Arvostelu: News of the World (2020)

NEWS OF THE WORLD

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Helena Zengel, Michael Covino, Thomas Francis Murphy, Fred Hechinger, Neil Sandilands, Mare Winningham, Elizabeth Marvel ja Bill Camp

Genre: western, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

News of the World perustuu Paulette Jilesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2017 Fox 2000 Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi suunnittelemaan sen pohjalta filmatisointia. Kuitenkin kun Fox siirtyi Disneylle, projekti siirrettiin Universal Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja News of the Worldin oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2020, mutta koronapandemian takia sen ensi-iltaa on siirretty. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin jo viime jouluna, mutta muualla maailmalla se saapuu vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelun levittämänä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, mutten oikeastaan niistä ilmiselvimmistä syistä, eli että Tom Hanks näyttelee pääosaa ja Paul Greengrass toimii ohjaajana. Kiinnostuin nimittäin siitä, että saksalaisessa System Crasher -elokuvassa (Systemsprenger - 2019) ällistyttävän hurjan roolityön tehnyt Helena Zengel pääsisi näyttelemään Hollywood-tuotannossa. Katsoinkin News of the Worldin heti, kun se julkaistiin Netflixissä.

Vuonna 1870 Texasissa sisällissodan veteraani ja kaupungista toiseen kiertävä uutistenlukija Jefferson Kyle Kidd löytää nuoren tytön erämaasta ja päättää viedä hänet tytön perheen luokse.

Pääroolissa uutisia lukutaidottomille lukevana ja ympäri etelävaltioita kiertävänä kapteeni Jefferson Kyle Kiddinä nähdään Tom Hanks, joka on roolissaan erittäin hyvä, kuten häneltä voikin odottaa. Hanks on lähes roolissa kuin roolissa pidettävä ja sympaattinen, ja niin hän on myös tässä. Katsojana lähtee mielellään mukaan hänen matkalleen halki preerian lukemaan uutisia ja etsimään yksinäisen tytön kotia. Tyttönä taas nähdään tosiaan Helena Zengel, joka teki suuren vaikutuksen rajulla roolityöllään System Crasherissa. Hän on selvästi saanut roolin kyseisen elokuvan ansiosta, sillä myös tässä roolissa Zengel pääsee hurjistelemaan, eikä ole mikään kiltti ja tottelevainen lapsi. Hanksin ja Zengelin välille muodostuu nopeasti vahva yhteys, vaikka heidän hahmonsa eivät ymmärrä toistensa puheista sanaakaan, Kiddin puhuessa englantia ja tytön kiowaa. Hiljalleen muovautuva, melkein kuin isä-tytär-suhde luo elokuvaan sykkivän sydämen.

Rehellisesti sanoen lännenelokuvat on ollut genre, johon olen alkanut päästä mukaan vasta muutaman viime vuoden aikana, vierastettuani lajityyppiä pitkään. On jopa hieman harmi innostua länkkäreistä tässä kohtaa, kun niitä ei lähestulkoon tehdä enää lainkaan. Yllätyinkin jopa, kuinka innoissani olin nyt hyppäämässä villin lännen seikkailuihin mukaan, varsinkin kun seikkailua tähdittävät Hanks ja Zengel. Sääli vain, että elokuva piti katsoa kotisohvalta, eikä sitä päässyt kokemaan valkokankaalta, missä hienosti kuvatut maisemat olisivat päässeet oikeuksiinsa. Siitä huolimatta elokuva onnistui imaisemaan minut mukaansa aikamatkalle menneisyyteen ja seuraamaan etelävaltioiden menoa sisällissodan jälkeen. Tämä onkin yksi kiinnostavimmista puolista, pääkaksikon matkatessa kaupungista toiseen ja jokaisessa paikassa sodan jälkeen muuttuvaan maailmaan suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi yhdessä paikassa kannatetaan orjuuden loppumista ja toisaalla yhä kehutaan intiaanitappojen määrästä.

Näistä matkan välietapeista löytyy myös ongelmia, jotka vaikeuttavat Kiddin ja tytön matkaa. Niistä saadaan aikaiseksi oivaa jännitettä ja esimerkiksi noin puolessa välissä elokuvaa nähdäänkin tiivistunnelmainen piirityskohtaus, jossa Kiddin ja tytön täytyy tosissaan tehdä yhteistyötä selvitäkseen. Jotkut ovat liiankin kiinnostuneita ärhäkkäästä lapsesta ja miettivät, mitä hänellä voisi tienata, kun taas toiset pahastuvat Kiddin lukemista uutisista. Itse en ole koskaan pitänyt uutisten katselusta, mutta Kiddillä on niin karismaattinen ja kiehtova tapa tarinoida maailman tapahtumista, että jos hän toimisi vaikkapa Seitsemän uutisten ankkurina, saattaisin jopa päivittäin vaihtaa kanavaa MTV3:lle tuohon aikaan. 

Ohjaajan puikoissa toimii Bourne-leffoista parhaiten tunnettu Paul Greengrass, joka tekee tässä onneksi rauhallisempaa työtä. Greengrassiin yleensä yhdistetään heiluva käsivarakuva ja vauhdikas leikkaus, mutta sellainen ei sovi villin lännen maisemiin ja Greengrass onneksi tietää sen. Hänen ohjauksensa on hillitympää ja pidän siitä, kuinka hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Greengrass toimii myös toisena käsikirjoittajana Luke Daviesin kanssa. Kaksikko onnistuu tekstissään, vaikka kertomuksen finaalin voikin arvata helposti etukäteen jo alkupäässä. Tekniseltä puoleltaan News of the World on hieno kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin, joilla 1800-luvun loppu herätetään vaikuttavasti henkiin. Äänitehosteet ovat myös mainiot ja James Newton Howardin säveltämät musiikit säestävät oivallisesti kaksikon matkaa.

Yhteenveto: News of the World on erittäin mainio westerndraama, mikä hyötyy paljon Tom Hanksin ja Helena Zengelin lähes isä-tytärmäisestä kemiasta. Tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka lopputuloksen arvaisikin jo hyvissä ajoin. Kaksikon matkaa seuraa mielellään ja se tarjoaa mielenkiintoisia tapahtumia, kun he pysähtyvät eri paikoissa ja tapaavat erilaisia ihmisiä. Etelävaltioiden muovautuminen sisällissodan jäljiltä on kelvollisesti kuvattu. Mukaan mahtuu hieman jännitystäkin ja pientä toimintaa. Ajankuva on vaikuttavasti rakennettu lavastein ja asuin, ja Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta. Hanks on tuttuun tapaansa todella hyvä pääroolissa ja Zengel jatkaa vaikuttavaa työtään vaikeiden nuorten rooleissa. News of the Worldia voikin suositella lämpimästi lännentarinoiden ystäville - tosin sillä varoituksella, ettei siinä kauheasti ammuskella, vaan homma keskittyy enemmän draaman puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

News of the World, 2020, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Pretty Pictures, Playtone

Arvostelu: Hannibal (2001)

HANNIBAL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Ray Liotta, Frankie R. Faison, Željko Ivanek ja Francesca Neri 

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Thomas Harrisin kirjaan Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1988) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1991 oli suuri menestys, mikä keräsi paljon ylistystä, sekä mm. Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, naispääosasta, miespääosasta ja käsikirjoituksesta. Ohjaaja Jonathan Demmeltä alettiin heti kyselemään jatko-osan perään, mutta tämä halusi odottaa, että Harris ensin kirjoittaisi Uhrilampaille jatkoa, sen sijaan että lähtisi itse kehittelemään jatkotarinaa. Pian Harris ilmoittikin, että jatkokirja oli tulossa ja siinä kohtaa niin Demme kuin päätähdet Jodie Foster ja Anthony Hopkins olivat tekemässä paluun toiseen elokuvaan. Mutkia matkaan syntyi kuitenkin jo siitä, että Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan (Red Dragon - 1981) Psykopaatin jäljillä -elokuvaksi (Manhunter - 1986) tuottanut Dino De Laurentiis oli ollut pettynyt omaan filmiinsä ja jättäytyi siksi pois Uhrilampaat-elokuvasta. Kun siitä tuli valtava hitti, De Laurentiis alkoi katua päätöstään ja heti kun Harris julkaisi uuden kirjansa Hannibalin vuonna 1999, De Laurentiis hankki sen elokuvaoikeudet. Kirjasta tuli valtava hitti, mutta Jonathan Demme pettyi sen sisältöön niin paljon, että päätti sittenkin olla tekemättä elokuvaa. De Laurentiis pestasikin hänen tilalle Ridley Scottin, joka innostui, mutta halusi muuttaa kirjan lopun täysin. Käsikirjoittaja Ted Tally oli samaa mieltä Demmen kanssa ja hänet korvattiin David Mametilla, jonka tekstiä Steven Zaillian työsti kovasti uusiksi. Jodie Foster ei pitänyt siitä, mitä hänen hahmolleen tapahtui Hannibal-kirjassa ja hylkäsi leffan sen takia. Tekijät pohtivat pitkään, kuka voisi ottaa Fosterin paikan, kunnes he päätyivät  Julianne Mooreen Anthony Hopkinsin pyynnöstä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Hannibal-elokuva sai maailmanensi-iltansa 9. helmikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti taloudellisesti - jopa ilmestymisvuotensa kymmeneksi menestynein leffa - mutta se sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, eikä todellakaan päässyt rohmuamaan palkintoja eri gaaloissa. Itse näin Hannibalin viitisen vuotta sitten, innostuttuani todella kovasti Uhrilampaat-elokuvasta. Kun päätin katsoa ja arvostella Uhrilampaat, juhlistaakseni sen 30-vuotisjuhlaa, päätin tehdä saman myös Hannibalille, sekä myöhemmin ilmestyneille Punainen lohikäärme -leffalle (Red Dragon - 2002) ja Nuorelle Hannibalille (Hannibal Rising - 2007). Olikin mielestäni hauskaa, että Hannibal ilmestyi kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää Uhrilampaiden jälkeen, joten pystyin tänä vuonna juhlistamaan myös Hannibalin 20-vuotispäivää!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun FBI-agentti Clarice Starling päihitti kauhean Buffalo Billin, hän yrittää yhä löytää salakavalan Hannibal Lecterin. Clarice saa kuitenkin kilpailijan, kun yksi Hannibalin uhreista, rikas Mason Verger jäljittää kannibaalia, kostaakseen tälle.

Anthony Hopkins tekee paluun kannibaali Hannibal Lecterin rooliin, mikä on yksi elokuvan parhaista puolista. Tekijätkin ovat sanoneet, että jos Hopkins ei olisi tehnyt paluuta, leffa olisi lässähtänyt täysin. Elokuvalla kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Hopkins päästetään vauhtiin Hannibalina, joka elää nyt salanimellä tohtori Fellinä. Muutamassa kohtaa Hopkins onnistuu tuomaan takaisin hyytävyytensä Uhrilampaista, mutta näyttää tällä kertaa myös toista, hienostuneempaa puolta hahmosta. Silti hän on kaiken aikaa uhkaava, sillä koskaan ei oikein voi tietää, mitä Hannibal seuraavaksi tekee.

     Luettuaan Hannibal-kirjan, Jodie Foster ei halunnut palata FBI-agentti Clarice Starlingin rooliin, mistä hän oli voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Foster onkin tosiaan korvattu Julianne Moorella, joka on passeli vaihtoehto, mutta joka ei kuitenkaan vakuuta läheskään yhtä hienosti kuin Foster. Yksi isoimmista ongelmista näyttelijävaihdoksessa on se, että kun yksi Uhrilampaiden hienoimmista asioista oli Claricen ja Hannibalin tietty yhteys ja ennen kaikkea Fosterin ja Hopkinsin välinen yhteys, Fosterin korvaaminen Moorella saa tämän yhteyden katoamaan. Tämä on tietty asia, mille elokuvantekijät eivät voineet mitään, sillä päätös oli Fosterin ja se perustui siihen, ettei Foster pitänyt Claricen suunnasta Harrisin kirjassa. Lopetus muutettiin elokuvaa varten, sillä ohjaaja Scottkaan ei siitä piitannut. Jos Foster olisi tämän muutoksen kautta päättänytkin jatkaa roolissa, olisi elokuva luultavasti parempi.

Lisäksi elokuvassa nähdään Uhrilampaista tuttu Frankie R. Fayson Hannibalin entisenä vartijana Barneyna, Ray Liotta Claricen pomona Paul Krendlerinä, Giancarlo Giannini italialaisena ylikomisario Rinaldo Pazzina, sekä Gary Oldman Hannibalin henkiinjääneenä uhrina Mason Vergerinä, joka janoaa kostoa. Hannibalin hurjien tekojen vuoksi Masonin kasvot ovat täysin tuhoutuneet ja Oldman katoaa totaalisesti todella kuvottavien maskeerausten taakse. Oldman suostuikin rooliin, jos hän voisi tehdä sen niin, että hänen mukanaolonsa pidettäisiin salassa. Tuttuun tapaansa Oldman tekee erinomaista työtä ja todella muuttuu niin kasvoiltaan kuin persoonaltaan inhottavaksi mieheksi. Myös Giannini ja Liotta tekevät kelpo työtä poliiseina, joilla on omat suunnitelmansa Hannibaliin liittyen.

Hannibal ei todellakaan ole Uhrilampaiden veroinen elokuva, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, ei ole lähdemateriaalikaan. Itse en ole Harrisin kirjoja lukenut, mutta tiedän jossain määrin, kuinka Hannibal-kirja päättyy ja sen perusteella ymmärrän jo täysin, miksi niin monet Uhrilampaiden tekijöistä päättivät olla tekemättä tätä elokuvaa. Scott teki oikean päätöksen muuttamalla lopun, sillä veikkaisin, että alkuperäisen lopun kanssa en pitäisi tästä filmistä. Tällaisenaan pidän kyllä Hannibal-elokuvasta, vaikka siinä onkin selvät heikkoutensa. Elokuva menee useaan otteeseen haahuilun puolelle, kun siinä yritetään rakentaa aavemaista tunnelmaa. Siinä on joitain todella venytettyjä osioita, jotka kaipaisivat tiivistämistä. Muutenkin filmin rakenne on hieman kummallinen ja kun se siirtyy seuraamaan ylikomisario Pazzia Claricen sijaan, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri leffaa.

Elokuvassa onnistutaan kuitenkin paikoitellen luomaan tiettyä painostavaa jännitystä, kun Hannibal näyttää todellisen luonteensa. Leffa todella esittelee hienostuneesti käyttäytyvän vanhan herran ja pääsemme (tai joudumme) vihdoin näkemään, millaisia hänen ruokailuhetkensä ovat. Filmi sai kritiikkiä liiallisesta ällöttävyyksillä mässäilystä. Itseäni se ei niinkään haittaa ja kun pääpahis tunnetaan siitä, että hän syö ihmisiä, on täysin oletettavaa, että hän myös päätyy niin tekemään jossain kohtaa. Ja erityisesti loppuhuipennuksessa on samanaikaisesti kiehtovaa, ällöttävää ja jotenkin ihanan kieroa, että Hannibal tekee senkin hienostuneesti. Loppuhuipennus nostaakin elokuvan tasoa ja saa leffan omissa silmissäni plussan puolelle. Ymmärrän kuitenkin raakuuskritiikin siitä vinkkelistä, että se tuntuu halvalta korvausratkaisulta Uhrilampaiden psykologiseen kauhupuoleen verrattuna. Tekijät eivät siis täysin ymmärtäneet, mikä edellisessä elokuvassa oli niin upeaa. Toisaalta Harrisin kirjaakin kritisoitiin samoista asioista, joten voi hyvinkin olla, ettei hänkään täysin enää hoksannut, missä osui aiemmin napakymppiin.

Ohjaaja Ridley Scott oli tätä ennen saanut juuri valmiiksi valtavan eeposleffansa Gladiaattorin (Gladiator - 2000), joten oli ymmärrettävää, että hän halusi tehdä jotain pienimuotoisempaa. Valitettavasti hän ei täysin vakuuta tämän elokuvan kanssa, vaan Hannibal tuntuu enemmän välityöltä, ennen kuin Scott teki sotaelokuvan Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001), mikä vieläpä ilmestyi samana vuonna kuin Hannibal. Tiettyä ahdistusta Scott saa aikaiseksi, eikä häntä pelota näyttää inhaa kuvastoa, mutta siihen se jää kauhun puolelta. Scottin ongelmaksi koituu tietty Steven Zaillianin ja David Mametin käsikirjoitus, mikä ei ole erityisen kokonainen paketti. Viimeistään leikkauksessa elokuvasta olisi pitänyt karsia tiettyä tyhjäkäyntiä ja iskeä enemmän potkua mukaan. Kömpelöistä hidastuksista huolimatta kuvaus on mainiota. Lavasteet ja asutkin ovat oivalliset, mutta erilaisia ällöttävyyksiä loihtivat maskeeraajat ja efektitiimi vasta taitavia ovatkin. Äänimaailma on kivasti tunnelmoiva, mutta Hans Zimmerin säveltämät musiikit eivät sisällä maestrolle tuttua hienoutta. On ymmärrettävää, ettei Zimmer voinut tässä tykittää tuttuun tapaansa, mutta kun elokuvan musiikeista jää lähinnä käteen hyvin simppeli pianonpimputus, ei kyseessä todellakaan ole herran vahvin aikaansaannos.

Yhteenveto: Hannibal on kelvollinen jatkotarina Uhrilampaille, muttei todellakaan nouse samalle mestarillisuuden tasolle. Aito kauhun tunne puuttuu ja sitä yritetään korvailla groteskilla kuvastolla, joka kyllä aiheuttaa pahaa oloa, mutta tuntuu silti hieman halvalta kikalta. Paikoitellen Ridley Scott saa rakennettua erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mutta paikoitellen hän syyllistyy myös liialliseen haahuiluun ja laahustamiseen. Anthony Hopkins on tietty mahtava itse Hannibalina, tuoden paremmin esille hahmon hienostuneen puolen. Julianne Moore on ihan sujuva Claricena, mutta hänen ja Hopkinsin väliltä ei löydy samaa yhteyttä kuin Hopkinsin ja Fosterin. Giancarlo Giannini on mainio ylikomisario Pazzina, vaikkakin kun elokuva siirtyy seuraamaan häntä, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri filmiä. Kuvottavan maskeerauksen taakse piiloutuva Gary Oldman on tuttuun tapaansa loistava, vaikka katsojasta tuntuukin pahalta aina, kun hänen Mason-hahmonsa on ruudulla. Hans Zimmerin hieman tylsähköstä pianonpimputtelusta epätasaiseen tunnelmaan, kaikki Hannibalissa jää vaisuksi edelliseen elokuvaan verrattuna. Ei leffa kuitenkaan mikään täysi lässähdys ole ja tiettyjen onnistumisiensa ansiosta se nousee plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Hannibal, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Scott Free Productions

Arvostelu: Paul (2011)

PAUL

Ohjaus: Greg Mottola

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Seth Rogen, Kristen Wiig, Jason Bateman, Bill Hader, Joe Lo Truglio, Blythe Danner, John Carroll Lynch, David Koechner, Jesse Plemons, Jeffrey Tambor ja Sigourney Weaver

Genre: komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Paul on Simon Peggin ja Nick Frostin tähdittämä ja käsikirjoittama scifikomedia. Pegg ja Frost saivat idean leffaan kuvatessaan zombikomediaansa Shaun of the Deadia (2004) ja saadakseen inspiraatiota tapahtumiin, he päättivät lähteä itse automatkalle Yhdysvaltojen halki. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009 ja lopulta Paul sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse näin leffan vasta parin vuoden jälkeen vuokralta ja pidin siitä. Olenkin katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun Paul täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Nörttikaverukset Graeme ja Clive ovat matkalla Yhdysvaltojen halki, vieraillakseen scifitapahtumissa ja tunnetuilla UFO-havaintopaikoilla. Eräänä yönä he kohtaavat ihka aidon avaruusolion, Paulin, joka pakenee salaista järjestöä, jolla on pahoja aikeita Paulin varalle.

Päärooleissa Graemena ja Clivena nähdään yksi ehdottomista komediakaksikkosuosikeistani, Simon Pegg ja Nick Frost. Tosielämässäkin läheiset ystävykset, Peggin ja Frostin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heidän seikkailujaan on aina riemastuttavaa seurata - oli kyse sitten zombimaailmanlopusta Shaun of the Deadissa, kyttäkaksikosta Hot Fuzzissa (2007) tai nörttikaveruksista Paulissa. Clive on scifikirjailija ja Graeme tämän kuvittaja. Yhdessä he ovat aikamoisia tieteistarinoiden fanittajia ja ehdan avaruusolion kohtaaminen tarjoaa heille elämänsä matkan. Pegg ja Frost ovat aivan mahtavia rooleissaan.

Kaksikon kohtaamaa avaruusolento Paulia taas esittää Seth Rogen. Rogen ei vain ääninäyttele hahmoa, vaan hän myös esitti hahmon liikkeet, jotka siirrettiin tietokoneanimoituun olioon motion capture -tekniikalla. Paul ei ole vaarallinen planeettojen tuhoaja, muttei myöskään mikään kiltti ja sympaattinen kaveri, kuten E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) nimikkoalieni. Rogenille tuttuun tyyliin Paul on aikamoinen rääväsuu, joka kiroilee, polttaa pilveä ja ryyppää. Rogen onnistuu kuitenkin tekemään Paulista erittäin pidettävän tapauksen ja tämä esittää nasevia kommentteja ihmislajin tyhmistä puolista pitkin elokuvaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jason Bateman Paulia jahtaavana erikoisagentti Zoilina, Bill Hader ja Joe Lo Truglio agenttikaksikko Haggardina ja O'Reillyna, Kristen Wiig uskovaisena Ruthina, John Carroll Lynch tämän isänä Moseksena, Jeffrey Tambor Graemen ja Cliven ihailemana scifikirjailija Adam Shadowchildina, sekä David Koechner ja Jesse Plemons punaniskakaveruksina Gusina ja Jakena, jotka aiheuttavat myös ongelmia matkan varrella. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, etenkin Bateman kivikasvoisena agenttina.

Paul ei yllä samalle mahtavuuden tasolle kuin Peggin ja Frostin edelliset yhteisleffat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz, mutta on se silti erittäin mainio ja hauska komedia - varsinkin scifin ystäville ja muutenkin nörteille! Viittauksia on mm. Tähtien sota -saagaan (Star Wars - 1977-), Star Trekiin (1966-), Alien-elokuviin (1978-) ja tottakai E.T. the Extra-Terrestrialiin, minkä ohjaaja Steven Spielberg tekee veikeän cameoroolin tässä. Paul on ottanut vaikutteita E.T.:stä jopa häpeilemättömän paljon, mutta nokkelasti välttelee plagiointisyytöksiä juurikin Spielbergin itseironisen cameon kautta. Katsojan ei kuitenkaan tarvitse tietää ainuttakaan scifileffaa, johon tässä viitataan, eikä edes sen kummemmin pitää scifielokuvista, sillä Paul toimi hyvin myös niille, jotka pitävät ihan vain road trip -komedioista, missä kaverukset ovat kaiken aikaa tien päällä. Road trip -komedian ja scifiseikkailun yhdistelmä onkin veikeä idea ja elokuva pitää erittäin miellyttävästi mukanaan läpi kestonsa.

