Arvostelu: Master and Commander: Maailman laidalla (Master and Commander: The Far Side of the World - 2003)

MASTER AND COMMANDER: MAAILMAN LAIDALLA

MASTER AND COMMANDER: THE FAR SIDE OF THE WORLD

Ohjaus: Peter Weir

Pääosissa: Russell Crowe, Paul Bettany, James D'Arcy, Edward Woodall, Chris Larkin, Robert Pugh, Max Benitz, Max Pirkis, Lee Ingleby, Billy Boyd, Ian Mercer, Richard McCabe, David Threlfall, Bryan Dick ja Joseph Morgan

Genre: draama, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Master and Commander: The Far Side of the World, eli suomalaisittain Master and Commander: Maailman laidalla (joskus käytetty televisioesityksessä myös nimeä Kuninkaan mies: Maailman laidalla) perustuu Patrick O'Brianin Aubrey-Maturin -kirjasarjaan (1969-2004). 20th Century Foxilla työskentelevä Tom Rothman oli ollut jo vuosia halukas kääntämään O'Brianin kirjoja elokuvamuotoon, uskoen niissä olevan suurta potentiaalia filmatisointia varten. Kun Rothman nousi Foxin johtoon vuonna 2000, hän päätti, että kirjojen pohjalta todella tehtäisiin elokuva ja hankkikin kirjojen filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2002 ja lopulta Master and Commander: Maailman laidalla sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai tienattua budjettinsa takaisin, muttei noussut erityiseksi menestykseksi, yleisöjen rynniessä mieluummin katsomaan toista meriseikkailua, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirousta (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Elokuva sai kuitenkin paljon kehuja kriitikoilta ja historioitsijoilta, sekä sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja parhaiden äänitehosteiden palkinnot, kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus ja miespääosa), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, kuvaus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen ja äänen palkinnot. Itse katsoin Master and Commander: Maailman laidalla joskus lapsena, mutten pahemmin välittänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa Master and Commanderille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.

Vuonna 1805 Iso-Britannia on sodassa Napoleonin johtamaa Ranskaa vastaan. Kapteeni Jack Aubreyn komentama brittilaiva HMS Surprise saa käskyn etsiä ja vallata ranskalaisalus Acheronin Brasilian rannikolta.

Muutamaa vuotta aiemmin elokuvalla Gladiaattori (Gladiator - 2000) läpimurtonsa tehnyt Russell Crowe näyttelee brittikapteeni Jack Aubreyta, HMS Surprise -laivan komentajaa, joka miehistönsä kanssa lähtee ranskalaisen Acheron-laivan perään aina Brasilian rannikolle asti. Karismaattinen Crowe istuu rooliin täydellisesti. Hän uhkuu auktoriteettia ja katsojakin tekisi varmasti kaiken, mitä kapteeni Aubrey käskee. Crowe tulkitsee hahmonsa sinnikkyyttä, kun tämä haluaa todistaa kykynsä muille ja erityisesti itselleen. Silti koen, että elokuvan aikana mielenkiintoisimmaksi tapaukseksi kiilaa hiljalleen Paul Bettanyn näyttelemä Stephen Maturin, kirurgi, tutkija ja sellisti, joka on tehtävää kiinnostuneempi kaikenlaisista löydöistä, joita matkan varrella voi tupsahtaa vastaan ja mahdollisuudesta päästä ensimmäisenä ottamaan kunniaa vaikkapa uusien eläinlajien bongaamisesta. Bettany on myös nappivalinta omaan osaansa ja häneltä löytää hyvää kemiaa Crowen kanssa.

     HMS Surprisen miehistöön kuuluvat myös muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Pippin-hobittina parhaiten tunnettu Billy Boyd perämies Bondenina, James D'Arcy yliluutnantti Pullingsina, Edward Woodall toisena luutnantti Mowettina, Robert Pugh purjehdusmestari Allenina, Max Benitz luutnantti Calamyna, Max Pirkis merikadetti Blakeneyna, Lee Ingleby merikadetti Hollomina, Ian Mercer venemies Hollarina, Tony Dolan puuseppä Lambina ja David Threlfall stuertti Killickinä. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin hyvin hommistaan. Erityismaininta täytyy antaa merikadetti Blakeneyta esittävälle Pirkikselle, joka oli vasta 13-vuotias elokuvaa kuvatessaan.

Ymmärrän hyvin, miksei Master and Commander: Maailman laidalla uponnut minulle, kun katsoin sen vuosia sitten ja vieläpä suosituksesta "sinähän tykkäät niistä Pirates of the Caribbeaneista, tässä olisi vähän samantyylinen meriseikkailu". Vauhdikkaan, viihdyttävän ja hauskan toimintaseikkailun sijaan vastassa olikin hidas historiallinen draamafilmi. Kuitenkin nyt, kun katsoin elokuvan uudestaan, tietäen, mitä oli edessä (mutta silti tosin unohtaneena lähes kaiken, mitä elokuvassa tapahtuu), pidin Master and Commanderista huomattavasti enemmän. Toki leffasta tulee mieleen Pirates of the Caribbeanit, kun HMS Surprise päätyy tykkituleen Acheronin kanssa, eikä vertailutilannetta auta se, että Master and Commander ilmestyi samana vuonna kuin Disneyn ensimmäinen merirosvoseikkailu. Muuten filmit ovat täysin erilaiset toisistaan.

Master and Commanderista tulee enemmän mieleen saksalainen sotaklassikko Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981). Kumpikin kertoo erään merialuksen miehistön edesottamuksista sodan aikaan. Taistelukohtaukset ovat harvassa ja säästellen sitäkin sähäkämpiä, mutta pääasiassa molemmat filmit keskittyvät kuvaamaan miehistöjen menoa ja arkea. Kuinka pitkä aika merellä samojen äijien ympäröimänä alkaa vähitellen vaikuttamaan itse kuhunkin. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka eivät niinkään edistä juonta, mutta syventyvät onnistuneesti erilaisiin mielenmaisemiin ja herättävät katsojalle tunteen kuin olisi itsekin paatilla seilaamassa. Välillä etsitty vihollinen sattuukin näkymään kaukoputkesta ja sitten on aika mennä tositoimiin. Laivojen väliset taistelut ovat onnistuneen näyttäviä ja tiivistunnelmaisia, mutta leffan parasta antia ovat silti pienemmät hahmohetket. Vitsailut ruokapöydässä, kapteenin ja kirurgin väliset musisoinnit ja hienostelevasti pukeutuneille komentajille välillä hapanta naamaa näyttävät sottaiset miehistön jäsenet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Weir, jonka aiempiin töihin kuuluu esimerkiksi Jim Carreyn tähdittämä mahtava draama The Truman Show (1998) ja joka on Master and Commanderin jälkeen tehnyt vain yhden ainoan filmin, selviytymistarina The Way Backin (2010). Weir rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, eikä aika oikeastaan käy pitkäksi, vaikkei tapahtumapaikka pahemmin vaihdu HMS Surprisesta mihinkään. Weirin ja John Colleen käsikirjoitus on myös onnistunut ja täynnä oivaa dialogia. Kirjoittajat eivät lähteneet suoraan sovittamaan yhtäkään Patrick O'Brienin kirjaa elokuvaksi, vaan nappasivat ja yhdistelivät pitämiään juttuja sieltä täältä uudeksi kokonaisuudeksi. Visuaalisesti Master and Commander: Maailman laidalla on komeaa katseltavaa. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, eikä ihme, että elokuva voittikin siitä palkinnon Oscar-gaalassa. HMS Surprisen lavasteet ovat upeat ja voin vain kuvitella, kuinka haasteellista mutta varmaan myös hauskaa elokuvaa oli tehdä. Osa elokuvasta kuvattiin oikealla laivalla merellä, mutta suuri osa kohtauksista toteutettiin jättimäisessä altaassa, jossa laivalavaste huojui mekaanisen masiinan varassa. Myös puvustustiimi tekee loistotyötä. Erikoistehosteet ovat vakuuttavat ja äänimaailma on rakennettu taidokkaasti Iva Daviesin, Christopher Gordonin ja Richard Tognettin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Master and Commander: Maailman laidalla on erittäin hyvä draamaelokuva, joka tarjoaa ajoittain vaikuttavia toimintakohtauksia. Vekkulin meriseikkailun sijaan elokuva keskittyy enemmän HMS Surprise -laivan miehistöön, mikä tarjoaa niin tehokasta henkilödraamaa kuin joitain hauskojakin hetkiä. On kiinnostavaa seurata, kuinka pitkä aika samalla aluksella samojen naamojen keskellä alkaa vaikuttamaan itse kuhunkin. Hahmojen väliset kanssakäymiset ovat niin hyvin kirjoitettuja kuin näyteltyjä. Russell Crowe on karismaattinen kapteeni Jack Aubreyna ja Paul Bettany nousee vähitellen tämän ohi Stephen Maturinin osassa. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä kuvausta, puitteita ja tehosteita myöten. Master and Commander: Maailman laidalla on oiva merimatka, jota voi lämpimästi suositella hieman hitaampien, enemmän ihmishahmoihin kuin vauhtiin ja vaaroihin keskittyvien kyytien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Master and Commander: The Far Side of the World, 2003, Twentieth Century Fox, Miramax, Universal Pictures, Samuel Goldwyn Films

