Arvostelu: Sin City (2005)

SIN CITY

Ohjaus: Robert Rodriguez ja Frank Miller

Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.

Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.

Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.

Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.

Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios

Arvostelu: Pikku Siperia (2025)

PIKKU SIPERIA

Ohjaus: Dome Karukoski

Pääosissa: Eero Ritala, Malla Malmivaara, Tommi Korpela, Rune Temte, Martti Suosalo, Jenni Banerjee, Severi Saarinen, Haymon Maria Buttinger, Nelly Kärkkäinen ja Mazdak Nassir

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 13

Pikku Siperia perustuu Antti Tuomaisen samannimiseen kirjaan vuodelta 2018 ja kyseessä on ensimmäinen suomalainen Netflix-elokuva. SF Studios ja Bufo-yhtiö hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Elokuva kuvattiin Pohjois-Karjalassa alkuvuodesta 2024 ja nyt Pikku Siperia on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kuulin elokuvasta vasta juuri ennen sen ilmestymistä, kun mediat täyttyivät hehkutuksesta, että Suomen ihka ensimmäinen Netflix-leffa on tulossa. Katsoinkin Pikku Siperian heti sen julkaisuviikonloppuna.

Pienen Hurmevaaran kylän rauha järkkyy, kun eräänä yönä meteoriitti putoaa kylään. Avio-ongelmiensa kanssa painiva pastori Joel saa työn meteoriittia säilyttävän museon yövartijana.

Eero Ritala näyttelee Joelia, jonka elämään on mahtunut monenlaista. Hän on ollut rauhanturvaajana Lähi-idässä ja työskentelee nyt niin Hurmevaaran paikallisena pastorina kuin myös jonkin sortin terapeuttina, minkä lisäksi hän saa yllättävän pestin museon yövartijana, kun Hurmevaaraan tipahtaa eräänä yönä meteoriitti, jonka arvioidaan olevan jopa miljoonan euron arvoinen ja siten koko pikkukylän halutuin esine. Tämän lisäksi Joelilla on ongelmia avioliitossaan vaimonsa Kristan (Malla Malmivaara) kanssa. Pariskunta haluaisi lapsen, mutta Joel ei häpeäkseen ole uskaltanut kertoa, että sotavamma on tehnyt hänestä steriilin. Kun siis Krista yllättäen ilmoittaa olevansa raskaana, Joel epäilee tämän pettävän häntä. Ritala on roolissaan mainio, tulkiten hyvin hahmoaan, joka yrittää kanavoida elämäänsä monenlaisen tapahtuman keskellä. Joel on tykättävä hahmo ja on kiinnostavaa seurata, kun hieman vässykkä mies löytää tarmoa leffan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Tommi Korpela entisenä autourheilija Tarvaisena, joka alun perin löytää meteoriitin, Martti Suosalo Joelin vastaanotolla suunnilleen joka päivä käyvänä Matiaksena, Severi Saarinen Räystäisenä, jota Joelin epäilee Kristan salarakkaaksi, Jenni Banerjee baarimikko Karoliinana, sekä Haymon Maria Buttinger ja Rune Temte roistokaksikkona Mikiksenä ja Petarina, jotka saapuvat Hurmevaaraan aikomuksenaan kähveltää meteoriitti. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa, paikoitellen jopa pientä alisuorittamista. Korpela on lystikäs alkoholisoituneena äijänä, joka mieltää meteoriitin omaisuudekseen ja Suosalo on mainio hieman surkuhupaisana Matiaksena.

Pikku Siperiaa ehdittiin jo ennen sen ilmestymistä tituleeraamaan "Suomen Fargoksi", eikä ihme. Coenin veljesten rikoskomedia Fargo (1996) ja sen pohjalta tehty televisiosarja (2014-) tuntuvat olleen jonkin sortin innoite - jos ei nyt suoraan juonen, niin fiiliksen puolesta. Kuten Fargo, myös Pikku Siperia sijoittuu pieneen talviseen kylään, missä käynnistyy varsin erikoinen tapahtumaketju, johon liittyy niin rikollisia kuin odottamattomista paikoista syntyviä sankareita. Molemmissa on hieman samankaltaista absurdiutta ja kuivahkoa huumoria, jännitystä mutta myös slapstick-komediaa. Ohjaaja Dome Karukoski ei kuitenkaan ole Coenin veljesten veroinen elokuvantekijä, eikä Pikku Siperia ole kertomukseltakaan yhtä väkevä.

Elokuvasta löytyisi kyllä potentiaalia, mutta valitettavasti Pikku Siperia tuntuu jäävän vähän joka osa-alueella puolitiehen. Sen huumori ei naurata niin kuin on takuulla toivottu, kertomus ei koskaan nappaa mukaansa niin kuin katsojana kaipaisi ja elokuvan syvällisempikin puoli jää pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuva ei tee tarpeeksi työtä esittääkseen pastori Joelin uskon horjumista, jotta meteoriitin tipahtamisen metafora Jumalan merkkinä olisi onnistunut. Latteaksi jää myös Joelin aviokriisi. Onko vaimo käynyt vieraissa, vai onko raskauskin jonkinlainen ihme korkeammalta taholta? Pikku Siperia ei edes viihdytä erityisemmin, vaan kumma rikostarina tuntuu hieman väsähtäneeltä. Elokuvan ainoaksi kuriositeettiarvoksi jääkin lopulta se, että kyseessä on tosiaan Netflix-historian ensimmäinen suomalaisleffa. Tämä antaa syyn vilkaista leffan kerran ja mennä sitten tuulettelemaan torille, mutta Pikku Siperian pariin tuskin palaa enää uudestaan.

