helpot, minkä lisäksi Costner kävi tuolloin läpi avioeroa, mikä on kaikki taatusti vaikuttanut hänen suoritukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Hopper pahana Diakonina, joka johtaa savuttajien armeijaa ja Gerard Murphy tämän uskollisena palvelijana Nordina, Tina Majorino Enola-tyttönä, jonka selkää koristavan tatuoinnin uskotaan olevan kartta viimeiselle maapläntille, mitä planeetalta löytyy, Jeanne Tripplehorn Enolaa suojelevana Heleninä, sekä Michael Jeter keksijä Gregorina. Lisäksi Jack Black tekee yhden uransa ensimmäisistä rooleista Diakonin joukkoihin kuuluvana pilottina. Sivunäyttelijät ajavat passelisti asiansa, joskin koin Hopperin Razzie-palkinnon hölmöksi vedoksi. Hopper on tietty täysin elementissään eksentrisenä roistona, joka on leffan vekkulein hahmo kaikessa kataluudessaan.

Waterworld on täysin ymmärrettävästi saanut imagonsa "Mad Maxina merellä". Elokuva lainailee niin paljon George Millerin ideoimasta postapokalyptisestä saagasta ja ainoa selvä poikkeus on, että karujen aavikoiden sijaan elokuva tapahtuukin loputtomaksi muuttuneella merellä. Vaikka Mad Maxiin vertaamatta jättäminen onkin täysi mahdottomuus, on vetinen ympäristö lopulta tarpeeksi poikkeava, jotta Waterworld onnistuu edes jollain tavalla olla oma juttunsa. Käsikirjoittaja Peter Rader on miettinyt selvästi pitkään, kuinka tämä tulevaisuudenkuvaus toimii ja tähän maailmaan uppoutuukin ihan mukavasti. Heti kättelyssä on veikeä ratkaisu, että Universalin logossa nähtävän maapallon napajäätiköt sulavat ja lopulta vesi peittää mantereet kokonaan. Hyvin simppelillä tavalla katsojalle tehdään selväksi mistä on kyse ja tänä päivänä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan kaiken aikaa, elokuva tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään 30 vuotta sitten.

Mutta siinä, missä Rader onnistuu märän tulevaisuudenkuvansa kanssa, hän (ja mukaan hypänneet kirjoittajat David Twohy ja Joss Whedon) kuitenkin kompuroi itse tarinassa. Sen lisäksi, että Waterworldin käsikirjoitus on täynnä tuttuja Mad Max -juttuja, ei se muutenkaan ole kovin omaperäinen juonensa kanssa, minkä takia jo ensimmäisen vartin kohdalla voi arvata, kuinka loppuleffa tulee menemään, eikä yllätyksiä tosiaankaan ollut luvassa. Tästä huolimatta elokuva pitää ihan menevästi kyydissään ja tarjoaa useita näyttäviä toimintakohtauksia.

Vaikka leffan voisi muuten laskea epäonnistumiseksi, helvetillisissä olosuhteissa toiminut työryhmä voi kyllä antaa itselleen aplodit siitä, kuinka vaikuttavia kohtauksia he saivatkaan aikaiseksi. Teknisiltä ansioiltaan Waterworld on nimittäin jopa aika upea. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja puvustettu. Lavastustiimi on tehnyt ällistyttävää duunia kelluvien jättilavasteiden kanssa. Erityisesti suuri atolli, missä esimerkiksi Enola, Helen ja Gregor asuvat, on huikea ilmestys. Erikoistehosteet ovat myös vakuuttavat ja käytännön efekteillä toteutetut taistelut todellisine räjähdyksineen saavat elokuvan näyttämään paremmalta kuin monet tämän päivän tehostespektaakkelit tietokoneluomustensa kanssa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu James Newton Howardin seikkailullisia ja mahtipontisia musiikkeja myöten.

Kevin Reynoldsin jätettyä Waterworldin Costnerin harteille, kyllästyttyään totaalisesti tämän käytökseen, Costnerin käsissä teattereissa julkaistu elokuva oli tiivis, vähän päälle parituntinen toimintaseikkailu. Vasta vuosia myöhemmin Reynoldsin hitaampi visio julkaistiin lähes kolmetuntisena ohjaajan versiona. Tämä versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia ja joitakin kokonaan uusia kohtauksia, joissa muun muassa tutustuaan vielä enemmän atollilaisten elämään. Moni aikoinaan teatteriversion lytännyt katsoja tykästyi Waterworldiin nähtyään tämän pidemmän leikkausversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Waterworld, 1995, Universal Pictures, Gordon Company, Davis Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005)

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

PRIDE & PREJUDICE

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 3

Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.

Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.

     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.

Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.

Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films

Arvostelu: The Fantastic Four: First Steps (2025)

THE FANTASTIC FOUR: FIRST STEPS

Ohjaus: Matt Shakman

Pääosissa: Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn, Ebon Moss-Bachrach, Julia Garner, Natasha Lyonne, Ralph Ineson, Sarah Niles, Paul Walter Hauser, Matthew Wood, Mark Gatiss ja Ada Scott

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fantastic Four: First Steps on Marvelin elokuvauniversumin 37. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Hahmot ovat aiemmin esiintyneet useammassakin elokuvassa. Niistä ensimmäinen, The Fantastic Four (1994) ei ikinä saanut virallista julkaisua, mutta vuoden 2005 Fantastic Four oli niin menestynyt, että se sai jatko-osan Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). Jatko-osa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten leffasarja päätettiin käynnistää uusiksi elokuvalla Fantastic Four (2015), mutta se oli taloudellinen fiasko, jota fanit ja kriitikot halveksuivat. Hetkellisesti syntyi idea tehdä oma elokuvansa ryhmän arkkivihollisesta, Doctor Doomista, mutta tämä kaatui viimeistään maaliskuussa 2019, kun The Walt Disney Company osti aiemmat Fantastic Four -elokuvat tehneen 20th Century Fox -yhtiön, jolloin Disneyn omistama Marvel Studios pääsi vihdoin hyödyntämään hahmoja omissa elokuvissaan. Jo samana kesänä Marvel Studios ilmoitti uuden Fantastic Four -leffan olevan tekeillä. Alun perin uuden Spider-Man -trilogian ohjanneen Jon Wattsin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jätti projektin ja hänet korvattiin Matt Shakmanilla. Kun näyttelijät oli valittu ja Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko oli päättynyt, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Nyt The Fantastic Four: First Steps on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innoissani. Olen jo vuosia toivonut näkeväni tämän Marvelin alkuperäisen supersankaritiimin pääsevän vihdoin osaksi Marvelin elokuvauniversumia ja mielestäni leffan mainokset ovat näyttäneet lupaavilta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Fantastic Four: First Stepsin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa supersankariryhmä Fantastic Four kohtaa pahimman haasteensa, kun Maata lähestyy planeettoja syövä Galactus.

Avaruusmatkalta erikoiset voimat saaneina Fantastic Fourin jäseninä on aiemmin nähty muun muassa Jessica Albaa, Miles Telleriä, Chris Evansia ja John Krasinskia, mutta tällä kertaa hahmoja näyttelevät Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn ja Ebon Moss-Bachrach. Sarjoista The Mandalorian (2019-) ja The Last of Us (2023-) tuttu Pascal esittää huippuälykästä Reed "Mr. Fantastic" Richardsia, joka pystyy venyttämään vartaloaan yli-inhimillisesti. Esimerkiksi The Crown -sarjan (2016-2023) alkupäässä nähty Kirby nähdään Reedin vaimona Sue "Invisible Woman" Stormina, joka kykenee luomaan voimakenttiä ja muuttumaan näkymättömäksi. Stranger Thingsin (2016-2025) neloskaudella ihastuttanut Joseph Quinn näyttelee Suen veljeä Johnny "Human Torch" Stormia, joka hallitsee tulta. The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ebon Moss-Bachrach taas esittää pilotti Ben "The Thing" Grimmiä, jonka iho peittyi kiveen ja josta tuli väkivahva. Pascal, Kirby, Quinn ja Moss-Bachrach hyppäävät rooleihinsa onnistuneesti ja elokuva hyödyntää hyvin koko nelikkoa, nostaen nämä esille omiin tähtihetkiinsä pitkin leffaa. Pascalin ja Kirbyn väliltä löytyy hyvää kemiaa ja Quinn saa sopivasti monipuolisuutta vitsiniekka-Johnnyyn. Moss-Bachrach tuo hienovaraisesti esille hahmonsa epävarmuuksia ja hänen pehmeä äänensä ja luonteensa on hyvässä kontrastissa kovan ulkokuoren kanssa. Eikä pidä unohtaa nelikon uskollista robottiapuria H.E.R.B.I.E.:tä (äänenä Matthew Wood), joka on vihdoin kehdattu tuoda elokuvamuotoon.

