Arvostelu: Maria (2024)

MARIA

Ohjaus: Pablo Larraín

Pääosissa: Angelina Jolie, Pierfrancesco Favino, Alba Rohrwacher, Kodi Smit-McPhee, Haluk Bilginer, Stephen Ashfield, Valeria Golino, Caspar Phillipson, Vincent Macaigne, Lydia Koniordou, Aggelina Papadopoulou ja Erofili Panagiotarea

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Maria perustuu oopperalaulaja Maria Callasin elämään ja uraan. Steven Knight kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Pablo Larraín hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana, sillä ehdolla, että pääroolia näyttelisi Angelina Jolie. Jolie suostui ja opetteli yli puoli vuotta oopperalaulamista, kunnes kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023. Maria sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen, ihan leffateattereihin, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan Netflixissä. Itselleni Maria Callas ei ollut tuttu tapaus, mutta kiinnostuin leffasta, kun Jolie keräsi kehuja roolityöstään. Kävinkin katsomassa Marian pian sen ensi-illan jälkeen.

Syyskuussa 1977 oopperalaulaja Maria Callas muistelee elämäänsä ja uraansa kuolinvuoteellaan.

Angelina Jolie nähdään muutaman vuoden tauon jälkeen ja hänet nähdään tässä toki itse Maria Callasina, arvostettuna oopperalaulajana, joka viimeisinä vuosinaan joutui kuitenkin skandaalien keskelle, sekä menetti laulukykynsä sairastumisensa myötä. En ole koskaan pahemmin piitannut Joliesta näyttelijänä, mutta kiinnostuin näkemään, miten hän pärjäisi tällaisessa roolissa. Ja pakkohan se on sanoa, että Jolie tekee Mariassa yhden uransa ehdottomista huippusuorituksista. Hän on nappivalinta diivamaiseksi Mariaksi, jonka jokainen ilme ja ele on tarkkaan harkittu ja joka elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa, vaikkei se miellyttäisi juuri ketään. Joliesta löytyy kerrankin todellista presenssiä ja vangitsevuutta kameran edessä, joka perustuu nimenomaan hänen kykyihinsä näyttelijänä eikä hänen ulkonäköönsä ja seksisymbolistatukseensa, kuten vielä kymmenisen vuotta sitten. Jolie harjoitteli tosiaan seitsemän kuukautta oopperalaulamista, jo ihan vain siksi, että hänen tekniikkansa ja äänenkäyttönsä näyttäisivät aidoilta. Elokuvassa kuultavat laulut ovat yhdistelmä Jolieta ja vanhoja nauhoituksia Callasilta.

     Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino Marian hovimestarina Ferrucciona ja Alba Rohrwacher Marian sisäkkönä Brunana, Kodi Smit-McPhee Mariaa haastattelevana Mandraxina, Stephen Ashfield kapellimestari Jeffrey Tatena, sekä Haluk Bilginer Marian entisenä rakastettuna Aristotle Onassiksena. Favino on sivunäyttelijöistä vakuuttavin, tehden Marialle jämptisti puhuvasta hovimestarista välittömästi tykättävän.

Ohjaaja Pablo Larraín on viime vuosikymmenenä tykästynyt tekemään elokuvia 1900-luvun toisen puoliskon vaikutusvaltaisista naisista. Ensin hän teki salamurhatun presidentti John F. Kennedyn vaimosta kertoneen Jackien (2016), sitten traagisessa onnettomuudessa kuolleesta prinsessa Dianasta kertoneen Spencerin (2021) ja nyt hän on tehnyt elokuvan oopperalegenda Maria Callasista, jonka elämästä löytyi myös tragediaa. Erilaisista laulajista on viime vuosina tehty runsaasti elämäkertaelokuvia, mutta Maria erottuu edukseen sen erilaisen lähestymistavan kautta. Sen sijaan, että elokuva kävisi läpi Marian elämää ja uraa lineaarisesti tämän nuoruudesta läpimurtoihin ja suosion kasvusta erilaisiin skandaaleihin, joihin hänen uransa lopulta tyssäsi, elokuva kuvaa Marian viimeistä viikkoa, ja naisen elämästä ja urasta nähdään vain yksittäisiä hetkiä, joita hän muistelee lopun lähestyessä.

Oman lisänsä elokuvaan tuovat Marian hallusinaatiot, joiden todenperäisyydestä on kiistelty. Kaikki, mitä Maria näkee ja kokee elokuvan aikana ei välttämättä tapahdu oikeasti, vaan osa on pelkkää hänen mielikuvituksensa tuotetta. Tavallaan tämä tuo kivan lisänsä elokuvaan, mutta samalla elokuva olisi voinut hieman pidempään panttailla paljastuksiaan ja luottaa siihen, että katsoja hiffaa homman todellisen luonteen itse ajan kanssa. Kaikki tämä johtaa lopulta tunteikkaaseen ja kaikessa traagisuudessaankin jopa aika nättiin huipennukseen, joskin täytyy myöntää, että ajoittain pidin hitaasti etenevää ja jäykähköä Mariaa hitusen raskassoutuisena filminä.

Marian käsikirjoituksesta vastaa Steven Knight, joka tunnetaan parhaiten Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) luojana ja pääkirjoittajana. Knightin laatima kerrontatapa on mielenkiintoinen ja hänen työstämänsä dialogi on oivallista, mutta Larraínin ohjaus on ajoittain hieman kuivaa. Teknisiltä ansioiltaan Maria on kuitenkin varsin vaikuttava. Elokuva sai ihan syystä parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden, sillä niin kameratyöskentely kuin pitkin leffaa käytetyt eri kamerat ja värifiltterit luovat visuaalisesti todella miellyttävää jälkeä. Elokuva näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Lavastajat ja puvustajat tarjoavat myös hienoa työtä ja äänimaailmakin on väkevästi rakennettu. Maria Callasin voimakas ääni nostaa väkisinkin ihon kananlihalle, etenkin kohtauksissa, joissa Maria harjoittelee vaikkapa yksinään laulamista ja välillä leikataan johonkin hänen aiemmista esiintymisistään suuren yleisön edessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maria, 2024, The Apartment, Komplizen Film, Fabula, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Den of Thieves 2: Pantera (2025)

DEN OF THIEVES 2: PANTERA

Ohjaus: Christian Gudegast

Pääosissa: Gerard Butler, O'Shea Jackson Jr., Evin Ahmad, Salvatore Esposito, Swen Temmel, Yasen Zates Atour, Dino Kelly, Michael Bisping, Meadow Williams, Orli Shuka, Cristian Solimeno, Nazmiye Oral ja Giuseppe Schillaci

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia - US Version: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Gerard Butlerin ja O'Shea Jackson Jr:n tähdittämä rikoselokuva Den of Thieves (2018) oli pienimuotoinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Alun perin elokuva oli tarkoitus tehdä jo aiemmin, mutta koronaviruspandemia viivästytti suunnitelmien toteutumista. Kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2023 ja nyt Den of Thieves 2: Pantera on saapunut elokuvateattereihin - myös Suomessa, missä ensimmäinen elokuva julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle kotikatseluun. Itse pidin ensimmäisestä osasta ja odotin ihan toiveikkain mielin jatkoa, etenkin kun se on saanut kriitikoilta paremman vastaanoton kuin edeltäjänsä. Kävinkin positiivisena katsomassa Den of Thieves 2: Panteran heti sen ensi-iltapäivänä.

LASD:n seriffi Nick O'Brien jäljittää huippuvaras Donnie Wilsonin Ranskaan, missä hänellä on tälle yllättävä ehdotus: Nick haluaa liittoutua Donnien kanssa ryöstääkseen huippuvartioidun World Diamond Centerin.

Gerard Butler ja rap-artisti Ice Cuben poika O'Shea Jackson Jr. palaavat rooleihinsa LASD:n seriffi Nicholas "Big Nick" O'Brieniksi ja huippuvaras Donnie Wilsoniksi. Ensimmäisen Den of Thievesin lopussa Donnie onnistui huiputtamaan Nickiä, nappaamaan rahat suoraan tämän nenän edestä ja pakenemaan Eurooppaan. Nyt Donniella on tavoitteenaan murtautua huippuvartioituun World Diamond Centeriin Ranskan Nizzassa ja vaimonsa jättämä Nick haluaa yllättäen liittoutua Donnien kanssa. Butler on ehdottomasti elokuvan tähti. Hän nauttii täysin sydämin mulkun seriffin esittämisestä ja pääsee irrottelemaan uudella tavalla, kun Nick hyppää Donnien jengiin. Butler osaa olla kova äijä, mutta myös virnuileva velmu, yhdistäen nämä puolet hyvin hahmossaan. Jackson Jr. on kanssa oiva roolissaan ja hänen ja Butlerin väliset kemiat pääsevät esille uudella tavalla, kun kaksikko suorittaa ryöstöä yhdessä. Samalla kuitenkin ykkösleffan kissa-ja-hiiri -leikkiä tulee ikävä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Evin Ahmad Donnieta auttavana Cleopatrana, Salvatore Esposito ja Dino Kelly ryöstöjengiin kuuluvina Slavkona ja Markona, sekä Yasen Zates Atour paikallisena poliisina Hugona. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta kukaan ei tee juuri mitään vaikutusta.

