Arvostelu: Blade: Trinity (2004)

BLADE: TRINITY

Ohjaus: David S. Goyer

Pääosissa: Wesley Snipes, Jessica Biel, Ryan Reynolds, Dominic Purcell, Parker Posey, Triple H, Callum Keith Rennie, Kris Kristofferson, John Michael Higgins, Mark Berry, Natasha Lyonne, Haili Page, Patton Oswalt, James Remar ja Michael Anthony Rawlins

Genre: toiminta, fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Unrated Cut: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva toimintaelokuva Blade (1998) oli taloudellinen menestys, joten se sai tietty jatkoa. Blade II (2002) oli vielä edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, joten kolmannen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Oliver Hirschbiegel, mutta hän päättikin tehdä tositapahtumiin perustuvan Perikadon (Der Untergang - 2004), jolloin ohjauspestin sai aiemmat Blade-leffat käsikirjoittanut David S. Goyer. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin useita vaikeuksia. Päätähti Wesley Snipes ei ollut tyytyväinen Goyerin käsikirjoitukseen tai ohjaukseen ja osoittikin usein mieltään, joko kieltäytymällä kuvaamasta kohtauksia tai kommunikoimalla muille pelkillä muistilapuilla. Snipes jopa haastoi Goyerin ja New Line Cineman oikeuteen, sillä hänen mukaansa hän ei saanut täyttä palkkiotaan, minkä lisäksi häntä olisi syrjitty päätöstenteossa, vaikka hän työskenteli myös elokuvan tuottajana. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Blade: Trinity sai ensi-iltansa joulukuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti edellisien osien tapaan, mutta sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, eivätkä sarjakuvafanitkaan lämmenneet lopputulokselle. Vuosien varrella jopa elokuvan tekijät ovat todenneet, ettei leffasta tullut kovinkaan hyvä. Itse näin kaikki kolme Blade-leffaa jo hyvin nuorena. Ensimmäisellä katselulla pidin jokaisesta osasta, mutta uusintakatseluiden ja vuosien varrella mielipiteeni Blade: Trinitystä on muuttunut. Nyt kun hahmo on palaamassa takaisin valkokankaille Mahershala Alin esittämänä, päätin katsoa aiemmat Blade-elokuvat pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Poliiseja pakeneva Blade kohtaa uuden ongelman, kun vampyyrit herättävät horroksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen vampyyrin, Draculan.

Wesley Snipes nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Bladena, puoliksi ihmisenä ja puoliksi vampyyrinä, joka käy edelleen sotaansa vampyyrejä vastaan. Blade pistetään ahtaammalle kuin koskaan ennen, sillä nyt hän ei joudu huolehtimaan vain vampyyreistä, vaan myös ihmisistä, jotka ovat leimanneet tämän hulluksi sarjamurhaajaksi. Hän on yksi etsintäkuulutetuimmista rikollisista, eikä homma helpotu yhtään, kun vampyyrit herättävät rinnalleen lajin ensimmäisen edustajan. Kuvauskiukuttelustaan huolimatta Snipes suoriutuu yhä erittäin hyvin roolistaan, heittäytyen taitavasti toimintakohtauksiin mukaan ja näyttäen aivan pirun siistiltä miekkaa pidellessään, aurinkolaseissaan ja mustassa vaatetuksessaan.

     Myös Kris Kristofferson palaa rooliinsa Whistlerinä, joka kuoli ykkösosassa, muttei sitten kuollutkaan, vaan muuttui vampyyriksi, kunnes Blade muutti hänet takaisin ihmiseksi ja nyt kärttyisä hahmo on jälleen Bladen apuna. Kristofferson hoitaa tonttinsa yhä oivallisesti. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään vampyyreitä metsästävän Yövaanijat-tiimin jäsenet, joista tärkeimmät ovat Jessica Bielin näyttelemä Abigail ja Ryan Reynoldsin esittämä Hannibal King. Biel on osassaan mainio, mättäen vampyyreitä kumoon tyylikkäästi. Reynolds on oma hölösuu itsensä, eikä oikein millään sovi leffaan. Hän on lähinnä ärsyttävä ja hänen vitseissään hauskinta on lähinnä se, kuinka tympeästi Blade joka kerta tuijottaa häntä hölmön heiton jälkeen. Useamman mutkan jälkeen Reynolds löysi onneksi myöhemmin kunnollisen jalansijan supersankarifilmatisointien oven välistä, kun hän pääsi tähdittämään mahtavia Deadpool-elokuvia (2016-2024)

Pahisosastoa taas edustavat vampyyrisisarukset Danica (Parker Posey) ja Asher (Callum Keith Rennie), iso korsto Jarko (showpainija Triple H), sekä ihka ensimmäinen vampyyri, eli Dracula, jota näyttelee myöhemmin Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) parhaiten tunnettu Dominic Purcell. Posey on kiusallisen kehno osassaan, näytellen todella ylidramaattisesti kaikki kohtauksensa. Rennie ei saa mitään irti Asher-hahmostaan, mutta Triple H ajaa asiansa vahvan Jarkon roolissa. Kolmikko on kuitenkin varsin toimiva, kun heitä vertaa elokuvan tulkintaan Draculasta, joka on aivan kamala emämunaus - yksi elokuvahistorian surkeimmista Dracula-versioista ikinä. Tiedättekö sen, kun elokuva yrittää pönkittää itseään tarjoamalla tulkinnan ikonisesta hahmosta, pistämällä sivuhahmot puhumaan siitä, kuinka yleensä mediassa hahmo esitetään itse asiassa ihan lällynä ja että "todellisuudessa" hahmo on kahta kauheampi, mutta lopulta hahmosta esitetään nimenomaan se lällyin versio? Blade: Trinityssä tehdään juuri näin. Ensinnäkin Purcell ei istu rooliin ollenkaan, minkä lisäksi hahmosta ei löydy mitään siitä karmivuudesta, mystisyydestä, viettelevyydestä ja eleganttiudesta, mitkä tekevät Draculasta niin vaikuttavan. Tämä Dracula on vaatetukseltaan ja habitukseltaan kuin itsestään liikoja luuleva hip hop -stara ja mikä pahinta, hahmot jopa kutsuvat häntä Drakeksi. Hahmo ei ole koskaan vakuuttava tai uhkaava, pikemminkin vain nolo.