     Vastaansa Fantastic Four saa maailmojen syöjä Galactusin (Ralph Ineson) ja tämän palvelijan, Shalla-Balin, eli Silver Surferin (Julia Garner). Toisin kuin Fantastic Four: Hopeasurffari -leffassa, tämä Galactus ei ole mikään avaruuspilvi, vaan tämä hurja ikiaikainen olento esitetään tutussa sarjakuvallisessa komeudessaan. Galactusiin tuodaan toimivasti syvyyttä, jolloin hän ei ole pelkkä paha pahan vuoksi, minkä lisäksi myös Silver Surferissa päästään hyvin hopeisen pinnan alle.

Vaikka The Fantastic Four: First Steps ei ole jatkoa aiemmille Fantastic Four -elokuville, se luottaa siihen, että leffat (ja toki niiden lähdemateriaalina toimivat sarjakuvat) ovat tarpeeksi tuttuja katsojille, jottei uutuuselokuvan tarvitse lähteä näyttämään hahmojen alkuperää taas kerran uusiksi. Vastikään ilmestyneen DC-elokuva Supermanin (2025) tapaan elokuva kertoo nopeasti alussa, miten hahmot saivat voimansa, mutta heti leffan alussa nämä hahmot ovat jo toimineet muutaman vuoden ajan ja heitä pidetään suurina sankareina. Supermanin tapaan The Fantastic Four: First Steps myös hyppää täysin häpeilemättä sinne lähdemateriaalinsa juurille ja tarjoaa ilahduttavan värikkään supersankariseikkailun. Leffaa ei ole tehty samalla tosikkomaisella asenteella kuin vuoden 2015 mätäpaisetta, vaan se tarjoaa sinitrikoiset sankarinsa ja mahtipontisella kypärällä varustetun pääpahiksensa juuri niin yliampuvina kuin heidät alun perin esiteltiin, muuttumatta kuitenkaan miksikään hupsutteluksi.

Huumoria on kyllä tiedossa tuttuun Marvel-tyyliin, mutta elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitettä, eikä kestä kauaa, kun Silver Surfer jo saapuu kertomaan ihmiskunnalle, että planeettamme on valittu Galactusin seuraavaksi ateriaksi. Tästä alkaakin sankarinelikkomme epätoivoinen yritys pelastaa koko Maapallo tuholta. Kohtaamiset Galactusin ja Silver Surferin kanssa ovat tehokkaan jännittäviä; etenkin eräs avaruudessa tapahtuva takaa-ajo meinaa saada siirtymään penkin reunalle hikipisarat ohimoilla. Jännitettä kasvatetaan niin jatkuvilla takaiskuilla kuin myös mielenkiintoisella eettisellä dilemmalla, joka ryhmän eteen heitetään. Vaikka panoksena on koko planeetan kohtalo, leffasta on saatu mainion intiimi ja perhekeskeinen. Tässä kohtaa tätä arvostelua pitäisi jo olla sanomattakin selvää, mutta todetaan se nyt vielä, jos asia on jäänyt joltakulta epäselväksi: The Fantastic Four: First Steps on paras elokuva, joka tästä tiimistä on saatu aikaiseksi. En malta odottaa, että hahmoja päästään hyödyntämään enemmän laajemmassa Marvelin elokuvauniversumissa.

Elokuvan on ohjannut Matt Shakman, joka teki Marvelille aiemmin mahtavan WandaVision-sarjan (2021). Shakman rakentaa tunnelmaa hyvin, leikkien sopivasti sarjakuvamaisuuden ja maailmanlopun enteilyn välillä. Käsikirjoitusta ovat olleet rustaamassa Josh Friedman, Eric Pearson, Jeff Kaplan ja Ian Springer, joilla on nähtävästi ollut visiona vielä isompi leffa, jota on kuitenkin tekijöiden mukaan leikkaushuoneessa lopulta saksittu. Jos The Fantastic Four: First Stepsissä jokin tökkii, niin sen rytmitys. Elokuva kestää alle kaksi tuntia ja välillä tämä on johtanut kiirehtimiseen, sekä harmillisesti myös John Malkovichin roolin poistamiseen kokonaan. Leffasta voi toisinaan selvästi sanoa, että tästä puuttuu nyt jotain.

