Kaunis rietas onnellinen (2026) - elokuva-arvostelu

KAUNIS RIETAS ONNELLINEN

Ohjaus: Selma Vilhunen

Näyttelijät: Oona Airola, Jari Virman, Maija Paunio, Taneli Mäkelä, Katariina Havukainen, Daniel Virtanen, Ville Tiihonen, Aku Sipola, Saara Kotkaiemi, Tatu Sinisalo, Teppo Manner, Sara Grotenfelt ja Fabian Munsterhjelm

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Kaunis rietas onnellinen perustuu artisti Kaija Koon elämään ja uraan. Kaija Koon esiinnyttyä Olympiastadionilla elokuussa 2023, hänestä ryhdyttiin työstämään leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Kaunis rietas onnellinen on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Kaija Koo on ollut tuttu vain nimenä, enkä olisi aiemmin osannut nimetä häneltä yhtään kappaletta. Vaikka mielestäni artisteista kertovia elokuvia tehdään nykyään jo liiankin paljon, päätin antaa Kauniille riettaalle onnelliselle mahdollisuuden ja kävin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kaija Koo on juuri julkaissut ensimmäisen albuminsa, kun hänen isänsä kuolee, mikä lamaannuttaa naisen ja ura katkeaa useaksi vuodeksi. Kun vuonna 1993 julkaistu Kuka keksi rakkauden -kappale nostaa Kaijan supertähdeksi, hänen täytyy löytää itsensä, ettei romahda uusien vastoinkäymisten myötä.

Päärooliin Kaija Kokkolaksi, eli Kaija Kooksi valikoitui kaksinkertainen Jussi-voittaja Oona Airola. Airola tekee vakuuttavaa työtä, tulkitessaan hahmonsa vaikeita tuntemuksia elämän ja uran eri asioihin liittyen. Kaijaa innostaa musiikki, sen tekeminen ja esittäminen, mutta hän myös painiskelee helposti samaistuttavien, arkisempien asioiden parissa, jotka näyttävät, että Olympiastadioninkin täyteen myyvä stara on lopulta ihminen siinä, missä me muutkin. Airolasta löytyy hyvää asennetta esiintymiskohtauksiin ja hän lauloikin kuvauksissa itse - joskin jälkikäteen ainakin osa hänen lauluistaan on tekoälyn avulla muovattu kuulostamaan enemmän Kaija Koolta.

     Elokuvassa nähdään myös Maija Paunio ja Taneli Mäkelä Kaijan vanhempina, joista jälkimmäinen menehtyy juuri, kun Kaija on julkaissut esikoislevynsä, mikä aiheuttaa pitkäksi aikaa blokin uralle, Jari Virman Kaijan kosketinsoittajana ja lauluntekijänä, sekä sittemmin myös aviomiehenä Markku Impiönä, Ville Tiihonen levy-yhtiön pomona ja Aku Sipola äänittäjä Jukka Immosena. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata, että Tatu Sinisalo ja Teppo Manner palaavat rooleihinsa Apulanta-yhtyeen laulaja Toni Wirtaseksi ja rumpali Sipe Santapukiksi. Sinisalo ja Manner esittivät heitä Apulannasta kertoneessa Teit meistä kauniin -elokuvassa (2016). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, erityisesti Virman Kaijan miehenä Markkuna, joka tulee kateelliseksi Kaijan suosiosta ja alkoholin myötä kateus muuttuu vuosien varrella tuhoisaksi katkeruudeksi.

Kuten alussa kerroin, Kaija Koo oli etukäteen itselleni tuttu tapaus vain nimenä, enkä varmaan olisi ase ohimollanikaan pystynyt nimeämään yhtäkään hänen kappaleistaan. Kun luin Kaunis rietas onnellinen -elokuvan olevan tekeillä, ensimmäiset ajatukseni olivat samanaikaisesti, että "tuleepahan nyt opittua jostakusta jotain uutta" ja "taasko tulee uusi artistin elämäkertaleffa". Vastaavia leffoja ilmestyy nykyään useampi vuodessa ja onpa Suomessakin tehty aiemmin mainitun Teit meistä kauniin -elokuvan lisäksi myös muun muassa Cheekistä kertova Veljeni vartija (2018), Juice Leskisestä kertova Juice (2018) ja Dingosta kertova Levoton Tuhkimo (2024).

