Näyttelijät: Johnny Yong Bosch, Scout Taylor-Compton, Robbie Daymond, Chris Coppola, Ian James Corlett, Graham McTavish, John Omohundro, James C. Mathis III, Salli Saffioti, Tara Strong, Jim Conroy, Andrew Morgado, Rick D. Wasserman, Keith David, Kari Wahlgren, Hoon Lee ja Tony Todd
Genre: animaatio, fantasia, toiminta
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 30 minuuttia - 39 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 42 minuuttia
Ikäraja: 16
Samannimiseen videopelisarjaan perustuva animaatiosarja Devil May Cry nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Devil May Cryn toinen tuotantokausi on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalveluun. Itse en ole pelannut pelejä, mutta pidin sarjan avauskaudesta ja olen positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden läpi viikossa sen ilmestymisen jälkeen.
Demoninmetsästäjä Dante yrittää löytää paikkansa Maan ja Helvetin välisen sodan keskellä, kun hän kohtaa pitkästä aikaa kuolleeksi luulemansa veljensä Vergilin.
Devil May Cryn tutut hahmot tekevät paluun. Ensimmäisen kauden päätteeksi demoninmetsästäjä Dante (äänenä Johnny Yong Bosch) vangittiin DARKCOMin toimesta ja pistettiin syväjäähän. Kuitenkin kun avautuneen portaalin myötä sota Maan ihmisten ja Helvetin demoneiden välillä eskaloituu, Dante pitää tuoda takaisin apukädeksi. Hahmo pysyy mainiona ja hyvän lisänsä Danteen tuo se, että mies tietää nyt veljensä Vergilin (Robbie Daymond) olevan sittenkin yhä elossa ja Dante haluaa löytää tämän, korjatakseen asiat. Vergil on myös kiinnostava tapaus, vartuttuaan Helvetissä julman Mundusin (Ray Chase) komennettavana. Miehen katkeruus veljeään Dantea kohtaan on vain kasvanut, tehden heidän jälleennäkemisestään katsojalle odotetun tapahtuman.
Myös DARKCOMin agentti Mary Arkham (Scout Taylor-Compton), DARKCOMin johtaja Baines (ääninäyttelijä vaihtunut Ian James Corlettiin, Kevin Conroyn kuoleman jälkeen) ja rikollinen Enzo (Chris Coppola) ovat menossa mukana, kun taas uusina hahmoina esitellään DARKCOMin perustaja Arius von Erenburg (Graham McTavish, jonka pääsin näkemään viime vuonna Comic Conissa), DARKCOMin aseinsinööri Nell Goldstein (Tara Strong), professori Lucan (Keith David) ja Helvetin entinen kuningas Argosax (Andrew Morgado). Vanhoja tuttuja hahmoja viedään onnistuneesti eteenpäin, uusien tuttavuuksien sekoittaessa toimivasti pakkaa.
Devil May Cryn toinen tuotantokausi nappaa tehokkaasti mukaansa, hyppäämällä suoraan ihmisten ja helvetillisten olentojen välisen sodan keskelle. Kauden avausjakson suuri taistelukohtaus on sekä eeppinen että brutaali. Konfliktiin on erityisen kiinnostavaa palata myös siksi, ettei se todellakaan ole sieltä mustavalkoisimmasta päästä. Katsojana sitä tuppaa herkästi olemaan ihmisten puolella, koska on itsekin ihminen, mutta kuten jo ykköskaudella kävi selväksi, ihmiset eivät ole mitään puhtaita pulmusia ja pelkkiä uhreja. Eivätkä sitten puolestaan demonitkaan ole vain jotain sydämettömiä hirviöitä.
Vielä tätä isoa sotaa mielenkiintoisempaa on seurata Danten ja Vergilin vaikeaa velisuhdetta. Dante on luullut Vergiliä kuolleeksi pitkään, kun taas Vergil on ollut katkera kohtalostaan. Veljien yhteentörmäys on kauden jännittävämpää antia ja heidän lapsuuteensa perehtyvät takaumat tuovat oivaa painoarvoa nykyhetken tapahtumille. Vaikka toimintakohtaukset ovatkin komeaa mättöä, sarjan voimavara syntyy lopulta sen pätevästä henkilödraamasta. Kauden kahdeksan noin puolen tunnin mittaista jaksoa on tälläkin kertaa helppo tuijottaa vaikka yhtä kyytiä ja toivon, että sarja saa vielä ainakin kolmannen kauden.
