Carrie, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

CARRIE - KAUSI 1

Luoja: Mike Flanagan

Näyttelijät: Summer H. Howell, Samantha Sloyan, Siena Agudong, Alison Thornton, Joel Oulette, Josie Totah, Amber Midthunder, Matthew Lillard, Arthur Conti, Thalia Dudek, Michael Trucco, Rahul Kohli, Tim Bagley, Heather Graham, Katee Sackhoff, Tahmoh Penikett, Crystal Balint, Mapuana Makia, Naika Toussaint, Ruth Codd, Delainey Hayles, Cassandra Naud, Gil Bellows ja Kate Siegel

Genre: draama, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Carrie perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Kirjan pohjalta oli jo tehty useampi elokuva, vuoden 1976 Carrie, sen jatko-osa Carrie 2 - raivo (The Rage: Carrie 2 - 1999), suoraan televisioesitykseen tehty Carrie (2002) ja vuonna 2013 ilmestynyt Carrie. Vuonna 2022 kauhusarjoja Netflixille tehnyt Mike Flanagan solmi diilin Amazonin kanssa, aikomuksenaan kääntää Kingin Musta torni -kirjat (The Dark Tower - 1982-2012) televisiosarjaksi. Projekti muuttui kuitenkin niin haastavaksi, että Flanagan päätyikin työstämään sarjasovitusta Carrie-kirjan pohjalta, haluten tuoda tarinan nykypäivään. Kuvakset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Carrien ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu kokonaisuudessaan Amazon Prime Video -palvelussa. Itse olin innoissani, kun Flanagan paljasti työstävänsä Mustasta tornista televisiosarjaa, aiemman Musta torni -leffan (The Dark Tower - 2017) jäätyä aika heikoksi esitykseksi. Olinkin pettynyt, kun Flanagan ilmoitti tekevänsä sittenkin Carrien, koska mielestäni tarina oli jo kerrottu tarpeeksi monta kertaa, kun taas Musta torni odotti yhä onnistunutta adaptaatiotaan. Skeptisyydestäni huolimatta pistin Carrien pyörimään heti sen julkaisupäivänä. 

Isänsä kuoltua nuori Carrie White pääsee kouluun ensimmäistä kertaa. Hän joutuu kuitenkin nopeasti huomaamaan, että ulkomaailma ei ole helppo paikka, eivätkä hänen ikätoverinsa ole kaikki ystävällisiä. Lisäksi Carrie hoksaa omaavansa omituisia voimia.

Päärooliin Carietta "Carrie" Whiteksi valikoitui Summer H. Howell, joka on aiemmin nähty muun muassa Curse of Chuckyssa (2013) ja Cult of Chuckyssa (2017). Howell on nappivalinta rooliin, tulkiten mainiosti hahmonsa sinisilmäisyyttä, kasvavaa ahdistusta, sekä myös ihmetystä, kun Carrie huomaa pystyvänsä liikuttamaan esineitä mielensä voimalla. Carrie on viettänyt koko lapsuutensa tiiviisti kotonaan uskovaisen äitinsä Margaretin (Samantha Sloyan) ja salaliittoteorioihin hurahtaneen isänsä Ralphin (Tahmoh Penikett) kanssa. Kun Ralph kuolee työonnettomuudessa, viranomaiset kiinnittävät ensi kertaa huomiota Whiten perheen kotioloihin ja vaativat Carrien pääsyä tavalliseen kouluun, äidin vastustelusta huolimatta. Howellin lisäksi myös Sloyan on hyvä osassaan, vaikka hänen Margaretinsa jää samalla hiukan vaisuksi aiempiin tulkintoihin verrattuna.

     Koulussa Carrie tapaa muun muassa kiusaaja Chrisin (Alison Thornton) ja tämän kaverit Tinan (Josie Totah) ja Suen (Siena Agudong), Suen poikaystävän Tommyn (Joel Oulette), sekä henkilökuntaan kuuluvat rehtori Graylen (Matthew Lillard), liikunnanopettaja Ritan (Amber Midthunder), äidinkielenopettaja Sethin (Rahul Kohli) ja opinto-ohjaaja Peterin (Tim Bagley). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan. Thornton tekee kaikkensa, jotta Chris näyttäytyisi mahdollisimman inhottavana ja vihattavana tyyppinä, onnistuen siinä erittäin perusteellisesti. Katsojaa ärsyttää joka ikinen kerta, kun Chris kävelee kuvaan.