Kaunis rietas onnellinen on kuitenkin oikein pätevä tapaus omassa genressään, kunhan se aluksi pääsee vauhtiin. Elokuvan alkupää on vielä hieman takelteleva, leffan käynnistyessä vuodesta 1986 ja vähän töksähdellen edeten esikoislevyn julkaisusta Kaijan isän kuolemaan ja siitä syntyneeseen pitkään masennukseen. Elokuva pääseekin raiteilleen kunnolla vasta, kun Kaija päättää tehdä paluun musiikkibisnekseen oikein kunnolla ja heti seuraava albumi tekee naisesta kotimaisen supertähden. On kiinnostavaa seurata Kaijan uran etenemistä, etenkin kun leffa ottaa kantaa siihen, kuinka showbisnes alkaa kohdella ikääntyviä naisia, jotka pitäisi puskea uusien ja nuorempien tieltä, kun rahahanat alkavat osoittaa vähääkään hiipumisen merkkejä. Kaikista kiinnostavinta on kuitenkin Kaijan ja Markun välinen suhde ja sen hajoaminen menestyksen aiheuttaman kuilun myötä. Tämä draamapuoli ja jopa aika traaginen vihanpito nostaa elokuvan kelvollisesta oikeasti mainioksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Selma Vilhunen, joka tekee hyvää työtä niin näyttelijöiden kuin tunnelman parissa. Ilona Ahdin työstämä käsikirjoitus takeltelee hieman, yrittäessään sulloa useampaa vuosikymmentä alle kahden tunnin elokuvaksi, mutta hän onnistuu kuitenkin sen tärkeimmän ihmissuhteen kuljettamisessa. Kaunis rietas onnellinen on osaavasti kuvattu ja onnistuneella lavastuksella ja puvustuksella eri vuosikymmenet herätetään tyylikkäästi takaisin eloon. 1980-luvun ajankuvaa rikkoo vain alun kohtaus, jossa Kaija ja Markku ihastelevat iltahämärällä Linnanmäkeä ja huvipuistoa vähänkin tuntevat voivat kohotella kulmiaan, kun näkyvät laitteet ovat selvästi 2000-luvulta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Kaija Koon biisien lisäksi leffassa kuullaan myös Salla Luhtalan säveltämiä musiikkeja, jotka tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Kaunis rietas onnellinen, Suomi, 2026, Solar Films

From, kausi 2 (2023) - sarja-arvostelu

FROM - KAUSI 2

Luoja: John Griffin

Näyttelijät: Harold Perrineau, Catalina Sandino Moreno, Eion Bailey, Elizabeth Saunders, Hannah Cheramy, Simon Webster, Scott McCord, David Alpay, Ricky He, Chloe Van Landschoot, Corteon Moore, Pegah Ghafoori, Avery Konrad, Elizabeth Moy, Angela Moore, Nathan D. Simmons, A.J. Simmons, Kaelen Ohm, Cliff Saunders, Deborah Grover, Reid Price, Phoebe Rex, Zach Faye, Jamie McGuire, Taras Lesiuk, Seamus Patterson, Robert Verlaque, Vox Smith ja Shaun Majumder

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 43 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 16

John Griffinin luoma kauhusarja From nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä helmikuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät jo heinäkuussa 2022 ja Fromin toisen tuotantokauden esitys alkoi huhtikuussa 2023. Kausi vain kasvatti suosiota ja keräsi kehuja kriitikoilta. Itselleni sarja tuli tutuksi tämän kakkoskauden ilmestymisen aikaan, kun näin yllä olevan julisteen, joka herätti heti huomioni. Kuitenkin koska sarja on näkynyt Suomessa vain MTV Katsomossa, jota minulla ei ole, on sarjan katselu jäänyt sikseen. Mutta nyt kun From on saamassa jo neljännen tuotantokautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Otin MTV Katsomon ilmaisen kokeilujakson ja katsoin Fromin toisen tuotantokauden muutamassa päivässä.

Samalla kun kaupungin asukkaat ottavat vastaan bussillisen uusia ihmisiä ja yrittävät saada heidät tajuamaan tilanteensa vakavuuden, seriffi Boyd jatkaa tutkimusretkeään, mikä johtaa uusiin kauhuihin.

Fromin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun. Matthewsin perhe, eli Jim-isä (Eion Bailey), Tabitha-äiti (Catalina Sandino Moreno), Julie-tytär (Hannah Cheramy) ja Ethan-poika (Simon Webster), sekä heidän kanssa samaan aikaan saapunut Jade (David Alpay) ovat alkaneet asettua kaupunkiin. Seriffi Boydin (Harold Perrineau) lähdettyä murhaaja-Saran (Avery Konrad) kanssa etsimään vastauksia metsästä, apulaisseriffi Kenny (Ricky He) ja Colony Housea johtava Donna (Elizabeth Saunders) yrittävät pitää järjestystä yllä kaupungissa. Menossa ovat mukana myös kaupungin vanhin asukas Victor (Scott McCord), lääkäri Kristi (Chloe Van Landschoot), Boydin poika Ellis (Corteon Moore) ja hänen tyttöystävänsä Fatima (Pegah Ghafoori), Kennyn kokkiäiti Tian-Cheu (Elizabeth Moy), baarimikko Tom (Reid Price), sekä riitaa haastava Dale (Cliff Saunders). Hahmot pysyvät mainioina ja lähes kaikkia heistä syvennetään onnistuneesti kauden varrella. Näyttelijät jatkavat hyvää suorittamistaan, joskin Konrad jää näyttelijäkaartin heikoimmaksi lenkiksi. Konradilta luonnistui arvaamattoman Saran esittäminen ykköskaudella, mutta katuvan Saran tulkitseminen ei suju häneltä yhtä sulavasti.

     Kuten ykköskauden päätteeksi jo nähtiin, kaupunkiin on saapunut bussillinen uusia poloisia, jotka eivät tiedä yhtään, mikä heitä odottaa. On muun muassa bussikuski Bakta (Angela Moore), enneunia näkevä Elgin (Nathan D. Simmons), vanha Tillie (Deborah Grover), sairaanhoitaja Marielle (Kaelen Ohm), säännöistä vähät välittävä Randall (A.J. Simmons), panikoiva Brick (Seamus Patterson) ja pariskunta Kelly (Phoebe Rex) ja Brian (Taras Lesiuk). Uusista tuttavuuksista löytyy kiinnostavia tyyppejä, jotka sekoittavat pakkaa onnistuneesti.