Devil May Cry jatkaa myös teknisesti avauskauden mainiolla linjalla. Animaatiojälki on tyylikästä ja etenkin toimintakohtausten aikana meno on näyttävää. Oivallisesti piirretyt hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, tapahtuivat kohtaukset sitten Maassa tai Helvetissä. Sarja myös tasapainottelee hienosti värikkään ja synkän välillä. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu ja Power Gloven musiikit säestävät tätä sotaa iskevästi, yhdistettynä jälleen eri artistien ja yhtyeiden, kuten Evanescencen kappaleisiin. Musiikkipuolella ainoa harmituksen aihe on, että ykköskauden räväkkä alkutekstibiisi, Limp Bizkitin Rollin' on vaihdettu Power Gloven työstämään, huomattavasti unohdettavampaan ryminään vailla sanoituksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Devil May Cry, Yhdysvallat, Etelä-Korea, 2025-, Studio Mir, Shankar Animation, Capcom Company, Bootleg Universe
Pääosissa: Theo James, Mary McDonnell, Lara Pulver, Tom Canton, Kari Wahlgren, Graham McTavish, Matt Yang King, David Errigo Jr., Jennifer Hale ja Adam Croasdell
Genre: anime, fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 16
Andrzej Sapkowskin kirjoihin ja niiden pohjalta tehtyihin videopeleihin perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri(The Witcher - 2019-) nousi suosituksi, kun sarjan avauskausi julkaistiin joulukuussa 2019. Jatkokausien lisäksi Netflix päätti ryhtyä rahastamaan franchisella oikein kunnolla ja jo kuukausi sarjan ykköskauden julkaisun jälkeen yhtiö ilmoitti työstävänsä anime-elokuvaa, joka sijoittuisi samaan maailmaan. The Witcher: Nightmare of the Wolf julkaistiin Netflixissä elokuussa 2021, mutta itseltäni leffa jäi väliin, vaikka olen sarjaa seurannut. Kuitenkin nyt, kun Netflixiin on tulossa uusi Noituri-animeleffa The Witcher: Sirens of the Deep (2025), päätin vihdoin katsoa ja arvostella Nightmare of the Wolfin.
Noituri Vesemir ryhtyy selvittämään useiden haltiatyttöjen katoamista, samalla kun hän yrittää suojella Kaedwenin kuningaskuntaa pahoilta voimilta.
The Witcher: Nightmare of the Wolf tapahtuu vuosikymmeniä ennen varsinaisen The Witcher - Noituri -sarjan tapahtumia ja elokuvan keskiössä on sarjan päähenkilö Geralt Rivialaisen mentori Vesemir (äänenä Theo James), silloin kun mies oli vielä nuorempi noituri. Hahmo on oivallisen erilainen persoona kuin Geralt. Siinä, missä Geralt on vähäsanainen ja ryppyotsainen, Vesemir on virnuileva ja vitsaileva, heittäen huonoa läppää, samalla kun hän halkoo hirviöitä miekallaan palasiksi. Aluksi elokuva pohjustaa hahmoa toimivasti, mutta tämän kehityskaari jää lopulta harmillisen hapuilevaksi ja ohkaiseksi.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Vesemirin lapsuudenystävä lady Illyana (Mary McDonnell), Vesemirin noituriksi koulinut Deglan (Graham McTavish), Vesemiriltä apua pyytävä haltia Filavandrel (Tom Canton), Kaedwenin kuningas (Adam Croasdell), noitureita vastustava Tetra Gilcrest (Lara Pulver), sekä pahoja voimia hallitseva Kitsu (Kari Wahlgren). Sivuhahmot jäävät erityisen ohuiksi. Alussa takaumien kautta elokuva yrittää rakentaa katsojalle tunnesidettä Vesemiriin ja lady Illyanaan, sekä heidän entiseen ystävyyteensä, mutta kömpelösti.