Arvostelu: Tappaja (The Killer - 2023)

TAPPAJA

THE KILLER

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Michael Fassbender, Sophie Charlotte, Emiliano Pernía, Charles Parnell, Kerry O'Malley, Gabriel Polanco, Sala Baker, Tilda Swinton, Arliss Howard, Monique Ganderton ja Endre Hules

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

The Killer, eli suomalaisittain Tappaja perustuu Alexis "Matz" Nolentin samannimiseen sarjakuvaan (1998-2014). Jo vuonna 2007 ohjaaja David Fincher ilmoitti aikovansa tehdä elokuvasovituksen Nolentin sarjakuvasta. Allesandro Camon ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Plan B Entertainment ryhtyi tuottajayhtiöksi ja Paramount Pictures teki diilin elokuvan levittämisestä. Vuosien varrella suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja lopulta, yli vuosikymmenen jälkeen projekti siirtyi Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021 ja nyt, vihdoin ja viimein Tappaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun kuulin Fincherin työstävän uutta elokuvaa ja että kyseessä olisi pitkästä aikaa trilleri. Katsoinkin Tappajan heti sen julkaisupäivänä, tietämättä mitään elokuvan tarinasta ennakkoon.

Palkkatappajan työkeikka muuttuu henkilökohtaiseksi kostoreissuksi, tehtävän mentyä pieleen.

Michael Fassbender tekee paluun elokuvien pariin, näyteltyään viimeksi X-Men: Dark Phoenixissa (2019). Viime aikoina enemmän autourheilusta kiinnostunut Fassbender näyttää jälleen väkevän karismansa ja toivonkin, että häntä nähtäisiin jatkossa lisää leffoissa. Seuraavaa ei onneksi tarvitse odottaa kauaa, sillä Fassbender on mukana tammikuussa Suomeen saapuvassa jalkapallokomediassa Next Goal Wins (2023). Mutta palataanpa takaisin Tappajaan. Fassbender näyttelee tietty itse tappajaa, joka antaa elokuvan aikana varmaan kymmenen eri valenimeä, mutta jonka todellinen nimi jää mysteeriksi. Tappajahahmo on tehokas, kärsivällinen ja päämääräinen työssään, yrittäen pitää päänsä kylmänä ja olla ajattelematta kohteitaan sen tarkemmin ihmisinä. Mies on erittäin vähäsanainen, mutta kuulemme vähän väliä hänen ajatuksenjuoksuaan, jossa hän käy läpi ammattiaan, omia tunteitaan ja samoja mantroja, joilla hän pyrkii selviämään tehtävistään ehjin nahoin ja ansiokkaasti. Hahmo on heti mielenkiintoinen ja tämän matkaan hyppää mielellään mukaan ammatin epäeettisyyksistä huolimatta, etenkin kun homma muuttuu puhtaasta työnkuvasta henkilökohtaiseksi kostoreissuksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Charles Parnell tappajan työt antavana lakimiehenä ja Kerry O'Malley tämän assistenttina, Arliss Howard tappokeikkaa pyytäneenä asiakkaana ja Endre Hules tappajan kohteena, Sala Baker ja Tilda Swinton muina tappajina, sekä Sophia Charlotte ja Emiliano Pernía tappajan yksityiselämään kuuluvina sisaruksina Magdalana ja Marcuksena. Pääasiassa yksittäisissä kohtauksissa esiintyvät sivunäyttelijät tekevät myös hyvää työtä. Ainoastaan mahtava Swinton onnistuu hetkellisesti varastamaan valokeilan Fassbenderiltä.

Ai että, kuinka hyvältä tuntuikaan päästä katsomaan uutta David Fincher -elokuvaa! Tappaja on erittäin hyvä filmi, jossa Fincher esittelee jälleen lahjojaan trillereiden saralla. Tarinaltaan elokuva on varsin tavanomainen ja yksinkertainen kostokertomus, mutta kuten julisteessakin sanoilla leikitellen lukee: "execution is everything". Toteutus on kaikki kaikessa ja nimenomaan juuri Fincherin toteutus tekee tästä potentiaalisesti tylsän nähdystä kostoreissusta niin vangitsevan elämyksen, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kahden tunnin keston. Elokuva koukuttaa heti kättelyssä, esittelemällä tappajan työn touhussa. Mutta sen sijaan, että elokuva käynnistyisi vauhdikkaalla toimintakohtauksella, se näyttää, mitä tällainen duuni taitaa todellisuudessa olla: päiväkausien odottelua oikeaan hetkeen. Tappaja istuskelee remontoitavassa talossa vastapäätä kohteensa rakennusta, vahtien ja valppaana. Miehen päänsisäinen monologi kertoo, kuinka työ todella koettelee ihmisen kärsivällisyyttä ja kuinka päivien vieriessä mahdollisuus epäonnistumiseen vain kasvaa. Vaikka pitkä avaus ei edes kerro, miksi tappaja on tämän henkilön perässä, eikä lähde esittelemään tappajan taustoja lainkaan, katsojana on heti jännittämässä keikan onnistumisen ja tappajan selviytymisen puolesta.

Tätä jännitettä vain kasvatellaan ansiokkaasti elokuvan edetessä, kun tapaus muuttuu henkilökohtaiseksi. Loppuleffa on väkevästi rakennettu ja rytmitetty. Erilaiset kostokohtaamiset ovat kaikki tiivistunnelmaisia. Osa niistä ovat hiljaisempia kohtauksia, osa taas toiminnallisempia. Päähahmon sisäinen, esimerkillisesti hyödynnetty monologi syventää kaikkea jatkuvasti ja tähän kaikkeen uppoutuu osio osiolta enemmän. Kaikki johtaa kohti kliimaksia, jolloin tapahtumia tapittaa täysin hievahtamatta, odottaen, kuinka homma ratkeaa.

Fincherin tukena on Andrew Kevin Walkerin työstämä käsikirjoitus, joka kulkee varsin suorasukaisia latuja, mutta tekee sen tehokkaasti. Walkerin rustaama tappajan monologiääni on erittäin kiintoisaa kuunneltavaa. Ja kuten voikin odottaa, on Tappaja teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Valaisua hyödynnetään mainiosti ja niin lavasteet kuin asut ovat tyylikkäät. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja sillä vahvistetaan katsojan tunnetta siitä kuin seuraisi tapahtumia ajoittain tappajan silmien kautta. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit säestävät tarinaa oivallisesti.