Nuorempana pidin tosiaan Bladea aika tasaväkisenä trilogiana, mutta nykyään mielipiteeni on muuttunut. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat mielestäni edelleen todella hyviä ja ennen kaikkea modernin sarjakuvafilmatisointibuumin uranuurtajia, mutta kolmas osa on aikamoinen lässähdys niiden jälkeen. Kuten alussa kerroin, muun työryhmän mukaan Snipes oikutteli läpi kuvausten, mikä johti siihen, että hänet jouduttiin toisinaan korvaamaan sijaisnäyttelijällä ja tietokoneella. Päätähden ja muun työryhmän välille syntyi kiista siitä, kuka oikein pilasi elokuvan ja minun täytyy kyllä sanoa, että olen Snipesin puolella, enkä juuri ihmettele, miksi hän osoitti niin voimakkaasti mieltään. Hän on ehdottomasti parasta koko leffassa ja pelastaa paljon muuten melko kököstä toimintarainasta.

Blade: Trinity lähtee periaatteessa lupaavasti liikkeelle. Ensimmäinen toimintakohtaus Bladen kera on vauhdikas ja viihdyttävä, ja ideana vampyyrinmetsästäjän ja Draculan kohtaaminen kuulostaa siltä, että luvassa olisi trilogian paras osa. Mutta äh, sitten leffan taso luiskahtaa liukumäkeen. Dracula on pilattu täysin, minkä lisäksi on turhauttavaa, kuinka Bladea pusketaan jatkuvasti sivurooliin ja Abigailia ja Hannibalia nostetaan keulakuviksi. Abigail toimii mainiosti, mutta Hannibal on vain ärsyttävä. Reynolds yrittää ihan liikaa olla hauska ja hänen selvästi improvisoimansa huumori aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä. Snipes on hauska täysin vaivattomasti. Bladen yksittäiset virneet ja vitsit ovat kummallisuudessaan ja kuivuudessaan suorastaan hulvattomia.

David S. Goyer otti tässä kolmosleffassa tosiaan myös ohjausvastuun, toimittuaan kahdessa edellisosassa vain käsikirjoittajana. Goyer on tainnut olla niin innoissaan pestistä, että hänen tekstinsä on jäänyt tällä kertaa raakileeksi, useiden juonikuvioiden - erityisesti poliiseihin liittyvän - jäädessä tyngiksi. Goyer ei vakuuta ohjaajana. Hänen työnsä on ponnetonta, jolloin potentiaalisesti viihdyttävä hömppä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa. Toimintakohtauksissa Goyer luottaa liikaa räväkkään leikkaukseen ja tarpeettomasti välkkyviin valoihin. Blade: Trinity on kuvattu kohtalaisesti, mutta sen värimaailma ei ole kovin mairitteleva. Lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta puvustajat ovat mokanneet täysin Draculan (tai siis Draken) kanssa. Erikoistehosteet eivät enää oikein vakuuta, mutta ääniefektit toimivat pääasiassa hyvin. Ramin Djawadin ja The RZA:n yhteistyönä tehdyt musiikit pitävät sisällään perinteisempiä elokuvasävelmiä ja aiemmista Blade-leffoista tuttua teknojumputusta.

Blade: Trinitystä on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi Unrated-versio. Versio pitää sisällään lähinnä lisättyjä kuvia ja repliikkejä siellä täällä läpi leffan, mutta merkittävin ero on erilainen loppukohtaus. Kohtaus käy paremmin järkeen alkuperäisessä teatteriversiossa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade: Trinity, 2004, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Shawn Danielle Productions Ltd., Peter Frankfurt Productions, Imaginary Forces

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat (Pet Sematary: Bloodlines - 2023)

UINU, UINU LEMMIKKINI: VERILINJAT

PET SEMATARY: BLOODLINES

Ohjaus: Lindsey Anderson Beer

Pääosissa: Jackson White, Forrest Goodluck, Natalie Alyn Lind, Isabella Star LaBlanc, Jack Mulhern, Henry Thomas, David Duchovny, Samantha Mathis ja Pam Grier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Stephen Kingin kirjaan perustuva kauhuelokuva Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019) oli ailahtelevista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys. Elokuvan tuottaja Lorenzo di Bonaventura ei halunnut jättää leffaa yksittäiseksi menestykseksi, vaan hän halusi tehdä elokuvan, jossa perehdyttäisiin kirotun lemmikkien hautausmaan syntyyn. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Pet Sematary: Bloodlines, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat julkaistiin Paramount+ -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2023. Suomeen elokuva ei kuitenkaan saapunut SkyShowtime-palvelun kautta, kuten Paramount+ -tuotannot yleensä, joten päätin lopulta vuokrata elokuvan ja katsoa, onko se mistään kotoisin.

Vuonna 1969 pienessä Ludlow'ssa asuva nuori Jud Crandall selvittää kaupunkia koskevan synkän salaisuuden, kun hänen sodassa kaatunut ystävänsä herää henkiin hautaamisensa jälkeen ja hyökkää ihmisten kimppuun.

Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat keskittyy vuoden 2019 elokuvassa John Lithgow'n näyttelemän, naapurissa asuvan Jud Crandallin nuoruuteen. Lähes 80-vuotias Lithgow ei tietenkään voi näytellä samaa hahmoa parikymppisenä, joten hänen sijaan nuorta Judia esittää elokuvassa Jackson White, joka on varsinainen puupökkelö roolissa. White tekee tylsää ja mitäänsanomatonta työtä Judina, jonka on vaikea uskoa varttuvan Lithgow'n esittämäksi hahmoksi. Jud haaveilee muuttavansa pois pienestä ja tunkkaisesta Ludlow'n kaupungista, mutta kun kaupungin suuri ja hirvittävä salaisuus paljastuu, hänen täytyy jäädä korjaamaan tilanne.

     Elokuvassa nähdään myös Natalie Alyn Lind Judin tyttöystävänä Normana, Henry Thomas ja Samantha Mathis Judin vanhempina Danina ja Kathyna, Jack Mulhern riivatulta vaikuttavana Timmynä ja David Duchovny tämän isänä Billinä, Forrest Goodluck Judin ja Timmyn kaverina Mannyna ja Isabella Star LaBlanc tämän siskona Donnana. Näyttelijäkaartista kukaan ei tee kummoista työtä, eivät edes viime vuosikymmenen aikana kykyjään kauhuosastolla esitellyt E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähti Henry Thomas tai Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tuttu Duchovny. Erityisen kehno on Mulhern kuolleista heränneenä Timmynä, joka on pikemminkin koominen yrityksissään olla pelottava.