Teknisiltä ansioiltaan Pikku Siperia on pääasiassa pätevästi tehty, joskin tietokoneella loihditut kuvat avaruudesta ja universumin synnystä eivät aina ihan sovi mukaan elokuvan muuhun henkeen. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat talvisista maisemista ovat näyttäviä. Lavasteet ovat oivat ja puvustuskin mainiota. Parasta on Ritalan maskeeraus, joka äityy kaiken aikaa ikävämmäksi, kun Joelin meteoriitin vartiointikeikkansa osoittautuu yhä vain vaarallisemmaksi. Äänimaisema on muuten hyvin rakennettu, mutta koin Panu Aaltion säveltämät leikkisät musiikit lähinnä häiritseviksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.muropaketti.fi

Pikku Siperia, 2025, Bufo, SF Studios

Arvostelu: September 5 (2024)

SEPTEMBER 5

Ohjaus: Tim Fehlbaum

Pääosissa: John Magaro, Peter Sarsgaard, Leonie Benesch, Ben Chaplin, Zinedine Soualem, Marcus Rutherford, Georgina Rich, Corey Johnson, Daniel Adeosun, Benjamin Walker ja Rony Herman

Genre: draama, jännitys, historia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

September 5 perustuu tositapahtumiin Saksan Münchenissa tapahtuneesta terroristien hyökkäyksestä kesäolympialaisissa syyskuun 5. päivä vuonna 1972. Tapahtumista oli tehty jo 20 vuotta sitten Steven Spielbergin toimesta elokuva München (Munich - 2005), mutta 2020-luvulla ryhdyttiin työstämään elokuvaa, joka kertoisi ABC-kanavan urheilutoimittajista, jotka esittivät tapahtuneen suorassa lähetyksessä, mikä oli tuolloin täysin ennennäkemätöntä. Tekijät keräsivät runsaat määrät arkistomateriaalia ja todellista kuvastoa tuolta päivältä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta September 5 sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Nyt elokuva saapuu vihdoin myös Suomeen. Itselleni kyseinen tositapahtuma ei ollut erityisen tuttu tapaus, enkä ollut nähnyt Spielbergin elokuvaa aiheesta, mutta kiinnostuin September 5:stä heti, kun kuulin sen tarinasta. Minua harmitti, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, missä se oli ehdolla parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kävinkin katsomassa September 5:n heti sen ensi-iltaviikonloppuna, kun se vihdoin koitti.

Saksan Münchenin kesäolympialaiset vuonna 1972. Palestiinalaisterroristit tunkeutuvat Olympiakylään ja ottavat israelilaisurheilijat panttivangeikseen. Paikalla olevat ABC-kanavan urheilutoimittajat päättävät tehdä jotain ennennäkemätöntä ja esittää panttivankitilanteen suorassa lähetyksessä koko maailmalle.

September 5 ottaa erilaisen ja mielenkiintoisen lähestymistavan 5. syyskuuta 1972 Münchenin kesäolympialaisissa tapahtuneeseen terroristi-iskuun, esittäen tapahtumat paikalla olevien yhdysvaltalaisen ABC-kanavan urheilutoimittajien kautta, jotka tekivät historiaa rohkealla tempauksellaan esittää tapahtuman suorassa lähetyksessä, jota katsoi lopulta lähes miljardi ihmistä maailmanlaajuisesti. Peter Sarsgaard näyttelee ABC:n urheiluosaston johtajaa Roone Arledgeä, Ben Chaplin tuotantopäällikkö Marvin Baderia, John Magaro uutisvalvomoa johtamaan päätyvää Geoffrey Masonia, Leonie Benesch ABC:n saksalaistulkki Marianne Gebhardtia, Benjamin Walker journalisti Peter Jenningsiä, sekä Zinedine Soualem, Georgina Rich, Corey Johnson, Marcus Rutherford ja Daniel Adeosun tiimin muita jäseniä, kuvaajia, leikkaajia ja niin edelleen. Elokuva myös hyödyntää runsaasti uutisarkistokuvaa ja ruudulla usein nähtävät pätkät tapahtumia selostavasta ABC:n uutisankkuri Jim McKaysta ovat niitä ihan oikeita klippejä McKaysta tuolta hirvittävältä päivältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomaisessa vedossa, jokaisen tulkiten vaikuttavasti hahmonsa kokemaa jännitettä ja painetta. Kyseiset olympialaiset olivat jo itsessään ennennäkemätön tapahtuma, sillä ensi kertaa ikinä kisat esitettiin livenä televisioissa ympäri maailman. ABC-kanavan tyypit olivat siis jo valmiiksi tekemässä jotain uutta ja mullistavaa, mikä oli jo itsessään taatusti stressaavaa, ennen kuin koko hyökkäys edes käynnistyi.