Enpä koe, että olisin paljoa menettänyt, vaikken olisikaan koskaan katsonut The Witcher: Nightmare of the Wolfia. Kyseessä on juuri niin rahan perässä tehty lisäosa kuin etukäteen olin aavistellut. Alun taistelu metsähiittä vastaan on vielä ihan menevä ja takaumat Vesemirin lapsuudesta ja noituriksi ryhtymisestä ovat ihan kiinnostavaa seurattavaa, mutta kun varsinainen tarina starttaa, ei leffa onnistunut yhtään nappaamaan minua mukaansa. Kuten jo totesin, hahmokaaret jäävät alikehitetyiksi, mihin vaikuttaa eritoten se, että leffalla on kestoa vain tunti ja kaksikymmentäkolme minuuttia, mihin kuuluvat niin alku- kuin lopputekstit. Alkupäästä tuntuu siltä, että tekijöillä olisi käsissään jokin parinkin tunnin eepos, mutta sitten rahat ovat loppuneet kesken tai jotain ja loppuleffaa on pitänyt tiivistää reippaasti.
Elokuva ei onnistunut missään vaiheessa ravistelemaan tiettyä yhdentekevyyden tunnetta ja vaikka kesto onkin lyhyt, tämä yhdentekevyys teki leffasta jopa hitusen pitkäveteisen. Toimintakohtaukset ovat ihan komeasti toteutettua mättöä, mutta niistä uupuu jännite ja jopa viihdearvo, jolloin homma on lähinnä aikamoista mekastusta. Nightmare of the Wolfia ei voi suositella juuri muille kuin niille kovimman luokan The Witcher -sarjan faneille, jotka janoavat lisää seikkailuja Mantereelta. On leffa parempi kuin surkea esiosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), muttei silti kovinkaan kummoinen, eivätkä odotukseni tulevaa Sirens of the Deep -leffaa kohtaan pahemmin nousseet.
Elokuvan ehdottomasti parasta antia on sen animaatiojälki. Animetoteutus on todella tyylikäs ja tämä maailma herää visuaalisesti täysin eri tavalla eloon kuin varsinaisessa näytellyssä sarjassa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja kuten jo totesin, toimintakohtaukset ovat hienon näköisiä. Taustat ovat komeita ja yksityiskohtaisia ja elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Brian D'Oliveiran säveltämät musiikit ovat mainiot.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Witcher: Nightmare of the Wolf, 2021, Netflix, Studio Mir, Hivemind, Platige Images, Base FX
Ohjaus: Sylvester Stallone Pääosissa: Sylvester Stallone, Julie Benz, Paul Schulze, Graham McTavish, Matthew Marsden, Rey Gallegos, Maung Maung Khin, Jake La Botz, Tim Kang ja Ken Howard Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 32 minuuttia / Extended Cut: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 18
David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustuva elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli hitti, joten tekijät päättivät tietty jatkaa sarjaa. Vaikka jatko-osat Rambo - taistelija 2(Rambo: First Blood Part II - 1985) ja Rambo - taistelija 3(Rambo III - 1988) saivat lyttäyksen kriitikoilta, olivat nekin menestyneitä - joskin kolmas osa ei päässyt lähellekään toisen osan lipputuloja. Kun sarjan oikeudet omistava Carolco Pictures meni konkurssiin vuonna 1997, oikeudet myytiin Miramaxille, mikä olisi halunnut tehdä neljännen osan. Päätähti Sylvester Stallone ei kuitenkaan ollut halukas jatkamaan sarjaa, kunnes 2005 oikeudet päätyivät Nu Imagelle ja Millennium Filmsille, jotka halusivat tehdä neljännen filmin. Stallone innostui uudesta tarinasta ja päätti lopulta suostua palaamaan Rambon rooliin. Hän jopa halusi ohjata elokuvan itse. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2007 ja lopulta ihan vain Ramboksi nimetty neljäs osa saapui teattereihin alkuvuodesta 2008. Leffa oli pienimuotoinen hitti, vaikka sai aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse näin leffan vasta jokunen vuosi sitten ja pidin sitä parempana kuin sarjan kaksi edellistä osaa. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes nyt kun huomasin, että sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Rambo: Last Blood (2019). Katsoinkin Rambon pari viikkoa Rambo - taistelija 3:n jälkeen.
John Rambo yrittää elää kaikessa rauhassa Thaimaassailman taistelemista, kunnes hänet pestataan ihmisoikeustyöntekijöiden oppaaksi Burmaan. Kun hänen opastamansa ryhmä joutuu Burmassa armeijan vangiksi, Rambon täytyy lähteä pelastusretkelle ja ruumiitahan siinä tulee.