Teknisiltä ansioiltaan elokuva on muutenkin hitusen ailahteleva. Kameratyöskentely on oivaa, mutta tietokonetehosteet saavat leffan näyttämään paikoitellen videopeliltä, eivätkä esimerkiksi Johnnyn tuliefektit juuri vakuuta. Jos jostain kuitenkin pidin valtavasti, niin elokuvaan luodusta maailmasta. The Fantastic Four: First Steps on nimittäin osa Marvelin elokuvauniversumia, mutta se ei tapahdu samassa maailmassa muiden leffojen kanssa, vaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, Maa-828:ssa. Tämä maailma on ihastuttavan retrofuturistinen, yhdistellen näyttävästi 1960-luvun estetiikkaa tuon ajan visioihin mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit nousevat kirkkaasti Marvel-musiikkien kärkikahinoihin. Kun Marvel-leffojen musiikit ovat usein lähinnä taustameteliä, Giacchino on saanut aikaiseksi suorastaan riemastuttavaa jälkeä ja hyvänmielinen tunnusmelodia jääkin päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista etenkin ensimmäinen täytyy jäädä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fantastic Four: First Steps, 2025, Marvel Studios, 20th Century Studios

Arvostelu: Madagascar 3 (Madagascar 3: Europe's Most Wanted - 2012)

MADAGASCAR 3

MADAGASCAR 3: EUROPE'S MOST WANTED

Ohjaus: Eric Darnell, Conrad Vernon ja Tom McGrath

Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Chris Miller, Christopher Knights, John DiMaggio, Frances McDormand, Jessica Chastain, Bryan Cranston, Martin Short, Cedric the Entertainer, Conrad Vernon, Andy Richter ja Frank Welker

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejään, animointiprosessi pyörähti käyntiin ja lopulta Madagascar 3 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2012. Elokuva menestyi vielä paremmin kuin edeltäjänsä ja se sai vihdoin positiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Madagascar 3:n vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin leffaa ihan menevänä. Kun huomasin alkuperäisen Madagascarin täyttävän tänä keväänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Muutamaa kuukautta kakkososan jälkeen katsoin Madagascar 3:n.

Alex, Marty, Gloria ja Melman päätyvät Eurooppaa kiertävän sirkusryhmän mukaan, yrittäessään päästä takaisin New Yorkin eläintarhaan ja paetessaan eläinvalvonnan verenhimoista johtajaa.

Madagascar-elokuvien tuttu eläinnelikko Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) tekevät jälleen paluun ja ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa, DreamWorksin peruttua suunnittelemansa "Madagascar 4:n". Päädyttyään ensin Madagaskarille ja sitten manner-Afrikkaan, nelikko lähtee nyt viimeiselle yritykselleen palata takaisin lähtöpaikkaansa New Yorkin keskuspuiston eläintarhaan. Hahmot ovat edelleen mainiot ja heidän seikkailulleen palaa yhä mielellään mukaan. Matka on hiljalleen muuttanut heistä jokaista ja loppuvaiheilla onkin aika pohtia, missä sitä tosissaan haluaisi viettää loppuelämänsä.

     Myös muut vanhat tutut, kuten kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), Maurice (Cedric the Entertainer) ja Mort (Andy Richter), pingviinit Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), sekä apinat Mason (Conrad Vernon) ja Phil tekevät paluun, pysyessään mukana seikkailun tiimellyksessä. He kuitenkin saavat väistyä uusien hahmojen tieltä, kun elokuvassa esitellään Eurooppaa kiertävän Zaragoza-sirkuksen jäsenet, kuten Vitali-tiikeri (Bryan Cranston), Gia-jaguaari (Jessica Chastain), Stefano-merileijona (Martin Short) ja Sonia-karhu (Frank Welker). Sirkuseläimet ovat oiva lisäys elokuvasarjaan ja jokaisella on omat vekkulit ja kiinnostavat puolensa.

Vastaansa eläimet saavat tällä kertaa eläinvalvontaa johtavan kapteeni Duboisin (Frances McDormand), joka on kirkkaasti trilogian paras antagonisti. Ensimmäisessä Madagascarissa itse villiintyvän Alexin lisäksi vaaraa tuottivat aika tylsiksi jääneet fossat, kun taas Madagascar 2:ssa hahmot kohtasivat niin ykkösestä tutun tomeran mummon kuin valtaa himoitsevan, aika tylsältä Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) Scar-kopiolta tuntuneen Makungan. Kapteeni Dubois on sinnikkyydessään, periksiantamattomuudessaan ja metsästyksenhimossaan todellinen uhka hahmoille, mutta samalla vainukoiramaisuudessaan varsin koominenkin tapaus.