Ensimmäinen Den of Thieves oli selvää kopiointia pankkiryöstöelokuvien aatelista, Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mihin oli myös lisätty sekaan ripaus Epäillyistä (The Usual Suspects - 1995). Erityisen omaperäiseltä homma ei tuntunut, mutta kyseessä oli silti oikein pätevä ja tiivistunnelmainen toimintajännäri. Valitettavasti samaa ei voi sanoa jatko-osasta, joka on jopa hieman pitkäveteinen ja jossa olisi leikkaamisen varaa ainakin vartin verran. Ja jostain syystä me täällä Suomessa olemme vieläpä saaneet jo valmiiksi yli kymmenen minuuttia lyhyemmän version kuin Yhdysvallat. Jos jo tämä lyhennetty versio kaipaisi lyhentämistä, voin vain kuvitella, kuinka kymmenen lisäminuuttia venyttäväisivät elokuvaa entistä tarpeettomammin.

Den of Thieves 2: Panteralla kestää hämmentävän kauan lähteä käyntiin ja ensimmäinen tunti onkin lähinnä aika puista kiertelyä ja kaartelua, kun Nick yrittää vakuuttaa Donnien ja muut siitä, että olisi "kääntynyt pimeälle puolelle" ja haluavansa ihan oikeasti auttaa näitä hoitamaan vaikean ryöstönsä. Itse World Diamond Centerin ryöstö leffan toisella puoliskolla on ihan jännittävä ja jopa aika kekseliäskin, kun hahmojen täytyy hyödyntää kömpelösti suunniteltua valvontakamerajärjestelmää edetäkseen rakennuksessa näkymättöminä. Tunnelma ei kuitenkaan mene koskaan niin jännittäväksi kuin voisi toivoa. Etenkin jännite siitä, onko Nick nyt oikeasti rikollisten puolella, vai huiputtaako hän vain, on liki olematon. Viimeiset kymmenisen minuuttia käytetään lähinnä kolmannen osan pohjustamiseen. Kolmas leffa on nähtävästi valmis kuvattavaksi, samalla kun neljäs ja jopa viides Den of Thieves -raina ovat suunnittelun tasolla. Jos tekijät meinaavat saada tästä kunnon franchisen aikaiseksi, on yksittäisten elokuvien kohdalla parasta petrata, sillä ei Gerard Butlerin karismakaan jaksa näitä loputtomiin yksin kannatella.

Ohjaajan ja käsikirjoittajan virkaa hoitaa toistamiseen Christian Gudegast, joka taisi jatkoa suunnitellessaan ahmia liian suurta palaa kakusta. Sen lisäksi, että leffa käyttää liikaa aikaa seuraavan elokuvan pohjustamiseen, siinä on myös turhan paljon meneillään, kun pääkaksikon perässä on niin poliisit kuin paritkin mafiat, jotka jäävät lopulta totaalisen alikehitetyiksi. Sentään Den of Thieves 2: Pantera on ihan hyvin kuvattu. Lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja erikoistehosteet pätevät. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, joskin Kevin Matleyn musiikit eivät missään kohtaa juuri erotu edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Den of Thieves 2: Pantera, 2025, Atmosphere Entertainment MM, Diamond Film Productions, Eone Entertainment, G-BASE, G-Unit Film & Television, Palma Pictures, Shaken Not Stirred, Sierra / Affinity, Tucker Tooley Entertainment

Arvostelu: Paddington seikkailee (Paddington in Peru - 2024)

PADDINGTON SEIKKAILEE

PADDINGTON IN PERU

Ohjaus: Dougal Wilson

Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Emily Mortimer, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Julie Walters, Olivia Colman, Antonio Banderas, Carla Tous, Jim Broadbent, Hayley Atwell, Imelda Staunton ja Hugh Grant

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Michael Bondin lastenkirjoihin perustuva elokuva Paddington (2014) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Paddington 2 (2017) oli vielä kehutumpi menestys, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti liikkeelle. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei kuitenkaan halunnut jatkaa sarjan ohjaksissa ja hänet korvattiinkin Dougal Wilsonilla. Tämä ja koronaviruspandemia sotkivat aikatauluja ja kuvaukset käynnistyivät vasta heinäkuussa 2023. Nyt Paddington in Peru, eli suomalaisittain Paddington seikkailee on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidän aivan valtavasti kahdesta ensimmäisestä elokuvasta (ensimmäisen ollessa itselleni henkilökohtaisesta merkittävä leffa jo siksi, että kyseessä oli ensimmäinen elokuva, jonka arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla) ja olen Paddington 2:n ilmestymisestä lähtien odottanut kolmososaa. Kävinkin katsomassa Paddington seikkailee -leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Karhuherra Paddington matkustaa Brownin perheen kanssa Peruun, etsiäkseen kadonneen Lucy-tätinsä.

Useamman vuoden tauon jälkeen karhuherra Paddington (äänenä Ben Whishaw) palaa vihdoin valkokankaille ja on yhtä sympaattinen ja hupsu, sekä aina niin hyväsydäminen ja läheisistään välittävä nalle kuin ennenkin. Paddingtonin suureksi säikähdykseksi hänestä pentuna huolehtinut Lucy-tätinsä (Imelda Staunton) on kadonnut ja niinpä hän suuntaakin etsintäretkelle Perun perukoille yhdessä Brownin perheen, eli Henry-isän (Hugh Bonneville) ja Mary-äidin (Sally Hawkins ei valitettavasti halunnut enää jatkaa sarjan parissa, joten hänet on korvattu Emily Mortimerilla), heidän lastensa Judyn (Madeleine Harris) ja Jonathanin (Samuel Joslin), sekä tomeran rouva Birdin (Julie Walters) kanssa. Myös Brownin perhe on tuttu hupaisa itsensä. Bonneville ja Walters ovat edelleen lystikkäässä vedossa ja on aivan mahtavaa, että nykyään jo parikymppiset Harris ja Joslin eivät ole kokeneet olevansa liian vanhoja rooleihinsa Brownin lapsina, vaan palaavat selvällä innolla takaisin seikkailemaan Paddingtonin kanssa. Onkin valtava sääli, ettei ihana ja lämpöä huokunut Hawkins palannut Mary-äidin rooliin, mutta Mortimer ajaa passelisti asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Olivia Colman iäkkäiden karhujen hoitokotia Perussa johtavana abbedissana, sekä Antonio Banderas jokilaivan kapteenina Hunter Cabotina ja Carla Tous tämän Gina-tyttärenä. Colman ja Banderas hyppäävät hyvällä energialla ja antaumuksella menoon mukaan, Tousin toimiessa ihan menevästi eksentrisen Hunterin hieman tylsähkönä tyttärenä.

Paddington seikkailee ei ihan ole kahden ensimmäisen, aivan mahtavan Paddington-elokuvan veroinen filmi, mutta se on silti erittäin mainiota koko perheen viihdettä, jonka luulisi toimivan niin lapsille kuin vanhemmillekin karhuherran faneille. Maisemanvaihdos takaisin Paddingtonin synnyinseudulle Perun perukoille pitää leffasarjan raikkaana ja tämänkertainen matka on ottanut selvät vaikutteensa esimerkiksi Indiana Jonesien kaltaisista seikkailuelokuvista. Leffassa on jopa kohtaus, jossa Paddington juoksee vierivää kivenmurikkaa pakoon, pitäen tiukasti rakkaasta hatustaan kiinni. Seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa mainiosti otteessaan läpi kestonsa.