Yhteenveto: The Killer on loistava paluu niin ohjaaja David Fincheriltä kuin päätähti Michael Fassbenderiltä. Elokuvan juoni on varsin simppeli kostokertomus, mutta Fincher ja käsikirjoittaja Andrew Kevin Walker saavat leivottua siitä todella koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi parin tunnin keston. Tappokeikat ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja jännittävämpiä, rakentuen joko hitaasti kypsytellen tai sähäkästi. Tappajahahmon päänsisäinen monologi säestää tapahtumia erittäin mielenkiintoisesti. Michael Fassbender on erinomainen pääroolissa, tehden paljon hyvin pienilläkin ilmeillä ja eleillä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on myös mainio. The Killeriä voi suositella erittäin lämpimästi kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä Fincherin ja Fassbenderin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Killer, 2023, Paramount Pictures, Plan B Entertainment, Panic Pictures, Boom! Studios, Archaia Entertainment

Arvostelu: Underworld: Rise of the Lycans (2009)

UNDERWORLD: RISE OF THE LYCANS

Ohjaus: Patrick Tatopoulos

Pääosissa: Michael Sheen, Bill Nighy, Rhona Mitra, Steven Mackintosh, David Aston, Kevin Grevioux, Elizabeth Hawthorne, Craig Parker, Larry Rew, Timothy Raby ja Kate Beckinsale

Genre: fantasia, jännitys, romantiikka

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin kauhutoimintaelokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Screen Gems -yhtiö ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi elokuvaa lisää, heti kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi. Wiseman ryhtyi työstämään elokuvalle niin jatko-osaa, Underworld: Evolutionia (2006) kuin esiosaa, joka kertoisi vampyyrien ja ihmissusien sodan syntytarinan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Underworld: Rise of the Lycans sai ensi-iltansa tammikuussa 2009. Elokuva sai hieman positiivisempaa palautetta kuin lytätty kakkosleffa, mutta se ei ollut yhtä iso kassamagneetti. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta sen jatko-osat vasta myöhemmin. Tuolloin pidin Underworld: Rise of the Lycansista eniten. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko Underworld-sarjan läpi. Puolitoista viikkoa Underworld: Evolutionin jälkeen katsoin Underworld: Rise of the Lycansin.

Vuosisatoja ennen Selenen ja Michaelin kohtaamista vampyyrit ovat orjuuttaneet ihmissudet. Ihmissusi Lucian on rakastunut vampyyrijohtaja Viktorin tyttäreen, Sonjaan. Kun parin rakkaus estetään, Lucian johtaa ihmissudet sotaan vampyyrejä vastaan.

Underworld: Rise of the Lycans ei jatka Selene-vampyyrin (Kate Beckinsale) ja Michael-hybridin (Scott Speedman) tarinaa kahdesta edellisestä osasta, vaan elokuva sijoittuu aikaan satoja vuosia ennen edellisten leffojen tapahtumia ja keskittyy vampyyrien ja ihmissusien sodan alkuun. Bill Nighy ja Michael Sheen tekevät kuitenkin paluun rooleihinsa Viktorina, yhtenä ensimmäisistä vampyyreistä ja Lucianina, ensimmäisenä lycanina, joka pystyi muuttumaan ihmisestä sudeksi ja takaisin tahtonsa voimalla, eikä jämähtänyt hirviömuotoonsa. Nighy on mainion teatraalinen ja jylhä vampyyrijohtajana, joka halveksuu ihmissusia, nähden heidät pelkkinä alempina elämänmuotoina. Sheen taas tekee yllättävänkin hyvää työtä Lucianina, joka esitetään tällä kertaa huomattavasti sympaattisempana tapauksena kuin Varjojen valtakunnassa, jossa hän edusti pahiksen virkaa.

     Elokuvassa nähdään myös Rhona Mitra Viktorin tyttärenä Sonjana, jolla on salainen suhde Lucianiin, sekä Steven Mackintosh, David Aston ja Elizabeth Hawthorne vampyyreinä ja yksi elokuvasarjan idean isistä, Kevin Grevioux tutussa roolissaan Luciania seuraavana Razena, joka on tässä kohtaa vielä tavallinen ihminen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti, joskin Mitra ei onnistu korvaamaan Beckinsalea vampyyrisaagan uutena naistähtenä.

Taidan edelleen seistä aiempien sanojeni takana, kutsuen Rise of the Lycansia omaksi suosikikseni Underworld-elokuvasarjasta. Jo lähtökohtaisesti pidän enemmän siitä, kun vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaiskykyjään taistelussaan, eikä meno ole The Matrixista (1999) häpeilemättömästi kopioitua tuliaseräiskintää. Lisäksi nämä legendaariset monsterit istuvat paremmin vuosisatojen taakse goottilinnoihin ja synkkiin metsiin kuin moderniin maailmaan. Elokuva on myös tarinaltaan toimiva, joskin puolentoista tunnin kestossaan kerronta on turhan hyppivää. Siinä, missä Underworld: Evolutionissa ei tuntunut olevan tarpeeksi tarinaa tunnin ja kolmen vartin kestoon, Underworld: Rise of the Lycans kaipaisi vartin tai puoli tuntia lisää, vahvistaakseen menoa.

Elokuva kompastelee hieman perinteisiin esiosa-ongelmiin. Jos on nähnyt alkuperäisen Varjojen valtakunnan, jossa selitettiin Lucianin ja Sonjan traagista rakkaustarinaa, ei elokuva pääse yllättämään. Rise of the Lycans ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva teos, jotta sen voisi katsoa omillaan, ennen kuin ryhtyy katsomaan muuta Underworld-sarjaa. Se on kuitenkin oikein kiva ja mielenkiintoinen katsaus tämän hirviösodan juuriin. Erityisen mielenkiintoista on, kuinka se kääntää asioita katsojan silmissä päälaelleen. Siinä, missä Varjojen valtakunnassa katsoja pistettiin kannustamaan vampyyreitä ja ihmissudet esiteltiin pahiksina, Rise of the Lycans näyttää vampyyrit huonossa valossa, ihmissusien ylimielisinä orjuuttajina. Katsoja onkin täysin Lucianin ja muiden kuu-ulvojien puolella, kun kapina vihdoin käynnistyy. Loppuhuipennus on kuitenkin harmillisen hutiloitu, jo lähtien siitä, että lopputaistelu alkaa auringon laskettua, mutta lyhyeltä tuntuvan hetken päästä aamu sarastaakin jo.

Len Wisemanin sijaan elokuvan ohjauksesta vastaa Patrick Tatopoulos, joka työsti aiempiin Underworld-leffoihin hirviöefektejä. Rise of the Lycans on Tatopoulosin ensimmäinen elokuvaohjaus ja paikoitellen sen myös huomaa. Hän ei onnistu rakentamaan mukaan kummoista jännitettä, mutta tekee kuitenkin tarpeeksi pätevää monsteriviihdettä. Danny McBride jatkaa käsikirjoittajana, yhdessä Dirk Blackmanin ja Howard McCainin kanssa. Kolmikon tekstistä löytyy onnistumisensa ja he ottavat hyvin kantaa siihen, kuinka voittajat yleensä kirjoittavat historiaa näyttääkseen skenaariossa parhaimmilta. Leffa on kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtauksissa kamera on paikoitellen liian lähellä näyttelijöitä ja taistelut on leikattu hieman liian vauhdikkaasti. Muutenkin leikkaus voisi hengittää enemmän. Lavasteet ovat näyttävät, samoin ihmissusien toteutus. Erikoistehosteet eivät tässäkään filmissä pahemmin vakuuta ja etenkin taustakankaan käytön huomaa vähän väliä. Äänimaailma jyrisee mukavasti ja säveltäjän penkille palaava Paul Haslinger tunnelmoi musiikeillaan oivallisesti.

Yhteenveto: Underworld: Rise of the Lycans on oivallinen esiosaelokuva, joka perehtyy mielenkiintoisesti vampyyrien ja ihmissusien konfliktin syntyyn. Toisaalta Varjojen valtakunnan nähneille leffa ei tarjoa pahemmin mitään uutta, mutta kertomus on silti toimiva, etenkin kun se kääntää katsojan vinkkelin nurinkurin, saaden tällä kertaa kannustamaan aiemmin pahiksina esitettyjä ihmissusia. Elokuva on turhan vauhdikkaasti kerrottu ja se kaipaisi enemmän aikaa ja tilaa hengittämiseen. Toimintakohtaukset ovat ihan passeleita ja pidän kovasti siitä, että modernien tuliaseiden sijaan vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaisvoimiaan. Koen myös, että nämä klassiset monsterit istuvat paremmin vanhempaan aikaan, synkkiin linnoihin ja metsiin, eivätkä nykypäivän suurkaupunkeihin. Näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, mutta tekninen toteutus on ailahteleva. Underworld: Rise of the Lycans on heikkouksineenkin oma suosikkini elokuvasarjasta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka tykkäsivät kahdesta edellisestä osasta, mutta halusivat nähdä klassisempaa vampyyri-ihmissusi-meininkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Rise of the Lycans, 2009, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, UW3 Film Productions, Sketch Films

Arvostelu: The Marvels (2023)

THE MARVELS

Ohjaus: Nia DaCosta

Pääosissa: Brie Larson, Iman Vellani, Teyonah Parris, Zawe Ashton, Samuel L. Jackson, Zenobia Shroff, Mohan Kapur, Saagar Shaikh, Park Seo-joon ja Lashana Lynch