Vaikka pidän kahdesta ensimmäisestä Madagascarista, tuntui niistä kummastakin puuttuvan hieman jotain. Ensimmäinen elokuva kaipaisi huomattavasti vakuuttavampaa pahista, kun taas kakkosen kuviot tuovat ajoittain mieleen köyhän miehen Leijonakuninkaan. Mukaansatempaavan tarinan ja hyvän pahiksen kera Madagascar 3 on ehkä jopa sarjansa paras osa. Tästäkin löytyy vikansa, lähinnä jos sen joitain lennokkaimpia hetkiä ryhtyy miettimään liikaa. Erityisesti se hämmentää, että uivatko Alex, Marty, Gloria ja Melman oikeasti Afrikasta koko matkan Eurooppaan? Ja mistä pelkkien eläinten pyörittämä sirkus saa myöhemmin käyttöönsä ties mitä huipputeknologisia hilavitkuttimia?

Siitä huolimatta, että katsojana saattaa silloin tällöin kohotella kulmiaan elokuvan logiikalle, leffa vie lopulta niin hyvin mukanaan, etteivät nämä puolet juuri häiritse menoa. Kyseessä on todella viihdyttävä puolitoistatuntinen, johon mahtuu runsaasti hauskoja hetkiä, kuten myös tietty vauhtia ja vaaratilanteita. Perheen pienimmille katsojille takaa-ajokohtaukset Duboisin kanssa voivat olla erittäin jännittäviäkin. Vaikka leffassa riittää menoa ja meininkiä, välttää se pääasiassa hyvin tyhjänpäiväiseksi koheltamiseksi muuttumisen. Hahmoista kaivetaan tasaisin väliajoin onnistuneesti lisää syvyyttä ja paras hetki onkin, kun päänelikko alkaa pohtia, haluavatko he palata takaisin häkkeihinsä eläintarhassa, vai olisiko elämällä muuta annettavanaan heille? Elokuva vie Madagascar-trilogian tarinan mainiosti päätökseensä, enkä ainakaan itse jää kaipaamaan neljättä osaa uuden seikkailun kera.

Pahiksen lisäksi myös animaatiojäljeltään Madagascar 3 on trilogiansa vahvinta antia. Kun Afrikan savannit vaihtuvat Monacoon, Roomaan ja Lontooseen, animaattorit pääsevät tarjoamaan paljon visuaalisesti rikkaampia ja yksityiskohtaisempia taustoja, oli kyse sitten suurkaupungeista nähtävyyksineen tai niiden ulkopuolisista luontoalueista. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs ja parasta tarjottavaa taitaakin olla toisen puoliskon suuri sirkuselämys neonväreineen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin eipä yleensä mainion Hans Zimmerin säveltämistä musiikeista jää muuta mieleen kuin jo ykkösleffassa esitelty tunnusmelodia. Elokuva on puskettu täyteen eri artistien menestyskappaleita ja kuullaanpa leffassa otteita niin Spice Girlsiltä, Katy Perryltä kuin myös Edith Piafilta ilahduttavasti Frances McDormandin tulkitsemana. Pahin korvamato on kuitenkin vanhan tutun I Like to Move Itin lisäksi Martyn Afro Circus -rallatus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madagascar 3: Europe's Most Wanted, 2012, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Perjantai on pahin (Freaky Friday - 2003)

PERJANTAI ON PAHIN

FREAKY FRIDAY

Ohjaus: Mark Waters

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Lindsay Lohan, Mark Harmon, Ryan Malgarini, Harold Gould, Chad Michael Murray, Stephen Tobolowsky, Christina Vidal, Haley Hudson, Rosalind Chao, Lucille Soong, Willie Garson ja Dina Waters

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

Freaky Friday, eli suomalaisittain Perjantai on pahin perustuu Mary Rodgersin samannimiseen kirjaan vuodelta 1972. Kirjan oikeudet ostanut Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo kaksi elokuvasovitusta, vuoden 1976 Perjantai on pahin (Freaky Friday) ja vuoden 1995 suoraan televisiossa esitetty Freaky Friday. Disneyn omistaman Buena Vista Motion Pictures Groupin johtaja Nina Jacobson halusi pestata tuottaja Andrew Gunnin firmaan, mutta tällä oli kuitenkin ehtona, että hän saisi tehdä joko uuden Perjantai on pahin -elokuvan tai uuden elokuvan Alexander Keyn Pako taikavuorelle -kirjan (Escape to Witch Mountain - 1968) pohjalta. Jacobson epäröi, sillä Disney oli juuri tehnyt vuoden 1995 elokuvan, mutta päätti lopulta antaa Gunnin tehdä uuden Perjantai on pahin -filmatisoinnin. Alun perin uuden elokuvan oli tarkoitus kertoa psykiatriäidistä ja koulun lehteä kirjoittavasta tyttärestä, mutta ohjaaja Mark Waters halusi tarinaan enemmän särmää ja teksti kirjoitettiin uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Perjantai on pahin sai ensi-iltansa elokuussa 2003. Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättihitti, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vaikka olen ollut tietoinen elokuvasta lapsesta saakka, en jostain syystä ole koskaan katsonut Perjantai on pahin -leffaa. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa elokuvalla Perjantai on pahin 2 (Freakier Friday - 2025), päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on oikein kyse?