Perun reissun varrelle mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, ja leffa tarjoaa niin runsaasti hauskoja tilanteita ja keskusteluja kuin myös hitusen jännittävääkin menoa. Erityisesti perheen pienimpien katsojien kohdalla parit vaaratilanteet voivat olla tiivistunnelmaista seurattavaa. Vaikka vauhtia riittää, ei leffa koskaan muutu miksikään aivottomaksi kohellukseksi ja se, mikä edelleen erottaa Paddington-elokuvat monista muista nykypäivän lastenrainoista on, että elokuvissa sykkii suuri sydän, eikä kolmososa todellakaan ole poikkeus. Perheen merkitys on jälleen vahvana teemana ja vaikka voisi paperilla kuvitella, että tämä puoli on jo nähty, niin vain loppupäässä Brownin perheen - Paddington mukaan lukien - yhteiset kohtaukset meinaavat avata kyynelhanat. Suloinen ja hurmaava Paddington seikkailee on ilahduttava lisäys tämän hetken kenties parhaimpaan koko perheelle suunnattuun elokuvasarjaan. Neljäs leffa on jo suunnitteluvaiheessa ja itse jäin odottamaan Paddingtonin seuraavaa seikkailua erittäin innokkaasti.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei tosiaan enää halunnut jatkaa hommassa, vaan hän on ollut vain kynäilemässä tarinaa ja pyörimässä taustalla tuottajana, ja hänen sijaan ohjausvastuussa on ollut ensikertalainen Dougal Wilson. Wilsonin työ ei ole samanlainen riemuvoitto kuin Kingin aikaansaannos karhuherran parissa, mutta hän jatkaa silti kiitettävästi Kingin viitoittamalla tiellä, pitäen ilahduttavan tunnelman yllä kaiken aikaa. Teknisiltä puoliltaankin Paddington seikkailee on oivallinen. Leffa on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Itse Paddington-karhu on jälleen vaikuttava tietokoneluomus ja leffan efektipuoli on muutenkin pääasiassa onnistunut, joskin muutamissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Dario Marianellin musiikit säestävät seikkailua oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paddington in Peru, 2024, Studio Canal, Columbia Pictures, Stage 6 Films, Canal+, Kinoshita Group, Marmalade Films Ltd.

Arvostelu: Epäillyt (The Usual Suspects - 1995)

EPÄILLYT

THE USUAL SUSPECTS

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Chazz Palminteri, Stephen Baldwin, Benicio del Toro, Kevin Pollak, Pete Postlethwaite, Giancarlo Esposito, Suzy Amis, Dan Hedaya ja Cástulo Guerra

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Usual Suspects, eli suomalaisittain Epäillyt on Bryan Singerin ohjaama rikoselokuva. Elokuvan idea syntyi Singerin pitämästä Spy-lehden artikkelinimestä "The Usual Suspects" ja hänen ja käsikirjoittaja Christopher McQuarrien visioimasta julisteesta, jossa viisi rikollista seisovat vierekkäin tunnistusrivissä. Miehet alkoivat pohtia, miksi nämä rikolliset olivat ajautuneet tilanteeseen ja McQuarrie kynäili ideoiden pohjalta käsikirjoituksen. Hollywood-studiot eivät kuitenkaan tarttuneet projektiin, joten heidän piti kaupustella leffaansa Euroopassa, missä sille annettiin rahoitus. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1994 ja lopulta Epäillyt sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta kriitikoilta ja joka voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscar-palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista rikosleffoista. Itse katsoin Epäillyt yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa, mutta tuolloin se meni minulta yli hilseen, enkä paljoa piitannut siitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Epäillyt sen juhlavuoden kunniaksi.

Satamassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ja räjähdyksen jälkeen poliisi ottaa kuulusteluun paikalla olleen rikollisen Roger Kintin, joka immuniteetin toivossa selittää, mistä koko hommassa on ollut kyse.

Epäillyt kertoo viidestä rikollisesta, jotka kohtaavat poliisien tunnistusrivissä ja jotka päättävät ryhtyä keikkailemaan yhdessä, näpäyttääkseen lainvalvojia. On rampa huijari Roger Kint (Oscar-palkinnon roolityöllään napannut Kevin Spacey), rikolliset hommat taakseen jättänyt Dean Keaton (Gabriel Byrne), räjähteisiin erikoistunut Todd Hockney (Kevin Pollak), sekä pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Michael McManus (Stephen Baldwin) ja Fred Fenster (Benicio del Toro). Hahmot ovat kiinnostavat ja onnistuneen erilaiset persoonat, jolloin heidän tarinaansa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun he päättävät tehdä yhteistyötä seuraavien rikoshommiensa kanssa. Näyttelijäviisikko suoriutuu rooleistaan mallikkaasti. Oli Spaceysta ihmisenä mitä mieltä tahansa, tähän kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia, ei käy kieltäminen, etteikö hän olisi lahjakas näyttelijä ja tarjoaisi Epäillyissä väkevän roolityön.

     Elokuvassa nähdään myös Chazz Palminteri Rogeria kuulustelevana agentti Kujanina, Giancarlo Esposito tapausta tutkivana FBI-agentti Baerina, Dan Hedaya poliisi Rabinina, Suzy Amis Keatonin asianajajatyttöystävä Edie Finneranina, Peter Greene rikollispomo Redfootina, sekä Pete Postlethwaite mysteeriselle Keyser Sözelle työskentelevänä Kobayashina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, erityisesti Palminteri sinnikkäänä ja vastauksia vaativana agenttina. Nykyään huomattavasti kuuluisampi Esposito on hauska nähdä nuorempana miehenä sivuroolissa, ennen kuin hän alkoi esittää joka toisessa elokuvassa tai televisiosarjassa pääroistoa.

Joskus kannattaa antaa uusia mahdollisuuksia, se kävi hyvinkin selväksi Epäiltyjen kohdalla. Kyseessä on aivan mahtava rikoselokuva, joka on täysin ansaitusti saanut paikkansa lajityyppinsä arvostetuimpien teosten joukosta. Ansaittu oli myös Christopher McQuarrien - joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan usean Mission: Impossible -toimintaleffan ohjaajana - ovela käsikirjoitus, joka onnistuu tehokkaasti huiputtamaan katsojaansa. Teksti on todella nokkela, sen hyödyntäessä ihailtavasti niin epälineaarista kerrontaa kuin myös epäluotettavaa kertojaa. Epäillyt onkin niitä leffoja, jotka kannattaa katsoa toisen kerran jo siksi, että kun loppukäänteet saa selville, uusintakatselu menee pitkälti uusin silmin vihjeitä bongaillessa. Kun leffa on vielä näin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, en ihmettele, vaikka Epäillyt pistäisi pyörimään heti paikalla uusiksi.

Varttia vaille parin tunnin mitta käytetään napakasti hyödyksi ja katsojan kannattaakin olla tarkkana kuin porkkana koko keston ajan. Ajassa edestakaisin hyppivä tarina voi hämmentää pitkään, mutta kun palaset alkavat hissuksiin loksahtelemaan paikoilleen, on tunne sitä tyydyttävämpi tarkkaavaisella katsojalla. Vahvan käsikirjoituksen lisäksi myös Brian Singerin työ ohjaajana on mainiota. Tunnelma on hyvin rakennettu. Tietty jännite leijailee ilmassa vähän väliä, mutta samalla elokuvasta löytyy oivaa pilkettä silmäkulmasta. Hurjimmillaan kohtaukset saattavat jopa olla yllättävänkin julmia. Epäillyistä on moneksi, mutta paketti pysyy ihailtavalla tavalla kasassa, eikä sitä voi kuin suositella laadukkaiden rikostarinoiden ystäville.

Lahjakkaan ohjauksen ja ansiokkaan käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen puoli on erittäin tasokasta. Epäillyt on hyvin kuvattu ja lavastettu. John Ottmanin napakka leikkaus tukee täydellisesti McQuarrien tekstiä ja Ottman onnistuu myös musiikkien puolella säveltäjänä hyvin. Puvustus ja maskeeraus ovat taitavasti toteutetut ja niin parit erikoistehosteet kuin äänimaailmakin ovat onnistuneesti laaditut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Usual Suspects, 1995, PolyGram Filmed Entertainment, Spelling Films International, Blue Parrot, Bad Hat Harry Productions, Rosco Film GmbH

Arvostelu: Better Man (2024)

BETTER MAN

Ohjaus: Michael Gracey

Pääosissa: Robbie Williams, Jonno Davies, Carter J. Murphy, Steve Pemberton, Kate Mulvany, Alison Steadman, Damon Herriman, Raechelle Banno, Jake Simmance, Jesse Hyde, Liam Head, Chase Vollenweider, Tom Budge, Leo Harvey-Elledge ja Chris Gun

Genre: draama, komedia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Better Man perustuu tositapahtumiin artisti Robbie Williamsin elämästä ja urasta. Helmikuussa 2021 ilmoitettiin, että Michael Gracey ohjaisi ja käsikirjoittaisi elokuvan Williamsista. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja nyt Better Man saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin, että Robbie Williamsista tehdään elokuva, etenkin kun sain selville elokuvan vekkulista toteutuksesta. Tätini tutustutti minut Williamsin musiikkiin jo vuosia sitten ja vei minut katsomaan Williamsia Tampereen Ratina-stadionille kesällä 2017. Veinkin nyt tätini katsomaan Better Mania elokuvan gaalaensi-iltaan viikkoa ennen ensi-iltaa.

1980-luvulla Stone-on-Trentissä kasvava nuori Robert Williams päättää tulla kuuluisaksi. Mahdollisuus tähän aukeaa, kun hän saa paikan uudesta poikabändistä, Take Thatista. Mutta kestääkö epävarman, isänsä hyväksyntää kaipaavan ja päihteisiin tykästyvän Robbien pää kuuluisuutta?

Nostetaanpa heti kissa pöydälle ja huomioidaan se tosiasia, että kyllä, Robert, eli Robbie Williams on elokuvassaan motion capture -teknologialla toteutettu tietokonetehosteapina. Artistin maneerit vakuuttavasti oppinut Jonno Davies esiintyi liiketunnistinasussa kuvauksissa, toimien myös Robbien puheäänenä, kun taas itse Robbie Williams toimii kertojaäänenä, minkä lisäksi hän on äänittänyt uusia sovituksia tutuista kappaleistaan. Eikä pidä unohtaa lapsi-Robertia esittävää Carter J. Murphyä, joka tarjoaa heti elokuvan alussa sydäntäsärkevän haikean version yhdestä Robbien tunnetuimmista kappaleista, Feelistä. Apina-aspekti on taatusti monille luotaantyöntävä juttu, mutta itse mielsin idean hauskaksi ja yllättävää kyllä, taidokkaasti luotuun digiapinaan tottuu välittömästi. Apinaidea syntyi, kun ohjaaja Michael Gracey kysyi, miksi eläimeksi Robbie itsensä kokee ja Robbie vastasi apinan, koska ajattelee, että hänet oltiin heitetty lavalle esiintymään kuin mikäkin showapina ja koska hän ei ollut omasta mielestään kehitykseltään ihan ihmisen tasolla. Jo tästä vekkulista ideasta lähtien Better Man heittää katsojan varsin armottomasti Robbien pään sisälle, tämän kunnianhimon, epävarmuuksien, kehnojen perhesuhteiden, omituisen huumorintajun ja muiden demonien sekaan. Tuskin kukaan elokuvan nähnyt fani voi enää koskaan seurata Robbien konserttia miettimättä, mitäköhän tämä käy läpi päässään todellisuudessa. Siinä, missä yleensä artisteista kertovia elämäkertaelokuvia kritisoidaan siitä, että nämä ovat liian kaunistelevia, Robbieta ei omien sanojensa mukaan kiinnostanut yhtään tehdä mitään kiiltokuvaleffaa, eikä Better Man ujostele näyttää laulajaa usein varsin negatiivisessakin valossa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Steve Pemberton ja Kate Mulvany Robbien vanhempina, Alison Steadman Robbien isoäitinä, Damon Herriman Take Thatin managerina Nigel Martin-Smithinä, Jake Simmance, Jesse Hyde, Liam Head ja Chase Vollenweider Take Thatin muina jäseninä, Gary Barlow'na, Mark Owenina, Howard Donaldina ja Jason Orangena, Raechelle Banno All Saintsin laulajana ja Robbien ex-kihlattuna Nicole Appletonina, sekä Tom Budge lauluntekijä Guy Chambersina, joka auttoi Robbieta uuteen nousuun soolourallaan, kun mies lähti kävelemään/potkittiin pihalle Take Thatista. Sivunäyttelijät ovat myös mainiot rooleissaan, Pembertonin ollessa täydellisen inhottava Robbien välinpitämättömänä isänä, joka lähtee, kun Robbie on vielä lapsi ja palaa kuvioihin vasta, kun hänen pojastaan nousee julkimo.

On valtava sääli, että Better Man on jo nyt ehditty tuomita taloudelliseksi fiaskoksi. Oli kyse sitten amerikkalaisyleisöstä, joka ei koskaan lämmennyt Robbielle, eikä siksi saapunut teatteriin katsomaan elokuvaa miehestä tai sitten faneista, jotka torjuivat apinaidean, mutta tämä elokuva olisi todella ansainnut paljon paremman vastaanoton. Kyseessä on aivan mahtava elämäkertafilmi omalla veikeällä, sanoisinko jopa "robbiemaisella" twistillään, joka vie katsojansa aikamoiselle tunteiden vuoristorata-ajelulle. Toisaalta elokuva on todella hauska ja inspiroiva, samalla se on myös täynnä murskaavaa tragediaa ja tuskaa.

Kuten jo kerroin, Robbieta ei ole kiinnostanut kertoa tarinaansa kaunistellen, vaan hän on halunnut tuoda kaiken mukaan, oli kyse sitten vaikeista ihmissuhteista, hänen omasta diivamaisuudestaan ja huumeongelmistaan, jotka meinasivat pahimmillaan viedä häneltä hengen. Erityisen hyvin elokuva onnistuu näyttämään, mitä tunnetun ja mahtailevan showpersoonan kuoren alta löytyy. Lapsesta asti Robbien takaraivossa jyskyttää ääni, joka toistaa, ettei hänestä voi ikinä tulla mitään ja että hän on pelkkä teeskentelijä, joka ei ansaitse mitään hyvää elämässään. Elokuvan edetessä ja vuosien varrella tämä ääni vain voimistuu ja esiintyessään Robbie näkee tyytymättömiä versioita itsestään yleisössä pudistelemassa päätään ja tuomitsemassa. Kohtaus, jossa Robbie vihdoin kohtaa sisäiset demoninsa on suoraan sanottuna mykistävän hurja. Ikävien juttujen vastapainona onkin sitten kosolti huumoria, jälleen varsin robbiemaista, eli itseironista ja sarkastista. Niinä hetkinä kun Robbiella menee hyvin, leffa levittääkin aikamoisen virneen katsojan kasvoille. Onnen kyyneleiltäkään ei luultavasti vältytä, joten nessut on tosissaan hyvä ottaa mukaan teatteriin.

Ohjaaja Michael Gracey on parhaiten tunnettu The Greatest Showmanista (2017) ja Gracey näyttää nyt toistamiseen, että häneltä todella löytyy silmää upeille musikaalinumeroille. Robbien tunnetut kappaleet vuosien varrelta esitetään toinen toistaan fantastisemmilla tavoilla. Kuten jo totesin, lapsi-Robbien laulama Feel elokuvan alussa on jo sydäntäsärkevä, minkä kanssa surullisimmista hetkistä taistelevat Come Undone ja iki-ihana Angels. Rock DJ esitetään aivan mielettömän tanssinumeron kera Lontoon kaduilla monikymmenpäisen esiintyjäryhmän kera, kun taas Robbien ja Nicolen rakastumista seuraava She's the One on erittäin kaunis ja intiimi. Let Me Entertain You on aina yhtä tarttuva, kun se vihdoin pärähtää käyntiin Robbien uralle ikonisilla Knebworthin keikoilla. Gracey hallitsee ilmapiirin taidokkaasti ja Simon Gleesonin ja Oliver Colen kanssa kirjoittamassa käsikirjoituksessaan hän onnistuu kanavoimaan sulavasti läpi jopa kolmen vuosikymmenen tapahtumat vähän päälle parissa tunnissa.

Myös tekniseltä toteutukseltaan Better Man on vaikuttava. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä yhdessä efektityyppien kanssa, herättäessään eri aikakausia takaisin henkiin ja luodessaan Robbien ja Take Thatin vanhoja konsertteja uusiksi. Apina-Robbien visuaalinen toteutus ansaitsee vielä uudet kehut. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Batu Senerin musiikkeja myöten. Sener on onnistuneesti ujuttanut sekaan otteita Robbien muistakin kappaleista, kuten Candysta, jotka eivät saa varsinaista musikaalinumeroa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Better Man, 2024, Sina Studios, Facing East Entertainment, Rocket Science, Lost Bandits, Footloose Productions, Azure Centrum, RPW Productions, Partizan Films, VicScreen, Zero Gravity Management

Arvostelu: Ei koskaan yksin (2024)

EI KOSKAAN YKSIN

Ohjaus: Klaus Härö

Pääosissa: Ville Virtanen, Nina Hukkinen, Rony Herman, Naemi Latzer, Kari Hietalahti, Peter Kanerva, Hannu-Pekka Björkman, Carl-Kristian Rundman ja Satu Tuuli Karhu

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Ei koskaan yksin perustuu Rony Smolarin kirjaan Setä Stiller: Valpon ja Gestapon välissä (2003), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin juutalaisen Abraham Stillerin teoista toisen maailmansodan aikaan Suomessa. Klaus Härö kiinnostui Abraham Stillerin tarinasta ja ryhtyi kynäilemään siitä elokuvaa yhdessä Jimmy Karlssonin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2023 ja nyt Ei koskaan yksin on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Härön tekevän uutta elokuvaa, etenkin kun luin sen tarinasta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Ei koskaan yksin -leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Suomessa asuvien juutalaisten asema ja elämä vaarantuvat, kun toinen maailmansota rantautuu maahan ja natsien marssiessa Lappiin. Abraham Stiller päättää yrittää auttaa maan juutalaisia, ettei heitä lähetettäisi Saksaan keskitysleireille.

