Arvostelu: Downton Abbey: Viimeinen näytös (Downton Abbey: The Grand Finale - 2025)

DOWNTON ABBEY: VIIMEINEN NÄYTÖS

DOWNTON ABBEY: THE GRAND FINALE

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Jim Carter, Brendan Coyle, Joanne Froggatt, Penelope Wilton, Kevin Doyle, Michael Fox, Paul Giamatti, Phyllis Logan, Raquel Cassidy, Sophie McShera, Lesley Nicol, Harry Hadden-Paton, Robert James Collier, Allen Leech, Paul Copley, Dominic West, Alessandro Nivola, Joely Richardson ja Arty Froushan

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) oli valtavan suosittu ja sarjan päätyttyä sen tarinaa päätettiin jatkaa elokuvien muodossa. Ensimmäinen Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma hitti, mutta toinen elokuva Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022) ei ollut toivottu taloudellinen menestys, kriitikoiden ja fanien positiivisesta palautteesta huolimatta. Vuonna 2024 näyttelijä Imelda Staunton paljasti, että kolmas elokuva on tekeillä ja että se tulisi päättämään koko Downton Abbeyn. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden toukokuussa ja nyt Downton Abbey: Viimeinen näytös on saapunut elokuvateattereihin, enkä ole malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin todella paljon alkuperäisestä sarjasta sekä kahdesta ensimmäisestä leffasta. Olinkin innoissani, mennessäni katsomaan Downton Abbey: Viimeistä näytöstä loppuunmyytyyn Maximiin heti ensi-iltapäivänä.

Kun lady Maryn avioerosta muodostuu valtava seurapiirikohu ja kreivitär Coran veli menettää ison osan suvun rahoista, Crawleyn perheen täytyy tehdä vaikeita päätöksiä Downton Abbeyn tulevaisuuden suhteen.

Lukuun ottamatta viime syksynä menehtynyttä Maggie Smithiä, jonka hahmo, leskikreivitär Violet kuoli edellisessä elokuvassa, Downton Abbeyn tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kolmosleffan toimiessa tarinan päätöksenä. Granthamin jaarli Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja hänen vaimonsa Cora (Elizabeth McGovern) joutuvat ahtaalle, kun Coran veli Harold (Paul Giamatti) menettää ison osan suvun rahoista. Heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) joutuu myös negatiiviseen valoon, naisen otettua avioeron pettävästä miehestään (Matthew Goode), mitä pidettiin tuohon aikaan järkyttävänä skandaalina. Carson (Jim Carter) ja Patmore (Lesley Nicol) ovat jäämässä eläkkeelle pesteistään Downton Abbeyn hovimestarina ja kokkina, Andyn (Michael Fox) ja Daisyn (Sophie McShera) noustessa heidän tilalleen. Bates (Brendan Coyle) ja Anna (Joanne Froggatt) odottavat uutta lasta ja Thomas (Robert James-Collier) on löytänyt onnen näyttelijätähti Guy Dexterin (Dominic West) kanssa. Entinen lakeija Molesley (Kevin Doyle) yrittää kovasti saada käsikirjoitusuraansa käyntiin, kun taas hänen vaimonsa Phyllis (Raquel Cassidy) ja Carsonin vaimo Elsie (Phyllis Logan) pysyvät uskollisesti Coran kamarineitinä ja Downtonin taloudenhoitajana. Edesmenneen leskikreivittären ystävä Isobel Grey (Penelope Wilton) päättää muovata kylän vanhoja piirteitä 1930-luvulle sopivammiksi. Myös Maryn sisko Edith (Laura Carmichael), hänen miehensä Bertie (Harry Hadden-Paton) ja Tom Branson (Allen Leech) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina esitellään näyttelijä Noël Coward (Arty Froushan) ja Haroldia talousasioissa auttava Gus Sambrook (Alessandro Nivola). Näyttelijäkaarti suoriutuu jälleen kerran moitteettomasti rooleistaan ja heidän hahmonsa ovat mahtavat tutut itsensä.

Siirtymä televisiosta elokuviin ei ole helpoin homma ja usein tarinan jatkaminen elokuvien muodossa sen jälkeen, kun televisiosarja päättyi, on osoittautunut kömmähdykseksi. El Camino (2019) oli täysin turha jatko-osa täydellisesti päättyneelle Breaking Badille (2008-2013) ja The Many Saints of Newark (2021) oli täysin turha esiosa erinomaiselle The Sopranosille (1999-2007). Downton Abbey onnistui kuitenkin tässä tempussa, eikä vain kerran, eikä vain kahta kertaa, vaan nyt myös kolmannenkin kerran. Downton Abbey: Viimeinen näytös on loistava päätös loistavalle saagalle, jonka pariin palaan ilomielin tulevaisuudessakin, mitä en olisi vielä kymmenisen vuotta sitten uskonut sanovani, sillä Downton Abbey ei etukäteen vaikuttanut yhtään minun jutultani. 

Alusta alkaen on selvää, että kyseessä on päätösosa, mutta vaikka herkistely aloitetaankin hyvissä ajoin, ei leffa mene pelkän nyyhkyilyn parissa. Luvassa on jälleen runsaasti hauskoja hetkiä ja sutkautuksia. Osuvien näpäytysten mestari Violet saattaa olla poissa, mutta muut hahmot jatkavat tämän jalanjäljissä kunnioittavasti. Aika lailla kaikki hahmot saavat vielä tilaisuutensa loistaa ja koko Downton Abbeyn isä Julian Fellowes onnistuu ihailtavalla tavalla keksimään lähes kaikille jonkinlaisen juonikuvion, ilman että leffa tuntuu kiirehtivältä tai täyteen ahdetulta. Päätarinassa on tietty kyse itse Downton Abbeyn, sen asukkaiden ja sen henkilökunnan tulevaisuudesta, mikä tuo hyvää jännitettä kaiken keskelle. Kun lopulta on sitten aika jättää hyvästit näille hahmolle ja tältä omalla tavallaan kodilta tuntuneelle kartanolle, meinaa tippa tulla väkisinkin linssiin. Viimeistään ennen lopputekstejä nähtävän, Maggie Smithin muistolle tehdyn kauniin kunnianosoituksen aikana kyynelhanat aukeavat taatusti.

Ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka ohjasi myös edellisen Downton Abbey -elokuvan, Uuden aikakauden. Curtis hoitaa tonttinsa mallikkaasti toistamiseen, mitä auttaa toki Fellowesin mainio käsikirjoitus täynnä oivaa dialogia ja sulavaa juonikuvioiden punontaa. Downton Abbey: Viimeinen näytös on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat John Lunnin säveltämät musiikit. Kun tuttu tunnusmelodia pärähtää soimaan ensimmäisen ja viimeisen kerran, itse jylhän Downton Abbeyn tullessa näkyviin, iho nousee väkisinkin kananlihalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: The Grand Finale, 2025, Focus Features, Carnival Film & Television

Arvostelu: Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba Infinity Castle (劇場版「鬼滅の刃」無限城編 第一章 猗窩座再来 - 2025)

DEMON SLAYER: KIMETSU NO YAIBA INFINITY CASTLE

劇場版「鬼滅の刃」無限城編 第一章 猗窩座再来

Ohjaus: Haruo Sotozaki

Pääosissa: Natsuki Hanae, Hiro Shimono, Takahiro Sakurai, Saori Hayami, Akira Ishida, Mamoru Miyano, Yoshimasa Hosoya, Yoshitsugu Matsuoka, Nobuhiko Okamoto, Tomokazu Seki, Kana Hanazawa, Tomokazu Sugita, Toshihiko Seki, Toshiyuki Morikawa ja Akari Kitō

Genre: anime, toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 12

Koyoharu Gotougen mangaan perustuva animesarja Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba (鬼滅の刃) nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2019. Sitä seurannut elokuva Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba - The Movie: Mugen Train (劇場版「鬼滅の刃」無限列車編 - 2020) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti ja kaikkien aikojen menestynein japanilaiselokuva. Sarjan toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota ja tekijät tiesivätkin, että heidän pitäisi tehdä jotain suurta, adaptoidessaan mangan loppuhuipennuksen. Niinpä viidennen tuotantokauden sijaan he päättivät tehdä elokuvatrilogian. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba Infinity Castle saapuu elokuvateattereihin. Olen pitänyt animesarjasta todella paljon ja olenkin innoissani odottanut tarinan jatkumista. Kävinkin katsomassa Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba Infinity Castlen heti sen ensi-iltapäivänä Tennispalatsin loppuunmyydyssä ISENSE-näytöksessä, tupaten täynnä suosikkihahmoikseen pukeutuneita faneja.

Tanjiro Kamado ja muut demoninmetsästäjät jäävät loukkuun demoneita johtavan Muzan Kibutsujin linnakkeeseen, Infinity Castleen. Ainoa selviytymiskeino on löytää Muzan ja tappaa tämä.

Demon Slayer: Kimetsu no Yaiban tutut demoninmetsästäjät seikkailevat jälleen, lähtien tietty päähenkilö Tanjiro Kamadosta (äänenä Natsuki Hanae), joka liittyi Demon Slayer Corpsiin, etsiäkseen pelastuskeinon demoniksi muutetulle siskolleen Nezukolle (Akari Kitō). Neljän tuotantokauden varrella Tanjiro on kehittynyt aikamoiseksi taistelijaksi ja nämä kyvyt tulevat tarpeeseen, kun hän ja muut demoninmetsästäjät kokeneimpia hashirasotureita myöten putoavat demoneita johtavan Muzan Kibutsujin (Toshihiko Seki) päämajaan, loputtomuuksiin joka suuntaan leviävään Infinity Castleen. Tanjiron lisäksi elokuvassa isosti esille pääsevät erittäin pelokkaana ja lähes kyvyttömänä matkansa aloittanut Zenitsu (Hiro Shimono), josta on kuitenkin kuoriutunut jopa itsensä taistelutaidoillaan yllättänyt kamppailija, sekä hashirasoturit Giyu (Takahiro Sakurai), joka alun perin sai Tanjiron hakeutumaan demoninmetsästäjäksi ja hyönteishyökkäyksiä hyödyntävä Shinobu (Saori Hayami). Monelle - kuten itselleni - voi tulla pettymyksenä, että rämäpäinen possumaskia käyttävä Inosuke (Yoshitsugu Matsuoka) on elokuvassa mukana todella vähän aikaa. Tanjiro on tuttuun tapaansa mainio päähenkilö, mutta koin leffan kiinnostavimmaksi tyypiksi aiemmin pienemmälle huomiolle jääneen Shinobun, joka kohtaa elokuvassa siskonsa tappaneen ylemmän luokan demonin.

Katsojan mielipide Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba Infinity Castlesta voi riippua paljonkin siitä, tietääkö etukäteen, ettei elokuva ole vielä saagan huipennus, vaan vasta huipennuksen avausosa, joka jää varsin ikävästi kesken. Markkinoinnissa tätä ei ole juuri nostettu esille, mutta itse elokuvassa leffan koko nimenä seisoo Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba - Elokuva: Infinity Castle - Luku 1: Akaza palaa. Jos tästä ei ole tietoinen, voi olla hämmentynyt, kun jopa kahden ja puolen tunnin taistelun jälkeen Muzanin kohtaaminen häämöttää yhä jossain tulevaisuudessa. Jos taas leffaa menee katsomaan tietäen, että homma jää kesken ja jatkoa pitää odottaa näillä näkymin jopa vuoteen 2027, lopputulokseen suhtautuu todennäköisesti myönteisemmin. Leffan päätyttyä ympäriltäni kuuluikin hyvin erilaisia mielipiteitä. Osa katsojista oli hämillään, että tähänkö tämä jo loppui, toiset taas poistuivat teatterista silmät säihkyen, malttamattomina odottamaan seuraavaa osaa.

Itselleni Infinity Castlen -trilogian avausosa oli hitusen ristiriitainen paketti, vaikka olinkin tietoinen tekijöiden ratkaisusta jakaa huipennus kolmeen leffaan. Toisaalta elokuva tarjoaa tuttuun Demon Slayer -tapaan ällistyttävää toimintaa ja meno on alusta asti intensiivistä. Mutta kun leffa pyrkii pitämään katsojan sykkeen korkealla kahden ja puolen tunnin ajan lähes totaalisella antaumuksella, loppua kohti koin jo pientä väsymystä turbotykitykseen. Elokuva antaa hengähdystaukoja tasaisin väliajoin takaumien muodossa, mutta niiden tarjoamissa tragedioissa vellotaan hieman liikaakin. On hienoa, että edelleen sarja jaksaa muistuttaa, että näiden verenhimoisten demonienkin taustalla on varsin haikeat lähtökohdat, mutta etenkin tämänkertaisen päävastuksen, Mugen Train -leffastakin tutun Akazan muistoissa jumitetaan turhan kauan.