Parikymmentä vuotta Rambo - taistelija 3:n jälkeen Stallonen näyttelemä John Rambo on kiertänyt maailmaa ja yrittänyt piiloutua Thaimaahan, mistä häntä ei vedettäisi mukaan tappamishommiin. Leffa siis alkaa hyvin samalla lailla kuin sarjan pari aiempaa osaa, mutta jälleen pitää tietty keksiä joku syy pistää Rambo tositoimiin. Rambo näyttää todella kyllästyneeltä kaikkeen ja onkin vastahakoinen tekemään yhtään mitään. Valitettavasti katsojan silmään tämä voi helposti näyttää siltä kuin Stallone olisi kyllästynyt Rambon rooliin, mutta tästä ei luultavasti ole kyse, sillä Stallone halusi innokkaasti jopa ohjata elokuvan. Joka tapauksessa Rambo on oma tympeä itsensä. Stallone suoriutuu roolistaan hieman paremmin kuin kahdessa edellisessä filmissä ja hän yrittää tuoda jotain syvyyttä hahmoon, eikä vain pullistele lihaksiaan. Elokuvassa nähdään myös mm. Julie Benz ja Paul Schulze ihmisoikeuksista huolehtivana pariskuntana, jotka anovat tarpeeksi monta kertaa, jotta Rambo suostuu heidän oppaakseen, Graham McTavish, Matthew Marsden, Rey Gallegos, Jake La Botz ja Tim Kang palkkasotureina, jotka lähtevät Rambon mukaan pelastusretkelle, Ken Howard pappina, joka suostuttelee Rambon pelastushommiin ja muistuttaa vahvasti vanhoista Rambo-leffoista tuttua eversti Trautmania (Trautman olisi varmasti ollut mukana, jos häntä esittänyt Richard Crenna ei olisi menehtynyt 2003), sekä Maung Maung Khin Burman armeijaa johtavana majuri Pa Tee Tintinä, joka on mitä yksiulotteisin ja unohdettavin pahis. Majuriin ei edes yritetä keksiä sisältöä, vaan hän vain antaa parissa kohtaa käskyjä sotilaille ja yrittää näyttää häijyltä. Muutenkin hahmot jäävät todella pinnallisiksi ja yksiulotteisiksi, eikä hahmojen nimiä muista enää, kun lopputekstit alkavat. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa - eli todella vähän.
Rambo on mielestäni hieman parempi elokuva kuin Rambo - taistelija 2 ja Rambo - taistelija 3, sillä siitä ei löydy samaa myötähäpeällistä macho-pullistelua, minkä lisäksi siitä on pyritty tekemään huomattavasti roisimpi toimintaleffa. Jos aiemmissa osissa pahikset tekivät pahaa ihmisille, se ei ole mitään verrattuna niihin kauheuksiin, mitä Burman armeija tekee tässä filmissä. Ja kun Rambo lähtee tappamaan sotilaita, on lopputulos paljon verisempää. Jos vielä katsoo elokuvan pidennetyn version, missä ihmiset räjähtävät kappaleiksi, raajat katkeilevat ja suolet pursuavat ulos vatsoista, on leffa ymmärrettävästi saanut korkean K18-ikärajansa. Joillekin väkivallan realistisempi ja tylympi ote voi tehdä filmistä vaikean katsottavan, mutta jotkut taas viihtyvät elokuvan parissa paremmin näin. Itse olen vähän kahden vaiheilla. Itseäni ei haittaa elokuvan raakuus, ja lopputaistelu, missä pistetään oikein kunnolla haisemaan, on mielestäni viihdyttävää seurattavaa. Jotkut elokuvan raakuuksista, kuten lapsiin kohdistuva väkivalta taas ovat sellaista materiaalia, että tarvitsiko leffaan pistää sellaista?