"Joidenkin asioiden on parempi pysyä kuolleena" on toiminut Uinu, uinu lemmikkini -tarinan mottona siitä asti, kun Stephen Kingin alkuperäiskirja julkaistiin vuonna 1983. On sääli, ettei Hollywoodissa ole ymmärretty tätä, vaan Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on täydellinen esimerkki siitä, että joskus olisi vain parempi, jos kuollutta elokuvasarjaa ei lähdettäisi sorkkimaan enempää. Elokuva on kuin ne poloiset sielut, jotka haudataan Ludlow'n kirotulle hautausmaalle ja heräävät henkiin pelkkinä tyhjinä kuorina. Vuoden 2019 elokuvaversio ei ollut kovin ihmeellinen, mutta sitä voisi luonnehtia likimain mestariteokseksi tähän turhaakin turhempaan esiosaan verrattuna.

Oikein tehtynä tekijöillä olisi voinut olla käsissään potentiaalisesti mielenkiintoinen taustatarina, joka perehtyisi lemmikkien leposian syntyyn. Tältä osin leffa on kuitenkin pelkkä pintaraapaisu. Kaiken kaikkiaan toteutus on kömpelö, suorastaan pöyristyttävän amatöörimäiseltä tuntuva räpellys. Vuoden 2019 elokuvan käsikirjoittaneen Jeff Buhlerin ja ensimmäistä leffaansa ohjaavan Lindsey Anderson Beerin teksti tuntuu parissa tunnissa hutaistulta, vailla minkäänlaista dramaturgian tai soljuvuuden tajua. Käsikirjoituksen rakenne on outo sotku, josta tuntuu välillä jopa puuttuvan tarpeellisia palasia. Elokuva toisaalta rakentaa mysteeriä, mutta samalla kuitenkin luottaa siihen, että katsojalla on jo tiedossa, kuinka kirottu hautausmaa toimii. Hahmot ovat tylsiä ja yksiulotteisia, eikä heidän kohtaloistaan jaksa kiinnostua. Beerin ensikertalaisuus myös paistaa läpi lopputuloksesta ja etenkin kauhupuoli on niin naurettavaa toilailua kovaäänisten äkkisäikyttelyjen kanssa. Ohi ajavaa rekkaa käytetään useammankin kerran - lähinnä herättämään katsojaa puoliunesta, sillä Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on niin tuskastuttavan tylsä leffa.

Elokuvan teknisiäkään ansioita ei voi kehua. Kuvaus on parhaimmillaan kelvollista, mutta esimerkiksi henkiin herätetyn koiran hyökkäys on niin laiskasti kuvattu ja leikattu kasaan, että kohtauksen immersio kärsii saman tien. Leikkaus on muutenkin hutiloitua, eikä auta tunteessa, että seasta puuttuu kohtauksia. Valaisu on naurettavan surkeaa. Öiset kohtaukset ovat niin pimeitä, ettei niistä saa lähes mitään selvää. Etenkin pilkkopimeässä tapahtuva loppuhuipennus on pääasiassa vain turhauttavaa katseltavaa. Lavasteet ovat sentään oivalliset, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma luottaa liikaa kliseisiin pelottelupamauksiin ja etäältä hahmoja seuraavan Timmyn raskaaseen huohotukseen. Brandon Roberts ei saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pet Sematary: Bloodlines, 2023, Paramount Pictures, Di Bonaventura Pictures, Paramount Players

Arvostelu: Bottoms (2023)

BOTTOMS

Ohjaus: Emma Seligman

Pääosissa: Rachel Sennott, Ayo Edebiri, Ruby Cruz, Havana Rose Liu, Kaia Gerber, Nicholas Galitzine, Miles Fowler, Marshawn Lynch, Zamani Wilder, Summer Joy Campbell, Dagmara Domińczyk, Virginia Tucker, Wayne Peré ja Punkie Johnson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Bottoms on Emma Seligmanin ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Tehtyään elokuvan Shiva Baby (2020) samannimisen lyhytelokuvansa pohjalta, Seligman ja päätähti Rachel Sennott alkoivat suunnitella uutta leffaa. Kaksikko kuitenkin koki suuria vaikeuksia löytää elokuvalle studiota, joka oli valmis tarttumaan projektiin. Lopulta Orion Pictures suostui ottamaan leffan vastaan, mutta sen jälkeen tekijöille tuotti haasteita saada mukaan muita yhteistyökumppaneita tai kuvauspaikkana toimivaa koulua. Pikkuhiljaa homma saatiin kuitenkin luistamaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2022. Bottoms sai maailmanensi-iltansa South by Southwestin elokuvajuhlilla maaliskuussa 2023 ja Suomessa elokuva julkaistiin vasta vuoden lopulla, suoraan Amazon Prime Video -palvelussa. Itse kiinnostuin leffasta keväällä, kun se keräsi valtavasti kehuja. Ehdin kuitenkin lähes unohtaa koko elokuvan, kun sen Suomeen saapumisesta ei kuulunut puoleen vuoteen mitään, kunnes se olikin jo kaikessa hiljaisuudessa lisätty Prime Videon valikoimaan. Katsoinkin Bottomsin sieltä eräänä iltana.

Kun väärinkäsitys tekee vähälle huomiolle jääneistä lesbokaveruksista koulun isoimman puheenaiheen, he päättävät luoda tyttöjen tappelukerhon päästäkseen ihastuksenkohteidensa pöksyihin.

Ohjaaja Emma Seligmanin edellistäkin elokuvaa, Shiva Babya tähdittänyt ja Seligmanin kanssa Bottomsin käsikirjoittanut Rachel Sennott ja The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ayo Edebiri näyttelevät PJ:tä ja Josieta, kahta lesbotyttöä, jotka ovat olleet parhaita kavereita pienestä pitäen. PJ ja Josie eivät todellakaan kuulu koulun suosituimpien joukkoon, eivätkä heidän ihastuksenkohteensa, suositut Brittany (Kaia Gerber) ja Isabel (Havana Rose Liu) juuri edes vilkaise heihin päin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun väärinkäsitys ja pieni valkoinen valhe nuorisovankilassa vietetystä kesästä tekevät PJ:stä ja Josiesta isoimman puheenaiheen koulussa. Kun Brittany ja Isabel kiinnostuvat heidän uudesta väkivaltaisemmasta imagosta, PJ ja Josie päätyvät loogisimpaan vaihtoehtoon: he perustavat tyttöjen tappelukerhon. Sennott ja Edebiri ovat lystikkäässä vedossa leffassa, puhaltaen täydellisesti yhteen hiileen pitkäaikaisina ystävinä. Myös Gerber ja Liu suoriutuvat mainiosti rooleistaan.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Galitzine Isabelin poikaystävänä, koulun urheilulegendana Jeffinä ja Miles Fowler tämän parhaana kaverina Timinä, Marshawn Lynch luokan opettajana herra G:nä, Wayne Péré rehtori Meyersina, sekä Ruby Cruz, Zamani Wilder, Summer Joy Campbell ja Virginia Tucker PJ:n ja Josien tappelukerhoon liittyvinä Hazelina, Anniena, Sylvienä ja Stella-Rebeccana. Näyttelijäkaarti hoitaa läpikotaisin hommansa vekkulisti, kaikkien ampuessa yhteisesti hieman överiksi. Suosikiksi nousee herkästi Lynch, joka on todella hauska hieman pöljänä ja kyseenalaisena opettajana.

Minulta kesti hetki lämmetä Bottomsin hieman kummalliselle tyylille, mutta kun elokuva vihdoin nappasi minut mukaansa ensimmäisen vartin jälkeen, pidin sitä todella lystikkäänä, ajoittain jopa todella nokkelanakin komediana. Leffa piikittelee osuvasti teinileffoille, samalla kuitenkin osoittaen selvää rakkauttaan genreä kohtaan. Nasevan satiirin kautta elokuva tekee hyvin pilkkaa yhdysvaltalaisesta koulujärjestelmästä, joka pyörii aivan liikaa amerikkalaisen jalkapallon ympärillä. Jenkkifutista pelaava Jeff pärjää koulussa muuten surkeasti, mutta urheilijastatuksensa vuoksi häntä palvotaan kuin jotain jumalaa niin muiden oppilaiden kuin opettajien ja rehtorinkin toimesta. Kouluruokalaankin on tehty merkittäviä muutoksia ihan vain Jeffin allergioiden takia, puhumattakaan jokaista seinää koristavasta Jeff-julisteesta tai muusta taideteoksesta. Urheilijapojat myös pukeutuvat peliasuihinsa koko ajan. 

Hauskan ja ajoittain ihanan ronskin huumorin lisäksi myös elokuvan tarina on hauska kaikessa absurdiudessaan. Väärinkäsityksestä käynnistyvä tappelukerho nappaa mukaansa ja meno äityy yhä vain väkivaltaisemmaksi leffan edetessä. Verta roiskuu yllättävänkin paljon ja etenkin lopputaistelussa vedetään turpaan oikein tosissaan. Kerronta soljuu viihdyttävästi eteenpäin ja puolitoista tuntia on oikein passeli ja napakka mitta leffalle. Muuten oivaltava ja vekkuli käsikirjoitus saa kuitenkin miinuspisteitä tylsästä draamailusta juuri ennen suurta finaalia. Tällaisesta dramaturgisesta kliseestä ei saada revittyä mitään kekseliästä irti, vaan sen aikana Bottoms tuntuu liian tavanomaiselta kaikkeen muuhun leffassa nähtyyn verrattuna.

Emma Seligman rakentaa hilpeää ilmapiiriä tehokkaasti, eikä pelkää tehdä tappelukohtauksista verisiä. Seligmanin luoma maailma on kaikin tavoin edes jollain tasolla yliampuva, eikä se välillä pelaa lainkaan oikean maailman sääntöjen kanssa, mutta kun kaikki leffassa pelaa tiimityötä näin hyvin, tämän hupsunkin maailmankuvauksen uskoo. Bottoms on myös oivallisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan varsin ikävänkin näköisiä ruhjeita tytöille, tappelukerhon suosion kasvaessa. Parit tietokonetehosteet eivät näytä kovin kaksisilta, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bottoms, 2023, Orion Pictures, Brownstone Productions

Arvostelu: Saltburn (2023)

SALTBURN

Ohjaus: Emerald Fennell

Pääosissa: Barry Keoghan, Jacob Elordi, Rosamund Pike, Richard E. Grant, Archie Madekwe, Alison Oliver, Paul Rhys, Carey Mulligan, Ewan Mitchell, Sadie Soverall, Millie Kent, Reece Shearsmith, Dorothy Atkinson ja Shaun Dooley

Genre: draama, jännitys, komedia

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Saltburn on ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennellin uusi elokuva. Tehtyään parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-palkinnon voittaneen Lupaavan nuoren naisen (Promising Young Woman - 2020), Fennell ryhtyi työstämään uutta elokuvaa ja sai Margot Robbien LuckyChap Entertainment -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja lopulta Saltburn sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Suomeen leffa saapui vasta juuri ennen joulua ja suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Fennellin työstävän uutta filmiä ja mielenkiintoni kasvoi, kun leffa alkoi kerätä kehuja. Katsoinkin Saltburnin heti sinä päivänä, kun se oli ilmestynyt Prime Videon valikoimaan.

Vuonna 2006 sosiaalisesti kömpelö Oliver aloittaa opinnot Oxfordissa. Siellä hän tapaa varakkaan perheen pojan Felixin, josta muodostuu Oliverille pakkomielle.

Outojen tyyppien esittämisestä tunnetuksi noussut Barry Keoghan jatkaa tutulla linjallaan. Hän näyttelee Oliver Quickia, stipendin avulla arvostettuun Oxfordiin opiskelemaan päässyttä nuorukaista. Sosiaalisesti kömpelön Oliverin on vaikea päästä mukaan porukkaan, kunnes hän kohtaa varakkaasta perheestä tulevan Felixin, jota näyttelee Jacob Elordi. Keoghan jatkaa vakuuttamistaan, tehden pitkään hienovaraisempaa työtä, mutta hän ryhtyy irrottelemaan enemmän leffan edetessä. Hänen Oliver-hahmonsa on kiinnostava ja jollain tapaa pitkään myös samaistuttava. Elordi on tähän mennessä jättänyt ristiriitaisen kuvan näyttelijätaidoistaan. Hän oli kamala puupökkelö The Kissing Booth -trilogiassa (2018-2021), mutta hän on myös vakuuttanut Euphoria-sarjassa (2019-). Saltburnin jälkeen mielipiteeni Elordin taidoista kallistuu lisää positiivisempaan suuntaan. Hän istuu täydellisesti hieman ylimieliseksi rikkaaksi nuorukaiseksi, joka päätyy ottamaan Oliverin suojelukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa vastikään Gran Turismo -pelileffassa (2023) nähty Archie Madekwe Felixin parhaana kaverina Farleighinä, Alison Oliver Felixin siskona Venetiana, Rosamund Pike ja Richard E. Grant Felixin ja Venetian vanhempina, lady Elspethinä ja sir Jamesina, sekä Lupaavaa nuorta naista tähdittänyt Carey Mulligan Elspethin ystävänä Pamelana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Erityisesti Pike on aivan mahtavassa vedossa ihanan inhottavana lady Elspethinä, jonka varakkuus on saanut hänet täysin irtoamaan todellisesta maailmasta.

Saltburnista on kohistu läpi syksyn ja elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana ehdin jo ihmetellä, että mistä kaikki "ei herkimmille" -kohu oikein johtuu. Oxfordissa vietetyt ensimmäiset puoli tuntia ovat tasokkaasti tehtyä ja näyteltyä draamaa, josta löytyy romanttisia vivahteita, kun Oliver iskee silmänsä Felixiin. Kuitenkin kun Felix kutsuu Oliverin viettämään kesäloman perheensä ökykartanossa, Saltburnissa, elokuva lähtee uusille raiteille ja ryhtyy kasvattamaan kierroksiaan hetki hetkeltä. Loppua kohti päästessä aloin yhtyä niihin, jotka ovat sanoneet, ettei herkimpien kannata katsoa Saltburnia. Sekaan mahtuu todella häiriintyneitä, hävyttömiä ja jopa kuvottavia kohtauksia.

Elokuva on varsinaisia yllätyksiä täynnä ja siitä löytyykin jatkuvasti uusia puolia. Teinien romanttinen draamatarina muuttuu toisinaan kieroksi psykologiseksi trilleriksi ja toisinaan taas mehukkaaksi satiiriksi ökyrikkaiden älyttömästä elämästä. Niin tarinan käänteet kuin elokuvan huumorintaju ovat synkkiä. Elokuva vain paranee edetessään, kun kertomuksen todelliset puolet alkavat pikkuhiljaa avautua katsojille. Loppupää on todellista herkkua ja elokuvan loppukohtaus on yksi kuluneen leffavuoden kirkkaasti parhaista.

Emerald Fennell osoittaa, ettei Lupaava nuori nainen ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen, vaan hän jatkaa vahvalla linjallaan, näyttäen kuuluvansa tämän hetken kiinnostavimpiin ohjaajatapauksiin. Fennellin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tehokasta ja ajoittain räväkkää elokuvantekoa. Lisäksi hänellä on silmää pätevälle tekniselle puolelle. Saltburn on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Neliömäinen kuvasuhde tehostaa elokuvan monenlaista tiiviyttä. Lavasteet ja asut ovat myös hienot ja äänimaailma pätevästi rakennettu Anthony Williksen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Saltburn, 2023, Media Rights Capital, MRC Film, Lie Still, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi

Genre: jännitys, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.

Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.

Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.

Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions

Arvostelu: The Watchers (2024)

THE WATCHERS

Ohjaus: Ishana Night Shyamalan

Pääosissa: Dakota Fanning, Olwen Fouéré, Georgina Campbell, Oliver Finnegan, Alistair Brammer ja John Lynch

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

The Watchers perustuu A. M. Shinen samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Ishana Night Shyamalan, ohjaaja M. Night Shyamalanin tytär innostui kirjasta ja päätti tehdä siitä debyyttielokuvansa ohjaajana. Hän sai isänsä rahoittamaan elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023. Nyt The Watchers on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin kiinnostunut näkemään, kuinka M. Night Shyamalanin tytär pärjäisi esikoiselokuvansa puikoissa. Konsepti vaikutti kiinnostavalta ja kävinkin katsomassa The Watchersin heti ensi-iltaviikonloppuna uteliain mielin.

Työmatkansa aikana Mina päätyy turvataloon keskelle kummallista metsää, jossa lymyilee öisin hirvittäviä olentoja. Kolmen muun vastaavaan tilanteeseen ajautuneen henkilön kanssa Mina yrittää keksiä keinon päästä ulos metsästä, joka ei vaikuta haluavan päästää pois ketään, joka on sinne kerran eksynyt.

Dakota Fanning näyttelee Minaa, eläinkaupassa töitä tekevää naista, joka pitää itseään yhä aikuisena syypäänä äitinsä kuolemaan auto-onnettomuudessa yli 20 vuotta sitten. Mina tuntuukin olevan koko ajan pakosalla jotain, mutta hän joutuu vihdoin kohtaamaan itsensä ja traumansa, kun hän päätyy keskelle absurdia tilannetta: valtavassa metsässä sijaitsevaan terraariomaiseen turvataloon, jonka asukkeja yöllä koloistaan esiin kaivautuvat hirviöt tarkkailevat. Fanning yrittää parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa, mutta hän kokee selviä vaikeuksia puhua luontevasti leffan tönkköjä repliikkejä. Hänen esiintymisensä on ajoittain muutenkin väkinäistä. Hahmona Mina on hieman hankala tapaus, jonka teot saavat katsojan toisinaan tuumimaan, että jos Mina nyt kuolee, niin se johtuu kyllä ihan omasta tyhmyydestä.

     Metsässä sijaitsevassa "kanakopissa" - kuten muut sitä elokuvassa kutsuvat - Mina tapaa iäkkään Madelinen (Olwen Fouéré), teinipoika Danielin (Oliver Finnegan), sekä Ciaran (Georgina Campbell), joka elättelee toivoa siitä, että hänen aviomiehensä John (Alistair Brammer) olisi onnistunut livahtamaan metsästä ulos elävänä ja hankkimaan apua. Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan, mutta yhteenkään heistä ei onnistu kiintymään leffan varrella. Sivunäyttelijätkin kamppailevat samojen ongelmien kanssa kuin Fanning, ja Fouéré joutuu Tarot-elokuvan (2024) jälkeen heti uudestaan näyttelemään samanlaista hahmoa, jonka funktio on oikeastaan vain selittää kaiken aikaa Minalle ja katsojalle mystisestä metsästä, siellä kuhisevista olioista ja säännöistä, joita tähän kaikkeen liittyy.