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Marvels on Marvelin elokuvauniversumin 33. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Vuoden 2019 elokuva Captain Marvel oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Hahmo esiintyi muiden supersankarien kanssa Avengers: Endgamessa (2019) ja oli sitten merkittävä tekijä Ms. Marvel -televisiosarjassa (2022). Alun perin "Captain Marvel 2" -nimellä kulkenut projekti muuttui The Marvelsiksi, kun tekijät päättivät lyöttää hahmon yhteen Ms. Marvelin ja WandaVision-sarjassa (2021) esitellyn Monica Rambeaun kanssa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt lähes puolentoista vuoden siirtymisen jälkeen The Marvels saapuu elokuvateattereihin. Itse en ole pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Marvelin projektit ovat viime aikoina ailahdelleet tasoltaan reippaasti, eikä leffan traileri erityisemmin innostanut minua. Kävin kuitenkin katsomassa The Marvelsin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Captain Marvel lyöttäytyy yhteen Monica Rambeaun ja nuoren Ms. Marvelin kanssa, estääkseen Kree-johtaja Dar-Bennin aikeet varastaa muiden planeettojen luonnonvarat oman, kuolleen maailmansa elvyttämiseksi.

Brie Larson tekee paluun rooliinsa Carol Danversiksi, eli Captain Marveliksi, joka jatkaa universumin suojelua samalla, kun hän yrittää palauttaa vanhat muistonsa. Teyonah Parris nähdään toistamiseen Monica Rambeauna, Carolin entisen lentäjäystävä Marian (Lashana Lynch) tyttärenä, joka sai supervoimat WandaVision-minisarjassa ja Iman Vellani tekee elokuvadebyyttinsä Kamala Khanina, eli Ms. Marvelina, joka tähditti viime vuonna omaa sarjaansa. Kolmikon on lyöttäydyttävä yhteen, kun kummallinen ilmiö linkittää hahmot heidän voimiensa kautta. Elokuvan selkeä tähti on nuori Vellani, joka jatkaa riemastuttavaa työtään Ms. Marvelina, jonka unelmat käyvät toteen, kun hän pääsee vihdoinkin tapaamaan idolinsa Captain Marvelin. Outoa kyllä, Larson on trion heikoin lenkki. Ajoittain häntä ei näytä edes kiinnostavan leffassa mukana oleminen ja dramaattisemmat kohtaukset ovat hänen puolesta kiusallisen puisia. Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon ansaitusti voittanut Larson on näyttänyt lahjakkuutensa draaman saralla ja niinpä näin laiska työ häneltä on hämmentävää. Parris sen sijaan hoitaa tonttinsa hyvin Monicana, jonka ruutuaika jää kolmikosta kuitenkin vähäisimmäksi.

     Vastaansa hahmot saavat Kree-soturi Dar-Bennin, jota näyttelee Zawe Ashton. Hahmolle on kirjoitettu ihan ymmärrettävät motiivit rajuille teoilleen, mutta Dar-Benn jää lopulta turhauttavaksi pintaraapaisuksi siitä, kuinka syvällisen hahmosta olisi voinut saada. Asiaa ei auta Ashtonin yksi-ilmeinen ja suorastaan tylsä roolisuoritus.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Samuel L. Jackson Nick Furynä, joka toimii edelleen S.A.B.E.R. -avaruusasemalla, sekä Zenobia Shroff ja Mohan Kapur Kamalan vanhempina Muneebana ja Yusufina ja Saagar Shaikh Kamalan isoveljenä Aamirina, jotka tuovat mukaan ihan hyvää huumoria, sekä sarjasta tuttua perhelämpöä. On mukana lisäksi oranssilta kissalta näyttävä flerken-avaruusolio Goosekin. Jackson on vekkulissa vedossa leffassa, mutta hänen hahmonsa ei tunnu yhtään luontevalta jatkumolta sille Nick Furylle, jonka näimme vastikään Secret Invasion -minisarjassa (2023). Jacksonin mukaan The Marvels kuvattiin ennen Secret Invasionia, joten voi olla, ettei elokuvan ja sarjan tekijöiden välillä ollut lähes lainkaan kommunikaatiota sen suhteen, kuinka yhtenäisesti hahmo pitäisi esittää. Vaikka aikajanalla The Marvels tapahtuukin Secret Invasionin jälkeen, ei haittaa, vaikka minisarjan olisi jättänyt katsomatta, sillä sen tapahtumiin ei viitata lainkaan.

The Marvels käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin Ms. Marvel -sarjassa jäätiin. Kamalan mystinen rannekoru alkoi äkillisesti hohtamaan ja yhtäkkiä hän katosi ja hänen tilalleen ilmestyi Captain Marvel. Elokuva selittääkin nopeasti, että heidän ja Monica Rambeaun voimat ovat jotenkin linkittyneet toisiinsa ja joka kerta, kun he käyttävät voimiaan samanaikaisesti, he vaihtavat paikkojaan. Tästä saadaan leffan alussa ihan hauskoja hetkiä aikaiseksi, kun Captain Marvel ilmestyy yhtäkkisesti Khanin perheen taloon vanhempien kauhuksi ja samalla Ms. Marvel löytää itsensä täysin eri aurinkokunnasta avaruusolentojen ympäröimänä. Elokuvan parasta antia on, kun kolmikko saatetaan vihdoin yhteen ja he opettelevat hyödyntämään tätä uutta kikkaa edukseen.

Muuten kyseessä on harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa nopeasti sen päätyttyä. Kolmikon keskinäinen kemia toimii, mutta itse tarinasta ei löydy imua - ei, vaikka leffalla tuntuukin olevan koko ajan hirveä vauhti päällä. Erityisesti ensimmäinen puolituntinen on ajoittain jopa kaoottisesti rakennettu. Kyseessä on koko Marvelin elokuvauniversumin lyhyin leffa ja sen kyllä huomaa, niin hyvässä kuin pahassa. Tylsää hetkeä ei oikeastaan mahdu mukaan, mutta tiivis tahti johtaa esimerkiksi siihen, kuinka pintaraapaisuksi potentiaalisesti mainio pahis jää. Captain Marvelia painaa myös tietty syyllisyys, jota ei onnistuta kaivamaan onnistuneesti esiin. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, mutta eivät koskaan jännittäviä. Dramaattiset hetket kompastelevat kiusalliseen näyttelijätyöhön. Erään vesiplaneetan tapahtumat taas muistuttavat, että Marvel on nykyään Disneyn omistuksessa ja sinne sijoittuvat kohtaukset jakavat takuulla katsojia roimasti kahtia. Elokuva ei myöskään pääse pakoon tiettyä yhdentekevyyden tunnetta. Innostavimmat jutut nähdään oikeastaan vasta tulevaisuudesta vihjailevien viimeisten minuuttien aikana.

Elokuvan on ohjannut Nia DaCosta, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa uuden, oikein mainion Candyman-elokuvan (2021). Hän ei kuitenkaan tunnu saavan kaikkea mahdollista irti tästä leffasta, vaan kaikki jää turhauttavasti puolitiehen. Hänen, Megan McDonnellin ja Elissa Karasikin käsikirjoitus on hutiloiden rustattu, jolloin potentiaalisesti vahvat puolet jäävät täysin kädenlämpöisiksi. The Marvels on kuitenkin ihan pätevästi kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta jälleen kerran erikoistehosteet näyttävät paikoin täysin keskeneräisiltä. Varsinkin Goose on tällä kertaa täysin selvä digikissa, joka ei näytä aidolta edes istuessaan paikoillaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu, vaikka Laura Karpmanin taustalla jumputtavat musiikit eivät koskaan pahemmin erotu edukseen.