Tässäkin filmissä täytyy kuitenkin odottaa aika kauan, kunnes tykitys alkaa. Sitä ennen nähdään kömpelösti kirjoitettua, ohjattua ja näyteltyä draamaa, mikä lähinnä pitkästyttää katsojaa. Lisäksi katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa laimeasti kirjoitettujen ihmisoikeustyöntekijöiden kohtalo, sillä ennen sieppaustaan he ovat lähinnä vain ärsyttäneet Ramboa. Tälläkin kertaa juoni (tai juonentynkä) on lähinnä vain tekosyy sille, että loppupäässä päästään näkemään, kun Rambo päästetään irti. Onneksi tällä kertaa lopputaistelu on odotuksen arvoinen - vaikkakin kun se päättyy, päässä käy nopeasti ajatus, että tässäkö tämä nyt oli? Elokuva yrittää tuoda jonkinlaista painavaa sanaa maailmalla tapahtuvista vääryyksistä ja shokeerata, mutta samalla se sortuu olemaan aivotonta räiskintää. Ramboilu vakavammalla otteella toimii vain osittain ja lopputuloksena onkin aika epätasainen, viihdyttävä mutta samalla keskeneräinen ja keskinkertainen teos. Itselleni katselukokemus oli mieluisampi kuin kahden edellisen osan kanssa, mutta ensimmäisen Taistelijan hienouden saavuttaminen on tässä kohtaa pelkkä haave.
Stallone ei tosiaan vain näyttele Ramboa, vaan hän on myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Stallone on löytänyt tavan esittää yliampuvaa toimintaa realistisemmalla otteella ja halunnut oikein mässäillä raakuuksilla. Hän ei kuitenkaan keksi kunnon sisältöä hahmoihin tai tarinaan ja leffa jää lopulta pintaraapaisuksi siitä, mihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan kameratyöskentely on myös epätasaista ja vaikka mukana on tyylikkäitä kuvia, on heiluvaa käsivarakuvaa mukana liikaa. Leikkaus on sujuvaa ja värimäärittelyllä filmiin on saatu luotua ahdistava ja likainen henki, mikä ei herätä katsojassa minkäänlaista intoa lähteä seikkailemaan noissa viidakoissa. Lavasteet ovat vaikuttavasti toteutetut. Efektien taso vaihtelee jo ihan räjähdysten uskottavuudessa. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaiset ja Brian Tylerin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla. Tyler on tuonut parissa kohtaa mukaan hieman vaikutteita Jerry Goldsmithin musiikeista alkuperäisessä Taistelijassa.
Yhteenveto: Hassusti nimetty neljäs Rambo-leffa Rambo on viihdyttävä ja raaka, mutta eipä kovin paljoa muuta. Toimintaan on tuotu hieman realistisempi ote, vaikka lopputaistelun tykitys onkin yliampuvaa. Väkivalta on tylympää ja todentuntuisempaa kuin aiemmin, eikä katsojaa säästellä verenvuodatuksessa, irtoraajoissa ja suolenpätkissä. Parissa kohtaa leffa tarjoaa hyvät naurut käsittämättömän suureellisella mässäilyllään ja välillä se taas pistää toivomaan, ettei joitain juttuja olisi näytetty. Parin edellisen elokuvan hömppähenki on poistettu ja tämä filmi kulkee paljon totisemmalla otteella. Onkin vain harmi, että juoni on näin ohuen ohut, pahis näin surkea ja muut hahmot näin yhdentekeviä, sillä vahvemmalla käsikirjoituksella Rambo voisi olla hyvä elokuva. Nyt se on lähinnä keskinkertaista ja hieman keskeneräiseltä tuntuvaa viihdettä. Stallonesta löytyy karismaa, mutta samalla näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta olla mukana elokuvassa. Väkivaltaelokuvien ystäville Rambo tarjoaa paljon riemua, mutta yhtään laadukkaampaa teosta etsiville tämä on luultavasti puolitoista tuntia hukkaan heitettyä aikaa. Itse pidän tästä hieman enemmän kuin kahdesta edellisestä osasta, mutta silti harmittelen, kuinka kauas on jouduttu alkuperäisestä Taistelijasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rambo, 2008, Lionsgate, The Weinstein Company, Millennium Films, Equity Pictures Medienfonds GmbH & Co. KG IV, Emmett/Furla/Oasis Films, Rogue Marble
Ohjaus: Ryan Coogler Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Anthony Bellew, Phylicia Rashad, Graham McTavish ja Wood Harris Genre: draama, urheilu Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 16