Pääroolissa Abraham Stillerinä, juutalaisena kauppiaana ja rabbina nähdään Ville Virtanen, joka oli ohjaaja Klaus Härön ykkösvalinta rooliin. Virtanen suoriutuukin osastaan ansiokkaasti. Sen lisäksi, että hän on oppinut puhumaan sujuvan kuuloisesti useampaa kieltä, hän myös tulkitsee hahmonsa vaikeita tunteita taidokkaasti. Kun toisen maailmansodan aikana Suomi liittoutui Saksan kanssa taistellakseen Neuvostoliittoa vastaan ja natsit saapuivat Suomeen, paikallisten juutalaisten elämä vaarantui kertaheitolla. Kun monet tärkeissä asemissa olleet halusivat mielistellä Saksaa ja olivat valmiita karkottamaan juutalaiset, Abraham päätti tehdä kaikkensa auttaakseen tovereitaan. Virtanen tuo hyvin esille hahmonsa sinnikkyyden, mutta myös tuskan ja tietyn voimattomuuden isompien mahtien edessä.

     Elokuvassa nähdään myös Nina Hukkinen Abrahamin vaimona Verana, Rony Herman ja Naemi Latzer juutalaispariskuntana Georgina ja Jankana, Kari Hietalahti Suomen Valtiollisen poliisin päällikkönä Arno Anthonina, Hannu-Pekka Björkman ministeri Väinö Tannerina, sekä Satu Tuuli Karhu journalistina, joka vuosia myöhemmin haastattelee Stilleriä kokemuksestaan toisen maailmansodan aikaan. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan. Isoin yllättäjä on yleensä komediarooleista tuttu Hietalahti häikäilemättönä ja antisemitistisenä Valpon päällikkönä, joka uskoo täysillä Saksan voittavan sodan ja haluaakin parhaansa mukaan mielistellä natseja, vaikka sitten lähettämällä juutalaiset laivalla Saksaan. Hietalahti tekee hahmostaan onnistuneen inhottavan.

Ei koskaan yksin on jälleen laadukas teos Klaus Häröltä, uppoutuen aiheeseen, jota Suomessa häpeillen nostetaan esille - jos edes nostetaan lainkaan. Historiantunneilla kuunnelleet kyllä tietävät, että Suomi joutui turvautumaan natsi-Saksan apuun toisessa maailmansodassa, mutta harva - Härö mukaan lukien - tuskin uskoo tai haluaa uskoa Suomen tehneen osansa holokaustin edistämisessä. Tämä puoli on kuitenkin hyvä tuoda esille. Historian virheistä ei voi oppia, jos ne lakaisee maton alle ja toivoo asian unohtuvan. Nykypäivänkin maailmantilanteessa ja erilaisten konfliktien keskellä - mukaan lukien Israelin hirmuteot Gazassa - itse kunkin pitäisi pohtia, onko nyt historian oikealla vai väärällä puolella.

Olen jo nähnyt joidenkin tituleeraavan Ei koskaan yksin -elokuvaa Suomen Schindlerin listaksi (Schindler's List - 1993). Itse vertaisin elokuvaa vielä vahvemmin vuosi sitten ilmestyneeseen Anthony Hopkinsin elokuvaan, One Lifeen (2023). Kaikki nämä kolme ovat hienoja teoksia urheista ihmisistä, jotka pistivät oman elämänsä vaakalaudalle auttaakseen muita. Abrahamin kertomukseen uppoutuu heti mukaan ja jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta. Konflikti muodostuu myös juutalaisten sisällä, kun sinisilmäinen Abraham on vannottanut, ettei Suomen juutalaisille voisi käydä mitään, mutta totuus onkin lopulta toinen ja Abraham joutuu kohtaamaan suuttuneet juutalaiset, jotka kokevat miehen pettäneen heidät. Loppua kohti elokuva käy erittäin tunteikkaaksi ja nessut kannattaakin varata mukaan - sen verran ympäri salia kuului niiskutusta viimeisen vartin aikana.

Klaus Härö saa näyttelijänsä antamaan kaikkensa kameran edessä, minkä lisäksi hän rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti. Hänen ja Jimmy Karlssonin käsikirjoitus on onnistunut, oli kyse sitten hyvin kielestä toiseen hyppivästä dialogista tai ytimekkäästä kerronnasta, jota vahvistaa hyvä leikkaus. Elokuvalla on kestoa alle puolitoista tuntia, mikä on vastaaviin leffoihin verrattuna todella lyhyt. Esimerkiksi aiemmin mainittu Schindlerin lista on tuplasti pidempi filmi. Härö saa kuitenkin tarinan kerrottua tiiviisti, ilman että lopputulos tuntuu koskaan kiirehdityltä. Oikeastaan lopulta ainoaksi roikkuvaksi langaksi jää Arno Anthonin kohtalo, joka pitää käydä googlettamassa leffan jälkeen. Olisi ollut hyvä, jos edes lopputekstien alussa olisi kerrottu lyhyesti, mitä miehelle kävi natsi-Saksan hävittyä sodan. Ei koskaan yksin on myös taidokkaasti kuvattu ja kameratyöskentelyssä vakuuttavinta on tyylikäs etu- ja taka-alan hyödyntäminen. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa jälkeä ajankuvan kanssa ja äänimaailma on hyvin työstetty Matti Byen nätisti säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Ei koskaan yksin, 2024, Matila Röhr Productions, Hobab, Penned Pictures, Taska Film, Samsara Filmproduktion

Arvostelu: Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995)

RAKKAUTTA ENNEN AAMUA

BEFORE SUNRISE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 3

Before Sunrise, eli suomalaisittain Rakkautta ennen aamua on Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen elokuva. Richard Linklater keksi elokuvan idean oman kokemuksensa pohjalta. Vuonna 1989 hän oli tavannut philadelphialaisessa lelukaupassa naisen nimeltä Amy, jonka kanssa hän oli viettänyt yön kävellen ympäri kaupunkia ja keskustellen. Linklater ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta, mutta koki, että se tarvitsi enemmän naisellista näkökulmaa ja pyysi edellisissä elokuvissaan Slackerissa (1990) ja Surutta? Sekaisin (Dazed and Confused - 1993) näytellyttä Kim Krizania auttamaan tekstissä. Linklater etsi päänäyttelijöitä lähes vuoden ajan, kunnes lopulta päätyi Hawkeen ja Delpyyn. Kuvaukset käynnistyivät ja niiden aikana Delpyn mukaan näyttelijäduo kirjoitti elokuvan dialogin uusiksi, minkä väitteen Krizan taas on kieltänyt. Lopulta Rakkautta ennen aamua sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli menestys, jota kriitikot ylistivät. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta ja yleisesti Rakkautta ennen -trilogiasta jo vuosia, mutten ole aiemmin katsonut niitä. Kuitenkin nyt kun huomasin Rakkautta ennen aamua täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Amerikkalaismies Jesse tapaa ranskalaisnaisen Célinen junassa ja he päättävät viettää yhteisen yön Itävallan pääkaupungissa Wienissä.

Jopa yhdeksän kuukauden etsinnän jälkeen tuohon aikaan vielä aika tuntematon Ethan Hawke ja Kolme väriä -trilogiasta (Trois couleurs - 1993-1994) tuttu Julie Delpy valittiin esittämään elokuvan päärooleja. Hawke nähdään Jessenä, amerikkalaismiehenä, joka on saapunut Eurooppaan Interrail-matkailulle, viimeisenä kohteenaan Itävallan pääkaupunki Wien, ennen paluumatkaa Yhdysvaltoihin. Delpyn näyttelemä Céline taas sattuu olemaan samassa junassa, mutta hänen aikomuksenaan on jatkaa matkaa kotimaahansa Ranskaan asti. Kuitenkin kun Céline tapaa Jessen ja he päätyvät käymään elämänsä keskustelua, Céline päättää hylätä vanhat suunnitelmansa ja viettää yön Jessen kanssa Wienissä. Pitkä roolitusprosessi kyllä palkittiin, sillä Hawke ja Delpy ovat täydelliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy vahvaa, suorastaan käsinkosketeltavan aitoa kemiaa. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja niin hyvin kirjoitettuja ja esitettyjä, että välillä jopa meinaa unohtaa katsovansa roolihenkilöitä. Jessen ja Célinen yölliseen kävelyyn ja keskusteluun uppoutuu niin vahvasti, että jossain kohtaa saattaa huomata luulevansa katsovansa kahta todellista, hiljalleen rakastuvaa ihmistä.