Fromin toinen tuotantokausi jatkaa suoraan siitä, mihin avauskaudella jäätiin, niin tasonsa kuin tarinansa puolesta. Bussin saapuessa kaupunkiin Jimin ja Jaden radiokoe meni pieleen, Tabitha putosi talonsa alla olevaan tunneliverkostoon Victorin seuraksi ja Boyd päätyi taikapuun kautta jonkin sortin kaivon pohjalle. Tästä käynnistyy jälleen mysteerejä ja jännittäviä tapahtumia täynnä oleva tuotantokausi, joka vastailee osaan aiemmin heränneistä kysymyksistä, mutta myös herättää täysin uusia kysymyksiä ja samalla luo uusia kauhuja jumissa olevien kaupunkilaisten päiden menoksi. Ja niitä ei pystykään pitämään loitolla lukitsemalla ovet ja ikkunat tai edes minkään kivitalismaanin avulla.

Kuten viimeksi, kausi alkaa uusien saapumisella kaupunkiin juuri, kun yö on alkamassa. Jännite nostetaan saman tien korkealle ja From pääsee heti näyttämään kyntensä uudelleen. Kyntensä sarja näyttää myös koukuttavuudessaan, enkä kokenut tälläkään kertaa ongelmaksi ahmia sarjaa monta jaksoa kerrallaan. Joko hahmot päätyvät todella stressaaviin tilanteisiin tai sitten ovat lähellä löytää vastauksia. Niin tai näin, seuraava jakso on melkeinpä pakko pistää aina pyörimään edellisen päätyttyä. Uudet mysteerit ja uhkat tekevät Fromista entistä kiehtovamman ja jopa aika intensiivisen päätösjakson jälkeen kolmatta tuotantokautta jää odottamaan vesi kielellä... vaikka samaan aikaan kauden lopetuskohtaus saa myös huolestumaan siitä, millaiselle reitille tekijät saattavat olla menossa.

Tuotantokauden ohjaajatrio Jack Bender, Alexandra La Roche ja Brad Turner rakentavat ilmapiiriä jälleen taitavasti, samalla kun John Griffinin johdolla käsikirjoitustiimi vie tarinaa uusiin suuntiin, pitäen jälleen katsojan arvelemassa, kuka selviää ja kuka kuolee. Kirjoittajien ainoa turhauttava tapa tällä kaudella on se, että hahmot eivät suostu kommunikoimaan. Moni asia ratkeaisi helpommalla, jos hahmot kertoisivat muille näkemästään, ihan sama kuinka hullulta se kuulostaisi. Teknisesti From pitää myös kutinsa. Toinen kausi on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet pysyvät mainioina, samoin asut ja maskeeraukset. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti työstetty Chris Tiltonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

From, Yhdysvallat, 2022-, AGBO, Epix Studios, MGM International TV Productions, MGM Television, Midnight Radio

High School Musical 2 (2007) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 2

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Mark L. Taylor, Bart Johnson, Olesya Rulin, Robert Curtis Brown, Jessica Tuck ja Alyson Reed

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

Disney Channelin komediaelokuva High School Musical (2006) oli suuri katsojamenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2007 ja lopulta High School Musical 2 julkaistiin Disney Channelilla saman vuoden elokuussa. Elokuva nousi nopeasti koko kanavan katsotuimmaksi elokuvaksi kautta aikain, minkä lisäksi se sai paremman vastaanoton kriitikoilta kuin ensimmäinen leffa. Itse olin nähnyt aiemmin vain ensimmäisen High School Musicalin, mutten sen jatko-osia. Kun huomasin alkuperäiselokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan, sekä vihdoin myös sen jatko-osat ja arvostella koko sarjan läpi.

Koulu päättyy ja kesäloma alkaa. Troy, Gabriella ja kumppanit saavat kesätyöpaikat Lava Springsin golfklubilta. Mahtavalta vaikuttava kesä saa synkkiä pilviä ylleen, kun käy selväksi, että Sharpayn vanhemmat omistavat kyseisen klubin ja tyttö päättää kohdella luokkatovereitaan mielensä mukaan.

High School Musicalin tutut tyypit tekevät paluun, lähtien tietty Zac Efronin ja Vanessa Hudgensin näyttelemistä Troy Boltonista ja Gabriella Montezista, koripallopelaajasta ja matikkanerosta, jotka ykkösleffassa rakastuivat ja ovatkin nyt parisuhteessa. Kun kesä alkaa, Troylla ja Gabriellalla on visio ihanasta lomasta yhdessä ja homma vaikuttaisi vain paranevan, kun he saavat molemmat kesätöitä samasta paikasta, Lava Springsin golfklubilta - Troy tarjoilijana ja mailapoikana, ja Gabriella hengenpelastajana uima-altaalta. He eivät kuitenkaan tiedä, että Evansin sisarusten Sharpayn (Ashley Tisdale) ja Ryanin (Lucas Grabeel) vanhemmat (Robert Curtis Brown ja Jessica Tuck) omistavat klubin ja Sharpay päättää käyttää vaikutusvaltaansa pilatakseen pariskunnan kesän, saadakseen Troyn itselleen. Efron, Hudgens, Tisdale ja Grabeel vetävät roolinsa samalla innolla kuin viimeksi, Tisdalen tehdessä Sharpaysta entistäkin ärsyttävämmän narsistin. Efronin ja Hudgensin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, eikä ihme, sillä ykkösleffan kuvauksissa oikeasti rakastuneet Efron ja Hudgens seurustelivat tuolloin myös tosielämässä.