Elokuvan pienoiseksi ongelmaksi koituu myös se, että kun Akazaan vihdoin päästään, on leffa jo tarjonnut samanlaista meininkiä pariin otteeseen. Periaatteessa leffa koostuu siitä, että joku metsästäjistä taistelee muutaman kymmenen minuutin ajan demonin kanssa traagisten takaumien kera, sitten joku toinen metsästäjistä taistelee muutaman kymmenen minuutin ajan jonkun toisen demonin kanssa traagisten takaumien kera ja lopuksi taistellaan varmaan tunti Akazaa vastaan traagisten takaumien kera. Vaikka menosta intoilisikin, on myönnettävä, että elokuva kyllä toistaa itseään. Älkääkä käsittäkö väärin, useassa kohtaa minäkin intoilin näkemästäni ja erityisesti ensimmäisen taistelun koin todella jännittäväksi seurattavaksi.

Vannoutuneimmille faneille Infinity Castle - Luku 1: Akaza palaa tarjoaa taatusti nannaa koko rahan edestä ja mitä nyt mangaa (jonka omistan kokonaan, mutta josta olen lukenut vasta muutaman ensimmäisen pokkarin) selailin, niin leffa vaikuttaisi olevan jälleen erittäin uskollinen lähdemateriaalilleen. Vaikka olikin mahtavaa nähdä tätä mättöä jättimäiseltä kankaalta kuudensadan kanssakatsojan keskellä, takaraivossani kolkutti ajatus, että kerronnallisesti tarinaa ja katsojia olisi varmaan palvellut paremmin, jos kolmen elokuvan sijaan tekijät olisivatkin toteuttaneet Infinity Castlen viidentenä televisiosarjakautena. Silloin katsoja voisi rytmittää itse menoa, kun mahdollinen taisteluähky alkaa iskeä. Etukäteen olin harmissani, että seuraavaa osaa pitää odottaa jopa parin vuoden ajan, mutta ainakin juuri nyt totean, että pidempi hengähdystauko voikin tehdä hyvää. Kenties olen vielä liian noviisi animen suhteen. Eiköhän tilanne korjaannu, kun seuraavaksi arvosteluja voi odottaa sellaisista sarjoista kuin Chainsaw Man (チェンソーマン - 2022-), Jujutsu Kaisen (呪術廻戦 - 2020-), My Hero Academia (僕のヒーローアカデミア - 2016-) ja Death Note (2006-2007)...

Jos jostain minulta ei löydy mitään moitittavaa, niin Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba Infinity Castlen visuaalisesta annista. Elokuva on puhdasta silmäkarkkia alusta loppuun. Taistelut on toteutettu todella vaikuttavasti, vaikka välillä pää voikin mennä pyörälle hurjasta vyörytyksestä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Joka suuntaan loputtomiin jatkuva Infinity Castle toimii upeana miljöönä mäiskeelle, linnoituksen muovatessa itseään, jotta demoninmetsästäjille tuottaisi vielä lisää haasteita löytää takapiru Muzan sen uumenista. Elokuva on myös tyylikkään värikäs. Äänimaailma rymistelee menemään väkevästi ja Yuki Kajiuran ja Go Shiinan säveltämät musiikit tunnelmoivat energisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

劇場版「鬼滅の刃」無限城編 第一章 猗窩座再来, 2025, Aniplex, Crunchyroll, Shueisha, Sony Pictures Releasing, Toho Pictures, Ufotable

Arvostelu: Yksin Marsissa (The Martian - 2015)

YKSIN MARSISSA

THE MARTIAN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig, Sean Bean, Michael Peña, Kate Mara, Sebastian Stan, Aksel Hennie, Mackenzie Davis, Benedict Wong, Donald Glover, Nick Mohammed, Chen Shu ja Eddy Ko

Genre: seikkailu, scifi, draama

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Martian, eli suomalaisittain Yksin Marsissa perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. 20th Century Fox hankki kirjan filmatisointioikeudet pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Drew Goddard pestattiin käsikirjoittajaksi ja aluksi hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta kun hänet kiinnitettiin ohjaamaan Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Sinister Sixistä (joka ei koskaan kuitenkaan nähnyt päivänvaloa), ohjaajaksi palkattiin tilalle Ridley Scott. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2014 ja lopulta Yksin Marsissa sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, äänityksen, äänitehosteiden ja erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuudet, minkä lisäksi se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -palkinnot. Itse kävin katsomassa Yksin Marsissa sen ensi-iltapäivänä, kun elokuva saapui Suomeen. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kun äkillinen myrsky pakottaa astronautit kiireellisesti keskeyttämään tehtävänsä Mars-planeetalla ja matkaamaan takaisin kotiin, yksi astronauteista, kasvitieteilijä Mark Watney jää jälkeen. Markin täytyy yrittää keksiä keino pysyä hengissä ja saada yhteys NASA:an, jotta nämä kehittäisivät pelastusoperaation.

Matt Damon näyttelee Mark Watneyta, astronauttia, joka jää jumiin Mars-planeetalle, kun hänen tehtävänsä muu miehistö luulee hänen kuolleen ja matkaa pois planeetalta vaarallisen myrskyn iskettyä äkillisesti. Ennen kuin Mark edes tajuaa, on hän maailman yksinäisin ihminen, kaukana kaikesta ja kaikista muista, ja hänen täytyy käyttää kaikkea tietoaan, mikäli hän mielii selviytyä elävänä. Damon on nappivalinta päärooliin, tehden yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Mies nappasikin ansaitusti parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Damon tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monia tunnetiloja elokuvan varrella, erityisesti Markin ihailtavaa sinnikkyyttä ja yritystä puskea pessimistiset ajatukset pois päästään.