Tämä satuun uppoutuminen ja todellisuuteen herääminen onkin yksi Rakkautta ennen aamua -elokuvan pääpiirteistä. Kaksikon kävely ympäri öistä Wieniä tuntuu tavallaan satumaiselta, kuin irtoamiselta todellisuudesta, niin katsojalle kuin hahmoillekin. Koin hyvin samaistuttavaksi tietyn tunteen siitä, aivan kuin irtautuisi yhdeksi yöksi omasta perinteisestä elämästään. Kun yhden yön aikana maailmaa pyörii jonkun toisen ympärillä niin vahvasti, että oma todellinen elämä tuntuu tylsältä, ehkä jopa vieraalta. Aamun sarastaessa on kuitenkin aika palata todellisuuteen, mutta muisto tästä yöstä elää ikuisesti.

Vaikka puhunkin tietynlaisesta satumaisuudesta, samalla haluan kuitenkin kehua, kuinka aidolta Rakkautta ennen aamua tuntui. Elokuvasta puuttuu kaikki geneeristen romanttisten leffojen kliseet ja höttöys, jota etenkin amerikkalaisissa rakkauselokuvissa on totuttu näkemään. Siirappi ja melodraama, sekä loppupään pakollinen riita, jonka aikana nyyhkytellään hetki, ennen kuin palataan takaisin yhteen mahdollisimman suurieleisesti - kaikki tämä puuttuu Rakkautta ennen aamua -elokuvasta ja hyvä niin. Kyseessä on huomattavasti pienimuotoisempi ja realistisemmalta tuntuva teos, jonka satumainen rakkaus muodostuu täysin eri asioista. Lopputuloksena onkin kertakaikkisen ihana ja kaunis filmi, joka nousi välittömästi yhdeksi ehdottomista suosikeistani romanttisten elokuvien saralla. Kaikki tuntuu niin aidolta, että minun piti ihan muistutella itseäni, että pääparin kohtaamat ihmiset ovat myös näyttelijöitä, eivätkä satunnaisia tyyppejä, jotka sattuivat kameran eteen.

Elokuva rakentuu täysin Hawken ja Delpyn kemian, sekä heidän kiinnostavien hahmojensa erinomaisesti laadittujen keskustelujen välille. Oli teksteistä vastuussa sitten ohjaaja Linklater, kirjoittaja Krizan tai päänäyttelijät itse, dialogi on aivan fantastista ja sitä lumoutuu kuuntelemaan täysillä. Näiden keskustelujen aikana katsojalle selviää valtavasti Jessestä ja Célinestä, heidän menneisyyksistään, sekä millaisia ihmisiä he ovat. Kumpikin tuo esille näkemyksiään maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Repliikit eivät koskaan tunnu kirjoitetuilta, vaan pikemminkin mitä parhaalta improvisaatiolta, mikä on myös omiaan sekoittamaan katsojan päätä siitä, että seuraako tässä nyt elokuvaa, vai todellisia tapahtumia. Keskustelu keskustelulta ja kohtaus kohtaukselta katsoja kiintyy näihin hahmoihin niin täysillä, että kun aamu vihdoin koittaa, on luvassa voimakas tunteiden purkaus. Rakkautta ennen aamua onnistui osumaan todella syvälle. Elokuvan päätteeksi olin pöyristynyt siitä, ettei sitä noteerattu Oscareissa ollenkaan. Itse olisin suonut sille vähintään ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja mies- ja naispääosista.

Richard Linklaterin ohjaus on aivan huikeaa läpi elokuvan. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja saa luotua niin erittäin aidon kuin omalla tavallaan satumaisen ilmapiirin. Myös teknisiltä ansioiltaan Rakkautta ennen aamua on pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja osa kohtauksista pitääkin vain kameraa minuuttikaupalla paikoillaan, antaen näyttelijöille kaiken rauhan toteuttaa itseään. Leikkaus on sujuvaa ja vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi oikeasti päässyt viettämään kokonaisen yön näiden hahmojen seurassa. Äänimaailma on myös hyvin työstetty, joskin Fred Frithin säveltämät musiikit eivät juuri lainkaan nouse esille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunrise, 1995, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction, Sunrise Production, Filmhaus Films, Filmhaus Wien Universa Filmproduktions

Arvostelu: Wolf Man (2025)

WOLF MAN

Ohjaus: Leigh Whannell

Pääosissa: Christopher Abbott, Julia Garner, Matilda Firth, Sam Jaeger ja Ben Prendergast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Wolf Man perustuu vuoden 1941 kauhuklassikkoon Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2014 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä elokuvauniversumin omistamistaan kauhuhahmoista (Dracula, Frankensteinin hirviö, näkymätön mies jne.) ja alkoi uuden ihmissusileffan suunnittelu. Aaron Guzikowski ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mutta vuonna 2016 hänet korvattiin David Callahamilla. Samana vuonna Dwayne Johnsonia huhuiltiin päärooliin ihmissudeksi. Universalin suunnittelema kauhu-universumi käynnistyi vuonna 2017 The Mummy -elokuvalla, mutta kun leffa oli niin kriitikoiden kuin katsojien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, yhtiö perui suunnitelmansa. Kun itsenäinen uudelleenfilmatisointi The Invisible Man (2020) olikin yllättäen kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, Universal päätti ryhtyä tekemään lisää itsenäisiä leffoja kauhuhahmoistaan. The Invisible Manin ohjaaja Leigh Whannell palkattiin tähänkin ohjaajaksi ja hän myös käsikirjoitti elokuvan yhdessä vaimonsa Corbett Tuckin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Wolf Man saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin paljon The Invisible Manista ja olin kiinnostunut, mitä Whannell saisi aikaiseksi ihmissuden kanssa. Traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua ja julkaistut kuvat leffan ihmissudesta Universalin promotapahtumassa olivat mielestäni naurettavat. Kävinkin epäileväisin mielin katsomassa Wolf Manin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Perhe matkaa Oregoniin maatilalle, kun jokin ihmisen ja eläimen välimuotoa muistuttava otus alkaa jahdata heitä keskellä yötä.

Vastikään Kraven the Hunterissa (2024) pahista näytellyt Christopher Abbott ja Ozark-sarjasta (2017-2022) tuttu ja palkintoja kahminut Julia Garner näyttelevät Lovellin pariskuntaa, Blakea ja Charlottea. Kun Blake saa kuulla, että hänen isänsä on kuollut, he ottavat tyttärensä Gingerin (Matilda Firth) mukaansa ja matkaavat Blaken isän maatilalle Oregoniin pakkaamaan tavaroita. Reissu muuttuu kuitenkin todelliseksi painajaiseksi, kun metsässä heidän kimppuunsa hyökkää jokin otus, joka kulkee kahdella jalalla kuin ihminen, mutta joka käyttäytyy muuten kuin petoeläin... Abbott ja Garner suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka heille kirjoitettu dialogi onkin ajoittain todella tönkköä. Heidän väliltä ei löydy pahemmin kemiaa, mutta toisaalta tämä tukee sitä, että pariskunnalla on pidemmän aikaa ollut ryppyjä rakkaudessa. Abbott tulkitsee hahmonsa kehityskaarta onnistuneesti, kun taas Garner kasvattaa sujuvasti pelkotilojaan leffan edetessä. Nuori Firth ajaa passelisti asiansa, vaikka hänen tehtäväkseen jää lähinnä kiljua.

Jos odotat uuden Wolf Manin kertovan klassista ihmissusitarinaa, missä hahmoja vastassa on täydenkuun aikaan suden ja ihmisen yhdistelmäksi muuttuva hirviö, jonka voi pysäyttää vain hopealuodeilla, vastassa voi olla pettymys. Kuten The Invisible Manin kohdalla, myös tällä kertaa Leigh Whannell on pyöritellyt tutusta jutusta uudenlaisen kokemuksen, joka omalla kohdallani toimi pääasiassa yllättävän hyvin. The Invisible Manin tasolle ei päästä, mutta oli Wolf Man parempi kuin etukäteen pelkäsin ja onneksi, ONNEKSI aiemmin mainostettu ihmissusimaskeeraus ei ollut itse elokuvan visio hirviöstä ja leffassa tämä rujon näköinen susimies toimii oivallisesti.

Wolf Man on passelin yksinkertainen ja siksi varsin tehokas kauhupaketti. Hahmoesittelyjen jälkeen leffa viskaa aika nopeasti niin pääperheen kuin katsojan ihmissuden jahtaamaksi. Mörökölliä pidetään oivallisesti piilossa pitkään ja leffa onkin pelottavimmillaan silloin, kun katsoja on perheen kanssa jumissa Blaken isän talossa ja voit vain kuulla, kun susimies liikkuu ulkona, etsien pääsyä sisälle. Whannell kasvattelee kierroksia sujuvasti, joskin kun loppupäässä monsteria näytetään enemmän, muuttuu kauhun tunne lähinnä jännitteeksi, miten ihmeessä hahmot voisivat selvitä elävinä. Kekseliäs idea on esitellä toisinaan itse ihmissuden tapaa nähdä ja kuulla maailma. Kun ihmiset piileskelevät pilkkopimeässä, on kaameaa vaihtaa ihmissuden perspektiiviin, jonka silmät toimivat kuin yönäkökiikarit ja jonka korvat rekisteröivät oravan kipittävän puunrunkoa pitkin sadan metrin päästä. Muuntuminen ihmissudeksi taas tarjoaa oivaa ja paikoin aika ällöä body horroria.

Whannellin ohjaus toimii pääasiassa passelisti, mutta hänen ja hänen vaimonsa käsikirjoitus on ajoittain töksähtelevä. Dialogi tuntuu tosiaan raakilevedokselta, minkä lisäksi leffan tapa käsitellä sukupolvelta toiselle etenevää traumaa on hieman kömpelö, puhumattakaan hölmöstä tavasta, jolla elokuvan isoin käänne paljastetaan. Siksi onkin tärkeää, että Whannellin luoma ilmapiiri on karmiva, näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja että itse ihmissuden maskeeraus toimii. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja kameratyöskentelyllä korostetaan muuntautumisen tuomaa vinksahtaneisuutta. Lavasteet ovat oivat ja valaisu suurimmaksi osaksi riittävää, jolloin katsoja näkee tarvittavan, vaikka lähes koko leffa tapahtuu keskellä yötä pimeällä maatilalla. Äänimaailma on passelisti rakennettu, eikä se luota liikaa kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla, lisäten tarinan tiettyjä traagisia ja haikeita piirteitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wolf Man, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Ground Control, Motel Movies, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Babygirl (2024)

BABYGIRL

Ohjaus: Halina Reijn

Pääosissa: Nicole Kidman, Harris Dickinson, Antonio Banderas, Sophie Wilde, Esther McGregor, Vaughan Reilly, Gaite Jansen, Izabel Mar, Victor Slezak ja Anoop Desai

Genre: draama, erotiikka

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Babygirl on Nicole Kidmanin tähdittämä eroottinen draamaelokuva. Halina Reijn kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai 2AM-yhtiön johtajan ja tuottajan David Hinosojan kiinnostumaan projektista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla kesäleffa, mutta kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko viivästytti kuvausten alkamisen joulukuuhun, elokuva muovattiin sijoittumaan joulunaikaan. Babygirl sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse en erityisemmin kiinnostunut elokuvasta, kun kuulin siitä, mutta päätin silti käydä katsomassa Babygirlin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Varastorobotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtaja Romy Mathis aloittaa salaisen seksisuhteen uuden harjoittelijansa, Samuelin kanssa.

Elokuvan päärooleissa nähdään näyttelijäkonkari Nicole Kidman ja kovaa nousua Hollywoodissa tekevä Harris Dickinson. Kidman näyttelee Romy Mathisia, varastojen automatisointiin ja robotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtajaa, Dickinsonin esittäessä Samuelia, joulun alla firmaan saapunutta harjoittelijaa. Jo ensikohtaamisella Romyn ja Samuelin välillä syttyy kipinä ja vaikka Romy kuinka yrittää peitellä tunteitaan, tämä kipinä leimahtaa roihuun. Kyse ei kuitenkaan ole mistään romanssista, vaan dominointiin perustuvasta seksisuhteesta, jossa Romy saa kiksejä siitä, kun hän joutuu (tai pääsee) alistumaan nuoren miehen tahtoon. Kuten voikin jo varmaan päätellä, kyseessä on yksi Kidmanin uran rohkeimmista rooleista. Kyseessä on myös yksi hänen parhaista roolitöistään vuosiin. Kun Kidman on jo vuosia joutunut tyytymään aika tylsän yksitoikkoisiin rooleihin, hän näyttää selvästi ottavan kaiken irti huomattavasti revittelevämmästä hahmostaan. Dickinson ei yllä Kidmanin tasolle, eikä hän lopulta oikein edes vakuuttanut minua olevansa oikea mies hommaan. Hän ei ole erityisemmin mikään hurmuri, muttei myöskään kunnon paha poika. Dickinson on lähinnä jähmeä ja kiusallinen puupökkelö, jonka on vaikea kuvitella saavan juuri kenenkään naisen pikkupöksyt pyörimään jaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Antonio Banderas Romyn aviomiehenä, teatteriohjaaja Jacobina, sekä Esther McGregor ja Vaughan Reilly pariskunnan lapsina Isabelina ja Norana. Banderas on mainio osassaan hieman vässykkänä miehenä, joka ei ole koskaan onnistunut tyydyttämään fantasioitaan salailevaa Romyä sängyssä ja jota käy kieltämättä sääliksi. Myös nuoret McGregor ja Reilly hoitavat tonttinsa passelisti.

Vaikkei minua Babygirl pahemmin kiinnostanut aiheensa puolesta, minua kiinnosti nähdä, kuinka Kidman pärjää tällaisessa roolissa, minkä lisäksi kiinnostustani herätti hieman se, että elokuva on jopa kerännyt kehuja, toisin kuin vaikkapa kaameat Fifty Shades -rainat (2015-2018). Ja juu, Kidman on tosiaan hyvässä vireessä ja onhan Babygirl valtavan paljon parempi kuin Fifty Shades, mutta silti leffa jäi mielestäni varsin keskinkertaiseksi tapaukseksi. Positiivisena juttuna on pakko sanoa, että elokuva käsittelee hyvin naisten seksuaalisuutta, jota yleensä hyssytellään. Romykin on tottunut koko elämänsä olemaan hiljaa todellisista haluistaan, kunnes Samuel avaa hänelle ovet toteuttaa pitkäaikaisia haaveitaan.

Vaikka elokuva onkin tällä saralla rohkea, mielsin sen silti kokonaisuutena turhan pliisuksi. Kuuman sijaan seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavaa ja paikoin jopa epämukavaa seurattavaa. Leffa menee myös usein suorastaan komedian puolelle, enkä edes tiedä, oliko kyse tahallisuudesta vai tahattomuudesta. Draama erityisesti jäi todella tyngäksi, vaikka ainekset ovat selvästi esillä. Jännitettä ei juuri pääse rakentumaan ja leffa käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi. Kertomus vieläpä etenee hieman köykäisesti, eikä tapahtumaketjun eskaloituminenkaan johda juuri mihinkään herkulliseen. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Halina Reijn, jonka edellisestä leffasta, kauhukomediasta Bodies Bodies Bodies (2022) pidin paljon. Babygirlin kanssa Reijn onnistuu osittain, käsitellessään leffan teemaa sujuvasti, mutta jättäen monen muun puolen hieman kädenlämpöiseksi. Teknisiltäkin ansioiltaan elokuva jättää toivomisen varaa. Kameratyöskentely on hapuilevaa ja näyttelijät jäävät vähän väliä sumeiksi. Leikkaus on kohtausten välillä paikoin todella töksähtelevää. Lavasteet ja puvustus ovat kuitenkin oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin yleensä mainio säveltäjä Cristobal Tapia de Veer ei tällä kertaa saa aikaiseksi juuri mitään kiinnostavaa tai mieleenpainuvaa musiikkien saralla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babygirl, 2024, A24, 2AM, Man Up Film

Arvostelu: Emilia Pérez (2024)

EMILIA PÉREZ

Ohjaus: Jacques Audiard

Pääosissa: Zoe Saldaña, Karla Sofía Gascón, Selena Gomez, Adriana Paz, Édgar Ramírez ja Mark Ivanir

Genre: musikaali, draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Emilia Pérez on Jacquas Audiardin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka pohjautuu löyhästi Boris Razonin kirjaan Écoute vuodelta 2018. Audiard suunnitteli työn alun perin oopperaksi ja kirjoittikin aluksi libretton, kunnes päätti muovata projektin elokuvaksi. Alun perin elokuva oli tarkoitus kuvata paikan päällä Meksikossa, mutta Audiard päätti lopulta, että leffa kuvattaisiin Ranskassa studioissa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja Emilia Pérez sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon ja parhaan naispääosan palkinnon. Festivaalien jälkeen elokuva on hissuksiin saanut kunnon teatterikierroksia maailmalla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin Emilia Pérezistä heti, kun kuulin sen erikoisesta premissistä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, sen kontroversiaalisuuskin nousi tietoisuuteeni ja kävin katsomassa Emilia Pérezin uteliaana.