     Myös Corbin Bleun näyttelemä Troyn bestis Chad, Olesya Rulinin esittämä säveltäjä-pianisti Kelsi, Monique Colemanin näyttelemä Gabriellan kaveri Taylor, Alyson Reedin teatraalisesti tulkitsema opettaja Darbus ja Bart Johnsonin esittämä Troyn isä Jack tekevät paluun, kun taas uutena tuttavuutena Evansien vanhempien lisäksi esitellään golfklubin johtaja Fulton (Mark L. Taylor), josta on saatu aikaiseksi varsin epämiellyttävä persoona. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Taylor, josta löytyy oikeaa inhottavuutta nuoria nenänvartta pitkin katsovana ja heitä muutenkin tympeästi kohtelevana Fultonina.

Ensimmäinen High School Musical on itselleni aikamoista guilty pleasure -kamaa. Elokuva on toisaalta hitusen kökkö, mutta samalla valtavan hyväntuulinen tapaus, joka levittää kerta toisensa perään hymyn huulille, sekä jättää katsojansa päähän liudan toinen toistaan pahempia korvamatoja. High School Musical 2 ei mielestäni ole edeltäjänsä veroinen musikaalikomedia, mutta silti oikein kelvollinen jatko-osa, joka sisältää useita juttuja, mitkä tekivät ykkösosasta niin viihdyttävän. Tuttu hyväntuulisuus on visusti mukana ja sama yliampuvuus vie toistamiseen kivasti mukanaan. Muutamia ihan oikeita naurujakin voi päästä ilmoille, mutta osa huumorista aiheuttaa lähinnä myötähäpeässä kiemurtelua kotisohvalla.

Elokuva häviää ykköselle tarinansa puolesta, ensimmäisen elokuvan kertomuksen rikkoessa onnistuneesti typeriä lokeroita, joihin ihmiset etenkin kouluaikoina sullotaan. Kesä golfklubilla on passeli uusi kertomus näille teineille ja on sekaan saatu jonkinlaista syvyyttä, kun Troy pistetään ahtaalle, missä hänen pitää valita potentiaalisesti lupaavan tulevaisuuden ja ystäviensä ja rakkautensa välillä. Sharpay mahdollistaa Troylle kaikenlaisia tilaisuuksia, joiden kautta hän voisi esimerkiksi päästä mukaan huippuluokan koripallotiimiin tai haaveilemaansa yliopistoon, mutta samalla tyttö aiheuttaa muille yhä vain kurjemmat olot, jolloin nämä alkavat suuttua Troylle, tajuamatta kuka vetelee naruista. Tämä konflikti etenee oivallisesti, joskin on pakko sanoa, että leffa kaipaisi tiivistämistä, sillä vajaan parin tunnin kestossa se tuntuu turhan pitkältä, kun taas suunnilleen puolentoista tunnin mittainen ykkösleffa oli juuri passelin ytimekäs.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Kenny Ortega, joka pitää tuttua ylipirteää ilmapiiriä sujuvasti yllä. Peter Barsocchinin työstämä käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta paikoitellen leffasta huomaa, että se tehtiin aikamoisella kiireellä ykkösleffan menestyksen myötä. Teknisesti High School Musical 2 on kelvollinen, vaikka erityisesti siitä näkee pikaisen tuotannon. Kameratyöskentely on menettelevää ja leikkaus tarpeeksi toimivaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvaan mahtuu parit tarttuvat laulut, kuten Sharpayn Fabulous ja Troyn Bet On It, mutta muuten mielestäni leffan biisitarjonta on heikompaa kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

High School Musical 2, 2007, Walt Disney Pictures, Disney Enterprises, First Street Films, Salty Pictures

Supernatural, kausi 6 (2010-2011) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 6

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jensen Ackles, Jared Padalecki, Misha Collins, Jim Beaver, Mark A. Sheppard, Mitch Pileggi, Cindy Sampson, Julia Maxwell, Samantha Smith, Sebastian Roché, Nicholas Elia, Robert Englund, Julian Richings, Kim Rhodes, Brian Doyle-Murray, Micah A. Hauptman ja Genevieve Padalecki

Genre: fantasia, draama, kauhu

Jaksomäärä: 22

Jakson kesto: noin 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää - siitäkin huolimatta, että Kripke oli alun perin suunnitellut sarjan vain viiden kauden mittaiseksi. Kripke jättikin pestinsä sarjan showrunnerina ja hänet korvasi sarjan pitkäaikainen käsikirjoittaja Sera Gamble. Kuvaukset käynnistyivät alkukesästä 2010 ja lopulta Supernaturalin kuudennen tuotantokauden esitys alkoi jo saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, minkä lisäksi kausi sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Supernaturalia, vaikka olin tiennyt sarjasta jo vuosia. Kun huomasin sarjan täyttävän viime vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa koko sarjan läpi ja samalla arvostella kaikki kaudet. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta minua jännitti aloittaa kuudennen kauden katsominen, tietäessäni, että sarjan oli alun perin tarkoitettu loppua vitoskauteen.