Yhteenveto: The Marvels on harmillisen keskinkertainen ja ennen viimeisiä minuutteja jopa todella yhdentekevältä tuntuva supersankariraina, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Captain Marvelin, Ms. Marvelin ja Monica Rambeaun keskinäinen kemia toimii ja elokuvan parasta antia ovatkin kolmikon väliset sympaattisemmat hetket, joissa he yrittävät ottaa tolkkua uudesta siirtymiskyvystään. Muuten tarina on todella hutera, eikä se onnistu nappaamaan mukaansa. Dar-Benn jää valitettavan latteaksi pahikseksi hyvistä motiiveistaan huolimatta. Jännitettä ei tunnu löytyvän koko leffan varrelta ja toimintakohtauksetkin ovat lähinnä ihan viihdyttävää mekastusta. Draamaosasto on pääasiassa vaivaannuttavaa, erityisesti hämmentävän kehnoa työtä tekevän Brie Larsonin osalta. Erikoistehosteissakaan ei ole paljoa hurrattavaa. Elokuvan vahvin lenkki on Iman Vellani, joka on toistamiseen aivan mahtava Ms. Marvelina, jota haluan nähdä tulevaisuudessa lisää. Toivottavasti nuorelle Vellanille irtoaa rooleja myös Marvelin ulkopuolella. The Marvels jatkaa studion nykyistä, varsin epätasaista linjaa. Kovan luokan Marvel-faneille leffaa voi tietty suositella, kuten myös pääkolmikosta tykkääville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Marvels, 2023, Marvel Studios

Arvostelu: Poika ja haikara (君たちはどう生きるか - 2023)

POIKA JA HAIKARA

君たちはどう生きるか

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Soma Santoki, Masaki Suda, Aimyon, Yoshino Kimura, Takuya Kimura, Ko Shibasaki, Shōhei Hino, Kaoru Kobayashi, Jun Kunimura, Keiko Takeshita, Jun Fubuki, Sawako Agawa, Shinobu Otake ja Karen Takizawa

Genre: anime, fantasia, seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Poika ja haikara on Hayao Miyazakin ohjaama ja käsikirjoittama uusi Studio Ghiblin anime-elokuva. Julkaistuaan elokuvansa Tuuli nousee (風立ちぬ) vuonna 2013, Miyazaki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle. Kuitenkin tehtyään Ghibli-museoon lyhytanimen Boro the Caterpillar (毛虫のボロ) vuonna 2018, hän päätti sittenkin tehdä vielä yhden täyspitkän elokuvan, jolloin Studio Ghibli avattiin uudelleen. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2016 ja alun perin elokuvan ilmoitettiin olevan adaptaatio Genzaburō Yoshinon kirjasta How Do You Live? (君たちはどう生きるか - 1937), mutta tekijät täsmensivät myöhemmin, että elokuva on vain ottanut nimensä kirjasta ja kertoo täysin uutta tarinaa. Animointiprosessi oli työläs ja pitkä, sillä Miyazaki halusi, että elokuva piirrettäisiin käsin. Ikänsä vuoksi hänellä ei ollut jaksamista pitää aiempaa työtahtia yllä ja leffaa tehtiinkin hissuksiin eteenpäin. Japanissa Poika ja haikara julkaistiin jo kesällä, ilman mitään muuta markkinointia kuin yllä oleva juliste ja nyt, vihdoin ja viimein elokuva saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innoissani. Pidän valtavasti Miyazakin aiemmista Ghibli-leffoista, kuten Naapurini Totorosta (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelusta (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononokesta (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemästä (千と千尋の神隠し - 2001), joten ohjaajan ja studion uusi yhteistyöteos kuului automaattisesti vuoden kiinnostavimpiin elokuvatapauksiin. Tietämättä mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Pojan ja haikaran sen lehdistönäytöksessä positiivisin mielin pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori Mahito-poika päätyy seikkailuun, kun puhuva haikara kertoo hänen tulipalossa menehtyneen äitinsä olevan yhä elossa.

Elokuvan päähenkilö on Mahito Maki (äänenä Soma Santoki), 13-vuotias poika, jonka äiti menehtyi vuotta aiemmin tulipalossa ja joka suree edelleen. Asiaa ei auta, kun hänen isänsä (Takuya Kimura) päättää mennä naimisiin kuolleen vaimonsa siskon, Mahiton tädin Natsukon (Yoshino Kimura) kanssa, jolloin Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle asumaan Natsukon luokse. Mahito on oiva päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Pojan suru ja muut monimutkikkaat tunteet ovat onnistuneesti rakennettuja. Niinpä kun Natsukon talon ympärillä lentelevä haikara (Masaki Suda) vihjailee, että Mahiton äiti olisi sittenkin yhä elossa, Mahiton kanssa lähtee etsintämatkalle sinnikkäästi mukaan. Isähahmo Shoichi jää huomattavasti pienemmälle huomiolle, Natsukon noustessa taas tarinallisesti merkittäväksi, vaikka hänen ruutuaikansa jääkin vähäisemmäksi. Vekkuli ja velmu haikara sen sijaan varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan ja arvaankin, että hahmo nousee monen katsojan suosikiksi leffasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Natsukon palvelusväki, iäkkäät rouvat, joista merkittävimmäksi nousee Mahiton perään katsova Kiriko (Ko Shibasaki), Mahiton isosetä (Shōhei Hino), sekä seikkailijaluonne Himi (Aimyon). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti tarinassa ja osasta heistä avautuu uusia puolia elokuvan edetessä.

Olipahan ihana tunne, kun lähes kymmenen vuoden odotuksen jälkeen upouusi Studio Ghiblin elokuva pyörähtää käyntiin (muutaman vuoden takaista, aivan järkyttävän hirveää, 3D-animaationa tehtyä Ayaa ja noitaa (アーヤと魔女 - 2020) ei lasketa mukaan) tutulla sinitaustaisella Totoro-kuvalla. Poika ja haikara imaisee katsojan välittömästi mukaansa napakan intensiivisellä avauksellaan ja tiukentaa sitten otettaan tarinan edetessä ja kehittyessä. Elokuva kulkee rauhassa, omalla painollaan eteenpäin, mutta se ei koskaan käy tylsäksi. Satumaiset puolet tuodaan leffaan hiljalleen mukaan, mutta tämä ei haittaa, sillä kaiken muun rakentelu ennen sitä on niin mielenkiintoista. Oivan henkilödraaman rinnalla Mahiton ja haikaran väliset kanssakäymiset ovat paikoin jopa hauskoja, puhumattakaan hupsusta palveluskunnasta.

Kun varsinainen seikkailu sitten alkaa, Poika ja haikara muuttuu ihastuttavaksi mielikuvituksen tulvaksi. Kaikenlaiset hupsut, päättömät, suloiset ja hurjat ideat on saatu sullottua mukaan esimerkillisessä harmoniassa. Elokuva yllättää kaiken aikaa katsojansa, niin sillä, millaisia uusia satumaisia juttuja, olentoja ja hahmoja se esittelee kuin myös sillä, mihin suuntiin tarina kulkee. Toisin kuin Hollywoodin kaavamaisissa kertomuksissa, tätä elokuvaa katsoessa on vaikea arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aivan kuin elokuva olisi kirjoitettu puhtaasti tajunnanvirran varaan, mutta silti lahjakkaan hallitusti. Parituntinen elokuva tuntuu kestoaan lyhyemmältä ja seikkailu tarjoaa monenlaista tunnetta riemusta jännitykseen. Loppupää ei kuitenkaan onnistu iskemään tunteisiin ihan niin lujaa kuin voisi toivoa.

Harva ohjaaja voisi jäädä eläkkeelle yhtä hienon filmografian kanssa kuin Hayao Miyazaki ja herra olisi voinut täysin ansaitusti viettää eläkepäiviään. Poika ja haikara on kuitenkin osoitus siitä, että maailma on parempi paikka silloin, kun Miyazaki tekee uusia elokuvia. Miyazakin kaikki tutut maneerit ovat mukana, oli kyse sitten sotakritiikistä, lentokoneinnostuksesta (totta kai Mahiton isä työskentelee lentokoneosia valmistavassa tehtaassa) tai syvistä teemoista, joissa tällä kertaa pohditaan esimerkiksi, millaisen maailman jätämme jälkikasvuillemme ja onko uusien sukupolvien tehtävä jatkaa edeltäjiensä jalanjäljissä, vai luoda uusi, omanlaisensa maailma? Niin Miyazakin käsikirjoitus kuin ohjaus ovat taiturimaiset, mitäpä muuta voikaan odottaa?