Skeptisyyteni uutta Carrie-adaptaatiota kohtaan oli paikallaan, joskin ei niinkään sen takia, että tarina oli jo kerrottu moneen otteeseen ja uusi sovitus tuntuu siksi turhalta, vaan koska Mike Flanagan on päättänyt sooloilla tutun tarinan kanssa aikamoisesti. Periaatteessa tutut raamit ovat paikoillaan. Carrie on varttunut syvästi uskovaisen ja ylisuojelevan äitinsä kanssa, ja koulussa häntä kiusataan erilaisuutensa vuoksi. Tytöllä ilmenee erikoisia kykyjä ja mukana on tuttuja kohtauksia Carrien ensimmäisistä kuukautisista kohtalokkaisiin tanssiaisiin. Silti se, mitä Flanagan on tehnyt sarjan kanssa tuntuu siltä kuin hän kertoisi omaa kertomustaan tutuilla hahmoilla.

Jos jostain sarjassa pidin, niin siitä, että kertomus on siirretty nykypäivään, jolloin kiusaaminen näyttäytyy hyvin eri tavalla kuin 1970-luvulla. Internet ja sosiaalinen media ovat mahdollistaneet täysin uudenlaisen piinan, josta ei pääse eroon edes kotona. Flanagan on kuitenkin tarttunut tähän ikävään ilmiöön jopa liian intensiivisesti ja hakeutuu sen myötä omituisille sivupoluille, jotka saavat Carrien tuntumaan välillä sivuhenkilöltä omassa sarjassaan. Flanagan on myös niin kiinnostunut laajentamaan Carrien kaltaisten tyttöjen mytologiaa ja tarinaa alkuperäisen lopetuksen ulkopuolelle, jolloin lopulta minusta tuntui, että hän halusi vain saada tutun kertomuksen alta pois, jotta hän voisi tulevaisuudessa keksiä oman jatkonsa Carrien matkalle. Flanagan on nimittäin sanonut, että hänellä on ideana kolmen kauden mittainen sarja.

Silloin, kun Carrie kulkee Kingin kirjan tuttuja latuja, se on kelvollinen adaptaatio. Näyttelijät ovat hyviä ja tietynlainen kiusaamisen modernisointi tosiaan toimii. Kauhuosasto jättää kuitenkin kylmäksi. Mukana on muutama kauhua etäisesti muistuttava kohtaus, mutta sarja ei onnistu olemaan missään kohtaa tippaakaan pelottava. Tämänkin katsoin vielä sormien läpi, mutta Flanaganin turhat ja kehnot sooloilut jättivät minut täysin kylmäksi. Mitä reippaammin mies tekee irtiottoa lähdemateriaalista - ja erityisesti millä tavalla hän tekee sitä irtiottoa - sitä vähemmän pidin näkemästäni. Vikatikki oli loppuhuipennuksena toimivat tanssiaiset, joita ei oikeastaan pohjusteta sarjassa mitenkään ja jotka lähinnä turhauttavat toteutuksellaan. Minusta alkoi tuntua, ettei Flanagan sovituksessaan edes ymmärtänyt Kingin kirjan ydintä ja mikä Carrien tarinassa on niin traagista. Viime minuutit tosiaan rakentelevat jatkoa, mutta valitettavasti Flanagan ei saanut minua edes uteliaaksi siitä, miten hän voisi jatkaa Carrien kertomusta tästä eteenpäin.

Teknisesti Carrie on pääasiassa toimiva, vaikka jotkut tietokonetehosteet korostuvatkin erittäin digitaalisina ja päälleliimattuina. Sarja on kuitenkin osaavasti kuvattu ja mukaan mahtuu muutamia tyylikkäitä kamera-ajoja. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on pätevää ja maskeeraukset äityvät loppua kohti varsin verisiksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Newtonin veljesten säveltämät musiikit hukkuvat täysin sarjassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Carrie season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Carrie, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Red Room Pictures

Arvostelu: Curse of Chucky (2013)

CURSE OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Danielle Bisutti, Brennan Elliott, Maitland McConnell, Summer H. Howell, Brad Dourif, Chantal Quesnel, A Martinez, Jennifer Tilly ja Alex Vincent