On kulunut vuosi siitä, kun Winchesterin veljekset päihittivät Luciferin ja estivät sodan Taivaan ja Helvetin välillä. Dean on viettänyt hiljaiseloa Lisan ja tämän pojan Benin kanssa, kun eräänä päivänä yllättäen Sam ilmestyy paikalle... mutta onko kyseessä oikea Sam?

Jensen Ackles ja Jared Padalecki palasivat rooleihinsa Dean ja Sam Winchesteriksi, siitäkin huolimatta, että alkuperäisten suunnitelmien mukaan viidennen tuotantokauden oli tarkoitus viedä veljesten tarina päätökseen. Sam uhrautui vangitsemalla itsensä ja sisällään olevan Luciferin Helvettiin, kun taas Dean päätti jättää metsästämisen ja aloittaa tavallisen elämän rakastamansa Lisan (Cindy Sampson) ja tämän pojan Benin (Nicholas Elia) kanssa. Kuitenkin vuotta myöhemmin Sam tekee yllätyspaluun, vetäen Deanin takaisin vanhaan perhebisnekseen. Ackles ja Padalecki ovat rooleissaan jälleen mainiot, tuoden kuitenkin uudenlaista puolta hahmoihin, Deanin ollessa tällä kertaa vastahakoinen hirviönmetsästyksestä ja Samin vaikuttaessa erilaiselta helvetillisen kokemuksensa jälkeen. Jännite veljesten välillä on onnistuneesti rakennettu ja näytelty läpi kauden.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös muun muassa veljeksiä uskollisesti auttava Bobby (Jim Beaver), enkeli Castiel (Misha Collins) ja viekas demoni Crowley (Mark A. Sheppard), kun taas uutena tuttavuutena mukaan hyppää Julia Maxwell Eevana, kaikkien yliluonnollisten olentojen äitinä, joka pyritään vapauttamaan vankeudestaan Kiirastulesta ja hallitsemaan erilaisia örkkimörkkejä, jotka syrjäyttäisivät ihmiset Maapallon hallitsevana lajina. Nähdäänpä kaudella myös itse kauhulegenda Robert "Freddy Krueger" Englund! Sivunäyttelijätkin ovat oivat rooleissaan, etenkin Collins, joka ei tällä kertaa ole samalla lailla "kala kuivalla maalla" -tyyppisten vitsien kohteena, vaan jolla on täysin uusi tarkoitus tarinan kannalta.

Kuten jo kävikin selväksi, Eric Kripke suunnitteli Supernaturalin alun perin viiden tuotantokauden mittaiseksi sarjaksi, päättyen Samin uhraukseen ja Deanin pääsyyn pois metsästäjien elämästä. Mutta kun sarjan katsojaluvut nousivat joka kauden myötä, kävi nopeasti selväksi, että sarjaa haluttaisiin jatkaa. Ja kuten jo kerroin, minua jännitti aloittaa kuudennen kauden katselu, koska pelkäsin, että nyt ilman Kripkeä ja tämän alkuperäistä suunnitelmaa, sarja lässähtäisi. Kauden alkupäässä olinkin vielä varsin huolestunut. Kuudetta kautta vaivaa tietty identiteettikriisi, kun tekijät pohtivat, että mihin tästä oikein mentäisiin, kun Winchesterit olivat päihittäneet jo itse Saatanan?

Hieman takkuillen käynnistyvä kausi löytää kuitenkin suuntansa edetessään. Kauden ensimmäisellä puoliskolla merkittävä kuvio on Samin paluu ja pohdinta, että onko kyseessä Sam lainkaan, vai jotain täysin muuta Samin kehossa, mikä on oikein toimiva mysteeri. Kauden toinen puolisko taas on tutumpaa Supernaturalia, missä veljekset selvittävät erilaisia yliluonnollisia tapauksia, samalla kun paluutaan tekevän Eevan uhka kasvaa jakso jaksolta. Finaali on onnistunut jännitysnäytelmä, mikä johtaa varsin shokeeraavaan lopetukseen, jättäen katsojan odottamaan suurella innolla, mitä seitsemäs kausi tuo tullessaan.

Isompien kokonaisuuksien lisäksi suosikkijaksojani kaudelta olivat jakso, jossa Dean joutuu toimimaan Kuolemana yhden päivän ajan, The Thing - "se" jostakin -elokuvaa (The Thing - 1982) mukaileva jakso, jossa parasiitti saa hahmot valtaansa, eikä keneenkään lähipiirissä voi luottaa, sekä Final Destination -elokuvista (2000-2025) selvän inspiraationsa saanut jakso, jossa jostain syystä Titanic ei koskaan uponnutkaan, mutta yksi kerrallaan he, jotka olivat laivalla, sekä heidän jälkeläisensä alkavat kuolla erikoisten tapahtumaketjujen seurauksina. Vaikka minulla onkin ikävä sarjan avauskautta kunnon maskeerattujen ja jopa oikeasti karmivien monstereiden kera, olen lämmennyt myös sarjan kevyemmälle ja itseironiselle otteelle, ja mielestäni kauden huippujakso on viidestoista jakso, jossa Sam ja Dean päätyvät meidän maailmaamme, missä kaikki luulevat heitä Jared Padaleckiksi ja Jensen Acklesiksi, hittisarja Supernaturalin näyttelijöiksi ja kaikki tietty luulevat, että he ovat vain todella hyviä metodinäyttelijöitä. Tai että roolit ovat vaatineet veronsa ja miehet ovat seonneet.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Ackles kokeilemassa onneaan kameran takana nelosjaksossa) rakentavat ilmapiiriä hyvin, joidenkin jaksojen painottuessa enemmän jännitykseen ja toisten huumoriin. Käsikirjoittajat kompuroivat aluksi, yrittäessään löytää uutta suuntaa ja ennen kaikkea merkitystä sarjan jatkolle vahvan finaalin jälkeen, mutta onnistuvat lopulta parhaiten, kun he tarjoavat niitä kaikista tutuimpia ja turvallisimpia Supernatural-jaksoja. Kausi on myös kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet eivät pahemmin vakuuta, mutta äänimaailma on hyvin työstetty Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tuttuja musiikkeja myöten. Selvä ero aiempiin kausiin teknisellä puolella on, että kausi on huomattavasti valoisampi ja värikkäämpi, kun etenkin viides kausi oikein kylpi harmaudessa ja ankeudessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.5.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin (The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader - 2010) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: KASPIANIN MATKA MAAILMAN ÄÄRIIN

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE VOYAGE OF THE DAWN TREADER

Ohjaus: Michael Apted

Näyttelijät: Georgie Henley, Skandar Keynes, Will Poulter, Ben Barnes, Simon Pegg, Gary Sweet, Shane Rangi, Liam Neeson, Arabella Morton, Terry Norris, Bille Brown, Laura Brent, Nathaniel Parker, Tilda Swinton, Anna Popplewell ja William Moseley

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

C. S. Lewisin fantasiakirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, joten Walt Disney -studio päätti jättäytyä pois kolmannesta elokuvasta, jolloin leffasarja siirtyi 20th Century Foxille. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009 ja lopulta Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin sai ensi-iltansa joulukuussa 2010. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla ja se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä myötä suunniteltu neljäs leffa Hopeinen tuoli -kirjan (The Silver Chair - 1953) pohjalta päätettiin unohtaa. Itse kävin katsomassa Kaspianin matkan maailman ääriin tätini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Leffa oli mielestäni selvästi heikompi kuin edeltäjänsä ja olen katsonut sen vain kerran uusiksi. Kun viime vuonna huomasin Narnian tarinat: Velhon ja leijonan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella leffasarjan läpi. Pidin edelleen kahdesta ensimmäisestä osasta ja ihan uteliaana ryhdyin katsomaan Narnian tarinat: Kaspianin matkaa maailman ääriin vuosien tauon jälkeen.

Lucy ja Edmund päätyvät jälleen Narniaan, seilaamaan kuningas Kaspianin kanssa maailman ääriin, pelastaakseen maailman mystiseltä vihreältä usvalta.

Kahdesta edellisestä Narnian tarinat -elokuvasta tutut Pevensien sisarukset tekevät paluun, joskin heistä vanhimmat, eli Peter (William Moseley) ja Susan (Anna Popplewell) nähdään vain pikaisesti, sillä kuten kakkosleffa Prinssi Kaspianin lopussa kävi ilmi, he ovat vanhentuneet liikaa palatakseen enää Narniaan. Niinpä seikkailuun lähtevät tällä kertaa nuoremmat Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes), jotka saavat seuraa serkustaan Eustacesta, jota näyttelee nykyään Narnian lapsinäyttelijöistä kuuluisimmaksi noussut Will Poulter. Lucy on varttunut vuosien varrella paljon, mutta tuttu taikuudesta intoileva tyttö on yhä tallella. Edmundkin on viisastunut, joskin vanhat kunnianhimot nostelevat seikkailun varrella päätään. Eustace-serkku on puolestaan aluksi suorastaan raivostuttavan ärsyttävä nulikka, jonka toivoo joutuvan jonkin hirviön kitaan mahdollisimman nopeasti. Hahmolle on kuitenkin kirjoitettu hyvä kasvukertomus ja nuori Poulter hoitaa tonttinsa pätevästi.

     Narniassa kolmikko kohtaa vanhoja tuttuja, kuten kuningas Kaspianin (Ben Barnes), Riipitsiip-hiiren (Simon Pegg) ja Aslan-leijonan (Liam Neeson), sekä tapaa uusia tuttavuuksia, kuten Sarastus-laivan kapteenin Drinianin (Gary Sweet), Tavros-minotauruksen (Shane Rangi), velho Koriakinin (Bille Brown) ja äitiään etsivän Gael-tytön (Arabella Morton). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti ja omaksi suosikikseni nousi jälleen suloinen mutta hurja Riipitsiip, jonka hiljalleen rakentuva ystävyys Eustacen kanssa tuo leffaan hyvää sydäntä.

Kaspianin matka maailman ääriin jäi mielestäni vielä kolmannellakin katselukerralla heikoimmaksi Narnian tarinat -elokuvaksi, jo yksinkertaisesti sen takia, että luvassa ei ole läheskään yhtä vahvaa tarinaa kuin aiemmin. Siinä, missä Velhossa ja leijonassa Pevensiet matkasivat Narniaan pelastaakseen tämän satumaailman pahalta Valkealta velholta ja Prinssi Kaspianissa Pevensiet taistelivat Kaspianin pahaa setää vastaan, pelastaakseen Narnian ja sen satuolennot, Kaspianin matkassa maailman ääriin hahmot lähinnä vain päätyvät meriseikkailulle, jossa he kohtaavat erilaisia vaaroja. Tämänkertainen uhka, mystinen vihreä sumu jää lopulta perin yhdentekeväksi, puhumattakaan hahmojen etsimistä seitsemästä Aslanin miekasta, joilla tämä sumu voitaisiin pysäyttää.

Vaikka tarina jättääkin tällä kertaa toivomisen varaa, tarjoaa merimatka silti omat mainiot hetkensä ja jos jotain, niin ainakin seikkailun henki on vahvasti läsnä läpi leffan. Merimatkan varrelta löytyy monenlaisia vaaroja ja tilanteita, jotka tarjoavat niin hupia, jännitystä kuin hyviä teemoja muun muassa ahneuden palkasta. Sen sijaan en pahemmin välittänyt loppusuoran turhan selvistä raamatullisista viittauksista. Onhan Narnian tarinoissa aina ollut läsnä kirjailija C. S. Lewisin kristillisyys, mutta tässä Aslanin jumalmetafora menee mielestäni liian pitkälle, mitä eivät auta finaalin moosesmaiset merenjakautumisvisuaalit. Vaikkei Kaspianin matka maailman ääriin ole yhtä toimiva fantasialeffa kuin edeltäjänsä, on se silti tarpeeksi kelpo satuseikkailu, jotta sen katsoo sujuvasti kahden ensimmäisen perään. Täytyy minun myös todeta, että minua harmittaa, että elokuva floppasi lippuluukuilla niin, että loput Narnian tarinat -elokuvat jäivät tekemättä tällä poppoolla. Tänä vuonna on kuitenkin tiedossa paluu Narniaan, kun Greta Gerwig ja Netflix käynnistävät elokuvasarjan uusiksi esiosakirja Taikurin sisarenpojan (The Magician's Nephew - 1955) pohjalta.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Michael Apted, joka ei ihan saa luotua samanlaista taianomaista fiilistä kuin edeltäjänsä Andrew Adamson, mutta pitää oivaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Christopher Markuksen, Stephen McFeelyn ja Michael Petronin käsikirjoitus horjuu aiempia osia heikomman lähdemateriaalin takia, mutta onnistuu hetkittäin. Simppelimpi tarina ja tiiviimpi leikkaus johtavat myös siihen, että elokuva kestää noin puoli tuntia vähemmän kuin aiemmat osat. Teknisesti Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin on vanhentunut vaihtelevasti. Kameratyöskentely, lavasteet ja asut näyttävät yhä hienoilta, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on kuitenkin osaavasti rakennettu ja David Arnoldin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2010, Fox 2000 Pictures, Walden Media, Dune Entertainment

Pako, kausi 5 (Prison Break: Resurrection - 2017) - sarja-arvostelu

PAKO - KAUSI 5

PRISON BREAK: RESURRECTION

Luoja: Paul Scheuring
Näyttelijät: Dominic Purcell, Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Robert Knepper, Amaury Nolasco, Rockmond Dunbar, Mark Feuerstein, Paul Adelstein, Inbar Lavi, Augustus Prew, Rick Yune, Marina Benedict, Steve Mouzakis, Amin El Gamal, Kunal Sharma, Numan Acar ja Christian Michael Cooper
Genre: rikos
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: noin 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Paul Scheuringin luoma vankilasarja Pako nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa elokuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä ja neljännen kauden, sekä sitä seuranneen elokuvan Pako: Lopullinen pako (Prison Break: The Final Break - 2009) oli tarkoitus toimia sarjan finaalina. Kuitenkin vuonna 2015 paljastettiin, että sarjaa on sittenkin päätetty jatkaa vielä yhden kauden verran, Scheuringin ja päänäyttelijöiden Wentworth Millerin ja Dominic Purcellin pyöriteltyä ideoita uudesta tarinasta. Kyse oli alun perin vain ideoiden leikkimielisestä pallottelusta, mutta kun kolmikko mainitsi niistä Fox Television Groupin pomoille, nämä pyysivät heitä toteuttamaan jonkun ideoistaan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Pako-sarjan viides kausi Resurrection julkaistiin vuotta myöhemmin, keväällä 2017. Kausi sai vaisun vastaanoton kriitikoilta, mutta keräsi hyvin katsojia. Itse olin tiennyt Paosta jo vuosia, mutten ollut aiemmin katsonut sarjaa. Kuitenkin kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen taso laski vauhdilla, kunnes pidin neljättä kautta ja sitä seurannutta Lopullinen pako -elokuvaa lähes katselukelvottomina. Aloitinkin vuosia myöhemmin tehdyn viidennen kauden katselun erittäin skeptisenä.

Kun Lincoln Burrows saa tietää, että hänen veljensä Michael Scofield onkin yhä elossa, mutta vankilassa Jemenissä, hän päättää koota vanhan tiimin kasaan uutta vankilapakoa varten.

Paon tutut hahmot tekevät paluun, jopa Wentworth Millerin näyttelemä Michael Scofield siitäkin huolimatta, että hahmo kuoli Pako: Lopullinen pako -elokuvassa, uhrattuaan itsensä pelastaakseen vaimonsa ja veljensä. Michael toisaalta uhrautui, mutta vain lavastamalla oman kuolemansa ja tekemällä valtiolle hämärähommia sitä vastaan, ettei hänelle rakkaita enää uhattaisi. Tämä on vienyt Michaelia vankilasta toiseen ja tällä kertaa hän viruu Jemenin pääkaupungissa Sanaassa sijaitsevassa Ogygiassa. Millerin työ tuntuu valitettavan laiskalta, eikä hän saa enää vakuutettua siitä, että Michael olisi uskottavan terävä kaveri. Samaa voi harmillisesti sanoa myös Michaelin veljeä Lincoln Burrowsia näyttelevästä Dominic Purcellista. Molemmat vaikuttavat tehneensä vitoskauden vain helppojen rahojen perässä. Kenties juuri käynnistyneestä DC-sarja Legends of Tomorrow'sta (2016-2022) saadut shekit eivät olleet tarpeeksi muhkeat.

     Myös Michaelin vaimo Sara (Sarah Wayne Callies), sekä tutut vangit T-Bag (Robert Knepper), Sucre (Amaury Nolasco) ja C-Note (Rockmond Dunbar) ovat menossa mukana. Sara on vuosien aikana mennyt uudelleen naimisiin, miehen nimeltä Jacob (Mark Feuerstein) kanssa. Sucre ja C-Note ovat aloittaneet uudenlaiset elämät, kun taas taparikollinen T-Bag vasta vapautuu vankilasta kauden käynnistyessä. Uusina hahmoina vitoskaudella esitellään Jacobin lisäksi muun muassa Michaelin sellitoverit Sid (Kunal Sharma) ja Whip (Augustus Prew), terroristijohtaja Abu Ramal (Numan Acar), Queen-fani Ja (Rick Yune), sekä hämäräjärjestölle työskentelevät A&W (Marina Benedict) ja Van Gogh (Steve Mouzakis). Knepper ja Dunbar ovat kauden parhaat suoriutujat, mutta uudet tulokkaat eivät juuri vakuuta, kuten eivät myöskään tee heidän yhdentekevät hahmonsa.

Kuten jo kerroin, en pitänyt Pako-sarjan alkuperäisestä lopetuksesta, eli neljännestä kaudesta ja sitä seuranneesta Lopullinen pako -leffasta juuri yhtään. Erinomaisen avauskauden jälkeen sarja taantui naurettavan epäuskottavaksi ja ylidramaattiseksi kissa-ja-hiiri-leikiksi, jonka katselu alkoi käydä uuvuttavaksi. Viimeinen naula arkkuun oli Michaelin kömpelösti hoidettu kuolema muutenkin hätäisesti kasaan kyhätyssä leffassa.

Mutta. Sentään tarina vietiin loppuun.

Pako-sarjan viides kausi on juuri sitä, miltä se takuulla myös kovemman luokan faneista tuntui jo etukäteen: laiskaa rahastusta aiemmin menestyksekkäällä nimellä. Michael onkin yhä elossa ja taas pitää veli pelastaa vankilasta. Jos tämä kuulostaa paperilla tylsän mielikuvituksettomalta kierrätykseltä, niin sitä se todellakin on myös ruudulla. Viides kausi rakentuu sarjan helmasyntien varaan. Se on naurettavan epäuskottava ja ylidramaattinen, minkä lisäksi se on myös todella hutiloiden pistetty kasaan. Luvassa on vain yhdeksän jaksoa, mikä tuntuu samanaikaisesti puuduttavalta pakkopullalta että hämmentävältä pikakelaukselta. Jännitys uupuu täysin, kaikki panostus on kateissa ja tarinan eri käänteet saavat taas lähinnä pyörittelemään silmiä.

Mutta. Onneksi sarja on nyt loppunut tähän.

Ai siis mitä? Uutta Pako-sarja työstetään parhaillaan? Voi nyt vit...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa laiskasti, samalla kun käsikirjoittajat yrittävät väkisin saada näiden hahmojen tarinat jatkumaan. Sentään teknisesti Paon viides kausi toimii. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Ramin Djawadin musiikit ovat omiaan lisäämään sarjan huvittavaa ylidramaattisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Prison Break, Yhdysvallat, 2005-2017, Adelstein-Parouse Productions, Dawn Olmstead Productions, Adelstein Productions, Original Television, 20th Century Fox Television, Original Film, One Light Road Productions, Prison Break Productions

Jay Kelly (2025) - elokuva-arvostelu

JAY KELLY

Ohjaus: Noah Baumbach

Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 13

Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.

Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.

Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.

     Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).

Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.

Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.

Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jay Kelly, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Heyday Films, NBGG Pictures, Pascal Pictures