Nyrkkeilydraamaelokuva Rocky(1976) oli suuri menestys, joka nosti Sylvester Stallonen tähdeksi ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös Rockyn uusintaottelu(Rocky II - 1979) oli arvostettu hitti, mutta sen jälkeiset osat Tiikerinsilmä - Rocky III(Rocky III - 1982), Rocky IV (1985) ja Rocky V (1990) eivät enää olleet kriitikoiden mieleen, vaikka tuottivatkin isoja summia rahaa. Rocky V tosin oli sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma, eikä menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jolloin sarja ajateltiin jättää siihen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin Stallone tuli kuitenkin katumapäälle ja teki filmin Rocky Balboa (2006), minkä hän ajatteli olevan sarjan päätösosa. Toisin kävi ja vuonna 2013 ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Tekijät halusivat kuitenkin ottaa uuden suunnan ja nimesivät sarjan seitsemännen osan Creediksi. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Creed sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2015. Suomeen filmi saapui vasta tammikuussa 2016 lisänimellä The Legacy of Rocky, jotta katsojat varmasti ymmärtäisivät yhteyden. Elokuva menestyi oikein hyvin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan ensimmäisen osan. En kuitenkaan innostunut silloin, sillä en ole koskaan välittänyt urheilusta. Kun Creed: The Legacy of Rocky ilmestyi, pohdin uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta päätin tehdä sen vasta, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018). Ostinkin kerralla koko Rocky-sarjan Blu-raylla ja aloitin katsomisen. Kahden ensimmäisen mahtavan elokuvan jälkeen taso käväisi lähes pohjamudissa asti, mutta parempaa suuntaa osoittavan Rocky Balboan jälkeen olin innoissani, kun aloin vihdoin katsomaan Creed: The Legacy of Rockya.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V ja Rocky Balboa!
Rocky Balboa alkaa valmentamaan nuorta nyrkkeilijänalkua Adonis Johnsonia, joka paljastuu Rockyn edesmenneen vastustajaystävä Apollo Creedin pojaksi.
Pääroolissa Adonis Johnsonina nähdään Michael B. Jordan, jota olen aiemmin pitänyt kelpo näyttelijänä. Tässä roolissa Jordan kuitenkin näyttää oikean lahjakkuutensa ja sopii täydellisesti pääosaan äkkipikaiseksi nyrkkeilijänuorukaiseksi. Isänsä maineesta huolimatta - tai pikemminkin juuri sen takia - Adonis käyttää Johnson-sukunimeä, sillä hän haluaa erottua joukosta ja luoda omaa nimeään, sillä häntä pelottaa tulla leimatuksi Creedinä. Tämä luo hyvin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka tarinaan on helppo hypätä mukaan. Jordanin roolityön ja hahmon onnistuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä muuten katsoja menettää nopeasti kiinnostuksensa, eikä halua jatkaa Rocky-tarinaa jonkun toisen hahmon kautta. Itse Rocky Balboana nähdään tietty Sylvester Stallone, joka tekee parhaan roolisuorituksensa sitten alkuperäisen Rocky-leffan. Stallone sai roolityöstään Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi hän voitti lukuisia sivuosapalkintoja, ja kyllä hän myös ansaitsi ne. Stallone istuu rooliinsa ihan yhtä täydellisesti kuin vuonna 1976. Siinä, missä 1970-luvulla Stallone ja Rocky nousivat maailmanmaineeseen tullessaan lähes tyhjästä, tässä leffassa sekä Stallone että Rocky siirtyvät sivuun ja antavat uuden sukupolven jatkaa heidän perintöään. Stallonen roolisuoritusta vain vahvistaa, kuinka hyvin hänen hahmonsa on kirjoitettu. Hänen vaimonsa Adrian ja tämän veli Paulie ovat menehtyneet, ja hänen poikansa on jättänyt hänet yksin, mikä on tehnyt Rockysta todella rikkinäisen miehen. Hahmosta on tehty hyvin liikuttava ja siksi onkin hienoa, kun Rocky saa uuden "pojan" Adoniksesta, jolla ei taas ole koskaan ollut isää. Elokuvan aikana Adoniksen ja Rockyn välille muodostuu vahva side, mitä on aivan mahtavaa seurata.