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös menestys, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti taloudellisen pettymyksen. Sarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan ja vuonna 1998 ilmestynyt komediallinen Chuckyn morsian (Bride of Chucky) nousi elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Samalla linjalla tehty Seed of Chucky (2004) oli kuitenkin fanienkin haukkuma floppi, joten Mancini päätti viedä sarjan takaisin juurilleen ja tehdä kuudennesta elokuvasta jälleen kauhua. Alun perin "Revenge of Chucky" -nimellä kulkeneen leffan kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Curse of Chucky sai ensi-iltansa elokuussa 2013. Koska elokuva julkaistiin vain muutamissa maissa teattereissa ja pääasiassa se pistettiin suoraan vuokralle ja myyntiin Blu-raylla ja DVD:llä, ei se menestynyt kummoisesti. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen osan ja sen uudelleenfilmatisoinnin, Child's Playn vuodelta 2019. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa uuden Chucky-televisiosarjan (2021-) myötä, päätin vihdoin katsoa ja samalla myös arvostella kaikki Chucky-elokuvat. Muutama viikko kamalan huonon Seed of Chuckyn jälkeen katsoin Curse of Chuckyn.

Alaraajahalvaantunut Nica Pierce saa anonyymin paketin, mikä sisältää Good Guy -nuken, joka kutsuu itseään Chuckyksi. Kun Nican perheenjäsenille alkaa käydä ikäviä asioita, Nican epäilykset osuvat mystiseen nukkeen.

Chuckyn ääninäyttelijä Brad Dourifin tytär Fiona Dourif näyttelee pyörätuolissa kulkevaa, alaraajahalvaantunutta Nica Pierceä, joka saa salaperäiseltä lähettäjältä lahjaksi Chucky-nuken. Tytär-Dourif ei harmillisesti erityisemmin vakuuta pääroolissa. Hänen esittämänsä reaktiot ja sanomansa repliikkinsä eivät näytä tai kuulosta luontevilta. Osasyyllinen tähän on varmasti leffan kömpelö ohjaus ja tönkkö käsikirjoitus, joihin palataan kohta tarkemmin.

     Nican lisäksi muita hahmoja ovat hänen äitinsä Sarah (Chantal Quesnel), siskonsa Barb (Danielle Bisutti) ja tämän mies Ian (Brennan Elliott) ja heidän pieni tyttärensä Alice (Summer H. Howell), tämän lastenhoitaja Jill (Maitland McConnell), sekä pappi Frank (A Martinez). Hahmogalleria koostuu toinen toistaan pahvisemmista ja tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Nican vielä haluaisi nähdä pääsevän pakoon, mutta muiden kohdalla en välittänyt lainkaan, elävätkö vai kuolevatko he tappajanuken käsissä. Sivunäyttelijät eivät tee kaksista työtä ja erityisesti Barb-siskoa esittävä Bisutti on huono osassaan.

     Harmillisesti Brad Dourif ei enää yksinään onnistu pelastamaan ympärillä lahoavaa elokuvaa - etenkään, kun hänen esittämä Chucky-nukkensakin on onnistuttu pilaamaan. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet käyttää täysin samannäköistä nukkea kuin edellisissä osissa, vaan nuken kasvoja on muokattu hieman, eikä muutos ole todellakaan tapahtunut parempaan päin. Chucky näyttää halvemmalta, mitä ei auta yhtään se, kuinka päivänselvästi tekijät käyttävät eri nukkea aina, kun Chucky alkaa puhua. Toteutus on surkuhupainen ja siitä tulee mieleen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) monet jatko-osat, joissa murhaaja Michael Myersin naamari näyttää todella tyhmältä.

Seed of Chucky -fiaskon jälkeen Don Mancini onneksi ymmärsi itsekin, että nyt oli menty liian pitkälle ja hän päätti kuljettaa Chuckyn takaisin juurilleen ja palauttaa kauhun sarjaan. Alusta asti Curse of Chuckyn henki onkin täysin erilainen kuin parissa edellisessä osassa. Huumori loistaa poissaolollaan ja elokuva yrittää olla synkkä ja karmiva. Valitettavasti viimeistään tässä elokuvassa käy selväksi, ettei Mancini osaa ohjata. Hän epäonnistui kaameasti Seed of Chuckyn komediapuolessa ja nyt hän osoittaa, ettei hän hallitse kauhuakaan. Kauhuosastolla Mancini luottaa mitä mielikuvituksettomiin ja nolompiin äkkisäikäytyksiin, eikä hänen yrityksensä rakentaa piinaavaa jännitettä onnistu, ei sitten millään. Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä böö-pelotteluja, kun joku hahmo hiipii pelokkaana pimeässä ja sitten joku toinen hahmo ilmestyy ruutuun tai tarraa pelokkaasta hahmosta kiinni kovan äänitehosteen säestämänä. Kenties joku kokee nämä pelottaviksi hetkiksi. Itse lähinnä tuhahtelin tylsistyneenä.

Curse of Chucky on nimittäin todella tylsä elokuva, mikä koituu sen isoimmaksi synniksi. Leffa palaa takaisin Child's Play -elokuvien kerrontaan siinä, että seuraamme ihmishahmoja Chuckyn sijaan. Kun Chuckyn morsiamessa ja Seed of Chuckyssä katsojan kuului kannustaa nukkea, ei paluu hahmon pelkäämiseen enää luonnistu. Tavallaan sitä haluaisi kannustaa nukkea listimään kaikki ihmishahmot, sillä he ovat niin tylsiä tyyppejä, mutta kun Chuckystakin uupuu se veikeys ja ennen kaikkea oikea ulkonäkö, ei katsoja haluaisi seurata ketään hahmoa - ihmistä tai nukkea. Leffa tuntuu myös todella tapahtumaköyhältä. Murhat ovat laiskoja, eikä Chuckyn riehumisen odottelu enää innosta. Kun leffassa alkaa vihdoin tapahtua, ollaan jo loppuhuipennuksessa. Ja sen lisäksi, että elokuvalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, sillä on vielä isompia vaikeuksia päättyä. Viimeinen kymmenminuuttinen on täynnä kohtauksia, joiden luulisi olevan filmin viimeinen, mutta sitten Mancini päättääkin "ei kun yksi kohtaus vielä".

Sen lisäksi, ettei Chuckyä ole tehty hyvin (yhdessä kohtaa nukke on jopa kiusallisen selvä digiluomus), ei elokuvan tekninen toteutus muutenkaan vakuuta. On päivänselvää, että elokuva tehtiin todella halvalla ja pääasiassa suoraan televisiokatseluun, niin halvalta televisiorainalta Curse of Chucky näyttää. Paria veikeää otosta lukuun ottamatta kuvaus on mitäänsanomatonta ja leikkauksessa vaikuttaisi jopa siltä, että mukaan on valmiiksi asetettu mainoskatkojen paikat. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta maskeeraukset heikot - erityisesti, kun ottaa huomioon, että leffa ilmestyi alle kymmenen vuotta sitten. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikäytysääniin, eikä säveltäjä Joseph LoDuca edes yritä tarjota mitään luovaa mukaan.

Yhteenveto: Curse of Chucky on harmillisen kehno yritys palauttaa leffasarja takaisin juurilleen kauhun ääreen. Katsojan vietettyä juuri pari viime elokuvaa kannustaen Chuckyä, on nyt vaikea palata takaisin pelkäämään nukkea. Karmivaa Chuckyssä onkin lähinnä hänen pilattu ulkonäkönsä, mikä tekee monista kohtauksista jopa kiusallisen katsottavan. Chuckyn riehumisen odottelu on pitkäveteistä puuhaa, eikä ohjaaja Don Mancini onnistu luomaan jännittävää tunnelmaa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa, sillä hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja näyttelijät aika lailla kaikki heikkoja. Elokuvasta huokuu läpi suoraan televisioesitystä varten tehdyn tuotannon halpuus efektejä myöten. Filmiä katsoessa onkin vaikea olla harmittelematta, kuinka alas tämä elokuvasarja onkaan vajonnut. Seuraavaksi sitten nähdään, voiko Dourifin leffasarjan toistaiseksi viimeinen osa, Cult of Chucky (2017) enää nostaa tasoa takaisin alkupään korkeuksiin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä on selvästi elokuvan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Curse of Chucky, 2013, Universal 1440 Entertainment