Häihinsä valmistautuva psykiatri Tess ja hänen kapinoiva tyttärensä Anna huomaavat eräänä perjantaina kauhukseen vaihtaneensa kehoja. Tessin ja Annan täytyy keksiä keino palauttaa asiat normaaliksi, ennen kuin heidän elämänsä murenevat ympäriltä.

Vuoden 1976 Perjantai on pahin -elokuvassa Annaa esittänyttä Jodie Fosteria yritettiin kalastella uudelleenfilmatisointiin esittämään Tess-äidin roolia, mutta Foster piti roolitusta hölmönä kikkana ja kieltäytyi, jolloin roolin sai ensin Annette Bening. Bening kuitenkin jätti elokuvan neljä päivää ennen kuvausten alkua, joten hänet piti kiireen vilkkaa vaihtaa ja roolin nappasi lopulta Halloween-elokuvien (1978-2022) Jamie Lee Curtis. Anna-tyttäreksi taas palkattiin aluksi Michelle Trachtenberg, mutta tämä joutui jättämään leffan, koska häntä tarvittiin Buffy, vampyyrintappaja -sarjan (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003) kuvauksissa, jolloin roolin sai Lindsay Lohan, tekijöiden pidettyä hänen suorituksestaan Ansa vanhemmille -elokuvassa (The Parent Trap - 1998). Curtis ja Lohan ovat kummatkin loistovedossa rooleissaan, eikä ole ihme että Lohania pidettiin 2000-luvun alussa niin lupaavana näyttelijätulokkaana. Curtisin ja Lohanin työ ei ole helppo, sillä heidän täytyy aluksi näytellä äitiä ja tytärtä, sitten näytellä toistensa roolihahmoja, kun Tess ja Anna eräänä perjantaina heräävät toistensa kehoista ja sitten vielä näytellä toistensa roolihahmoja yrittämässä esittää omaa hahmoaan, jotta kukaan ei ala luulla heidän seonneen. Curtisin ja Lohanin kemiat iskevät täysillä yhteen. Lohan pärjää hämmästyttävän hyvin, kun hän esittää tiukkaa Tess-äitiä ja Curtis taas revittelee hulvattomasti, kun hän tulkitsee kapinahenkistä Anna-tytärtä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ryan Malgarini Annan Harry-veljenä, Harold Gould lasten isoisänä, Mark Harmon Tessin uutena miesystävänä Ryanina, Chad Michael Murray Annan ihastuksenkohteena Jakena, Stephen Tobolowsky opettaja Batesina, Willie Garson Tessin potilaana Evanina, Rosalind Chao kiinalaista ravintolaa pyörittävänä Pei-Peinä ja Lucille Soong tämän äitinä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Chao ja Soong ovat huvittavia parissa kohtauksessaan.

Miksi en ollut älynnyt katsoa Perjantai on pahin -elokuvaa jo vuosia sitten?! Pidin elokuvasta jo nyt paljon ja voin vain kuvitella kuinka innokkaasti olisin palannut sen pariin, jos olisin nähnyt elokuvan jo lapsena. Kyseessä on todella vekkuli ja kekseliäs elokuva, sekä hämmentävän toimiva tapaus ollakseen jo kolmas filmatisointi saman kirjan pohjalta ja vieläpä samalta leffastudiolta. Jo Curtisin ja Lohanin roolisuoritusten vuoksi tätä hupaisaa kehonvaihtotarinaa jämähtää seuraamaan kiinnostuneena ja hymyssä suin, mitä auttaa se, millaisia hauskoja ja vaivaannuttavia tilanteita käsikirjoittajat ovat keksineet äidin ja tyttären pään menoksi. Koska heti hoksattuaan tilanteensa laidan, Tess ja Anna tulevat samaan tulokseen, että heidät lukittaisiin mielisairaalaan, jos he yrittäisivät saada muita vakuuttuneiksi siitä, että Tess elää nyt tyttärensä kehossa ja Anna äitinsä, joten he päättävät yrittää elää toistensa elämiä.

On erittäin hilpeää nähdä, kun Tess, joka on varma siitä, että hänen tyttärensä vain valittaa tyhjästä ja että tämän elämä olisi oikeasti helppoa kuin heinänteko, joutuu palaamaan koulun penkille 2000-luvulla, pärjätä opettajien, kiusaajien ja ihastuksenkohteen kanssa, samalla kun Annan, joka on varma siitä, että hänen äitinsä elämä on ruusuilla tanssimista, pitää käydä äitinsä töissä ja valmistella tämän tulevia häitä. Kehonvaihtoskenaariosta revitään kaikki ilo irti ja muutamaa minuuttia päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Loppupäässä niin päähahmojen kuin katsojankin tunteet ovat herkät, kun äiti ja tytär alkavat vihdoin ymmärtämään toisiaan. Tarina on tavallaan hyvin ajaton, eikä siis ihme, että sitä on haluttu vuosien varrella kertoa uudestaan ja uudestaan. Ei tämä Perjantai on pahin silti jatkoa tarvitsisi.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Mark Waters, joka teki vuotta myöhemmin Lohanin kanssa supersuositun Mean Girlsin (2004). Watersin rakentama ilmapiiri on veikeä ja mukaansatempaava, ja leffa pursuaa energiaa. Heather Hachin ja Leslie Dixonin käsikirjoitus on mainio, etenkin kun heidän on pitänyt jatkuvasti muistaa, millaisina kirjoittaa hahmojen käytöksen ja puhetavan, vaikka he ovat eri kehoissa. Perjantai on pahin on myös kelvollisesti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavastukset ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet hieman leikittelemään Tessin ja Annan kanssa, kun nämä vaihtavat kehoja ja tuovat omat piirteensä esiin myös ulkonäöllisesti. Äänimaailma on hyvin rakennettu Rolfe Kentin säveltämiä musiikkeja ja muita leffassa käytettyjä kappaleita myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freaky Friday, 2003, Walt Disney Pictures, Casual Friday Productions, Gunn Films

Arvostelu: Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 2025)

TIEDÄN MITÄ TEIT VIIME KESÄNÄ

I KNOW WHAT YOU DID LAST SUMMER

Ohjaus: Jennifer Kaytin Robinson

Pääosissa: Chase Sui Wonders, Madelyn Cline, Jonah Hauer-King, Sarah Pidgeon, Tyriq Withers, Freddie Prinze Jr., Jennifer Love Hewitt, Billy Campbell, Gabbriette Bechtel, Austin Nichols, Joshua Orpin ja Sarah Michelle Gellar

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

Lois Duncanin kirjaan perustuva kauhuelokuva Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1998) oli kohtalainen menestys, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi heti. Tuotanto jäi kuitenkin erinäisistä syistä jumittamaan, jolloin vanhat näyttelijät jättivät elokuvan. Kaiken säädön jälkeen lopputuloksena oli suoraan DVD:llä julkaistu ja haukuttu Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer - 2006). 2010-luvulla Mike Flanagan aikoi ohjata neljännen elokuvan, mutta projekti kaatui suunnitteluvaiheessa. Amazon yritti herättää franchisen takaisin eloon televisiosarjamuodossa, mutta Tiedän mitä teit viime kesänä -sarja (I Know What You Did Last Summer - 2021) otettiin niin huonosti vastaan, ettei sitä tehty yhtä kautta enempää. Vuonna 2022 Sony Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa aiheesta, aikeenaan tuoda alkuperäiset tähdet Jennifer Love Hewittin ja Freddie Prinze Jr:n takaisin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt uusi Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva saapuu teattereihin. Itse pidän alkuperäisestä elokuvasta ja mielestäni kakkososakin on vielä ihan kiva. Kolmas elokuva on kuitenkin aivan kaamean surkea, enkä pitänyt Amazonin sarjasovituksestakaan. Odotukseni uutta leffaa kohtaan eivät olleet korkeat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa uuden Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Aiheutettuaan vahingossa sivullisen kuoleman auto-onnettomuudessa, viisi ystävystä päättävät pysyä hiljaa tapahtuneesta. Kuitenkin seuraavana kesänä käy selväksi, että joku on saanut tietää ja päättänyt kostaa nuorille karmealla tavalla.

Chase Sui Wonders, Jonah Hauer-King, Madelyn Cline, Tyriq Withers ja Sarah Pidgeon nähdään Avana ja tämän entisenä poikaystävänä Milona, Danicana ja tämän kihlattuna Teddynä, sekä heidän entisenä kaverinaan Stevienä, jotka itsenäisyyspäivää juhliessaan aiheuttavat vahingossa auton syöksymisen mäeltä rotkoon, mikä koituu kohtalokkaaksi kuskille. Tuttuun Tiedän mitä teit viime kesänä -tyyliin viisikko päättää pitää suunsa kiinni tapahtuneesta, mutta vuotta myöhemmin teko palaa kummittelemaan. Wonders, Hauer-King, Cline, Withers ja Pidgeon ajavat asiansa rooleissaan, mutta ei kukaan heistä erityisemmin vakuuta. Ongelmaksi myös koituu se, että heidän hahmonsa ovat aika yhdentekeviä tyyppejä, joiden selviytymisestä ei lopulta huomaa juuri piittaavansa.

     Elokuvan isoin täky on toki se, että alkuperäisen elokuvan, sekä ensimmäisen jatko-osan Tiedän yhä mitä teit viime kesänä päätähdet Jennifer Love Hewitt ja Freddie Prinze Jr. palaavat rooleihinsa Julie Jamesiksi ja Ray Bronsoniksi, jotka onnistuivat lähes 30 vuotta sitten selviytymään kahdesti kalastajatakkisen murhaajan koukusta. Hewitt, joka on viime aikoina tehnyt lähinnä 9-1-1-sarjaa (2018-) ja Prinze Jr., jota ei ole aikoihin nähty juuri missään, palaavat uransa kenties tunnetuimpiin rooleihinsa selvästi hyvillä mielin, mutta varoitan jo nyt, että sarjan vannoutuneimmat fanit eivät välttämättä tykkää yhtään siitä, kuinka hahmoja leffassa kohdellaan.

Kun alkuperäinen Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva tehtiin Screamin (1996) synnyttämän uuden slasherbuumin vanavedessä, on vain osuvaa, että vuoden 2025 Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva on tehty vuoden 2022 Screamin perintöjatko-osabuumin vanavedessä. Kaikki perintöjatko-osien piirteet ovat mukana. On uusi hahmojoukko, joka joutuu tutun skenaarion keskelle ja tarvitsee apua alkuperäisleffan hahmoilta, jotka onnistuivat selviytymään vastaavasta pinteestä. Kohtauksia on kierrätetty, toisinaan pienten käänteiden kanssa, seassa on selviä silmäniskuja ja kuullaanpa se franchisen ikonisin repliikkikin varsin kornisti ja laiskasti mukaan ympättynä.

Suurimmaksi osaksi ajasta uusi Tiedän mitä teit viime kesänä on ihan kivaa slasherkauhuilua, joka kalpenee alkuperäisleffalle, mutta elokuva on kuitenkin valtava tasonnosto ripuliroska Tiedän mitä teit viime kesänä 3:n ja Amazonin kehnon sarjayrityksen jälkeen. Kauhukohtaukset ovat ihan jännittäviä, vaikka ne rakentuvatkin turhan paljon kovaäänisten bööpelottelujen varaan ja on toki kivaa arvuutella, kuka piileskeleekään tällä kertaa ikonisen kalastaja-asun alla. Valitettavasti elokuvan loppuhuipennus lässähtää lähes totaalisesti ja riippuukin katsojan suhteesta alkuperäisleffaan, että tykkääkö finaalin tietyistä rohkeista vedoista vai ei.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jennifer Kaytin Robinson, joka on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä Sam Lanskyn kanssa. Robinsonin ohjaus ja tunnelmointi on menevää, mutta hänen ja Lanskyn teksti ei ole kummoinen, etenkään replikoinnin puolesta, joka on paikoitellen todella kökköä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Tiedän mitä teit viime kesänä on hyvin tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, veriset maskeeraukset vakuuttavat ja tuttua kalastajatakkia myöten puvustus on kunnossa. Äänimaailma luottaa tosiaan turhan paljon kovaäänisiin pelotteluihin helppona kikkana ja Chanda Dancyn säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää taustameteliä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa petaava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I Know What You Did Last Summer, 2025, Columbia Pictures, The South Australian Film Corporation, Original Film

Arvostelu: Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025)

SMURFFIT-ELOKUVA

SMURFS

Ohjaus: Chris Miller

Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit (The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.

Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.

     Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.

Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.

Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.

Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium

Arvostelu: Pixels (2015)

PIXELS

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams

Genre: scifi, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.

Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.

Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.

Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.

On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus