Arvostelu: The Trial of the Chicago 7 (2020)

THE TRIAL OF THE CHICAGO 7

Ohjaus: Aaron Sorkin

Pääosissa: Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Mark Rylance, Yahya Abdul-Mateen II, Frank Langella, Joseph Gordon-Levitt, Alex Sharp, Jeremy Strong, John Carroll Lynch, Noah Robbins, Daniel Flaherty, Ben Shenkman, Kelvin Harrison Jr., Alice Kremelberg, Michael Keaton ja John Doman

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Trial of the Chicago 7 on Aaron Sorkinin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, mikä pohjautuu tositapahtumiin Chicago 7 -ryhmäksi kutsuttujen Vietnamin sotaa vastustavien henkilöiden oikeudenkäynnistä vuonna 1969. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Steven Spielberg esitteli Sorkinille ideansa tehdä filmi oikeudenkäynnistä ja siihen johtaneesta mellakasta. Kesällä 2007 Sorkin työsti leffan käsikirjoituksen ja elokuvaan roolitettiin jo silloin koomikko Sacha Baron Cohen. Will Smithiä pyydettiin mukaan ja Spielbergin oli tarkoitus keskustella projektista myös Heath Ledgerin kanssa, mutta tämä menehtyi juuri päivää ennen heidän sovittua tapaamistaan. Projekti pistettiin jäihin, kun samaisena syksynä alkoi käsikirjoittajien lakko. Spielberg jätti elokuvan ja uudeksi ohjaajaksi suunniteltiin mm. Paul Greengrassia ja Ben Stilleriä, kunnes Sorkin itse päätti ohjata elokuvan. Kuvaukset lähtivät käyntiin syyskuussa 2019 ja nyt The Trial of the Chicago 7 on lyhyen teatterikierroksen jälkeen saapunut Netflixin suoratoistopalveluun. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen olevan Sorkinin teos ja etenkin kun näin elokuvan näyttelijäkaartin. Ilman, että tiesin mitään elokuvan tarinasta, ryhdyin katsomaan sitä, kun se ilmestyi Netflixiin.

Vuonna 1968 Vietnamin sotaa vastustava ja ihmisoikeuksien puolesta puhuva seitsikko saa aikaiseksi mellakan, mikä johtaa rajuun kamppailuun poliisin kanssa. Seitsikko, sekä tapaukseen yhdistetty Mustien pantterien johtaja haastetaan oikeuteen, mistä muodostuu kuukausien pituinen tapaus.

Minun ei tosiaan tarvinnut tietää mitään elokuvan tarinasta, sillä jo sen näyttelijäkaarti vakuutti minut katsomaan filmin. Itse Chicago 7 -aktivistiryhmään kuuluvat Kaiken teoriasta (The Theory of Everything - 2014) Oscar-pystin ansaitusti napanneen Eddie Redmaynen näyttelemä Tom Hayden, Ali G:n, Boratin ja Brünon rooleista tutun Sacha Baron Cohenin esittämä Abbie Hoffman, Succession-sarjasta (2018-) tutun Jeremy Strongin näyttelemä Jerry Rubin, John Carroll Lynchin näyttelemä David Dellinger, Alex Sharpin esittämä Rennie Davis, Noah Robbinsin esittämä Lee Weiner ja Daniel Flahertyn näyttelemä John Froines. Lisäksi heidän kanssa oikeuteen joutuu Mustat pantterit -organisaation johtohahmo Bobby Seale (Aquamanista, 2018, tuttu Yahya Abdul-Mateen II), joka ei erityisemmin liity koko hommaan. Pikkuhiljaa leffan aikana jokaista henkilöä ja heidän motiivejaan ryhdytään avaamaan enemmän. Kolmena eri ryhmänä esiintyvät, mutta silti yhteistyötä tekevä porukka on kiehtova ja heistä löytyy monenlaista persoonaa. Vain Lee Weiner ja John Froines tuntuvat jäävän sivustakatsojiksi, mutta heidänkin paikkansa tarinassa avataan selvästi jossain kohtaa. Katsoja on heti seitsikon puolella - ei pelkästään heidän sodanvastaisen ajattelutapansa vuoksi, vaan koska näyttelijät ovat niin mahtavia rooleissaan ja heidän hahmonsa niin pidettäviä, ettei voi muuta kuin kannustaa heitä. Redmayne on tuttuun tapaansa fantastinen ja Baron Cohen todella yllättää hillityn hauskalla, mutta silti upeasti revittelevällä suorituksella. Abdul-Mateen II tekee vahvan työn Mustien pantterien johtajana, joka vaatii oikeutta ulkopuolelta, kun sellaista ei hänelle ihonvärin vuoksi suoda oikeussalissa.

Elokuvassa nähdään myös aina yhtä karismaattinen Mark Rylance seitsikon puolustajana, William Kunstlerina, huikea Frank Langella epämiellyttävänä tuomari Julius Hoffmanina, viime vuosina liian vähälle huomiolle jäänyt Joseph Gordon-Levitt syyttäjä Richard Schultzina, jylhä John Doman kierona oikeusministeri John Mitchellinä, sekä loistokas Michael Keaton tämän edeltäjänä, Ramsey Clarkina. Kaikki näyttelijät tekevät läpikotaisin erinomaista työtä ja jo heidän roolisuoritusten vuoksi elokuvaa on koukuttavaa seurata.

The Trial of the Chicago 7 todella on hienojen näyttelijöiden show. Asiaa vain parantaa, kun Aaron Sorkin osoittaa toistamiseensa iskevät lahjansa ohjaajana, sekä ties kuinka monetta kertaa neroutensa käsikirjoittajana. Näyttelijöiden on helppo hoitaa hommansa, kun heillä on käsissään näin nasevaa ja tiukkaa dialogia. Keskustelut, oli kyseessä sitten ilkeistä yhteenotoista, huulenheitosta, suunnitteluista tai ihan vain yksinpuheluista valamiehistön ja tuomarin edessä, ovat toinen toistaan herkullisempia ja vangitsevampia. Hieman yli kahden tunnin kesto onkin vauhdilla ohi, sillä aika lailla kaikki leffassa loksahtaa niin tyylikkäästi paikoilleen. Oikeussalikohtaukset eivät koskaan käy puisiksi, vaan ne ovat äärimmäisen kiehtovia ja jopa yllättävän lystikkäitä. Itse kukin syytetyistä pääsee avaamaan sanallisen arkkunsa tuomaria kohtaan ja kerta toisensa perään Langellan voimakkaat reaktiot huvittavat. Mukaan mahtuu monia solvauksia, jotka tekee mieli kirjoittaa ylös, jotta niitä voisi joskus käyttää omassakin elämässä tarpeen vaatiessa.

Sen lisäksi, että Sorkin täyttää tekstinsä mahtavalla replikoinnilla, pitää hän menon kiehtovana myös tarinan rakenteen kautta. Elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun seitsikko suunnittelee mielenosoitustaan omilla tahoillaan, mutta sitten se jo hyppääkin oikeudenkäyntiin. Elokuvan varrella näemme takaumien kautta, mitä mielenosoituksessa tapahtuikaan ja minkä vuoksi nämä henkilöt nyt ovat oikeudessa. Mitä pidemmälle kertomus etenee ja mitä syvemmälle katsoja menoon uppoutuu, sitä isommin nämä tapahtumat vaikuttavat. Mukana on useampikin erityisen hieno kohtaus, missä kaikki osa-alueet pääsevät loistamaan kirkkaasti. Kaikki kulkee kohti yhtä elokuvavuoden väkevimmistä finaaleista. Lisäkiehtovuutta filmiin tuo se, että vaikka se kertookin Vietnamin sotaa protestoivista yksilöistä, on monikin asia leffassa verrattavissa nykypäivään. Elokuva kuvattiin viime vuonna, mutta siinä käsitellään esimerkiksi poliisin yliampuvaa väkivallankäyttöä mielenosoittajia ja tummaihoisia kohtaan, mikä on noussut isosti pinnalle tämän vuoden aikana.