M. Night Shyamalanin ura on laskenut jyrkkää liukumäkeä sen jälkeen, kun hän aluksi nousi kuuluisaksi erittäin hyvien elokuviensa Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 2000), Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000) ja Signsin (2002) myötä. Viime vuosina Shyamalanin leffat ovat kuitenkin lukeutuneet ilmestymisvuosiensa huonoimpiin. Olin silti toiveikas, että hänen tyttärensä Ishana Night Shyamalan voisi puhdistaa isä-Shyamalanin luomaa tahraa sukunsa nimelle Hollywoodissa. Ishana on aiemmin toiminut apulaisohjaajana isänsä leffoissa Old (2021) ja Knock at the Cabin (2023), ohjannut jaksoja isänsä pyörittämästä televisiosarjasta Servant (2019-2023), sekä tehnyt musiikkivideoita siskolleen Saleka Shyamalanille. Onkin siis selvää, että hän on oppinut alalta kaiken isältään... enkä valitettavasti sano tätä missään nimessä hyvällä.

Isä-Shyamalanin elokuvat ovat jo muuttuneet omanlaisekseen tavaramerkiksi. On lennokasta ideaa, jolla saadaan aikaiseksi todella lupaavaa markkinointimateriaalia, on kiusallisen kehnoa dialogia, jollaista kukaan ihminen ei tosielämässä suoltaisi ulos suustaan, on pakollisia juonenkäänteitä, joilla yritetään räjäyttää katsojan tajunta ja viimeistään lopussa seuraa yleensä todellinen lässähdys. Valitettavasti Ishana Night Shyamalan seuraa isänsä jalanjälkiä niin uskollisesti, ettei naisen oma visio pääse missään kohtaa esille. The Watchers on juuri niin Shyamalan-leffa kuin olla ja voi. Enkä taaskaan sano tätä hyvällä.

Elokuvasta löytyy tosiaan kiehtova konsepti ja katsojana kiinnostaa suuresti selvittää, mitä metsässä väijyvät möröt oikein ovat, mikä ihme hahmojen lasiseinällä varustettu turvatalo on ja miten ihmeessä hahmot voisivat päästä tilanteesta ehjinä pois? Kun kiehtova konsepti pistetään toteutukseen Shyamalanin käsissä, on vastassa kuitenkin lähes poikkeuksetta turhauttava elokuvakokemus. The Watchersin käsikirjoitus on suorastaan surkea. Se etenee kömpelösti ja mikä pahinta, pitää katsojaansa täysidioottina. Ishana kirjoittaa dialogia yhtä ärsyttävästi kuin isänsä. Hahmot ovat jatkuvasti selittämässä, mitä tekevät ja näkevät, sekä avaamassa taustojaan ja suhteita toisiinsa tönkösti. Shyamalanit eivät luota katsojaan yhtään, vaan kaikki väännetään rautalangasta heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, kun seuraamme metsässä juoksevaa Johnia, joka selittää yksikseen, että hänen täytyy ehtiä ulos metsästä ennen auringonlaskua tai muuten hirviöt hyökkäävät. Minan taustat taas avataan hänen siskonsa jättämällä ääniviestillä, joka etenee suurin piirtein tällä tyylillä: "Hei siskoni. Äitimme kuoli 25 vuotta sitten ja sinä koet siitä suurta syyllisyyttä, minkä takia välimme ovat viilentyneet, emmekä ole nähneet vuosiin." Meno sen kuin pahenee loppua kohti, kun elokuvan mysteereille ryhdytään antamaan vastauksia ja vielä sillä tylsimmällä tavalla, eli jonkun nauhoittamilla videoklipeillä. Samalla käsikirjoitus osuu uuteen kuoppaan, kun vastauksissa ei ole oikeastaan mitään järkeä, vaan esimerkiksi selitys metsän turvatalolle herättää vain runsaasti uusia kysymyksiä. Lisäksi elokuvan metaforat muun muassa tositelevisiosta ja tekoälystä ovat kömpelösti käsiteltyjä.

Tunnelman luomisessa Ishana Night Shyamalan on sentään taitavampi kuin käsikirjoittajana tai näyttelijöiden ohjaajana. Hän rakentaa leffan ensimmäisellä puoliskolla oivallisen karmivaa ilmapiiriä. Kohtaus, jossa metsässä lymyileviä olentoja nähdään ensi kertaa, on elokuvan huippuhetki. Toisella puoliskolla tunnelmakin tosin hiipuu ja erityisesti kiirehtivä finaali monine käänteineen on aikamoinen lässähdys ja melodramaattisuudessaan suorastaan tahattoman koominen.

Tekniseltä puoleltakin löytyy elokuvan harvoja onnistumisia. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot ja monsterit aluksi vakuuttavat. Tietokonetehosteiden taso heikkenee leffan edetessä, mutta äänipuoli on hyvin rakennettu turvatalon sisältäpäin katsottuna peilimäisen ikkunan toiselta puolelta kantautuvien karmivien mörökölliäänien kera. Abel Korzeniowskin säveltämät musiikit ovat myös mainiot, mutta taitava tekninen osastokaan ei onnistu pelastamaan elokuvaa, joka on näin kömpelösti ohjattu, puisesti näytelty ja mitä pahinta, turhauttavan huonosti kirjoitettu. Se jääköön nähtäväksi, onko elokuussa ilmestyvä M. Night Shyamalanin uutuusleffa Trap (2024) yhtään parempi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Watchers, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Inimitable Pictures, Blinding Edge Pictures, Bord Scannán na hÉireann / The Irish Film Board

Arvostelu: Terminaali (The Terminal - 2004)

TERMINAALI

THE TERMINAL

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Hanks, Stanley Tucci, Catherine Zeta-Jones, Kumar Pallana, Diego Luna, Chi McBride, Barry Shabaka Henley, Zoë Saldana, Eddie Jones ja Benny Golson

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: S

The Terminal, eli suomalaisittain Terminaali perustuu löyhästi tositapaukseen iranilaisesta pakolaisesta Mehrani Karimi Nessarista, joka joutui asumaan ranskalaisella lentokentällä liki kaksikymmentä vuotta henkilöllisyystodistusongelman takia. Steven Spielberg hankki oikeudet Nessarin tarinaan ja ryhtyi työstämään sen innoittamana elokuvaa. Hän etsi ympäri maailmaa oikeaa lentokenttää, jota voisi käyttää elokuvan kuvauspaikkana, mutta kun sellaista ei löytynyt, elokuvantekijöiden täytyy rakentaa massiivinen lentokenttälavaste tyhjään hangaariin Kaliforniassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Terminaali sai maailmanensi-iltansa 9. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin hieman ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Terminaalin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Viktor Navorski saapuu New Yorkin lentokentälle ja saa kuulla, että lentonsa aikana hänen kotimaassaan Krakosiassa on tapahtunut sotilaallinen vallankaappaus. Poliittisen selkkauksen takia Viktor ei saa matkata takaisin kotiinsa, mutta hänelle ei myöskään myönnetä viisumia jatkaa matkaansa Yhdysvaltoihin. Viktor huomaakin pian joutuvansa asumaan lentokentän terminaalissa.