On varmaan myös sanomattakin selvää, että Poika ja haikara on visuaalisesti aivan ällistyttävän komeaa katseltavaa. Elokuvaa piirrettiin usean vuoden ajan ja tämä pitkäjänteinen ja huolellinen työ myös palkitaan, sillä jokainen kuva on yksityiskohtainen ja kaunis taideteos. Hahmot ja olennot liikkuvat sulavasti maisemissa, joita voisi jäädä ihastelemaan ja tutkimaan vieläkin pidemmäksi aikaa. Valojen, varjojen ja värien käyttö on lumoavaa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Joe Hisaishi, jonka sävelmät ovat herkkiä ja nättejä, paisuen välillä eeppisiinkin mittoihin.

Yhteenveto: Poika ja haikara on hieno ja kaivattu paluu animemestari Hayao Miyazakilta ja Studio Ghibliltä. Sen kertomus nappaa tehokkaasti mukaansa räväkällä aloituksellaan ja pitää tiukasti kiinni loppuun saakka. Elokuva kertoo tarinaansa hiljalleen, mutta koukuttavasti ja ennen kaikkea yllätyksellisesti. Kun fantasiapuoli vihdoin avautuu, elokuva alkaa suorastaan pursuta ilahduttavaa mielikuvitusta. Elokuva tarjoaa oivaa satumaisuutta, jännitettä ja iloa. Loppupää ei ihan iske tunteisiin niin lujaa kuin voisi toivoa, mutta silti kokonaisuus on vahva ja jättää tyytyväiseksi. Hahmot ovat mainiot ja visuaalisesti elokuva on tietty puhdasta silmäkarkkia huikean piirrosjälkensä kanssa. Poika ja haikara on ehdotonta pakkokatseltavaa kaikille animen, Miyazakin ja Ghiblin faneille. Tällä kertaa Miyazaki ei ole onneksi puhunut jälleen uudesta eläköitymisestä, vaan Ghibliltä on jo paljastettu, että studion ja ohjaajan seuraava yhteistyöelokuva on parhaillaan kehitteillä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

君たちはどう生きるか, 2023, Studio Ghibli, Toho Company

Arvostelu: Blade (1998)

BLADE

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Wesley Snipes, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Kris Kristofferson, Donal Logue, Udo Kier, Tim Guinee, Sanaa Lathan, Arly Jover ja Kevin Patrick Walls

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 18

Blade perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. New World Pictures hankki hahmon elokuvaoikeudet 1990-luvun alussa ja ryhtyi työstämään filmiä. Projekti päätyi New Line Cinemalle, joka halusi tehdä elokuvasta komedian, kunnes käsikirjoittaja David S. Goyer vakuutti studion tekemään leffan vakavin mielin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1997 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden lopulla, mutta testiyleisöreaktion ollessa voimakkaan negatiivinen, leffaa työstettiin uudestaan ja ensi-iltaa siirrettiin yli puolella vuodella eteenpäin. Lopulta Blade ilmestyi elokuussa 1998 ja se oli taloudellinen hitti, vaikkei saanut kovinkaan positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin lisääntynyt ja se on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse katsoin Bladen ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan parikin kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun Marvel kehittelee uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin katsoa aiemman trilogian uudestaan ja arvostella sen uutuutta odotellessa. Julkaisen Blade-arvostelun nyt 3. marraskuuta 2023, jolloin uuden Bladen oli alun perin tarkoitus ilmestyä teattereihin.

Blade, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen metsästää vampyyreja ja päätyy auttamaan veritautilääkäriä, joka joutuu kunnianhimoisen vampyyrin, Deacon Frostin kohteeksi.

Nimikkoroolissa Bladena nähdään Wesley Snipes, jonka elokuvantekijät kokivat ainoana vaihtoehtona rooliin. Snipes oli pidemmän aikaa yrittänyt tehdä elokuvaa Marvelin toisesta tummaihoisesta sarjakuvasankarista, Black Pantherista, mutta kun projekti ei edennyt, hän hyppäsi innokkaasti Bladen osaan, kun sitä hänelle tarjottiin. Snipes onkin suorastaan täydellinen osassa. Hän huokuu karismaa ja esittelee mittavaa kamppailulajien osaamistaan toimintakohtauksissa, tehdessään hahmonsa stuntit itse. Blade on hahmona erittäin mielenkiintoinen. Hän ei ole täysin vampyyri, muttei myöskään ihminen. Häneltä löytyy vampyyrien kyvyt ja verenhimo, mutta esimerkiksi auringonvalolla ei ole häneen vaikutusta. Päheän ulkokuoren alta löytyy traagisuutta ja jotkut leffan parhaista hetkistä ovatkin niitä, joissa Blade käy hiljaa läpi menneisyyttään. Hahmon vihan vampyyreja kohtaan voi ymmärtää ja katsojana ryhtyy mielellään seuraamaan hänen taistoaan yöllisiä verenimijöitä vastaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kris Kristofferson Bladea auttavana Whistlerinä, Stephen Dorff nuorena ja kunnianhimoisena vampyyrina Deacon Frostina, Donal Logue tämän kätyrinä Quinnina, Udo Kier vampyyrijohtaja Dragonettina, sekä N'Bushe Wright veritautilääkäri Karen Jensonina, joka joutuu häijyn Frostin kohteeksi. Sivuhahmotkin toimivat mainiosti. Dorff on oiva ylimielisenä ja suuria tavoittelevana vampyyripahiksena, Loguen tuodessa kepeyttä hieman hölmöllä kätyrihahmollaan. Wright tulkitsee hyvin hahmonsa monenlaisia tuntemuksia, kun Karen vedetään vampyyrimaailmaan. Parasta työtä kuitenkin tekee Kristofferson Bladen mentorina Whistlerinä. Whistlerin ja Bladen välinen lähes isä-poikamainen suhde tuo leffaan oivaa syvyyttä.

1990-luvun lopulla sarjakuviin perustuvat elokuvat tekivät aika lailla kuolemaa fiaskojen, kuten Batman & Robinin (1997), Spawnin (1997) ja Steelin (1997) takia. Monet kokevat, että 2000-luvun alussa ilmestyneet X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) pelastivat sarjakuvaleffagenren ja puskivat sen uuteen nousuun. Blade tuntuu kuitenkin jatkuvasti unohtuvan, kun puhutaan tästä käännekohdasta parempaan suuntaan. Elokuva tuntuu unohtuvan myös, kun vuoden 2018 Black Pantheria hehkutetaan Marvelin ensimmäisenä tummaihoisen tähdittämänä supersankarielokuvana. Blade oli itse asiassa monin tavoin edellä aikaansa. Siinä esimerkiksi käytetään samanlaisia kikkoja kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Matrixissa (1999) ja tuskinpa Robert Pattinsonin Lepakkomies ajelisi tummanpuhuvalla muskeliautolla The Batmanissa (2022), jos Blade ei olisi näyttänyt, kuinka coolia se voi olla.

Sen lisäksi, että kyseessä on oman lajityyppinsä vähälle huomiolle jäänyt merkkiteos, Blade on yleisesti elokuvana erittäin mainio. Lukuun ottamatta joitain kehnoja digiefektejä etenkin leffan loppuhuipennuksen aikana, elokuva on kestänyt todella hyvin aikaa ja se pitää otteessaan yhä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa tarjoaa hienoja toimintakohtauksia, joissa Snipes pistää itseään vaikuttavasti likoon ja hakkaa ja potkii menemään ihailtavalla antaumuksella. Vampyyrit tuovat oivaa kauhua mukaan ja erityisesti elokuvan alku on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kertomus pitää hyvin mukanaan ja meno on sulavasti rytmitettyä. Tylsää hetkeä ei löydy ja filmi viihdyttää tehokkaasti loppuun saakka. Hieman herkempiäkin hetkiä mahtuu väliin, eikä homma ole vain aivotonta mäiskettä. Aiemmin mainittujen ysärisarjisleffojen jälkeen Blade osoitti, että sarjakuvaelokuvia voitaisiin jälleen tehdä ja ne voitaisiin ottaa vastaan totisin mielin.

Elokuvan on ohjannut Stephen Norrington, joka on tämän lisäksi tehnyt vain kolme leffaa ja jonka oli tarkoitus esittää Morbius-vampyyria Bladessa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois. Norrington rakentaa tunnelmaa pätevästi ja tarjoaa tyylikästä toimintaa. David S. Goyerin käsikirjoitus on mainio ja tarpeeksi moniulotteinen. Leffa on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, kuten myös puvustus. Blade on erittäin siisti näky nahkarotsi päällään ja aurinkolasit päässään, miekkaansa pidellen. Maskeeraukset toimivat hyvin, eikä leffa pelkää tekoveren käyttöä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Mark Ishamin musiikit säestävät tapahtumia vahvasti.