     Damon ei jää elokuvan ainoaksi isoksi nimeksi, vaan Yksin Marsissa sisältää aikamoisen näyttelijäkattauksen. Jessica Chastain, Sebastian Stan, Michael Peña, Kate Mara ja Aksel Hennie näyttelevät Markin astronauttikollegoita, jotka luulevat miehen kuolleen ja lähtevät äkkiä lipettiin Mars-myrskyn tieltä. Jeff Daniels näyttelee NASA-järjestön johtajaa Teddy Sandersia ja NASA:n muina työntekijöinä nähdään muun muassa Kristen Wiig, Chiwetel Ejiofor, Sean Bean, Mackenzie Davis ja Benedict Wong. Rap-artisti Childish Gambino, eli Donald Glover taas esittää nuorta astrodynaamikkoa, Rich Purnellia, jolla on varsin villi idea Markin pelastamiseksi. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio ja etenkin komediarooleistaan tunnettu Daniels vakuuttaa yllättävänkin hyvin NASA:n johtohahmona. Näyttelijäkattauksessa huvittavinta on hetket, joissa heidän hahmonsa viittaavat muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Marvelin elokuviin. On hassua kuulla Sean Beanin hahmon puhuvan Elrondin neuvonpidosta, hänen näyteltyä tätä kohtausta vuosikymmen aiemmin. Marvel-viittaukset taas huvittavat, sillä Damon, Stan, Peña, Mara, Wong, Ejiofor ja Glover ovat kaikki esiintyneet Marvel-leffoissa.

Yksin Marsissa oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan, hyvin todennäköisesti Ridley Scottin paras elokuva sitten Oscar-rohmu Gladiaattorin (Gladiator - 2000). Kyseessä on todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka menee nopeasti itse asiaan ja pistää katsojan usein hikipisarat ohimoilla kimallellen pohtimaan, kuinka Mark voi päästä takaisin Maahan turvallisesti. Ongelmia löytyy vähän joka lähtöön. Markin pitäisi keksiä keino kommunikoida NASA:lle, missä ollaan siinä uskossa, että mies on kuollut. Astronauttien asemalta löytyy muonaa vain muutamiksi kuukausiksi ja vaikka pelastusoperaatio saataisiin aikaiseksi, Mark joutuisi olemaan jumissa Marsissa ehkä jopa muutaman vuoden. Onkin todella mielenkiintoista seurata, kun astronautti käyttää kaikkea luovuuttaan ja osaamistaan, keksiäkseen ties mitä konsteja selviytyäkseen alueella, missä pelkkä ulos kävely ilman kypärää tappaa. NASA-järjestö itse auttoi elokuvantekijöitä, jotta leffasta saataisiin tieteellisesti mahdollisimman tarkka.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen parikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Apollo 13 (1995), missä myös yritettiin saada astronautteja turvallisesti kotiin, pieleen menneen tehtävän jälkeen. Toisin kuin tositapahtumiin perustuva Apollo 13, Yksin Marsissa on fiktiivinen kertomus, mutta siihen on panostettu niin juurta jaksaen, että usein sitä ihan unohtaa katsovansa puhdasta sepitettä. Elokuva nimittäin lähestyy tapausta kuten Apollo 13, kertoen tapahtumaa monista vinkkeleistä. Markin lisäksi leffa seuraa myös NASA:n eri osastojen työntekijöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisua tilanteeseen. Tiedepuolen lisäksi elokuva uppoutuu myös byrokratiaan sun muuhun, mikä vain vahvistaa tunnetta siitä kuin kaikki tämä olisi tapahtunut oikeasti. Monet vinkkelit lisäävät kiehtovuutta ja kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti ohi, elokuvan toki kasvatellessa panoksiaan kohti tiukkaa loppuhuipennustaan.

Ridley Scott rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Sen lisäksi, että Scott on tehnyt elokuvasta ajoittain todella jännittävän, on Yksin Marsissa myös yllättävän hauska leffa. Mark ei suinkaan vaivu epätoivoon, vaan hänen puuhailunsa on usein varsin lystikästä, kuten ovat myös hänen videopäiväkirjansa, jota nähdään pitkin elokuvaa. Teknisiltä ansioiltakin filmi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Sekaan heitetyt otokset Mars-aseman valvontakamerasta tai Markin puvunkamerasta lisäävät todentuntuisuutta. Lavastus on onnistunutta, kun myös puvustus. Tietokonetehosteet näyttävät edelleen oivallisilta ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harry Gregson-Williamsin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Martian, 2015, 20th Century Fox, TSG Entertainment, Scott Free Productions, Genre Films, International Traders, Kinberg Genre, Mid Atlantic Films

Arvostelu: Corpse Bride (2005)

CORPSE BRIDE

Ohjaus: Tim Burton ja Mike Johnson

Pääosissa: Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Emily Watson, Tracey Ullman, Paul Whitehouse, Joanna Lumley, Albert Finney, Richard E. Grant, Christopher Lee, Enn Reitel, Jane Horrocks, Deep Roy ja Michael Gough

Genre: animaatio, romantiikka, kauhu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

"With this hand, I will lift your sorrows.

Your cup will never be empty, for I will be your wine.

With this candle, I will light your way in darkness.

With this ring, I ask you to be mine."

Corpse Bride on Tim Burtonin ja Mike Johnsonin ohjaama stop motion -animaatioelokuva. Työstäessään Painajaista ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993), animaattori Joe Ranft esitteli Burtonille juutalaisen kansantarun, The Fingerin 1600-luvulta, mistä Burton innostui. Sen pohjalta Burton ryhtyi kynäilemään omaa tarinaansa Carlos Grangelin kanssa. Elokuva pyöri suunnitteluvaiheessa useamman vuoden, kunnes vuonna 2003 Burton päätti pistää tuotannon tosissaan rullaamaan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Koska Burton teki samaan aikaan Jali ja suklaatehdasta (Charlie and the Chocolate Factory - 2005), hän pyysi Mike Johnsonin apuun valvomaan animaation valmistumista. Lopulta Corpse Bride sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Corpse Briden jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

1800-luvulla nuori Victor on menossa naimisiin ja harjoitellessaan metsässä vihkivalaansa, hän herättää vahingossa henkiin ruumiin, joka luulee Victorin kosineen häntä.

Elokuvan pääroolissa Victor Van Dortina kuullaan Johnny Depp, joka nauhoitti repliikkejään elokuvaa varten Jali ja suklaatehtaan kuvausten lomassa. Deppin pehmeä ääni sopii hyvin ujolle miehenalulle, jonka on tarkoitus mennä naimisiin arvokkaan Everglotin perheen tyttären Victorian (Emily Watson) kanssa. Kun hermostunut Victor harjoittelee vihkivalaansa metsässä keskellä yötä, hän asettaa sormuksen johonkin, mitä luulee puunoksaksi, mutta joka paljastuu vuosia sitten kuolleen Emilyn (Helena Bonham Carter) ruumiiksi. Emily luulee Victorin kosineen häntä ja ennen kuin nuori mies tajuaakaan, on hän kihloissa ruumismorsiamen kanssa. Victor on oiva päähenkilö, joka kerää rohkeuttaan leffan varrella, kun hän ajautuu mitä kummallisimpaan skenaarioon. Emily on kuitenkin kiinnostavin hahmo, jonka taustaa availlaan hissuksiin leffan varrella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Victorin kohteliaat kalakauppiasvanhemmat Nell ja William Van Dort (Tracey Ullman ja Paul Whitehouse), Victorian tympeät vanhemmat Maudeline ja Finis Everglot (Joanna Lumley ja Albert Finney), Victoriaa myöskin havitteleva Barkis Bittern (Richard E. Grant), pastori Galswells (Christopher Lee), kuollut ja viisas Elder Gutknecht (Michael Gough), Emilyn pään sisällä asuva mato (Enn Reitel) ja Emilylle neuvoja antava hämähäkki (Jane Horrocks). Sivuhahmot ovat varsin persoonallisia tyyppejä. Victorian vanhemmat ovat aivan kamalat ihmiset, mutta juuri siksi niin hupaisat tyypit elokuvan hahmoina.

Corpse Bride taitaa jopa olla parasta Tim Burtonia 2000-luvulta. Se on ohjaajalleen ominaiseen tapaan synkkä mutta kaunis ja karmiva mutta herkkä satu, joka yhdistelee arjen harmautta tuonpuoleisen riemukkaaseen väriloistoon, kertoen siinä samalla varsin uniikin tarinan. Elokuvan premissi on aivan mahtava ja sen pohjalta on saatu laadittua aivan mahtava filmi. Heti alkuteksteissä elokuva imaisee mukaansa ja pitää onnistuneesti otteessaan läpi tiiviin kestonsa. Vaikka Corpse Bridella on mittaa vain tunti ja vartti, se saa kerrottua kertomuksensa sulavasti, osaten hidastaa oikeissa hetkissä, jotta hahmot ja heidän elämänsä saisivat enemmän painoarvoa katsojan silmissä. Toki elokuvaa voisi helposti katsoa pidempäänkin ja etenkin mielikuvituksellisessa tuonpuoleisen kuvauksessa viettäisi mielellään enemmän aikaa.

Sen lisäksi, että tarina on vahva, on elokuva myös ilmapiiriltään loistava. Kuten monet muutkin Burtonin leffat, Corpse Bride osaa olla niin todella hauska kuin myös jännittäväkin. Elokuva koettelee rajojaan lastenleffana, että kuinka pitkälle se voi mennä kauhuosastollaan. Ai että, kun minulla onkin ikävä näitä 2000-luvun alussa ilmestyneitä animaatioita, joilla oli pokkaa tarjota kauhua penskoille! Elokuva on myös onnistuneen romanttinen, olematta koskaan mitenkään imelä. Ja kuten Burtonin töihin kuuluu, rakkaus esitetään toki tragedian kautta. Leffan loppupäässä saattaakin herkistyä ihan kyyneliin asti.

Älkääkö luulko, että unohtaisin antaa mojovat kehut myös elokuvan ällistyttävälle audiovisuaalisuudelle. Stop motion -tekniikalla toteutettu nukkeanimaatio on upeaa seurattavaa. Vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja pienoismallilavasteet ovat näyttävän yksityiskohtaiset. Mitäpä muuta voisikaan odottaa, kun animaation parissa hääräsi Laika-yhtiö, joka tulisi myöhemmin tunnetuksi omista elokuvistaan, kuten Coraline ja toisesta todellisuudesta (Coraline - 2009) ja ParaNormanista (2012). Erinomaista on myös värien käyttö. Elävien maailma on lähes täysin väritön, melkein mustavalkoinen, kun taas tuonpuoleinen on pullollaan väriloistetta. Onkin hauska idea esittää elävien maailma näin kuolleena ja kuolleiden maailma näin eläväisenä. Eikä pidä tietenkään unohtaa Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin kauniin tunnelmallisia musiikkeja. Sekaan ripotellut muutamat musikaalinumerot ovat meneviä, vaikka laulut ovatkin hieman unohdettavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Corpse Bride, 2005, Warner Bros., Tim Burton Productions, Laika Entertainment, Patalex Productions

Arvostelu: Kirottu 4: Viimeiset riitit (The Conjuring: Last Rites - 2025)

KIROTTU 4: VIIMEISET RIITIT

THE CONJURING: LAST RITES

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Mia Tomlinson, Ben Hardy, Rebecca Calder, Elliot Cowan, Kíla Lord Cassidy, Beau Gadsdon, Molly Cartwright, Peter Wight, Kate Fahy ja Steve Coulter

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

Tositapahtumiin löyhästi perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli jättimäinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Varsinaisten jatko-osien Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021) lisäksi elokuvasarja laajentui lisäosilla, kuten Annabelle (2014) ja Nunna (The Nun - 2018). Vuonna 2022 ilmoitettiin, että neljäs Kirottu-elokuva oli tekeillä ja että se toimisi elokuvasarjan päätöksenä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Kirottu 4: Viimeiset riitit saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin, pidettyäni etenkin sarjan kahdesta ensimmäisestä elokuvasta. Kävin katsomassa Kirottu 4: Viimeiset riitit sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Vuonna 1986 Pennsylvaniassa perhe alkaa nähdä karmivia asioita, ostettuaan vanhan peilin. Kun Ed ja Lorraine Warren saapuvat tutkimaan asiaa, he hoksaavat että kyseessä on sama paha voima, jonka he kohtasivat ihka ensimmäisessä tapauksessaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson nähdään jo kuudetta kertaa Lorraine ja Ed Warrenina, yliluonnollisiin tapauksiin erikoistuvana tutkijapariskuntana. Warrenit ovat vuosien varrella hoitaneet jo lukemattomia kirouksia, kummituksia, riivauksia ja auttaneet ties kuinka montaa perhettä. Ikä ei kuitenkaan tule yksin ja Edillä ilmennyt sydänvika on ajanut parin eläkkeelle, sillä mies ei kestä tapausten tuomaa jännitystä. Mutta totta kai Warrenit palaavat vielä yhdelle viimeiselle tehtävälleen - elokuva olisi aika tylsä ilman sellaista. Farmiga ja Wilson ovat totta kai mainiot rooleissaan, ovathan Warrenit tulleet heille tutuiksi jo yli vuosikymmenen ajan. Heidän väliltä löytyy yhä vahvaa kemiaa ja on sääli, jos tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun näemme heidät näissä rooleissa yhdessä.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Tomlinson Warrenien tyttärenä Judynä, korvaten Sterling Jerinsin ja Mckenna Gracen, jotka näyttelivät hahmoa aiemmissa elokuvissa, Ben Hardy Judyn poikaystävänä Tonyna, Steve Coulter isä Gordonina, sekä Rebecca Calder ja Elliot Cowan Smurlin pariskuntana Janetina ja Jackina, Kíla Lord Cassidy, Beau Gadsdon, Molly Cartwright ja Tilly Walker heidän tyttärinään Heatherina, Dawnina, Shannonina ja Carinina, sekä Peter Wight ja Kate Fahy perheen isovanhempina, joiden talossa alkaa kummitella, kun he ostavat kirpputorilta vanhan peilin. Judy nousee aiempaa keskeisempään rooliin, nyt jo nuoren naisen saadessa samanlaisia kauhistuttavia visioita kuin äitinsä. Tomlinson hoitaa tonttinsa pätevästi, Hardyn istuessa hyvin tämän poikaystäväksi. Calder, Cowan ja muut tulkitsevat hyvin hahmojensa kauhua, kun peilin ostamisen myötä Smurlit alkavat nähdä ja kokea yhä vain ikävämpiä juttuja.

Kirottu 4: Viimeiset riitit oli mielestäni harmillisen vaisu ja jopa aika laiska huipennus Warrenien tarinalle. Elokuvassa on hetkensä ja sen vahvinta antia on äiti-tytär-suhde, kun Lorraine yrittää auttaa Judyä pitämään näyt aisoissa. Mukana on muutama karmiva kohtaus, sekä pari tehokasta säikäytystä, mutta siihen se oikeastaan jää. Elokuvaa vaivaa tietty liikapituus, joka on koitunut jo aiemmin elokuvasarjan ongelmaksi. Nyt se tuntuu vielä korostetummalta, sillä leffa luottaa aivan liikaa vanhoihin, edellisissä elokuvissa nähtyihin jippoihin. Ei toki ole uusi juttu, että sarjan päätösosassa muistellaan menneitä, mutta kun suuri osa kohtauksista tuntuu jostain aiemmasta Kirotusta pöllityltä, kertoo tämä lähinnä tekijöiden mielikuvituksettomuudesta. 

Elokuvaa katsoessa tulee leffasarjan isää, James Wania ikävä. Wan olisi taatusti keksinyt muistettavamman vastuksen Warreneille. Wanin tarjoamat Annabelle-nukke ja Valak-nunna nousivat välittömästi kauhuikoneiksi, mutta eivätpä jälkimmäiset Kirotut ole tarjonneet mitään yhtä muistettavaa. Tämä on erityisen harmillista, kun miettii, kuinka paljon Warrenien kauhukokoelmasta löytyisi kiinnostavia tarinoita kerrottavaksi. Näitä peilin kummituksia seuratessani en voinut olla tuumimatta, että missä se Kirottu 2:ssa esitellyn Crooked Manin oma leffa oikein viipyy? Tai voisiko Annabelle Comes Homessa (2019) nähty lautturi kolikot silmillään saada oman elokuvansa? On sääli, että 2000-luvun suurin kauhuelokuvasarja päättyy nyt näin keskinkertaisesti ja ponnettomasti. Tai siis "päättyy" ja "päättyy". Eivätköhän studiot lypsä Warrenien kertomuksilla niin pitkään, kun niillä tahkotaan rahaa. Judyä nostetaan esille siinä toivossa, että katsojat hyväksyisivät tämän seuraavien Kirottu-leffojen keulakuvaksi. Ja elokuvan prologissa nuoria Warreneita näyttelevät Madison Lawlar ja Orion Smith ovat jo esittäneet toiveen voivansa näytellä hahmoja mahdollisissa esiosissa. Kirottu-universumin ympärille on jo muutaman vuoden ajan yritetty työstää televisiosarjaa HBO Maxiin. Kenties se olisi paras kerrontatapa Warrenien lukemattomille tapauksille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Chaves, joka teki elokuvasarjan muutaman aiemmankin osan, Kirottu 3: Paholaisen vallassa, epävirallisen Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Nunna II:n (The Nun II - 2023). Chavesilta alkaa selvästi potkut loppua ja ohjausvastuun olisi voinut antaa jollekulle toiselle. Ongelmaksi koituu myös Ian Goldbergin, Richard Naingin ja David Leslie Johnson-McGoldrickin kompasteleva käsikirjoitus. Sentään Kirottu 4: Viimeiset riitit on pätevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset oivat. Parit tietokonetehosteet pistävät ikävästi silmään ja äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Elokuvasarjan vakiosäveltäjä Joseph Bisharan korvaava Benjamin Wallfisch tunnelmoi kuitenkin musiikeillaan sopivan karmivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Conjuring: Last Rites, 2025, New Line Cinema, Warner Bros., Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: The Toxic Avenger (2023)

THE TOXIC AVENGER

Ohjaus: Macon Blair

Pääosissa: Peter Dinklage, Luisa Guerreiro, Taylour Paige, Jacob Tremblay, Kevin Bacon, Julia Davis, Elijah Wood, Julian Kostov, Jonny Coyne ja Julia Davis

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

The Toxic Avenger on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kulttielokuvasta vuodelta 1984. Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Steve Pink työstää uutta elokuvaa aiheesta, joka olisi aiempia elokuvia lapsiystävällisempi ja tehty animaatiosarja Toxic Crusadersin (1991) jalanjäljissä. Arnold Schwarzeneggeria kaavailtiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2016 Conrad Vernon yritti saada oman tulkintansa aiheesta tehtyä, mutta kun pari vuotta myöhemmin Legendary Entertainment hankki elokuvasarjan oikeudet, tämäkin idea kaatui. Legendary päätti tehdä yhteistyötä alkuperäisten tuottajien, Troma-yhtiön Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin kanssa ja Macon Blair palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja maailmanensi-iltansa The Toxic Avenger sai jo syyskuussa 2023, Fantastic Festissä Yhdysvalloissa. Elokuvan graafisuuden takia tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia löytää leffalle levittäjää teattereihin, kunnes Cineverse tarttui hommaan. Nyt uusi The Toxic Avenger saapuu myös Suomeen ja itse olen odottanut leffaa ristiriitaisin fiiliksin. Pidän alkuperäisestä elokuvasta, mutten ymmärrä, miksi kulttisuosioon nousseesta kasarin roskarainasta on edes yritetty tehdä uutta versiota. Samalla olen kuitenkin ollut utelias näkemään, mitä tekijät ovat saaneet aikaiseksi. Kävinkin tämän uteliaisuuden kanssa katsomassa uuden The Toxic Avengerin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. 

Kemikaalitehtaalla siivoojana työskentelevä yksinhuoltajaisä Winston Gooze putoaa ongelmajätteeseen ja hänestä muovautuu epätavallinen sankari, Myrkkykostaja.

Tämänkertainen Myrkkykostaja ei ole aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorimies Melvin, vaan ongelmajätteen kautta mutatoituvaksi sankariksi päätyy yksinhuoltajaisä ja paikallista kemikaalitehdasta siivoava Winston Gooze, jota näyttelee Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnettu Peter Dinklage. Winston yrittää parhaansa mukaan pärjätä ja tuoda leivän pöytään menehtyneen vaimonsa pojalle Wadelle (Jacob Tremblay). Mies on hyväsydäminen ja hyvää tahtova, mutta aika ujo ja hieman kömpelö. On varmaan sanomattakin selvää, että kaikki muuttuu, kun Winston tipahtaa ongelmajätteeseen ja sieltä ulos ryömii epämuodostunut olento. Dinklage ei ihan ole kotonaan hieman hupsuttelevammassa roolissa, joskin osa kiusallisuudesta menee toki hänen hahmonsa piikkiin. Harmillisesti Myrkkykostajana Dinklage toimii enää vain ääninäyttelijänä ja kameroiden edessä vihreän, tietty ballerinahameeseen pukeutuneen otuksen asussa heiluu Luisa Guerreiro.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Bacon ongelmajätettä ympäristöön suoltavan kemikaalitehtaan johtajana Bob Garbingerina, Elijah Wood tämän veljenä Fritzinä, Julia Davis Bobin assistenttina Kissynä ja Taylour Paige tehtaan toimintaa tutkivana J.J.:nä. Bacon revittelee hauskasti menemään pahisroolissa, kun taas Wood on varmasti tarkoituksellisesti maskeerattu niin, että internet täyttyy meemeistä, joissa pohditaan, luopuiko hänen Frodo-roolihahmonsa sittenkään Sormuksesta Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Kun muut näyttelijät pääsevät irrottelemaan minkä ehtivät, on harmi että Paige joutuu hoitamaan tonttinsa tylsän vakavasti.

Ennen uuden The Toxic Avengerin näkemistä pohdin tosiaan, että miten kummassa kukaan edes lähtee tekemään uudelleenfilmatisointia jopa faniensa mielestä roskana pidetystä kulttiklassikosta? Yrittävätkö tekijät tehdä lopputuloksesta "laadukkaan", kadottaen samalla sen, mikä koko hommassa on aina viehättänyt? Vai yrittävätkö tekijät toistaa alkuperäisen kulttiklassikkostatusta, tekemällä tarkoituksellisesti roskaa? Tässä tapauksessa ongelmaksi kuitenkin koituu se, että periaatteessa kököistä rainoista muodostuu klassikoita vasta katsojien otettua ne omakseen, eikä siten että tekijät pyrkivät tarkoituksellisesti tekemään leffansa siihen tarkoitukseen. Teennäisyyden fanit huomaavat aina.

Uusi The Toxic Avenger löytää kuitenkin omanlaisensa hyvän lähestymistavan, jossa se pyrkii tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, tehden silti omaa juttuaan - lähtien heti siitä, että päähenkilö on eri, vaikka tämä työskenteleekin siivoojana. Myrkkykostajalle annetaan eri motiivit ja leffa noin muutenkin pyrkii kertomaan omaa tarinaansa tutuista lähtökohdista huolimatta, eikä vain suoraan toista alkuperäisen kuvioita. Kaiken tämän The Toxic Avenger 2025 tekee selvästi kieli poskessa, vaikka samalla seasta löytyy vakavampaa sanottavaa ympäristön suojelusta.

Mistään napakympistä ei kuitenkaan todellakaan ole kyse, vaan leffasta löytyy turhauttavasti niin selvät plussansa kuin myös miinuksensa. Selvin miinus on, että elokuva kestää liian kauan. Tämä on toki hieman outoa, sillä leffalla on mittaa vain tunti ja kolme varttia. Se tuntuu silti turhan pitkältä, elokuvan jumitellessa väärissä kohdissa, kun se voisi reippaammin paahtaa menemään. Elokuvaa saisi helposti tiivistettyä vartilla, jolloin lopputulos olisi napakampi ja mukaansatempaavampi. Koska silloin, kun The Toxic Avenger pistää haisemaan, meno on viihdyttävää. Veri roiskuu, suolenpätkät lentelee, ihmiset räjähtelevät ja kaikkea muuta vinksahtaneen lystikästä. Tarvittavaa sydäntä mukaan tuo tämänkertaisen Myrkkykostajan lämmin rakkaus poikaansa kohtaan.

Usean mutkan kautta ohjaajan penkiltä itsensä löysi lopulta Macon Blair, miehen vakuutettua etenkin Troman tyypit siitä, että kyseessä olisi oikea heppu jatkamaan The Toxic Avengerin perintöä. Parhaimmillaan Blair onnistuu lystikkäästi, heikoimmillaan hän kompastelee pitkästyttävässä ihmisdraamassa. Teknisiltä ansioiltaankin leffa on hieman ailahteleva. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, ja lavasteet ovat mainiot. Osa tehosteista on toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti ja tarkoituksellisen käppäisesti, mutta tietyt digitaalisuudet pistävät väärällä tavalla silmään rumina. Tekijöiden olisi pitänyt erityisesti läträtä tekoverta litratolkulla, sen sijaan että he luottavat kehnon näköiseen digivereen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja ohjaajan veljien Will Blairin ja Brooke Blairin säveltämät musiikit ajavat asiansa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Toxic Avenger, 2023, Legendary Entertainment, Troma Entertainment

Arvostelu: Spotlight (2015)

SPOTLIGHT

Ohjaus: Tom McCarthy

Pääosissa: Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel McAdams, Brian d'Arcy James, Liev Schreiber, John Slattery, Stanley Tucci, Gene Amoroso, Jamey Sheridan, Billy Crudup ja Richard Jenkins

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Spotlight perustuu tositapahtumiin The Boston Globe -sanomalehden tutkivista journalisteista, jotka toivat esille katolisen kirkon vuosikymmeniä kestäneet lasten hyväksikäyttötapaukset Bostonissa. Tom McCarthy ja Josh Singer työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja vuonna 2013 teksti pyöri Hollywoodin mustalla listalla suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kaksikko sai rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta Spotlight sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan ja alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Itse kävin katsomassa Spotlightin samana maanantaina, kun se oli juuri voittanut parhaan elokuvan Oscar-pystin. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Huomatessani elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2001 The Boston Globe -sanomalehti saa uuden päätoimittajan, joka kiinnostuu vanhasta tapauksesta, missä katolisen kirkon pappi ahdisteli useita lapsia. Hän pistää lehden tutkivaa journalismia harjoittavan Spotlight-tiimin selvittämään asiaa lisää ja tiimi päätyy pian järkyttävien tulosten äärelle.

Spotlight sisältää väkevän näyttelijäkaartin esittämässä todellisia ihmisiä, jotka paljastivat katolisen kirkon hyväksikäyttötapaukset. Liev Schreiber näyttelee Marty Baronia, joka pestataan elokuvan alussa The Boston Globe -sanomalehden uudeksi päätoimittajaksi ja huomaa vanhan uutisen useita lapsia ahdistelleesta papista. Hän pistää asiaa tutkimaan Spotlight-tiimin, johon kuuluvat Michael Keatonin näyttelemä Walter "Robby" Robinson, Mark Ruffalon esittämä Michael Rezendes, Rachel McAdamsin näyttelemä Sacha Pfeiffer ja Brian d'Arcy Jamesin esittämä Matt Carroll. Aluksi tiimi pitää juttua vanhana uutisena, jossa tuskin on mitään sen enempää, mutta pian he päätyvät shokeeravan tapauksen äärelle, joka järisytti katolista kirkkoa oikein tosissaan. Näyttelijät ovat kaikki väkevässä vedossa, Ruffalon tarjotessa elokuvassa parhaan roolityön Rezendesinä, journalistina, jolle tapauksen selvittäminen muuttuu suorastaan pakkomielteiseksi. Mielestäni Ruffalo olisi ihan hyvin voinut voittaa parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon, mistä hän olikin täysin ansaitusti ehdolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Slattery The Boston Globen toimittaja Ben Bradlee Jr:na, Stanley Tucci asianajaja Mitchell Garabedianina, joka on ollut jo vuosia katolisen kirkon jäljillä ja jonka kirkko on yrittänyt jo pitkään hiljentää, sekä Billy Crudup asianajaja Eric MacLeishinä, joka on myös ollut jo vuosia tietoinen tapahtuneesta, mutta pysynyt hiljaa asiasta. Eikä pidä unohtaa Neal Huffia, Michael Cyril Creightonia ja Jimmy LeBlancia, jotka vakuuttavat pappien hyväksikäyttöä lapsina kohdanneina selviytyjinä.

Ei ole ihme, että Spotlight nappasi Oscar-gaalassa niin pääpystin kuin myös parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kyseessä on hieno filmi kauhistuttavasta aiheesta, joka muuttuu aina vain hirvittävämmäksi hetki hetkeltä. Aluksi itse Spotlight-tiimikin epäilee, onko tästä nyt todelliseksi jutuksi, mutta kun he ryhtyvät selvittämään yhtä ahdistelutapausta, he huomaavat usean muun nostelevan päitään. Kyse ei olekaan vain yksittäisistä papeista ja heidän sairaalloisista mieltymyksistään, vaan isoa osaa katolisesta kirkosta vaivaavasta asiasta, jota kirkko on vuosikymmenten varrella yrittänyt peitellä. Korruptio ulottuu vähän joka suuntaan ja Spotlight-tiimi joutuukin taistelemaan vastaan, mikäli he haluavat saada selviytyjien tarinat kerrottua ja kirkon vastuuseen teoistaan.

Spotlight on yllättävänkin mukaansatempaava jännitysnäytelmä, joka ei ole mikään puhdasverinen trilleri, mutta joka silti naulaa katsojansa tehokkaasti penkkiin. On erittäin kiinnostavaa seurata näiden journalistien työtä, kun nämä yrittävät puskea läpi turhauttavien asiakirjabyrokratioiden, asiaa hyssyttelevien lakimiesten ja muiden esteiden, tuodakseen totuuden päivänvaloon. Selviytyjien haastattelut ovat tunteikkaita, etenkin jos katsoja itse on joskus ollut ahdistelun uhri. Elokuvassa tuodaan hyvin esille, miksi monet uhreista ovat aluksi suostuvaisia vastenmielisiin asioihin ja minkä takia he eivät välttämättä koskaan suostu paljastamaan tapahtunutta kenellekään. Leffassa myös pohditaan, mitä tällainen tekee ihmisen uskolle, kun Jumalan sanansaattajina pidetyt syyllistyvät johonkin näin kuvottavaan ja kun kirkko itse peittelee tätä suurta syntiä. Kaikin puolin väkevästi tehty elokuva vetää hiljaiseksi, etenkin kun lopputeksteissä paljastetaan, kuinka laajaksi asiaksi kirkon salailu paljastui vielä alkuperäisen artikkelin teon jälkeen.

Ohjaaja Tom McCarthy rakentaa tunnelmaa väkevästi, samalla kun hän kuljettaa kertomusta sulavasti yhdessä käsikirjoittaja Josh Singerin kanssa. Kaksikko on työstänyt runsaasti vahvaa dialogia, joka auttaa näyttelijöitä heittäytymään entistä vakuuttavammin. Spotlight on myös taitavasti kuvattu elokuva. Lavasteilla ja asuilla 2000-luvun alku herätetään uudelleen henkiin. Äänityöskentelykin on pätevää ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spotlight, 2015, Open Road Films, Entertainment One, Topic Studios, Participant, First Look Media, Anonymous Content, Rocklin/Faust