Kaiken lisäksi The Trial of the Chicago 7 on myös teknisesti taidokkaasti rakennettu teos. Sorkinin loistokasta käsikirjoitusta tukee onnistunut leikkaus. Niin tarinan rakenteelliset palaset kuin yksittäiset reaktiokuvat oikeussalissa on aseteltu harkitusti paikoilleen. Filmi on erittäin hyvin kuvattu. Oivallisilla lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu herätetään henkiin. Ääniefektit ovat mainiot ja Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään hillityn tehokkaasti.

Yhteenveto: The Trial of the Chicago 7 on erittäin koukuttava ja yllättävän viihdyttävä oikeussalidraama. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin välttää taidokkaasti katsojan kyllästymisen fantastisella dialogilla ja kiehtovalla tarinan rakenteella. Ajassa hyppiminen toteutetaan taidokkaasti ja se avaa hahmoja yhä vain paremmin. Hahmot ovat mielenkiintoinen joukko, joiden esittäjät ovat toinen toistaan mahtavampia rooleissaan. Etenkin Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Yahya Abdul-Mateen II, Mark Rylance ja Frank Langella tarjoavat huikeat roolityöt. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti, mutta mukaan mahtuu myös paljon hyvää huumoria. Jotkut kohtauksista ovat erittäin vaikuttavia ja erityisesti filmin loppuhuipennus on upea. Aika lailla kaikki palaset ohjauksesta käsikirjoitukseen ja näyttelemisestä tekniseen toteutukseen loksahtavat suurella tyylitajulla paikoilleen. The Trial of the Chicago 7 edustaa elokuvavuoden parempaa päätyä. Sen kertoma tapaus ei ole vain erittäin mukaansatempaava, vaan siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta. Vaikka oikeussalileffat eivät yleisesti olisikaan juttunne, suosittelen silti äärimmäisen lämpimästi kokeilemaan tätä filmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Trials of the Chicago 7, 2020, DreamWorks, Amblin Partners, CAA Media Finance, Cross Creek Pictures, Double Infinity Productions, MadRiver Pictures, Marc Platt Productions, Paramount Pictures, Reliance Entertainment, Rocket Science, ShivHans Pictures

Arvostelu: Saint Maud (2019)

SAINT MAUD

Ohjaus: Rose Glass
Pääosissa: Morfydd Clark, Jennifer Ehle, Lily Knight ja Lily Frazer
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Saint Maud on Rose Glassin esikoisohjauselokuva. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2018 ja elokuva sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2019 Toronton elokuvajuhlilla. Sen jälkeen leffaa on näytetty eri festivaaleilla ja sen oli tarkoitus saada teatterilevitys tänä keväänä, mutta kun koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman, on filmin julkaisua siirretty. Nyt Saint Maud on kuitenkin vihdoin tulossa Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ja meninkin positiivisin mielin katsomaan sen lehdistönäytökseen Helsingin pienessä Kino Engelin teatterissa.

Uskoon kääntynyt Maud saa työn iäkkään ja sairaan tanssijan, Amandan hoitajana. Maud uskoo voivansa puhdistaa syntisen Amandan sielun ennen tämän kuolemaa, mutta joutuu samalla kohtamaan pirullisen vastuksen.

Ruotsalaissyntyinen Morfydd Clark nähdään elokuvan pääroolissa Maudina, vastikään uskoon kääntynyttä hoitajaa, joka uskoo löytäneensä tarkoituksen elämälleen Jumalan kautta. Maudia piinaa jokin hänen menneisyydessään, mikä myös puskee häntä eteenpäin uudella tiellään. Hahmo on heti kiehtova ja Clark näyttää lahjansa hienosti. Hän heittäytyy roolinsa vietäväksi jopa karmivin tavoin.

Hieman Meryl Streepiä muistuttava Jennifer Ehle taas näyttelee Amandaa, entistä tanssijaa, jolla on todettu lymfooma ja joka saattaa menehtyä koska tahansa. Amanda onkin päättänyt elää täysillä viimeiset päivänsä maan päällä, mitä Maud alkaa nopeasti paheksumaan. Maudin ja Amandan välille muodostuvaa ihmissuhdetta seuraa kiinnostuneena, etenkin kun Clark ja Ehle ovat näin mainioita rooleissaan.

Saint Maud ei todellakaan ole mitään massalle tarkoitettua kauhua. Sen pelot eivät perustu äkillisiin böö-pelotteluihin ja demoneihin, vaan hitaasti rakentuvaan epämiellyttävyyden tunteeseen ja mielen sisäisiin kauhuihin. Ensimmäisistä kuvista on selvää, että jokin on järkyttänyt Maudin mieltä pahasti ja meno sen kuin pahenee elokuvan aikana. Mukaan mahtuu ahdistavia hetkiä, joissa Maudin pakkomielle roolistaan Jumalan sanansaattajana ja oikeana kätenä alkaa tosissaan nousemaan voimakkaasti esille. Samalla on myös selvää, että monet kirkkoon kuuluvat eivät tule pitämään leffasta. Sen kuvaus vahvasti uskovista henkilöistä ei ole mairitteleva, vaan kauhisteleva.

Sen lisäksi, että Maudin suhteessa Jumalaan on jotain hyvin karmivaa, on siinä myös jotain todella seksuaalista. Maud itse kuvailee tuntevansa Jumalan sisällään ja että Hän palkitsee Maudin, ollessaan tyytyväinen tämän teoista, mikä johtaa usein kuvastoon, mikä näyttää siltä kuin Maud kokisi yhtäkkiä mitä suurinta seksuaalista nautintoa. Näissä kohtauksissa ei kuitenkaan ole mitään seksikästä, vaan ne vasta lisäävätkin epämiellyttävyyden tuntua. Tästä huolimatta leffa ei ihan täysin yllä niihin painostaviin ja inhottaviin korkeuksiin kuin mihin siitä löytyisi potentiaalia. Jokin elokuvassa jää pienesti vaisuksi ja alle puolentoista tunnin kestosta löytyy pientä kiirehtimistäkin. Kaikki kuitenkin huipentuu yhteen elokuvavuoden muistettavimmista ja pysäyttävimmistä lopetuskuvista, mikä nivoo tämän kauhutarinan erittäin karmivasti paikoilleen.

Onnistunut kuvaus ei rajoitu vain lopetuskuvaan. Mukana on muutenkin paljon tyylikkäitä otoksia - eritoten eräs upeasti rajattu ja valaistu kuva Maudista kävelemässä portaita alas, samalla kun kuva kääntyy hitaasti oikeinpäin, oli mielestäni upea. Taitavaa kuvausta myös tukee osaava leikkaus. Lavasteet ovat oivalliset, samoin hienovaraisesti käytetyt visuaaliset efektit. Äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteista Adam Janota Bzowskin säveltämiin musiikkeihin. Ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass näyttää heti osaavansa ja jättää mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän seuraavaksi tarjoaa. Uskontoa on usein hyödynnetty kauhuelokuvissa, mutta harvoin syvää Jumalaan uskomista esitetään näin vaarallisessa valossa. Ja se jos mikä tulee jakamaan katsojia. Itse pidin leffasta.

Yhteenveto: Saint Maud on erittäin hyvä psykologinen kauhuelokuva, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Sen lisäksi, että monet tulevat pettymään siihen, ettei leffa ole täynnä äkillisiä böö-pelotteluja, monet uskovaiset vetävät varmasti herneen nenäänsä siitä, kuinka filmi esittää Maudin roolin Jumalan sanansaattajana. Itse pidin elokuvan rohkeasta suunnasta, mutta silti leffa olisi voinut myös revitellä hieman isommin. Nyt se ei täysin nouse potentiaaliinsa. Tästä huolimatta elokuvan hitaasti rakentuva ahdistava tunnelma iski erittäin mainiosti. Maudin seksuaalisessa yhteydessä Herraansa on jotain todella epämiellyttävää, mutta samalla kiehtovaa. Morfydd Clark on erinomainen pääroolissa Maudina ja hyvää työtä tekee myös Jennifer Ehle Amandana. Tekninen toteutus on erittäin tyylikästä ja filmin lopetuskuva on yksi vuoden parhaista. Jos nykypäivän massalle tehdyt pöljät äkkisäikyttely-kauhurainat tympivät, suosittelen erittäin lämpimästi kokeilemaan Saint Maudia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Saint Maud, 2020, Escape Plan Productions, Film4, BFI Film Fund

Arvostelu: Insidious: Chapter 3 (2015)

INSIDIOUS: CHAPTER 3

Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Stefanie Scott, Lin Shaye, Dermot Mulroney, Angus Sampson, Leigh Whannell, Hayley Kiyoko, Tate Berney, Ashton Moio, Jeris Poindexter, Phyllis Applegate ja Michael Reid MacKay
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuvat Riivattu (Insidious - 2010) ja Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) olivat isoja hittejä, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi lähes välittömästi toisen osan ilmestyttyä. Elokuvien päätähdet kuitenkin kokivat, ettei heidän tarinassaan ole enää mitään kerrottavaa, jolloin tekijät päättivät keskittyä uusiin hahmoihin. Wanilla oli kädet täynnä töitä Fast & Furious 7:n (Furious 7 - 2015) kanssa, joten hän ei pystynyt ohjaamaan jatkoa, jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin leffasarjan käsikirjoittaja Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja lopulta suomentamatta jäänyt Insidious: Chapter 3 sai ensi-iltansa kesällä 2015 (Suomeen filmi saapui vasta syksyllä suoraan Blu-rayna ja DVD:llä). Elokuva oli menestys ja sai kriitikoilta edellistä osaa paremman vastaanoton. Itse tutustuin Insidious-sarjaan keväällä 2016, kun katsoin sarjan avausosan Netflixistä. En kuitenkaan välittänyt siitä erityisen paljon, joten en katsonut sen jatko-osia. Kun Riivattu täytti nyt 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja pidin siitä enemmän kuin aiemmin, joten päätin myös vihdoin katsoa jatko-osat. Pari päivää sen jälkeen, kun olin katsonut Riivattu 2:n, katsoin Insidious: Chapter 3:n.

Muutama vuosi ennen Lambertin perheen tapausta nuori Quinn-tyttö yrittää ottaa yhteyttä kuolleeseen äitiinsä. Kun Quinn tajuaa, että hänelle vastaava henki ei olekaan hänen äitinsä, vaan jokin kauhea olento, hän tarvitsee meedio Elisen apua päästäkseen eroon tästä pahuudesta.

Insidious: Chapter 3 ei siis enää käsittele edellisistä osista tuttua Lambertin perhettä, vaan siinä esitellään uusi Brennerin perhe. Ja perheen tytär Quinn (Stefanie Scott) joutuu tällä kertaa erilaisten henkiolentojen höykytyksen kohteeksi. Quinnin äiti on kuollut, mikä antaa hyvin ymmärrettävän syyn sille, miksi tyttö haluaa ottaa yhteyttä kuolleisiin. Hahmolle yritetään luoda hieman muutakin taustatarinaa, mutta se tapahtuu aika kömpelösti. Quinnia ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu, mutta onneksi häntä näyttelevä Scott onnistuu roolissaan tarpeeksi hyvin, jotta hahmosta voi välittää. Ei Scott mitään huimaa roolityötä tarjoa, mutta hän on kuitenkin huomattavasti parempi kuin monien muiden kauhuelokuvien teininäyttelijät.

Quinnin perheeseen kuuluu isä Sean (Dermot Mulroney) ja pikkuveli Alex (Tate Berney). Isä yrittää epätoivoisesti pitää kotia pystyssä, muttei kuitenkaan vaikuta erityisen surulliselta vaimonsa kuoleman takia. Alkupäässä elokuvaa hahmoa käsitellään todella kummallisesti, eikä hän vaikuta lainkaan pidettävältä. Mulroneyn pökkelö roolityö ei myöskään auta asiaa, jolloin loppupäässä, kun isä nousee isompaan rooliin ja samalla hänestä tulee mukavampi, muutos tuntuu oudolta. Alex sen sijaan on lähes tarpeeton hahmo, joka näyttäytyy parissa kohtauksessa, mutta jolle ei keksitä loppupeleissä mitään tekemistä.
     Edellisistä elokuvista tuttu Lin Shaye palaa vanhan Elisen rooliin, jonka osuutta on kasvatettu huomattavasti. Filmi syventyy kiinnostavasti Elisen elämään ja tuo lisäsisältöä hänen tietämyksestään henkimaailmasta. Shaye onnistuu roolissaan paremmin kuin Riivattu 2:ssa ja on hieno ratkaisu, että yli 70-vuotiaasta näyttelijästä on tehty kauhuleffan sankarihahmo. Edellisistä osista tutut Specs (elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson) tekevät myös paluun, ja vaikka heitä hyödynnetään hauskasti, ovat heidän vitsinsä turhan pöhköjä ympärillä olevaan kauhuhenkeen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Quinnin ystävä Maggie (laulaja Hayley Kiyoko), Quinniin ihastunut naapurinpoika (Ashton Moio), sekä naapurissa asuva pariskunta Harry (Jeris Poindexter) ja höperö Grace (Phyllis Applegate). Kiyoko ja Moio ovat kelpo valinnat rooleihinsa, mutta heidän hahmonsa tuntuvat loppujen lopuksi aika turhilta, sillä jossain kohtaa he vain katoavat tarinasta. Edellisten osien ohjaaja James Wanin voi bongata teatterikoulun tuomarina.

Tämä elokuva on kauhuleffasarjan kolmas osa ja mikä pahinta, se on esiosa, joka ei sisällä vanhoja tuttuja päähenkilöitä. Kaikella logiikalla Insidious: Chapter 3:n pitäisi siis olla aika kehno tekele. Yllättäen kyseessä onkin suurimmaksi osaksi oikein kelpo kauhuelokuva, mikä jopa nousee Riivattu 2:n yläpuolelle! Sarjan edellinen osa oli mielenkiintoista jatkumoa, mikä sisälsi oivaa mysteerisyyttä, mutta mistä jäi uupumaan kunnon pelon tunne. Insidious: Chapter 3 nousee edeltäjänsä yläpuolelle helposti jo sen takia, että kyseessä on oikeasti karmiva ja paikoitellen pelottava filmi. Whannell on selvästi seurannut tarkkaan James Wanin puuhailua ja saanut aikaiseksi ihanan jännittäviä kohtauksia, mitkä pitävät katsojaa tiukasti otteessaan. Whannell onnistuu oikeasti luomaan karmivaa ilmapiiriä ja pidin todella paljon siitä, kuinka rauhallisesti hän tuo kauhuelementtejä mukaan tarinaan. Tapa, millä Whannell esittelee tämänkertaisen demonin, "miehen, joka ei kykene hengittämään", on erinomainen ja saa katsojan samantien pelkäämään päähenkilön puolesta. Kohtaukset, joissa hahmot seuraavat hitaasti demonin jättämiä mutaisia jalanjälkiä, ovat hyvinkin tiivistunnelmaisia ja katsojana odottaa jännittyneenä, milloin olento hyökkää hahmojen kimppuun.

Harmillisesti siinä, missä leffasta löytyy selkeät hyvät puolensa, on siinä myös selkeitä heikkouksia. Elokuvan ensimmäisen tunnin ajan pidin filmiä kelpo kauhukertomuksena, mikä sai oikeasti jännittämään, mutta valitettavasti viimeisen puolen tunnin aikana tunnelma alkaa kärsimään. Vaikka pidinkin suuresti hengitysongelmaisen demonimiehen ällöttävistä maskeerauksista, häntä näytetään huipennuksessa liian paljon, jolloin hänen karmivuutensa katoilee. Leffan päätyttyä jää myös harmittamaan, ettei elokuva syvenny yhtä hyvin demoniinsa kuin edelliset osat ja avaa tämän taustoja, sillä kyseessä on aidosti kiehtova mörrimöykky. Huipennuksen tasoa laskee myös tahaton koomisuus. Ihan edellisen osan hölmöilyihin elokuva ei vajoa, mutta on silti aika naurettavaa nähdä, kun Elise, iäkäs rouva, vetää demoneita turpaan. Tämä saattaa ideana kuulostaa siistiltä, mutta itse leffassa kaiken karmivuuden keskellä se tuntuu lähinnä huvittavalta ja parissa kohtaa nauroinkin jopa ääneen. Elokuva kärsii myös siitä, ettei se uskalla keskittyä täysillä omaan tarinaansa, vaan muutamassa kohtaa Whannell on kokenut tarvetta lisätä turhankin selviä viittauksia edellisiin leffoihin. Pari nopeampaa viittausta siellä täällä ei haittaa, mutta kun hahmot käyvät keskustelua, mikä ei liity tähän tarinaan millään tavalla, vaan minkä tarkoitus on ainoastaan saada katsojat muistamaan edellisten Insidious-filmien juonikuvioita, tuntuvat lisäykset tökeröiltä. Näiden kohtausten keston ajan elokuva olisi voinut hyödyntää selventääkseen astmaatikkomörkönsä taustoja.

Insidious: Chapter 3 on siis pääosin menevä esikoisohjaus Leigh Whannellilta. Kuitenkin kun kyseessä on esikoisohjaus, hän olisi voinut siirtää käsikirjoitusvastuuta jollekulle toiselle. Whannellin teksti on suurimmaksi osaksi ajasta sujuvaa, mutta mukaan mahtuu typeriäkin repliikkejä, minkä lisäksi huipennusta olisi voinut miettiä uudestaan. Kuvaukseltaan tämäkin Insidious-leffa on taidokkaasti toteutettu. Leikkauskin on sujuvaa, eikä elokuvasta toisaalta tarvitsisi karsia muuta pois kuin pari turhaa kohtausta, missä viitataan muiden osien tapahtumiin. Valaisu on jälleen tyylikästä - etenkin henkimaailmassa. Maskeeraukset ovat tosiaan karmivasti toteutetut, minkä lisäksi lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä. Äänimaailmassa pidän todella paljon siitä, että vaikka elokuva sisältää enemmän tavanomaisempia äkkisäikäytyksiä kuin edelliset osat, ääniefektit pysyvät maltillisina, eikä jokaista böötä säestä hirveän kova ääni. Joseph Bishara on säveltänyt tämänkin osan musiikit ja tehnyt muuten hyvää jälkeä, mutta muutamassa kohtaa kuultavat taustarummut särähtävät hieman korvaan.

Yhteenveto: Insidious: Chapter 3 on edellistä osaa parempi kauhuleffa, mutta jättää viimeisen puolen tunnin takia vielä toivomisen varaa. Elokuvan ensimmäinen tunti on mukavan jännittävää tunnelmointia, mikä sisältää oikeasti karmivia ja inhottavia hetkiä. "Mies joka ei pysty hengittämään" on ällöttävä ilmestys, mutta demonin näyttämistä olisi voinut hillitä loppupäässä. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, etenkin Stefanie Scott ja Lin Shaye, joka vakuuttaa roolissaan paremmin kuin aiemmin. Dermot Mulroney on kuitenkin aika kehno isäroolissa, miksi onkin harmillista, että hahmo nousee isosti esille huipennuksessa. Loppujen lopuksi elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, kuinka ohjaaja Whannell on kokenut pakottavaa tarvittaa yhdistää elokuva sarjan aiempiin osiin. Tämä johtaa täysin turhiin kohtauksiin, mitkä eivät liity tähän tarinaan millään tavalla. Whannell olisi myös voinut jättää käsikirjoitusvastuun jollekulle toiselle tällä kertaa, sillä nyt hänellä on selkeästi ollut kädet liian täynnä hommia, mikä on johtanut hieman epätasaiseen lopputulokseen. Silti Insidious: Chapter 3 nousee Riivattu 2:n yläpuolelle. Kaverusten kanssa vietettävään kauhuleffailtaan filmi sopii todella hyvin ja tarjoaa useita ihanan karmivia hetkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 3, 2015, Sony Pictures International, Gramercy Pictures, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Automatik

Arvostelu: 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960)

7 ROHKEATA MIESTÄ

THE MAGNIFICENT SEVEN

Ohjaus: John Sturges
Pääosissa: Yul Brynner, Steve McQueen, Charles Bronson, Horst Buchholz, James Coburn, Brad Dexter, Robert Vaughn, Eli Wallach, Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos, Rosenda Monteros ja Natividad Vacío
Genre: western, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

The Magnificent Seven, eli suomalaisittain 7 rohkeata miestä on uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan klassikkoelokuvasta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Elokuvan päätähti Yul Brynner itse ehdotti elokuvatuottaja Walter Mirischille, että he tekisivät oman versionsa Kurosawan teoksen pohjalta. Mirisch sai hankittua oikeudet japanilaiselta Toho-yhtiöltä, mutta juuri silloin näyttelijä Anthony Quinn haastoi Brynnerin oikeuteen, sillä hänen mukaansa Quinn oli työstänyt kyseistä ideaa Brynnerin kanssa, kunnes kaksikko riitaantui. Quinnilla ei kuitenkaan ollut tästä kunnon näyttöä, eikä voittanut tapausta. Ensimmäisen käsikirjoituksen työsti Walter Bernstein, jonka teksti mukaili Seitsemää samuraita huomattavasti enemmän kuin lopullinen elokuva. Walter Newman tuotiin mukaan muokkaamaan tekstiä ja hänen kirjoituksensa pohjalta kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1960. Newman ei kuitenkaan päässyt tekemään muutoksia kuvausten aikana, jolloin mukaan otettiin kirjoittaja William Roberts, joka teki tarvittavia muokkauksia. Kun Roberts pyysi, että hänet lisättäisiin mukaan alkuteksteihin, Newman puolestaan pyysi, että hänen nimensä otettaisiin pois. Kuvausten aikana syntyi myös ongelmia Brynnerin ja toisen näyttelijän, Steve McQueenin kanssa. McQueen ei pitänyt siitä, että käsikirjoituksessa hänellä oli vain muutama repliikki, joten hän pyrki jatkuvasti nostamaan itseään esille, mistä Brynner ei pitänyt. He alkoivatkin "kilpailemaan" kameran huomiosta pitkin kuvauksia. Lopulta 7 rohkeata miestä saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Yhdysvalloissa leffa ei ollut toivottu menestys, mutta muualla maailmassa filmistä nousi valtava hitti. Ilmestyessään elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta, joista moni oli sitä mieltä, että leffa oli selvästi heikompi kuin Kurosawan Seitsemän samuraita. Vuosien varrella 7 rohkean miehen arvostus on kuitenkin noussut ja siitä on muodostunut yksi western-lajityypin kehutuimmista klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä elokuvaa, mutta olin nähnyt sekä Kurosawan mestariteoksen, että vuoden 2016 uudelleenfilmatisoinnin The Magnificent Seven. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin korjata aukon sivistyksestäni ja katsoin 7 rohkeata miestä.

Villissä lännessä Calvera-nimisen miehen johtama rosvojengi piinaa nälkää näkevää meksikolaiskylää. Pelastaakseen kylän, kolme kyläläistä lähtevät etsimään kovan luokan revolverisankareita taistelemaan Calveraa ja tämän joukkoa vastaan.