September 5 osoittautui todella tehokkaaksi ja koukuttavaksi trilleriksi, mihin taatusti vaikutti se, etten tiennyt tapahtuman lopputulosta. Elokuva pitää erittäin väkevästi otteessaan, mikä voi olla jopa yllättävää, sillä lähes koko leffa sijoittuu vain ABC:n uutisvalvomoon, sen sijaan että seuraisimme vaikkapa israelilaisia panttivankeja. Näemme vain sen, minkä valvomonkin tyypit näkevät kameroidensa kautta, eli lähinnä aina silloin tällöin ikkunasta kurkistavan tai parvekkeelle asettaan heristämään saapuvan terroristin. Joidenkin katsojien mielestä toteutustapa voi tuntua tylsältä, mutta itse olin kuin naulattu penkkiini. Tiivis tunnelma ei koskaan hiipunut, vaan minusta tuntui siltä kuin olisin itsekin paikalla hiostavassa valvomossa, seuraten sydän tykyttäen tapahtumien eskaloitumista.

Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä muodostaa tehokkaan tiiviin paketin. Asiaan mennään nopeasti ja loppuleffa onkin puhdasta jännitysnäytelmää. Lyhyeen kestoon on saatu mahdutettua paljon, mutta homma ei onneksi koskaan tunnu kiirehdityltä. Erityisen mielenkiintoista omasta mielestäni oli toimittajille syntyvä eettinen dilemma. Onko heidän oikein esittää jotain tällaista suorassa lähetyksessä? Painavatko vaarassa olevat ihmishenget vai ennätyskorkeuksiin nousseet katsojaluvut enemmän? Elokuva myös jaksaa muistuttaa tilanteen tietty absurdiutta, kun samaan aikaan olympialaiskisat jatkuvat ihan nurkan takana kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan. Loppua kohti jännitys vain kasvaa ja kaiken kaikkiaan September 5 olikin loistoleffa, jonka kenties ainoaksi miinukseksi voisi luokitella sen, että elokuva julkaistaan nyt ehkä väärään aikaan, kun Israelin ja Palestiinan välinen konflikti roihuaa uudestaan hirvittävällä tavalla. Eiköhän nykyisestäkin konfliktista synny vuosien päästä useita elokuvia, joissa tapahtumaa kuvataan erilaisista vinkkeleistä, vaihtelevin vastaanotoin.

September 5:n ohjauksesta vastaa sveitsiläinen Tim Fehlbaum, joka pitää jännittävää tunnelmaa tehokkaasti yllä. Hänen, Moritz Binderin ja Alex Davidin työstämä käsikirjoitus on myös väkevä kerrontaa ja dialogia myöten. Teknisiltäkin ansioiltaan September 5 on vakuuttava teos ja pidin erityisesti siitä, kuinka vanhanaikaiselta leffa näyttää, mitä vain vahvistaa sekaan ripotellut arkistoklipit tuolta oikealta päivältä. Elokuva on hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Valvomon lavaste tehtiin todella tarkaksi toisinnoksi aidosta vastaavasta ja puvustuskin on mainiota. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Lorenz Dangelin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

September 5, 2024, BerghausWöbke Filmproduktion, Projected Picture Works, Constantin Film, Edgar Reitz Filmstiftung

Arvostelu: Lumikki (Snow White - 2025)

LUMIKKI

SNOW WHITE

Ohjaus: Marc Webb

Pääosissa: Rachel Zegler, Gal Gadot, Andrew Burnap, Jeremy Swift, Andrew Barth Feldman, Tituss Burgess, Martin Klebba, Jason Kravits, George Salazar, Andy Grotelueschen, Ansu Kabia, George Appleby, Patrick Page, Hadley Fraser, Lorena Andrea, Colin Michael Carmichael, Samuel Baxter, Jimmy Johnston, Dujonna Gift, Idriss Kargbo ja Jaih Betote