Hilpeiden scifiviittausten lisäksi huumoria löytyy monesta eri suunnasta. Paul itse tuo mukaan tiettyä törkyturpaisuutta, mutta mukaan mahtuu myös aidosti hauskaa koheltamista ja kekseliästä dialogia. Pari aika julmaakin läppää löytyy seasta. Nauraa saa loppuun asti, eikä aika käy pitkäksi tämän leffan parissa. Vauhdikkaita hetkiä riittää ja pientä jännitettäkin löytyy, kun erikoisagenttien lisäksi muutama muukin on kaksikon ja Paulin perässä. Koomisten ja vauhdikkaiden kohtausten välissä Pegg ja Frost yrittävät myös pienesti filosofisoida jotain ihmiskunnasta. Loppuhuipennukselta voisi kyllä toivoa vähän enemmän ja vaikka pääpahiksen näyttelijä onkin yksi silmänisku lisää scifielokuvien suurkuluttajille, on hahmo aika tylsä päävihulainen.

Toisin kuin Peggin ja Frostin tunnetuimpien yhteistöiden kanssa, Paulissa ohjaajana ei toimi Edgar Wright, vaan esimerkiksi hulvattoman Superbadin (2007) ohjaaja Greg Mottola. Mottola hoitaa tässäkin tonttinsa oivallisesti, mutta suurimmaksi osaksi kehut kuuluvat Peggille ja Frostille. Heidän komedialahjansa ovat fantastiset ja he osoittavat taitonsa monta kertaa filmin aikana. Paul on myös teknisesti onnistunut teos. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus samoin. Äänimaailma toimii hyvin, vaikka David Arnoldin säveltämät musiikit eivät kummoista vaikutusta teekään. Vaikutuksen tekee kuitenkin itse Paul, jonka visuaaliset tehosteet näyttävät yhä kymmenen vuotta myöhemminkin upeilta. Hahmon toteutukseen on selvästi panostettu, sillä jotkut yli tuplasti isommilla budjeteilla samana vuonna tehdyt toimintateoksetkaan eivät vakuuta enää visuaalisesti samalla lailla kuin digi-Paul.

Yhteenveto: Paul on erittäin mainio ja hauska scifikomedia, jossa Simon Pegg ja Nick Frost pääsevät jälleen kerran loistamaan yhdessä. Pegg ja Frost ovat aina mahtavat ystävyksinä ja he sopivatkin täydellisesti avaruudesta ja sen olennoista kiinnostuneiksi Graemeksi ja Cliveksi. Kaksikko tekee myös hyvää työtä käsikirjoituksen puolella, sisällyttäen paljon viittauksia lämmittämään scififanien sydämiä. Seth Rogen on hilpeä itse nimikko-olio Paulina, tehden pössyttelevästä alienista aidosti veikeän ja pidettävän. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja hetkiä jokaiseen makuun ja road trip -tarina pitää onnistuneesti mukanaan. Vauhtia, menoa ja meininkiä riittää, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Loppuhuipennus heikon pääpahiksen kanssa jättää hieman toivomisen varaan, mutta muuten Paul on todella oivallinen tieteiskomedia, jota suosittelen lämpimästi scififaneille, komedian ystäville, Peggin ja Frostin kannattajille, sekä yleisesti nörteille, jotka pystyvät samaistumaan täysin päähahmojen innostusten kohteisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Paul, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Working Title Films, Big Talk Productions

Arvostelu: Malcolm & Marie (2021)

MALCOLM & MARIE

Ohjaus: Sam Levinson

Pääosissa: John David Washington ja Zendaya

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Malcolm & Marie on Sam Levinsonin ohjaama ja John David Washingtonin ja Zendayan tähdittämä Netflix-elokuva. Levinson ja Zendaya olivat työstämässä HBO:n Euphoria-sarjaa (2019-), kun sen toisen tuotantokauden teko keskeytyi koronapandemian alettua. Kaksikko alkoi keskustelemaan mahdollisuudesta tehdä erittäin pienimuotoinen elokuva pandemian keskellä ja lopulta he päätyivät yhdessä ideaan pariskunnan riidasta. Levinson sai Washingtonin tarttumaan toiseen päärooliin lukemalla hänelle puhelun kautta otteita käsikirjoituksesta. Saatuaan luvat elokuvan tekoon mm. Directors Guild of Americalta, Writers Guild of Americalta ja Screen Actors Guildilta, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2020, sen jälkeen, kun koko työryhmä oli ollut kaksi viikkoa karanteenissa ja kuvaustenkin ajan työryhmä oli tekemisissä vain toistensa kanssa. Elokuvaa kaupattiin eri suoratoistopalveluille ja lopulta Netflix voitti filmin itselleen. Nyt Malcolm & Marie on julkaistu Netflixissä ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin siitä. Katsoinkin elokuvan samana päivänä, kun se ilmestyi Netflixin valikoimaan.

Elokuvaohjaaja Malcolm ja hänen tyttöystävänsä Marie palaavat kotiin Malcolmin esikoisteoksen menestyksekkäästä ensi-illasta. Juhlimisen sijaan loppuyö muuttuu kuitenkin riidaksi, kun ensi-illassa tapahtuneet asiat aiheuttavat katkeroitumista kummassakin.

Spike Leen BlacKkKlansmanista (2018) ja scifitoimintaelokuva Tenetistä (2020) tuttu John David Washington, sekä Euphoria-sarjasta ja uusista Spider-Man -leffoista (2017-) tuttu Zendaya nähdään nimikkorooleissa Malcolmina ja Mariena, ohjaajana ja tämän tyttöystävänä, joiden parisuhde joutuu koetukselle ensi-illan jälkeen. Vaikka Washington ja etenkin Zendaya ovat näyttäneet lahjakkuutensa ennenkin, tässä he pääsevät entistä paremmin esittelemään kykyjään - ovathan he ainoina näyttelijöinä ruudulla koko tunnin ja kolmen vartin keston ajan. Molemmat saavat valokeilan vuoronperään itselleen ja eläytyvät täysillä hahmojensa ja heidän suhteensa vietäviksi. Washingtonin ja Zendayan kemiat iskevät erinomaisesti yhteen, mikä on äärimmäisen tärkeää elokuvan onnistumisen kannalta ja jo ihan vain heidän roolitöiden vuoksi elokuvaa jämähtää seuraamaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Malcolm & Marie olisi elokuvana erityisen onnistunut. Siinä on kyllä omat onnistumisensa, mutta myös selkeät kompastuskivensä. Ihan sama, kuinka loistavia Washington ja Zendaya ovat rooleissaan ja kuinka vaikuttavasti he lausuvat heille pääasiassa taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, jossain kohtaa mielenkiinto heidän ylipitkää riitaansa kohtaan katoaa. Etenkin toisen puoliskon aikana aloin tuumia, että katson tässä liki kahden tunnin mittaan venytettyä lyhytelokuvaa. Sisällön lopullinen vähäisyys ilmenee etenkin toisella puoliskolla, kun leffa alkaa tosissaan kiertämään kehää. Ensin huudetaan toisilleen, sitten rauhoitutaan ja kenties vähän pussaillaan. Sitten taas huudetaan kurkku suorana ja sanotaan, kuinka toinen on huonoin juttu, mitä elämälle on koskaan tapahtunut. Sitten taas pyydellään anteeksi ja sitten toinen kiukustuu ja taas mennään, jne., jne., jne. 

Heikompien näyttelijöiden kera elokuva muuttuisi jossain kohtaa erityisen raskaaksi ja puuduttavaksi kokemukseksi. Washingtonin ja Zendayan intohimoinen tulkinta auttaa kuitenkin paljon. Sanoivat he lopulta toisilleen mitä tahansa, heidän näyttelijätyötään ei voi kuin ihailla. Ihailen myös ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinsonin työtä... tiettyyn pisteeseen asti. Levinson ei tunnu osaavan lopettaa ajoissa ja ajaakin itsensä nurkkaan. Tästä huolimatta hän on kirjoittanut paljon hienoa dialogia ja monta iskevää monologia. Välillä tuntuu siltä, että repliikit olisivat kuin autenttista ja rehellistä puhetta kummaltakin näyttelijältä, toisinaan taas on selvää, että nämä ovat ennalta kirjoitettuja vuorosanoja. Paikoitellen Levinson onnistuu ohimennen kertomaan hahmoista paljon sillä, kuinka he puhuvat toisilleen, paikoitellen hän taas sortuu pistämään hahmonsa luettelemaan listaa elämänsä faktoista, jotta katsoja tietäisi heistä lisää.