Muita tärkeitä hahmoja ovat myös Tessa Thompsonin näyttelemä Adoniksen naapuri Bianca ja nyrkkeilijä Anthony Bellewin esittämä nyrkkeilijä Ricky Conlan. Biancan ja Adoniksen välille syntyy tietty säpinää, mutta on hienoa, ettei Biancan hahmo jää vain siihen. Bianca on laulaja, jolla on omat unelmansa, minkä lisäksi hänelle on kirjoitettu tiettyä traagisuutta, mikä luo hahmosta paljon syvällisemmän kuin perinteiset päähenkilöiden neitoset. Valitettavasti Ricky Conlan jättää hieman toivomisen varaan. Hahmosta löytyy kiinnostava tarina, mutta sitä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Bellew kuitenkin sopii osaansa (paremmin kuin sarjan aiemmat nyrkkeilijänäyttelijät), kuten sopii myös Thompson, joka tekee mainiota työtä hahmonsa kanssa. Elokuvassa nähdään heidän lisäksi Phylicia Rashad Adoniksen äitipuolena ja Graham McTavish Conlanin valmentajana.
Kuten jo sanoin, kahden ensimmäisen Rocky-leffan (alkuperäisen ollessa ehta klassikko ja Rockyn uusintaottelun ollessa mahtava jatko-osa takeltelevasta alustaan huolimatta) jälkeen taso putosi oikein kunnolla. Tiikerinsilmä - Rocky III oli ihan viihdyttävä, mutta aika turhanpäiväinen hömppä, mikä vaihtoi syvällisemmän draaman aivottomampaan mäiskeeseen. Rocky IV taas oli aivan käsittämättömän typerä leffa, mikä aiheuttaa minussa ärtymystä joka kerta, kun mietin sitä. Rocky V yritti viedä hommaa takaisin vakavamman draaman puolelle, mutta teki sen aika kömpelösti. Rocky Balboa oli kelpo paluu sarjan juurille, mutta tuntui loppujen lopuksi hieman liian paljon nostalgian varassa roikkuvalta ja melodramaattiselta teokselta. Ja sitten paikalle saapuu ohjaaja Ryan Coogler, joka tarjoaa parhaan Rocky-leffan sitten alkuperäisen osan! Creed: The Legacy of Rocky palauttaa sarjan takaisin mahtavalle tasolle, missä se ei ollut käynyt 1970-luvun jälkeen. Juuri kun katsoja on ehtinyt vuosia toivoa, että sarja olisi jo osattu lopettaa, tämä leffa näyttää, että vielä on paljonkin toivoa.
Alkuperäinen Rocky-filmi on selvästi tärkeä teos ohjaaja Cooglerille, sillä Creed: The Legacy of Rockysta paistaa tekijän rakkaus elokuvaa kohtaan. Coogler ottaa vaikutteita alkuperäisestä leffasta ja tämän filmin tarinakin on rakennettu aika samalla tavalla kuin ensimmäisen Rockyn, mutta silti Coogler saa tuotua oman vahvan visionsa ja tyylinsä mukaan, mikä tekee elokuvasta todella raikkaan ja luovan tuntuisen. Coogler ei luota pelkkään nostalgiaan, vaan hänellä on uusi tarina kerrottavanaan ja antaa kaikkensa sen kertomiseksi. Filmin onnistumisen huomaa jo siitä, että pidin elokuvasta paljon jo ennen kuin Rocky edes saapui kuvaan. Adonis on kiinnostava hahmo ja hänen tarinaansa on kiehtova seurata. Hänen ja Biancan romanssi istuu yllättävänkin hyvin mukaan, ja huomasin olevani kiinnostunut myös heidän suhteestaan. Onhan se toki upeaa, kun pääsee jälleen näkemään Stallonen Rockyna, mutta tämä johtuu pääasiassa juurikin siitä, että Cooglerilla on vahva tarina siinä ympärillä. Ohjaaja luo myös tunnelmaa todella hyvin ja surullisiksi tarkoitetut hetket oikeasti liikuttavat, sillä elokuva saa katsojan välittämään hahmoistaan. Mukana on useampikin koskettava hetki, joten suosittelen herkimpiä pitämään nenäliinoja lähistöllä leffaa katsoessa.
Kun Coogler kertoo tarinaa näin taidokkaasti, saa se katsojan innostumaan entistä enemmän nyrkkeilyotteluista. Ja voi pojat, että Coogler hallitsee nekin! Ensimmäinen kunnon matsi on mukana lähinnä vakuuttaakseen katsojat ja sivuhahmot Adoniksen taidoista, mutta se miten ottelu on toteutettu, sai suuni loksahtamaan auki. Ottelu on nimittäin kuvattu yhdellä todella pitkällä otolla. Koko matsin ajan vain tuijotin hämmästyneenä tätä huikeaa teknistä taidonnäytettä ja toivoin, ettei kuvasta leikattaisi pois. Eikä niin tehdä! Mestarillisen kuvauksen lisäksi ottelu on kiehtova myös siksi, että iskut tuntuvat oikeasti sattuvan. Tämän jälkeen Coogler alkaa hiljalleen rakentamaan tunnelmaa kohti finaalia. Ennen loppumatsia täytyy tietty olla mukana pakollinen treenimontaasi, mutta Coogler tuo siihenkin oman jälkensä, jolloin se tuntuu raikkaalta. Ja itse loppuottelu on myös aivan fantastinen. Sen lisäksi, että se on upeasti kuvattu, on se rakennettu niin hyvin, että katsoja todella jännittää, miten matsissa käy. Huomasin jossain kohtaa nousseeni istumaan sohvan reunalle, sillä olin niin täysillä mukana tapahtumassa.
Jos elokuvasta pitäisi heikkouksia löytää, niin hieman tylsästi kirjoitetun Ricky Conlanin lisäksi leffa on pienesti liian pitkä. Kyseessä on Rocky-sarjan pisin elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa. Suurimmaksi osaksi filmi on rytmitetty erinomaisesti ja leikattu loistavasti, mutta mukana on joitakin turhan pitkiä kohtia tai pari hetkeä, jotka voisi leikata kokonaan pois. Muuten leikkaus sujuu oikein mainiosti, minkä lisäksi elokuvan muukin tekninen puoli on kunnossa. Kuvaus on tosiaan aivan upeaa, mitä vahvistaa hieno valaisu nyrkkeilyotteluissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kelpo työtä, ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi ikävän näköisiä ruhjeita. Ääniefektit ovat erittäin toimivia ja lisäävät nyrkiniskujen tuntua. Säveltäjä Ludwig Göransson on saanut aikaiseksi yllättävänkin hyvää musiikkia. Göransson kierrättää todella minimaalisesti vanhoja tuttuja sävelmiä ja on onnistunut luomaan omat melodiansa, joista pari ovat jopa erinomaisen mahtipontisia. Ja kun Göransson hyödyntää Bill Contin ikonisia musiikkeja niin vähän, tuntuu entistäkin loistavammalta, kun katsoja vihdoin kuulee pätkän tuttua sävelmää.
Yhteenveto:Creed: The Legacy of Rocky on sarjan paras elokuva sitten alkuperäisen Rockyn! Ohjaaja Ryan Coogler on onnistunut luomaan mahtavan kertomuksen, mikä tekee hienosti kunniaa alkuperäiselle leffalle, mutta myös rakentaa suuntaa uusille nyrkkeilyseikkailuille. Hänellä on erittäin kiinnostava tarina kerrottavanaan, jolloin katsoja lähtee samantien Adoniksen mukaan jahtaamaan tämän unelmia. Elokuvassa on todella panostettu hahmoihin ja tunnelmaan, jolloin katsojana voi huomata olevansa yllättävänkin syvällä mukana tapahtumissa ja koskettavat hetket oikeasti liikuttavat. Nyrkkeilykohtaukset ovat myös aivan mielettömän hienosti toteutetut. Yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu nyrkkeilymatsi on teknisesti mestarillinen ja loppuotteluun on saatu koukuttavaa jännitystä. Coogler lainailee sulavasti asioita alkuperäisistä Rocky-leffoista, mutta tuo ne mukaan omalla tyylillään, jolloin ne eivät tunnu kuluneilta. On myös hienoa, että säveltäjä Göransson ei ratsasta Bill Contin ikonisilla musiikeilla, vaan luo uusia, oikeasti mahtipontisia melodioita. Michael B. Jordan on loistovalinta päärooliin ja Sylvester Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön vanhana Rockyna. Pientä miinusta leffa saa hieman liian pitkästä kestostaan, sekä alikehitetystä vastuksestaan, mutta nämä ovat vain pieniä ongelmia. Creed: The Legacy of Rocky on hieno teos, mikä jokaisen alkuperäisen Rocky-elokuvan fanin täytyy nähdä. Leffa sai minut todella innostumaan tulevasta Creed II:sta ja jännityksellä jään odottamaan, voiko se päästä lähellekään tämän filmin tasoa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed, 2015, Metro-Goldwyn-Mayer, Warner Bros. Brothers, New Line Cinema, Chartoff-Winkler Productions