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

Snow White, eli suomalaisittain Lumikki on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), joka puolestaan perustuu Grimmin veljesten satuun Lumikki (Schneewittchen) vuodelta 1812. 2010-luvulla Disney-yhtiö ryhtyi tehtailemaan näyteltyjä uudelleenfilmatisointeja vanhoista klassikoistaan, Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvan (Alice in Wonderland - 2010) oltua jättihitti. Vuonna 2016 paljastettiin, että Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli myös kääntymässä uuteen muotoon. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia kuvauksia jouduttiin viivästyttämään jopa kahdella vuodella. Alun perin Lumikin piti saada ensi-iltansa jo maaliskuussa 2024, mutta muun muassa Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia julkaisua siirrettiin vuodella eteenpäin. Nyt uusi Lumikki on saapunut elokuvateattereihin, eikä todellakaan niin riemukkaissa merkeissä kuin Disneyllä oltiin varmasti toivottu. Heti ensimmäisenä latinonäyttelijä Rachel Zeglerin roolittaminen Lumikiksi herätti runsaasti kritiikkiä, koska Zegler ei etnisyytensä vuoksi sopinut klassiseen kuvaukseen hahmosta, jonka iho on valkea kuin lumi. Kritiikki Zegleriä kohtaan vain kasvoi, kun hän on useasti haastatteluissa pilkannut alkuperäistä animaatioklassikkoa ja esittänyt muutenkin negatiivisia mielipiteitään leffasta. Kun uuden Lumikin teosta ilmoitettiin, Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Peter Dinklage kritisoi, että Disney on tekemässä 2020-luvulla elokuvan, jossa nähtäisiin stereotyyppisiä kuvauksia lyhytkasvuisista. Disneyllä säikähdettiin mahdollista kohua ja niinpä kääpiöt oltiin aluksi vaihtamassa seitsemään taikaolentoon, mutta kun internetiin vuotanut kuva uudesta projektista suututti suunnilleen kaikki, mukaan lukien muut lyhytkasvuiset näyttelijät, joiden mielestä Dinklagen kommentit veivät heiltä nyt työt, Disney päättikin palata takaisin kääpiöihin, joskin tietokoneella luotuina. Tämän lisäksi Palestiinaa kannattava Zegler ja pahaa kuningatarta näyttelevä ja Israelia kannattava Gal Gadot ovat juorujen mukaan varsinaisissa riidoissa, eikä heidän ole siksi annettu antaa haastatteluja enää ensi-illan lähestyessä kuin vain tarkkaan valituille journalisteille. Muun muassa kaikki tämä johti siihen, että elokuvan traileri teki ennätyksen kaikkien aikojen eniten alapeukkuja saaneena elokuvamainoksena YouTuben historiassa. Itse olen jo lähes totaalisen kyllästynyt Disneyn toinen toistaan sieluttomampiin uudelleenfilmatisointeihin, eivätkä fiilikseni ole muuttuneet positiivisemmiksi kaiken tämän kohun takia. Kävin silti katsomassa uuden Lumikin heti ensi-iltapäivänä ensimmäisessä IMAX-näytöksessä. 

Prinsessa Lumikin kuningataräidin kuoltua hänen kuningasisänsä meni uusiin naimisiin. Uusi kuningatar kuitenkin anasti vallan ja ryhtyi hallitsemaan hirmuisella otteella. Kun kuningatar kokee Lumikin haastavan hänen asemansa, kuningatar määrää prinsessan tapettavaksi. Lumikki pakenee ja löytää metsästä yllättäviä liittolaisia, joiden avulla hän päättää pelastaa valtakunnan.

Päärooliin Lumikiksi valittiin tosiaan muun muassa West Side Story -uudelleenfilmatisoinnista (2021) ja Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä -leffasta (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023) tuttu Rachel Zegler, joka herätti välittömästi närää, sillä eihän latino-Zegler vastaa Lumikin ikonista kuvausta siitä, että tyttö sai nimensä lumenvalkeasta ihosta. Syy nimelle pistetäänkin heti aluksi vaihtoon ja tämä Lumikki on Lumikki, koska hän syntyi hirmuisen lumimyrskyn aikana. Zegler on näyttänyt aiemmin olevansa taitava näyttelijä, mutta Lumikkina hän ei juuri vakuuta - ehkä siksi, että kuten Zegler on monissa haastatteluissakin todennut, hänen suhteensa alkuperäiseen Disney-piirrettyyn ei ole erityisen lämmin. Parhaimmillaan Zegler on laulajana ja kun hänet pistetään esiintymään myöhemmin tietokoneella loihdittujen hahmojen kanssa. Silloin kun Lumikin pitäisi kyseenalaistaa uuden äitipuolensa hirmuhallintoa ja pohtia omaa paikkaansa tässä kaikessa, Zeglerin roolityö ailahtelee.

     Ja tätä ilkeää äitipuolta, eli vallan anastanutta kuningatarta näyttelee Wonder Womanin roolista parhaiten tunnettu Gal Gadot. Kyseiseksi sankariksi Gadot istui täydellisesti, mutta pahana kuningattarena hänen roolisuorituksensa on lähinnä vaivaannuttava. Hänen yrityksensä herkutella inhottavalla hahmollaan on joko kiusallisen yliampuvaa tai sitten hänen työnsä on oudon puista.

Kenties koko elokuvan isoin shokki on se, miten alkuperäisleffan rakastetut kääpiöt päätettiin toteuttaa. Dinklagen kommenttien jälkeen Disneyllä selvästi säikähdettiin, että voivatko he laittaa kääpiöitä elokuvaan lainkaan? Jos kääpiöt ovat mukana ja heitä esittää seitsemän lyhytkasvuista näyttelijää, onko tämä stereotypioiden vahvistamista? Jos kääpiöitä ei ole mukana, eväsikö Disney työt jo valmiiksi huonosti duunia saavilta lyhytkasvuisilta näyttelijöiltä? Tilanteessa ei ole voinut voittaa ja ratkaisu on varmaan se kaikista karmein. Uudessa Lumikissa seitsemän kääp... tai siis seitsemän noin metrin pituista taikaolentoa, eli Viisas (Jeremy Swift), Jörö (Martin Klebba), Vilkas (Andrew Barth Feldman), Ujo (Tituss Burgess), Nuhanenä (Jason Kravits), Lystikäs (George Salazar) ja Unelias (Andy Grotelueschen) on toteutettu tietokoneella. Lopputulos on suorastaan järkyttävä. Digikääpiöihin ei totu missään kohtaa leffan aikana, vaan he näyttävät kaiken aikaa videopelihahmoilta vuosien takaa.