Elokuvan nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä ovat joukon päämääräinen ja tarkkaileva johtaja Chris (Yul Brynner), hiljainen mutta taitava Vin (Steve McQueen), rikkauksista haaveileva Harry (Brad Dexter), traumatisoitunut veteraani Lee (Robert Vaughn), rahaa tarvitseva O'Reilly (Charles Bronson), erinomainen veitsenheittäjä Britt (James Coburn), sekä nuori ja ylimielinen Chico (Horst Buchholz). Hahmot ovat toimivasti erilaiset toisistaan ja jokainen on jollain tavalla kiinnostava persoona, jolloin mukana ei tunnu olevan ylimääräistä turhaketta. Paitsi ehkä Chico, jonka rämäpäinen luonne aiheuttaa herkästi ongelmia. Jotkut hahmoista nousevat paremmin esille kuin toiset, mutta leffa pitää onneksi huolen, että kaikki seitsemän saavat hyvin ruutuaikaa. Jokainen näyttelijöistä tekee hyvää työtä rooleissaan, mutta parhaimpina täytyy nostaa esiin Coburn, joka huokuu karismaa kaikessa hiljaisuudessaan Brittinä, Bronson, joka onnistuu olemaan sekä kovanaama että huolehtiva O'Reillynä ja Brynner, joka istuu täydellisesti johtajan osaan. Brynner on vakuuttava tehokkaana pyssysankarina, jolloin ei ole ihme, että hän saa suostuteltua muut auttamaan häntä.
     Elokuvassa nähdään myös Eli Wallach rosvojoukkoaan johtavana Calverana, sekä mm. Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos ja Rosenda Monteros apua tarvitsevina kyläläisinä. Wallachista löytyy oikeanlaista häijyyttä ja hän onnistuu olemaan tarpeeksi uhkaava pahiksena.

On vaikea kuvitella amerikkalaisempaa tapaa tehdä uudelleenfilmatisointi japanilaiselokuvasta kuin muuttamalla Japani Villiksi länneksi ja samurait revolverisankareiksi. Kurosawan Seitsemän samuraita on yksi maailman arvostetuimmista elokuvista, joten on aika pähkähullu idea lähteä tekemään siitä uutta versiota ja vieläpä amerikkalaistettuna, mutta niin vain tässä onnistuttiin ja vieläpä todella hyvin. 7 rohkeata miestä on mahtava elokuva! Tarina on niin ajaton ja tehokas, että se siirtyy helposti kulttuurista toiseen. Ihmiset tarvitsevat sankareita auttamaan elämässä ja taistelussa pahuutta vastaan. On hienoa, että Kurosawan elokuvasta on säilytetty se, että seitsemän soturia eivät hoida koko hommaa itse, vaan tärkeintä on, että he auttavat ja kannustavat kyläläisiä puolustamaan itse itseään. Vaikka mukana onkin tyylikkäitä ammuskelukohtauksia, kenties jopa viihdyttävämpää on nähdä, kun nämä seitsemän hahmoa opettavat kyläläisiä käyttämään aseita.

Kaikkien mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata tämän seitsemän hengen tiimin lyöttäytymistä yhteen. Yksi kerrallaan mukaan tuodaan uusi omalla tavallaan veikeä persoona. Jokaisen esittelyyn käytetään oma aikansa ja elokuva kulkeekin näin nopeasti eteenpäin. Hieman yli kaksituntinen elokuva tuntuu siis kestävän alle pari tuntia. Tarina kerrotaan hyvällä tahdilla. Vaikka mukana on pidempiä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä edistä tarinaa, ne syventävät hahmoja. Täten turhat on karsittu pois ja jäljelle on jäänyt pelkkää asiaa. Kun leffa rakentaa näin hyvin seitsemää hahmoaan, sekä itse kertomusta kohti suurta taistoa, on lopputaisto enemmän kuin vain viihdyttävää toimintaa - sillä tuntuu olevan merkitystä. Filmi on ymmärrettävästi noussut genrensä klassikoksi. 7 rohkeata miestä on tehokas paketti yhä tänäkin päivänä, mihin tuo vain lisäarvoa, että kyseessä on näin kekseliäästi tehty uudelleenfilmatisointi samuraifilmistä. Nykypäivänä uudelleenfilmatisointeja tungetaan ovista ja ikkunoista, mutta äärimmäisen harvoin ne osuvat maaliinsa yhtä taidokkaasti kuin tämä länkkäriklassikko.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, joka tekee hienoa työtä tunnelman kanssa. Sturges osaa oikeissa kohdissa pitää tunnelman kevyenä ja sitten taas vakavoitua, kun tilanne sitä vaatii. Leffasta löytyy toimivaa huumoria ja vaikkei katsoja saa niinkään nauraa, pitää tämä leffan usein yllättävänkin lystikkäänä. Walter Bernsteinin, Walter Newmanin ja William Robertsin erillään toisistaan työstetty käsikirjoitus voisi hajota käsiin, mutta se on lopulta johtanut erittäin hyvään lopputulokseen. Olisi kiinnostavaa tietää, millaiset leffat Bernsteinin ja Newmanin omista teksteistä olisi tullut ilman muiden muokkauksia. Lisäksi 7 rohkeata miestä on teknisesti erittäin taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja etenkin laajat maisemakuvat ovat näyttäviä. Lavasteet ja puvut ovat hienosti toteutetut, ja niitä todella esitellään kuvauksessa. Leikkaus on sujuvaa ja varsinkin kyläläisten saama valmennus nivoutuu yhteen tehokkaasti. Ääniefektit ovat mainiot ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit ovat yllättävänkin erinomaiset. Bernstein tuo vahvan lisän tunnelmaan melodioillaan.

Yhteenveto: 7 rohkeata miestä on mahtava lännenelokuva, minkä hienoutta lisää se, kuinka nokkela uudelleenfilmatisointi on kyseessä. Ajaton kertomus sankarien tarpeesta ja taistosta pahuutta vastaan siirtyy helposti Japanin maisemista ja samuraihahmoista Villiin länteen ja revolverisankareihin. Leffa nappaa heti mukaansa ja on erittäin viihdyttävää seurata, kun nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä vähitellen lyöttäytyvät yhteen. Vielä viihdyttävämpää on seurata, kun he yrittävät opettaa kyläläisiä puolustautumaan itse. Tarinan ja jännitteen rakentuminen kohti suurta loppuhuipennusta on esimerkillistä, mikä tekee isosta taistelusta merkityksellisen. Meno on vaikuttavaa, mitä korostavat näyttävät lavasteet ja maisemat, jota taidokas kameratyöskentely esittelee. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä. 7 rohkeata miestä on loistokas westernklassikko, mikä kaikkien lännenelokuvista kiinnostuneiden kuuluu nähdä. Lisäksi Seitsemän samuraita -teoksen faneille leffa on varmasti jollain tavalla kiehtova kokemus. Vuosien varrella elokuvalle on tehty useita jatko-osia, alussa mainitsemani uudelleenfilmatisointi, sekä televisiosarjakin (The Magnificent Seven - 1998-2000). Kenties palaamme niihin vielä joskus tarkemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Magnificent Seven, 1960, The Mirisch Company, Alpha Productions

Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Borat (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006)

BORAT

BORAT! CULTURAL LEARNINGS OF AMERICA FOR MAKE BENEFIT GLORIOUS NATION OF KAZAKHSTAN

Ohjaus: Larry Charles

Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Ken Davitian, Pamela Anderson ja Luenell

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan tai ihan vain Borat on Sacha Baron Cohenin tähdittämä komediallinen pseudodokumentti kazakstanilaisesta toimittajasta. Baron Cohen loi hahmon jo 1990-luvulla ja teki tästä sketsejä Granada Televisionin F2F-ohjelmaan - silloin hahmo tosin kulki nimellä Alexi Krickel. Hahmo muovautui Boratiksi, kun Baron Cohen teki komediaohjelmaansa Da Ali G Show (2000-2004). Hän kiinnostui hahmosta lopulta niinkin paljon, että päätti tehdä tästä oman elokuvan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2004, joissa koettiin useita ongelmia, sillä Baron Cohen esitti kaiken aikaa Boratia, eivätkä tekijät kertoneet kuvauksissa muille, mitä olivat oikeasti tekemässä. Suuri osa filmiin päätyneistä luulivat oikeasti olevansa mukana Boratin tekemässä dokumentissa. Tekijät kuvasivat useamman sata tuntia materiaalia, joista he leikkasivat paljon pois mm. lakisyistä. Lakiongelmia syntyi myös, kun tekijät ja studio haastettiin kerta toisensa perään oikeuteen. Kazakstanissa elokuvasta suututtiin, leffan näyttäminen teattereissa kiellettiin ja Baron Cohenille asetettiin porttikielto maahan. Myös Venäjällä elokuvan levittäminen teattereihin kiellettiin. Lisäksi tekijät joutuivat sulkemaan verkkosivuston, jonka he tekivät hahmolle. Lopulta Borat ilmestyi syksyllä 2006 ja se oli valtava menestys. Jotkut kriitikot halveksuivat elokuvaa, mutta monet taas ylistivät sitä. Elokuva sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuuden parhaana komediaelokuvana. Sacha Baron Cohen nappasi Golden Globe -palkinnon parhaasta miespääosasta komediaelokuvassa. Itse näin Boratin ensimmäisen kerran teatterileirillä kahdeksan vuotta sitten. Kyseessä oli yksi hauskimmista leffoista, minkä olin nähnyt ja olenkin katsonut leffan monta kertaa uudestaan. Nyt kun elokuva on täysin yllättäen saamassa jatko-osan, Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan (2020), päätin katsoa alkuperäisen leffan jälleen uudestaan ja vihdoin arvostella sen.

Kazakstanilainen toimittaja Borat Sagdiyev lähtee tekemään dokumenttia "US ja A:sta", maailman mahtavimmasta maasta. Perillä Borat huomaa nopeasti valtavat kulttuurierot, mitkä tekevät hänen reissustaan aikamoisen seikkailun. 

Ei ole mikään ihme, että Sacha Baron Cohen nappasi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon komedialeffasta - hän on ilmiömäinen, ei vaan nyt jo suorastaan legendaarinen Boratina! Tätä voi todella kutsua metodinäyttelemiseksi, sillä Baron Cohen oikeasti esitti Boratia kaiken aikaa kuvauksissa, eivätkä monet edes tienneet, että kyseessä on näytelty hahmo. Ihmisenä Borat on aivan kamala sovinisti, misogynisti, rasisti, seksisti, antisemitisti ja ties mitä, mutta Baron Cohen on niin valloittava ja jotenkin jopa sympaattinen roolissa, että Boratin kyytiin hyppää, vaikkei olisi mistään samaa mieltä tämän kanssa. Ei ole mikään ihme, että Boratia on pidetty loukkaavana hahmona, mutta Baron Cohen ei selvästi ole tarkoittanut hahmoa loukkaukseksi kazakstanilaisia tai muutenkaan Lähi-Idässä asuvia kohtaan. Borat on enemmänkin keljuilua amerikkalaisten stereotyyppisiä käsityksiä kohtaan. Koko Kazakstan esitetään monen amerikkalaisen stereotyyppisen ajatustavan mukaan kamalana takapajulana, missä esimerkiksi päiväkodeissa lapset leikkivät rynnäkkökivääreillä. Yksi Boratin haastattelemista ihmisistä toteaakin, että Borat on ulkonäöllisesti juuri sitä, mitä amerikkalainen kuvittelee, kun puhutaan terroristeista. Borat on hahmona nerokkaan satiirinen ja Baron Cohen herättää tämän täydellisesti henkiin. Mukaan matkalleen Borat ottaa tuottajansa Azamatin (Ken Davitian), joka ei jaa Boratin intoa nähdä US ja A:an ihmeitä. Heidän lisäksi leffan aikana nähdään pikaisesti pari muutakin näyttelijää, kuten Baywatchin (1989-2003) tähti Pamela Anderson omana itsenään, mutta muuten elokuvassa nähdyt ihmiset ovat kaikenlaisia tavan tallaajia, jotka Baron Cohen on päättänyt repäistä mukaan filmiinsä.

Borat ei vain osaa lopettaa minun hämmästyttämistä. Yhä monienkin katselukertojen jälkeen nauran vedet silmissä ja vatsa kipeänä niin, että koko naapurusto kuulee. Elokuva on niin anteeksipyytelemättömän hävytön ja hulvaton, ettei mitään rajaa. Ensiminuuteista lähtien on selvää, että joku katsoja loukkaantuu ja pahasti. Alussa Borat tietty esittelee itsensä ja kotikylänsä Kazakstanissa - mikä on tosin kuvattu romanialaisessa kylässä, jonka asukit raivostuivat, kun heille vihdoin selvisi, ettei Borat ollutkaan todellinen toimittaja, vaan kyseessä olivatkin komediaelokuvan kuvaukset. Kuten jo totesin, on Kazakstan esitetty juuri niin ikävänä ja kaikin tavoin kehittymättömänä valtiona kuin millaiseksi monet sen varmasti kuvittelevat. Kazakstanilaisten lisäksi julmaa vitsiä ja stereotypisiä mielikuvia heitetään myös mm. mustalaisista ja juutalaisista. Baron Cohen itse on juutalainen ja siten karut juutalaispilkat voi nähdä itseironiana. Hän tuokin nerokkaan käänteen hahmonsa juutalaisvihaan sillä, että kun hahmo puhuu muka kazakkia, hän puhuukin oikeasti hepreaa.

Jotta elokuva saisi loukkaantuvatkin katsojat nopeasti puolelleen, Borat lähtee heti lyhyiden esittelyjen jälkeen matkalleen US ja A:han (pysähtyy muuten sekavan lentomatkansa varrella Helsingissäkin), missä leffa todella näyttää, ettei kyse ole niinkään Lähi-Idän ja eri uskontojen pilkkaamisesta, vaan monien amerikkalaisten (etenkin Keski-Amerikan kansalaisten) takapajuisesta tyhmyyden kommentoimisesta. Pintapuolin Boratin erilaiset kohtaamiset amerikkalaisten kanssa voisi nähdä siten, että onpas hassua, kuinka tyhmä ja tietämätön Borat on. Oikeastihan nämä kohtaamiset ovat Baron Cohenin tapa näyttää, kuinka tyhmiä ja tietämättömiä hänen "uhrinsa" ovat. Koska suurta osaa ihmisten kohtaamisista ei ole käsikirjoitettu, ei Baron Cohen ole aina voinut etukäteen tietää, millaisia ihmisiä hän oikeasti tapaa. On siinä pokan pidättelemistä, kun hän joutuu kuuntelemaan ties mitä törkyä ja soopaa, ja esittää siinä sitten kazakstanilaista toimittajaa. Monet Boratin kamalista kommenteista ovatkin tarkoituksellista piikittelyä ja provokaatiota, jotta Baron Cohen saisi ihmisistä mahdollisimman herkullisia reaktioita elokuvaan. Ja niitä totta vie riittää!

Katsoja on usein täysin pöyristynyt filmiä katsoessaan. Vielä parin uusintakatselunkin aikana katsoja saattaa ihmetellä, kuinka rankkaa meno ja huumori ovat. Ne hetket, joissa Borat esimerkiksi naureskelee naisten oikeuksille päin feministien naamaa, pusuttelee tietämättömänä homojen poskia pridekulkueessa, kertoo ostaneensa vaimonsa, kun tämä oli vasta hieman yli kymmenvuotias tai käy ulostamassa Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin hotellin edessä (leffa oli tässä aikaansa edellä) eivät lopulta aiheuta suurimpia pöyristymisiä. Katsojan suu loksahtaa auki, kun joku alkaa esittelemään Boratille pistooleja juutalaisten tappamiseen tai kun bilettävät nuoret alkavat pohtimaan, miksei orjuutta voisi olla enää tai kun valtava yleisö alkaa hurraamaan, Boratin kailottaessa mikrofoniin, että George Bush juhlii juomalla irakilaisten verta. Jälkimmäisessä kohtauksessa syntyi muuten lähestulkoon kaaos, kun Baron Cohen onnistui raivostuttamaan yleisön niin pahasti, että nämä yrittivät käydä hänen kimppuunsa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, kuinka usein tekijät ovat joutuneet vaikeuksiin kuvaustilanteessa niin siviilien kuin jopa poliisienkin kanssa. Luultavasti joku on soittanut virkavallan paikalle, kun Borat masturboi keskellä katua näyteikkunaa vasten, jonka takana on naisnukkeja alusvaatteet päällä.

Borat on niitä elokuvia, mitkä eivät todellakaan sovellu kaikille (etenkään nykymaailman poliittisen korrektiuden ihannoinnin keskellä), mutta mikä kaikkien pitäisi nähdä. Sen satiirinen keskisormen näyttäminen Yhdysvaltoja kohtaan on häijyä ja ratkiriemukasta kaikessa toivottumuuden tunteen tuomassa surullisuudessakin. Elokuvassa näytetään, että ns. kehitysmaat voivat kehittyä eteenpäin, mutta Yhdysvallat taitaa jämähtää paikoilleen tai lähteä kehityksessä jopa väärään suuntaan (jälleen asia, missä filmi oli aikaansa edellä). Leffa pistää ajattelemaan, kun sitä katsoo syvällisemmin ja tarkemmalla silmällä, jolloin se paljastaa todellisen nerokkuutensa. Tai sitten elokuvan voi katsoa ilman sen kummempia pohdiskeluja ja vain nauraa niin lujaa, että leffa pitää välillä laittaa tauolle, jotta uudet vitsit eivät mene ohi. Ja silloinkin kyseessä on nerokas teos. Myötähäpeää ja kuvottavuuksiakin hyödynnetään täydellisesti. Erityisen upeaa on, että elokuvassa on kaiken koheltamisen ja yksittäisten sketsien yhteydessä oikea tarinakin. Kun kestoa on vielä alle puolitoista tuntia, on leffa jopa harmillisen nopeasti ohi. Sen parissa on kuitenkin aina niin hysteerisen hauskaa, että Boratin voisi katsoa vaikka heti uudestaan. Hahmon tavoin katsojakin kokee elämysmatkan ja tutustuu amerikkalaiseen kulttuuriin, mitä ei välttämättä kovin usein haluta nostaa esille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Larry Charles, joka oli tätä ennen tunnettu lähinnä hittikomediasarja Seinfeldin (1989-1998) kirjoittajana. Boratissa Charles osoittaa komediakykynsä myös ohjauksen puolella ja tekee erinomaista työtä. Työ on varmasti ollut hyvin poikkeavaa tavallisista elokuvista, kun tekijöiden on täytynyt esittää tekevänsä kazakstanilaista dokumenttia. Baron Cohenin, Anthony Hinesin, Peter Baynhamin ja Dan Mazerin työstämä käsikirjoitus on hulvaton kaikessa ronskiudessaan, mutta myös ajatuksia herättävä. Ei olekaan ihme, että nelikko sai jopa Oscar-ehdokkuuden työstään. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu. Kameratyöskentelyssä on selvää dokumentaarista henkeä, kuten myös leikkauksessa. Äänimaailmassa korostetaan välillä myös tätä tiedostavasti ja paikoitellen oikein korostetaan mikrofonin rahinaa. Leffan musiikeista vastaa päätähden pikkuveli Erran Baron Cohen, joka tunnelmoi itämaisilla melodioilla ja lauluilla, sekä hyödyntää tunnettuja amerikkalaisia hittibiisejä.

Yhteenveto: Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan on hysteerisen hauska ja liki täydellinen komediaelokuva. Huumori on todella ronskia ja häpeilemättömän hävytöntä, mikä takaa sen, että jotkut katsojista suuttuvat suuresti - etenkin tänä päivänä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että Borat kuuluu niihin elokuviin, mitkä kaikkien pitäisi katsoa. Se ei ole niinkään loukkaus kazakstanilaisia ja muutenkin Lähi-Idän maiden asukkaita kohtaan, vaan monien amerikkalaisten tyhmyyttä korostava satiiri. Kazakstan ja itse Borat esitetään tarkoituksella amerikkalaisten stereotypioiden kautta. Boratin kertomat jutut ovat usein aivan kamalia, mutta juuri siten hän pystyy erottamaan jyvät akanoista. Boratia pahempaa törkyä suoltavat ne poloiset "uhrit", jotka eivät tiedä joutuneensa mukaan elokuvaan. Katsoja saa pöyristellä läpi keston, mutta myös nauraa vedet silmissä ja vatsa kipeänä. Näin hulvattomia teoksia ei montaa löydy. Tarina on veikeä ja se nappaa mukaansa katselukerta toisensa perään. Sacha Baron Cohen on ilmiömäisen upea nimikkoroolissa Boratina. Mokumenttityyli kruunaa paketin ja on upeaa, kuinka salakavalasti leffa onkaan toteutettu. Loukkaavan ja hävyttömän ulkokuorensa alla piilee erittäin älykäs ja suorastaan nerokas kommentaari amerikkalaisista. Upea leffa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan, 2006, Everyman Pictures, Dune Entertainment, Major Studio Partners, One America, Four by Two Films

Arvostelu: Spartacus (1960)

SPARTACUS

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Kirk Douglas, Jean Simmons, Laurence Olivier, Charles Laughton, Peter Ustinov, Tony Curtis, John Gavin, Herbert Lom ja Charles McGraw
Genre: seikkailu, draama, toiminta
Kesto: 3 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

"I'm Spartacus!"

Spartacus perustuu Howard Fastin samannimiseen kirjaan vuodelta 1951, mikä taas kertoo tositarinan Spartacus-nimisen miehen johtamasta orjakapinasta Antiikin Roomassa. Elokuvan teko lähti osittain liikkeelle siitä, ettei sen päätähti Kirk Douglas ollut saanut haluamaansa pääroolia yksitoista Oscar-palkintoa voittaneessa megahitissä Ben-Hur (1959). Douglas oli ärsyyntynyt, kunnes hänelle esiteltiin Fastin Spartacus-kirja, mistä Douglas lumoutui. Hän hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja koska hän sai nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Laurence Olivierin mukaan projektiin, hän sai Universal Picturesin innostumaan elokuvan teosta. Alunperin Fastin oli tarkoitus kirjoittaa myös leffan käsikirjoitus, mutta koska hänellä oli vaikeuksia työstää sellaista tekstiä, kirjoittajaksi pyydettiin Dalton Trumboa. Trumbo oli siihen aikaan Hollywoodin mustalla listalla, epäiltynä yhteyksistään kommunisteihin ja hän oli jopa joutunut vankilaan vuonna 1950. Universal Pictures oli aluksi epäileväinen ja sanoi, että Trumbo ei voi saada kunniaa kirjoituksesta, mutta Douglas sai yhtiön ylipuhuttua ja tämän elokuvan myötä Trumbo pääsi pois listalta. Aluksi ohjaajaksi valittiin Anthony Mann, mutta tämä sai potkut jo viikon kuvausten jälkeen, sillä Douglas koki, ettei tämä ollut valmis näin isoon projektiin. Tilalle tuotiin Stanley Kubrick, jonka kanssa Douglas oli työskennellyt Kunnian poluissa (Paths of Glory - 1957). Kuvaukset jatkuivat, mutta Kubrick oli vähän väliä riidoissa mm. kuvaajan ja Trumbon kanssa. Lopulta Spartacus saatiin kuitenkin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa (paras miessivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), mutta aluksi kriitikoiden reaktio oli ailahteleva. Elokuvan arvostus on kuitenkin kasvanut vuosien varrella ja nykyään sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Spartacusta, mutta Ben-Hurin katsominen eräänä pääsiäisenä herätti kiinnostukseni näihin vanhoihin, kolmituntisiin miekka-ja-sandaali -elokuviin. Kun huomasin, että Spartacus täyttää 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää sillä itseäni.

Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Rooman valtakunnassa orja nimeltä Spartacus murtautuu vapaaksi ja ottaa tehtäväkseen vapauttaa muut orjat ja johtaa heidät kapinaan hallitsijoita vastaan.

Spartacuksen roolissa nähdään Kirk Douglas, jonka karisma, jyhkeä luonne ja koko sopivat täydellisesti tällaiselle historialliselle sankarihahmolle. Douglasista uskoo helposti, että tämä saisi todellisuudessakin kerättyä itselleen tuhatpäisen joukon. Ohjaaja Kubrick ja kirjoittaja Trumbo kinastelivat siitä, että Kubrickin mielestä Spartacus oli liian täydellinen kaikessa, eikä hänellä ole tarpeeksi heikkouksia. Vaikka tämä onkin osittain totta, ymmärrän myös Trumbon puolen siinä, että tällainen myyttinen henkilö kuuluukin esittää tällaisena idolina. Spartacus saa katsojan innostumaan matkastaan orjien vapauttajana ja häntä seuraa mielellään taistoon.

Elokuvassa nähdään myös mm. Jean Simmons Varinia-neitona, johon Spartacus tietty rakastuu, Laurence Olivier valtaa himoitsevana senaattori Crassuksena, Charles Laughton iäkkäänä senaattori Gracchuksena, Peter Ustinov gladiaattoreita kouluttavana Lentulus Batiatuksena, Tony Curtis yhtenä kaikkien aikojen tylsimpänä laulajana Antoninuksena, sekä John Gavin eräänä Julius Caesarina, joka saattaa ehkä olla joillekin tuttu historiasta... Caesar ei kuitenkaan vielä tässä kohtaa ole suuri keisari, vaan senaattori muiden joukossa ja hän jopa jää Crassuksen ja Gracchuksen varjoon. Olivier ja Laughton ovat erinomaiset arvokkaina hallitsijoina. Ustinov taas tarjoaa oivaa keveyttä Batiatuksena ja Simmonsista löytyy tiettyä herkkyyttä, minkä Varinia-hahmo vaatii. Kaikin puolin näyttelijät ovat mainioita rooleissaan.

Näissä vanhoissa, parintuhannen vuoden päähän menneisyyteen sijoittuvissa klassikkoelokuvissa kaiken kokoluokka on täysin käsittämätön. Ben-Hurin tavoin Spartacus on massiivinen teos, eikä pelkästään yli kolmen tunnin kestonsa puolesta, vaan kaikilla tavoilla. Laajat kuvat todella ovat laajoja ja niissä ihmiset ovat muurahaisten kokoisia, vaeltamassa mitä huikeimmissa maisemissa ja valtavimmissa lavasteissa. Suuria vuoristoja ja palatseja sun muita esitellään oikein toden teolla. Ja kun niitä ihmisiä vaeltaa, ei kyse todellakaan ole vain muutamasta henkilöstä - ehei. Ruudun saattaa täyttää sata- tai tuhatpäinen joukko, jotka on kaikki puettu ajanmukaisiin asusteisiin. Suurimmatkaan televisioruudut eivät lopulta tee kunniaa näiden teosten massiivisuuksille, vaan nämä pitäisi nähdä valtavilta valkokankailta. Sanaa "eeppinen" levitellään välillä turhankin helposti, mutta Spartacus on niitä teoksia, joita on vaikea kuvailla muulla sanalla. Tämä todella on eeppinen elokuva. Ja ei vain eeppinen, vaan EEPPINEN.

Ben-Hurin tavoin Spartacus lumosi minut mukaansa heti ensiminuttien aikana. Vaikka aluksi ei muuta nähdäkään pariin minuuttiin kuin mustaa ruutua, taustalla soiva musiikki asettaa fantastisen tunnelman niin esimerkillisesti, että pystyin heti kuvittelemaan mielessäni, mitä kaikkea voisikaan olla luvassa. Voi, miksei elokuvia enää tehdä näin? Säveltäjä Alex North jatkaa samalla linjalla läpi elokuvan ja tuo mukaan hienoja melodioita säestämään upeita kohtauksia. Kun on tottunut nykypäivän menoon elokuvapuolella, ovat tällaiset eepokset paikoitellen hämmentäviä. Kokemattomille tämä voi olla puuduttava kokemus ja vaikka itsekin huomasin jossain kohtaa, että kolmen tunnin kesto alkoi tuntua, pidin elokuvaa silti jotenkin maagisena. Ei tällaisia upeita historillisia eeposleffoja enää pääse näkemään. Tai no, onhan 2000-luvulla ilmestynyt mm. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta ainoa näiden klassikoiden tasolle pääsevä on Gladiaattori (Gladiator - 2000). Hassua muuten, että kaikki kolme esimerkkiä ovat samalta ohjaajalta...

Tunnepuolella Spartacus tarjoaa hyvin jännitystä kapinan onnistumisesta sekä taisteluiden aikana, kuten myös muutamia huvittavia ja jopa hieman koskettavia hetkiä. Rakkaustarina jää lopulta aika ontoksi ja se onkin elokuvassa heikompaa osastoa. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jatkuva hämmästys siitä, miten tällainen elokuva on saatu tehtyä. Jos nykypäivänä elokuvantekijöiden pitäisi tehdä jotain tällaista ja vieläpä ilman vihreää kangasta ja digitehosteita, lähes kaikilla menisi varmasti sormi suuhun. Niin vain Stanley Kubrick pitää tätä hurjan massiivista järkälettä hienosti kasassa, osoittaen upeat lahjansa jo ennen kuin hän teki muut klassikkonsa, kuten mestarillisen scifiteoksen 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), yhteiskuntakriittiset Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964) ja Kellopeliappelsiinin (A Clockwork Orange - 1971), kauhuelokuvan Hohto (The Shining - 1980) ja sotaleffan Full Metal Jacket (1987). Onkin vain harmi, että Kubrick koki tehneensä Spartacuksen vain studion määräysten mukaan, eikä itse pidä sitä omanaan tai erityisemmin piittaa elokuvasta.

Yhteenveto: Spartacus on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen elokuvajärkäle, mikä ällistyttää yhä 60 vuotta ilmestymisen jälkeen. Kaiken valtavuus lavasteista monisataiseen näyttelijäjoukkoon loksauttaa kerta toisensa jälkeen suun auki. Isoissa laajoissa kuvissa oikein korostetaan, kuinka massiivinen filmi onkaan kyseessä. Pisteenä i:n päällä toimii filmin mahtipontinen, yli kolmen tunnin kesto. Vaikka parissa kohtaa kesto muuttuu raskaaksi, on elokuva silti pääasiassa niin lumoava, vangitsevan eeppinen ja innostava, että sitä seuraa erittäin mielellään loppuun saakka. Kirk Douglas on nappivalinta sankarimaisen Spartacuksen osaan. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Stanley Kubrickin ohjaus on ihailtavaa ja hän hallitsee valtavaa pakettia kuin se olisi mitä helpoin homma. Tekninen puoli peittoaa kevyesti monet nykypäivän tekeleetkin. Lavastajat ja puvustajat ansaitsevat pelkkiä kehuja. Jos historialliset eepokset kiehtovat ja Spartacus on vielä näkemättä, suosittelen erittäin lämpimästi sen näkemistä - etenkin jos saatte mahdollisuuden nähdä sen valkokankaalta! Monikymmentä tuumaiset televisiotkaan eivät lopulta tee oikeutta tämän filmin massiivisuudelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spartacus, 1960, Bryna Productions