Lukuunottamatta tiivistämistä kaipaavaa leikkausta, Malcolm & Marie on teknisesti erittäin taidokkaasti tehty. Kuvaus on todella tyylikästä ja tyylikkyyttä vain lisää mustavalkokuva. Sillä voidaan tehdä vertausta siihen, etteivät nämä hahmot ja heidän välinsä ole mustavalkoisia, vaan paljon enemmän. Tai sitten kuten Levinson pistää Malcolmin suorastaan huutamaan monen minuutin ajan, kenties tiettyjä elokuvallisia ratkaisuja ei pitäisi analysoida liikaa. Kenties Levinson vain koki, että elokuva näyttää paremmalta ilman värejä. Vaikken ole tietenkään nähnyt elokuvasta värillistä versiota, uskon Levinsonin tehneen oikean päätöksen mustavalkoisuuden suhteen. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaisemakin toimii. Tuotantotiimiin kuuluu paljon Euphoria-sarjan tekijöitä, kuten säveltäjä Labrinth, joka tekee jälleen hyvää työtä.

Yhteenveto: Malcolm & Marie on kelvollinen draamaelokuva, joka kuitenkin tuntuu lopulta vain jonkin sortin kokeilulta koronapandemian keskellä. Idea itsessään on erittäin mainio... lyhytelokuvalle. Lähes kahden tunnin mittaan venytettynä pariskunnan yhden yön mittainen riita alkaa väkisinkin puuduttamaan jossain kohtaa, etenkin kun homma alkaa vain kiertämään ympyrää. John David Washington ja Zendaya ovat tietty loistavat päärooleissa ja eläytyvät hienosti rooleihinsa. Kumpikin lausuu vuorosanansa vaikuttavasti, mutta mitä toksisemmaksi sisältö muuttuu, sitä vähemmän sitä jaksaa kuunnella. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson tekee osittain todella hyvää työtä, mutta samalla hän kompastuu itse kaivamiinsa kuoppiin, mikä latistaa kokonaisuutta. Idea ei kanna koko kestoa, eikä dialogikaan pysy yhtä nasevana läpi leffaa. Osa replikoinnista on autenttista, osa taas tuntuu selvästi siltä, että nyt on kyse ennakkoon kirjoitetuista vuorosanoista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen ja etenkin mustavalkoinen kuvaus tyylikästä. Leikkaus vaatisi kuitenkin paljon tiivistämistä. Puolesta tunnista 45 minuuttiin kestävänä "lyhyt"elokuvana Malcolm & Marie voisi olla todella väkevä ja hieno kokemus. Nyt tunnin pidempänä se kuitenkin menettää puhtinsa jo ennen puoltaväliä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Malcolm & Marie, 2021, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Arvostelu: Prinssille morsian (Coming to America - 1988)

PRINSSILLE MORSIAN

COMING TO AMERICA

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: Eddie Murphy, Arsenio Hall, Shari Headley, James Earl Jones, John Amos, Madge Sinclair, Paul Bates, Eriq La Salle, Frankie Faison, Vanessa Bell, Louie Anderson, Allison Dean ja Samuel L. Jackson
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Coming to America, eli suomalaisittain Prinssille morsian on Eddie Murphyn tähdittämä romanttinen komedia. Murphy itse keksi tarinan elokuvaan, ollessaan stand up -kiertueella. Hänestä oli alkanut tuntua yhä enemmän, että ihmiset pitivät hänestä vain hänen asemansa vuoksi, eivätkä hänestä henkilönä ja hän loikin tämän pohjalta kertomuksen prinssistä, joka tunsi samoin. Koska Murphy oli tuolloin iso stara, hän sai elokuvan heti läpi Paramount Picturesilla ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin. Prinssille morsian sai ensi-iltansa kesällä 1988 (Suomeen se saapui syksyllä) ja se oli valtava hitti. Kriitikotkin pitivät elokuvasta. Leffa joutui kuitenkin ongelmiin, kun Art Buchwald haastoi Paramountin oikeuteen, kokiessaan, että studio oli ryöstänyt hänen ideansa, mitä hän oli tarjonnut Paramountille jo vuonna 1982. Paramount hävisi ja joutui maksamaan Buchwaldille. Itse näin Prinssille morsiamen joskus lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä. En ole katsonut filmiä uudestaan, vaikka olenkin omistanut sen jo jonkin aikaa Blu-raylla. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa yli 30 vuoden jälkeen leffalla Coming 2 America (2021), päätin valmistautumisena katsoa alkuperäisen komedian uudestaan ja arvostella sen.

Zamundan prinssi Akeem täyttää 21 vuotta ja hänen on määrä mennä naimisiin hänen vanhempiensa, Zamundan kuninkaan ja kuningattaren valitseman naisen kanssa. Prinssi Akeem haluaa kuitenkin itse valita vaimonsa ja hän lähtee Yhdysvaltoihin etsimään itselleen naista, joka rakastuisi häneen, eikä hänen asemaansa ja mammonaansa.

Eddie Murphy halusi tietty itse esittää elokuvan päähahmoa, prinssi Akeemia, joka lähtee elämänsä matkalle New Yorkiin etsimään rakkautta. Prinssi Akeemina Murphy tekee normaalia hillitymmän roolisuorituksen ja pääsee vain muutamaan otteeseen todella heittäytymään ja ilmeilemään tuttuun tyyliinsä. Hänestä löytyy yllättävän hyvin arvokkuutta prinssiksi ja hän tekee Akeemista nopeasti pidettävän. Katsojana lähtee mielellään prinssi Akeemin mukana matkalle New Yorkiin. Hillitty prinssin rooli ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Murphy pääsisi jotenkin hulluttelemaan, sillä prinssi Akeemin lisäksi hän esittää kolmea muutakin hahmoa leffassa, tarinoita sepittävää parturinomistaja Clarencea, parturissa istuskelevaa juutalaismies Saulia ja Sexual Chocolate -soulyhtyeen laulajaa Randy Watsonia. Saulina Murphy on niin vahvasti maskeerattu, että häntä on todella vaikea tunnistaa. Muprhy testailikin maskeerausten voimaa ja esitti ihmisille olevansa Saul, testaten, tunnistavatko he häntä meikkien takaa? Tämä elokuva aloittikin Murphyn innostuksen esittää useita hahmoja myöhemmissä leffoissaan, kuten Pähkähullussa professorissa (The Nutty Professor - 1996).
     Mukaansa New Yorkiin prinssi Akeem saa uskollisen palvelijansa Semmin (Arsenio Hall), joka ei innostu, kun käy selväksi, että prinssi haluaa elää kuin rahvas. Hall luo hyvän taustavoiman Murphylle ja kaksikon kaveruus välittyy heidän hahmoistaan. Hallkaan ei esitä vain yhtä hahmoa, vaan hänet nähdään myös parturi Morrisina, kähisevänä pastori Brownina, sekä transnaisena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. aina yhtä mahtava James Earl Jones Zamundan kuninkaana Jaffe Jofferina, Madge Sinclair kuningatar Aoleonina, John Amos pikaruokala McDowell'sin omistajana Cleo McDowellina, Shari Headley tämän tyttärenä Lisana, sekä Samuel L. Jackson yhdessä ensimmäisistä rooleistaan rikollisena. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin osiinsa. Earl Jones ja Sinclair ovat erittäin arvokkaat kuninkaallisina ja Amos tarjoaa hyvät naurut Cleona, jonka pikaruokala on häikäilemätön kopio McDonald'sista. Headley on myös mainio Lisana, johon prinssi Akeem iskee silmänsä.