     Isoin muutos elokuvassa on kuitenkin se, että prinssihahmo on korvattu Jonathanilla (Andrew Burnap), joka johtaa omaa monenkirjavaa rosvojoukkoaan. Näitä rosvoja on kätevästi juuri seitsemän tyyppiä, jotka tuntuvat olevan mukana vain siltä varalta, jos Disney olisikin joutunut painamaan paniikkinappulaa ja poistamaan kääpiöt elokuvasta. Kun kääpi... öh, lyhyet taikaolennot pidettiinkin mukana, ei näille seitsemälle rosvolle olla keksitty mitään funktiota tai persoonia. Sentään joukkoa johtavalla Jonathanilla on kieltämättä enemmän persoonaa kuin alkuperäisanimaation nimettömäksi jääneellä prinssillä, mutta Burnap ei vakuuta yhtään Disneyn Kaksin karkuteillä -animaation (Tangled - 2010) Flynn Rideriä muistuttavana hurmurivarkaana.

No onko uusi Lumikki se pyhäinhäväistys ja rikos ihmiskuntaa ja elokuvataidetta kohtaan, millaiseksi leffa leimattiin jo kesällä 2021, kun Zeglerin ilmoitettiin näyttelevän nimikkoroolia? No jaa. Kyseessä on vain Disneyltä jo turhankin tutuksi tullut kaavamainen uudelleenfilmatisointi yhtiön vanhasta piirrosklassikosta, josta puuttuu kaikki se sielu ja taianomaisuus, mitkä tekivät alkuperäisestä elokuvasta niin rakastetun. Lumikki on kuitenkin kaikkien kohujensa kera sinänsä hassu tapaus, ettei elokuvaa katsoessa oikein osaa sanoa, yrittävätkö tekijät tehdä kunniaa alkuperäiselokuvalle, vai häpeävätkö he sitä vanhanaikaisena muinaisjäänteenä? Koko elokuva on muutenkin outojen kompromissien ja paniikkinappuloiden painelujen sekasikiö, josta paistaa läpi, että leffa kävi läpi lukuisia eri versioita vuosien varrella, ennen kuin jokin niistä oli pakko todeta tarpeeksi hyväksi ja puskea leffateattereihin. Ottaen huomioon, kuinka Disney yritti järjestää yleensä suuriksi tarkoitetut Hollywood-ensi-iltansa mahdollisimman vaivihkaa, yhtiökin vaikuttaa tajunneen epäonnistuneensa.

Mutta mikä uudessa Lumikissa sitten on niin pielessä ja onko siinä jopa jotain, mikä toimii? Positiivisia seikkoja on kyllä vaikea keksiä ja jokaisesta plussapuolestakin tuntuu löytyvän miinuksensa. Jonathanissa on tosiaan enemmän sisältöä kuin alkuperäisleffan prinssissä, mutta samalla hänen rosvojoukkonsa jää täysin turhiksi statisteiksi. Lumikin uusi päämäärä pelastaa valtakuntansa ilkeän äitipuolikuningattaren kynsistä on täysin looginen, joskin tämä synkkä päätarina on ristiriidassa sen yhtäkkisen pirteyden kanssa, kun ne seitsemän kaivosheppua saapuvat ruutuun laulamaan ja tanssimaan, kompuroimaan omiin jalkoihinsa ja muutenkin hassuttelemaan, samalla kun he näyttävät aivan kaameilta.

Tämä on paras esimerkki siitä, kuinka elokuva ei tunnu tietävän, mitä se haluaa olla. Toisinaan elokuva yrittää olla poliittinen kannanotto nykypäivän meiningistä ja ilkeän kuningattaren toimia voi verrata moneen. Jopa Suomen nykyhallitus tuntuu saavan osansa kritiikistä, kun Jonathan toteaa, että hän ryöstelee, koska oli aiemmin näyttelijä, mutta kuningatar leikkautti taide- ja kulttuurialan tuet. Heitto on oudon päälleliimattu ja aiheuttaa oikeastaan vain silmienpyörittelyä, koska se tapahtuu yli 250 miljoonaa dollaria maksaneessa elokuvassa. Ilmapiiri on pitkään synkeä ja toivoton, mutta kun Lumikki kohtaa sen tietyn seitsikon, leffa muuttuu kuin sormien napsautuksesta leikkisäksi lastenleffaksi täynnä valoa, väriä ja huumoria. Yritykset loihtia satumaista tunnelmaa tuntuvat kuitenkin keinotekoisilta - sama vika, mikä on vaivannut Disneyn muitakin näyteltyjä uudelleenfilmatisointeja.