Meksikolainen asianajaja Rita Mora Castro saa yllättäen tehtäväkseen auttaa yhtä maan pahimmista kartellipomoista toteuttamaan unelmansa: hän haluaa korjata sukupuolensa naiseksi ja paeta rikollista elämää.

Sinisten ja vihreiden avaruusolentojen rooleista parhaiten tunnettu Zoe Saldaña voitti parhaan naissivuosan Golden Globe -palkinnon Emilia Pérezistä. Palkinto kummaksuttaa siinä mielessä, että Saldaña oli merkitty sivunäyttelijäksi, vaikka elokuvan nimestä huolimatta hän on eniten esillä ja lähes koko leffa esitetään hänen hahmonsa vinkkelistä. Hän olisikin ansainnut vähintään ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Saldaña näyttelee Rita Mora Castroa, asianajajaa, joka saa erikoisen työkeikan, josta maksettaisiin paremmin kuin mistään hänen varsinaisesta oikeusjutustaan. Saldaña heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla antaumuksella.

     Karla Sofía Gascón on historian ensimmäinen transnainen, joka on saanut parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden elokuvasta. Gascón näyttelee huumekartellin pomoa Manitasia, joka haluaa jättää rikollisen elämän taakseen ja toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa korjauttaa sukupuolensa naiseksi. Gascón on myös mainio roolissaan, tulkiten hyvin niin häikäilemätöntä kartellijohtajaa kuin toimenpiteiden jälkeen itse Emilia Péreziä. Hahmo on kuitenkin hieman köykäisesti kirjoitettu, aivan kuin elokuva tuumisi, että transnaisena tämä saisi aiemmat hirmutekonsa anteeksi, niin muiden meksikolaisten kuin katsojan silmissä.

     Elokuvassa nähdään myös laulaja Selena Gomez Manitasin vaimona Jessinä, Mark Ivanir professori Wassermanina, joka auttaa Manitasia/Emiliaa toimenpiteidensä kanssa, Adriana Paz kadonnutta miestään etsivänä Epifaníana ja Édgar Ramírez Jessin salarakkaana Gustavona. Gomez on pääkolmikon heikoin lenkki, mutta ajaa silti menevästi asiansa.

Enpä ole hetkeen nähnyt näin kontroversiaalia elokuvaa, joka jakaisi mielipiteitä näin rajusti. Festivaaleilla ja erilaisissa gaaloissa Emilia Pérez on ollut voitokas ja kriitikotkin ovat ympäri maailman lähes yksimielisesti kehuneet elokuvaa, monien valitessa leffan yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista. Sitten taas Meksikossa elokuva on haukuttu lyttyyn niin kriitikoiden kuin erityisesti kansan toimesta, jotka mieltävät leffan kuvauksen maastaan ja kansalaisistaan stereotyyppisenä ja jotka kokevat elokuvan tekevän maan ongelmista mautonta ja löysää viihdettä. Ohjaaja Audiardin kommentit siitä, ettei hän pahemmin vaivautunut tutustua Meksikon kulttuuriin ja että hän palkkasi muunmaalaisia näyttelijöitä, koska Meksikosta ei löydy hänen mukaansa tarpeeksi lahjakkaita esiintyjiä, olivat omiaan ruokkimaan suuttumusta. Myös iso osa transyhteisöstä on torjunut elokuvan, kokien sen olevan kömpelö ja haitallinen kuvaus siirtymisestä. Emilia Pérez onkin monien meksikolaisten ja HLBTQ+ -yhteisön jäsenten toimesta tuomittu valkoisten cis-ihmisten kuvaukseksi vähemmistöjen elämistä representaatiopisteiden saamiseksi. 

Inhoan yleensä nimitystä "Oscar-baitti", mutta kun Emilia Pérezistä huokuu, että se tehtiin eri akatemioille, jotka näkevät sen representaation pinnallisesti ja vain lähinnä keinona taputella itseään selkään, kun jakavat elokuvalle palkintoja, eikä nimenomaan niille ihmisille - meksikolaisille ja transyhteisölle - joita elokuva käsittelee, on vaikea keksiä parempaa nimitystä kuin "Oscar-baitti".

Ei Emilia Pérez mielestäni huono elokuva ole, se on vain yksi turhauttavimmista ja kyseenalaisimmista pitkään aikaan. Toisaalta elokuva sisältää todella väkeviä näyttelijäsuorituksia, minkä lisäksi paperilla sen premissi on kieltämättä omalaatuinen ja kiehtova. Elokuva kertoo huumekartellin pomosta, joka haluaa korjauttaa sukupuolensa naiseksi ja tämä kerrotaan vieläpä musikaalin kautta. Mukaan mahtuu pari erittäin mainiota biisiä. Meksikon korruptiota käsittelevä El Mal on sanoituksiltaan väkevä ja yleisesti todella tarttuva rallatus, joka vielä esitetään tyylikkään koreografian ja teknisen toteutuksen kera. Manitasin/Emilian pojan laulama Papa ikävästä isäänsä kohtaan on onnistuneen herkkä.

Mutta sitten taas toisaalta ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Audiard on selvästi haukannut aivan liian ison palan kakkua ja osa Emilia Pérezistä on todella tyylitajuton, oli kyse sitten ihan audiovisuaalisesta toteutuksesta tai siitä, kuinka elokuva käsittelee vaikeita aiheitaan. En yhtään ihmettele, että meksikolaiset ovat raivostuneet, kun leffa käsittelee näin huolimattomasti valtavaa ongelmaa, missä huumekartellien toimesta ihmisiä katoilee satapäisin joukoin. Entisenä huumekartellipomona Emilia on ollut vastuussa osasta näistä katoamisista ja kuolemista, ja leffan puolivälin paikkeilla hän päättää omantunnontuskissaan perustaa hyväntekeväisyysjärjestön, jonka tarkoitus on löytää näitä ihmisiä. Tämä juonikuvio jää totaalisesti puolitiehen ja koin itsekin mauttomaksi, kun kadonneiden omaiset pistetään lopussa hoilaamaan ylistyslaulua Emilialle, tietämättä tämän olleen alun perin merkittävä osa heidän tuskaansa.

Ja tästä päästäänkin elokuvan toiseen vaikeaan aiheeseen, jota Audiardilla ei ole kykyä käsitellä, eli tarinan transpuoleen. Sen lisäksi, että elokuva tuntuu toivovan, että katsoja antaisi Emilian entisen elämän syntejä anteeksi pelkän sukupuolenkorjauksen takia, on itse korjausprosessi esitetty tavalla, joka väkisinkin saa kohottelemaan kulmiaan. Laulusta La Vaginoplastia on ihan syystä muodostunut meemi, kun se typistää sukupuolenkorjauksen kiusallisesti sanoitettuun ja laulettuun kappaleeseen. Laulussa Rita matkustaa Bangkokiin kysymään lääkäriltä korjauksen proseduurista ja laulu menee jotakuinkin näin:

Lääkäri: "Miehestä naiseksi, vai naisesta mieheksi?"

Rita: "Miehestä naiseksi."

Lääkäri: "Eli peniksestä vaginaksi."

Tämän perään lääkäri ja potilaat vain toistelevat erilaisia leikkaustoimenpiteitä, samalla kun Rita toistelee "kyllä!" yhä vain innokkaammin.

Emilia Pérezin musikaalinumerotkin vaihtelevat tasoltaan todella rajusti, oli kyse laulamisesta, sanoituksesta tai teknisestä toteutuksesta. Jotkut biisit ovat vain tylsiä, toiset taas täysin tyylitajuttomia. Joidenkin aikana tuntuu siltä kuin Audiard yrittäisi parhaansa mukaan matkia räikeistä kohtauksistaan tunnettua Baz Luhrmannia. Esimerkiksi Gomezin osittain itse selfienä kuvaama ja sitten tönköllä tanssilla höystetty Bienvenida on kaikin puolin kökkö. Muukin tekninen toteutus ailahtelee läpi leffan. Tyylikkäiden kuvien vastapainona on heikkoa kameratyöskentelyä ja valaisunkin räikeydet ovat ajoittain häiritsevät. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta Manitasin maskeeraukset tekopartoineen kaikkineen eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Emilia Pérez, 2024, Pathé, Canal+, Why Not Productions, Page 114, France 2 Cinéma, Saint Laurent, Logical Content Ventures, Les Films du Fleuve, Ciné+, OCS, France Télévisions, Casa Kafka Pictures, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)