Prinssille morsian -elokuvasta huomaa, että kyseessä on jokseenkin henkilökohtaisempi teos Eddie Murphylle. Puhtaan hauskuuttamisen lisäksi Murphy haluaa sanoa leffalla jotain ja onnistuukin siinä passelisti. Elokuva vitsailee hyvin kuninkaallisten yliampuvan ylellisten tapojen lisäksi julkkisten, kuten juurikin Murphyn elämäntavoille. Suuri osa elokuvan komediasta syntyykin kala kuivalla maalla -tilanteesta, kun prinssi Akeem ja Semmi yrittävät omaksua amerikkalaisia tapoja ja esittää täysin tavan tallaajia. Yleensä nähdään, kun joku vaatimattomista oloista pääsee hämmästelemään ylellistä elämää ja onkin koomista nähdä tämä asetelma toisin päin. Prinssi Akeem osoittelee innoissaan aika ankeitakin näkyjä ja iloitsee, kun pääsee kokemaan muunkinlaista elämää. Aamulla prinssi huudahtaa riemuissaan parvekkeelta "Hyvää huomenta New York!", mihin hän saa vastauksena "Haista paska!" Ja tämähän vain riemastuttaa prinssiä lisää.

Kyseessä ei kuitenkaan ole Eddie Muprhy -filmi hauskimmasta päästä. Prinssin jenkki-ihmettelyn lisäksi huumori tuodaan pääasiassa Muprhyn ja Hallin esittämistä muista hahmoista. He naurattavat, mutta tuntuvat samalla hieman irralliselta kaikesta. Erittäin irralliselta, kun hoksaa, että näyttelijöiden ollessa samat, eivät parturit ja prinssi voi esiintyä kunnolla samassa kuvassa. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän se muuttuu puhtaammin romanttiseksi leffaksi. Hilpeitä juttuja löytyy yhä, mutta hauskimmat hetket nähdään elokuvan alkupäässä. Komedian vähäisyys ei kuitenkaan haittaa, sillä itse tarina on niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lopetuksessä elokuva tosin unohtaa sanomansa rikkauksien merkityksettömyydestä, jota se on tarjonnut suuren osan kestostaan. Silti Prinssille morsian on erittäin mainio romanttinen komedia. Sen vahva kasarius vain lisää sen viehättävyyttä ja leffaa katsoessa herääkin ikävä tunne siitä, että noinkohan jatko-osa tulee toimimaan vuonna 2021...

Leffan on ohjannut John Landis, joka oli aiemmin ohjannut mm. Eddie Murphyn aiemman komedian Vaihtokaupat (Trading Places - 1983). Prinssille morsiamen kuvauksissa Murphy ja Landis ottivat useasti yhteen, sillä Murphy koki, että Landis kohteli häntä kuin hän olisi vasta aloitteleva koomikko. Silti kaksikko saa hyvää työtä aikaiseksi ja tunnelma on oivallinen. Nykypäivän komedioihin verrattuna leffa on huomattavasti hidastempoisempi, mutta se ei ole millään tavalla negatiivinen asia, kun David Sheffield ja Barry W. Blaustein ovat kirjoittaneet Murphyn juonen pohjalta näin hyvän tekstin. Leffa on myös sujuvasti kuvattu. Lavasteet ovat eri tavoin hienot niin ylellisessä Zamundassa kuin likaisessa New Yorkin Queensissa. Asut tietty myötäilevät hyvin eri lokaatioiden oloja. Maskeeraukset ovat erinomaiset ja Murphy ja Hall katoavat täysin pikkurooliensa taakse. Nile Rodgersin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisäyksen tunnelmaan, etenkin kaiken afrikkalaisen soinnun kautta, mutta lopulta parhaiten mieleen jää The Systemin Coming to America -kappale.

Yhteenveto: Prinssille morsian on erittäin mainio komediaelokuva, vaikka ei kuulukaan Eddie Murphyn hauskimpiin teoksiin. Sen ensimmäinen puolikas tarjoaa kuitenkin paljon hauskoja hetkiä ja riemua. Toinenkin puolikas toimii, sillä tarina on niin mukaansatempaava. Prinssi Akeemin seikkailua New Yorkissa seuraa erittäin mielellään ja se tarjoaa niin hilpeyttä kuin hempeyttä. Romanttinen puoli on oivallisesti toteutettu, eikä äidy ällösiirappiseksi. Eddie Murphy on todella hyvä pääroolissa, tehden hieman maltillisemman roolityön itse prinssinä. Sivurooleissa maskeerausten takana hän pääsee kuitenkin hulluttelemaan tutumpaan tyyliinsä. Samaa tekee myös prinssiä auttavaa Semmiä esittävä Arsenio Hall. Kaksikkona Murphy ja Hall toimivat todella passelisti. Tällä leffalla Murphy ei halua vain hauskuuttaa, vaan hän pyrkii myös kritisoimaan rikkaiden hölmön ylellistä elämäntyyliä. Vaikka leffasta heikkouksia löytyykin, on Prinssille morsian silti edelleen vallan mainio filmi. Hieman nyt jännittääkin, että noinkohan samaa hilpeyttä onnistutaan toistamaan kolmen vuosikymmenen jälkeen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Coming to America, 1988, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: The Dig (2021)

THE DIG

Ohjaus: Simon Stone

Pääosissa: Carey Mulligan, Ralph Fiennes, Lily James, Archie Barnes, Johnny Flynn, Ben Chaplin, Ken Stott ja Monica Dolan

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

The Dig perustuu John Prestonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007, joka pohjautuu tositarinaan vuonna 1939 Sutton Hoossa tehdystä merkittävästä arkeologisesta löydöstä. Jo vuonna 2006 tuottaja Ellie Wood sai lukea Prestonin tekstin ja kiinnostui sen mahdollisuudesta kääntyä elokuvan muotoon. Päärooleihin valittiin Nicole Kidman ja Ralph Fiennes, mutta juuri ennen kuvausten alkua Kidman poistui projektista ja hänen tilalle roolitettiin Carey Mulligan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja nyt The Dig on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta vasta, kun se oli jo ollut Netflixissä parin päivän ajan. Huomattuani, että siinä näyttelee Ralph Fiennes, päätin heti katsoa leffan.

Vuonna 1939 maanomistaja Edith Pretty palkkaa arkeologi Basil Brownin tutkimaan erikoisia kumpareita hänen maillaan, toiveenaan löytää sieltä jotain arvokasta. Basilin löytö ylittää molempien odotukset.

Kidmanin poistuttua elokuvasta, päärooleissa Edith Prettynä ja Basil Brownina nähdään tosiaan Carey Mulligan ja Ralph Fiennes, jotka tekevät molemmat tuttuun tapaansa erittäin hyvää työtä. Mulliganin esittämästä Edithistä paljastuu leffan aikana enemmän, mikä tekee hänestä kiinnostavamman hahmon ja syventää hänen mielenkiintoaan tutkia, mitä hänen omistamaltaan maalta löytyy. Fiennes on erinomainen vahvan korostuksensa kanssa ja myy heti hahmonsa innostuksen arkeologiaa kohtaan. Mulliganin ja Fiennesin kemiat osuvat hyvin yhteen.

     Mulliganin ja Fiennesin lisäksi elokuvassa nähdään myös Archie Barnes Edithin poikana Robertina, Monica Dolan Basilin vaimona Mayna, Lily James arkeologiasta kiinnostuneena Peggynä ja Ben Chaplin tämän miehenä Stuartina, Johnny Flynn fiktiivisenä valokuvaaja Rorynä, sekä Ken Stott British Museumilla työskentelevänä Charles Phillipsinä. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta sivuhahmot eivät ole yhtä kiinnostavia kuin pääkaksikko.

Itse asiassa juurikin sivuhahmot saavat muuten erittäin mainion elokuvan tason laskemaan. Peggyn mukana leffaan tuodaan tylsä romanttinen sivujuoni, joka tuntuu jatkuvasti vievän huomiota pois itse tarinasta. Sivujuonen tunkeminen mukaan on outo ratkaisu lähinnä sen takia, että sitä ei tosielämässä tapahtunut ja romanttisen juonikuvion toista osapuolta ei ollut edes oikeasti olemassa. Kenties tekijät (tai alkuperäinen kirjailija) luulivat, että elokuvan arkeologiaihe olisi liian kuiva, jos siihen ei toisi mukaan lisädraamaa ja romantiikkaa. Itse taas koin juuri tämän lisäyksen kuivaksi ja pitkäveteiseksi muuten yllättävänkin mielenkiintoisessa teoksessa. Eikä romanttisen tarinan lisääminen häiritsisi niin paljon, jos se tuotaisiin jo aiemmin mukaan, mutta kun se alkaa vasta toisella puoliskolla, on se vain sekoittamassa pakkaa täysin turhaan.

Ilman tätä sivujuonta The Dig olisi kokonaisuutena todella hyvä leffa. Vaikka se kulkeekin rauhassa ja hitaasti eteenpäin, onnistuu se jo päänäyttelijöiden lahjojen ansiosta nappaamaan katsojan mukaansa. On kiinnostavaa seurata kaivuuprosessia ja mitä tapahtuu, kun suuri löytö paljastuu. British Museumin kiinnostuminen löydöstä ja sen aiheuttamat ongelmat luovat toimivaa konfliktia. Samalla toisen maailmansodan alkaminen luo oman lisänsä pieneen jännitteeseen. Kun nämä kaksi vaaraa uhkaavat Edithin ja Basilin menestystä löydön kanssa, on todella kummallista, että kirjoittajat päättävät ryhtyä keskittymään fiktiiviseen rakkaustarinaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa lähinnä teatteria tehnyt Simon Stone, jonka teatteritausta sopii hyvin tällaisen filmin tekoon. Stone rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja hänellä on silmää tyylikkäälle visuaaliselle ilmeelle. Kuvaus on taidokasta ja mukana on paljon kekseliäitä ja epätyypillisiä kuvasommitteluja. Leikkaus on sujuvaa ja vajaan kahden tunnin kesto menee nopeasti ohi rauhallisesta temmosta huolimatta. Upeilla lavasteilla ja asuilla 1930- ja 1940-lukujen taite loihditaan vaikuttavasti takaisin eloon. Stefan Gregoryn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla, joskin eivät nouse erityisen selvästi esille. Moira Buffinin käsikirjoitus on mainio, vaikkakin hän olisi voinut miettiä romanttisen sivujuonen paikkaa kaiken ohessa uudestaan. 

Yhteenveto: The Dig on mainio historiallinen draama, joka kuitenkin kompastelee tekijöiden kaivamaan kuoppaan, kun toisella puoliskolla ryhdytään kehittelemään täysin tarpeetonta romanttista sivujuonta. Erityisen häiritsevää tässä on, että koko juonikuvio on keksitty tarinaa varten, kuten myös romanssin toinen osapuoli, eikä hommaa oikeasti tapahtunut. Tämä rikkoo muuten todella hyvän elokuvan sujuvuutta ja häiritsee päätarinaa. Sivujuonen poistamisella olisi saatu aikaan parempi filmi. Ensimmäinen puolisko on erittäin oivallinen ja katsoja lähtee mielenkiinnolla arkeologisiin puuhiin mukaan. Löydön kohtalolla muodostetaan sujuvaa jännitettä ja toisen maailmansodankin alkaminen tuo oman lisänsä. Lahjakkaat Carey Mulligan ja Ralph Fiennes ovat tietty nappivalinnat päärooleihin ja heidän kertomustaan seuraa mielellään. Tietyin muutoksin The Digistä olisi saatu eheämpi kokonaisuus. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein kelvollinen elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dig, 2021, Netflix, Magnolia Mae Films, Clerkenwell Films

Arvostelu: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991)

UHRILAMPAAT

THE SILENCE OF THE LAMBS

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn, Ted Levine, Anthony Heald, Brooke Smith ja Diane Baker

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 18

The Silence of the Lambs, eli suomalaisittain Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Orion Pictures ja Gene Hackman päättivät yhdistää voimansa ja varansa tehdäkseen elokuvan hitiksi muodostuneen kirjan pohjalta, Hackmanin aikoessa ohjata leffan. He hankkivat Harrisilta kirjan elokuvaoikeudet, mutta tarvitsivat myös toiset oikeudet tehdäkseen leffan. Tarinassa esiintyvä Hannibal Lecter oli esiintynyt aiemmin elokuvassa Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986) ja hahmon oikeudet kuuluivat elokuvan tuottajalle, Dino De Laurentiisille. Filmi oli kuitenkin ollut niin iso floppi taloudellisesti, että De Laurentiis luopui oikeuksista ilmaiseksi. Marraskuussa 1987 Ted Tally, joka oli suuresti innostunut Harrisin kirjasta, valittiin käsikirjoittajaksi ja hän oli saanut tekstin lähes valmiiksi, kun Hackman jätti projektin ja elokuvan rahoitus jäi kysymysmerkille. Orionin täytyi hoitaa rahoitus kokonaan ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Demme. Aluksi päärooleihin Clarice Starlingiksi ja Hannibal Lecteriksi kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Sean Connerya, mutta molempien torjuttua filmin sen rankan sisällön vuoksi, rooleihin palkattiin lopulta Jodie Foster ja Anthony Hopkins. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1989 ja Uhrilampaat sai maailmanensi-iltansa 30. tammikuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä kriitikoilta, mutta sillä kesti aikaa muuttua menestykseksi lippuluukuilla. Lopulta leffasta tuli kuitenkin jopa ilmestymisvuotensa viidenneksi menestynein elokuva. Filmi sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja sekä parhaan naispääosan, että miespääosan BAFTA-pystit. Itse näin Uhrilampaat viitisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

FBI-agentiksi harjoitteleva Clarice Starling alkaa tutkia sarjamurhaaja Buffalo Billin tapausta ja tarvitsee siihen apua hieman erikoisemmalta taholta, eristyssellissä viruvalta kannibaali Hannibal Lecteriltä.

Jodie Foster tekee Uhrilampaissa uransa ikonisimman roolisuorituksen FBI-kokelas Clarice Starlingina. Foster oli lumoutunut Harrisin kirjasta ja pyysi useasti mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Vaikka onkin mielenkiintoista kuvitella, millainen filmi olisi, jos Claricea esittäisikin Michelle Pfeiffer tai myös rooliin pohditut Meg Ryan ja Laura Dern, on vaikea kuvitella, että kukaan muu onnistuisi tässä niin hyvin kuin Foster. Hän tuo niin upeasti esille Claricen halun todistaa kykynsä ja hahmon pakkomielteen tapauksen ratkaisun kanssa. Foster luo erittäin moniulotteisen persoonan, jonka taustoja avataan pitkin leffaa. Hän todella ansaitsi Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksestaan!

Jos on vaikea kuvitella joku muu Claricen rooliin, on lähes mahdotonta kuvitella ketään muuta Hannibal Lecteriksi kuin Anthony Hopkinsin. Ja juu, tiedän, että Hopkinsia ennen hahmoa näytteli Brian Cox Psykopaatin jäljillä -leffassa ja jälkeenpäin Mads Mikkelsen omassa Hannibal-sarjassaan (2013-2015), mutta koska en ole nähnyt niitä, itse näen vain ja ainoastaan Hopkinsin pelottavat kasvot, kun mietin Hannibal Lecteriä. Veikkaan, että sama tapahtuisi, vaikka näkisin muutkin tulkinnat, sillä Hopkins on niin järisyttävän mieletön tässä roolissa. Hopkins sulautuu hahmokseen sellaisella lahjakkuudella, mitä ei kovin usein näe. Joka ele ja joka sana ovat tarkoin harkitut, ja katsoja tietää koko ajan Hannibalin punovan häijyjä suunnitelmia päänsä sisällä. Hopkins harvoin räpäyttää silmiään ja hän katsookin usein suoraan kameraan, jolloin katsojasta tuntuu siltä kuin Hannibalin hyytävä katse tunkeutuisi suoraan omaan sieluun. Vaikka hahmo pysyy panssarilasin tai kaltereiden takana, katsojan syke nousee aina, kun hän on kohtauksessa mukana. Koskaan ei voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee ja se arvaamattomuus vain lisää Hannibalin pelottavuutta. Yksi elokuvahistorian parhaista pahishahmoista ja yksi parhaista näyttelijäsuorituksista!

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn Claricen pomona, Jack Crawfordina, Anthony Heald Hannibalin vankilaa johtavana tohtori Chiltonina ja Ted Levine Buffalo Billinä, jonka hirvittävistä teoista puhutaan niin paljon ja niin karmivasti, että katsoja pelkää hahmoa jo kauan, ennen kuin Levine saapuu näyttämään, kuinka iljettävä hän osaakaan olla roolissa.

Vaikka pohjimmiltaan Uhrilampaat on murhatutkimuselokuva, missä poliisihahmo on tappajan jäljillä ja yrittää saada tämän kiinni, ennen kuin tämä tappaa seuraavan uhrinsa, on elokuva oikeasti valtavan paljon enemmän. Ensinnäkin elokuva on huomattavasti henkilövetoisempi kuin monet genren leffat ja se keskittyy enemmän tapaukseen liittyviin ihmisiin kuin itse tapaukseen. Isoin esimerkki tästä on kohtaukset, missä Clarice käy juttelemassa panssarilasin läpi Hannibal Lecterille. Vaikka hahmot puhuvatkin tapauksesta, liittyy dialogi etenkin Hannibalin puolelta enemmän heihin kahteen ihmisinä. Tapauksen selvittämisen sijaan Hannibal haluaa tietää, miksi Clarice haluaa niin vimmaisesti saada Buffalo Billin kiinni ja miksi hän ylipäätään on mukana FBI:ssa. Ja kun hahmot ovat niin fantastisesti kirjoitetut ja heitä näyttelevät Foster ja Hopkins ovat niin täydelliset rooleissaan, ovat nämä keskustelut kenties jopa parasta elokuvassa. Ne ovat ahdistavia, mutta silti niin hypnoottisia hetkiä, että niihin uppoutuu aivan täysin ja niitä haluaisi nähdä yhä vain enemmän.

Leffa erottuu murhatutkimuselokuvien joukosta myös sillä, ettei kyseessä ole vain "jännäri" tai "trilleri". Uhrilampaat on usein puhdasta kauhua. Elokuvasta löytyy kauhun psykologinen puoli Hannibal Lecterin kanssa käytyjen painostavien keskustelujen kautta, mutta siinä on myös paljon hirvittävää kuvastoa, jolla leffa on K18-ikärajaleimansa ansainnut. Buffalo Bill tekee kaameita asioita uhreilleen ja lopputulokset näytetään. Leffa ei kuitenkaan esitä "rohkeaa" kuvastonsa kanssa, vaan sillä on pointtinsa. Elokuva ei vain yritä järkyttää, vaan se todella tekee niin. Se luo kauhun tunnetta niin monella tapaa, eikä mikään tavoista tunnu millään tavalla halvalta. Nykypäivän typerät äkkisäikäytykset loistavat poissaolollaan ja hyvä niin. Näin karmivaa tunnelmointia ei monista, ns. "puhtaista" kauhuelokuvista löydy.

Vaikka sanoin, että leffa keskittyy isommin hahmoihinsa kuin tutkimukseen, en todellakaan tarkoittanut, että itse tutkimus ja tarina olisivat heikommat tai jäisivät taustalle. Tutkimus on kyllä isosti mukana ja Claricen tavoin katsojakin tulee pakkomielteiseksi sen selvittämisestä. Tarina on äärimmäisen koukuttava ja elokuva nappaa mukaansa ensiminuuteista lähtien. Pitkin leffaa ote katsojasta vain kiristyy ja jos ennen loppuhuipennusta luulit elokuvan olleen piinaava, odota kun näet veret seisauttavan intensiivisen finaalin. Uhrilampaat on kaikin tavoin niin mestarillisesti rakennettu paketti, ettei sen upeutta voi kuin ihailla. Jopa Oscar-akatemian, joka yleensä jättää tällaiset teokset tosissaan huomioimatta, oli pakko taipua Uhrilampaiden mahdin edessä. Parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkintoja pidetään Oscareiden tärkeimpänä viisikkona ja Uhrilampaat on yksi harvoista teoksista, joka nappasi nuo kaikki - ansaiten jokaikisen. Kyseessä on yksi harvoista parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittajista, joille itsekin olisin antanut pystin.

Ohjaaja Jonathan Demme ei pelkää rakentaa todella inhottavaa henkeä, mutta hän osaa tehdä sen äärimmäisen vangitsevasti ja kiehtovasti. Demmen työ on läpikotaisin esimerkillistä ja niin on myös Ted Tallyn työ käsikirjoittajana. Tally kehittää hahmoja ja pyörittelee tarinaa huolellisesti. Ainuttakaan tylsää hetkeä ei ole luvassa, sen Demme ja Tally ovat varmistaneet. Ja ai että, tämä elokuva sisältääkin upeita repliikkejä! "I ate his liver with some fava beans and a nice chianti." Hassua tosin, yhtenä leffan tunnetuimpina pidetyistä repliikeistä, "Hello Claricea" ei koskaan kuulla elokuvan aikana. Tekninenkin toteutus on huikea. Kuvauksesta parhaiten jäävät tietty mieleen yhä vain ahdistavammaksi käyvät lähikuvat Hannibalin kasvoista, mutta mahtavaa on myös, kuinka paljon elokuva todella käyttää visuaalista kerrontaa, eikä vain selitä asioita katsojalle. Leikkaus on kaikin puolin napakkaa, sulavaa ja erinomaista. Etenkin loppupäässä leikkausta hyödynnetään hienosti katsojan huijaamiseen. Lavasteet ovat hienosti luodut ja maskeeraukset usein kuvottavat. Värimaailma on tietty kelmeä, alakuloinen ja synkkä - Uhrilampaat ei halua millään osa-alueella päästää katsojaansa helpolla. Äänimaailmakin on iskevästi rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa kaikin tavoin. Yllättävän usein Shoren sävellyksistä löytyy jotain todella herkkääkin, eikä kyse ole vain jännityksen lisäämisestä.

Yhteenveto: Uhrilampaat on upea mestariteos, joka todella ansaitsi kaikki palkintonsa! Heti ensiminuuteilla elokuva nappaa mukaansa, eikä välttämättä päästä irti heti lopputekstienkään päätyttyä. Todella painostava tunne ympäröi katsojan heti alussa ja meno muuttuu yhä vain intensiivisemmäksi ja piinaavammaksi elokuvan kulkiessa eteenpäin. Trilleri on jopa lievä ilmaus filmin lajityypille ja Uhrilampaat onkin enemmän kauhua. Kaikessa ahdistavuudessaankin elokuva on äärimmäisen lumoava ja koukuttava. Murhatutkimuskertomus muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi ja jännittävämmäksi, mutta lopulta mielenkiintoisinta ovat hahmot, jotka ovat pelissä mukana. Clarice Starling on kiinnostava päähenkilö, jonka onnistumista kannustaa. Jodie Foster on loistava roolissaan ja tulkitsee hahmonsa pakkomiellettä tapauksen selvittämiseen upeasti. Elokuvan tähti on kuitenkin tietty Anthony Hopkins, joka tekee elämänsä roolityön kannibaali Hannibal Lecterinä, yhtenä elokuvahistorian karmivimpana pahiksena. Hopkins on niin hyytävä osassa, että jo pelkkä hänen läsnäolonsa aiheuttaa kylmiä väreitä kotikatsomossa. Claricen ja Hannibalin väliset keskustelut ovat todella kiehtovia ja niitä kuuntelisi mielellään pidempäänkin. Jonathan Demmen ohjaus on erinomaista ja tekninenkin puoli on vaikuttava. Kaiken kaikkiaan Uhrilampaat on täydellinen kokonaisuus, jonka teho ei ole hälvennyt mihinkään 30 vuoden aikana. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, on juhlavuosi mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään. Juhlavuosi on myös loistosyy katsoa tämä mestariteos uudelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Silence of the Lambs, 1991, Strong Heart/Demme Production, Orion Pictures