Lähes kahden tunnin kestossaan uusi Lumikki on myös liian pitkä, etenkin toisen tuntinsa aikana, kun tekijät eivät tunnu uskaltavan tarjota sitä tarinan tunnetuinta kohtausta. Niinpä väliin on heitetty musikaalinumero, joka kuvaa Lumikin ja Jonathanin rakastumista ja mukana on tietty muutama lyriikka siitä, että jos Lumikki nyt jostain syystä kuolla kupsahtaisi ja ainoa pelastuskeino olisi tosirakkauden suudelma, niin saako Jonathan luvan mennä muiskuttelemaan elotonta prinsessaa. Voi oikein kuulla, kuinka Disneyllä ollaan huokaistu helpotuksesta, että "hyvä, nyt voimme tehdä tämän kyseenalaiseksi leimatun kohtauksen". Merkittävä syy leffan liikapituudelle ovat ne lisätyt musikaalinumerot. Etenkin ilkeällä kuningattarelle laadittu biisi on puhdasta myötähäpeää, rikkoen hahmolle rakennetun imagon kokonaan, kun aiemmin tarkkaan harkitusti liikkunut kuningatar hyppää tanssimaan alamaistensa kanssa. Benj Pasekin ja Justin Paulin kirjoittamat uudet laulut ovat niin kaukana alkuperäisen Lumikin kappaleista, että kun klassikkolaulut Hai hou ja Ain laulain työtäs tee vihdoin esitetään, ne eivät tunnu kuuluvan mukaan yhtään. Jälkimmäisen laulun musikaalinumeroa on toki muutettu niin, että siinä missä alkuperäisessä elokuvassa Lumikki lauloi kappaletta siivotessaan itse, kiittääkseen kääpiöitä turvapaikasta hätänsä keskellä, uudessa elokuvassa Lumikki toimii tietty vain työnjohtajana, kun seitsikko siivoaa itse tupaansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marc Webb, jonka aiempiin töihin kuuluvat aika keskinkertaiset The Amazing Spider-Man -rainat (2012-2014). Tosin Lumikista on paha sanoa, mikä kaikki on Webbin käsialaa ja mikä studion vaatimuksesta syntynyttä. Kummin päin vain, Webb ei saa laadittua elokuvasta koherenttia kokonaisuutta, mikä tuntuisi sulavalta visiolta kohtauksesta toiseen, eikä hän saa elokuvaan mitään taianomaisuuden tuntua. Lisäksi parit merkkikohtaukset, kuten etenkin iäkkään naisen saapuminen kuvioihin epäilyttävän omenansa kanssa, hoidetaan todella hutaisten pois alta, aivan kuin tekijöillä ei olisi mitään paloa toistaa kohtausta, vaan se on mukana vain koska sen on pakko olla mukana. Tekniseltä toteutukseltaan Lumikki on erityisen ailahteleva. Parhaimmillaan kameratyöskentely on oivallista, lavasteet näyttävät, puvut hienot ja äänimaailma hyvin rakennettu. Heikoimmillaan peruukit ovat kamalia, asut halpoja ja taustat selvästi tietokoneella loihdittuja. Kääpiöiden lisäksi myös metsäneläimet ovat tehosteita oikeiden pupujen, siilien, peurojen ja kilpikonnien sijaan ja vaikka eläinten digitaalisuus on selvää, sentään ne näyttävät kieltämättä söpöiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snow White, 2025, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Walt Disney Studios, Marc Platt Productions

Arvostelu: Novocaine (2025)

NOVOCAINE

Ohjaus: Dan Berk ja Robert Olsen

Pääosissa: Jack Quaid, Amber Midthunder, Ray Nicholson, Jacob Batalon, Betty Gabriel, Matt Walsh, Conrad Kemp, Evan Hengst ja Craig Jackson

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Novocaine on Jack Quaidin tähdittämä toimintakomedia. Lars Jacobson käsikirjoitti elokuvan ja FilmNation Entertainmentin juuri perustama Infrared-tuotantoyhtiö tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Novocaine saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin leffan näkemistä sen vekkulin premissin takia ja kävinkin katsomassa Novocainen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa. 

Nathan Cainella on erikoinen ominaisuus: hän ei tunne lainkaan kipua. Tämä ominaisuus päätyy käyttöön, kun Nathanin ihastuksenkohde siepataan pankkiryöstön yhteydessä ja mies lähtee uskaliaalle yritykselle vapauttaakseen tämän.