Yhteenveto: Blade on erittäin mainio ja harmillisen unohduksiin jäävä sarjakuvafilmatisointi, joka oli monin tavoin edellä aikaansa ja osoitti, että genren edustajat voitaisiin jälleen ottaa vakavasti. Supersankaritoiminta ja kauhumaiset vampyyrit yhdistyvät onnistuneesti ja elokuvan menoon hyppää riemuin mukaan. Bladen vampyyrinvastaista ristiretkeä seuraa mielenkiinnolla ja se tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia. Vasta loppuhuipennus lässähtää hieman, lähinnä ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamien erikoistehosteiden takia. Jännitystä löytyy hyvin ja Bladen ja Whistlerin väliset keskustelut tuovat sekaan oivaa huumoria. Wesley Snipes on täydellinen valinta itse Bladeksi, näyttäen hemmetin siistiltä, uhkuen karismaa ja vakuuttaessaan kamppailulajitaidoillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin ja lukuun ottamatta kehnoja digiefektejä leffan tekninenkin toteutus on pääasiassa mallillaan. Blade oli kääntämässä sarjakuvaelokuvien kelkkaa parempaan suuntaan vuosituhanteen vaihteessa ja se viitoittikin tietä X-Menin ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen kaltaisille hiteille, jotka taas avasivat tien mammuttimaiseksi paisuneelle Marvelin elokuvauniversumille. Perheen pienimmille leffa ei sovi kauhunsa ja ajoittain raa'an kuvastonsa takia, mutta muuten suosittelen Blade kaikille sarjakuvaelokuvien ystäville ja vampyyrifaneille. Uutta Blade-elokuvaa odotellessa on hyvä katsoa Snipesin Blade, oli se jäänyt aiemmin näkemättä tai oli sen nähnyt aiemmin jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade, 1998, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces

Arvostelu: Sound of Freedom (2023)

SOUND OF FREEDOM

Ohjaus: Alejandro Monteverde

Pääosissa: Jim Caviezel, Bill Camp, Mira Sorvino, Eduardo Verástegui, Javier Godino, Lucás Ávila, José Zúñiga, Kurt Fuller, Gary Basaraba, Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra, Cristal Aparicio, Scott Haze, Kris Avedisian ja Gerardo Taracena

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Sound of Freedom pohjautuu tositapahtumiin entisen CIA-agentti Tim Ballardin urasta ja tämän vuonna 2013 perustamaan, ihmiskauppaa vastaan taistelevaan Operation Underground Railroadiin. Vuonna 2015 Santa Fe Films -yhtiö alkoi työstämään elokuvaa Ballardista ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2018. 20th Century Foxin oli tarkoitus levittää elokuva maailmalle, mutta kun Disney-studio osti Foxin alkuvuodesta 2019, elokuva päätettiin hyllyttää. Elokuvantekijät hankkivat leffan levitysoikeudet itselleen ja saivat Angel Studiosin auttamaan rahoittamisessa. Sound of Freedom sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vasta tämän vuoden heinäkuussa ja siitä muodostui nopeasti yksi vuoden kiistellyimmistä elokuvista. Se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä lisäksi se herätti kritiikkiä muun muassa tositapahtumien vääristelemisestä, uskonnollisesta propagandasta ja yhteyksistä QAnon-salaliittoteorioihin. Konservatiivisissa piireissä elokuva otettiin kuitenkin ylistävästi vastaan ja taloudellisesti leffasta muodostui jättihitti, joka jätti Yhdysvalloissa taakseen jopa Indiana Jones and the Dial of Destinyn (2023) ja Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen (2023). Nyt Sound of Freedom saapuu myös Suomeen ja kesästä asti kohuja lukeneena minua kiinnosti nähdä, millaisesta elokuvasta onkaan todellisuudessa kyse. Kävin uteliaana katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yhdysvaltain kotimaan turvallisuusviraston agentti Tim Ballard matkaa Kolumbiaan etsimään ihmiskaupan uhriksi joutunutta Rocío-tyttöä, pelastettuaan ensin tämän pikkuveljen.

2000-luvun alussa Hollywoodin nousevaksi tähdeksi muun muassa Monte Criston kreivin (The Count of Monte Cristo - 2002) ja The Passion of the Christin (2004) kautta mielletyn Jim Caviezelin ura lähti laskuun, kun hän alkoi esittämään mediassa ja erilaisissa tilaisuuksia kontroversiaalisia, konservatiivisia ja jopa antisemitistisiä mielipiteitään. Nyt Caviezel nähdään pitkästä aikaa hittileffan keulakuvana, agentti Tim Ballardina, tosielämän Ballardin itse vaadittua elokuvantekijöitä palkkaamaan Caviezelin rooliin. Caviezel osoittaa, että näyttelijänä häneltä löytyy kyllä taitoja ja hän tulkitseekin pääasiassa hyvin sinnikkääksi kuvattua Timiä. Timistä maalaillaan elokuvassa liki pyhimyksen kaltainen pelastajahahmo, joka on ollut omiaan hiertämään joitakin katsojia, puhumattakaan Caviezelin lausunnoista elokuvaa markkinoidessaan, jotka liittyivät QAnon-salaliittoteoriaan maailman kierosta eliitistä, jotka sieppaavat lapsia ja erittävät näiden pelosta eliksiiriä pysyäkseen nuorina.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mira Sorvino Timin vaimona Katherinena, Kurt Fuller Timin pomona Frostina, Eduardo Verástegui Timiä auttavana Paulona, Javier Godino kolumbialaisena poliisina Jorgena, Bill Camp entisenä kartellipomo Vampirona, Lucás Ávila ja Cristal Aparicio ihmiskaupan uhreiksi joutuneina lapsina Miguelina ja Rocíona, José Zúñiga heidän isänään Robertona, sekä Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra ja Gerardo Taracena ihmiskauppaa pyörittävinä Gisellenä, El Calacasina ja Scorpionina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Leffan parhaan suorituksen tarjoaa Camp entisenä kartellipomona, joka ryhtyy auttamaan Timiä tämän operaatiossa. Lapsinäyttelijät onnistuvat välittämään hahmojensa paniikkia ja elokuvaa katsoessa pohtiikin usein, kuinka elokuvan tarina ja rikollisten toiminta on selitetty näille lapsille ilman, että heille on aiheutunut painajaisia.

Sound of Freedom on tosiaan ollut monenlaisten kohujen riepoteltavana kesästä lähtien, oli kyse sitten päänäyttelijä Caviezelin omista näkemyksistä tai salaliittoteoriapuheista, minkä takia koko leffa on joidenkin toimesta linkitetty osaksi QAnon-propagandaa, itse Tim Ballardista, jonka sankaritekojen todenperäisyydet ovat edelleen tutkinnassa, kuten on myös itse Ballard ahdistelusyytösten takia tai elokuvantekijöiden esittäessä osittain fiktiiviseksi myönnettyä tarinaa tosijuttuna. Elokuvan hyllyttäminen useaksi vuodeksi on ollut omiaan ruokkimaan teorioita siitä, että Hollywoodissa on meneillään jotain kieroa, minkä takia paikan pomot eivät olisi halunneet päästää leffaa levitykseen. Leffan markkinointia taas on kritisoitu lopputekstien aikana nähtävästä tempusta, jossa katsojia kannustetaan ostamaan lippuja muille ihmisille, mikä onkin johtanut siihen, että elokuvasta muodostui yksi kesän yllätyshiteistä. Jotkut taas ovat väittäneet Yhdysvaltojen isointa elokuvateatteriketjua, AMC:tä elokuvan näytösten sabotoinnissa. Erityisesti Yhdysvalloissa elokuva on aiheuttanut varsinaisen taiston sosiaalisessa mediassa, kärkkäimpien puolustajien sanoessa, että jos et käy katsomassa Sound of Freedomia, olet huono ihminen ja luultavasti jopa pedofiili, kun taas kärkkäimmät kritisoijat ovat tuominneet elokuvan katsomassa käyneet huonoiksi, helposti höynäytettäviksi ihmisiksi, jotka pahentavat Yhdysvaltojen ja Meksikon välistä konfliktia ja mahdollisuutta rajalle pitkään pohdinnoissa olevan muurin rakentamiseen. Yhdysvaltojen entisen presidentti Donald Trumpin ja nykyään X:nä tunnetun Twitterin omistavan Elon Muskin esittämä tuki elokuvaa kohtaan on myös sekoittanut soppaa entisestään. Joidenkin mukaan elokuva on julkaistu juuri nyt nimenomaan Trumpin tulevan presidenttivaalikampanjan välineeksi.

Kun elokuvasta on kuukausia lukenut ja katsonut huomionhakuisilla kohuotsikoilla julkaistuja uutisia ja videoita niin elokuvan puolustukseksi kuin kritisoinniksi, sitä alkaa jopa tuumimaan, että mitäköhän siellä elokuvateatterissa on oikeasti vastassa, kun käy katsomassa Sound of Freedomin? Poistuuko elokuvasta raivostuneena hävyttömän propagandavyörytyksen jälkeen, vai hurahtaako uskomaan härskejä teorioita ökyrikkaista, jotka erittävät lasten pelosta nuoruuden eliksiiriä? Todellisuudessa kun poistuin elokuvateatterista, päällimmäinen ajatukseni oli: "tässäkö tämä nyt oli?" Kaikkien kohujen jälkeen olin jopa hieman pettynyt, että kyseessä onkin vain todella keskinkertainen ja pökerryttävän melodramaattinen trilleri, jonka katsominen ei ole läheskään niin mielenkiintoista puuhaa kuin sen ympärillä vellovan kohun seuraaminen.

Kontroversiaalisin juttu, mitä elokuva omasta vinkkelistäni pitää sisällään, on sen varsin suppea kuvaus siitä, mitä ihmiskauppa todellisuudessa on. Leffan mukaan kyse on pääasiassa siitä, että Etelä-Amerikassa lapsia napataan kadulta kirkkaassa päivänvalossakin pakettiautoihin ja sitten heitä kuljetellaan ympäri maailmaa pedofiilien sairaaksi iloksi. Elokuvan alussa nähtävä pedofiili (Kris Avedisian) taas on suorastaan kiusallinen karikatyyri, jonka yliampuvan niljakas ulkonäkö viestii kilometrien päähän, että tällä hepulla ei ole kaikki kynät penaalissa. Jopa Ballardin perustaman Operation Underground Railroadin sivuilta voi lukea, että vaikka elokuvan kuvaamia tapauksia tapahtuu, on kyse vain murto-osasta totuutta. Ihmiskauppa on huomattavasti monipuolisempaa, sitä tehdään aikuisillekin ja suuri osa tähän syyllistyvistä rikollisista ovat uhrien tuttuja, sukulaisia, opettajia, urheiluvalmentajia jne. Sivulta voi myös lukea hieman, mikä elokuvassa nähdystä tapahtui oikeasti, missä kohdin väriteltiin tositapahtumaa ja mikä on puhdasta fiktiota.

Pääasiassa itseäni kuitenkin turhautti se, kuinka amatöörimäisesti elokuva onkaan tehty. Paria hyvää näyttelijäsuoritusta lukuun ottamatta roolityöt ovat todella ailahtelevaa seurattavaa, osan ollessa jopa aika kehnoja rooleissaan. Asiaa ei auta Alejandro Monteverden ja Rod Barrin kömpelö käsikirjoitus, joka tuntuu ajoittain raakavedokselta tönkön dialoginsa ja takkuilevan tarinankerrontansa kanssa. Monteverden ohjauksessakaan ei ole kehumista. Hänen yrityksensä rakentaa painostavaa ilmapiiriä muuttuu nopeasti yliampuvaksi melodramaattisuudeksi, jolla koitetaan väkisin herättää katsojassa toivottuja tunnetiloja. Sound of Freedomin hidastukset ja dramaattiset kuorot tuntuisivat todennäköisesti jopa Zack Snyderista liiallisuuksilta. Tätä menoa rikkoo vain puolenvälin paikkeilla nähtävä osio, jolloin elokuva muuttuu yhtäkkiä veijarihuijarileffaksi Ocean's-trilogian (2001-2007) tyyliin, mikä ei sovi muuhun leffaan lainkaan. Muutama napakka kohtaus löytyy seasta, kuten tositapahtumaan perustuva saarioperaatio, sekä leffassa eniten tunnustettua fiktiota sisältävä finaali, mutta siihen se sitten jääkin.

Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä "tärkeä viesti" Jim Caviezelilta, missä hän kiittää katsojia elokuvan tukemisesta, puhuu siitä kuinka hirvittävä ongelma ihmiskauppa nykyään on ja kutsuu katsojat mukaan pyhään taistoon ihmiskauppaa vastaan. Sen sijaan, että ruudulle ilmestyvän QR-koodin kautta Caviezel johtaisi katsojan vaikkapa Operation Underground Railroadin tai muun ihmiskauppaa vastaan taistelevan järjestön sivuille, jonne voisi lahjoittaa ja tukea heidän toimintaansa, koodi ohjaa vain lippukauppaan ja katsojaa pyydetään ostamaan lisää lippuja. Ei siis itselleen, vaan muille potentiaalisille katsojille, jotka voivat samaisen sivun kautta anoa itselleen ilmaislippua leffaan. Elokuvaa levittävä Angel Studios on aiemminkin ollut kohujen keskellä kyseenalaisesta toiminnastaan, mikä pistääkin katsojan miettimään, että minneköhän rahat todellisuudessa menevät? Lisäksi on jopa koomista, että kun elokuva on käyttänyt kaksi tuntia maalatakseen Tim Ballardista pyhää sankaria, lopussa Caviezel yrittää vakuuttaa katsojaa, ettei leffassa ollut muka kyse siitä, vaan lasten äänten tuomisesta esille.

Teknisiltä ansioiltaan Sound of Freedom on myös epätasainen. Se on hyvin kuvattu ja valaistu, mutta hutiloiden leikattu kasaan, jolloin rytmitys on joko kiirehtivää tai laahaavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma on kömpelösti rakennettu. Javier Navarreten säveltämät, lähes tauotta soivat musiikit paisuttelevat elokuvan melodramaattista ilmapiiriä, minkä lisäksi äänitehosteet sisältävät dramaattisuuden lisäämiseksi tarkoitettuja pamauksia sun muita, jotka pikemminkin huvittavat yliampuvuudellaan.

Yhteenveto: Sound of Freedom on hyvällä, ihmiskauppaa vastustavalla viestillä varustettu elokuva, joka kuitenkin kaatuu amatöörimäiseen ja todella keskivertoon toteutukseen, sekä ympärillä villitsevään, itse elokuvaa mielenkiintoisempaan kohuun. Elokuvan tositapahtumista innoitteensa ottanut tarina on kömpelösti kerrottu, tarinan joko kiirehtiessä tai laahatessa eteenpäin. Tunnelma on jopa ärsyttävä yliampuvassa melodramaattisuudessaan, kun katsojan tunteisiin yritetään vedota mahdollisimman epätoivoisesti, vaikka huomattavasti vähempikin olisi riittänyt. Synkistelevää ilmapiiriä rikkovat parit kerrat, kun leffa muuttaa äkillisesti vaihdettaan kepeäksi huijaritarinaksi. Muutama oiva kohtaus löytyy seasta, mutta suurilta osin toteutus jää heikoksi. Jim Caviezel on ihan hyvässä vedossa pääroolissa, Bill Campin tarjotessa elokuvan parhaan näyttelijätyön. Muut näyttelijäkaartista hoitavat tonttinsa ailahtelevasti, osittain kökön ja puisevan dialogin takia. Leffan kuvaus pedofiilistä on naurettava karikatyyri. Teennäisen yliniljakkuuden sijaan pelottavampi olisi ollut tuiki tavalliselta näyttävä mies, josta ei päällepäin arvaisi, mitä synkkyyksiä tämä tekeekään. Elokuvan kuvaus ihmiskaupasta on muutenkin varsin suppea ja hollywoodmainen, eikä leffa tunnu uskaltavan pureutuvan tämän rikollisbisneksen huomattavasti pelottavampiin puoliin, joita Yhdysvalloissa tapahtuu. Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä hävytön videoviesti, joka huijaa katsojaa luulemaan auttavansa ihmiskaupan uhreja, vaikka todellisuudessa sitä vain auttaa leffan taloudellisessa menestyksessä ja studiopomojen lompakoiden täyttämisessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sound of Freedom, 2023, Metanoia, Santa Fe Films