Tom Hanks näyttelee Viktor Navorskia, fiktiivisen itäeurooppalaisvaltio Krakosian kansalaista, jonka matka New Yorkiin saa todella ikävän käänteen, kun kotimaan vallankaappaus, poliittiset ongelmat ja kömpelö byrokratia pakottaa hänet jäämään asustamaan lentokentälle. Asiaa ei auta, että Viktor hädin tuskin puhuu englantia. Hanks katoaa onnistuneesti rooliinsa heti ensiminuuteilla, höpöttäessään hymyssä suin menemään bulgariaksi ja venäjäksi. Hän tekee Viktorista välittömästi erittäin pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena ja jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Lentokentällä Viktor kohtaa tietty monenlaisia persoonia, kuten jämäkän rajavalvontapäällikkö Dixonin (Stanley Tucci), tätä seuraavan Thurmanin (Barry Shabaka Henley), lentoemäntä Amelian (Catherine Zeta-Jones), siivooja Guptan (Kumar Pallana), ruokalähetti Enriquen (Diego Luna), aulakuormaaja Mulroyn (Chi McBride) ja virkailija Torresin (Zoë Saldana). Hahmot ovat toimivan erilaisia ja osa varsin veikeitä tyyppejä, ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita rooleissaan. Tucci oikein herkuttelee inhottavan virkaintoilijan osassa, kun taas Zeta-Jones tuo mukaan tavanomaista romantiikkaa. Show'n varastaa usein Pallana Guptana, jonka parasta viihdettä on katsoa, kun ihmiset liukastelevat hänen pesemiin lattioihin, huomioimatta lainkaan useita varoituskylttejä. Saldanan kohdalla on muuten hupaisaa, että hänen hahmonsa fanittaa Star Trekiä - Saldanahan nousi myöhemmin kuuluisaksi nimenomaan esiinnyttyään vuoden 2009 Star Trek -elokuvassa ja sen jatko-osissa!

Vaikka Terminaali on ilmestymisestään lähtien nauttinut pääasiassa positiivisista mielipiteistä, on se myös kerännyt aimo annoksen haukkujia, enkä vielä muutamankaan katselukerran jälkeen pysty ymmärtämään, että miksi. Toki leffassa on pieniä kompastuskiviä esimerkiksi realistisuuden ja epärealistisuuden rajamailla tasapainottelevan huipennuksensa kanssa, mutta siitäkin huolimatta kyseessä on todella hurmaava hyvän mielen elokuva, joka jaksaa viihdyttää useampaankin otteeseen. Viktor pistetään välittömästi ikävään tilanteeseen, mikä avautuu aluksi katsojille onnistuneen huumorin kautta, kun kielimuuri nousee haasteeksi selittää miehelle, mistä on oikein kyse. Kun totuus vihdoin valkenee Viktorille, elokuva osoittaa myös taitavansa väkevän draaman ja loppuleffa seilaileekin tyylikkäästi draaman ja komedian välimaastossa. Elokuva myös näyttää toimivasti, kuinka surullisenkuuluisaa amerikkalaisten torjuva maahanmuuttopolitiikka on ja kuinka lakipykälien tulkinnanvaraisuus aiheuttaa ongelmia tavan mattimeikäläisille.

Parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tämä matka (joka tosin ei periaatteessa etene yhdestä lokaatiosta minnekään) vie niin hyvin mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista, suorastaan koukuttavaa seurata, kun Viktor yrittää sopeutua outoon tilanteeseensa, etsimällä nukkumispaikkaa ja keksimällä rahantekotapoja saadakseen ruokaa. Meno muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun hän tapaa aiemmin mainitsemiani henkilöitä, jotka tuovat sekaan omat kuvionsa. Tästä kaikesta saisi helposti aikaiseksi myös televisiosarjan, jota voisi tuijottaa jaksosta ja tuotantokaudesta toiseen. Leffa pitää hymyä visusti katsojan huulilla, vaikka se muuttuukin parissa kohtaa jopa hieman herkäksi. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojan täyttää autuaan lämmin fiilis. Sellainen, kun tietää nähneensä mahtavan, todellisen hyvän mielen elokuvan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Steven Spielberg, joka vähemmän yllättäen teki tässäkin todella vakuuttavaa työtä, vaikkei Terminaali ylläkään sinne maestron todellisten huippuleffojen tasolle. Spielberg rakentaa tunnelmaa erinomaisesti. Sacha Gervasin ja Jeff Nathansonin käsikirjoitus on myös erittäin mainio. Erityisiä onnistumisia ovat se, että syy Viktorin matkalle New Yorkiin voi helposti tuntua yhdentekevältä, kun se paljastetaan, mutta kirjoittajat ovat tienneet, ettei sillä olekaan todellisuudessa sen suurempaa väliä, sekä se, kuinka leffa kiertää toimivasti yhden romanttisten komedioiden isoimman kliseen lentokenttiin liittyen. Terminaali on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Spielbergin suosimat takavalot häiritsevät ajoittain, mutta pääasiassa visuaalinen ilme toimii. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi ihastuttavasti musiikeillaan. Isoimmat kehut ansaitsee kuitenkin lavastustiimi, joka on tehnyt aivan älyttömän upeaa työtä lentokentän kanssa. Lavaste on järjettömän valtava ja se sisältää ilmoitustauluja, kauppoja, ravintoloita (Burger King ja Starbucks saivat takuulla hyvät sponsorirahat leffasta), toimivat liukuportaat, valvontakamerajärjestelmän ja ties mitä muuta. On huutava vääryys, ettei Terminaali saanut Oscar-ehdokkuutta parhaasta lavastuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Terminal, 2004, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Speed - kuoleman kyydissä (Speed - 1994)

SPEED - KUOLEMAN KYYDISSÄ

SPEED

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla (Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.

Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.

Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!

Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Bad Boys: Ride or Die (2024)

BAD BOYS: RIDE OR DIE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah

Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Vanessa Hudgens, Alexander Ludvig, Paola Núñez, Eric Dane, Ioan Gruffudd, Melanie Liburd, Tasha Smith, Tiffany Haddish, Dennis Greene, Rhea Seehorn, Quinn Hemphill, DJ Khaled ja Joe Pantoliano

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintakomedia Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli taloudellinen menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Bad Boys II (2003) menestyi myös hyvin, mutta kesti silti lähes kaksi vuosikymmentä, kunnes kolmas osa Bad Boys for Life (2020) sai ensi-iltansa. Kolmososa oli elokuvasarjan menestynein, joten neljännen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään kesällä hetkellisesti Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon ajaksi. Lakon päätyttyä elokuva tehtiin loppuun ja nyt Bad Boys: Ride or Die on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Pahat pojat -elokuvasta, mutta jatko-osat olivat mielestäni aika keskinkertaisia. Kävin siitä huolimatta katsomassa Bad Boys: Ride or Dien heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Miamin etsivien Mike Lowreyn ja Marcus Burnettin täytyy yrittää pelastaa entisen kapteeninsa maine, kun hänet lavastetaan tehneeksi yhteistyötä huumekartellien kanssa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat rooleihinsa etsivinä Mike Lowreynä ja Marcus Burnettina, jotka päätyvät jälleen kerran keskelle varsinaista soppaa. Tällä kertaa heidän täytyy puhdistaa edellisleffassa kuolleen kapteeninsa Conrad Howardin (Joe Pantoliano) maine, kun tämä lavastetaan huumekartellien yhteistyötekijäksi. Pian etsivät joutuvat huomaamaan olevansa itsekin epäiltyjen listalla, jolloin heidän perässään ovat niin rosvot kuin poliisitkin. Smithin ja Lawrencen kemiat osuvat edelleen hyvin yhteen, mutta ajoittain kaksikon koheltaminen on jopa uuvuttavaa. Erityisesti Lawrence yrittää aivan liikaa ja monet hänen vitseistään ovat pahimman luokan kiusallisuutta. Parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa läpsyllään kohahduttanut Smith on ihan kelpo vireessä, mutta yleensä hauska näyttelijä jää lähinnä patsastelemaan totisena.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Paola Núñez kapteeni Rita Secadana, Vanessa Hudgens ja Alexander Ludvig poliiseina Kellynä ja Dornina, Dennis Greene hömelönä Reggienä, sekä Jacob Scipio Miken vangittuna äpäräpoika Armandona. Tasha Smith korvaa Theresa Randlen Marcusin vaimona Theresana, kun taas muina uusina naamoina nähdään muun muassa Melanie Liburd Miken uutena mielitiettynä Christinenä, Eric Dane huumekartellin tehosotilaana McGrathina, Ioan Gruffudd pormestariehdokas Lockwoodina, sekä Better Call Saul -sarjasta (2015-2022) tuttu Rhea Seehorn edesmenneen Howardin tyttärenä, liittovaltion seriffi Judy Howardina. Sivunäyttelijät vähintään ajavat asiansa. Kaikista yllättävimpänä Bad Boys II:ssa esitelty Greene saa leffan huippuhetken, joka mullistaa niin katsojan kuin muiden hahmojenkin käsityksen Reggiestä.

Bad Boys: Ride or Die on aika lailla juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Keskinkertainen toimintakomedia, joka viihdyttää hetkittäin, mutta joka todennäköisesti unohtuu mielestä nopeasti. Ainakin kolmosleffan tapahtumat olivat päässeet unohtumaan itseltäni lähes täysin. Uutuusleffa muistuttaa usein tikanheittoa sokkona. Muutama juttu osuu maalitauluun, pari käy lähellä keskipistettä ja loput lentävätkin sitten enemmän tai vähemmän reilusti huti. Parhaimmillaan elokuva saa nauramaan ääneen, huonoimmillaan meno on vaivaannuttavaa ja näytöksessä vallinnut hiljaisuus joidenkin vitsien jälkeen tuntui huutavalta. Mitään ideaa ei selvästi ole pidetty liian huonona, kliseisenä, irrallisena tai tyylirikkona, vaan kaikki on heivattu mukaan. Vaikka leffalla on mittaa hieman alle kaksi tuntia, tuntuu se kestoaan pidemmältä ja siinä on varmaan vartti leikattavissa pois.

Elokuvalla kestää turhan pitkään lähteä käyntiin, mutta toisella puoliskollaan se onnistui hetkittäin voittamaan minua puolelleen. Tarina on tarpeeksi toimiva, joskin turhan täyteen ahdettu ja äärimmäisen ennalta-arvattava. Jännitystä ei seasta juuri löydy, sen varmistaa viimeistään Marcusin myötähäpeällinen käytös. Lopputaistelu onneksi pelastaa paljon, pääasiassa teknisellä toteutuksellaan. Kameraa asetellaan kekseliäästi eri paikkoihin, jopa aseisiin, mikä luo kohtauksiin hetkittäisesti videopelimäistä näköä. Lennokkikameraa hyödynnetään myös yllättävän komeasti. Kun usein toimintaleffoissa parhaat paukut on käytetty jo ennen finaalia, oli mukavaa vaihtelua, että nyt ne oli jätetty viimeiseksi.

Bad Boys: Ride or Dien ohjauksesta vastaa sama Adil & Bilall -duo, joka ohjasi myös Bad Boys for Lifen. Paikoitellen kaksikko näyttää, että heillä on silmää tyylikkääseen toimintaan ja kykyä luoda viihdyttävää menoa, mutta yhtä lailla he ampuvat välillä liikaa yli tai menevät siitä, mistä aita on matalin. Ailahtelevaisuudesta huolimatta minun täytyy sanoa, että minua harmittaa duon puolesta, kun heidän tekemänsä Batgirl-elokuva pyyhittiin maan päältä, vaikka se oli jo viittä vaille valmis julkaisuun. Chris Bremnerin ja Will Beallin käsikirjoitus on täysin yhdentekevä, täynnä kökköä dialogia ja kliseisiä ratkaisuja. Kekseliään kameratyöskentelyn lisäksi käytännön tehosteet ovat oivaa jälkeä, lavasteet hienot ja äänimaailma hyvin luotu. Elokuvassa toki kuullaan sarjan mainio tunnusmelodia, kuten myös parikin versiota Inner Circlen tarttuvasta Bad Boys -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bad Boys: Ride or Die, 2024, Columbia Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Westbrook Studios