Kovaa nousukiitoa Hollywoodissa tekevä Jack Quaid näyttelee Nathan Cainea, joka sairastaa CIPA:a, eli synnynnäistä kipuherkkyyden puutetta. Nathan ei siis tunne minkäänlaista kipua, mistä voisi luulla olevan hyötyä, mutta päinvastoin. Nathan elää elämäänsä todella varovaisesti, peläten, että minä hetkenä hyvänsä hän saattaa suunnilleen leikkaantua kahtia, eikä huomaisi mitään ennen kuin hän on jo menehtynyt verenhukkaan. Miehen suihkussa on merkattu kohta, mitä kuumemmalle hän ei saa säätää veden lämpötilaa, hänen asuntonsa kulmat on vuorattu pehmusteilla ja hän syö kaiken ruokansa nestemäisinä, pelätessään puraisevansa kielensä irti ja tukehtuvansa siihen. Kuitenkin kun pankissa työskentelevän Nathanin kollega ja ihastuksenkohde Sherry (Amber Midthunder) kidnapataan ryöstön tiimellyksessä, Nathanin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja pelastaa nainen. Quaid on ratkiriemukkaassa vedossa Nathanina. Hän tekee hahmosta välittömästi tykättävän ja sympaattisen hepun, jonka edesottamuksia seuraa mielellään. Midthunder on myös mainio osassaan ja hänen ja Quaidin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Nicholsonin poika Ray, Conrad Kemp ja Evan Hengst pankkiryöstäjätriona, Jacob Batalon Nathanin kaverina Roscoena, sekä Betty Gabriel ja Matt Walsh ryöstöä tutkivina poliiseina Langstonina ja Duffynä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Batalonille on jäänyt turhankin tuttu hölösuuvaihde päälle uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021). Ray Nicholson on sopivan katala rosvotrion johtajana, mutta ei hän ainakaan vielä tämän leffan perusteella vakuuta perineen isänsä huimia lahjoja.

Novocaine käynnistyy vielä varsin tyypillisenä romanttisena komediana, joskin päähenkilöltä löytyy todella epätyypillinen ominaisuus. Nathanin ja Sherryn romanssin syttymistä on mukava katsella ja vaikka trailerin olisikin nähnyt, leffan todellisen puolen ehtii liki unohtaa ja sitten sitä melkein jopa yllättyy, kun eräänä päivänä pankkiryöstäjät saapuvat paikalle ja tunnelma muuttuu kuin trilleriksi. Tästä käynnistyykin sitten sellainen toiminnan ja komedian täyttämä ajojahti, että voi pojat! Novocaine on yksi alkuvuoden ilahduttavimmista elokuvatapauksista, joka kannattaa kyllä käydä katsomassa - etenkin joko seurustelukumppanin tai kaveriporukan kanssa. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tarina nappaa niin hyvin mukaansa ja meno viihdyttää niin mainiosti.

Ripauksella romantiikkaa höystetty toimintakomedia onnistuu jokaisella osa-alueellaan. Pääparin väliltä löytyy tosiaan hyvää kemiaa, leffan aikana pääsee nauramaan useaan otteeseen makeasti ja mikä parasta, toimintaa ei ole siistitty, vaan veri pärskyy, raajoja katkotaan ja Nathan ottaa turpaansa ihan perkuleesti. Iso osa elokuvan komediasta syntyykin toki siitä, kuinka paljon tätä reppanaa retuutetaankaan sinne sun tänne ennen lopputekstejä. Nathania ei välttämättä satu tippaakaan, mutta katsojasta tekee kyllä kipeää kuunnella luiden rusahduksia ja nähdä esimerkiksi kiehuvan kuumien nesteiden roiskumista Nathanin iholle.

Ohjaajaduo Dan Berk ja Robert Olsen rakentavat tunnelmaa todella lystikkäästi, tuoden hyvää jännitettä kaiken vauhdin ja huumorin keskelle. Lars Jacobsonin laatima käsikirjoitus on idealtaan kekseliäs ja käänteiltään oiva, joskin parissa kohtaa muutamia paljastavia repliikkejä olisi voinut hioa sulavammiksi, sillä tällaisenaan ne tuntuvat pitävän katsojaa tyhmänä. Teknisiltä ansioiltaan Novocaine on pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja parissa taistelussa kameraa pyöritellään tyylikkäästi iskujen mukana. Lavasteet ovat oivat ja etenkin maskeeraukset ovat onnistuneesti yhä vain rujommat ja ällöttävämmät. Tietokonetehosteita hyödynnetään säästeliäästi mutta sitäkin paremmin, lähinnä niihin Nathanin saamiin vammoihin, joita ei voitu toteuttaa pelkkien maskeerausten ja proteesien avulla. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää jumputusta. Sen sijaan parit biisivalinnat, kuten heti alussa soiva R.E.M. -yhtyeen Everybody Hurts sopivat mukaan hupaisasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Novocaine, 2025, Infrared, Safehouse Pictures

Arvostelu: Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997)

TIEDÄN MITÄ TEIT VIIME KESÄNÄ

I KNOW WHAT YOU DID LAST SUMMER

Ohjaus: Jim Gillespie

Pääosissa: Jennifer Love Hewitt, Sarah Michelle Gellar, Ryan Philippe, Freddie Prinze Jr., Johnny Galecki, Bridgette Wilson, Anne Heche, Stuart Green ja Muse Watson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

I Know What You Did Last Summer, eli suomalaisittain Tiedän mitä teit viime kesänä perustuu löyhästi Lois Duncanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1973. Elokuvan työstäminen käynnistyi jo 1980-luvulla, kun tuottaja Erik Feig sai Mandalay Entertainment -yhtiön hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi Kevin Williamsin työstämään käsikirjoituksen. Tuotanto käynnistyi kuitenkin tosissaan vasta, kun Williamsin käsikirjoittama Scream (1996) nousi kehutuksi jättihitiksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1997 ja lopulta Tiedän mitä teit viime kesänä sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 1997. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta siitä muodostui menestys lippuluukuilla. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvia ja olen lähinnä tiennyt leffoista Scary Movie -parodian (2000) kautta. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoin Tiedän mitä teit viime kesänä eräänä kesäisenä iltana. 

Juhliessaan itsenäisyyspäivää, pienen kalastajakaupungin neljä nuorta ajavat vahingossa ihmisen yli, tappaen tämän. Nuoret vannovat pitävänsä tapahtuneen salassa, mutta joku on saanut vihiä kuolemasta, sillä vuotta myöhemmin joku ryhtyy vainoamaan nuoria.

Jennifer Love Hewitt ja Freddie Prinze Jr. näyttelevät rakastavaisia Julieta ja Rayta, Ryan Philippen ja tuohon aikaan juuri kuuluisaksi Buffy, vampyyrintappaja -sarjasta (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003) nousseen Sarah Michelle Gellarin esittäessä näiden ystäväpariskuntaa Barrya ja Heleniä. Julie on hieman vaisumpi tapaus, Helenin ollessa kuuluisuutta havitteleva ja juuri paikallisen missikisan, Kalakuningatar-tittelin voittaja. Samalla lailla Ray on maltillisempi tyyppi, kun taas Barry on huomattavasti äkkipikaisempi, haastaen riitaa minkä ehtii. Nämä neljä nuorta ovat tarpeeksi erilaiset persoonat ja he muodostavat ihan menevän poppoon, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Kun eräänä itsenäisyyspäivänä nuoret vahingossa ajavat tuntemattoman miehen päältä, on tapahtuneella erilaiset vaikutukset jokaiseen heistä. Hewitt, Prinze Jr., Philippe ja Gellar ajavat kaikki oivallisesti asiansa rooleissaan, etenkin Hewitt ja Gellar, jotka muovautuvat eniten tapahtumaketjun aikana.

     Elokuvassa nähdään myös myöhemmin Rillit huurussa -sarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) myötä kuuluisuuteen noussut Johnny Galecki Julieen ihastuneena Maxina, Bridgette Wilson Helenin siskona Elsana ja Anne Heche kuolleen miehen siskona Missynä. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan, joskin kukaan ei tee mitään erityistä vaikutusta.

Tiedän mitä teit viime kesänä oli ilmestyessään kassamagneetti, mutta kriitikoilta se sai huomattavasti nuivemman vastaanoton kuin Kevin Williamsin kynäilemä kauhuleffa Scream vuotta aiemmin. Monet kritisoivat Williamsin työtä tässä, osa aiheellisesti ja toiset hieman kömpelösti. Osa mielsi Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan tylsäksi kopioksi Screamista, mitä itse en voi allekirjoittaa. Vaikka kummatkin ovat slasher-leffoja, ovat ne lopulta varsin erilaisia toisistaan, Screamista löytyvien huumorin ja itseironisten metatasojen kautta. Jotkut kriitikot sitten taas nimenomaan kritisoivat, että Tiedän mitä teit viime kesänä tuntuu hassusti juuri sellaiselta elokuvalta, jollaisia Williams parodioi Screamissa. Tästä olen samaa mieltä, mutta sitten pitää kuitenkin muistaa, että Williams oli kirjoittanut tämän leffan kauan ennen Screamia.

Omasta mielestäni Tiedän mitä teit viime kesänä jää toki kauas Screamin nerokkuudesta, mutta pidin sitä silti oikein toimivana teinikauhurainana. Se on oivallisen jännittävä ja seasta löytyy pari erittäin toimivaa takaa-ajoa koukkukätisen murhaajan kanssa. Finaali on muuten tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta erään hahmon jatkuva typerä kirkuminen käy kieltämättä hermoille. On myös mielenkiintoista ryhtyä selvittämään mysteeriä, että kuka oikein onkaan teinien perässä? Elokuvan vahvinta antia on lopulta sen moraalinen dilemma. Teinit syyllistyivät tappoon, joten onko heitä jahtaava tyyppi oikeutettu tekoihinsa? Katsoja pistetäänkin pohtimaan, kenen puolella tässä oikeasti pitäisi olla ja juuri tämä pohdinta nostaa Tiedän mitä teit viime kesänä -leffaa monien muiden vastaavien slashereiden yläpuolelle.

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui Kevin Williamsin toiveesta Jim Gillespie, joka teki leffassa debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana. Gillespie rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, tehden elokuvasta jännittävän ja mysteerisen, mitä vain tehostaa John Debneyn musiikki. Teknisiltä ansioiltaan Tiedän mitä teit viime kesänä on myös kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan niin, ettei vajaan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntu missään kohtaa liialliselta. Lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja maskeeraukset toimivat hyvin. Äänimaailma on menevästi rakennettu, eikä se luota liikaa pelkkiin kovaäänisiin böö-pelotteluihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I Know What You Did Last Summer, 1997, Mandalay Entertainment, Original Film, Summer Knowledge LLC

Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment